Aline Giono: Mon père. Contes des jours ordinaires, 1987 (Isäni. Kertomuksia tavallisista päivistä)

Tämä kirjailija Jean Gionon tyttären Aline Gionon eräänlainen muistelmakirja lapsuutensa päivistä ja hetkistä oli viehättävä, lämminhenkinen, sympaattinen, älykäs, lempeä, hyvin kirjoitettu ja - mitä en olisi odottanut - myös hauska. Kirjan nimestä huolimatta isä ei ole siinä pääosassa, vaan hän esiintyy siinä vain yhtenä, joskin tietysti tärkeänä, perheenjäsenä. Ranskalaisen kylän lähistöllä pikku talossa asuvaan eksentriseen kirjalijaperheeseen kuuluu isosisko Alinen lisäksi pikkusisko Sylvie, isä, äiti, noin satavuotias isoäiti, siamilaiskissa ja perheen luona ajoittain vieraileva taiteilijasetä Kakoun, lasten suosikki.

Kirja ei etene kronologisesti lapsuudesta nuoruuteen ja aikuisuuteen, vaan melkein kaikki muistot ovat siltä ajalta, kun Aline oli ehkä 9-12-vuotias. Kirja antaa perheen elämästä hyvin harmonisen ja pääpiirteissään onnellisen kuvan (mikä oli hauskaa, koska nykyromaaneissa lapsuus ja nuoruus tunnutaan monesti esitettävän rikkinäisenä, surullisena ja jopa traumaattisena), mutta harmonisuus syntyy siitä, että vaikka isä onkin perheen tähti, jota muut useimmiten hemmottelevat, myös lapset ja muut perheenjäsenet saavat rauhassa olla omia itsejään ja voivat tuoda julki myös negatiivisia tunteita. Aline esimerkiksi karkaa loukkaannuttuaan kotoa, lapset väittelevät energisesti isänsä kanssa, ja eräässä kohdassa molemmat sisarukset kieltäytyvät kategorisesti hakemasta jälleen kerran isän piippua yläkerrasta. Perheen äiti on yleensä enkelimäisen kärsivällinen, mutta hänkin on perheessä tärkeä ja hänelläkin on luonnetta ja omat mielipiteet - hän ei esimerkiksi toivo lahjaksi kauniita vaatteita tai koruja, vaan omaa taloa, "jossa voin tehdä mitä haluan" (149).

Äiti toivoi omaa taloa mm. siksi, että isän kirjat olivat valloittaneet koko talon ja tulvineet keittiöönkin asti. Oli hauska lukea ihmisestä, jonka sisustusperiaatteet olivat aika lailla samanlaiset kuin omani - kunhan kotona on kirjahyllyjä ja kirjoja, muu sisustus ei ole niin olennaista (vaikka itse kaipaan kyllä jotain muutakin, esimerkiksi huonekasveja).

Kirjan kertojanääni ei ole mitenkään korostetun lapsellinen, muttei myöskään aikuismainen, vaan löytää hyvin tasapainon näiden välillä. Kertojanääni on myös persoonallinen, itsepäinen ja hauska. Kirjan huumori syntyy toisaalta kuvattujen henkilöiden toiminnasta, ajoittain taas ristiriidasta kerrotun ja todellisuuden välillä. Kirjassa on esimerkiksi huvittava (mutta tähän liian pitkä) kuvaus siitä, miten Alinen ja tämän ystävän kanssa matkalla Skotlannissa oleva isä tulkitsee pienen vajan eteen sateessa syntyneen pitkän, tyhjäkatseisten ja liikkumattomien unissakävijäihmisten jonon mahdolliseksi jäänteeksi muinaisesta rituaalista, jolla pyritään esimerkiksi lopettamaan alituinen sade. Tarkkailijoiden jännittynyt odotus päättyy siihen, kun koju avataan ja jokainen jonottaja ostaa itselleen oman lehtensä ja lähtee taholleen. (142-143)

Jos haluaa lukea jotain ranskaksi, tätä kirjaa voi hyvin suositella myös aikuisille. Kielikään ei ollut turhan vaikeaa tai monimutkaista, vaikkei mitenkään lapsekastakaan.

Sadan vuoden lukuhaaste: 1980-luku.

Edit 7.8.23 (lisätty sadan vuoden lukuhaaste -kohta).

Aline Giono: Mon père. Contes des jours ordinaires, 1987 (1986). Collection folio junior. Kansikuva: Rozier-Gaudriault. Piirroskuvat: Willi Glasauer. 171 sivua.

Mallory Ortberg: Texts from Jane Eyre And Other Conversations with Your Favorite Literary Characters, 2014

Tässä kirpparilöydössä kirjojen ja myyttienkin henkilöhahmot sekä kirjailijat, runoilijat tai tv-sarjojen henkilöt käyvät tekstiviestikeskusteluja läheistensä kanssa - samaan teokseen liittyviä keskusteluja on yleensä useampia - ja kirjan taitto on myös tekstiviestimuodossa. Puhekumppani on lähes aina normaalia elämää viettävä "normaali" ihminen, mikä saa kirjallisen henkilön erikoisuudet ja omituiset mielipiteet tai kommunikointitavat hyppäämään silmille, ja saa heidät vaikuttamaan hyvin epänormaaleilta.

Tämä saa toisaalta vähän pahoittamaan mielensä, jos kyseessä sattuu olemaan oma lempikirja tai lempihahmo, koska kirjan käsittely on niin epäkunnioittavaa, toisaalta näkemään nämä hahmot uudelta kannalta ja nauramaan itselleen, koska on ottanut nämä henkilöt niin vakavasti niiden omituisuuksista huolimatta, ja toisaalta taas ymmärtämään yhden syyn kirjojen viehätykseen - saamme nähdä ja tavallaan myös kokea erilaisia elämiä kuin omamme, ja kirjojen henkilöt voivat tehdä asioita, joita emme itse voisi emmekä useinkaan edes haluaisi tehdä. He antavat meille mahdollisuuden olla monipuolisempia. Onneksi he ovat epänormaaleja!

Kirja alkaa kreikkalaisen myytin Medeiasta, joka sinnikkäästi yrittää saada miehensä Iasonin uuden rakastetun Glauken taivutetuksi pukemaan ylleen hänen lahjoittamansa morsiuspuvun (joka sattuu olemaan myrkytetty), ja päättyy mm. elokuviin, tv-sarjoihin ja Pikku Prinssiin. Joskus nämä "keskustelut" ovat oikein onnistuneita, kun Ortberg on mielestäni tavoittanut henkilöhahmon persoonallisuuden ja ajatukset ja siirtänyt sen kirjallisesta kontekstista arkielämäkontekstiin, joskus taas vähemmän onnistuneita, kun hän turvautuu helppoihin ratkaisuihin ja laittaa henkilön esimerkiksi kiroilemaan, vaikka tämä ei kirjassa koskaan tekisi tällaista, tai käyttäytymään muuten mielestäni epäluonnollisella tavalla.

Ja tietysti vitsin ymmärtäminen riippuu paljon siitä, tunteeko kyseisen kirjan tms. ja siinä olevan henkilöhahmon (minkä takia tv-sarjat menivät minulta kokonaan ohi, mutta niitä ei kirjassa ollut kovin paljon). Ja kirja innosti minut myös ottamaan selvää Henry Jamesin teoksesta Daisy Miller, minkä jälkeen siihen liittyvät keskustelut tuntuivat hyvin huvittavilta ja myös hyvin paljastavilta moralisoivuudessaan. Joskus keskustelut olivat humoristisuudestaan huolimatta myös jopa surullisia ja koskettavia, kuten Charlotte Perkins Gilmanin vähäeleisesti karmaisevan novellin The Yellow Wallpaper päähenkilön keskustelut kontrolloivan miehensä kanssa.

Emily Dickinsonin keskustelut perheenjäsenensä kanssa kaikkine ajatusviivoineen saivat minut nauramaan ääneen, samoin J. Alfred Prufrockin keskustelu naisystävänsä(?) kanssa. Muistan kun lukiolaisena luin tätä T. S. Eliotin runoelmaa ja tunsin itseni sen takia syvämietteiseksi ja sivistyneeksi ja vaikutuin sen kielikuvista, ja muistan siitä vieläkin keltaisen usvan joka kiemurtelee ikkunalautojen ympärillä, naiset jotka kulkevat huoneessa puhuen Michelangelosta, ja monet muut Prufrockin tekstareissa olevat asiat - melkein kaikki taitavat olla lähes suoraan Eliotin runoelmasta.

Eli hauska ja omintakeinen idea ja usein, muttei aina, myös hauska toteutus.

Mallory Ortberg: Texts from Jane Eyre And Other Conversations with Your Favorite Literary Characters, 2014. Henry Holt and Company. Kuvitus: Madeline Gobbo. Designed by Meryl Sussman Levavi. 227 sivua.

Erkki Reenpää (toim.): Aikamme parhaita rakkauskertomuksia, 1954

Luin toisenkin rakkauskertomuksiin keskittyvän novellikokoelman (ensimmäinen täällä). Rakkaus esiintyy näissä tarinoissa hyvin monenlaisena, eikä aina miellyttävänä. Kokonaisuutena tämä kokoelma oli tyyleiltään (ironiaa, huumoria, naturalismia, vakavuutta, draamaa, pohdintaa, psykologiaa) ja sisällöltään mukavan vaihteleva ja mielenkiintoinen. Kaikki tarinat olivat omalla tavallaan kiinnostavia, ja joissakin niistä näkyi asenteiden muutos vanhoista nykyaikaisempiin sekä näiden asenteiden ristiriita. Kolmesta kertomuksesta olen kirjoittanut muiden novellikokoelmien kohdalla, joten niihin olen laittanut vain linkin. 29 novellista seitsemän on naisten kirjoittamia.

D. H. Lawrence: Valkea sukka. Aviomies on kahden vuoden avioliiton jälkeenkin edelleen todella rakastunut vaimoonsa, mutta on mustasukkainen. Vaimo pitää kauniista asioista ja ärsyttää miestä tahallaan. Kuvaus kontrollinhalusta; novellin loppu on tosi epätyydyttävä. (Englanti, 1885-1930, 26 s.)

* Marcel Proust: Melankolinen kesäloma. Françoiselle tulee pakkomielle miehestä, jota hän ensin piti rumana ja tyhmänä, ja tämä täyttää kaikki hänen ajatuksensa. Novelli ajatusten ja haaveiden, ei todellisuuden luomasta rakkaudesta ja intohimosta. (Ranska, 1871-1922, 13 s.) 

Sherwood Anderson: Kävely kuutamolla. Aika sekava novelli, josta puolet on hyppelevää filosofointia lääkärin työstä, naisista, sekä syvästä, vain tietynlaisen elämänasenteen tuomasta naurusta. Maalaislääkäri uskoutuu kalakaverilleen siitä, miten aiemmin rakastui puolalaiseen sairaanhoitajaan siitä huolimatta, että rakasti vaimoaan paljon. (Yhdysvallat, 1876-1941, 15 s.)

Agnes von Krusenstjerna: Luokan ensimmäinen. Luokan priimuksella, tavallisen näköisellä Elinillä ei ole ollut paljonkaan tekemistä komean ja itsetietoisen, samassa koulukaupungin täysihoitolassa asuvan Sturen kanssa. Sture pitää toisennäköisistä ja toisenlaisista tytöistä, mutta tarvitessaan apua koulutehtävissä osoittaa Elinille huomiota. Elinille tämä merkitsee paljon, Sturelle ei. (Ruotsi, 1894-1940, 18 s.)

* Elizabeth Bowen: Aaverakastaja. Yllättävä, kauhutarinaksi muuttuva novelli. Pommitettuun Lontooseen maaseudulta perheen taloa tarkastamaan tullut rouva Drover oli 25 vuotta aiemmin luvannut tapaavansa sotimaan lähtevän ja myöhemmin sodassa kuolleen kosijansa neljännesvuosisataa myöhemmin tiettynä päivänä. (Irlanti, 1899-1973, 8 s.)

* Dorothy Parker: Ihana loma. Mimin mies Steve pääsee pitkän odotuksen jälkeen sodasta New Yorkiin vuorokauden lomalle vaimonsa luokse. Edellinen loma on mennyt pilalle sen takia että Mimi on koko ajan tiedostanut ajan lyhyyden. Nyt hän on päättänyt tehdä toisin, mutta pettymyksiä ei ole helppo kestää. Tarina siitä, miten ristiriitaisesti ihmiset saattavat käyttäytyä. (Yhdysvallat, 1893-1967, 16 s.)

* Hermann Hesse: Unikuva. Itseironinen novelli kirjailijan ja runoilijan työstä. Miten kukaan pystyy menneisyyden runoilijoiden jälkeen enää kirjoittamaan todellista runoutta? (Saksa, 1877-1962, 14 s.)

F. E. Sillanpää: Piika. Tuntemattoman ylioppilaan kanssa kaksi vuotta sitten vietetyn yön jälkeen Sanni on saanut pojan. Nyt hän alkaa taas keväällä kaivata rakkautta, mutta tansseissa käynti ja sen jälkeinen ilta ei tee häntä tyytyväiseksi. Tuntuu, että asiat vain tapahtuvat Sillanpään ihmisille, ja hänen episodimainen, impressionistinen kirjoitustapansa ei sovi minulle. Novellissa on aika yllättävä maininta julkisesti yhdessä tanssivista mies- sekä naispareista. (Suomi, 1888-1964, 15 s.)

William Faulkner: Ruusu Emilylle.

Gustav Hellström: Triangeli. Vaikka puolisot rakastavat toisiaan, madame Armand on pettynyt pikkuvirkamiesmiehensä saamattomuuteen, motkottaa hänelle tästä, eikä ajattele heillä olevan edes rahaa hankkia lapsia (pojan koulutus ja tytön myötäjäiset?). Monsieur Armand alkaa kotiin tullessaan usein tavata porraskäytävässä vanhemman kunnialegioonan ritarin. (Ruotsi, 1882-1953, 7 s.)

* André Maurois: Luonteenmuutos. Irene passittaa liian alistuvaisen miesystävänsä Raymondin oman psykologinsa vastaanotolle, jotta tämä saisi vähän selkärankaa. Hoito onnistuu liiankin hyvin. Hauska, psykologialle irvaileva novelli. (Ranska, 1885-1967, 11 s.)

Theodore Dreiser: Ida Hauchawout. Tyrannimaisen ja itaran isän tytär Ida on valittamaton puurtaja ja on hoitanut isäänsä yli 30 vuotta. Saatuaan pienen perinnön tämän kuoltua hän menee naimisiin heikon ja haaveilevan Widdlen kanssa. Tapahtumia ulkopuolelta tarkasteleva kertoja suhtautuu ärsyttävän alentuvasti sekä Idaan että Widdleen. (Yhdysvallat, 1871-1945, 22 s.)

* Mika Waltari: Puhtain nuoruus.

* Franz Werfel: Hotellinportaat. Francine on selvinnyt ilman että mennyt rakkausseikkailu on paljastunut, hänen sulhasensa Philippe kertoo kirjeessään jumaloivansa häntä ja rakkaat vanhemmat ovat tulossa Italiasta hänen luokseen. Francine miettii kaikkia näitä asioita kiivetessään loistohotellin leveitä portaita ylös huoneeseensa. Ihmisen ajattelu ja tunne elämän merkityksellisyydestä on kuitenkin kummallinen asia. (Itävalta-Böömi, 1890-1945, 12 s.)

* Maksim Gorki: Tyttö ja kaksikymmentäkuusi miestä. Kellarissa orjantyötä viidestä aamulla kymmeneen illalla tekevien 26 rinkelileipurin elämän ainoa valopilkku on 16-vuotias yläkerran sisäkkö, kaunis ja herttainen Tanja, jonka iloiset kasvot he näkevät joka päivä. Leipurit rakastavat ja ihailevat tätä, tämä on heille pyhimys ja aurinko. Sitten he lyövät komean naustennaurattajasotilaan kanssa vetoa siitä, pystyykö tämä valloittamaan myös Tanjan. (Venäjä, 1868-1936, 15 s.)

* James Joyce: Ikävä tapaus. Säntillinen James Duffy alkaa tapailla keski-ikäistä rouvaa, Mrs. Sinicoa. Mr. Duffy lainasi naiselle kirjoja, varusti hänet mielipiteillä, jakoi henkisen elämänsä hänen kanssaan. Nainen kuunteli. He nauttivat tapaamisistaan, kunnes nainen kadottaa järkyttävästi itsehillintänsä ja tarttuu intohimoisesti Duffyn käteen, minkä jälkeen Duffy lopettaa tapaamiset. Myöhemmin sattuu ikävä tapaus, joka saa Duffyn lopulta näkemään itsensä ja suhteensa naiseen selvemmin. (Irlanti, 1882-1941, 10 s.)

Maria Jotuni: Herman. Kohtauksia Aliinan ja Hermanin suhteesta. Aliina on nuori ja rakastunut; vähän vanhempi Herman tuntee tyhjyyttä ja yksinäisyyttä. En oikein ymmärtänyt tätä. (Suomi, 1880-1941, 10 s.)

H. E. Bates: Kimono.

* François Mauriac: Thérèse lääkärin vastaanotolla. Elisée Schwartz, itsevarma psykiatri, kohtelee vaimoaan Catherinea kylmästi ja halveksivasti. Hänen vastaanotolleen on myöhään illalla tulossa epätasapainoinen, murhanhimoinen nainen. Miehensä turvallisuudesta huolestunut Catherine kuuntelee heidän keskusteluaan, ja keskustelu saa hänet tekemään päätöksen. (Ranska, 1885-1970, 18 s.)

Ernest Hemingway: Kukkulat näyttivät valkoisilta norsuilta. Nuori nainen ja mies juovat olutta espanjalaisen juna-aseman baarissa. Melkein koko novelli on dialogia, ja pariskunnan erimielisyyden syy ja heidän erilainen suhtautumisensa siihen paljastuu rivien välistä. (Yhdysvallat, 1899-1962, 5 s.)

* Eyvind Johnson: Iloisia päiviä. Neljä nuorta aikuista - Helena, Tomas, Dora ja kertoja - viettää joutilaita ja levottoman iloisia kesäpäiviä meren luodolla ja keskustelee elämästä ja filosofiasta. Jo kertomuksen alkuriveillä selviää, että kesän aikana tapahtuu jokin tragedia. (Ruotsi, 1900-1976, 11 s.)

Marcel Aymé: Césarin naimapuuhat. Ironinen novelli hyveellisestä ja viattomasta hiili- ja viinikauppiaasta, vanhapoika Césarista, josta tulee alueen ilotyttöjen niin innokkaiden viettely-yritysten kohde, että hän joutuu laajentamaan toimintaansa baariin, hotelliin ja lopulta ilotaloon. Tähän tapahtumaketjuun liittyy myös hänen oma rakkaustarinansa. Kukaan ei enää kirjoittaisi prostituoiduista näin, toisaalta moralisoivasti ja toisaalta mitätöiden heidän ongelmansa. (Ranska, 1902-1967, 11 s.)

* Katherine Mansfield: Onnellinen. Bertha tuntee itsensä eräänä päivänä ilman syytä huimaavan onnelliseksi. Päivälliskutsuille tulee muiden vieraiden lisäksi arvoituksellinen ja kaunis Miss Fulton, Berthan löytö, vaikkei hänen miehensä Harry tästä pidäkään. Aivan novellin lopussa kaikki muuttuu. (Uusi-Seelanti, 1888-1923, 14 s.)

Viljo Kojo: Epäluulo. Maria kiusaa miestään tahallaan kaunistautumalla ja lähtemällä kotoa illalla kerta toisensa jälkeen kertomatta minne menee, eikä vastaa kysymyksiin siitä missä on ollut. Miehen epäluuloiset ajatukset kiusaavat miestä yhä enemmän, ja eräänä iltana hän antaa vaimolleen uhkavaatimuksen, koska ei enää kestä tilannetta. (Suomi, 1891-1966, 15 s.)

* W. Somerset Maugham: Parantola. Ashenden on keuhkotautiparantolassa Pohjois-Skotlannissa ja kertoo muista parantolan potilaista, heidän ihmissuhteistaan ja heidän muodostamastaan yhteisöstä - kaksi keskenään kilpailevaa potilasta on viettänyt parantolassa jo 17 vuotta. Osalla potilaista on edessä väistämätön kuolema ennemmin tai myöhemmin, ja suhtautumistavat tähän vaihtelevat. Kuoleman läheisyydestä huolimatta kaksi parantolan potilasta rakastuu toisiinsa. (Englanti, 1874-1965, 26 s.)

Cora Sandel: Numero 31. Nuori iloinen norjalainen naistaiteilija vuokraa itselleen ateljeen Pariisista, seurustelee erimaalaisten miesten kanssa ja hylkää näitä, kunnes saapuu suuri rakkaus, etelämaalainen taiteilija. Taiteilija kuitenkin lähtee ja jättää naisen selviämään yksin heidän suhteensa seurauksista. Nainen tahtoo kuolla, mutta naapuruston kokenut rouva von Flehn auttaa häntä salaamaan asian, kunnes hänestä tulee synnytyslaitoksen nimetön numero 31. Nainen ei kuitenkaan tunne asiaankuuluvaa kiitollisuutta. Synnytystä kuvatessaan hyvin naturalistinen novelli. (Norja, 1880-1974, 13 s.)

Aldous Huxley: Pikku meksikolainen. Nuori kirjailija ostaa Ravennasta Italiasta vuonna 1912 "pienen" meksikolaisen, valtavan mustan hatun, minkä ansiosta hän tutustuu nuoreen kreiviin Fabio Tirabassiin, tämän taideaarteita täynnä olevaan kotiin, vaimoon sekä joviaaliin vanhaan isään, josta tulee tavallaan novellin keskushenkilö. (Englanti, 1894-1963, 29 s.)

* Aino Kallas: Rakkauden vuoksi ja luode. Kahden virolaisen pikkuvirkailijan, vilkkaan Leida Velmetin ja jämeränjähmeän Endel Veetõusmen, seurustelu alkaa toisen maailmansodan alla. Sodan syttyessä Endel pakenee Tukholmaan, jossa hän tapaa Leidan taas vuoden kuluttua. (Viro/Suomi, 1878-1956, 6 s.)

* Luigi Pirandello: Matka. Sisilialainen Adriana Braggi on viettänyt 22-vuotiaasta asti, siitä asti kun hänen ikävä miehensä on kuollut, 13 vuotta muiden leskien tapaan mustiin pukeutuneena ja talostaan poistumatta. Talossa asuu hänen kahden nuoren poikansa lisäksi hänen lankonsa, miellyttävä ja hienotunteinen Cesare Braggi. Kun Adriana sairastuu vakavasti, hänet saadaan suostuteltua tekemään elämänsä ensimmäinen matka erikoislääkärin luo Cesaren kanssa ensin Palermoon ja sitten Napoliin ja vielä pidemmälle. Matka on Adrianalle täynnä uusia kokemuksia. Sisilialaisten naisten tuolloin äärimmäisen rajoitettua elämää kuvatessaan novelli tuntuu jopa feministiseltä. (Italia, 1867-1936, 19 s.)

Erkki Reenpää (toim.): Aikamme parhaita rakkauskertomuksia, 1954. Otava. Eri kääntäjiä. 426 sivua.

Susan Glaspell: Her America. "A Jury of Her Peers" and Other Stories, 2010

Olen lukenut aiemmmin kolme 1900-luvun alun näytelmä-, romaani- ja novellikirjailijan Susan Glaspellin näytelmää (neljäs on vielä odottamassa) ja olen pitänyt niistä paljon: ne ovat mielenkiintoisia, odottamattomia ja mielestäni myös syvällisiä, koska ne käsittelevät tärkeitä yleensä ihmisenä olemisen kysymyksiä, esimerkiksi luovuutta ja luomistyötä, yksinäisyyttä, myötätuntoa sekä rohkeutta yrittää ja aloittaa uudestaan, tai sen puutetta. Ja niissä ovat pääosassa naiset.

Minulla on onneksi myös hänen novellikokoelmansa, jonka nyt luin, ja pidin myös näistä kahdestatoista tarinasta, joista monet olivat hämmästyttävän ajattomia. Vaikka ne on alkujaan julkaistu eri lehdissä vuosina 1914-1927, jolloin tavat ja ihmisten elinympäristö olivat melkoisen erilaisia kuin nykyään, tuntui että ne olisi melkein voitu kirjoittaa myös nyt, koska näissä novelleissa oli kyse ajatuksista ja tunteista sekä suhtautumisesta itseen, maailmaan ja kanssaihmisiin, ei juurikaan ulkoisista seikoista.

Toiset kertomuksista olivat keveitä, toiset vakavia, mutta kaikissa oli ajatuksen aihetta ja luonteikas kertojanääni, ja ne olivat minusta myös viihdyttäviä - lukuun ottamatta ehkä alkupuolen tarinaa Looking After Clara, jossa mies kadottaa ihastuksensa kissan, joka oli mielestäni vähän tylsä, mahdollisesti sen takia ettei mies arvosta kissoja. Eivät tyypillisellä tavalla viihdyttäviä, mutta kiinnostavia, persoonallisia ja omintakeisia. Ja pohjimmiltaan ystävällisiä. Ja niissä oli usein satiirinen ristiriita näkökulmahenkilön käsitysten ja todellisuuden välillä.

Hyvä esimerkki tästä ristiriidasta on novelli Poor Ed, jossa kaupunkilaisveli Edward, "arvostettu kriitikko", palaa kotikonnuilleen maaseudulle veljensä Henryn kuoleman jälkeen. Itsetyytyväinen Ed, joka suunnittelee kirjoittavansa kunnianosoituksen maanviljelijäksi jääneelle Henry-rassulle - Success interpreting failure - and with gentle understanding - joutuu näkemään elämänsä kokonaan uudessa valossa, kun huomaa Henryn muistiinpanoista tämän säälineen häntä.

Glaspell oli sosialisti, ja novellissa A Matter of Gesture hän kertoo tarinan ulkokohtaisesta sosialistista, joka pettää toverinsa ja siitä huolimatta joutuu vankilaan. Tarinan naiskertoja tuntee kuitenkin kaikista ystävistään poiketen myötätuntoa häntä kohtaan ja kutsuu hänet vankilasta vapautumisen jälkeen vierailulle kotiinsa, jossa pyrkimys jalouteen tai suuruuteen saa traagisen päätöksen.

Mukana oli pari kolme kevyempää rakkaustarinaa, joista suosikkini oli Unveiling Brenda. Siinä komea nuori yliopiston kirjallisuudenopettaja kiinnostuu piireihin kuulumattomasta vähävaraisesta naisopiskelijastaan tämän älykkäiden ja epäkunnioittavien aineiden takia. Tässä tarinassa ei ollut kyse siitä, että rikas prinssi pelastaisi köyhän häntä avuttomana kaipaavan Tuhkimon, vaan sosiaalisen aseman eroista huolimatta kahden tasa-arvoisen ja fiksun ihmisen suhteen kehittymisestä. Se oli lisäksi hauska, ja monessa muussakin Glaspellin novellissa oli huumoria.

Glaspell saattoi kirjoittaa saman tarinan sekä novellina että näytelmämuodossa, ja tässä kirjassa novelli A Jury of Her Peers vastaakin lukemaani näytelmää Trifles ja A Rose in the Sand näytelmää The Outside. Varsinkin jälkimmäisessä pidin enemmän näytelmästä, koska novellissa oli enemmän selityksiä; näytelmässä kaikki piti päätellä pelkästään dialogista (ja niukasta ympäristön kuvauksesta), joten se oli kiinnostavampi.

Kirjassa on toimittajien Patricia L. Bryanin ja Martha C. Carpentierin 16 sivun pituinen johdantoluku, josta päätellen Susan Glaspell on nykyään Yhdysvalloissa melko arvostettu kirjailija. Hän ansaitsisi tulla tunnetuksi Suomessakin.

Sadan vuoden lukuhaaste: 1910-luku.

Susan Glaspell: Her America. "A Jury of Her Peers" and Other Stories, 2010 (12 novellia vuosilta 1914-1920 ja 1927). University of Iowa Press. 220 sivua.

Kyllikki Häme: Päivä. Kertomus rakkaudesta, 1955

Suomalaisen naiskirjailijan "kertomukseksi rakkaudesta" luonnehdittu romaani 1950-luvulta? Perinteinen hempeä ja romanttinen tarina siitä, kun nainen kohtaa miehen ja he päätyvät vaikeuksien kautta avioon? Pelastin tämän kirjan erään kirpparin alennuslaarista eikä minulla ollut kovin suuret odotukset sen suhteen (romanttiset kirjat eivät ole yleensä suosikkejani), vaikka selailun perusteella tämä olikin vaikuttanut ihan luettavalta. Kirja ei kuitenkaan vastannut ollenkaan odotuksiani vaan vetäisi pohjan altani ja yllätti minut kokonaan.

Kirja on moderni ja sen kerronta on impressionistista, mutta siinä on paljon dialogeja, jotka tekevät sen lukemisesta melko helppoa ja nopeata. Kestää kauan ennen kuin lukija pääsee selville edes päähenkilön nimestä ja vielä kauemmin ennen kuin päästään siihen rakkaustarinaan. Tätä ennen kirjan päähenkilö Veera, leski jolla on lapsia ja joka lomailee maalla, esimerkiksi pohdiskelee kuolemaa ystävänsä Ilonan kanssa aurinkoisessa puutarhassa. Veera kertoo vähitellen ystävälleen sattumalta alkaneen suhteensa kulun pianisti Mikaeliin, mikä on kirjan pääteema, mutta kirjassa on paljon muutakin.

Ovi sulkeutui hänen takanaan. Ja sitten toinen jossain kauempana ja vielä yksi ja sen jälkeen yhä useampia kunnes ne kaikki olivat kiinni. Paluutietä ei enää ollut. Hän oli nyt tässä missä ei milloinkaan ennen ollut ollut, eikä ollut tarpeen että mikään tie johtaisi poispäin. (94)

Tarina kertoo mm. siitä, miten rakkaus vaikuttaa ihmiseen ja miten se muuttaa ihmistä, eikä sen kieli ole sentimentaalista vaan tuoretta, kaunista ja joskus runollistakin. Välillä siirrytään Mikaelin näkökulmaan, kuten seuraavassa.

Sinä, hän kuiskasi ja kuiskaus lähti hänestä kevyenä kuin lintu, lensi sokaistuneena ja hurmaantuneena kunnes tapasi kaiun ja saapui takaisin, asettui pesäänsä ja lepäsi hänen levossaan, oli turvassa hänen valossaan (118).

Kirja on haastava ja kiehtova, siinä on pohdiskelua elämästä, kuolemasta, surusta, ilosta ja rakkaudesta, eivätkä sen henkilöt toimi tai ajattele niin kuin odottaisi. Kirja sai minut kiinnostumaan muistakin Kyllikki Hämeen kirjoista. Otin kirpparilta mukaan myös yhden hänen tyttökirjansa, saa nähdä millainen se on.

- Totta on että muistutimme toisiamme, ulkonaisestikin. Häntä olisi voinut luulla veljekseni. Meissä oli paljon samaa. Jossakin hyvin oleellisessa olimme yhtä. Tiedätkö, luulen että hän piti minusta, piti minusta oikein paljon.
     Veera katsoi ystävättäreensä totisin, mietteliäin silmin häntä näkemättä.
     - Totta kai, Ilona sanoi ihmetellen äänensävyä. Tiedäthän että hän rakasti sinua suuresti.
     - En tarkoita sitä, vaan nimenomaan pitämistä, sitä että hän tunsi minut niinkuin ei kukaan muu ole koskaan tuntenut, ja piti minusta, kaikesta minussa, hyväksyi sellaisenaan, otti omakseen. Se minusta on kaikkein ihmeellisintä. Hänen luonaan olin turvassa. Hän on ainoa ihminen, joka on todella tuntenut minut. Ja minä tunnen hänet aina, hyväksyn hänet missä tahansa, minkälaisena tahansa. (142)

Sadan vuoden lukuhaaste: 1950-luku. Helmet-haaste 20. Kirja kertoo naisesta, joka on matkalla (lomailu maalla on myös matka, ja kirjassa kuvataan myös Veeran matkaa rakkauteen ja omien tunteidensa kokemiseen ja ymmärtämiseen).

Kyllikki Häme: Päivä. Kertomus rakkaudesta, 1955. Otava. Kannen tekijää ei kerrottu. 154 sivua.