tiistai 20. joulukuuta 2022

Parantava taide. Taideoppikirja lähi- ja perushoitajille, 2001

En ole itse hoitoalalla, mutta oli silti kiinnostavaa lukea taiteen yhteydestä fyysiseen ja psyykkiseen terveyteen ja siitä miten taiteen avulla pystytään edistämään terveyttä ja myös hoitajien kokemaa mielekkyyttä työssään. Taide voi viedä potilaiden ajatukset pois sairaudesta ja auttaa käsittelemään sen herättämiä tunteita ja ajatuksia, ja hyvä hoitotyö voi kirjan mukaan itsessäänkin olla luovaa taidetta. Arja Niittysen esipuheen mukaan lähihoitajatutkinnon opetussuunnitelma velvoittaa opiskelijan osallistumaan aktiivisesti taide- ja kulttuuriharrastuksiin sekä tekemään omien ajatustensa ja mielikuviensa avulla taidetta, ja taiteen merkitystä korostetaan persoonallisuuden kehittymisen, oppimisen, ammattitaidon sekä autettavien hoidon ja kulttuuritaustan ymmärtämisen näkökulmasta (s. 7). Kuulostaa... yllättävältä. Ja hyvältä. Pitääköhän tämä nykyäänkin paikkansa?

Inka Ukkolan toimittama kirja ei ole "taideoppikirja" siinä mielessä, että siinä kerrottaisiin miten taidetta tehdään, mutta siinä käsitellään taidetta monelta eri kannalta, ja kirjassa on paljon mielenkiintoisia ajatuksia taiteesta, terveydestä ja sairaudesta. Kirjassa ei esitellä kirjan kirjoittajia ollenkaan tai anneta yleiskatsausta kirjan sisällöstä, vaan eri aiheita käsittelevät pitkähköt artikkelit vain seuraavat toisiaan.

Helena Sederholmin artikkelissa Taide on vahva lääke on (ilmeisesti) taiteilijan näkökulma asiaan, ja siinä pohditaan mm. sitä, mitä taide, taidekokemus ja esteettinen elämys ovat ja mitä vaikutuksia taiteella on ihmisen sairastaessa. Eila Ruohonen taas kirjoittaa artikkelissaan Hoitaminen - "taiteista kaunein" asiasta hoitajan näkökulmasta. Hän tukeutuu monessa kohdassa Florence Nightingalen ajatuksiin siitä, mitä hyvä hoito on. Myös hoitotapahtuma voi olla esteettinen, ja hoitaja voi hoitaa potilasta kauniisti, tämän tunteet ja tarpeet huomioiden ja olemalla aidosti läsnä. Lisbeth Blomqvist-Suomivuori oli gradussaan tutkinut Taide-elämysten merkitystä hoitotyössä kysymällä asiasta potilailta, omaisilta ja hoitohenkilökunnalta, ja vastaukset olivat usein mielenkiintoisia. Tuomas Alatalolla on lyhyt kirjoitus Mitä taide minulle merkitsee? On esitetty epäilyjä siitä, onko viime vuonna kuollut vaikeasti CP- ja puhevammainen Tuomas Alatalo kirjoittanut itse kirjansa (ja siis myös tämän artikkelin), mutta näin kyllä toivoisi.

Mona Taipale kertoo artikkelissa Taidetoiminta vanhustenhoitolaitoksessa IIK!-nimisestä (Ikäihmisten kulttuurikaupunki) yhteisötaideprojektista. Hän erottaa taiteen terapiasta ja askartelusta ja kuvaa lyhyesti erilaisten taidemuotojen käyttöä vanhustyössä projektin puitteissa (muitakin taidemahdollisuuksia siis olisi): draama-improvisaatiota, taidepolkua, näytelmää, muotokuvamallina olemista, taidelainaamoa, museoyhteistyötä, valotaidetta, taidepuutarhaa, tekstiilien käyttöä, muusikkojen esiintymistä vanhainkodeissa, musiikkityöpajoja, henkilökuntakuoroa ja aistivirikkeitä. Ritva Saarelaisen kirjoituksessa Taide ja luovuus mielenterveys- ja päihdetyössä erotetaan taide ja viihde: Taide on kuin hiljaisuus, jossa kokijan oma ajattelu ja tunteet saavat tilaa. Viihteen viestit jäsentävät asiat ja luokittelevat maailman valmiiksi vastaanottajalle. Artikkeli painottuu pohdittuihin ajatuksiin taiteesta, mutta sen lopussa annetaan myös joitakin konkreettisia esimerkkejä taiteen käytöstä hoitotyössä.

Merja Sparv esittää innostuneen tapauskertomuksen viikon kestäneestä päiväkerhotyyppisestä Elämyksellisestä taideleiristä lapsille maaseudulla; leiriviikon konseptilla voisi hänen mukaansa suunnitella minkä tahansa taidetapahtuman mille tahansa kohderyhmälle. Kirjan viimeisessä Jenny Antosen artikkelissa Vieraan kulttuurin kohtaaminen ei puhuta taiteesta ollenkaan, vaan pohditaan kulttuuria, kulttuuritietoutta, kulttuurikäsityksiä, stereotypioita, havaintojen kulttuurisidonnaisuutta, sanallista ja sanatonta viestintää sekä kulttuurin merkitystä terveyskäsityksissä ja annetaan näin välineitä monikulttuurisuuteen hoitotyössä.

Kirjassa on melko paljon kuvia (artikkelista riippuen).

Potilaita ja hoitajia Sisätautien klinikan sairaalan puistossa vuoden 1900 tienoilla.

Parantava taide. Taideoppikirja lähi- ja perushoitajille. Toimittanut Inka Ukkola, 2001 [kirjassa ei alkuteoksen julkaisuvuotta, katsottu kirjaston tietokannasta]. Toimihenkilöjärjestöjen sivistysliitto TJS. Kannen kuvat: Potilas ja hoitaja Uusi klinikka -sairaalassa eli I Sisätautisairaalassa (Helsingin yliopiston Lääketieteen historian museon kokoelmat) sekä Hugo Simbergin Satu I. 147 sivua.

lauantai 10. joulukuuta 2022

Ludger Weß: Winzig, zäh und zahlreich. Ein Bakterienatlas, 2020 (Pikkuruiset, sitkeät ja monilukuiset. Bakteeriatlas)

Tämä bakteereista kertova kirja on kerrassaan ihastuttava. En ole tähän mennessä paljonkaan ajatellut bakteereita juuri muuten kuin tautien yhteydessä, vaikka tiesinkin että niitä elää suolistossamme ehkä pari kolme kiloa ja että ne ovat siis terveydellemme tärkeitä myös positiivisessa mielessä. Ja 15 viime vuoden aikana on saatu selville, että suolistossa ovat "toiset aivomme" (johon vaikuttavat kaikki suoliston mikrobit, siis bakteerien lisäksi myös sienet ja virukset), joilla on merkitystä sekä psyykkiselle että fyysiselle hyvinvoinnille.

Olen pitänyt bakteereja hyvin alkeellisina ja yksinkertaisina eliöinä. Tietysti ne ovatkin tavallaan yksinkertaisia - yhdellä solulla ei vain voi tehdä kaikkea mitä monisoluiset eliöt voivat tehdä, varsinkaan kun bakteereilla ei ole tumaa - mutta alkeellisiksi niitä ei voi sanoa, sillä bakteerien selviytymiskyvyt ja kyvyt käyttää hyödykseen ympäristön vähäisiä, joskus melkein olemattomia tai muille eliöille myrkyllisiä resursseja ovat ällistyttäviä. Se selviää tästä kirjasta, jossa saksalainen mikrobiologi Ludger Weß esittelee 50 sivun bakteereja ja arkeoneja yleensä käsittelevän johdantoluvun jälkeen 50 eri tavalla merkittävää ja kiinnostavaa bakteeria (tai arkeonia - kirjassa puhuttiin molemmista, mutta toistoa välttääkseni sanon jatkossa vain 'bakteerit').

Olen aiemmin tuhahdellut epäuskoisesti panspermiahypoteesille (eli oletukselle siitä, että elämä olisi saapunut maapallolle jostakin avaruudesta), tai sille, että Marsista saattaisi löytyä elämää mikrobien muodossa, tai sille, että toiselle taivaankappaleelle lähetettävät avaruusraketit pitää steriloida huolellisesti, jottei sinne tulisi vietyä Maasta bakteereita. Miten mikään eliö voisi kestää avaruuden voimakasta säteilyä, kylmyyttä ja hapen puutetta? Tästä kirjasta sain kuitenkin sellaisen käsityksen, että bakteerit selviävät mistä tahansa. (Ja järeälläkään steriloinnilla ei pystytä eliminoimaan kaikkia bakteereja.) Mikä tahansa bakteeri ei selviä kaikesta, mutta yksittäiset bakteerilajit pysyvät hengissä ja pystyvät lisääntymään todella hämmästyttävissä oloissa.

Hyvissä oloissa aika bakteerisukupolvien välillä (eli sen välillä, että bakteeri lisääntyy jakautumalla) on 20 minuuttia, mutta jotkin bakteerit pystyvät säilymään lepoitiöinä - jotka kestävät kemikaaleja, säteilyä, kuumuutta, kylmyyttä, kuivumista ja ravinnon puutetta - jakautumatta kymmeniä tuhansia ja ehkä jopa miljoonia vuosia. On käsittämätöntä, miten geenit pystyvät säilymään vaurioitumatta näin kauan. Mistä päästään seuraavaan asiaan: hyvin epävieraanvaraisissa ympäristöissä (erittäin happamissa, emäksisissä, säteilevissä yms.) elävillä bakteereilla on erittäin tehokkaita geeninkorjausmekanismeja. Ja bakteerit voivat myös vaihtaa geenejä keskenään (mikä pahentaa antibioottiresistenssiongelmaa ja saa osaltaan aikaan supertautibakteereita).

Vaikka bakteerien aiheuttamat taudit saattavat olla hyvin epämiellyttäviä, onneksi vain pieni osa bakteereista on taudinaiheuttajia. Yleensä ottaen bakteerit ovat hyviksiä, eivät pahiksia, emmekä tulisi toimeen ilman niitä. Esimerkiksi tiettyjen kasvien, varsinkin hernekasvien juurissa elävät typensitojabakteerit pystyvät muuttamaan ilman typen kasveille sopivaan muotoon, millä on tärkeä merkitys maan ravinteikkuudelle koko maapallolla, ja bakteerit (ja muut mikrobit) ovat muutenkin tärkeitä maaperän elävyydelle.

Bakteerit ovat myös hajottajia: ilman bakteereita hukkuisimme kuolleisiin eläimiin ja kasvijätteisiin, joiden sisältämät aineet bakteerit kierrättävät uudestaan käyttöön. Bakteerien merkitys hajottajina näkyy siinä, että olemme hukkumassa muoviin - ja tukehduttamassa meret ja niiden eläimet siihen, Tyynenmeren muovijätealue on kolmen Ranskan kokoinen - koska muovi on niin uusi asia, että ei ole olemassa bakteereja (tai muita mikrobeja) jotka hajottavat sitä. Tai ei ollut. Weß kertoo kirjassaan japanilaisten muutama vuosi sitten löytämästä bakteerilajista (Ideonella sakaiensis), joka pystyy hajottamaan erästä muovityyppiä; sen evoluutio on siis ollut hyvin nopeaa. Tietyt bakteerit selviävät myös raskasmetalleista, öljystä ja joistakin muista nykyteknologian keskitetysti tuottamista superjätteistä (mikä ei tietenkään tarkoita sitä, että näitä voitaisiin huoletta levittää ympäristöön, mutta antaa mahdollisuuksia niiden käsittelyyn).

Bakteerit ovat monella tavalla tärkeitä myös ruoantuotannossa. Esimerkiksi jokaisen emmentaljuustogramman myötä tulee syötyä noin miljardi elävää propionibakteeria, jotka antavat juustolle sen maun ja reiät. Maitohappobakteerit ovat monille tuttuja, ja alkoholin muuttuminen etikaksi johtuu myös bakteereista. Nämä etikkahappobakteerit auttavat lisäksi yllättäen monia tuttuja trooppisia ravintokasveja (ananas, banaani, mango, kahvi, tee ja sokeriruoko, s. 200) typenhankinnassa.

On olemassa bakteeri, joka hengittää rautaa (Geobacter sulfurreducens), bakteereita jotka hyökkäävät toisten bakteerien kimppuun (s. 142) sekä bakteeri, jolla on magneettiaisti (Magnetospirillum magnetotacticum).

Otetaan bakteerien sietokyvystä yhdeksi esimerkiksi bakteeri Deinococcus radiodurans, "säteilyä kestävä kauhukuula", lempinimeltään Conan Bakteeri (s. 148-151). Tämä bakteeri kestää 5000 grayn (Gy) kerta-annoksen säteilyä, kun ihminen selviää enintään 5 graysta ja suolistobakteeri Escherichia coli 800 graysta. Koska Maassa ei luonnostaan esiinny näin suuria säteilymääriä, on esitetty villi oletus, että tämä bakteeri olisi peräisin Marsista, mutta nykyään ajatellaan, että säteilyn sieto on syntynyt kuivuuden siedon seurauksena. Tätä bakteeria on yllättävän proosallisissa paikoissa, esimerkiksi ihmisen suolistossa, maaperässä, tekstiileissä ja huonepölyssä.

Vaikka bakteereja ei näe, niitä on maapallolla paljon, yli miljardi kertaa enemmän kuin tähtiä maailmankaikkeudessa (s. 43). Nämä mikroskooppiset eliöt ovat ällistyttävästi vaikuttaneet myös ilmastoon maapallon historian aikana. Ja vasta vuonna 2002 löydetty Pelagibacter ubique, "kaikkialla läsnäoleva meribakteeri" (s. 62-65) on pienin itsenäisesti elävä bakteeri, mutta pikkuruisenakin sillä on valtava ekologinen merkitys: näiden bakteerien yhteispaino on suurempi kuin kaikkien meressä elävien kalojen yhteispaino.

Kirja oli mielenkiintoinen mm. siksi, että bakteerit kuvataan siinä eliöinä, jotka ovat kanssakäymisessä muiden eliöiden ja elottoman ympäristön kanssa. Weß puhuukin uudesta tieteenalasta, bakteeriekologiasta: ei selvitetä vain bakteerien geenirakennetta ja tutkita niitä pelkästään laboratoriossa, vaan pyritään saamaan selville, mikä merkitys niillä on siinä ympäristössä, jossa ne esiintyvät.

Melkein jokaiselta kirjan sivulta löytyy jännittävä ja kiinnostava tieto. Kirja avasi silmäni maailmalle, joka on tähän asti ollut minulle lähes kokonaan tuntematon, mutta josta nyt tajusin, miten monipuolinen, kiehtova sekä ekologisesti ja ihmisille tärkeä se on. Weß kirjoittaa mielenkiintoisesti - hän on kirjoittanut myös romaaneja - ja vaikka esimerkiksi Wikipediasta saattaa löytyä tietoa näistä bakteereista, tämän kirjan kertomukset niistä ovat paljon värikkäämpiä ja eloisampia. Weßin innostus, asiantuntemus ja lapsuudesta alkanut kiinnostus aiheeseen näkyy kirjan sivuilla. Kirja on myös ulkoasultaan kaunis, koska jokaisesta bakteerilajista on tyylikäs "muotokuva". Kirja antoi minulle laajemman käsityksen elämästä, ekologiasta ja evoluutiosta, ja olisi hienoa, jos se käännettäisiin suomeksi (ainakin italiaksi se on jo käännetty).

Kirjaa ei ole yleisissä kirjastoissa (enkä löytänyt sitä suomalaisista nettikaupoistakaan, olisin mielelläni ostanut sen itselleni), mutta sen voi lainata Helsingin Goethe-instituutin kirjastosta. Lainaaminen on ilmaista, asiointi onnistuu saksaksi tai suomeksi ja kirjastokortin saavat myös toispaikkakuntalaiset.

Edit 11.12.22: lisätty bakteeriekologiakappale ja tehty pari pientä muutosta, 23.12.22: muutettu nimen käännös monikkoon + pari pientä muutosta.

Ludger Weß: Winzig, zäh und zahlreich. Ein Bakterienatlas, 2020. Naturkunden (No 62). Kuvitus: Falk Nordmann. 280 sivua.

torstai 8. joulukuuta 2022

Anne Helttunen & Tuula Uusi-Hallila (toim.): Avainnovelleja 1900-luvulta, 1999

Jatkoin taas seikkailujani novellien ihmeellisessä maailmassa. Vaikka kirjassa oli mukana myös vanhempia novelleja, tässä novellikokoelmassa oli kokonaisuutena tuoreempi ja modernimpi ote kuin aiemmin lukemissani, minkä voi päätellä jo René Magritten kansikuvasta. Kirjassa oli kirjailijoita klassikoista tuntemattomampiin, ja hyvin monessa kirjan novellissa oli fantasiaa, surrealismia, maagista realismia tai jotain muuta - en ole ihan selvillä termien sisällöstä ja niiden eroista, mutta joka tapauksessa jotakin normaalielämästä poikkeavaa. Tämä tuntui vaihteeksi virkistävältä, ja pidin tästä kokoelmasta paljon. Teemat olivat kuitenkin vanhoja tuttuja: rakkaus, yksinäisyys, mustasukkaisuus...

Useimmat kirjan novellit ovat hyvin lyhyitä. Kaikki ovat länsimaisia, koska muihin kulttuuripiireihin syventyminen vaatisi kokonaan oman valikoimansa. Ehkä, vaikka minusta kirjaan olisi hyvin voitu sisällyttää muidenkin kulttuurien kirjailijoiden novelleita sen sijaan, että toisistaan ehkä hyvinkin paljon poikkeavat ei-länsimaiset kulttuurit niputettaisiin samaan kirjaan. (Ainakin yksi tällainen kirja on muuten olemassa: Sama meri, eri maa - aasialaista, afrikkalaista ja amerikkalaista kirjallisuutta - jonka aion joskus lukea.) Novellit on järjestetty hauskasti niin, että toisiaan seuraavien novellien välillä on jokin niitä yhdistävä tekijä.

Toimittajien ajatus siitä, että omasta [suomalaisesta] kirjallisuudestamme on helpompi löytää tasokkaita naiskirjailijoiden tekstejä kuin muusta eurooppalaisesta tai amerikkalaisesta kirjallisuudesta vaikuttaa nykyään kummalliselta, mielestäni hyviä länsimaisia naisnovellisteja on paljon. Neljä viidestä kirjan naiskirjailijasta onkin suomalaisia; yhteensä kirjassa on 21 tarinaa. Kirjan lopussa on lyhyet luonnehdinnat kirjailijoista.

Hermann Hesse: Riikinkukkokehrääjä. Poika kertoo intohimoisesta perhosharrastuksestaan, jota kuitenkin varjostaa se, että muilla on siihen enemmän rahaa kuin hänellä itsellään. (Saksa)

Tove Jansson: Elokuussa. Kaksi vanhaa sisarusta, Ada ja Ina, puhuvat äitinsä kuolemasta hautajaisten jälkeen. Novellissa nousee esille sisarussuhde, jossa molemmat tuntevat toisensa läpikotaisin. (Suomi)

Gabriel García Márquez: Valo on kuin vesikin. Alle kymmenvuotiaat veljekset saavat veneen viidennen kerroksen asuntoonsa Madridissa, ja valo valuu kuin vesi. (Kolumbia)

István Örkény: Balladi runouden voimasta. Puhelinkoppi kapinoi ja lähtee omille teilleen kaupungista kukkaniitylle. (Unkari)

* Slawomir Mrozek: Nimipäivät. Tuomarin sivistyneen kodin salin nurkassa asuu ilmielävä edistysmielinen. (Puola)

Peter Bichsel: Mies, joka ei halunnut tietää enää mitään. Miten päästä eroon tietämisestä? (Ja miksi?) (Sveitsi)

* Heinrich Böll: Tehdään, tehdään! Satiirinen novelli tehokkuudesta ja tarmokkuudesta töissä. (Saksa)

Isaac Bashevis Singer: Fatalisti. Miten pitkälle usko kohtaloon kantaa rakkauden vuoksi? (Puola ja Yhdysvallat)

* Maarit Verronen: Kivenhalaaja. Yksinäinen lapsi rakastaa suurta kiveä, jossa muut näkevät vain hyödynnettävän tai häiritsevän materiaalin. (Suomi)

Michel Tournier: Amandine eli kaksi puutarhaa. Kymmenvuotias tyttö tunkeutuu kissanpentunsa perässä kotinsa puutarhan vieressä olevaan salaperäiseen puutarhaan ja tapaa siellä kivipojan. (Ranska)

Antti Hyry: Kivi auringon paisteessa. Poika havaitsee jalkansa. (Suomi)

Raija Siekkinen: Nälkä. Nälkä matkalla vieraassa maassa syömisestä huolimatta. En ymmärtänyt tätä tajunnanvirtamaista novellia. (Suomi)

John Steinbeck: Käärme. Nainen haluaa ostaa miestutkijalta koiraskalkkarokäärmeen ja katsella tämän syömistä. (Yhdysvallat)

Alberto Moravia: Häämatka. Kertomus vierauden tunteesta hyvin läheisten ihmisten välillä. (Italia)

* Virginia Woolf: Perintö. Mies lukee vaimonsa päiväkirjoja sen jälkeen, kun tämä on jäänyt auton alle, ja saa tietää tästä aivan uusia asioita. (Englanti)

Eeva Tikka: Atlaskehrääjä. Mustasukkaisuus värittää kaiken vanhemman naisen silmissä. (Suomi)

William Faulkner: Ruusu Emilylle. Vanha Emily Grierson on ollut Yhdysvaltain etelävaltioiden pienessä kaupungissa instituutio, vanhojen aikojen muistomerkki, vaikka hän onkin eristäytynyt vuosikausiksi taloonsa vain miespalvelija seuranaan. Miss Emilyn kuoltua koko kaupunki menee hänen hautajaisiinsa, ja lukitusta huoneesta hänen talostaan löytyy 40 vuoden takainen salaisuus. (Yhdysvallat)

* Roald Dahl: Vuokraemäntä. Nuori mies majoittuu vieraalla paikkakunnalla keski-ikäisen naisen luo. Nainen tuntuu odottaneen juuri häntä, ja naisen kodista ja puheista paljastuu outoja seikkoja. (Englanti)

Ray Bradbury: Maailman viimeinen ilta. Mitä tekisit maailman viimeisenä iltana? (Yhdysvallat)

* Italo Calvino: Päivän synty. Vanha Qfwfq kertoo lapsuudestaan, jolloin hänen perheensä kellui kaasumaisessa tähtisumussa. (Italia)

Arthur C. Clarke: Jumalan yhdeksän biljoonaa nimeä. Tiibetiläinen luostari ostaa tehokkaan tietokoneen luetteloidakseen kaikki Jumalan yhdeksän biljoonaa nimeä. (Englanti)

Muita kirjoituksia: Valopolku ja Lukujonossa. Lukupäiväkirjojen kommentissa avataan lukukokemusta enemmän kuin varsinaisessa tekstissä. Konnun keskusteluryhmässä on pitkä ketju hyvistä enimmäkseen fantasiaan ja scifiin painottuvista novelleista, ja tästä kirjasta Vanamo sanoo mm. näin: Itse todella tykästyin Avainnovelleihin valittuihin teksteihin, kun tuo lukiossa meillä luetettiin. Samanlaisia kommentteja antoivat muutkin.

Edit 9.12.22: korjattu 'miljoona' 'biljoonaksi' ja 'tiibettiläinen' 'tiibetiläiseksi', 10.12.22 (lisätty linkkejä).

Anne Helttunen & Tuula Uusi-Hallila (toim.): Avainnovelleja 1900-luvulta, 1999. WSOY. Eri kääntäjiä. Kannen suunnittelu: Liisa Holm. Kannen kuva: René Magritte: Golconda. 195 tekstisivua.

maanantai 5. joulukuuta 2022

Rabindranath Tagore: Sannjasi eli askeetti

Jatkoin toisella näytelmällä Rabindranath Tagoren vanhasta näytelmäkokoelmasta, ja paljastan tässä sen juonen suureksi osaksi. Edellinenkin näytelmä Uhri oli pohjimmiltaan filosofinen, mutta siinä oli voimakkaasti tuntevia ihmisiä, jotka tekivät siitä myös hyvin dramaattisen. Sannjasissa näytelmän olennaisin asia oli kuitenkin sen filosofinen näkemys, ja tuntui, että näytelmän henkilöt olivat mukana vain havainnollistamassa sitä ja lausumassa sen ääneen - päähenkilöä ei edes ole nimetty, vaan häntä nimitetään vain "Askeetiksi".

Toisaalta tässäkin näytelmässä on dramaattisuutta, koska Sannjasi (askeetti) muuttuu näytelmän kuluessa rajusti. Alussa hän tuntee pitkän luola-askeesin jälkeen vihdoin vapautuneensa himoista, peloista ja kaikista muistakin tunteista - rakkaus ja kiintymyskin on vain harhaa - ja päättää lähteä maailmaan ihmisten pariin.

Sannjasi (luolansa edustalla). Silloin, kun maailmani oli kyynelten ja tuskan rumentama, minä vannoin kostavani sinulle, sinä loppumaton lume, alinomaisten valhemuotojen valtiatar. Minä etsin suojaa pimeydestä - äärettömyyden linnasta - ja taistelin petollista valkeutta vastaan päivän toisensa jälkeen, kunnes se vihdoin menetti kaikki aseensa ja lepäsi voimatonna jalkojeni edessä. Nyt, kun olen vapautunut pelon ja himon vallasta, kun usvat ovat hälvenneet ja järkeni hohtaa puhtaana ja kirkkaana, minä tahdon lähteä valheiden kuningaskuntaan ja istua sen sydämellä järkähtämättömän jäykkänä.

Hän istuutuu tien viereen ja ohikulkevat ihmiset ja heidän puheensa ja touhunsa vain vahvistavat hänen käsitystään kaiken turhuudesta. Hän pitää itseään täysin irrallisena kaikesta. Sitten ohi kulkee Vasanti, nuori tyttö, jota ihmiset pitävät saastaisena eivätkä tahdo koskettaa sen takia, ettei hänen isävainajansa ollut tahtonut palvoa heidän jumaliaan. Sannjasi puhuu hänelle ystävällisesti, antaa hänen koskea itseään eikä torju häntä luotaan, mutta on toisaalta täysin välinpitämätön häntä kohtaan.

Vasanti. Tahdotko koskettaa minuun?
Sannjasi. Tahdon, sillä minuun ei voi todellisuudessa mikään koskettaa. Minä olen aina äärettömyydessä. Sinä voit istuutua tähän, jos haluat.
Vasanti (alkaen nyyhkyttää). Älä käske minun milloinkaan lähteä pois, kun olet kerran ottanut minut luoksesi.
Sannjasi. Kuivaa kyynelet, lapsukaiseni! Minä olen sannjasi. Minun sydämessäni ei ole vihaa eikä kiintymystä. - Minä en pyydä sinua milloinkaan omakseni ja senvuoksi en voi sinua milloinkaan työntää pois luotani. Sinä olet minulle kuin taivaan sini: sinä olet etkä ole.
Vasanti. Taatto, minut ovat hylänneet jumalat ja ihmiset.
Sannjasi. Samoin minut. Minä olen hylännyt jumalat ja ihmiset. ...
Vasanti. Niinpä jään minä luoksesi. - Ethän minua jätä?
Sannjasi. Minä en tiedä enää mitään jättämisestä. Sinä voit jäädä lähelleni, mutta et kumminkaan pääse koskaan minua lähelle.

Vasanti herättää Sannjasissa kuitenkin vähitellen tunteita ja ajatuksia, joita tämä ei ymmärrä.

Sannjasi. Älä itke, lapseni, tule luokseni! Sinä olet minulle kuin kadotetun maailman huuto, kuin kulkevan tähden laulu. Sinä tuot mieleeni jotakin, mikä on äärettömän paljon enemmän kuin tämä Luonto - enemmän kuin aurinko ja tähdet. Se on suuri kuin pimeys. Minä en sitä ymmärrä. Minä en ole sitä milloinkaan tuntenut, ja senvuoksi minä sitä pelkään. Minun täytyy lähteä luotasi. - Mene sinne, mistä tulit - sinä tuntemattoman sanansaattaja!

Kohdattuaan tiellä lisäksi erilaisia ihmisiä hän ymmärtää uuden totuuden, jonka valossa hänen aikaisempi varmuutensa alkaa tuntua tyhmyydeltä. Hän on vapaa, mutta hän on vapaa maailmassa, ei sen ulkopuolella. Äärellinen on oikea ääretön, ja rakkaus tuntee sen totuuden.

Tämä on hyvin intialainen näytelmä ja kommentoi selvästi hindulaisuuden opinkappaleita. Sen teema on kuitenkin yleismaailmallinen: Mikä on hyvä tapa elää maailmassa? Onko parempi elää irrallaan toisten ja omasta tuskasta vai ei? Onko tämä edes mahdollista? Miten voi elää, jos elämä tuntuu olevan vain tuskaa ja harhaa? Miten voi löytää tasapainon sen välillä, että osallistuu maailmaan muttei sotkeudu sen valheellisuuksiin, pikkumaisuuksiin ja turhuuksiin? Miten voi olla hyvä ihminen? Vaikka pidinkin Uhrista enemmän, tämäkin näytelmä oli siis ihan mielenkiintoinen. Ja Tagoren kieli on tässäkin hyvin kaunista ja runollista.

Jo 300. bloggaus. :)

Edit 5.12.22.

Rabindranath Tagore: Sannjasi eli askeetti (Sanyasi). 34 sivua. Kirjassa Pimeän kammion kuningas ja muita draamoja, 1924. Otava. Tagoren tekemästä bengalinkielisen alkuteoksen englanninkielisestä käännöksestä suomentanut J. A. Hollo. 432 sivua.

lauantai 3. joulukuuta 2022

Nicholas Murray Butler: The Path to Peace. Essays and Addresses on Peace and Its Making, 1930 (rauhannobelistit 1931)

Tänä vuonna Nobelin rauhanpalkinnon saivat valkovenäläinen ihmisoikeusaktivisti Ales Bjaljatski, venäläinen ihmisoikeusjärjestö Memorial ja ukrainalainen ihmisoikeusjärjestö Center for Civil Liberties. Onnea näille tärkeää työtä tekeville ja rohkeille ihmisille ja järjestöille!


Vuoden 1931 rauhannobelisti, yhdysvaltalainen Nicholas Murray Butler sai palkintonsa Kellogg-Briand-sopimuksesta eli Pariisin sopimuksesta, jolla kiellettiin sodankäynti politiikan välineenä ja jonka allekirjoitti 27.8.1928 yhteensä 65 valtiota. Löysin rauhanteemaan harvinaisen hyvin sopivan kirjan, johon on koottu Butlerin eri tilaisuuksissa vuosina 1924-1930 pitämiä, valtioiden välistä rauhaa käsitteleviä puheita. Hyvin monissa niistä puhutaan juuri tästä sopimuksesta - ennen sen allekirjoittamista Butler pyrkii vakuuttamaan amerikkalaiset sen järkevyydestä ja tarpeellisuudesta, ja allekirjoittamisen jälkeen hän puhuu siitä, miten se käytännöllisen lähtökohtansa takia tekee mahdolliseksi pysyvän rauhan kansakuntien välillä. Hän pitää myös Briandin, Stresemannin ja Chamberlainin aikaansaamaa Locarnon sopimusta erittäin tärkeänä: Locarno means much more than a series of treaties. Locarno is a spirit, a point of view, a determination that, come what will, the old order shall not be restored (60).

Luin kirjaa sivulle 190 asti, minkä jälkeen se alkoi tuntua jo aika toisteiselta. Tai oikeastaan aiemminkin, mutta Butler kirjoittaa (tai puhuu) usein niin elävästi, innostuneesti ja innostavasti ja puheissa oli sen verran variaatiota - hän puolustaa esimerkiksi myös kansainvälistä sovittelua - että lukeminen sujui siihen asti. Sain kirjasta myös lisätietoa ja uuden näkökulman niihin asioihin, joista olin lukenut aikaisemmista rauhannobelistikirjoista.

Butler oli opiskellut filosofiaa, oli opiskellut myös Pariisissa ja Berliinissä ja oli 42 vuoden ajan Columbian yliopiston kansleri. Hän oli hyvin aktiivinen sekä rauhankysymyksessä että muissa yhteiskunnallisissa asioissa - kirjan alussa on lista hänen 14 kirjastaan, joissa hän käsittelee mm. demokratiaa, koulutusta ja filosofiaa. Hän oli vuonna 1912 myös varapresidenttiehdokkaana sekä tavoitteli kahdeksan vuotta myöhemmin republikaanien presidenttiehdokkuutta, muttei tullut kummallakaan kerralla valituksi.

Butler ennakoi kirjassa Euroopan maiden taloudellista yhteenliittymistä (Britannia oli tuolloin edelleen suurvalta): Signs multiply that there will shortly be at least three great economic units operating and co-operating to stabilize national economic effort and international trade development. These are the United States of America, the coming economic union of the States of Europe, and the British Commonwealth of Nations. (xii)

Vaikka Yhdysvallat ei koskaan liittynytkään aikaisemman presidentin Woodrow Wilsonin ajatuksen pohjalta syntyneeseen Kansainliittoon (Butlerin mielestä tämä johtui osaksi siitä, että englanninkielinen nimi League of Nations herätti amerikkalaisten mielessä epäilyttäviä assosiaatioita esimerkiksi rikollisliigoista), amerikkalaiset olivat Butlerin kirjasta päätellen kuitenkin melkoisen aktiivisesti mukana Kansainliiton toiminnassa enemmän tai vähemmän epävirallisissa, mutta kuitenkin tärkeissä rooleissa.  ... the American people through representation and activities in their sphere of Liberty have co-operated with the League of Nations eagerly and from the time of its establishment for the accomplishment of its high purposes (186). Butler kannattaa vahvasti Yhdysvaltain osallistumista maailman asioihin positiivisessa roolissa, rauhan ja sovun edistäjänä sekä moraalisena ja älyllisenä johtajana (hän ei ollut kovin vaatimaton), ja harmittelee sitä ettei USA ollut liittynyt Kansainliittoon. Eräässä puheessaan hän luettelee innostuneesti Kansainliiton hyviä aikaansaannoksia tuohon mennessä.

Butler tuntuu järkevältä ja asioista hyvin perillä olevalta ihmiseltä, mutta silti hän vaikuttaa hämmästyttävän sokealta vuoden 1928 puheessa, jossa hän kirjoittaa Saksan ja Japanin rauhantahdosta sekä Saksan (ja USA:n!) olemattomasta armeijasta: Both in Germany and in Japan ruling public opinion and governmental policy are more closely in harmony and each is marked by a strong peace-loving and peace-building tendency. It must not be forgotten that Germany is wholly disarmed both on land and on sea, that Great Britain has no army of any consequence, that the United States has none, and that France has greatly reduced both the period of compulsory military service and the number of men with the colors. (153) Ehkä nämä asiat pitivätkin tuolloin jossain mielessä paikkansa - saksalainen poliitikko Gustav Stresemannhan oli saanut rauhanpalkinnon Locarnon sopimuksen takia vuonna 1926 - ja vasta myöhempi vallanvaihto Saksassa muutti ne Saksan osalta. Saksassa oli kuitenkin mm. jätti-inflaation takia 1920-luvulla suuria ongelmia.

Butler ehdottaa Pariisin sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen yhdeksää menettelytapaa, joista kahdeksannessa puhutaan kiinnostavasti "itämaiden" ja niiden asukkaiden turvallisuudesta ja oikeuksista: Develop, in co-operation with the League of Nations or otherwise, a plan for safeguarding the peoples of the Orient and for protecting them from exploitation by any people, government, or private interest while they are adjusting their social, economic and political organization to present-day conditions. (167-168) Tätä voi minusta pitää tuohon aikaan hyvin edistyksellisenä ajatuksena, koska se toteutuessaan olisi rajoittanut siirtomaavaltojen tai niiksi haluavien väärinkäytöksiä ja ahneutta. Eräs syy siihen, miksi Butler piti Kansainliittoa hyvänä asiana, oli se, että muistaakseni myös siirtomaiden edustajilla oli siinä mahdollisuus saada äänensä kuuluviin ja vaatia valloittajamailta oikeutta kansoilleen ja mailleen.

Butler sanoo itsekin, että pelkkä sotien kieltäminen ei estä niitä, mutta hänen mielestään Pariisin sopimus antoi välineet siihen, että sodista tulisi käytännössä mahdottomia. Ensimmäinen askel oli sodan kieltäminen politiikan välineenä. Toinen tärkeä askel oli hyökkääjän määrittely valtioksi, joka on suostunut sopivansa kansainväliset kiistat sopimisen, välimiesmenettelyn tai oikeudellisen prosessin kautta, mutta ryhtyy sotatoimiin tekemättä näin. Näin tämän valtion johto ei voisi väittää sotaansa puolustussodaksi, "erikoisoperaatioksi" tai muuten oikeutetuksi. Kolmas, olennainen askel oli se, että mikään sopimuksessa mukana oleva valtio ei puolueettomuudenkaan suojissa anna tukea, apua tai resursseja tällä tavoin määritellylle hyökkääjävaltiolle, jolloin sen sodankäynti käy lyhyessä ajassa mahdottomaksi. (85-86)

Idea kuulostaa hyvältä, mutta se ei ikävä kyllä toimi silloin, kun valtion johtaja ei välitä tippaakaan sopimuksista, rehellisyydestä tai oikeudenmukaisuudesta - senkin takia, että isossa maassa on paljon resursseja sodankäyntiin ja että valtiot ovat voineet kerätä itselleen aseita kauan aikaa. En tiedä, pidetäänkö näin vanhaa sopimusta enää sitovana kansainvälisessä oikeudessa (itse en ollut koskaan kuullut tästä sopimuksesta ennen rauhannobelisteihin tutustumista, joten ehkä se ei ole enää voimassa), mutta jos pidetään ja jos Neuvostoliitto oli aikoinaan allekirjoittanut Pariisin sopimuksen, siihen voitaisiin kuitenkin osaltaan vedota Putinia vastaan.

Ihan omana mielipiteenäni: Pitäisi suorittaa yhteinen aseidenriisunta, jossa kaikki valtiot vähentävät valvotusti ja todistetusti aseitaan samaan aikaan (ilman mahdollisuutta tehdä uusia), ja luopuvat vähitellen kaikista ydinaseista, jotka pitäisi kieltää kokonaan. Ja pitäisi kehittää tapoja estää vallan keskittyminen yhdelle ihmiselle ja edistää todellista demokratiaa monipuolisesti kaikissa maissa. (Tiedän - miten? Mutta tätä varten on olemassa esimerkiksi rauhantutkimus.) Muistelen lukeneeni, että Saksassa on laki, joka antaa kansalaisille laillisen oikeuden kieltäytyä epäoikeudenmukaisiksi, vääriksi ja rikollisiksi kokemistaan teoista ilman seurauksia. Tällainen laki pitäisi kansainvälisillä sopimuksilla saada jokaiseen maahan, jolloin johtajat eivät voisi pakottaa kansalaisiaan rikoksiin ja hirmutekoihin. Se saisi aikaan myös sen, että yksittäiset sotilaat olisivat henkilökohtaisesti vastuussa teoistaan eivätkä voisi sanoa vain noudattaneensa käskyjä.

Butlerin kirja on amerikkalaiseksi kirjaksi hyvin poikkeuksellinen, koska siinä on kirjoituksia kolmella kielellä: suurin osa kirjasta (245 sivua) on englanniksi, mutta sen lisäksi siinä on kahden puheen käännökset ranskaksi sekä pitkä saksankielinen puhe. Kirjassa on kummallista se, että Butler ei siinä kertaakaan mainitse amerikkalaista Frank B. Kelloggia, joka oli vuonna 1929 saanut Nobelin rauhanpalkinnon juuri tuosta Kellogg-Briand-sopimuksesta eli sodat kieltävästä Pariisin sopimuksesta, josta kirjassa puhutaan paljon. Aristide Briandia hän sitävastoin ihailee paljon, ja koko kirjakin on omistettu Briandille. Kirjan lopussa on pitkä henkilö- ja asiahakemisto.

The path to peace lies away from the dark and tangled forest of militarism and of national self-sufficiency and boastful pride wherever these exhibit themselves. It leads out toward the bright open highlands of international understanding, international co-operation and international accomplishment. In words which M. Briand has made famous: "One need not believe in peace blindly, but one must believe in it profoundly." (xiii)

Edit 4.12.22.

Nicholas Murray Butler: The Path to Peace. Essays and Addresses on Peace and Its Making, 1930. Charles Scribner's Sons. 301 tekstisivua ja 16 sivun hakemisto.

perjantai 2. joulukuuta 2022

Eino Palola (ja Sulo Haltsonen): Brontësta Lagerlöfiin. Maailmankirjallisuuden suurimpien mestarien elämäkertoja, 1950, ja Eino Palola (toim.): Heidenstamista Undsetiin: Suurten kirjailijain elämäkertoja, 1957


Luin jokin aika sitten Eino Palolan eurooppalaisista kuuluisuuksista kertovan pienen kirjan, ja pidin sen kirjoitustyylistä niin, että etsin luettavakseni muitakin Palolan kirjoja. Vuosina 1816-1858 syntyneistä (aikanaan) tunnetuista eurooppalaisista ja yhdysvaltalaisista kirjailijoista kertova jyhkeä kirja Brontësta Lagerlöfiin oli iso ja painava opus, toisin kuin tuo edellinen, mutta koska siinä käsiteltiin yhteensä 63 kirjailijaa, yksittäiset luvut olivat sopivan pituisia kerralla luettaviksi.

Vaikka kirjassa oli monia nykyäänkin tunnettuja klassikkokirjailijoita (esimerkiksi kirjan nimessä mainitut Brontën sisarukset ja Selma Lagerlöf), siinä oli hyvin paljon myös ainakin minulle tuntemattomia nimiä. Minusta heistäkin oli kuitenkin mielenkiintoista lukea, koska heidän elämäkertojensa myötä avautui näköaloja eurooppalaiseen kulttuurihistoriaan sekä perhe-elämään ja lastenkasvatustapoihin 1800-luvulla (Brontën sisarusten isä tuntuu esimerkiksi olleen aika kammottava). Teksti on elävää ja helppolukuista, ei akateemisen kuivaa, eikä siinä jaaritella turhista. Palola on tehnyt kirjan kanssa todella paljon töitä: hän on lukenut kirjailijoiden teosten lisäksi heihin liittyviä elämäkertoja ja kriittisiä teoksia ja tiivistänyt ne tällaisiksi lyhyiksi teksteiksi. Hän on myös valikoinut kirjaan kuvia kirjailijoista ja heidän elämäänsä liittyvistä paikoista ja ihmisistä - kirjan kuvitus on todella runsas. Palola ei ole kirjoittanut kaikkia kirjan elämäkertakuvauksia itse, vaan venäläisistä ja puolalaisista kirjailijoista on kirjoittanut Sulo Haltsonen, myös hyvin.

Kirjailijakuvaukset ovat lyhyitä elämäkertoja, eikä kirjailijoiden teosten sisällöistä puhuta paljonkaan, vaikka Palola mainitseekin kirjailijan tärkeimmät teokset ja saattaa kertoa jotain myös niiden vastaanotosta. Kirjoitusajankohta näkyy tekstin asenteissa tunnetusti homoseksuaalisista kirjailijoista puhuttaessa. Nykyään elämäkertojen kirjoitusperiaatteet ovat varmasti muuttuneet ja tarkentuneet ja niissä saatettaisiin painottaa toisenlaisia seikkoja, mutta jos haluaa ytimekästä ja paljon Wikipedia-artikkelia eloisampaa ja seikkaperäisempää tietoa kirjassa käsiteltyjen kirjailijoiden elämästä, tähän kirjaan kannattaa hyvinkin tarttua.

Vain viisi kirjan kirjailijoista (kolmessa luvussa, koska Charlotte, Emily ja Anne Brontësta kerrotaan samassa luvussa) on naisia. Mm. nykyisin unohtuneita tanskalaisia kirjailijoita kirjassa on paljon, ja mukana ovat tietysti kaikki Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaneet kirjailijat. (Tai eivät kaikki, kirjoissa ei kerrota esimerkiksi Rudolf Euckenista tai Winston Churchillista, jotka tunnetaan paremmin muista asioista kuin kaunokirjallisuudesta.) Kirjassa on eurooppalaisten lisäksi vain muutama amerikkalainen kirjailija.

Luin myös kirjan vuonna 1957 ilmestyneen jatko-osan Heidenstamista Undsetiin (vuosina 1859-1881 syntyneet kirjailijat). Tämä kirja ilmestyi postuumisti Palolan kuoleman jälkeen, joten 17 tämän myöhemmän kirjan elämäkerroista ovat kirjoittaneet muut kirjoittajat. Mielestäni tässä kirjassa kirjailijoiden teokset saivat enemmän tilaa kuin edellisessä. Kirjallisuuskäsitys oli tässäkin teoksessa hyvin kapea - naiskirjailijoita oli kirjan 72:sta kirjailijasta viisi, ja intialaisnobelistia Rabindranath Tagorea ja joitakin amerikkalaisia lukuun ottamatta kaikki kirjailijat olivat eurooppalaisia. Onneksi käsitys hyvästä kirjallisuudesta on nykyään paljon laajempi. Homouteen suhtauduttiin tässä kirjassa hyvin neutraalisti, toisin kuin edellisessä teoksessa, vaikka esimerkiksi Andre Gide kuvasi kirjoissaan avoimesti homoseksuaalisuutta.

Joskus kävi mielessä kysymys siitä, miksi luen näitä, mutta sitten innostuin taas. Tekstit ovat hyvin kirjoitettuja ja runsaasti kuvitettuja ja ne avasivat ikkunan 1800-luvun ja 1900-luvun alun elämään, esimerkiksi siihen, että tunnetut kirjailijat olivat oman aikansa ihailtuja superjulkkiksia, ja että ihmiset erosivat myös tuolloin. Kirjat on myös tehty rakkaudesta kirjoihin ja kirjallisuuteen. Hyvin harva näiden kirjojen kirjailijoista oli sellaisia, joita olen lukenut tai aikoisin lukea, mikä on hyvä - en yleensä tahdo tietää lukemieni kirjojen kirjailijoista ennen lukemista mitään, joten jos kirjailijat olisivat olleet lukulistallani, en olisi tahtonut lukea heidän elämästään.

Yleissivistyksen lisääntymisen kanssa on vähän niin ja näin, koska mieleeni eivät todellakaan ole jääneet kaikki kirjojen kirjailijat ja heidän elämänkulkunsa, mutta sainpahan lisätietoa itselleni (ainakin nimeltä) tuttujen vanhempien kirjailijoiden elämästä. Ja kuten sanottu, myös eurooppalaisesta ja vähän amerikkalaisestakin kulttuurihistoriasta ja menneiden aikojen elintavoista. Tarinoita oli kiinnostavaa lukea myös siksi, että monet olivat "vaikeuksien kautta voittoon" -kertomuksia: monen kirjailijan kohdalla ei ollut mitenkään itsestään selvää, että hänestä tulisi kirjailija, varsinkaan kuuluisa, vaan jotkut etsivät tietään kauan aikaa eikä heidän elämänsä ollut helppoa.

Lisäys 6.12.22: Innostuin laskemaan, kuinka monen kirjojen kirjailijoiden teoksia olen lukenut, ja sain tulokseksi noin 43, mikä on yllättävän paljon. Monelta olen lukenut vain yhden tai joskus useamman novellin tai jonkin runon (joka on kuitenkin jäänyt hyvin mieleen), mutta silti, ja joiltakin olen lukenut kokonaisia romaanejakin.

Kirjassa Brontësta Lagerlöfiin käsitellyt kirjailijat: Brontën sisarukset, Gustav Freytag, János Arany, Theodor Storm, Ivan Sergejevitš Turgenjev, Charles Kingsley, George Eliot, Gottfried Keller, Walt Whitman, Theodor Fontane, Charles Baudelaire, Gustave Flaubert, Feodor Mihailovitš Dostojevski, Henri Murger, Goncourt-veljekset, Aleksandr Nikolajevitš Ostrovski, Sándor Petöfi, Alexandre Dumas nuorempi, Conrad Ferdinand Meyer, Mauri Jókai, Viktor Rydberg, Henrik Ibsen, George Meredith, Leo Nikolajevitš Tolstoi, Frédéric Mistral, Payl Heyse, Nikolai Semenovitš Leskov, Björnstjerne Björnson, Jonas Lie, Giosue Carducci, Mark Twain, Charles Algernon Swinburne, Sully-Prudhomme, Francis Bret Harte, Alphonse Daudet, Emile Zola, Thomas Hardy, Carl Snoilsky, Antonio Fogazzaro, Paul Verlaine, Detlev von Liliencron, Anatole France, Holger Drachmann, Henryk Sienkiewicz, J. P. Jacobsen, Alexander L. Kielland, August Strindberg, Guy de Maupassant, Robert Louis Stevenson, Pierre Loti, Arne Garborg, Paul Bourget, Jean Arthur Rimbaud, Emile Verhaeren, Oscar Wilde, George Bernard Shaw, Herman Bang, Joseph Conrad, Hermann Sudermann, Henrik Pontoppidan, Karl Adolf Gjellerup ja Selma Lagerlöf.

Kirjassa Heidenstamista Undsetiin käsitellyt kirjailijat: Verner von Heidenstam, Knut Hamsun, Arthur Conan Doyle, Anton Pavlovitš Tšehov, Gustaf Fröding, Rabindranath Tagore, Arthur Schnitzler, Oscar Levertin, Maurice Maeterlinck, Gerhart Hauptmann, Maurice Barrès, Gabriele d'Annunzio, Richard Dehmel, Erik Axel Karlfeldt, Miguel de Unamuno y Jugo, Stefan Zeromski, William Butler Yeats, Dmitri Sergejevitš Merežovski, Rudyard Kipling, Romain Rolland, Jacinto Benavente, H. G. Wells, Per Hallström, Johannes Jørgensen, Sigbjørn Obstfelder, Wladyslaw Reymont, Arnold Bennett, Luigi Pirandello, John Galsworthy, Edmond Rostand, Stefan George, Paul Claudel, Maksim Gorki, Albert Engström, Martin Andersen Nexø, Hjalmar Söderberg, Edgar Lee Masters, André Gide, A. I. Kuprin, I. A. Bunin, Marcel Proust, Theodore Dreiser, Paul Valéry, Charles Péguy, Colette, Johannes V. Jensen, Jakob Wassermann, William Somerset Maugham, Hugo von Hofmannsthal, Gilbert Keith Chesterton, Robert Frost, Thomas Mann, Rainer Maria Rilke, Willa Cather, Jack London, Sherwood Anderson, Olav Duun, Hermann Hesse, Carl Sandburg, A. H. Tammsaare, John Masefield, C. F. Ramuz, E. M. Forster, Harry Søiberg, Cora Sandel, Giovanni Papini, Roger Martin du Gard, Stefan Zweig, Juan Ramón Jiménez, Virginia Woolf, James Joyce ja Sigrid Undset.

Kirjan Heidenstamista Undsetiin kirjoittajat: Eino Palola, Sulo Haltsonen, Mikko Kilpi, Ville Repo, Eva Lampén, Eeva Niinivaara, Eila Pennanen, Kyllikki Mäntylä, Kirsi Kunnas ja Tyyni Tuulio.

Edit 3.12.22, pari pidempää lisäystä 6.12.22.

Eino Palola (ja Sulo Haltsonen): Brontësta Lagerlöfiin. Maailmankirjallisuuden suurimpien mestarien elämäkertoja, 1950. WSOY. 474 kuvaa. 627 sivua.

Eino Palola (toim.): Heidenstamista Undsetiin. Suurten kirjailijain elämäkertoja, 1957. WSOY. 457 kuvaa. 544 sivua.