Cuentos breves para leer en la cama, 2009 (Lyhyitä tarinoita sängyssä luettavaksi)

Jatkoin taas espanjankielisten novellien lukemista (aikaisemmista kokoelmista täällä ja täällä). Tämä oli tapahtumapaikoiltaan, tapahtuma-ajoiltaan ja kirjoitustyyleiltään hyvin vaihteleva kokoelma, mutta kaikki sen tarinat liittyvät rakkauteen tai seksiin, mikä olisi ehkä pitänyt tajuta kirjan nimestä ja hauskasta kansikuvasta. Itse kuitenkin luen sängyssä mitä tahansa, aiheesta riippumatta. Kirjassa oli sulassa sovussa sekä humoristisia että vakavia tarinoita. Mukana oli novelleja, josta pidin, mutta yleensä ottaen monet kirjan tarinat jäivät minulle vähän ulkokohtaisiksi. Vaikka tämä on näin uusi kokoelma, vain kolme kirjan 17 novellista on naisten kirjoittamia. Paljastan tässä novellien juonet melkein kokonaan.

Francisco Ayala: Cuento viejo (Vanha tarina). Kummallisen keskiaikaisen tarinan uudelleenkerronta: äiti harrastaa varsinaisesti tarkoittamattaan ja poikansa tietämättä seksiä tämän kanssa ja synnyttää tälle tyttären, jonka kanssa poika menee myöhemmin naimisiin tietämättä kuka tämä on. Tarina vain kerrotaan neutraalisti ottamatta siihen kantaa. (Espanja, 6 s.)

Mario Benedetti: Vaivén (Keinuminen). Nuoren naisen ja miehen filosofisia, runollisia ja syvällisiä ajatuksia tai sanoja rakastellessa, ja rakastelun hetkien kuvausta. (Uruguay, 8 s.)

Luis Mateo Díez: El sueño (Uni). Kuvaus painajaisesta ja pelottavasta heräämisestä. Koko novellissa on vain neljä lyhyttä lausetta kahdella ja puolella rivillä. (Espanja, 1 s.)

* Carlos Fuentes: Un alma pura (Puhdas sielu). Pitkä kirje Juan Luisille tätä rakastaneelta naiselta, Claudialta. Claudia ja Juan Luis ovat kasvaneet yhdessä Meksikossa kuin sisarukset, mutta Meksikon nurkkakuntaisuutta inhoava mies on muuttanut opiskeluaikana työskentelemään YK:ssa Euroopassa ja kertonut naiselle elämästään, ajatuksistaan ja rakkauksistaan kirjeissä. Nainen on kuunnellut. Hyvin kirjoitettu novelli, jonka asetelma kuitenkin ärsytti. (Meksiko, 22 s.)

* Almudena Grandes: Amor de madre (Äidinrakkaus). Hurja novelli äidistä, joka haluaa tyttärensä Mariannen pysyvän aina iloisena, tottelevaisena pikkutyttönä, silloinkin kun tämä on kasvanut aikuiseksi. Äiti on novellin minäkertoja ja novellin vahvuus syntyy siitä, että lukija näkee asiat lopulta aivan eri tavalla kuin äiti, vaikka tämä kertoo koko ajan asiat vain omasta, hyvin vääristyneestä näkökulmastaan. (Espanja, 9 s.)

Joaquín Leguina: El desahogo (Helpotus). 11-vuotias poika kertoo äitinsä täysihoitolaan vuoden 1947 Espanjassa saapuvasta kauniista Maruchasta. Marucha tulee setänsä (tai "setänsä") kanssa ja jää täysihoitolaan asumaan; setä käy ajoittain vierailuilla tämän luona. Myöhemmin Marucha katoaa rannalla, mikä järkyttää sekä poikaa että hänen äitiään kovasti, mutta vuosien jälkeen hän löytyy uudelleen toisesta maanosasta. Eräänlainen rakkaustarina. (Espanja, 14 s.)

Manuel Longares: Morbo (Sairaalloinen kiinnostus). Mies kertoo (kuvailee, kiistelee, höpöttää) tyttöystävälleen siitä, kun on kadulla kävellessään kuullut (ja huoneen hämäryyden takia vain kuullut yksittäisiä lauseita) pikkuikkunasta jonkin vieraan pariskunnan harrastavan seksiä kellarissa. Tarinassa oli niin paljon puhekielisiä ja seksiin liittyviä sanoja, että ymmärsin siitä vain osan. (Espanja, 9 s.)

* Javier Marías: En el viaje de novios (Häämatkalla). Vaimo tuntee olonsa häämatkalla huonovointiseksi ja nukkuu hotellin sängyssä samalla kun mies katselee parvekkeelta katuelämää. Mies näkee kadulla täysin vieraan naisen, joka selvästi odottaa jotakuta kärsimättömänä. Lopulta nainen huomaa myös hänet ja mies ymmärtää hänen reaktiostaan naisen odottaneen juuri häntä. Novelli loppuu siihen, kun nainen on tulossa koputtamaan hotellihuoneen ovelle. (Espanja, 6 s.)

José María Merino: Lolito. Poika tai nuori mies Lito ostaa syrjäkylässä asuvalle sedälleen kaupungista tämän pyytämiä erotiikkaan liittyviä asioita. Etsiessään Lolitaa hän päätyy sulkemisaikaan kirjakauppaan, jonka kaunis naismyyjä osoittaa selvästi olevansa kiinnostunut hänestä. (Espanja, 2 s.)

* Juan José Millás: Solo de moto (Vain moottoripyörällä). Keski-ikäinen Vicente kuvittelee vaimonsa tietämättä nukkumaan käydessään jännittäviä moottoripyöräretkiä ihanissa maisemissa vaimo ohjaimissa, molemmat nuorina, täynnä vapauden huumaa. Hän alkaa odottaa nukkumaanmenoaikaa yhä innokkaammin, hankkii mustan pyjaman ja moottoripyöräilijän lasit ja alkaa jopa perehtyä mekaniikkaan. Kuvitelluilla retkillään hän alkaa olla kuitenkin yhä huolestuneempi mahdollisista haavereista, alkaa moittia vaimoaan vaarallisesta ajosta, siirtyy tylsiin ajomaisemiin ja on lopulta iloinen, kun vaimo menettää kuvitelmassa ajokorttinsa. Tämän jälkeen Vicente alkaa nukkumaan käydessään kuvitella olevansa lintu. (Espanja, 4 s.)

* Rosa Montero: Mi hombre (Aviomieheni). Yli 20 vuotta kestäneeseen avioliittoonsa tyytymätön nelikymppinen nainen kuvailee tylsää, proosallista ja laiskaa aviomiestään. (Espanja, 4 s.)

* Augusto Monterroso: El dinosaurio. Kun heräsin, dinosaurus oli vieläkin siinä. Tässä tarina kokonaisuudessaan. (Honduras / Guatemala, 1 s.)

Juan Carlos Onetti: Luna llena (Täysikuu). Viisikymppinen kirjallisuuskriitikko Carmencita pohtii yksin yöllä kehonsa rapistumista, nuoruuden katoamista ja parikymppistä miesystäväänsä. Tässä novellissa tuntui, ettei miesten kannattaisi kirjoittaa naisista. (Uruguay, 4 s.)

Carme Riera: Un poco de frío para Wanda (Vähän kylmää Wandalle). Boumond-Foullatin varakreivi ja tämän poika rakastavat kumpikin samaa naista, lumoavaa ja jalosukuista Wandaa (isällä ei ole oikeastaan mitään yhteistä ihastusta vastaan, estääpä poikaa avioitumasta tavallisen rahvaan naisen kanssa). Wanda suostuu seksiin kuitenkin vasta viileällä ilmalla syksyn tultua, ei kesähelteellä, minkä takia poika menee äärimmäisyyksiin viileän ilmaston järjestämiseksi huomaamattomasti ja häiritsemättömästi isän ja pojan kartanoon jo kesän aikana. Loppujen lopuksi käy kuitenkin huonosti ja poika vihaa vanhanakin ilmastointilaitteita. (Espanja, 10 s.)

Manuel Rivas: Carmiña. Mies kertoo baarimikolle seurustelustaan yksinäisessä kylässä kauniin Carmiñan kanssa. Asian etenemistä häiritsee kuitenkin vakavasti Carmiñan koira Tarzán, joka haukkuu ja uhkailee miestä koko ajan. Carmiña ei välitä koiran häirinnästä ja kun mies karkottaa ja lopulta tappaa Tarzánin, Carmiñakin menettää mielenkiintonsa. (Espanja, 5 s.)

* Albert Sánchez Piñol: Sólo dime si aún me quieres (Sano minulle vain rakastatko minua vielä). Kaunis Marta ja komea Alfred menevät naimisiin. Alfred rakastaa vaimoaan ja on tyytyväinen kaikkeen paitsi anopin lahjoittamaan kammottavan rumaan isoon vaatekaappiin. Eräänä päivänä hän tapaa kaupungilla kuubalaisen naisen johon rakastuu selittämättömästi heti ja tuo tämän kotiinsa; vaimon saapuessa hän työntää naisen vaatekaappiin. Tämä kuitenkin katoaa kaapista, samoin muut Alfredin sinne laittamat asiat. Pienet asiat kuitenkin ilmaantuvat takaisin kaappiin melko nopeasti ja näin Alfred odottaa joka päivä puoliksi toiveikkaana, puoliksi kauhuissaan kuubattaren saapumista. Vuosikymmenten jälkeen näin käykin, mutta kaapista ilmaantuu samalla myös lukuisia noloja miehiä. Marta hacía de la vida una casa; la cubana, que la vida fuera verdad. (Espanja, 18 s.)

* Juan Eduardo Zúñiga: 10 de la noche, Cuartel del Conde Duque (Kello kymmenen illalla Conde Duquen kaupunginosassa). Mies ja nainen tapaavat illalla talvella ilmeisesti Espanjan sisällissodan aikaan tyhjässä lämpimässä leipomossa rakastellakseen, vaikka paljastuessaan heidät ammuttaisiin heti. Ehkä kertomus siitä, miten rakkaus uhmaa ympäröivää sotaa. Pitkiä lauseita ja hyvin yksityiskohtaista kerrontaa havainnoista, mistä syntyy runollinen vaikutelma. (Espanja, 9 s.)

Helmet-haaste 42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa.

Edit 22.1.23.

Juantxu Herguera Casado ja Alfredo Blanco Solís (toim.): Cuentos breves para leer en la cama, 2009. Punto de lectura. Kannen suunnittelu: María Pérez-Aguilera. Kannen kuva: Getty Images. 143 sivua.

Josephina Niggli: Sunday Costs Five Pesos, 1937, ja Thornton Wilder: The Happy Journey, 1956(?)

Luin nyt viimeiset kaksi näytelmää viime vuonna aloittamastani kanadalaisesta Invitation to Drama -kirjasta, jossa on kouluihin tarkoitettuja näytelmiä.

Ensimmäisen näytelmän arvoituksellinen nimi Sunday Costs Five Pesos viittaa siihen, että meksikolaiseen kylään sijoittuvassa näytelmässä ensimmäinen lyöjä tappelussa joutuu sunnuntaisin maksamaan sakkoa viisi pesoa. Näytelmä on mustasukkaisuus- ja yleensä tappeludraama päähenkilö Bertan, hänen kahden "ystävänsä" Salomen ja Tonian ja kilpailijansa Celestinen välillä, enkä juuri innostunut näytelmästä sen aiheen takia, vaikka dialogi onkin elävää ja tapahtumat etenevät nopeasti.

Näytelmän kirjoittaja Josefina Niggli (1910-1983, etunimellä on kaksi kirjoitustapaa) oli kuitenkin kiinnostava tuttavuus: Wikipedian mukaan hän oli ensimmäinen Meksikosta englanniksi kirjoittava meksikolais-amerikkalainen sekä suhtautui sukupuoleen, rotuun ja etnisyyteen tasa-arvoisesti ja edelsi näin chicana-feministejä. Hän on myös hyvä esimerkki siitä, miten vaikea ihmisen kansalaisuutta on joskus määritellä: hänen isänsä oli sveitsiläis-alsacelainen ja äitinsä irlantilais-ranskalais-saksalainen, molemmat amerikkalaistuneita. Niggli itse oli syntynyt Meksikossa, mutta vietti lapsuutensa ja nuoruutensa sekä Teksasissa että Meksikossa ja ilmeisestikin tunsi itsensä meksikolaiseksi.

Thornton Wilderin näytelmästä pidin enemmän. The Happy Journey kuvaa nelihenkisen Kirbyn perheen automatkaa vierailulle sairaana olleen naimisissa olevan tyttären Beulahin luokse. Tytär Caroline on 15-vuotias ja poika Arthur 13-vuotias. Perhe ei ole kovin varakas, mutta kuitenkin onnellinen. Perheen ohjia pitelee tiukasti käsissään ja sen moraalista ja käytöksestä huolehtii perheen topakka äiti, Ma Kirby. Hän on näytelmän keskushenkilö - hän välittää perheestään paljon, muttei juurikaan näytä helliä tunteitaan, vaan ilmaisee ne lähinnä vain pomottamalla ja huolehtimalla arkisista asioista.

Näytelmä tuntuu modernilta, koska siinä ei ole näyttämörekvisiittaa eikä lavasteita (The idea is that no place is being represented), ja näytelmän henkilöt ovat kulkevinaan kuvitteellisista ovista ja portaista ja käyttävinään kuvitteellisia tavaroita; myös esimerkiksi auton ratti ja vaihteet esitetään eleillä. Näyttämömestari - ilmeisesti koko ajan samoissa vaatteissa - esittää kaikkia näytelmän sivuhenkilöitä, vuorotellen naapurin naisia ja bensa-aseman työntekijää, ja lukee vuorosanansa yleensä tyynesti näytelmätekstistä.

Myös kieleltään näytelmä on erikoinen. Jonkin aikaa sitä luettuani aloin kiinnittää huomiota siihen, miten paljon siinä käytetään erilaisia "valmiita" tekstejä - kohteliaisuusfraaseja, mainostekstiä, lainauksia historian oppikirjasta, laulua, lorua, toiveenesittämissanoja ja paperista luettuja ajo-ohjeita. Näytelmä loppuu siihen, kun Ma Kirby laulaa poispäin kulkiessaan hajamielisesti taas yhtä laulua. En ymmärtänyt, mitä Wilder tahtoi tällä sanoa (että kommunikoimme yleensä fraaseilla? että olemme populaarikulttuurin läpitunkemia? että suuri osa arkisesta kommunikaatiosta on aika pinnallista? johtuiko tämä samasta syystä kuin lavasteiden puuttuminen ja näyttämömestarin käyttö sivuosissa?), mutta se teki näytelmästä omalla tavallaan mielenkiintoisen. Tai ehkä Wilder oli halunnut tehdä kirjallisen vastineen kuvataiteen ready-made-taideteoksille, joissa asetettiin teollisesti valmistettuja "löydettyjä esineitä" näytteille taidemuseoihin: As such, found objects can prompt philosophical reflection in the observer ranging from disgust to indifference to nostalgia to empathy (Wikipedia).

Näytelmän henkilöt tuntuivat eläviltä ja myös sympaattisilta ihmisiltä, mutta näytelmä itsessään jäi minulla jostain syystä huonosti mieleen.

Josephina Niggli: Sunday Costs Five Pesos, 1937. 23 sivua. Thornton Wilder: The Happy Journey, 1956(?). 19 sivua. Kirjassa Invitation to Drama. One Act Plays for Secondary Schools, selected and edited by Andrew A. Orr, 1962 (1956). Edward Arnold (Publishers) Ltd. 196 sivua.

Sabina Berman: Nainen joka sukelsi maailman sydämeen (La mujer que buceó dentro del corazón del mundo, 2010) ja espanjaksi kirjoittavia naisia

Hdcanis kirjoitti Frau, Signora & Bibi -lukuhaasteensa yhteydessä (tässä ja tässä), että joidenkin, melko harvojen kielialueiden, ulkopuolelta on hankalaa tai jopa mahdotonta löytää naisten kirjoittamia suomeksi tai englanniksi käännettyjä kirjoja. Espanja oli yksi näistä hankalasti löydettävistä kielistä, joten tässä muutama uudempi espanjaksi kirjoittava, suomeksi käännetty naiskirjailija. Ensimmäisenä espanjalainen Mercedes Abad, jonka kirjan Veri luin vuosia sitten, ja pidin siitä kovasti – muistaakseni kyse oli äidistä ja tyttärestä, Francon hallinnon loppuajoista, uskonnosta ja naisista, mukana pieni vampyyrivivahde (kirjaa ei enää ole kirjastossa, joten en voi nyt tarkistaa muistikuviani). María Dueñasin Ommelten välinen aika sijoittuu Espanjan sisällissodan ja sen jälkeiseen aikaan ja siirtyy Madridista Marokon kautta Lissaboniin. Luin myös sen muutama vuosi sitten, enkä pitänyt siitä yhtä paljon kuin Abadin kirjasta (voi liittyä siihen, että pidän enemmän ohuista kirjoista kuin tiiliskivistä), mutta sekin oli ihan sujuvaa luettavaa. Meksikolaisen Laura Esquivelin kirjan Pöytään ja vuoteeseen luin tosi kauan sitten, ja muistaakseni pidin siitä. Ja tietysti on vielä chileläinen Isabel Allende, jonka kirjoista myös pidin nuorena.

Sabina Berman on meksikolainen kirjailija. Tämän kirjan nimi olisi saattanut olla Minä ja tonnikala ja täti, ja sen sankaritar roikkuu rauhoittuakseen kattoon kiinnitetyissä valjaissa sukelluspukuun pukeutuneena, mikä kertoo siitä, että kyseessä ei ole ihan tavallisesta ihmisestä ja tavallisista asioista kertova kirja: Karen on autistinen. Kirja ja noin kymmenvuotiaan Karenin kielellinen elämä alkaa siitä, kun hänen tätinsä Isabelle muuttaa Kaliforniasta Meksikoon ottaakseen haltuunsa suvun tonnikalabisneksen Karenin kammottavan äidin kuoleman jälkeen. Karen on aluksi puhekyvytön villilapsi, ja Isabelle tuo hänet puheen ja samalla myös standardi-ihmisten tai normaalien ihmisten (mikä ei kirjassa ole useinkaan positiivinen arvio) maailmaan.

Tuossa on kaikki maailman asiat, hän sanoi.

      Se oli isoisän jättiläismäinen tietosanakirja, jossa oli vaaleanruskeat nahkaiset kannet ja ohuet sivut täynnä pientä kirjoitusta, eikä siinä sitä paitsi ollut kaikki maailman asiat, vain niiden nimet ja paljon värikkäitä kuvia.

      Mainitsen asiasta koska siinä on suuri ero minun ja tätini välillä: hän luulee, että sanat ovat maailman asioita, kun taas Minä tiedän, että ne ovat vain äänenpätkiä ja maailman asiat ovat olemassa ilman sanojakin.

Aloin tätä kirjaa lukiessani miettiä mielenterveysongelmien esittämistä kaunokirjallisuudessa. Rikoskirjallisuudessa voi esiintyä sosiopaatteja tai psykopaatteja, mutta nämä ovat varmaankin mukana enemmänkin juonen kuin sairauden kuvauksen takia. Muistan lukeneeni romaaneja, joissa puhuttiin anoreksiasta, masennuksesta, alkoholismista tai narsismista, ja Mark Haddonin kirjassa Yöllisen koiran merkillinen tapaus kerrotaan autistisesta pojasta, eli kyllä näitä on, mutta ei tämä varmaan kuitenkaan ole kovin yleinen aihe kirjallisuudessa.

Minulla oli vain 4 ilmettä. Hätääntynyt, iloinen, neutraali ja poissaoleva. Jos aioin luoda suhteita muihin ihmisiin yliopistolla, minun oli lisättävä ilmeitäni.

Bermanin kirjan alkupuoli on kuvaus autismista, mutta ei sairautena, vaan elämänä, siitä miten eräs autistinen ihminen näkee ja tulkitsee asiat. Karen on kirjan minäkertoja ja asiat nähdään hänen silmillään, mikä tekee kirjasta kiinnostavan ja hauskankin, koska hän saa ”normaalit” asiat vaikuttamaan usein hyvin oudoilta (mieleen tuli Brechtin termi vieraannuttaminen); pidän kirjoista, jotka saavat näkemään maailman eri tavalla kuin yleensä.

On kuitenkin kysyttävä myös: Onko ihmisten maailma arvokkaampi kuin luonnollinen maailma, maailma jossa Max-papukaija elää?

      Vastaukseksi esitän mieluummin kysymyksen: Voisiko ihminen käyttää puhelinta jollei planeettaamme olisi olemassa?

      Minun käsitykseni mukaan ei. Planeettamme Maa on siis ihmisen yläpuolella.

      Ja lopuksi, jos kysytään kumpi on onnellisempi, ihminen vai Max, vastaus on toden totta Max. Ja tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että standardi-ihminen elää ajattelutapansa vuoksi erossa luonnollisista asioista, jopa omasta ruumiistaan, ja koska on mahdotonta olla onnellinen, jollei elä omassa ruumiissaan, ihminen ei ole onnellinen.

…

Ollakseen onnellinen tarvitsee vain tuntea aisteillaan ja unohtaa Descartes. Pelkillä aisteilla ilman sanoja. Riittää että on olemassa todellisuudessa koko kehollaan.

Autistiset ihmiset (ja Asperger-ihmiset, Marjatan postaus Greta Thunbergista) näkevät maailman eri tavalla ja joskus selvemmin kuin standardi-ihmiset ehkä siksi, että heillä ei ole niin tehokkaita torjuntakeinoja kuin ihmisillä yleensä. Karenilla on erilainen suhde eläimiin kuin useimmilla ihmisillä, koska hän ei pidä niitä ihmistä vähempiarvoisempina, ja hänen mielestään eläinten kanssa on helpompi tulla toimeen kuin ihmisten (eikä vain sen takia, ettei hän tahdo kätellä ihmisiä eikä katsoa heitä silmiin).

Tarkoitan, että tunnen monia, jotka kysyttäessä, mitä Darwin sanoi elämästä, latelevat teorian kutakuinkin virheettömästi, mutta en tunne yhtäkään, joka päivittäisessä elämässään todella osoittaisi uskovansa siihen, ettei hänen ja olentojen, jotka eivät ajattele sanoilla, välillä olisi ylittämätöntä rajaa.

Karen tutustuu perheyrityksensä toimintaan, menee tonnikaloja pyytävien alusten mukaan kalastusmatkoille ja oppii sukeltamaan. Hän kertoo, miten hänellä on tapana laskea päänsä kivelle meren pohjassa, laittaa kello muistuttamaan kun happea on vielä juuri tarpeeksi pintaan nousua varten ja sitten maata pohjassa, ja muistin, kuinka itse istuin Hangon ulkopuolella meren pohjassa sukelluskurssilla ja nautin vedestä kaikkialla ympärilläni ja yläpuolellani. Karen opettelee englantia ja menee Yhdysvaltoihin opiskelemaan eläintekniikkaa, mikä johtaa epäsuorasti siihen, että hän kehittää perheyrityksensä tonnikalojen pyyntiä ja tappamista koko ajan humaanimpaan suuntaan. Kirjan loppuosa keskittyykin Karenin elämän lisäksi tonnikaloihin, mikä ei ehkä kuulosta kovin houkuttelevalta, mutta Berman saa myös tähän draamaa ja kiinnostavuutta.

Sattui niin, että tuolloin 2000-luvun ensimmäisinä vuosina miljonäärien lukumäärä planeetallamme moninkertaistui ja siten myös sellaisten ihmisten, jotka saattoivat maksaa 120 dollaria 2 suupalasta tonnikalanvatsaa. Korjaan: jotka eivät ainoastaan saattaneet, jotka halusivat. Korjaan: jotka kuvittelivat, että se oli tae siitä, että he olivat onnistuneet elämässä.

Lienee selvinnyt, että kirja kertoo autismista, tonnikaloista, eläinten arvosta ihmisistä riippumatta ja ihmisen suhteesta eläimiin ja luontoon, mutta sen teemoja ovat myös Darwin ja Descartes, väärin perustein toimivat eläinsuojelujärjestöt, USA:n tonnikalan tuontikiellon vaikutus meksikolaisiin, kapitalismi, rakkaus, metaforat, todellisuus ja kieli sekä tunteminen, aistiminen, kokeminen ja olemassaolo.

Olla taas. Olla olemassa ja nähdä. Ja nähdä kaikki juuri siten kuin kaikki on, vain niin kuin kaikki on tänään, sillä emme tiedä onko niin huomenna.

...

Meri, ajattelin, on meri. Aurinko on aurinko. Ja Minä olen Minä.

Se on tämän maailman ihme eikä siihen ole mitään lisättävää.

Taina Helkamon käännös soljuu kuin vesi, häiritsemättä ja kirkkaana, ja hän onnistuu kääntämään Bermanin kielen eri vivahteet hienosti. Kirjan kieli on selkeää ja kaunista, kirja on filosofinen, ekologinen ja älykäs ja sijoittuu Meksikoon meksikolaisen kuvaamana, mikä on aika harvinaista.

Vielä parin muun kirjailijan ajatuksia eläimistä: amerikkalainen Henry Beston kirjoitti sata vuotta sitten kauniisti, että eläimet eivät ole veljiämme, ne eivät ole käskyläisiämme, ne ovat toisia kansoja, jotka ovat jääneet kanssamme elämään ja ajan verkkoon (lainaus Marjatan kirjoista). Olen itse ajatellut samaan tapaan: emme oikeastaan tarvitse tähtien takaa tulevia muukalaisia, koska meillä on omalla pallollamme lukemattomia olentoja, jotka elävät aivan toisenlaisissa todellisuuksissa, tajunnoissa ja tietoisuuksissa kuin me itse, jokainen omassaan. Ne ovat salaperäisiä ja vieraita ja outoja, mutta samalla niitä on yllättävän helppo ymmärtää, ainakin koiria ja kissoja, joista itselläni on kokemusta – ne kaipaavat samalla tavalla vapautta, kiintymystä, turvaa, läheisyyttä, ruokaa, kiinnostavia asioita, leikkiä ja seikkailua kuin ihmisetkin – ja ne pystyvät ilmaisemaan tunteensa ja toiveensa usein yllättävänkin hyvin.

Eeva Kilpi kirjoittaa eläimistä näin (ote):

Jokainen eläin on subjekti.
Se on: oman elämänsä keskipiste,
itsensä puolustaja,
varuillaan joka suuntaan
niin kuin sinä ja minä.

Kirja on luettu myös esim. Kiiltomadossa, Kirjanurkkauksessa, Lumiomenassa ja Kattona taivaassa. Näissä pohdittiin mm. sitä, että Karen pärjää yllättävän hyvin ollakseen autistinen, ja täytyy myöntää, että sama ajatus tuli minunkin mieleeni, varsinkin kun hän oppi kielen vasta noin kymmenvuotiaana. Olen kuitenkin muualta lukenut, että autistisia ihmisiä on hyvin monenlaisia, ja jotkut selviävät standardi-ihmisten maailmassa oikein hyvin, esimerkiksi Temple Grandin. Karenin ajattelu muistuttaa Grandinin ajattelua hänen analysoidessaan teurastamon suunnittelua eläinten kannalta, ja siinä, että hän rauhoittuu tuntiessaan sopivasti painetta kehossaan (sukelluspuku, Grandin tosin käytti muistaakseni itse rakentamaansa painelaitetta, joka oli sovellettu versio laitteesta, jolla rauhoitettiin lehmiä).

Helmet-haaste nro 18: Sinulle tuntematonta aihetta käsittelevä kirja. Tonnikalat, niiden pyydystäminen ja kasvatus olivat aika tuntemattomia aiheita.