Zwischen Neckar und Rhein anno dazumal. Nach Aquarellen von Louis Mayer, 1955

Löysin antikvariaatista ihastuttavan pienen kirjan, jossa on maalauksia Neckar-joen laakson ympäristöstä Saksasta 1800-luvun alusta. (Kirjan nimi tarkoittaa ymmärtääkseni jotain sellaista kuin "Neckar- ja Rein-jokien välissä vuonna silloin kerran".) Maalausten tekijä on Louis Mayer (1791-1844), joka luopui 33-vuotiaana liikemiehen urastaan ja omistautui sen jälkeen kokopäiväisesti taiteelle. Hänen veljensä oli runoilija Karl Mayer. Maalaukset ovat upeita: niissä on jylhyyttä ja leppeyttä, vuoroin dramaattisuutta, vuoroin rauhaa, niiden värienkäyttö on hienoa ja niihin on pieneen tilaan saatu mahtumaan paljon. Todellakin pieneen tilaan: maalaukset ovat kirjassa alkuperäiskoossa eli Mayer maalasi yksityiskohtaiset maisemansa 15 cm x 9,5 cm:n kokoisina. Kaikissa on ihmisiä, mutta vain pienenä osana maisemaa.

Maalaukset henkivät sellaista idylliä, että tekisi mieli astua niihin sisään. Elämä parisataa vuotta sitten ei ollut pelkästään köyhää, ankeaa ja epäoikeudenmukaista, kuten nykyään saattaa ajatella, vaan ainakin osa ihmisistä saattoi elää aivan hyvää elämää. Lumoava luonto vaikutti varmasti myös ihmisten hyvinvointiin. Maalaukset eivät ole tietenkään valokuvia, mutta kuvaavat varmasti aika tarkkaan aitoja maisemia, koska ne on tehty alunperin matkakirjaan "Wanderungen durch Schwaben". Ei ole ihme, että romantiikka oli Saksassa aikanaan vahva suuntaus, koska kuvien vuoristoiset seudut linnoineen ovat kuin suoraan satukirjasta. Olisi mielenkiintoista tietää, millaisia nämä maisemat ovat nykyään. Peittävätkö joitakin niistä neli- tai kahdeksankaistaiset moottoritiet? Vaikka olemmekin saaneet nykyajan myötä paljon, olemme myös menettäneet monia tärkeitä asioita.

Laitan tähän kaikki kirjan 16 maalausta, koska ne ovat niin kauniita ja taidokkaita ja koska Louis Mayerista ja hänen teoksistaan ei löytynyt netistä paljonkaan tietoja.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Zwischen Neckar und Rhein anno dazumal. Nach Originalen von Louis Mayer. Eingeleitet von Max Schefold, 1955. Engelhornverlag Adolf Spemann. Noin 36 sivua.

Scott McCloud: Sarjakuva - näkymätön taide (Understanding Comics - The Invisible Art, 1993)

Scott McCloud sanoo esipuheessaan kirjansa olevan toinen englanninkielinen sarjakuvaa taidemuotona käsittelevä teos (ensimmäinen oli Will Eisnerin Comics and Sequential Art), tehneensä kirjaa 15 vuotta ja haudutelleensa sen ajatuksia yhdeksän vuoden ajan (haudutteluun tosin luulisi kuluneen pidemmän ajan kuin tekemiseen). Paneutumisen huomaa kirjasta joka sivulta. McCloud on pohtinut sitä, mikä tekee sarjakuvasta omanlaisensa, aivan erilaisen kuin kaikki muut taidemuodot, kehittää teorioita sarjakuvan lukemisesta ja vastaanottamisesta, luokittelee sarjakuvia eri tyyppeihin... Tarkastellessaan erityylisiä sarjakuvia McCloud huomaa aika syvällekäyviä eroja japanilaisen ja länsimaisen sarjakuvan välillä.

Kaikki on esitetty sarjakuvana, ja nautin siitä, miten McCloud havainnollistaa ideoitaan ja teorioitaan piirtämissään kuvissa. Se, miten piirrokset kuvittavat ajatuksia, on mielikuvituksekasta ja harkittua: McCloud ei vain kerro, vaan myös näyttää. Alussa teos tuntui tosin vain tylsältä puhuvalta päältä, mutta käsitykseni muuttui pian.

McCloudin laajan tietomäärän, ei vain sarjakuvan alalla vaan muissakin asioissa, näkee teoksesta. Kirjassa on yhdeksän lukua, joista jokainen käsittelee selkeästi omaa teemaansa. Asiat selviksi -luvussa McCloud antaa sarjakuvalle määritelmän, tarkastelee sarjakuvan historiaa ja löytää esimerkkejä kauempaa menneisyydestä kuin yleensä on tapana. Seuraavassa luvussa hän käsittelee Sarjakuvan sanastoa: kuvalliset ikonit eli piirrokset voivat olla enemmän tai vähemmän abstrakteja (toisin kuin sanat, jotka ovat täysin abstrakteja). Miksi sarjakuvan lukijaa miellyttää usein enemmän abstrakti karikatyyri (en käytä käännöksen sanaa 'pilakuva', koska se vie ajatukset yksipuolisesti hauskuttamiseen) kuin realistinen piirros? McCloud sijoittaa erityyppiset sarjakuvat kolmioon, jonka kärkinä ovat kuvan taso, todellisuus ja kieli.

Luvussa Valkoinen, tyhjä tila McCloud pohtii sitä, miten lukija rakentaa mielessään siirtymiä sarjakuvaruutujen välille eli täydentää niitä mielessään. Hän jakaa siirtymät kuuteen eri tyyppiin Hetkestä hetkeen -kategoriasta (joka vaatii hyvin vähän täydentämistä) Ei seuraussuhdetta -siirtymään (jossa ruutujen välillä ei ole mitään loogista suhdetta). Kuinka paljon sarjakuvan tekijä kertoo tai jättää kertomatta? Ajan kuvassa McCloud miettii, miten sarjakuvassa esitetään aikaa. Yksi ruutu ei esimerkiksi useinkaan esitä vain yhtä hetkeä, vaan toisiaan seuraavia lyhyitä tapahtumia ajassa. Sarjakuvan lukija hahmottaa aikaa spatiaalisesti, koska sarjakuvassa aika ja tila ovat sama asia. Ruutujako vaikuttaa ajan hahmottamiseen, samoin sarjakuvan muut kuvalliset keinot, esim. vauhtiviivat.

Viiva elää -luvussa McCloud näyttää, miten vaihtelevat viivat (esim. terävät tai kaarevat), siis tekijöiden piirrostyylit, vaikuttavat sarjakuvan luonteeseen ja tyyliin ja sen herättämiin tunteisiin. Myös sanojen tekstaustyyleillä voidaan ilmaista erilaisia puhetapoja ja tunteita. Luvussa Näytä ja kerro pohditaan sanan ja kuvan suhdetta sarjakuvassa sekä niiden välistä tasapainoa. Kuusi askelta -luvussa McCloud miettii aluksi taiteen merkitystä ihmisen evoluutiossa ja elämässä yleensä. Kaikkien taiteenlajien teosten luomisessa on hänen mukaansa kuusi askelta: idea/tarkoitus, muoto, idiomi, rakenne, tekniikka ja pinta. Kunnianhimostaan ja tarpeistaan riippuen (sarjakuva)taiteilija tai sellaiseksi haluava saattaa jäädä pinnan tai tekniikan tasolle, mutta voi edetä myös paljon syvemmälle muotoon (tutkimusmatkailija) tai ideaan (tarinankertoja) asti.

Luku Sananen väristä ei ollut yhtä pitkälle kehitelty kuin muut luvut, koska kiinnostavia esimerkkejä eri sarjakuvissa ei vielä ollut kovin paljon, mutta siinäkin oli hyviä ajatuksia. Yhteenvedossa McCloud pohtii sitä, miksi sarjakuva ja sen ymmärtäminen on tärkeää, sekä miettii ihmisten välistä kommunikaatiota ja viestinnän tehokkuutta. Hän esittää uudelleen ensimmäisen lukunsa laajan määritelmän sarjakuvasta - "rinnakkaisia kuvallisia ja muita ilmaisuja harkitussa järjestyksessä" - ja kertaa kirjan teemoja.

Jos sarjakuva ja sen tekeminen kiinnostaa, kirjaa voi hyvin suositella: se on hyvin tehty, huolella suunniteltu, älykäs ja asiantunteva. Ja jopa vaikkeivät ne paljon kiinnostaisikaan - minusta kirja oli mielenkiintoinen, vaikka luen sarjakuvia aika vähän. Myös suomennos ja kirjan tekstaus olivat oikein hyviä (vaikka sana 'pilakuva' ei minusta tässä yhteydessä ollutkaan täysin onnistunut).

Edit 15.2.25 (pari pientä korjausta).

Scott McCloud: Sarjakuva - näkymätön taide, 1994 (Understanding Comics - The Invisible Art, 1993). The Good Fellows Ky. Suomennos: Jukka Heiskanen. Tekstaus: Jussi Karjalainen. 215 sivua.

Georg Popp (toim.): Hengen jättiläiset. Taiteilijoita, löytöretkeilijöitä, keksijöitä, tiedemiehiä, 1960

Tämä kirja on eräänlainen elämäkertakirja, muttei mikään tyypillinen sellainen. Siinä esitellään 82 enemmän tai vähemmän tunnettua länsimaista miestä sekä kaksi naisnobelistia (Marie Curie ja Selma Lagerlöf): löytöretkeilijöitä, keksijöitä, luonnontieteilijöitä, lääkäreitä, ajattelijoita ja kasvattajia, kirjailijoita, säveltäjiä, maalareita, kuvanveistäjiä ja arkkitehtejä.

Jokaisen elämästä esitetään lyhyt dramatisoitu kohtaus, eräänlainen pienoisnovelli, joka kertoo tämän henkilön luonteesta ja ajattelusta. Valitut tapahtumat ovat joskus käänteentekeviä tai merkityksellisiä henkilön elämässä ja uralla, mutteivät läheskään aina - esimerkiksi Marie Curie kuvataan opiskeluaikansa alussa pesemässä pulloja Sorbonnen yliopistossa henkensä pitimiksi - mutta kuitenkin tunnesisällöltään merkittäviä. Kertomuksen jälkeen on lyhyt tiivistelmä henkilön elämänvaiheista.

Lähestymistapa on yleensä ottaen toimiva: on usein mielenkiintoisempaa lukea kohtaus elämästä kuin vain elämäkertatietoja, ja tarina antaa käsityksen henkilön luonteesta, häntä ympäröivistä ihmisistä sekä hänen aikakaudestaan ja elämäntavastaan. Tarinat ovat myös ihan hyvin kirjoitettuja. Mutta koska ne ovat melko lyhyitä (keskimäärin viisi sivua / henkilö), kirja alkaa loppupuolella jo tuntua hyppelehtivältä ja pinnalliselta. Henkilöt saattavat tarinoissa ajoittain ryhtyä myös kertaamaan ystävälleen elämänvaiheitaan ihan vain kirjan lukijan takia. Ja on tylsää lukea käytännöllisesti katsoen ainoastaan miehistä, ja vain länsimaisista sellaisista.

Kuinka vähätellä kaksinkertaista nobelistia

Ainoat kirjaan hyväksytyt naiset ovat siis Marie Curie ja Selma Lagerlöf. Ehkä Popp ajatteli, että häntä saatettaisiin syyttää puolueellisuudesta ja seksismistä, jos hän ei ottaisi mukaan sekä fysiikan että kemian Nobel-palkinnon voittanutta naista ja kirjallisuuden nobelistia. Hän onnistuu kuitenkin sananvalinnoillaan hienovaraisesti vähättelemään Marie Curien työtä tämän elämäkertatiedoissa:

Marie Slodowska [sic] syntyi vuonna 1867 Warsovassa. 24-vuotiaana hän pakeni kotimaastaan, sen jälkeen kun Venäjän poliisi uhkasi hänen henkeään. Pariisissa hän hankki niukan toimeentulonsa pesemällä pulloja Sorbonnen yliopistossa, ennen kuin saattoi aloittaa tieteelliset opintonsa. Hänen harvinainen lahjakkuutensa huomattiin pian. Marie oli vielä ylioppilas mennessään naimisiin fysiikan professori Curien kanssa. Hän suoritti loppututkintonsa, jonka jälkeen auttoi miestään tämän tutkimuksissa. 1903 heille myönnettiin yhteisesti Nobelin fysiikan palkinto.
        Se oli tunnustus radiumin ja poloniumin keksimisestä. Nämä aineet saivat kemiassa, fysiikassa ja lääketieteessä aikaan suorastaan vallankumouksen, jonka seurauksia ei kuten tunnettua vielä nykyisinkään voi arvioida. Marien aviomies kuoli vuonna 1906. Marie Curie jatkoi sen jälkeen yksin miehensä työtä suurella menestyksellä. 1911 myönnettiin Madame Curielle - kuten häntä nykyisin kutsutaan, myös kemian Nobelin-palkinto. On ainutkertainen tapaus, että nainen saa kaksi kertaa Nobelin palkinnon ja kummallakin kerralla eri tieteen alueelta.
        Kun Madame Curie vuonna 1934 sulki silmänsä, olivat myös hänen tyttärensä Irene ja tämän aviomies Joliot saaneet Nobelin palkinnon merkittävistä tieteellisistä ansioistaan. Esimerkillinen suoritus hengen historiassa, joka tuskin voi toistua.

Marie Curie siis auttoi miestään ja jatkoi tämän työtä Pierre Curien kuoltua. Hän oli siis lähinnä miehensä jatke, ei omilla ansioillaan merkittävä tutkija. Ja oli "ainutkertainen tapaus, että nainen sai kaksi kertaa Nobelin palkinnon". Tekstin kirjoitusaikaan se oli ainutkertainen tapaus kenelle tahansa, koska kukaan ei ollut vielä tuolloin tullut palkituksi kahta kertaa. Kirjoittajan oli hyvin vaikea myöntää, että nainen oli parempi kuin mies.

Isaac Asimovin kuvaus Marie Curiesta antaa tästä aivan toisenlaisen käsityksen (vaikkei hänen kirjansa muuten olekaan naisten juhlaa): She had, meanwhile, made an interesting discovery in connection with uranium minerals which she was investigating at Becquerel's suggestion. ... At this point Pierre Curie abandoned his own research and joined his wife as a willing and admiring assistant, remaining so for the final seven years of his life. (In doing this he judged rightly, for though he was an excellent scientist, she was an outstanding one, and undoubtedly the greatest woman scientist who ever lived.) (Asimov's Biographical Encyclopedia of Science and Technology, 1972?/1978, s. 537)

Poppin kirja on hyvä esimerkki siitä, että kannattaa suhtautua varovaisesti aiempina vuosikymmeninä kirjoitettuihin kuvauksiin merkittävistä naisista. Popp ei muuten mainitse myöskään sitä, että Marie Curien tyttären Irène Joliot-Curien aviomiehen nimi ei ollut Joliot, vaan Frédéric Joliot-Curie. Hän otti avioituessaan vaimonsa sukunimen, koska halusi Curien nimen säilyvän (Asimov, s. 674). Muistelen myös lukeneeni, että Nobel-komitea aikoi ensin jättää Marie Curien palkinnotta, koska tämä oli nainen, mutta Pierre Curie kieltäytyi vastaanottamasta palkintoa, jos sitä ei myönnettäisi myös Marie Curielle.

Edit 20.7.24 (jatkettu viimeistä kappaletta ym.).

Hengen jättiläiset. Taiteilijoita, löytöretkeilijöitä, keksijöitä, tiedemiehiä. Toimittanut Georg Popp avustajinaan Ellen Schöler, Ernst J. Görlich, Kurt Heinrich Heizmann, Berthold Lutz, Heinrich Pleticha ja Ronald Ross, 1960 (Die Grossen der Welt, ei alkuperäisteoksen julkaisuvuotta enkä löytänyt sitä netistäkään). WSOY. Suomentaja: Aarno Peromies. Ei kannen tekijän nimeä. 432 sivua. (Kirjassa ei sanota, kuka on kirjoittanut minkäkin tekstin tai mikä noiden Poppin avustajien rooli oli, jos Popp oli kirjoittanut kaikki tekstit.)

Robert Williams Wood: How to tell the Birds from the Flowers. A Manual of Flornithology for Beginners, 1907

 

Kerrassaan mainio "flornitologian opas" siihen, miten linnut ja kukat pystyy erottamaan toisistaan. Voi olla, että tämä tehtävä ei ole aiemmin juurikaan tuottanut päänvaivaa, mutta Woodin hauskan oivaltavia piirroksia pitää usein katsoa tovi, että onnistuu tässä. Tehtävässä auttavat kuviin liittyvät lyhyet runot, jotka nekin ovat Woodin käsialaa. Kaikki kuvien linnut ja kukat eivät ole samannäköisiä, mutta runot kommentoivat näitäkin kuvia lystikkäästi.

Tässä muutama maistiainen kirjasta:

The Parrot and the Carrot we may easily confound,

They're very much alike in looks and similar in sound,

We recognize the Parrot by his clear articulation,

For Carrots are unable to engage in conversation.

To recognize this Bird-of-Prey,

The broody Hen you should survey:

She takes her Chicks on daily walks,

Among the neighboring Hollyhocks,

While with the Hawk association,

Is quite beyond her toleration.

The sacred Ibis tells his beads,

And gravely from his prayer-book reads;

The Ibis therfore we may say,

Is classified a bird-of-prey.

'Ibiscus we have heard related,

The "Crimson-Eye" is designated;

Their difference is plain indeed,

The flower is red, the bird can read.

Kirja löytyy Gutenbergistä, kuten myös samalla tavalla kuvia ja runoja yhdistävä Woodin teos Animal Analogues. Molempien kirjojen sisältö on tässä kokoomateoksessa.

Robert Williams Wood (verses and illustrations): How to tell the Birds from the Flowers. A Manual of Flornithology for Beginners, 1907. Paul Elder and Company. 28 sivua.

Helmiriitta Honkanen: Placatista julisteeksi. Suomalaisen julistetaiteen historiaa kirjapainotaidon alusta vuoteen 1960, 1983

Akseli Gallen-Kallelan automainos Bil-Bol
tuntuu nykynäkökulmasta aika karmealta.

Kirjan alaotsikko kertoo sen sisällöstä olennaisen. Helmiriitta Honkanen (Helmi Krohnin lapsenlapsi) oli itse graafikko, joten jouduttuaan sattumalta museotyöhön hän alkoi tutkia käyttögrafiikkaa, jonka tutkimus oli ainakin 1970-luvulla vielä lapsenkengissä (s. 9). Ehkä suureksi osaksi vieläkin, koska julisteita ei useinkaan ajatella taiteena eikä niiden säilyttämistä välttämättä pidetä tärkeänä - monet käyttögrafiikan arkistot on tuhottu (86) - joten on hyvä että joku on koonnut niiden historiaa ja kuvia itse julisteista kansien väliin. Suomalainen julistetaide saavuttikin Honkasen kuvaaman ajanjakson kuluessa korkean tason (103).

Honkanen etenee kirjassa johdonmukaisesti julisteiden teon varhaisvaiheista 1900-luvun teoksiin ja käsittelee myös monia yksittäisiä 1800- ja 1900-luvun taiteilijoita ja heidän töitään. Kirja on kirjoitettu huolellisesti, ja varsinkin lopun luetteloista huomaa, miten paljon se on varmastikin vaatinut tutkimustyötä ja penkomista erilaisissa arkistoissa. Honkasen kirjoitustyyli on myös persoonallinen ja kiinnostava, vaikka tällaisessa teoksessa jotkin kohdat tietysti tuntuivatkin vähän luettelomaisilta. 

Osallistuvilla kuvilla voitiin 1890- ja 1900-luvun sortokausien aikana ottaa kantaa esimerkiksi poliittiseen sortoon, koska kuvantekoa eivät koskeneet samanlaiset kiellot kuin kirjallisuutta, jonka aiheet oli rajoitettu uskontoon ja talouteen (23). Mitä tahansa ei kuitenkaan saanut tehdä, ja monelle tutun Eetu Iston maalaaman vaikuttavan Hyökkäys-teoksen (jossa Venäjän kaksipäinen kotka yrittää riistää Suomi-neidolta lakikirjan) tarina on dramaattinen. Vaikka taulun näyttöpaikka Helsingissä vuonna 1899 oli salainen, santarmit olivat saaneet näyttelystä vihiä, ja Iston oli paettava ikkunasta rullalle kietaistun taulun ja siitä tehtyjen jäljennösten kanssa santarmien ollessa ovella. Iston pakomatka jatkui Ruotsiin ja Saksaan, jossa taulusta otettiin vähintään 10 000 jäljennöstä, ja sieltä ne levisivät joka puolelle Suomea. (26, 27)

Honkanen kuvaa mainiosti Suomen Koristetaiteilijoiden Liiton Ornamon nuoria taiteilijoita (s. 48-49): Ornamon kantajoukon muodostivat Taideteollisuuskeskuskoulun vuosina 1911, 1912 ja 1913 opintonsa suorittaneet koristetaiteilijat, useimmat heistä Jumalan armosta ja olojen pakosta täydellisiä boheemeja. He elivät kuin kedon liljat ja värisivät syksyn tullen kylmästä. Talvella pakkasen yltyessä istuttiin talvitakit niskassa ja tehtiin hienoja töitä. Kenkien kuluneet pohjanahat korvattiin Helsingin Sanomilla, Uudella Suomella tai Husiksella aina lähimmän puoluekannan mukaan. Ruokaa nähtiin silloin tällöin, ja tuon ajan nuorempi taiteilijapolvi voi todistaa, että ihminen voi elää syömättäkin. Kahvi oli pääravintona, etenkin 'kriittakahvit'. Kaikki oli yhteistä, ansaitut rahat jaettiin. Mieli oli valoisa ja elämänusko lannistumaton - ainakin alkuvuosina.

Ensimmäisen maailmansodan aikana oli pulaa materiaaleista, eikä linoleikkaukseen (eräs grafiikan muoto) tarvittavia materiaaleja löytynyt kaupoista. Silloin neuvokas koristemaalari Hannes Malin osti Katajanokalta kokonaisen linoleumilattian, josta sen kuluneisuudesta huolimatta löytyi nurkista ja huonekalujen alta ehjää pintaa kuvalaattojen tekemistä varten. (59)

Lähinnä Pekka Puupää -sarjakuvan piirtäjänä ja suomalaisen animaatiofilmin isänä tunnettu Ola Fogelberg oli myös tuottelias julistepiirtäjä. Hän kokeili Elannon mainospäällikkönä ollessaan (1918-1945) erilaisia painomenetelmiä ja jopa matkusti Amerikkaan hakemaan patenttia kehittämälleen irispainomenetelmälle (jossa kaikki värit voidaan painaa yhtä aikaa), mutta patentti oli ehditty myöntää viikkoa aiemmin saksalaiselle keksijälle. Kerrotaan, että Fogelberg tuli matkalta murtuneena miehenä keppiinsä nojautuen ja perheen piti viedä hänet Rivieralle toipumaan. (67, 69)

Tunnettu graafikko Germund Paaer (1881-1950) oli ensin suunnitellut metsänhoitajan uraa, mihin vaadittiin kahden vuoden harjoittelu Gustaf Wreden eli kuuluisan Parkanon paronin luona noin 30 muun opiskelijan kanssa. Paaer kiinnostui harjoitellessaan kansanomaisesta kulttuurista, sillä Parkanon paroni vaati nuorukaiset käyttämään hurstia, valmistamaan itse virsunsa ja pieksunsa sekä rakentamaan metsäsaunan ilman yhtään naulaa. Harjoittelun loputtua kukaan Wreden harjoittelijoista ei päässyt Evon metsäkouluun, jolloin Paaer vaihtoi alaa. (73)

Mainonta saattoi jo viime vuosisadan alkupuolella olla hyvin suurimittaista: Jorma Suhonen teki 1930-luvulla neljän metrin kokoisia elokuvateatteri Rexin julisteita, ainutkertaisia maalauksia, joita olivat toteuttamassa useammat taiteilijat (87). Kirjassa on myös kiinnostava tieto siitä, että Suomi oli ensimmäinen maa, joka alkoi valmistaa talvirenkaita (91).

Kuten näkyy, kirjan teksti on elävää ja tukee hyvin sen kymmeniä tai satoja mielenkiintoisia kuvia erilaisista julisteista (kirjan loppuosassa myös värillisinä). Sain Gunnar Forsströmiä ja Heikki Ahtialaa koskeviin bloggauksiini pari lisäkuvaa, ja muutenkin kirja tarjosi mainion katsauksen vähälle huomiolle jääneeseen (ja jäävään) taiteenlajiin ja sen edustajiin Suomessa. Kirjaa täytyy kehua myös siitä, että useimmat sen kuvista ovat melko isokokoisia.

Tässä muutamia hienoja julisteita eri ajoilta.

Pyörät olivat yllättävän modernin näköisiä jo vuonna 1899.

 

Hugo Simbergin tekemä norjalaisen taiteilijatoverin näyttelyjuliste vuodelta 1909.

 

Einari Vehmaan juliste vuodelta 1929.

Nykyään on vaikea muistaa, miten vaikea tilanne oli Suomessa sodan jälkeen.
Holger Erkelenzin juliste vuodelta 1947.

Tapio Wirkkala teki myös joitakin julisteita. Tämä on vuodelta 1950.

Erik Bruunin mainio Finnairin mainos vuodelta 1958.

 

Aamulehti - raikas uutislehti. Björn Landström 1957.

 

Helmet-haaste 23. Kirja on iso.

Edit 16.9.23.

Helmiriitta Honkanen: Placatista julisteeksi. Suomalaisen julistetaiteen historiaa kirjapainotaidon alusta vuoteen 1960. Otava. Kannen kuva Aksel Gallen-Kallelan. 121 sivua. Lisäksi 32 sivun värikuvaliite, julisteluettelo tekijöittäin (25 sivua; ei vain kirjassa olevia julisteita, vaan ilmeisesti kaikki Honkasen löytämät kyseisen tekijän tekemät julisteet), ilman tekijätietoa olevien julisteiden luettelo 1800-luvun alusta 1960-luvun alkuun (12 sivua) sekä lista julisteiden säilytyspaikoista (2 sivua).

Kjell Ekström: Siri från Signilskär, 2017

Jokin aika sitten (olen aika paljon jäljessä bloggauksissa) luin paljon lastenkirjoja, koska kaipasin helppoa ja nopeaa luettavaa, jotain sellaista minkä voin lukea tunnissa sen sijaan että jumitan kuukausikaupalla yhden kirjan parissa. Valitsin kirjat puolittain sattumanvaraisesti, ja kirjaston hyllystä osui käteen tällainen erikoisempi kirja.

En tiedä, onko kyse vain minusta, mutta minusta kannen tyttö näyttää ahdistuneelta, siltä kuin olisi juuri itkenyt tai aikoisi ryhtyä itkemään (ehkä siksi että hänen kotitalonsa on sortunut? vai mikä taustalla oleva kasa on?), joten odotin kirjan olevan surullinen ja kertovan vaikeista asioista. Tämä ei kuitenkaan pidä ollenkaan paikkaansa, vaan kirjan minäkertoja, kymmenvuotias Siri on onnellinen ja aktiivinen tyttö, joka rakastaa kotisaartaan ja jonka elämässä Ahvenanmaan Signilskärin pikkusaaressa 1800-luvun lopulla ei ole muita ongelmia kuin se, että hän ei saa tehdä kaikkea mitä veljet voivat tehdä, vain sen takia että hän on tyttö.

Kirjan teksti on kohtauksia Sirin elämästä. Kirjan alussa hän kertoo siitä, kun hänen kotisaarelleen tuli taiteilijoita, jotka maalasivat kuvia saaresta ja sen ihmisistä. Löyhästi juonellinen ja Sirin elämää lukuunottamatta faktapohjainen tarina perustuukin vanhoihin 1800-luvun maalauksiin: jokaisella aukeamalla on tekstin lisäksi maalaus, jonka Kjell Ekström on liittänyt osaksi Sirin elämää ja joka siis kuvittaa Sirin tarinaa. Eräässä tarinassa Siri esimerkiksi kertoo laivamatkasta Valvojalla Bogskärin majakalle taiteilija J.A.G. Acken kanssa. Kun päästiin majakan luo, merenkäynti oli niin kovaa, ettei paljaalle luodolle voinut rantautua, mutta Acke tahtoi kuitenkin maalata majakan, joten hänet ja maalausteline köytettiin mastoon, ja Acke onnistui maalaamaan taulunsa.

J.A.G. Acke: Bogskärs fyr, 1887

Tarinan yhdistäminen maalauksiin on mielestäni mainio tapa tehdä vanhoja maalauksia tunnetuksi ja eläviksi, ja minusta oli myös hauskaa lukea Ahvenanmaasta, jossa en ole koskaan käynyt (pitäisi kyllä). En ollut myöskään kuullut Önningebyn taiteilijasiirtokunnasta tai upeasta Carl Ludvig Engelin ja Charles Bassin suunnittelemasta Eckerön posti- ja tullitalosta. Kjell Ekström on ahvenanmaalaisen Önningeby-museon (josta monet kirjan maalaukset ovat peräisin) toimihenkilö ja on kirjoittanut mm. useita taiteilijaelämäkertoja. Kirjan taiteilijat ovat v. 1886 perustetun Önningebyn taiteilijasiirtokunnan jäseniä: J.A.G. Acke, Elin Danielson-Gambogi, Hanna Rönnberg, Helmi Sjöstrand ja Victor Westerholm.

Helmet-haaste 12. Kirjan nimi liittyy veteen (luoto on vedessä), 29. Kirjassa on minäkertoja, 33. Kirja, jonka voit lukea kerralla alusta loppuun, tai 37. Kirja kertoo elämäntavasta, jota ei enää ole. 

Edit 16.4.23 (muutama korjaus).

Kjell Ekström: Siri från Signilskär, 2017. Finos förlag. Kannen kuva: Hanna Rönnberg: Fiskarflickan. 48 sivua.

Parantava taide. Taideoppikirja lähi- ja perushoitajille, 2001

En ole itse hoitoalalla, mutta oli silti kiinnostavaa lukea taiteen yhteydestä fyysiseen ja psyykkiseen terveyteen ja siitä miten taiteen avulla pystytään edistämään terveyttä ja myös hoitajien kokemaa mielekkyyttä työssään. Taide voi viedä potilaiden ajatukset pois sairaudesta ja auttaa käsittelemään sen herättämiä tunteita ja ajatuksia, ja hyvä hoitotyö voi kirjan mukaan itsessäänkin olla luovaa taidetta. Arja Niittysen esipuheen mukaan lähihoitajatutkinnon opetussuunnitelma velvoittaa opiskelijan osallistumaan aktiivisesti taide- ja kulttuuriharrastuksiin sekä tekemään omien ajatustensa ja mielikuviensa avulla taidetta, ja taiteen merkitystä korostetaan persoonallisuuden kehittymisen, oppimisen, ammattitaidon sekä autettavien hoidon ja kulttuuritaustan ymmärtämisen näkökulmasta (s. 7). Kuulostaa... yllättävältä. Ja hyvältä. Pitääköhän tämä nykyäänkin paikkansa?

Inka Ukkolan toimittama kirja ei ole "taideoppikirja" siinä mielessä, että siinä kerrottaisiin miten taidetta tehdään, mutta siinä käsitellään taidetta monelta eri kannalta, ja kirjassa on paljon mielenkiintoisia ajatuksia taiteesta, terveydestä ja sairaudesta. Kirjassa ei esitellä kirjan kirjoittajia ollenkaan tai anneta yleiskatsausta kirjan sisällöstä, vaan eri aiheita käsittelevät pitkähköt artikkelit vain seuraavat toisiaan.

Helena Sederholmin artikkelissa Taide on vahva lääke on (ilmeisesti) taiteilijan näkökulma asiaan, ja siinä pohditaan mm. sitä, mitä taide, taidekokemus ja esteettinen elämys ovat ja mitä vaikutuksia taiteella on ihmisen sairastaessa. Eila Ruohonen taas kirjoittaa artikkelissaan Hoitaminen - "taiteista kaunein" asiasta hoitajan näkökulmasta. Hän tukeutuu monessa kohdassa Florence Nightingalen ajatuksiin siitä, mitä hyvä hoito on. Myös hoitotapahtuma voi olla esteettinen, ja hoitaja voi hoitaa potilasta kauniisti, tämän tunteet ja tarpeet huomioiden ja olemalla aidosti läsnä. Lisbeth Blomqvist-Suomivuori oli gradussaan tutkinut Taide-elämysten merkitystä hoitotyössä kysymällä asiasta potilailta, omaisilta ja hoitohenkilökunnalta, ja vastaukset olivat usein mielenkiintoisia. Tuomas Alatalolla on lyhyt kirjoitus Mitä taide minulle merkitsee? On esitetty epäilyjä siitä, onko viime vuonna kuollut vaikeasti CP- ja puhevammainen Tuomas Alatalo kirjoittanut itse kirjansa (ja siis myös tämän artikkelin), mutta näin kyllä toivoisi.

Mona Taipale kertoo artikkelissa Taidetoiminta vanhustenhoitolaitoksessa IIK!-nimisestä (Ikäihmisten kulttuurikaupunki) yhteisötaideprojektista. Hän erottaa taiteen terapiasta ja askartelusta ja kuvaa lyhyesti erilaisten taidemuotojen käyttöä vanhustyössä projektin puitteissa (muitakin taidemahdollisuuksia siis olisi): draama-improvisaatiota, taidepolkua, näytelmää, muotokuvamallina olemista, taidelainaamoa, museoyhteistyötä, valotaidetta, taidepuutarhaa, tekstiilien käyttöä, muusikkojen esiintymistä vanhainkodeissa, musiikkityöpajoja, henkilökuntakuoroa ja aistivirikkeitä. Ritva Saarelaisen kirjoituksessa Taide ja luovuus mielenterveys- ja päihdetyössä erotetaan taide ja viihde: Taide on kuin hiljaisuus, jossa kokijan oma ajattelu ja tunteet saavat tilaa. Viihteen viestit jäsentävät asiat ja luokittelevat maailman valmiiksi vastaanottajalle. Artikkeli painottuu pohdittuihin ajatuksiin taiteesta, mutta sen lopussa annetaan myös joitakin konkreettisia esimerkkejä taiteen käytöstä hoitotyössä.

Merja Sparv esittää innostuneen tapauskertomuksen viikon kestäneestä päiväkerhotyyppisestä Elämyksellisestä taideleiristä lapsille maaseudulla; leiriviikon konseptilla voisi hänen mukaansa suunnitella minkä tahansa taidetapahtuman mille tahansa kohderyhmälle. Kirjan viimeisessä Jenny Antosen artikkelissa Vieraan kulttuurin kohtaaminen ei puhuta taiteesta ollenkaan, vaan pohditaan kulttuuria, kulttuuritietoutta, kulttuurikäsityksiä, stereotypioita, havaintojen kulttuurisidonnaisuutta, sanallista ja sanatonta viestintää sekä kulttuurin merkitystä terveyskäsityksissä ja annetaan näin välineitä monikulttuurisuuteen hoitotyössä.

Kirjassa on melko paljon kuvia (artikkelista riippuen).

Potilaita ja hoitajia Sisätautien klinikan sairaalan puistossa vuoden 1900 tienoilla.

Parantava taide. Taideoppikirja lähi- ja perushoitajille. Toimittanut Inka Ukkola, 2001 [kirjassa ei alkuteoksen julkaisuvuotta, katsottu kirjaston tietokannasta]. Toimihenkilöjärjestöjen sivistysliitto TJS. Kannen kuvat: Potilas ja hoitaja Uusi klinikka -sairaalassa eli I Sisätautisairaalassa (Helsingin yliopiston Lääketieteen historian museon kokoelmat) sekä Hugo Simbergin Satu I. 147 sivua.

Satu Itkonen: Taidekuvan äärellä. Katso, koe, jaa, 2011

Kirjoitin Satu Itkosen nykytaidetta käsittelevästä kirjasta lokakuussa, ja nyt satuin lukemaan toisen hänen taidekirjansa. Kirja kertoo monipuolisesti erilaisista taideteosten elementeistä, esimerkiksi sommittelusta ja rakenteesta, tekoajasta, äänestä, kehollisuudesta ja moniaistisuudesta, materiaalista ja tekotavasta. Nämä tieto-osuudet ovat kuitenkin vain osa kirjaa ja ponnahduslauta näitä tekstejä seuraaville tehtäville, joissa sovelletaan annettuja tietoja. Tehtävät ovat hyvin monipuolisia ja antavat kuvataiteen katsojalle erilaisia tapoja tarkastella ja kokea taideteoksia.

Kirjan loppuosa (luvut Taidekuvat ryhmien käytössä ja Käytännön vihjeitä) on suunnattu enemmänkin taidetta työssään käyttäville ammattilaisille, mutta alkuosa soveltuu hyvin myös yksittäiselle taiteesta kiinnostuneelle ihmiselle. Kirjassa on paljon tekstiä tukevia kuvia, ja se on mielestäni oikein hyvä ja erikoislaatuinen taidekirja: ei taidehistoria, ei yksittäisiin taideteoksiin keskittyvä opus, ei taiteen teoriaa, vaan tavallaan kaikkia näitä: katsojaa itseään aktivoiva teos kaikkien taidekuvien katseluun ja kokemiseen, taiteen löytämiseen omalla tavalla.

Taide kutsuu luokseen kaikkia riippumatta taustatiedoista tai koulutuksesta. Taiteesta nauttimiseen tarvitaan ennen kaikkea uteliasta mieltä. (7)

Satu Itkonen: Taidekuvan äärellä. Katso, koe, jaa, 2011. Kansanvalistusseura. Kannen kuvassa Eero Järnefeltin teos Raatajat rahanalaiset (Kaski). Graafinen suunnittelu ja taitto: Markus Itkonen. 120 sivua.

Satu Itkonen: Selkoa nykytaiteesta, 2008

Löysin tämän kirjan kirjaston poistomyynnistä, ja hauskasta nimestä huolimatta huomasin vasta lukemisen aloitettuani, että se on selkokirja. Tämä oli ehkä hyvä asia, koska selkokirjasta tulee varsinkin tietokirjassa helposti mieleen lapsellinen, yksinkertainen ja näin ollen mielenkiinnoton teksti. Mutta vaikka selkoteksti onkin helpotettua ja esimerkiksi lauserakenteeltaan yksinkertaistettua kieltä, se ei silti ole ajatuksiltaan köyhää tai yksinkertaista tekstiä, vaan se voi käsitellä hyvinkin monimutkaisia ja hankalina pidettyjä asioita - kuten esimerkiksi tämä nykytaiteesta kertova kirja.

Kirja esittelee yli 30 taideteosta aukeama kerrallaan kuvan ja siihen liittyvän tekstin avulla. Kaikki kirjassa esiteltävät teokset kuuluvat nykytaiteen museon Kiasman kokoelmiin. Kirjaan valitut teokset ovat monipuolisia: isoista pieniin, installaatioista, esineteoksista ja performansseista maalauksiin ja valokuviin ja vuodesta 1969 vuoteen 2005, vaikka pääpaino onkin uudemmilla teoksilla. Kannen teos on Olli Lyytikäisen alle viiden sentin korkuinen esineteos Nimetön.

Alussa Itkonen kertoo nykytaiteesta yleensä ja joistakin siihen liittyvistä käsitteistä, minkä jälkeen hän siirtyy teosesittelyihin. Niissä hän kertoo esimerkiksi taiteilijasta tai kuvaa teosta, sen taustoja ja vastaanottoa sekä pohtii sen mahdollisia tulkintatapoja. Näin hän avaa nykytaiteilijoiden tapoja tehdä taidetta ja esittää asioita, ja samalla tulevat tutuiksi mm. sellaiset käsitteet kuin abstrakti taide, installaatio, kitsi ja käsitetaide, jotka selitetään tekstissä. Pidin Itkosen teosesittelyistä: hän ei tyrkytä omaa näkemystään muttei pitäydy vain teoksen neutraalissa ja tylsässä kuvaamisessa, vaan tarjoaa teokseen erilaisia lähestymistapoja ja innostaa syventymään siihen pidemmäksi aikaa.

Oikein hauska lisä kirjaan ovat lopun Pohdiskeltavaa-luvussa olevat kuhunkin teokseen liittyvät tehtävät, jotka innostavat lukijaa miettimään kuvatun teoksen merkitystä ja myös tekemään siitä oman versionsa - mainio tapa lähestyä nykytaidetta. Tehtäviä voi tehdä myös vaikkapa selkoryhmissä.

Kirja oli mielenkiintoinen, valaiseva ja teki suomalaista nykytaidetta ja -taiteilijoita tunnetuksi, ja minusta sitä voi suositella kaikille taiteesta kiinnostuneille. Selkoteksti tuntuu sopivan taidekirjaan oikein hyvin.

Osallistun tällä kirjoituksella Tuijatan loppuvuoden ajan kestävään selkokirjojen lukuhaasteeseen. Olen vuosi sitten kirjoittanut myös selkokielisestä Kalevalasta.

Edit 6.10.22.

Satu Itkonen: Selkoa nykytaiteesta, 2008. Kirjapaja. 84 sivua.

Kuvittaja Gunnar Forsström

Luin aiemmin kesällä yhteisniteenä vuonna 1923 julkaistuja Maailma-lehtiä. Lehteen oli tehnyt kansikuvat ja sen novelleista monia oli kuvittanut Gunnar Forsström (1894-1958), joka on nettiselailun perusteella nykyään parhaiten tunnettu julisteiden tekijänä ja varsinkin lasitaiteilijana: hän on toteuttanut lasi-ikkunat ainakin 22 kirkkoon tai kappeliin Suomessa. Nuorempana hän teki kuitenkin tällaisia kuvitustöitä.

Tällaisista varhaisista kuvittajista on vaikea löytää tietoa ja materiaalia (nopealla silmäilyllä netistä ei löytynyt mitään tietoa Forsströmin lehdenkuvitustöistä), joten laitan tähän bloggaukseen lehden kansikuvat sekä muutamia muita hänen kuviaan. (Nyt kun aloin kirjoittaa tätä bloggausta, huomasin että Forsströmin kuolemasta on kulunut vasta 64 vuotta, ja tekijänoikeus päättyy vasta 70 vuotta suomalaisen tekijän kuoleman jälkeen. Itse kuvien julkaisemisesta on kuitenkin kulunut jo melkein sata vuotta, ja näitä kuvia on vaikea löytää, joten ajattelin kuitenkin julkaista ne blogissani. Sanokaa, jos tekijänoikeuskysymys tuntuu ongelmalliselta.)

Ensin muutama novellinkuvituskuva, joista näkee, että Forsström kykenee luomaan niin kepeitä kuin vakavampia kuvia sekä ilmeikkäitä hahmoja, joiden ilmeet ja asennot kertovat heidän tunteistaan ja heidän välisistään suhteista.

 

Mielestäni Forsström pääsee erityisesti näyttämään taitonsa värillisissä kansikuvissa, joista varsinkin tammikuun, huhtikuun ja kesäkuun kuvat tuovat vähän mieleen lasimaalauksen (ja tammikuun kuva tuo kyllä enemmän mieleen keskiaikaisen linnanneidon kuin 1920-luvun suomalaisen naisen).

Aamupäivä

Aitiossa

Talviurheilua

Kevääntulo

Kevät Esplanaadilla

Juhannusaattona

Forsströmin Helsinki-julisteista löytyy kuvia täältä. Olen kirjoittanut toisesta kuvittajasta, kirjankansitaiteilija Heikki Ahtialasta, täällä.

Lisäys 16.9.23: kaksi kuvaa Helmiriitta Honkasen kirjasta Placatista julisteeksi.

Honkasen mukaan tämä Forsströmin juliste (1922) oli 1920-luvun tunnetuin, mutta nykyään siitä on tallella vain postimerkki. Koteja kodittomille lapsille oli presidentinrouva Ester Ståhlbergin perustama yhdistys.

Tämän taideteollisuusnäyttelyjulisteen (1928) Forsström teki yhdessä Göran Hongellin kanssa.

Edit 16.9.23 (lisätty kuvat Helmiriitta Honkasen kirjasta), 6.2.24 (lisätty heinä-lokakuun 1923 kansikuvat; marras-joulukuun lehtien kansikuvissa oli eri taiteilija).

Maailma. Sivistys-kaunokirjallinen kuvalukemisto, 9. sidos (tammikuu-kesäkuu 1923). Toimitus: V. Hämeen-Anttila, Werner Anttila. Arvi A. Karisto Osakeyhtiö. Eri kuvittajia. 576 sivua.

Maailma. Sivistyksellis-kaunokirjallinen kuvalukemisto, 10. sidos (heinäkuu-joulukuu 1923). Toimittaja: Aukusti Simelius. Arvi A. Karisto Osakeyhtiö. Eri kuvittajia. 576 sivua.

Helmiriitta Honkanen: Placatista julisteeksi. Suomalaisen julistetaiteen historiaa kirjapainotaidon alusta vuoteen 1960. Otava.