K. S. Stanislavski: Elämäni näyttämötaiteen palveluksessa, 1966 (Mоя жизнь в искусстве, 1926)

Kaikki vähänkin enemmän teatterihistoriaan ja näyttämötaiteeseen tutustuneet tuntevat varmasti Konstantin Stanislavskin (1863-1938) nimen, ja muutkin, koska minusta myös esimerkiksi teatteriopiskelijoista kertovissa tv-sarjoissa ym. populaarikulttuurissa saatetaan puhua "Stanislavskin metodista". Hän perusti myös Moskovan Taiteellisen Teatterin. Olin itse törmännyt hänen nimeensä niin monta kertaa, että se alkoi tuntua jo legendaariselta, ja tämä eräänlainen elämäkerta kiinnosti.

Kirjan alkuperäinen nimi tarkoittaa "Elämäni taiteessa", ja kirja on nimenomaan sitä: Stanislavski kuvaa siinä kosketuksiaan teatteriin, näyttelemiseen, lavastukseen, ohjaamiseen ym. teatteritaiteeseen liittyviin asioihin lapsuudesta kirjoitushetkeen saakka, eli erilaisia esityksiä joihin hän oli tavalla tai toisella osallistunut - ei täysin kronologisesti, vaan saavuttamansa kehityksen mukaan. Stanislavski toimi esityksestä ja ajankohdasta riippuen esimerkiksi näyttelijänä, ohjaajana tai teatterinjohtajana, mutta hän näki teatteriesityksen kokonaistaideteoksena, jonka jokaisen osan pitäisi olla täydellinen ja toimia esityksen viestin välittymiseksi. Hän halusi myös, että sekä näyttelijät että katsojat kunnioittavat ja arvostavat teatteria ja sen tekemistä.

Vaikka Stanislavskin rikkaassa lapsuudenkodissa harrastettiin näyttelemistä, tämä ei kuitenkaan selitä hänen täydellistä antautumistaan teatterille ja näyttelemiselle ja ehdottomuuttaan roolin esittämisen täydellistämisessä koko elämänsä ajan. Yhä uudelleen hän kertoo kirjassa pettyneensä itseensä, näyttelemiseensä ja tuloksiinsa huolimatta siitä, että ajattelee aina välillä löytäneensä hyvän näyttelemisen salaisuuden. Hän ei missään vaiheessa päästä itseään helpolla eikä myöskään anna muiden ylistyksen vakuuttaa itseään, vaan pyrkii aina parempaan, minkä tuloksena Stanislavskin metodi sitten vihdoin kehittyi. Tästä metodista kirjassa ei kuitenkaan kerrota, vain yrityksistä ja erehdyksistä, jonka tuloksena Stanislavski sitten onnistui kehittämään metodinsa.

Kirjassa ei kerrota juuri ollenkaan Stanislavskin henkilökohtaisesta elämästä - esimerkiksi naimisiinmeno toisen näyttelijän kanssa kerrotaan melkein huomaamatta muistaakseni vain yhdessä lyhyessä lauseessa. Hän kertoo elämästään vain niiltä osilta, missä se liittyy teatteriin, esimerkiksi kanssakäymisestä Anton Tsehovin ja muiden näytelmäkirjailijoiden ja teatterin eri ammattilaisten kanssa. Venäjän vallankumous vaikutti teatteriin niin, että kaikki köyhätkin ihmiset pääsivät katsomaan näytelmiä, aluksi muistaakseni täysin ilmaiseksi. Joskus Stanislavski kertoo ohjausratkaisuistaan eri näytelmissä tai analysoi jotakin näytelmää, ja näitä kohtia olisi saanut olla enemmänkin.

Tätä muistelmateosta kutsutaan takakannen mukaan länsimaissa "teatteritaiteen raamatuksi". Näyttelijät löytäisivät siitä varmasti paljon kiinnostavaa, koska he ovat itse joutuneet ratkomaan työssään samanlaisia ongelmia, mutta näin tavallisena pulliaisena kaikki teatterijutut eivät aina jaksaneet kiinnostaa, varsinkin kun tunnistin vain harvoja kirjassa mainittuja nimiä. Toisaalta Stanislavskin kirjoitustapa oli niin sujuva ja kirja niin rehellinen, että kirjan lukeminen loppuun ei kuitenkaan tuottanut vaikeuksia. Eino Westerlundin käännös oli mielestäni oikein hyvä, paitsi että siinä käytettiin jatkuvasti sanoja "koristelu" ja "teatterikoristeet", kun tarkoitettiin ehkä lavasteita (vaikka kirjassa puhuttiin kyllä myös "lavastuksesta").

Lainaan tässä pitkän kappaleen Stanislavskin nuoruusvuosilta, koska sen kuvaama elämä on nykynäkökulmasta niin erikoista.

Kaikkien yksimielisestä pyynnöstä isä päätti, että saisimme samalle paikalle uuden rakennuksen ja siihen suuren salin, jossa tarpeen tullen voisimme esittää kotinäytäntöjä. Luulen isän päätökseen vaikuttaneen hänen ainaisen huolenpitonsa siitä, että lapset pysyisivät lähempänä kotia, ja tästä syystä hän oli valmis noudattamaan pyyntöämme ja mukautumaan nuorten elämään ja tarpeisiin. Sanon vielä, että vanhempieni tällaisen menettelyn takia koko talomme usein kuvasti siinä sattuneita tapahtumia. Niinpä isäni, joka oli tunnettu hyväntekijä, rakennutti sairaalan talonpojille. Vanhin sisareni rakastui erääseen tämän sairaalan lääkäriin, ja koko talo rupesi innokkaasti harrastamaan lääketiedettä. Sinne tulvi potilaita joka taholta. Kaupungista saapui lääkäreitä, serkkuni tovereita. Heidän joukossaan oli draamataiteen harrastajia. Me järjestimme kotinäytännön. Kaikki muuttuivat amatöörinäyttelijöiksi. Pian toinen sisaristani mieltyi naapuriimme, nuoreen saksalaiseen liikemieheen. Koko talo alkoi puhua saksaa ja täyttyi ulkomaalaisista. Harrastettiin ratsastusta, kilpa-ajoja ja kaikenlaista muuta urheilua. Me nuoret miehet koetimme pukeutua eurooppalaisesti, ja kuka vain kykeni, kasvatti itselleen poskiparran ja kampasi tukkansa muodin mukaisesti. Mutta äkkiä muuan veljistäni rakastui tavalliseen venäläiseen kauppiaantyttäreen, jonka isä kulki kauhtanassa ja pitkissä venäläisissä saappaissa - ja silloin koko talon elämä yksinkertaistui. Pöydällä oli aina samovaari, kaikki joivat teetä, kävivät kirkossa, järjestivät juhlallisia jumalanpalveluksia, kutsuivat niihin parhaan kirkkokuoron, ja laulajat messusivat. Näihin aikoihin taas kolmas sisareni rakastui polkupyöräilijään, ja me kaikki vedimme villasukat ja polvihousut jalkaamme ja ostimme polkupyörän; ajoimme ensin kolmipyöräisillä ja sitten kaksipyöräisillä. Ja vihdoin neljäs sisareni rakastui oopperalaulajaan - ja koko talo rupesi laulamaan. Useat kuuluisat venäläiset laulajat - Sobinov, Sekar-Rozanski, Olenin - vierailivat tuon tuostakin luonamme, varsinkin maatilallamme. He lauloivat sisällä ja he lauloivat metsässä; päivisin romansseja, öisin serenadeja. Lauloivat veneessä ja lauloivat uimahuoneessa. Joka päivä kello viisi, ennen päivällistä, laulajat kokoontuivat sinne. He järjestyivät riviin uimahuoneen katolle ja muodostivat kvartetin. Ennen loppusäveltä kaikki syöksyivät päistikkaa katolta jokeen, sukelsivat ja taas nousivat pinnalle ja lopettivat laulunsa korkeimpaan säveleen. Se, joka ensimmäisenä ehti lopettaa laulun, oli voittaja. (s. 45-47)

Sadan vuoden lukuhaaste: 1920-luku. Helmet-haaste 29. Kirjassa on minäkertoja, 37. Kirja kertoo elämäntavasta, jota ei enää ole, 40. Kirjassa hylätään jotain (toimimattomia näyttelemistapoja kerta toisensa jälkeen), tai 46. Kirjassa on epätavallinen mies tai poika.

K. S. Stanislavski: Elämäni näyttämötaiteen palveluksessa, 1966, toinen painos (Mоя жизнь в искусстве, 1926). WSOY Taskutieto. Suomennos: Eino Westerlund. 451 sivua.

J. I. Perelman: Kiintoisaa algebraa, 1980 (Занимательная алгебра, 1920-luku)

Pidin koulussa matematiikasta, mutta jotkin koulumatikan alueet ja sitä pidemmälle menevät laskut tuntuvat minusta hankalilta (koska niiden ymmärtäminen vaatisi pitkällistä perehtymistä ja numeroiden pyörittelyä?). Koulun jälkeen matematiikan harrastukseni on ollut aika satunnaista - luen joskus matematiikkaan liittyviä kirjoja, jos kiinnostavan tuntuisia tulee vastaan, mutta niiden välillä saattaa mennä monta vuotta, ja usein matematiikka tuntuu olevan liian kaukana todellisesta elämästä ja sen monimutkaisista ongelmista. Mutta kuten eräs vanha koulukaverini sanoi, tuntuu hyvältä ajatella matemaattisesti, ja taitoja on kiva verrytellä välillä.

Jostain syystä minun on aina ollut vaikea muistaa algebran ja aritmetiikan eroa ja ylipäänsä sitä, mitä algebra tarkoittaa, mutta se merkitsee siis yhtälönratkaisua (ainakin tässä kirjassa, Wikipedia esittää asian paljon monimutkaisemmin). Perelmanin kirjan ensimmäinen painos julkaistiin jo 1920-luvulla, mutta V. G. Boltjanski on lisännyt tähän uudempaan painokseen paljon uutta materiaalia, kuten nykyään aika liikuttavan alkeellisen kuuloisia tietokoneasioita. Se kirjassa on kuitenkin säilynyt samana, että sen laskut oletetaan laskettavan päässä tai paperilla, vaikka ne menevätkin joskus aika monimutkaisiksi, koska kirjassa puhutaan potensseista (eniten näistä), juurista ja logaritmeista.

Tämä kirja käy aivopähkinöistä, joita oli mukava pureskella yksi tai useampi kerrallaan. Kirjan taso oli minulle aika lailla sopiva: sen tehtävät vaativat pohtimista, joskus enemmänkin, mutta suureksi osaksi ne eivät olleet minulle ylivoimaisia. Okei, läheskään kaikkia en osannut ratkaista ja joistakin loppuosan tehtävistä en jaksanut käydä läpi edes valmista ratkaisua, koska en ymmärtänyt tehtävää ollenkaan, mutta useimmat tuntuivat ainakin selitettyinä ymmärrettäviltä. Kirjassa tarvitaan perustietoja sen käsittelemistä asioista ja kaavoista (joskus vähän fysiikankin asioista), joten varsinainen oppikirja tämä ei ole.

Perelmanin kirja oli tällaiseksi yhtälönratkaisukirjaksi yllättävän kiinnostava: siinä pääosassa ei ollut mekaaninen numeroiden käsittely (vaikka tätäkin tietysti tarvittiin jonkin verran), vaan "matemaattinen mielikuvitus", oivaltaminen. Jotkin kirjan tehtävien ratkaisut tuntuivat yksinkertaisuudessaan suorastaan nerokkailta. Perelman kirjoittaa sujuvasti, kätkee laskut hauskojen tarinoiden sisälle ja yhdistää sellaisia päältä katsoen yhteismitattomia asioita kuin esimerkiksi melun ja tähdet - niissä yhteisenä nimittäjänä ovat logaritmit. Kirjassa oli siis kiinnostavaa myös se, miten odottamattomienkin asioiden taustalta saattaa löytyä matemaattisia käsitteitä.

En ole koskaan kunnolla ymmärtänyt logaritmeja, vaikka osaankin käyttää niiden laskukaavoja. Kirjasta sai käsityksen siitä, millainen vallankumous logaritmien keksiminen 1600-luvulla ennen laskukoneita ja tietokoneita oli - matemaatikko ja tähtitieteilijä Laplace kirjoitti, että "lyhentäessään usean kuukauden laskusuoritukset muutaman päivän työksi pidentää logaritmien keksiminen sananmukaisesti kaksinkertaiseksi tähtitieteilijäin eliniän" (s. 227). Kirja sai myös näkemään luonnollisen logaritmin e:n (2,718...) uusin silmin ja ymmärsin, miksi sitä sanotaan "luonnolliseksi": e tulee vastaan todella monessa paikassa matematiikassa, fysiikassa, tähtitieteessä ja jopa biologiassa (paineen väheneminen, kappaleen jäähtyminen, radioaktiivinen hajoaminen ja Maan ikä, heiluriliike ilmassa, raketin nopeus, solujen kasvaminen...). Ehkä pitäisi yrittää perehtyä logaritmeihin ja katsoa, ymmärtäisinkö niitä eli näkisinkö ne mielessäni paremmin kuin ennen.

Kirjassa puhuttiin myös Diofantoksen yhtälöistä eli siitä, miten voidaan ratkaista yhtälö, jossa on kaksi tuntematonta (periaatteessa mahdotonta), mutta vain kokonaislukuratkaisuja (mikä saattaa mahdollistaa ratkaisun). Näistä en ole lukenut varmaan muualta kuin tästä kirjasta.

Hyvä matematiikkaan liittyvä elokuva on Varjoon jääneet (Hidden Figures), joka kertoo Nasassa 1960-luvulla työskennelleistä afroamerikkalaisista naisista. Kolmen matikkaneropäähenkilönaisen lisäksi elokuvassa on suuri joukko naislaskijoita (sana computer tarkoitti elokuvan mukaan alunperin tällaisia ihmislaskijoita), jotka olivat mukana mahdollistamassa ensimmäisten amerikkalaisten avaruuteen pääsyn. Leffa oli minusta kiinnostava, hauska ja viihdyttävä.

Edit 15.5.21, 16.5.21, 14.6.21.

J. I. Perelman: Kiintoisaa algebraa, 1980 (Занимательная алгебра, ei alkuperäistä julkaisuvuotta, 1920-luku). Kolmastoista stereotypioitu painos, V. G. Boltjanskin toimittama ja täydentämä. Kustannusliike MIR, Moskova. Kääntäjää ei mainittu(!). Piirrosten ja kannen tekijää ei mainittu. 253 sivua.

Г. Кублицкий: Енисей, река сибирская, 1949 (G. Kublitskij: Jenisei, siperialainen joki)

Reilut kymmenen vuotta sitten tutkin Venäjän matkakirjoja ja ihmettelin sitä, että yleensä niissä puhuttiin vain Pietarista ja Moskovasta ympäristöineen ja mahdollisesti myös esim. Vladivostokista. Suurin osa valtavasta maasta oli kuitenkin jäänyt näissä kirjoissa kokonaan unohduksiin, joten kun löysin kirpputorilta tällaisen matkakirjan, jossa kirjoittaja matkustaa vesiteitse toisen maailmansodan jälkeen Jenisei-joen latvoilta sen suulle Pohjoiselle jäämerelle (tarkemmin Karanmerelle) asti, tartuin siihen mielelläni - pidän yleensäkin tällaisista tosielämän seikkailuista, ja tämä kirja houkutteli myös kuvaamallaan seudulla. Siperia oli minulle tuttu lähinnä sanontatavan ankarana opettajana ja pelottavana karkotuspaikkana, vaikka yllättävän mielenkiintoinen Dersu Uzala -filmi olikin pehmentänyt kuvaa jonkin verran, samoin tapaamani Siperiasta kotoisin oleva venäläinen, joka antoi kotikaupungistaan (jonka nimen olen unohtanut) miellyttävän kuvan, siellä järjestettiin muistaakseni esimerkiksi kesäisin kukkafestivaalit.

Kirja täyttikin toiveeni: luin sitä kuukauden parin ajan aina muutaman sivun kerrallaan, ja melkein aina tuntui mukavalta hypätä aivan toiseen aikaan ja maisemiin, välillä vaarallisen rajun ja välillä mahtavuudessaan tyynen Jenisein aalloille. Itsekin Siperiasta, Krasnojarskista, kotoisin oleva Kublitskij kertoo Siperian esihistoriasta, lähihistoriasta, ihmisistä ja luonnosta (tosin aina vain suhteessa ihmisiin). Sain käsityksen siitä, miten suunnaton siperialainen taigametsä on: siellä saattoi hevoskyydillä kulkea parikin viikkoa ilman että maisema ympärillä muuttui millään tavalla, kuten muistaakseni Tšehov teki, ja sain käsityksen myös siitä, miten valtava sekä pituudeltaan että vesimäärältään Jenisei on (joen suulla se on uskomattomasti 60 kilometrin levyinen!), ja miten paljon tietoa, taitoa ja kokemusta jokilaivojen kapteeneilta vaaditaan. Kirjassa on paljon kiinnostavia yksityiskohtia siperialaisesta elämästä, kuten se, että tuvalaisessa shakissa kuninkaan ja kuningattaren sijasta nappulat esittävät koiria, koska vasta vuonna 1944 Neuvostoliittoon liitetyssä Tuvassa pidetään koirista niin paljon.

Kirjan lukuihin liittyi hauskoja karttoja. Jenisein toisen alkuhaaran varrella Mongolian rajan lähellä elää kameleita, toisen alkuhaaran varrella poroja, jotka on muistaakseni tuotu sinne pohjoisesta.

Olen joskus aiemmin yrittänyt lukea paria uudempaa, ehkä 1970-luvulla Neuvostoliitossa kirjoitettua kirjaa (toinen oli taidehistoriasta kertova kirja ja toinen nuorten avaruusseikkailu-romaani), jotka olivat lukukelvottomia sen takia, että niissä muistutettiin heti alkusivuilta lähtien säännöllisin väliajoin kapitalismin mädännäisyydestä. Tässä kirjassa puhuttiin kapitalistisesta eksploitaatiosta kuitenkin vain kerran, suunnilleen kirjan puolessavälissä, ja täysin syystä: myös Siperiasta on löydetty kultaa, ja talonpojat, jotka houkuteltiin 1800-luvulla Siperiassa kullankaivuuseen, olivat kirjan mukaan velkavankeudessa ja orjan asemassa. Leninistä ja Stalinista puhutaan (onneksi vain silloin tällöin) ihannoiden ja sankareina, ja heidän kerrotaan karkotusaikoinaan Siperiassa ystävystyneen tavallisten ihmisten kanssa, jotka pitivät heistä suuresti, ja auttaneen näitä aina mahdollisuuksien mukaan. Leninin karkotus vaikuttaa muuten olleen enemmän kotiarestin tyylistä: hän sai asua omassa talossa, hän sai vaimonsa luokseen karkotusajakseen, hän kävi mm. luistelemassa ja seurusteli paikallisten kanssa ja pystyi myös lukemaan kirjoja ja kirjoittamaan omia tekstejä (tosin varoen tsaarin virkamiehiä).

Mutta kun ottaa huomioon kirjoitusajankohdan, luin tietysti yhdessä tämän kirjan kanssa kirjaa, jota ei ollut kirjoitettu: kirjaa Stalinin vainoista ja pakkosiirroista, ihmisistä, jotka oli julistettu kansanvihollisiksi ilman mitään syytä, suomalaisista, jotka olivat muuttaneet suurin toivein Neuvostoliittoon rakentaakseen uutta yhteiskuntaa ja jotka oli tapettu tai karkotettu Siperiaan, lahjakkaasta ja älykkäästä kasvitieteilijästä Nikolai Vavilovista, joka oli kolmen vuoden vankeuden jälkeen kuollut vankilassa aliravitsemukseen isänmaanpetturuudesta tuomittuna vuonna 1943... Niistä ei tässä kirjassa puhuttu mitään, ja tuntui irvokkaalta lukea siitä, miten julma tsaarin hallitus oli ollut karkottaessaan Stalinin ankeaan, yksinäiseen ja kylmään Turuhanskiin, kun tiesi, että suuri määrä syyttömiä ihmisiä oli samaan aikaan karkotettuna Siperiaan Stalinin vainoharhaisuuden takia.

Kirja kertoo suurta tarinaa onnellisesta, kehittyvästä, kouluttautuvasta ja harmonisesta neuvostokansojen yhteisöstä, jossa kaikki työskentelevät iloisina yhteisen päämäärän hyväksi. Ehkä tämä on sitä kuuluisaa sosialistista realismia tietokirjaan sovitettuna? Kirjassa puhutaan siitä, miten alkuperäiskansoja ja talonpoikia sorrettiin ennen neuvostoaikaa, mutta kuinka he ovat nyt päässeet osallisiksi sivistyksestä ja hyvinvoinnista. Kublitskij muistaa aina matkansa varrella olevia paikkoja kuvatessaan kertoa paikkakunnan isoista, kauniista ja hyvin rakennetuista uusista kouluista ja sairaaloista, ja matkansa loppuosassa pohjoisessa hän kertoo siitä, miten poropaimentolaisten lapset opiskelevat sisäoppilaitoksessa, ja miten neuvostoaika on avannut tasavertaisia mahdollisuuksia kaikille. Hän sanoo usein, miten eloton joki ennen oli (mikä on aika outoa, kun ottaa huomioon, miten paljon rikasta, koskematonta luontoa ympärillä on), mutta miten se nyt on vilkastunut ja on täynnä ihmiselämää. Myös kolhooseista puhutaan aina välillä, tietysti positiivisesti.

Kirjassa ihaillaan estoitta teknologiaa ja luonnon hyödyntämistä: Kublitskij kuvaa vaikuttuneena valtavaa kullankaivuukonetta, jota käyttää eri vuoroissa aina neljä ihmistä yhdessä vuorossa (Kublitskij'n näkemästä neljästä työntekijästä yksi oli nuori nainen), kertoo Siperian malmirikkauksista ja luonnonvaroista, ja kuvaa, miten vuoresta räjäytetään kerrallaan pois tonneittain maata arvomalmin esiin saamiseksi. Kublitskij'n tapaamat ihmiset ovat tarmokkaita ja hyväntuulisia - "yksinkertaisia (siis hyvällä tavalla, mutkattomia kansanihmisiä), miehekkäitä, iloisia" ja työteliäitä. Kirjasta saa sellaisen käsityksen, että lähes kaikki varsinkin puhuvat siperialaiset olivat miehiä, mutta varmaan siellä on ollut ja oli yhtä paljon naisia kuin miehiäkin. Eräs positiivinen asia kirjassa on se, että Kublitskij'n matkallaan kohtaamat alkuperäiskansojen asukkaat kuvataan tasa-arvoisena ja tärkeänä osana neuvostokansojen perhettä. (Tietysti kannattaa muistaa, että todellisuudessa alkuperäiskansoja ja esimerkiksi inkeriläisiä yritettiin venäläistää ja vainottiin Stalinin aikana varmaan vieläkin enemmän kuin muita ihmisiä, mutta tässä kirjassa heihin suhtauduttiin kuitenkin myönteisesti.)

Kirja on ilmeisesti kirjoitettu nuorille osana "Kotimaamme"-sarjaa. Propagandaahan tämä on, mutta toisin kuin noissa aiemmin osaksi lukemissani neuvostokirjoissa, propaganda ei hyppää silmille, vaan se on hienovaraista ja melkein kaikki kirjassa kuvattu saattoi hyvinkin pitää paikkansa: ihmisten elämä oli varmaan aineellisesti helpompaa, teknologia oli kehittynyt, hyvinvointi oli lisääntynyt, kouluja ja sairaaloita oli rakennettu paljon ja kaikki lapset saivat kaiketi ilmaista opetusta... Ongelmana oli vain se kirja, jota luin yhdessä tämän kanssa ja jota ei ollut kirjoitettu. Olen ennenkin miettinyt, olisiko Neuvostoliitto ollut parempi maa, jos Stalinin asemesta johtajana olisi ollut joku muu. Varmastikin yleensä maan valtarakenne, joka keskitti vallan harvoille eikä sallinut arvostelua ja vaati yhdenmukaisuutta, oli pahasti pielessä, mutta silti.

Tämä kirjoitus saattaa vaikuttaa negatiiviselta, mutta yleensä ottaen pidin kirjasta. Se oli kiinnostavaa, mukavaa ja jännittävääkin (ne Jenisein hurjat kosket!) luettavaa. Postaus on painottunut siihen, miltä kirjan sisältö vaikuttaa nykyajan näkökulmasta, mutta kirjasta sai paljon tietoa siperialaisten elämästä ja historiasta, mikä ei tässä kirjoituksessa tullut kovin selvästi esiin. Kublitskij kertoi myös avoimesti siitä, jos hän ei alkuun pitänyt jostakin paikasta. Kublitskij tuntuu sympaattiselta kirjoittajalta, ja haluaisin ajatella, että hän kirjoitti totuudenmukaisimman kirjan, jonka hän silloisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa pystyi kirjoittamaan, koska Leniniä ja Stalinia kuvaavat kohdat tuntuvat vähän pakollisilta osioilta, ja Kublitskij tuntuu kiinnostuneemmalta alueen historiasta ja tavallisten ihmisten elämästä Jenisein varrella. Tietysti ihmisten itsensä tarinat olisivat saattaneet olla erilaisia, jos he olisivat päässeet itse ääneen, ja kirjan todenmukaisuutta tai paremminkin sen puutetta kuvaa myös se, että kirjassa ei muistaakseni juotu ollenkaan alkoholia. (Anneli on kirjoittanut Paula Havasteen 1950-luvun Neuvosto-Viroa kuvaavista kirjoista, joissa kerrotaan mm. siitä, miten neuvostovalta painosti kirjailijoita kirjoittamaan "oikeanlaista" tekstiä.)

Jenisein alajuoksulla pohjoisessa porot ovat rotevampia kuin meillä: niillä voi jopa ratsastaa.

Kirjassa on kuvituksena tunnelmallisia maalauksia. Johtuu varmaan taas siitä, että kirja on suunnattu nuorille, vaikka se sopii kirjoitustyyliltään oikein hyvin myös aikuisille.

Lisäys 27.6.21: Stalinin puhdistukset Venäjällä huipentuivat vuosina 1937-1938 toimeenpantuihin massiivisiin vangitsemisiin ja teloituksiin. Tuona aikana vangittiin yli puolitoistamiljoonaa ihmistä, joista yli 680 000 teloitettiin. Keskimääräisesti tämä merkitsee noin tuhatta teloitusta joka ainoa päivä. (Jari Koponen: Pirun tusina. 13 kirjoitusta kirjallisuuden katvealueilta, 2016, s. 205)

Lisäys 22.8.21: Vasta neuvostoimperiumin kaatumisen jälkeen yleisö sai Venäjällä lopulta tietää radioaktiiviseen jätteeseen liittyneistä toimista, jotka olivat usein huolimattomia, toisinaan täysin järjenvastaisia ja yleensä vieläpä tahallisia. Vuonna 1994 venäläisviranomaiset paljastivat, että noin puolet kaikesta Neuvostoliiton ydinohjelman alusta lukien tuotetusta radioktiivisesta jätteestä oli laskettu suoraan maaperään lähelle Volga-, Ob- ja Jeniseijokia. Radioaktiivisia aineita on jo kulkeutunut "pitkien matkojen päähän". (Jacques Cousteau ja Susan Schiefelbein: Ihminen, orkidea ja mustekala. Elämäni luonnon tutkijana ja suojelijana, 2007, s. 242)

Lisäys 12.2.21: Kulttuurivihkojen numerossa 3-4/2020 kerrotaan lyhyesti "siperialaiskirjailijoista" (s. 74-75) eli kirjailijoista, jotka ovat syntyneet ja vaikuttaneet Siperiassa tai joiden tuotanto kuvaa aluetta. Artikkelissa mainittuja vanhempia keskeisiä kirjailijoita olivat Valentin Rasputin (Jäähyväiset Matjoralle, 1976, kirja Bratskin voimalaitoksen yhteyteen rakennettavasta valtavasta tekojärvestä), Vasili Shukshin, Viktor Astafjev ja Vasili Belov. Uuden polven kirjailijoista mainitaan Roman Sentshin (Jeltyshevit - erään perheen rappio, ja Pato, jonka tapahtumien taustalla on todellinen Putinin ja Medvedevin hanke, Angara-joen valtava patotyömaa). 

Edit 12.2.21, 14.2.21, 1.3.21, 27.6.21, 22.8.21.

Г. Кублицкий: Енисей, река сибирская ("G. Kublitskij: Jenisei, siperialainen joki"), 1949. Kuuluu ilmeisesti Наша родина ("Kotimaamme") -sarjaan. Kustantaja: Детгиз (lyhennys sanoista "Lastenkirjallisuuden valtiollinen kustantamo"). Kartat: B. Bulgakov. Kuvat: K. Artseulov. 288 sivua.

Станислав Старикович: Зачем барану рога, а воробью розовые очки? 1991 (Miksi pässillä on sarvet ja varpusella ruusunpunaiset silmälasit?)

Löysin tällaisen kirjan kirpputorilta ja ostin sen, koska pidän eläinkirjoista ja kiinnostavan kirjan parissa on hauskaa parantaa kielitaitoa. Kirjoittaja Stanislav Starikovitsh, ilmeisesti biologi, kertoo esipuheessaan, että alkusysäyksen kirjan kirjoittamiseen hän sai siitä, kun hänen pieni tyttärensä kyseli häneltä kaikenlaisia asioita eläimistä. Härnääkö käärme, kun se näyttää kieltään? Miksi valkoisella puudelilla on musta kuono? Vastausten löytäminen yksinkertaisen tuntuisiin kysymyksiin ei aina ollut kovin helppoa, ja puudelikysymykseen ei yllättävästi löytynyt hyvää vastausta ollenkaan.

Useimmat kirjan lukujen otsikoista ovatkin kysymysmuodossa: Kummalla kyljellä kampela makaa? Mikä lintujen rasvassa on erikoista? Miksi eläimet nielevät kiviä? Häiritseekö kaula kirahvia? Starikovitsh ei kuitenkaan vastaa vain otsikossa esitettyyn kysymykseen, vaan luvut ovat noin 3-10 sivun pituisia esseitä ja kirjoittaja käsittelee niissä monipuolisesti ja syvälle menevästi luvun otsikkoon liittyviä kysymyksiä ja eri eläimiä. Yksittäisten eläinlajien lisäksi omat lukunsa saavat mm. eläinten uni, suunnistustaidot, parantavat vaistot, eläinten kyky ennustaa erilaisia tapahtumia ja lauman vaikutukset eläinten fysiologiaan ja käytökseen. Kirjan eläimet ovat suomalaiselle mukavan tuttuja - karhuja, kettuja, jäniksiä, hyttysiä, kampeloita, pääskysiä, varpusia... Vaikka kirjassa on eksoottisempiakin eläimiä, esimerkiksi norsuista puhutaan usein, suurin osa kirjan eläimistä kuuluu pohjolan eläimistöön. Mukana on bakteereja, hyönteisiä, matelijoita, sammakkoeläimiä, kaloja, lintuja ja nisäkkäitä, ja kasveistakin puhutaan jonkin verran.

Kirjassa on valtavasti tietoa - monilla sivuilla siteerattiin paria kolmea tutkimusta - ja suuri osa tiedoista tuntui minulle uudelta, vaikka harrastankin eläinkirjoja (no jaa, en kyllä varmasti muista kaikkea mitä olen aiemmin lukenut, mutta silti). Muutaman kerran mietin, pitääkö annettu tieto paikkansa (Starikovitsh esimerkiksi pitää nisäkkäiden suolistossa eläviä bakteereja haitallisina, vaikka nykyään tiedetään, että ne ovat pääasiassa hyödyllisiä ja tärkeitä terveydelle), mutta yleensä ottaen kirjan tiedot tuntuivat uskottavilta.

Kirjan alussa on hämmästyttävä pikkutieto: Aristoteles väitti kärpäsellä olevan kahdeksan jalkaa, ja tämä virheellinen tieto säilyi Starikovitshin mukaan 1700-luvulle asti. Jos tämä pitää paikkansa (mikä kyllä epäilyttää, koska se tuntuu niin uskomattomalta), se on hyvin kuvaava esimerkki aiempien vuosisatojen dogmaattisuudesta ja auktoriteettien kyseenalaistamattomuudesta, koska kyse on asiasta, jonka jokainen pystyi pienellä vaivannäöllä halutessaan tarkistamaan omilla silmillään.

Outo puute tällaiselle faktakirjalle on se, että kirjassa ei ole lähdeluetteloa, vaikka Starikovitsh mainitseekin aina välillä siteeraamiensa tutkijoiden, lähinnä venäläisten, mutta myös länsimaalaisten, nimiä (mukana on hauskasti myös tervapääskyjä tutkineita suomalaisia ornitologeja, joiden nimiä ei kyllä kerrota). Ehkä lähdeluettelon puute liittyy siihen, että kirjan kustantaja on "Lastenkirjallisuus". Kirjan sisältö ei kyllä ole mitenkään erityisen lastenkirjamainen, ellei sellaisena pidä Olga Kelejnikovan eloisia ja tarkkoja piirroksia (piirrokset kevensivät kivasti myös vieraskielisen lukijan lukuprosessia).

Suurimmaksi osaksi kirjassa annetaan faktatietoa eläimistä, niiden elintavoista ja fysiologiasta, mutta siinä on ilahduttavasti myös luonnonsuojelullinen näkökulma: Starikovitsh puhuu aina välillä ympäristönsuojelusta ja muistuttaa, että ihmiset ovat osa luontoa ja että meidän tulee kohdella eläimiä ja luontoa hyvin, itsemmekin takia. Esimerkiksi näin (tämä kannattaisi muistaa myös EU:n kemikaalilainsäädännössä):

Rauhoittavat sopimukset PDK:n suurimmista sallituista pitoisuuksista ovat petosta. On mahdollista selvittää vaaraton määrä yhdelle aineelle. Mutta entä tuhannelle, sitä paitsi toisiinsa sekoittuneelle aineelle? Entä miljoonalle? Luonto on jättimäinen kemiallinen reaktori, jota kukaan ei ole tutkinut ja jossa aineet reagoivat yhdistelminä, joita ei ole huomioitu. Myrkyllisestä saattaa tulla vaaraton, vaarattomasta myrkyllinen. (203)

Yleensä kirjan tyyli on kuitenkin kuin asiantuntevan biologin leppoisaa tarinointia tiedonhaluiselle ja fiksulle (nuorelle) ihmiselle, ei varoittelua.

Vaikka tämä kirja on jo melko vanha, mielestäni suomalaisten kustantajien kannattaisi katsoa joskus myös itänaapurin suuntaan miettiessään eläinkirjojen julkaisemista. Ainakin minä vakuutuin tämän kirjan tietorikkaudesta, sujuvasta tyylistä ja mielenkiintoisista tiedonjyväsistä, joten myös uudemmat venäläiset eläinkirjat saattaisivat olla hyviä. Starikovitsh siteeraa kirjassa monia venäläisten tutkijoiden tutkimuksia, jotka eivät nykyäänkään ehkä kovin helposti pääse lännessä julkisuuteen, mutta jotka vaikuttavat asiallisesti tehdyiltä, antaisivat uuden näkökulman angloamerikkalaispainotteiseen tiedeuutisointiin ja kertoisivat ehkä lännessä aivan uusia tietoja eläimistä.

Ajattelin kirjoittaa bloggaukseeni myös vastaukset kirjan nimen kysymyksiin, mutta se olisi vienyt liikaa tilaa, koska vastaukset ovat aika monimutkaiset ja yksityiskohtaiset. Argaalilampaan pässin jättimäiset sarvet saattavat kuitenkin olla 30 kilon painoiset ja yli 1,5 metrin levyiset, joten ei ole itsestään selvää, että sarvista on sille enemmän hyötyä kuin haittaa, varsinkin kun laji elää vuorilla ja eläinten pitää tasapainoilla jyrkillä rinteillä.

Askarrellessani Google-kääntäjällä kirjan nimeä kyrillisillä kirjaimilla sain nimelle ensin (korjattuani muutaman kirjaimen käännöskin meni oikein) tällaisen suloisen, 1960-luvun folklaulun mieleen tuovan käännöksen: Onko oinaan sarvet kadonneet, ja vaaleanpunaiset varpuset?

Станислав Старикович: Зачем барану рога, а воробью розовые очки? Рассказы, 1991. ("Stanislav Starikovitsh: Miksi pässillä on sarvet ja varpusella ruusunpunaiset silmälasit? Kertomuksia".) Детская литература. Kuvitus: Olga Kelejnikova. 224 sivua.

Fjodor Dostojevski: Idiootti, 1868 (aiemmin luettu)

Omppu pohtii eräässä kirjoituksessaan sitä ongelmaa, että ei pidä kirjasta, josta "kuuluisi" pitää. Olen miettinyt jo pidemmän aikaa kirjoitusta Dostojevskin Idiootista, ja hänen postauksensa antoi minulle kimmokkeen siihen. Tuntuu, että suhtaudun kirjaan väärällä tavalla, mutta olen sitä mieltä, että jokaisella lukijalla on oikeus lukukokemukseensa, ja lukukokemukseni oli sen verran häiritsevä, että haluan kertoa siitä, vaikka lukemisesta on jo pitkä aika.

Tätini (toinen kuin Okri-täti, tämä täti on lukenut aikoinaan varmaan kaikki Dostojevskit) antoi minulle 5-10 vuotta sitten Idiootin ja käski lukea sen. Tein työtä käskettyä senkin takia, että ajattelin, että olisi hyvä sivistää itseään ja lukea jotain Dostojevskilta. Inhosin kirjaa, mutta luin sen silti läpi.

Näin pitkän ajan jälkeen en muista Rogozinista mitään. Ruhtinas Myskinistä muistan, että hän oli kirjassa koko ajan läsnä ja puhui kaikkien kanssa, mutta hän on muistikuvissani varsin piirteetön hahmo (mieleen on jäänyt hänen pitkä puheensa ortodoksisesta uskosta; en ole koskaan tajunnut erontekoa kristillisten kirkkokuntien välillä). Nastasja herätti minussa kahdenlaisia tunteita. Toisaalta minua suututti se tekopyhyys, jolla muut suhtautuivat häneen ja tuomitsivat hänet, vaikka hän ei muistaakseni ollut nuorena voinut vaikuttaa elämäänsä mitenkään. Toisaalta minua suututti Nastasja itse, koska hän ei tuntunut tekevän mitään elämänsä parantamiseksi silloinkaan, kun hänellä olisi ollut mahdollisuus tähän. (Voisi tietysti näin jälkeenpäin ajatellen olla mielenkiintoista pohtia, miksi Nastasja oli tällainen.)

Kaikkein vahvin muistikuvani kirjasta ja se, mikä sai minut todella inhoamaan sitä, on se, että siinä ei ollut yhtään todellista keskustelua, jossa ihmiset olisivat oikeasti kuunnelleet toisiaan ja reagoineet toistensa sanoihin sen sijaan että olisivat pitäneet monologeja muiden ihmisten seurassa. Kirja tuntui kahlaamiselta loputtoman autiomaan halki keskustelun keitaita etsien, mutta turhaan. On minullakin tietysti kokemusta ohipuhumisesta ja siitä, ettei tunnu ymmärtävän toista (sen takia keskustelut, joissa tuntee olevansa samalla aaltopituudella toisen kanssa, ovat niin ihania), mutta näin paksuun kirjaan olisi luullut mahtuvan edes joitakin kunnon keskusteluja. En ole varma, onko muistikuvani oikea - enkä aio lukea kirjaa uudestaan - mutta tällainen todella vahva jälkivaikutelma minulla oli siitä.

Ehkä se, että kirja sai minut suuttumaan ja herätti minussa näin voimakkaita tunteita, kertoo sen taitavuudesta ja kirjallisesta arvosta. Ehkä tartuin sivuseikkoihin ja luin kirjaa pinnallisesti, jos se syystä tai toisesta herätti minussa vastustusta alusta alkaen (vaikkapa siksi, että koin sen tädin takia kuitenkin pakkolukemiseksi). Olen lukenut blogikirjoituksia Idiootista, ja siinä on nähty syvällistä ihmiskuvausta, pohdintaa hyvän ihmisen läsnäolon vaikutuksista raadollisessa maailmassa, kiinnostavia teemoja, ja kirjaa on pidetty jopa hauskana. Ehkä minun olisi pitänyt lukea tämä lukupiirissä, jolloin olisin muiden kommenttien kautta nähnyt myös kirjan syvällisyyden ja ansiot ja ehkä jopa alkanut pitää siitä.

Idiootista on paljon bloggauksia. Esimerkiksi Kiiltomadosta saa käsityksen keskeisistä henkilöhahmoista.

Leonid Andrejev: Ihmisen elämä. Viisi kuvaelmaa ynnä proloogi, 1907

Luin tämän näytelmän väärään vuodenaikaan, tämä olisi sopinut paremmin pimeään lokakuuhun tai marraskuuhun. Nyt en oikein osannut asennoitua tähän asiaankuuluvalla apeudella. Paljastan tässä kirjoituksessa näytelmän tapahtumat.

Näytelmän proloogissa [sic] Eräs harmaa, Hän, sanoo katsojille: Katsokaa ja kuulkaa te, jotka olette tänne tulleet huvin ja naurun vuoksi. Olen lukenut kahdesta Andrejevin proosateoksesta Hyönteisdokumentista, ja niiden perusteella epäilen, odottiko kukaan Leonid Andrejevin näytelmää katsomaan tullut huvia ja naurua. Hänen teemojaan tuntuvat olevan kuolema, väkivalta ja ihmisen kyvyttömyys vaikuttaa omaan kohtaloonsa. Hän oli ilmeisestikin yhteiskunnallisesti tiedostava, kunnianhimoinen, taitava ja kiinnostava kirjailija, mutta ei millään tavalla kepeä tai iloinen.

Tämä on voimakkaan symbolinen näytelmä, joka kuvaa Ihmisen (mies) matkaa syntymästä kuolemaan viiden eri kuvaelman avulla. Ensimmäisessä kuvaelmassa hänen äitinsä on ollut synnytystuskissa 16 tuntia. Kuvaelman lopussa lapsi syntyy, mutta jää avoimeksi, kuoleeko äiti vai jääkö eloon. Toisessa, nuoruusaikaa esittävässä kuvaelmassa, Ihminen on naimisissa ja arkkitehti, mutta kukaan ei tahdo palkata häntä piirtämään talojaan, eikä hänellä vaimonsa kanssa ole lopulta edes rahaa ruokaan. Vaimo, Ihmisen aseenkantaja, kuitenkin kannustaa ja rohkaisee ritariaan, ja puolisot rakastavat toisiaan paljon. Kolmannessa kuvaelmassa aviopari asuu valtavassa, upeasti kalustetussa talossa Ihmisen saatua paljon tilauksia, ja heillä on pieni poika. Talossa vietetään tanssiaisia, ja Ihminen ja hänen vaimonsa esiintyvät kuvaelmassa vain lyhyesti kulkiessaan seurueensa kanssa salin läpi; keskustelun hoitavat juhlavieraat.

Neljännessä kuvaelmassa Ihminen on taas köyhtynyt, koska tilaukset ovat loppuneet. Valtavasta talosta on vähitellen myyty pois melkein kaikki huonekalut, ja tyhjissä huoneissa asuvat enää rotat. Joku "paha ihminen" on heittänyt nyt ilmeisesti jo lähes aikuista poikaa kivellä päähän ja kadonnut nurkan taakse. Poika horjuu kuoleman rajalla ja kuolee kuvaelman lopussa. Ihmisen ja hänen vaimonsa rakkaus on edelleen vahvaa. Tässä kuvaelmassa kertojana on alussa Vanha ämmä, pariskunnan viimeiseksi jäänyt palvelija, jonka puheessa toistuu jatkuvasti Minulle on samantekevää. Viides kuvaelma sijoittuu karmeaan kellarikapakkaan, jossa on juoppohulluudesta kärsiviä miehiä ja naisia. Ihminen istuu yksin keskellä olevassa pöydässä nojaten päätään käsiinsä; hän käy kapakassa usein, muttei juo paljon. Hänen vaimonsa on kuollut, ja hän kuolee myös itse kuvaelman lopussa.

Näytelmässä alusta loppuun esiintyvä henkilöhahmo on Eräs harmaa, Hän, joka näytelmän proloogissa irtautuu harmaasta seinästä ja kertoo, että näkymättömänä Ihmiselle ja hänen läheisilleen olen Minä aina järkähtämättömästi läsnä, jos hän valvoo taikka nukkuu, jos hän rukoilee taikka sadattelee. Eräs harmaa onkin tosiaan mukana koko näytelmän ajan sulautuen seiniin ja varjoihin, ja pitää kädessään palavaa kynttilää, joka lyhenee koko ajan Ihmisen vanhetessa ja sammuu hänen kuollessaan. Heittäessään Eräälle harmaalle nuorena haasteen Ihminen nimittää häntä ”kohtaloksi, sallimukseksi, piruksi tai elämäksi”. Eräs harmaa ei reagoi tähän, niin kuin ei mihinkään muuhunkaan: hänellä on aivan kuin harmaasta kivestä veistetyt piirteet, lujasti yhteen puristetut huulet, ja hän puhuu lujalla, kylmällä ja värittömällä äänellä, aivan kuin tyly, tunteeton, mistään välittämätön palkkalainen lukisi kohtalojen kirjaa.

Kuvaelmissa esiintyy Ihmisen ja hänen vaimonsa lisäksi myös sukulaisia, naapureita, juhlavieraita ja humalaisia. Itsekin melko köyhät naapurit ovat hyviä ja myötätuntoisia ihmisiä, jotka pitävät ystävällisestä, iloluontoisesta ja rohkeasta nuorestaparista ja tuovat heille tuoretta leipää, maitoa ja tuoksuvia heiniä lattialle, kun heillä ei ole ruokaa. Sukulaiset ja juhlavieraat taas tuntuvat melko itsekkäiltä ja porvarillisilta tuuliviireiltä. Ensimmäisessä ja viimeisessä kuvaelmassa on myös ”ämmiä”: Ryhmästä, joka on aivan kuin yhteen sulloutuneita harmaita rottia, alkaa hämärästi eroittaa harmaita varjoja, vanhoja ämmiä, kääriytyneitä kummallisiin peitteisiin. Nämä ämmät ovat aika kammottavia, kaiken nähneitä olentoja, jotka tuntuvat nauttivan onnettomuudesta ja kuolemasta eivätkä tunnu todellisilta ihmisiltä. He toivat mieleeni kreikkalaisen mytologian harpyijat (tai nuo rotat, joihin heitä verrattiin), varsinkin kun he Ihmisen kuoltua intoutuivat hurjaan tanssiin ja nauruun.

Näytelmässä on hyvin tarkat esitysohjeet: esimerkiksi huoneiden seinien väri, lavasteet, ihmisten vaatteet ja ikkunoiden paikat määritellään yksityiskohtaisesti. Pidoista kertovan kuvaelman esitysohjeissa sanotaan, että soittoniekat ovat hyvin soittokoneittensa näköiset, ja kuvaillaan, millä tavalla kontrabassonsoittaja esimerkiksi muistuttaa kontrabassoa. Näytelmään on laitettu myös soitetun kappaleen nuotit. Kaikki kolme soittokonetta soittaa hiukkasen eri ääntä, josta syntyy niiden sekä eri äänien välillä jonkinlainen kummallinen eroavaisuus ja laaja tyhjyys. Kerrotaan myös, millä tavoin ihmiset puhuvat (esimerkiksi hakkaavasti). Näytelmä on tälläkin tavalla ekspressiivinen ja symbolinen.

Näytelmässä luettuna on erikoista se, että monissa kohdissa Andrejev ei merkitse, kuka repliikin sanoo, vaan merkitsee repliikit vain viivoilla, esimerkiksi juhlavieraiden, ämmien tai humalaisten puheessa, jossa ei ole niin väliä, kuka puhuja on, tai silloin, kun Ihminen ja Ihmisen vaimo puhuvat kahdestaan, jolloin lukija voi päätellä, kuka puhuu.

Mitä Andrejev tahtoo näytelmällään sanoa? Minusta tuntui, etten halua hyväksyä hänen ajatuksiaan, koska itselleni jäi näytelmästä sellainen loppukäsitys, että ihmisen pullikointi kohtaloaan vastaan on täysin turhaa, kaikki on sattumanvaraista, eikä ihmisen elämällä tai hänen teoillaan ole paljonkaan merkitystä. Tämän ajatuksen tekee erityisen kylmääväksi se, että Eräs harmaa on olemassa (kuka tai mikä hän sitten onkaan, ehkä kohtalo) ja seuraa ihmisen elämää, mutta hän on täysin välinpitämätön ihmiselämän ja sen kulun suhteen eikä reagoi muuten kuin sanomalla kylmiä kommentteja. Jos on joku joka tarkkailee ihmiselämää, hänen odottaisi auttavan asioita; Eräs harmaa tuntuu passiivisuudessaan enemmänkin pahantahtoiselta oliolta. Ehkä tämä oli 1900-luvun alussa ymmärrettävä asenne, kun elämä oli hyvin epävarmaa, terveydenhoito oli huonoa, naisten synnytykset saattoivat olla todella vaikeita ja he saattoivat kuolla niihin (kuten toki nykyäänkin köyhissä maissa), sosiaaliturvaa ei ollut ja ihmiset saattoivat kuolla nälkään ja moneen muuhun asiaan, aivan riippumatta heidän luonteistaan (Ihmisen ulkonäköä sanotaan näytelmässä monta kertaa jaloksi) ja kyvyistään. Ehkä näytelmä oli pyrkimys selittää tätä asiaa. Nykyään tällainen asenne tuntuu kuitenkin vieraalta, eikä se varmaan tuolloinkaan ollut kovin yleinen.

Eli kiinnostava, pohdittu, näyttämöilmaisultaan mielenkiintoinen, mutta elämänkatsomukseltaan nihilistinen ja pessimistinen näytelmä. Näytelmässä oli kuitenkin myös joitakin positiivisia asioita, esimerkiksi ystävälliset naapurit ja Ihmisen ja Ihmisen vaimon rakastava ja tasa-arvoisen tuntuinen suhde.

Iisakki Latun käännös oli yleensä ottaen yllättävänkin nykyaikaisen tuntuista ja sujuvaa luettavaa, vaikka vanhahtaviakin piirteitä tietysti oli. Yllättävän nykyaikaista (vuodelle 1907!) oli myös se, että yhdessä kohdassa näytelmässä livahtelivat punaiset sekä viheriät automobiilit (41), ja rikastuttuaan Ihminen hankki itsekin talliinsa automobiilin.

Kirjastolehden tiivis ja nuiva aikalaisarvio tässä:  1, 2.

Pieni lisäys ja muutos 3.7.20.

Leonid Andrejev: Ihmisen elämä, 1907. Otava. Suomentaja: Iisakki Lattu. Kansikuvan tekijää ei kerrottu. 98 sivua.