Kersti Juva: Löytöretki suomeen, 2019

Tunnettu kääntäjä Kersti Juva käsittelee tässä kirjassa sitä, miten suomen kielioppi eroaa englannin kieliopista, ja samalla lukija saa käsityksen suomen kielen erityistavoista hahmottaa maailmaa ja ilmaista asioita. Kirja ei siis ole varsinainen suomentamisen opas eikä siinä käsitellä sellaisia kääntämiseen liittyviä kysymyksiä kuin tyylilajit, sointi ja rytmi, idiomaattinen kieli sekä nimien ja murteiden suomentaminen, vaikka Juva loppusanoissaan sanookin ehkä palaavansa tällaisiin kysymyksiin myöhemmin. Toivottavasti!

Kirjassa on kuusi pääteemaa, ja se koostuu Juvan eri käännöksistään poimimista esimerkeistä. Esimerkit ovat sellaisia, joissa suomen kieli ilmaisee asioita eri tavalla kuin englanti, ja joissa kääntäjän pitää siis olla tarkkana, jotta käännös kuulostaisi hyvältä ja sujuvalta suomelta ja jotta merkitys välittyisi selkeästi ilman että lukijan täytyy ponnistella lukiessaan. Välineeni on suomen kieli. Pyrin käyttämään sitä niin, että se kuulostaa tutulta ja oikealta, niin että se soi ja soljuu. Haluan synnyttää saman vaikutelman ja samat tunteet kuin alkuteksti herättää natiivissa. (11) Englantia ei pidä kääntää orjallisesti, vaan suomennokseen voi tarpeen mukaan lisätä sanoja tai poistaa niitä, esimerkiksi turhia pronomineja. Myös esimerkiksi sanajärjestyksellä on paljon merkitystä viestin välittymiselle - suomen kielessä uusi asia on virkkeen lopussa.

Juva kertoo alkusanoissaan, että hän on teoksia kääntäessään tehnyt ratkaisut vaistonvaraisesti ja vasta tätä kirjaa tehdessään perehtynyt kielioppiin, josta hän on sitten näin jälkikäteen löytänyt perustelut käännösratkaisuilleen. Kirjaa lukiessa ymmärsi, miten tärkeitä pienetkin asiat ovat sille, ettei kieli töksähtele tai hidasta ymmärtämistä ja että kieli kuulostaa oikealta ja kauniilta.

Vaikka automaattisella kääntämisellä pystyttäisiinkin ehkä nykyään saamaan aikaan ymmärrettävää ja suhteellisen sujuvaa tekstiä (mikä ei ole mitenkään sanottua, usein konekäännökset ovat selvästi huonoja), se ei kuitenkaan ole todellista, idiomaattista suomea. Sen takia on tärkeää, että kirjat käännetään hyvin ja että kääntäjillä ja yleensä kaikilla suomeksi kirjoittavilla olisi mahdollisimman herkkä kielikorva ja hyvä kielitaju. Google altistaa minut nykyään pyytämättä konekäännöksille (etsiessäni esimerkiksi tietoa jostain ihmisestä Google kääntää automaattisesti suomeksi oikealle sijoitetun Wikipedia-artikkelin alun, enkä ole löytänyt mistään kohtaa, josta tämän saisi pois päältä). Tämä harmittaa minua, koska en halua lukea köyhää ja puutteellista suomea, vaikka se pinnallisesti vaikuttaisikin kelvolliselta.

Joskus englannin puhujat väittävät tyynesti kielensä olevan sanastoltaan rikkain ja monipuolisin kieli maailmassa, ja ja joillakin muidenkin kielten puhujilla saattaa olla tällainen käsitys englannista. Tällainen väite on itse asiassa aika huvittava, koska englanninkieliset tuntuvat yleensä osaavan vähemmän vieraita kieliä kuin yleensä ihmiset, eikä väitteelle ole siis mutu-tuntuman lisäksi välttämättä mitään perusteita. Minkä tahansa kielen sanavaraston koon määrittäminen on myös erittäin hankala tehtävä. Englannissa on toki monia ihania, täsmällisiä sanoja, joille on vaikea löytää vastinetta suomesta (esimerkiksi quest), mutta yhtä lailla suomessa on monia sanoja, joita englannissa ei pystytä yhtä ytimekkäästi ja vivahteikkaasti ilmaisemaan, esimerkiksi viihtyä ja viitsiä (161).

Englannin sanan can kääntäminen on mainio esimerkki suomen ilmaisuvarannoista. Mutta surkeata on, jos suomentaja käyttää sanaa voida joka kerta, kun alkutekstissä on can. Omista käännöksistäni olen löytänyt sanalle can tämän luvun esimerkkeihin muun muassa seuraavat vaihtoehdot: mahdollisesti, varmaan, kai, saa, on lupa, sopii, osaa, taitaa, pärjää, pystyy, kykenee, jaksaa, ehtii, kerkiää, joutaa, mahtuu, pääsee, kelpaa, riittää, saattaa ja malttaa. (163) Vaikka voida onkin usein sopiva käännösratkaisu can-sanalle, kääntäjällä pitää kuitenkin olla myös nämä muut vaihtoehdot käytettävissään ja aktiivisina mielessään.

Eräitä suomen kielelle ominaisia piirteitä ovat jossakin on jotakin -rakenne ja muutenkin suomen kolmiulotteisuus: Meillä on suomen kielessä erityisen moninaiset keinot paikallisuuden ilmaisemiseen. Tilan ryhmittely sisäiseksi ja ulkoiseksi sekä tulemisen, menemisen ja paikoillaanolon erottaminen toisistaan on suomessa kieliopin ytimessä. (366) 

Kirja oli mielenkiintoinen sukellus suomen kielen ilmaisukeinoihin ja ilmaisutapoihin, ja sitä voi suositella kaikille, jotka ovat ammatillisesti tekemisissä suomen kielen kanssa - kääntäjien lisäksi äidinkielenopettajille, suomen kielen opettajille, toimittajille ja kirjailijoille - sekä yleensäkin kaikille kielestä kiinnostuneille. Kirjaa ei mielestäni kannata lukea kerralla läpi, vaan pieninä jaksoina - itse luin kirjaa aina vähän kerrallaan ehkä kuukauden parin ajan (se sopi erinomaisesti välipalalukemiseksi ja sellaisiin hetkiin, kun lukemiselle ei ollut paljon aikaa). Juva kirjoittaa hyvin ja viihdyttävästi ja kirja koostuu suureksi osaksi käännösesimerkeistä, joten suurta sivumäärää ei kannata pelästyä.

Kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Kiiltomato, Kirja vieköön, Lukijatar, Lukujonossa, Kirjavinkit, Amusa sekä Vetus et nova. Ihastuttava kansi on Sanna-Reeta Meilahden tekemä. Koostaan huolimatta kirja on mukavan kevyt.

Kirjan kuusi pääteemaa ovat virkkeen rakentaminen; sanajärjestys; aika - oleva, mennyt ja tuleva, seisova ja juokseva; vaihtoehtoisia maailmoja - modaalisuudesta; toimija piilosilla; tietty henkilö ja määrätty paikka - viittaussuhteista ja osoittamisesta.

Kersti Juva: Löytöretki suomeen, 2019. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Kansi: Sanna-Reeta Meilahti. 413 sivua.

Rauhannobelistit 1925-1926: Chamberlain, Dawes, Briand ja Stresemann

Kirjoitan vuosien 1925-1926 neljästä rauhannobelistista samassa bloggauksessa, koska Austen Chamberlainin (1863-1937), Aristide Briandin (1862-1932) ja Gustav Stresemannin (1878-1929) palkitsemisen syy oli sama, Locarnon sopimusten neuvottelu, ja myös Charles Gates Dawesin (1865-1951) rauhanpalkinto liittyi Saksan aseman helpottamiseen ja sovinnon aikaansaamiseen Euroopassa. Chamberlain oli palkitsemisen aikaan Iso-Britannian ulkoministeri, Briand Ranskan ulkoministeri, Stresemann Saksan ulkoministeri ja Dawes Yhdysvaltain varapresidentti. Minusta oli mielenkiintoista, että saksalaiselle poliitikolle Stresemannille myönnettiin rauhanpalkinto näinkin pian ensimmäisen maailmansodan jälkeen, ja ymmärsin syyn tutustuttuani asiaan tarkemmin.

Ranskan ja Saksan välit olivat ensimmäisen maailmansodan jälkeen hyvin tulehtuneet, mikä johtui tietysti maailmansodasta mutta juonsi juurensa myös aikaisempiin tapahtumiin. Saksa oli 1870-luvulla vallannut Ranskalta Alsacen ja Lorrainen (Elsass-Lothringenin) alueet, ja vaikka ne oli jo saatu takaisin, esimerkiksi Ranskan pääministerinä 1920-luvulla kahteen otteeseen toiminut Raymond Poincaré suhtautui Saksaan hyvin vihamielisesti. Myös Saksan ja Ranskan erilaiset intressit Euroopan ulkopuolella niiden siirtomaissa hiersivät maiden välejä. Saksa oli Versaillesin rauhansopimuksen jälkeen määrätty maksamaan suuria korvauksia Ranskalle ja muille maille, mutta kun se ei suorittanut maksuja ajallaan ja maiden välillä oli muitakin ongelmia, Ranska ja Belgia miehittivät vuonna 1923-1924 Saksan Ruhrin alueen, mistä seurasi Saksassa suurta vastustusta sekä hyperinflaatio.

Tämän pattitilanteen auttoi ratkaisemaan se, että 1920-luvun puolivälissä sekä Englannin, Ranskan että Saksan ulkoministereinä sattui samaan aikaan olemaan kolme miestä, jotka pitivät sovintoa vihamielisyyksiä ja kostoa tärkeämpinä, ja jotka katsoivat tilannetta koko Euroopan kannalta, eivät vain omien maidensa näkökannalta. Gustav Stresemann teki aloitteen neuvotteluille, jotka käytiin Sveitsin Locarnossa, ja niissä vahvistettiin Saksan länsiraja Ranskan ja Belgian kanssa sekä sovittiin välimiesmenettelystä Saksan sekä Ranskan, Belgian, Puolan ja Tšekkoslovakian kanssa mahdollisten kiistojen sattuessa. Iso-Britannia ja Mussolinin Italia toimivat sopimuksen takaajina ja lupasivat käsittääkseni sotilaallista apua Ranskalle ja Belgialle, jos Saksa tunkeutuisi näiden alueelle.

Pankkiiri Dawes taas laati suunnitelman siitä, miten Saksa pystyisi vähitellen maksamaan valtavat sotakorvauksensa ja neuvotteli tälle myös 800 miljoonan Saksan markan lainan. Tämän jälkeen Ruhrin miehitys lopetettiin.

Locarnon sopimuksia on sanottu Kansainliiton sovintohengen suurimmaksi saavutukseksi (Wikipedia). Niiden onnistuminen johtui mielestäni paljon neuvottelijoiden luonteesta: Briand, Chamberlain ja Stresemann sopivat erilaisista luonteistaan huolimatta hyvin yhteen ja jopa ystävystyivät keskenään. Vaikka he eivät varmastikaan olleet politiikkoina täydellisiä, he pitivät rauhaa aidosti tärkeänä ja olivat valmiit unohtamaan maidensa väliset historialliset erimielisyydet ja nykyiset ongelmat sekä ehkä myös omat poliittiset intressinsä kaikkia osapuolia tyydyttävän sopimuksen aikaansaamiseksi. Jos he olisivat voineet jatkaa maidensa johtopaikoilla, Euroopan historiasta olisi voinut tulla toisenlainen.

Aristide Briand

Gustav Stresemann

 

Sir Austen Chamberlain

Charles Gates Dawes

 
Lähteistä: Chamberlain oli ainoa, jonka kirjoittaman teoksen löysin, mutta hänen muistelmateoksensa Down the Years (1935) oli minusta niin kuivakkaa tekstiä minulle tuntemattomista poliitikoista (ja vähän muusta), että luin siitä vain pari lukua. Eino Palolan eurooppalaisista vaikuttajista kertova kirja Eurooppalaisia kasvoja (1927) oli sitä vastoin mukavaa luettavaa ja antoi Briandista ja Chamberlainista kuvan ihmisinä, ei vain poliitikkoina, mutta Palola ei siinä missään oikeastaan kertonut, mitä nuo Locarnon sopimukset olivat tai antanut muita taustatietoja, koska oletti lukijansa tietävän nämä asiat. Sain Stresemannin elämästä tietoja myös kirjan Ajatus. Filosofisen yhdistyksen vuosikirja VI (1933) eräästä artikkelista (kirjassa oli muuten artikkeleita suomeksi, ruotsiksi, saksaksi ja tanskaksi - filosofien tai yleensä humanistien kielitaito oli ilmeisesti viime vuosisadan alussa melkoisen hyvä). Luin Stresemannia käsittelevän (melko kuivan) kirjoituksen myös kirjasta The History Makers (1973).

Koska kaikki lukemani tekstit näistä nobelisteista olivat vain yksittäisiä lukuja eivätkä kokonaisia kirjoja enkä loppujen lopuksi saanut näistä henkilöistä tai tästä aiheesta kovin syvällistä käsitystä, bloggauksesta tuli loppujen lopuksi aika Wikipedia-pohjainen kirjoitus - senkin takia että vaikka Locarnon sopimukset olivat aikanaan hyvin tärkeitä, poliittinen historia ei juurikaan kiinnosta minua.

Edeltävinä vuosina 1923-1924 ei jaettu Nobelin rauhanpalkintoa.

Edit 22.5.22.

Agatha Christie: The Hound of Death and Other Stories, 1978 (1933)

Löysin kirpparilta Agatha Christien varhaisen novellikokoelman, josta en ollut koskaan kuullutkaan ja joka oli melkoisen yllättävä. Vaikka joissakin harvoissa Christien dekkareissa onkin yliluonnolliselta vaikuttavilta aineksia, ne ovat kuitenkin aina loppujen lopuksi realistisia, ainakin muistaakseni. Tämän kirjan tarinoissa sen sijaan mennään reippaasti ja pidäkkeettä yliluonnollisen puolelle.

Kirjaa lukiessa tuntui siltä, että novellit olivat Christien pohdintoja aikansa eli 1900-luvun alun aatevirtauksista ja käsityksistä, ja hän tuntui joskus ottavan nämä melko vakavasti periaatteella "emme ymmärrä kaikkea emmekä voi tietää kaikkea". Maailma oli täynnä kaikkea jännittävää ja selittämätöntä, johon tieteellä ei ollut vastauksia, joten tällaisten asioiden mahdollisuutta piti ainakin harkita. Tämä ilmenee novellien henkilöiden, joista toinen on usein psykologi, keskusteluista ja väittelyistä, ja kirjan tarinoissa tieteellinen maailmankuva ja yliluonnolliset asiat törmäävät usein piristävällä tavalla.

"My point is that there are often two ways of arriving at the same result. Ours is, admittedly, the synthetic way. There might be another. The extraordinary results arrived at by Indian fakirs for instance, cannot be explained away in any easy fashion. The things we call supernatural are not necessarily supernatural at all. An electric flashlight would be supernatural to a savage. The supernatural is only the natural of which the laws are not yet understood." (4)

Kirjan niminovellin aiheena on muinainen teknologialtaan ylivertainen kulttuuri ja jonkinlainen sielunvaellus, ja siitä pidin kirjassa vähiten. Muissa novelleissa käsitellään esimerkiksi vahvoja ja paikkansapitäviä ennakkoaavistuksia, naista, jolla on sivupersoonia (joiden kerrotaan johtuvan siitä, että kuollut "ystävä" on vallannut tämän ruumiin), enneunia, kummituksia, kissan psyyken siirtymistä ihmisen ruumiiseen sekä meedioita - eli eivät nämä muutkaan mitenkään tavanomaisia asioita käsitelleet. Eräässä sympaattisessa tarinassa parkkiintunut materialisti luopuu aina välillä kuulemansa ihanan soiton takia kaikista miljoonistaan ja hänen ajattelutapansa muuttuu täysin. Parissa kolmessa novellissa on mukana yliluonnollinen elementti, mutta vain henkilöhahmojen huijauksena, ja ne osoittautuvatkin loppujen lopuksi dekkaritarinoiksi. Psykologiset teoriat ja käsitykset ovat mukana monessa kirjan tarinassa.

"Good old subconscious," cried Jack Trent. "It's the jack-of-all-trades nowadays." (25)

Vaikka kirjan yliluonnolliset tarinat eivät olleet ainakaan nykynäkökulmasta uskottavia, melkein kaikki kirjan novellit olivat minusta kuitenkin ihan viihdyttäviä, koska Christie kirjoittaa taitavasti. Hän ei paljasta kaikkea kerralla eikä selitä liikaa, vaan luottaa lukijan kykyyn muodostaa tarina vähän kerrallaan annetuista tiedonjyväsistä ja tapahtumista ja onnistuu pitämään lukijan arvailemassa monesti tarinan loppuun asti. Novelleina nämä toimivat hyvin, ja kirja oli minusta myös kulttuurihistoriallisesti mielenkiintoinen.

Kirja on käännetty nimellä Kuoleman koira, ja suomennoksesta ovat kirjoittaneet Päiväkävelyllä, Jokke ja Juhani K.

Edit 15.5.22.

Agatha Christie: The Hound of Death, 1978 (1933). Fontana/Collins. Kansi: Tom Adams. 190 (pienellä kirjoitettua) sivua, 12 novellia.

Hörspiele, 1962 (Kuunnelmia - Eich, Aichinger ja Bachmann)

Antikvariaatista löytämässäni kirjassa on kuusi saksalaisen kielialueen kirjailijan kuunnelmaa, joten sillä sai lyötyä kaksi kärpästä yhdellä iskulla - pääsin kokeilemaan kuunnelmien lukemista sekä tutustumaan minulle vieraisiin saksankielisiin kirjailijoihin. Yleensä näin vanhoista kokoelmateoksista saa etsiä naiskirjailijoita suurennuslasin kanssa, mutta tässä kirjassa naisia oli mukavasti kaksi kuudesta kirjailijasta, molemmat itävaltalaisia. Kirjoitan ensin kirjan alkuosan kolmesta kuunnelmasta. Ne ovat kaikki 1950-luvulta, eikä mikään niistä ole puhdasta realismia, vaan kaikissa on surrealistisia tai symbolisia piirteitä.

Günter Eich: Der Tiger Jussuf (Tiikeri Jussuf, 1952). Absurdi tai surrealistinen kuunnelma sirkuksen tiikeristä Jussufista, joka tappaa alussa eläintenkesyttäjä Williamin, jolloin William alkaa elää Jussufin ruumiissa; Jussuf karkaa ja piiloutuu. Itsevarma ja sujuvasti kommunikoiva Jussuf puhuu tiikerin näkökannalta, mutta hyppää aina välillä muiden henkilöiden nahkoihin, jolloin nämä (ihmiset) siirtyvät tiikerin ruumiiseen, kunnes taas vaihdetaan. Kuunnelma oli sujuvasti kirjoitettu, mutta minulle se jäi melko käsittämättömäksi. Ehkä sen tarkoituksena oli kommentoida parisuhteiden ongelmallisuutta - kuunnelmassa oli kolme tai neljä pariskuntaa, joista kaikki olivat eri tavoin onnettomia. Eläinoikeusteemaa kuunnelmassa ei ollut, vaikka sellaista voisi lähtöasetelman perusteella odottaa. (36 s., Saksa, 1907-1972)

Ilse Aichinger: Knöpfe (Nappeja, 1953). Kolme naista - Ann, Rosie ja Jean - työskentelevät erään tehtaan osastolla lajitellen hyvin erikoislaatuisia nappeja, joilla on ihmisten nimet. Heitä häiritsee ja pelottaa seinän takaa aina välillä kuuluva ääni, tai oikeastaan tämä häiritsee enää Annia, koska hän on uusi työntekijä. Jean on työskennellyt osastolla jo kaksi vuotta ja Rosiekin jo paljon Annia kauemmin. Kukaan heistä ei osaa sanoa, mistä aineesta napit on valmistettu. Kukaan heistä ei myöskään uskalla tai halua kysyä tehtaan edustajilta, Billiltä ja Jackilta, mitään äänistä tai valmistusmateriaalista, jottei heitä erotettaisi.
          Osastolla odotetaan innokkaasti uutta nappimallia. Sitten Jean ei enää tule töihin ja tuntuu kadonneen. Rosiekin alkaa menettää kiinnostuksensa kaikkeen ulkopuoliseen ja haluaisi vain viettää koko aikansa töissä, ja sitten lajiteltavaksi saadaan uusi nappimalli, jonka nimi on Jean. Ann käy pelottavasta tilanteesta kiihkeitä keskusteluja työttömän poikaystävänsä Johnin kanssa, miettii mitä uskaltaisi ja voisi tehdä, ja yrittää auttaa Jeania.

Jean: Tunnen oloni erikoisen hyväksi, Bill. Aivan erikoisen hyväksi, niin sileäksi ja pyöreäksi. (49) 

Tästä kuunnelmasta pidin paljon. Siinä oli jännityskertomuksen tuntua, hiljaista uhkaa ja vähäeleistä painostavuutta sekä ratkaistava arvoitus. Ratkaisusta sai viitteitä jo alkusivuilla, mutta kiinnostus säilyi koko pitkän kuunnelman ajan. Päähenkilöt olivat sympaattisia, ja kuunnelman teemakin tuntui minusta aika selvältä: yksilöllisyyden ja itsenäisen ajattelun katoaminen teollisuustyöolosuhteissa ja ehkä yleisemminkin kapitalismissa, väärien asioiden kanssa eläminen työttömyyden pelon takia sekä etenkin naisten asema työelämässä. Kuten Bill sanoo, Annin ei pidä kuvitella, ajatella eikä muistaa mitään (58), vaan hyväksyä vain kyselemättä se mitä Bill sanoo.

Bill: Sinä ajattelet aina, Ann! Se huono puoli sinussa on. Eikö ole ketään, joka voisi totuttaa sinut pois siitä?
Ann: Olen iloinen, että olen tottunut siihen.
Bill: Vahinko. ... (54) 

Kuunnelmassa ei selitetä sitä, miksi kaikkien henkilöiden nimet ovat englantilaisia. (37 s., Itävalta, 1921-2016. Eich ja Aichinger olivat naimisissa.)

Ingeborg Bachmann: Die Zikaden (Kaskaat, 1955). Todella turhauttava kuunnelma, jossa on suunnattomasti puhetta mutta jossa ei tapahdu oikeastaan mitään. Kuunnelma sijoittuu salaperäiselle lämpimän ilmaston saarelle, jossa on erilaisia ihmisiä, jotka pääsevät kertomaan itsestään "dialogeissa". Kaikissa näissä on puhekumppanina Antonio, joka ei koko kuunnelman aikana sano kuin "Kyllä, (nimi)" ja "dialogin" lopussa "Ei, (nimi)"; nämä dialogit ovat siis käytännössä monologeja. Ainoa todellinen dialogi on huvilassa asuvan "Robinsonin" ja toiselta saarelta karanneen vankikarkurin kanssa. Henkilöt eivät liity juuri millään tavalla toisiinsa. Kertoja puhuu kuunnelmassa ummet ja lammet, muttei sano mitään tärkeää. Siis minun mielestäni.
          Kuunnelman lukemista hankaloitti se, että siinä oli monia minulle tuntemattomia sanoja ja sen kieli oli muutenkin aika vaikeaa, mutta luulen, että se olisi ollut minulle tuskastuttavaa luettavaa suomeksikin. Wikipedian saksankielisessä artikkelissa kerrotaan kuunnelmasta ja kappaleessa "Rezeption" annetaan sille tulkinta. (39 s., Itävalta, 1926-1973)

Ketjukolaaja on lukenut paljon kuunnelmia. Saksalaisten kirjailijoiden Gruppe 47 -ryhmästä saa täältä tietoa suomeksi.

Edit 11.5.22, 12.5.22 (tehtaan toisen edustajan nimi korjattu Johnista Jackiksi ym.) ja 14.5.22.

Hörspiele. Mit einem Nachwort von Ernst Schnabel, 1962 (1961). Fischer Bücherei. Kannen tekijää ei kerrottu. 203 sivua.

Mary Roberts Rinehart: Kuusi kuolemaa. Salapoliisiromaani, 1955 (The Wall, 1938)

Ajattelin tutustua dekkarikirjallisuuden klassikon, amerikkalaisen Mary Roberts Rinehartin (1876-1958) romaaniin, kun löysin sen kirpparilta, siksikin että olin pitänyt hänen novellistaan, jonka luin aiemmin. Rinehart oli kiinnostava henkilö, joka esimerkiksi toimi sotakirjeenvaihtajana Belgiassa ensimmäisen maailmansodan aikaan. Hän oli hyvin tuottelias kirjailija, joka kirjoitti romaaneja, novelleja, näytelmiä ja tietoteoksia. Häntä on sanottu "Amerikan Agatha Christieksi" ja hänen kirjojaan myytiin miljoonia.

Tämä kirja oli kuitenkin hyvin hidastempoinen. Sen minäkertoja on Marcia Lloyd, jonka veljen Arthurin entinen vaimo, rahanahne Juliette Ransom, murhataan saarella, jossa on Lloydien perinteinen kesänviettopaikka rikkaiden yhteisössä. Marcia ja Arthur ovat kovin köyhiä: heillä on meren rannalla olevan kesäkartanonsa ja New Yorkin ison huoneistonsa lisäksi varaa pitää vain neljää palvelijaa (kesätaloonhan tarvittaisiin ainakin 12 palvelijaa, kuten eräs kirjan henkilöistä huomauttaa). Siksi Arthur on vaarassa joutua epäilyksenalaiseksi, koska Juliette vaati häneltä suuria elatusmaksuja.

Marcia on ärsyttävän passiivinen, hän ei koko pitkän kirjan ajan tee muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta oikein mitään asian selvittämiseksi vaan vain pohdiskelee ja seurailee tapahtumia, vaikka lukija odottaisi hänen olevan aktiivisempi. Pienestäkin järkytyksestä hän - samoin kuin muut kirjan rikkaat naiset, jostain syystä palvelijoille ei käy näin - joutuu vuoteenomaksi päiväksi tai pariksi. Hän tapaa saarella aikaa viettävän salaperäisen taiteilijan Allen Pellin, joka myös joutuu epäillyksi Julietten murhasta, ja rakastuu tähän huomaamatta (siis lukijan huomaamatta, Marcia ja Allen tapaavat ja keskustelevat muutaman kerran ja sitten Marcia vain sanoo rakastavansa Allenia ja tekevänsä mitä tahansa tämän puolesta).

Kirjan alkusivujen henkilöluettelossa kerrotaan, millaisia kirjan henkilöt ovat – esimerkiksi Marcian sanotaan olevan ”herkkä, viehättävä ja älykäs”, mutta päähenkilöiden luonteenpiirteet eivät juurikaan ilmene heidän sanoistaan ja toiminnastaan. Lukijana ihmetyttää myös se, miksi saaren leppoisa ja älykäs sheriffi (joka toki on tuntenut Marcian ja Arthurin lapsesta saakka) käy aina välillä tiedottamassa Marcialle tapauksen kulusta.

Tämä ei varmastikaan ollut Rinehartin parhaita kirjoja. Kyllähän sen luki, jos sen otti enemmän ihmissuhderomaanina eikä odottanut jännitystä, jota siinä ei ollut nimeksikään, mikä johtuu paljolti kirjan kerrontaratkaisusta - Marcia on hyvin harvoin itse mukana tapahtumissa, vaan hän vain kertoo, mitä joillekin muille on tapahtunut aiemmin. Kirjan asenteet olivat melko raivostuttavia.

Juhani K. piti kirjaa jännittävänä. Hyönteisdokumentissa on kirjoitettu Rinehartin tarinakokoelmasta.

Kirjassa ei ollut kansikuvaa, mutta sen sijaan etukannen sisäpuolelle oli liimattu vauhdikas exlibris.

Edit 7.5.22, 12.5.22.

Mary Roberts Rinehart: Kuusi kuolemaa. Salapoliisiromaani, 1955 (The Wall, 1938). Gummerus, Salama-sarja 15. Suomennos: S. S. Taula [Saima Sigrid Pohjonen]. 356 sivua.

Robert Specht: Tisha - erämaakoulun opettajatar, 1978 (Tisha. A Story of a Young Teacher in Alaska Wilderness, 1976)

Otin tämän kirjan luettavakseni aiheen ja tapahtumapaikan takia: se sijoittuu kultaryntäyksen jälkeiseen 1920-luvun Alaskaan pieneen Chickenin kylään, jonne 19-vuotias Anne Hobbs tulee vuodeksi opettamaan kylän asukkaiden yhdeksää lasta. Olin olettanut tämän olevan melko viihteellistä, kevyttä ja ehkä vähän romanttista luettavaa, mutta illuusioni karisivat jo heti alkusivuilla Spechtin kuvatessa Annen päivien pituista rankkaa ratsastusmatkaa syrjäiseen Chickeniin kuormavaljakon kuljettajan kanssa, sekä lohduttoman köyhää intiaanikylää, jossa matkalaiset vierailevat. Kirjassa ei jatkossakaan peitellä kylmyyttä, likaisuutta, väsymystä tai muita epämiellyttäviä asioita vaikkei niitä kovin paljon korostetakaan, joten sen kuvaus tuntuu realistiselta - lukuun ottamatta sitä, että lopun nyrkkitappelussa toinen tappelijoista olisi todellisuudessa varmasti saanut aivovamman tai vahingoittunut muuten vakavasti sen sijaan että olisi viiden minuutin päästä noussut pirteänä pystyyn.

Kirjan pääteema ei myöskään ollut se, mitä odotin. Opettamista kylän pienessä koulussa toki kuvataan jonkin verran, muttei kovin paljon. Tärkein teema kirjassa on rasismi. Chickenin kylässä asuu sekä intiaaneja että valkoisia ja jotkut intiaanit saattavat olla kylässä pintapuolisesti hyväksyttyjä, mutta monet kylän valkoisista pitävät intiaaneja alempiarvoisina ihmisinä eivätkä usko (tai halua sallia) näistä koskaan tulevan mitään, olivat nämä miten lahjakkaita tai älykkäitä tahansa. Osalle valkoisista tämä on todellinen uskonkappale, ja he kääntyvät nopeasti Annea vastaan, koska tällä ei ole minkäänlaisia ennakkoluuloja intiaaneja kohtaan. Nuoruudestaan huolimatta Anne ei anna pelotella itseään ja pitää puolensa, ja hänellä on kylässä myös muutama auttaja. Kotona häntä tukee aluksi ynseä nuori Nancy, jonka Anne on ottanut kanssaan asumaan tämän äidin pyynnöstä ja joka ei ole vielä oppinut lukemaan kouluvuosistaan huolimatta.

Tilanne kirjassa on jonkin verran monimutkaisempi kuin se, että valkoiset vain sortaisivat intiaaneja, jotka parantaisivat elämäänsä, jos vain saisivat siihen mahdollisuuden. Joissain tapauksissa tämä toki pitää paikkansa, mutta kurjassa intiaanikylässä asuvat intiaanit eivät yritä tehdä mitään olojensa parantamiseksi (kirjassa tarjotaan eräänlainen selitys tähän), ja Chickenissä asuva intiaaniperhe asettuu osittain valkoisten puolelle Annea vastaan, koska pelkää menettävänsä sen horjuvan hyväksynnän, jonka on vuosien myötä onnistunut saamaan itselleen.

Kylän totuttu hierarkia häiriytyy, kun Anne ottaa ensin kouluun oppilaaksi intiaaniäidin pojan Chuckin, jonka valkoinen isä asuu Chickenissä, muttei välitä pojastaan mitään. Jo Chuckin kouluun päästäminen herättää pahaa verta, mutta se ei ole mitään siihen verrattuna, kun Anne päättää Chuckin äidin kuoltua adoptoida Chuckin ja tämän siskon Ethelin. (Kirjan nimi Tisha tulee Chuckin murteellisesti sanomasta teacher-sanasta.) Anne kasvaa tapahtumien ja vaikeuksien myötä.

En pystynyt saamaan selville, mistä oli kysymys, mutta tunsin itseni toden totta erilaiseksi - aivan kuin olisin koko ikäni yrittänyt olla sellainen kuin toiset ihmiset, esimerkiksi vanhempani tai herra Strong tai kaikki Chickenin asukkaat halusivat minun olevan. Nyt aioin olla oma itseni. En aikonut ruveta hankalaksi tai alkaa ladella ilkeyksiä, mutta tästä lähtien ihmiset saisivat hyväksyä minut sellaisena kuin olin. ... Tuntui kuin olisin yhtäkkiä tullut täysikasvuiseksi, aivan kuin olisin ollut siihen saakka nuori tyttö, enkä enää olisikaan. (185)

Anne on Chickeniin saavuttuaan ystävystynyt lahjakkaan ja ystävällisen intiaanimiehen Fredin kanssa, ja heidän ystävyytensä on vähitellen kasvanut rakkaudeksi. Kukaan ei tunnu pystyvän hyväksymään tätä, ja Fred muuttaa joksikin aikaa pois kylästä, jottei aiheuttaisi vaikeuksia perheelleen tai Annelle, vaikka tämä on itse valmis nousemaan kaikkia vastaan. Kirja huipentuu pitkään ja jännittävään takaa-ajoon koiravaljakoilla (jonka syytä en tässä kerro, jos joku haluaa lukea kirjan itse).

Alaskan kesytön luonto, jota Anne oppii rakastamaan, välittyy hyvin kirjan sivuilta, samoin pienen kylän sosiaaliset suhteet. Specht on vahvempi ympäristön kuin henkilöiden kuvauksessa, mutta hän antaa kuitenkin hyvän käsityksen henkilöiden luonteista. Kirja on myös puheenvuoro rasismia vastaan. Tämä ei ole sellainen kirja, jollaisia yleensä luen, mutta kyllä se silti kannatti lukea.

Robert Specht: Tisha - erämaakoulun opettajatar, 1978 (Tisha. A Story of a Young Teacher in Alaska Wilderness, 1976). Uusi kirjakerho/Karisto. Suomennos: Auli Hurme. Kansikuvan tekijää ei kerrottu. 303 sivua.

Sharon M. Draper: Double Dutch, 2002

Etsin tämän nuortenkirjan luettavakseni kahdesta syystä: sen kirjoittaja Sharon M. Draper on afroamerikkalainen, ja kirjassa kuvattu urheilulaji oli minulle varsinaisena urheilulajina tuntematon. Tuottelias Draper on kirjoittanut yli kaksikymmentä nuortenromaania, joiden ilmeisesti kaikkien päähenkilöt ovat afroamerikkalaisia nuoria, kuten tässäkin kirjassa. Valtakulttuurin edustajana (valkoisena suomalaisena Suomessa) minun on helppo löytää kirjoja, joissa on ulkonäöltään ja alakulttuuriltaan samanlaisia ihmisiä kuin itse olen, mutta ainakaan itse en ole ennen lukenut nuortenkirjaa, jossa kaikki päähenkilöt olisivat mustia. Tällaiset kirjat ovat varmasti kulttuurisesti tärkeitä Yhdysvalloissa. Lukemassani romaanissa ei itse asiassa puhuta henkilöiden etnisestä taustasta mitään, vaan afroamerikkalaisuus on vain oletusarvoisena taustalla - kuten valkoisuus valkoisten kirjoissa - mikä on hyvä, koska kirjoissahan ovat tärkeitä henkilöt yksilöinä, eivät jonkin ryhmän edustajina.

Kirja sijoittuu Ohion Cincinnatiin. Sen pääosissa ovat 13-14-vuotiaat Delia ja hänen ystävänsä Yolanda (Yo Yo), joka valehtelee koko ajan, Charlene ja Randy, ja tapahtumat sijoittuvat lähinnä kouluun sekä urheiluharjoituksiin ja -kilpailuihin. Tytöt ovat mukana koulun Double Dutch -joukkueessa eli he harrastavat naruhyppyä kahdella narulla. Narulla hyppääminen oli minulle tietysti tuttua ala-asteen välituntien viettotapana, mutta kirjassa kuvattuna muotona se on aivan toista: haastava kilpailulaji, joka vaatii paljon koordinaatiota, kestävyyttä, nopeutta, voimaa ja jopa akrobaattisia taitoja. Delialle naruhyppyharjoitukset ovat todella tärkeitä, senkin takia että niiden aikana hän pystyy unohtamaan suuren ongelmansa.

Delia ei nimittäin osaa lukea. Hän on hämmästyttävästi pystynyt tähän asti selviämään kohtalaisesti koulussa huijaamalla opettajia ja korvaamalla kirjojen lukemisen niistä tehtyjen elokuvien katsomisella, mutta nyt on lähestymässä osavaltion laajuinen koe, josta hän ei pysty selviämään ilman lukutaitoa. Delia ei ole kertonut lukivaikeudestaan kenellekään, koska pitää itseään sen takia tyhmänä, eivätkä edes hänen eronneet vanhempansa tiedä siitä.

Randylla on toisenlainen ongelma: hänen yksinhuoltajaisänsä, johon hänellä on oikein hyvä suhde, on ollut poissa kotoa rekkakuskityökeikallaan viikon tai parin asemasta jo kuusi viikkoa, ja Randy on asunut koko tämän ajan kahdestaan kissan kanssa. Isän jättämät rahat alkavat loppua ja Randy on huolissaan isästään, muttei halua kertoa asiasta kenellekään, koska pelkää mahdollista huostaanottoa ja ongelmia isälleen.

Tärkeänä juonielementtinä kirjassa ovat myös kauhistuttavat Tolliverin kaksoset, Titan ja Tabu, Delian luokkatoverit, jotka herättävät koulussa pelkoa hymyttömyydellään ja sillä, etteivät puhu kenenkään kanssa. Heistä kiertää kaikenlaisia huhuja, mutta ovatko he todella niin pahoja kuin miltä näyttävät? Lisäksi kirjaan on mahdutettu tornado, joka iskee kouluun lasten ollessa sisällä ja tuhoaa sen pahoin.

Kirjan dialogi on elävää ja uskottavan tuntuista, sen henkilöt ovat realistisen tuntuisia ja sympaattisia, tapahtumat etenevät nopeasti ja kirjoitustyyli on sujuva. Se kuvaa myös hyvin sitä, miten nuoret saattavat piilotella ongelmiaan sen sijaan, että kertoisivat niistä muille. Kirjassa oli kuitenkin ehkä liikaa juonielementtejä - Delian ja Randyn ongelmat, Tolliverin kaksoset, Double Dutch -harjoitukset ja -kilpailut sekä tornado - koska siitä ei jäänyt kovin selkeää kuvaa. Eli ei hassumpi kirja, muttei kovin mieleenjäävä.

Double Dutch näyttää olevan eniten tyttöjen laji, mutta jotkut pojatkin harrastavat sitä. Jos tämä urheilumuoto on muille yhtä vieras kuin minulle, siihen pääsee tutustumaan näissä videoissa:

1980-luvun pitkässä lajia esittelevässä musiikkivideossa on iloa, taitoa, tyttöenergiaa ja keskittyneisyyttä.
Ranskalaisessa (sveitsiläisessä?) freestyle-videossa on hienoja akrobaattisia temppuja.
This Is Competitive Double Dutch -videossa kerrotaan lajin nuorista nykyharrastajista.

Sharon M. Draper: Double Dutch, 2002. Aladdin Fiction. 183 sivua.