Olli Järvinen ja Kaarina Miettinen: Sammuuko suuri suku? Luonnon puolustamisen biologiaa, 1987

Löysin antikvariaatista oikein mielenkiintoisen sukupuuttoja käsittelevän kirjan, joka on ikävä kyllä nyt aiheeltaan vielä paljon ajankohtaisempi kuin julkaisuajankohtanaan. Kirjassa ei puhuta ilmastonmuutoksesta sukupuuttojen aiheuttajana vielä mitään (vaikka tuolloin kasvihuoneilmiöstä jo tiedettiinkin - ihmiskunta on hukannut vuosikymmeniä asian kanssa jahkaillessaan), mutta muuten sukupuuttoja käsitellään hyvin monelta kannalta ja kirjassa yhdistellään monia biologian aloja. Kannattaa muistaa, että vaikka ilmastonmuutos on nykyään todella iso ongelma, muutkaan sukupuuttoja aiheuttavat tekijät, joita tässä kirjassa käsitellään, eivät ole kadonneet mihinkään ja myös niihin pitää edelleen kiinnittää huomiota.

Kirja on ihanan asiantunteva, kriittinen ja luotettavan tuntuinen. Pääperiaatteenamme on ollut, että ristiriitaisista tiedoista luotamme eniten niihin, jotka ovat tuoreimpia ja mahdollisimman tiukat tieteelliset kriteerit täyttävissä julkaisuissa painettuja (10). Kirjan tiedot eivät tietenkään enää ole tuoreita, mutta tuntuvat suurimmaksi osaksi kuitenkin näin ei-asiantuntijan mielestä edelleen vakuuttavilta ja järkeviltä, vaikka nykybiologilla olisikin asiaan varmasti paljon lisättävää. Tasapainoisena suomalaisena kokonaisesityksenä aiheestaan kirja puolustaa mielestäni edelleen paikkaansa. Se on hyvin ja kiinnostavasti kirjoitettu, siinä punnitaan eri teorioita, siinä on paljon käytännön esimerkkejä ja runsas kuvitus ja se oli myös asiasta kiinnostuneelle maallikolle täysin ymmärrettävää tekstiä.

Kirja pyrkii järkevien ja toimivien luonnonsuojelukeinojen löytämiseen tieteellisen tiedon avulla. Monien vaikkapa metsähakkuista päättävien ihmisten olisi hyvä lukea tämä kirja nykyään, kun esimerkiksi ennen yleiset hömötiaisetkin ovat uhkaavasti vähenemässä metsien pirstoutumisen ja vanhojen metsien hakkaamisen takia (varsinkin luku 7, Elämää luonnonsirpaleiden saaristossa, liittyy tähän). Ylen artikkeli 28.4.25: Hausjärvi sai vanhaa metsää miljoonaperintönä, nyt suunnitellaan avohakkuuta.

Suurin osa kirjasta käsittelee sukupuuttojen syitä nykyaikana, mutta kirjan alussa pohditaan myös aikaisempien sukupuuttoaaltojen sekä jääkauden aikaisten isojen eläinten katoamisen syitä. Sen jälkeen kirjassa käsitellään mm. sukupuuttojen syitä yleensä, pienten populaatioiden (eli eläin- tai kasviryhmien) alttiutta sattumalle, eläinten koon vaikutusta sukupuuton uhkaan, saarien populaatioiden haavoittuvuutta, suojelualueiden mahdollisimman järkevää perustamista, uhanalaisten lajien ja elinympäristöjen arvoa sekä tarhausta viimeisenä "teho-osastokeinona" suojella uhanalaisia eläimiä. Kirjan tieto on hyvin perusteltua.

Kirjan sisällysluetteloon on merkitty lukujen kuvaavat alaotsikot, joten siitä saa teoksen sisällöstä hyvän käsityksen.

Mutta luonnon kasvot ovat tyynet
                                               maailman loppuun asti.
Kevätpäivät tuoksuvat epätarkoilta muistoilta,
käden, kiihtyneen hengityksen.
Metsä on akatemia jonka barbaarit hävittivät.
Tuulessa kuuluu
sukupuuttoon kuolleiden lintujen laulu.

Pentti Saarikoski

 

 

 
Edit 9.5.25 (muutama pieni muutos).

Olli Järvinen ja Kaarina Miettinen: Sammuuko suuri suku? Luonnon puolustamisen biologiaa, 1987. Suomen Luonnonsuojelun Tuki Oy. Kannen kuva sekä taitto: Tapio Vapaasalo. 256 sivua.          Saarikosken runo kirjasta Päivistä parhaimmat. Runo vuoden jokaiselle päivälle.

Rachel L. Carson: Meren ihmeet (The Sea Around Us, 1951)

Kannet ovat tylsät,
mutta selkämys kaunis.
Kirjassa ei kyllä sanota
mitään merihevosista.

Biologi Rachel Carsonin nimi oli minulle tuttu ympäristöliikkeen klassikosta ja jopa sen aloittajasta Äänetön kevät, joka sai ihmiset tiedostamaan DDT:n ja muiden hyönteismyrkkyjen vaarat eläimille ja ihmisille, mutta jota ei ole tullut luettua siitä huolimatta että se on omassa hyllyssä äidiltä perittynä. Carson on kuitenkin kirjoittanut monia muitakin kirjoja, kuten tämän maapallon meriä systeeminä käsittelevän hienon teoksen.

Yleensä meristä puhuttaessa ajattelee niiden eläimistöä, mutta tässä kirjassa merten eläimiä ei mainita juuri ollenkaan. Sen sijaan kirjassa kerrotaan mm. merten synnystä, syvämerestä, merten pohjan pinnanmuodostuksesta, ravinteiden kierrosta merissä, merivirroista, meristä lämmönsäätäjinä, merten mineraaleista, saarten synnystä, vuorovedestä, merten aalloista pinnalla ja pinnan alla sekä myrskyistä. Carson on todella hyvä kirjoittaja, ja hän esittää nämä asiat kiehtovasti ja jännittävästi, myös tällaisen lukijan mielestä joka ei ole yleensä kiinnostunut maantieteestä. Parhaiden tietokirjojen tapaan se avasi minulle suureksi osaksi aivan tuntemattoman maailman ymmärrettävällä tavalla. Tuntui myös hyvältä lukea tällaista kirjaa, joka antaa kokonaiskuvan aiheestaan ja josta saa käsityksen siitä, miten asiat liittyvät toisiinsa ja vaikuttavat toisiinsa. Tällaista lähestymistapaa kaipaisi myös nykyisiin (lasten) tietokirjoihin, joissa tieto on minusta usein sirpaleista ja pinnallista.

Näin suurta tietomäärää ei yksi ihminen pysty tietenkään täysin hallitsemaan, ja Carson kertookin saaneensa monelta tutkijalta apua kirjan kirjoittamiseen. Hän myös sanoo suoraan, milloin asiasta ei vielä tiedetä kovin paljon. Vaikka kirja varmasti edustaa aikansa parasta tieteellistä tietoa Yhdysvalloissa, siinä on silti joitakin selvästi vanhentuneita kohtia - Carson esimerkiksi ällistyttävästi kirjoittaa, että mantereet ovat varmasti koko maapallon historian ajan olleet samassa paikassa, ja maapallon likimääräiseksi iäksi hän sanoo "yli kaksi miljardia vuotta" (s. 11), kun nykyään ikänä pidetään noin 4,5 miljardia vuotta. Ainakaan maapallon muinaisuudesta kertoviin lukuihin ei siis kannata luottaa, mutta monet kirjan tiedoista tuntuivat nykyäänkin paikkansapitäviltä (en ole kyllä mikään asiantuntija), koska ne perustuvat tietoihin ja lukuihin, jotka oli silloisilla laitteilla pystytty varmastikin melkoisen luotettavasti mittaamaan. Tulkinnat näistä tiedoista ovat tietysti saattaneet muuttua, ja mitään kirjan tietoa ei tietenkään kannata automaattisesti pitää nykytiedon mukaisena.

Tässä maistiaisia kirjasta. Pitkämatkaiset muuttolinnut saattavat höyhenissään levittää valtamerten saarille kasveja, mahdollisesti jopa joitakin hyönteisiä ja pieniä maakotiloita. Erään linnun höyhenistä irroittamastaan savikokkareesta Darwin kasvatti 82 erilaista kasvia, jotka kuuluivat viiteen eri heimoon (s. 112-113). Aaltoja ei ole vain meren pinnalla, vaan niitä on myös näkymättömissä valtameren pinnan alla. Ne etenevät salaperäisiä teitään kaukana meren salatuissa syvyyksissä mahtavasti vyöryen ja pysähtymättä koskaan. ... Liikkuvat vesimassat ovat käsittämättömän suuria, eräät "aallot" ovat jopa sadan metrin korkuisia (160).

Tässä 70 vuotta vanhassa kirjassa puhutaan yllättäen nykyilmiöstä: Nyt omana aikakautenamme meillä on tilaisuus todeta hämmästyttävä ilmaston muutos. ... Maapallon jäätynyt napakalotti on selvästi ilmastoltaan lämpenemässä. ... Itämeren talvisen jääpeitteen laajuus on viimeisen sadan vuoden aikana selvästi supistunut. ... Eläinmaailmassakin näkee merkkejä Pohjoisen jäämeren lämpenemisestä. Carson antaa monia esimerkkejä tästä ilmaston lämpenemisestä (220-225), muttei kuitenkaan tässä vaiheessa vielä pidä ihmisen toimintaa lämpenemisen syynä.

Kuu etääntyy hiljalleen maapallosta koko ajan kauemmas. Tämä johtuu sen aiheuttamien vuorovesien kitkasta, joka myös jarruttaa maapallon kiertoliikettä akselinsa ympäri - vuorokausi on joskus ollut vain neljän tunnin pituinen. Kun kuu oli kaksi kertaa lähempänä maata kuin nykyään, vuoroveden korkeusero saattoi eräillä rannikoilla olla satoja metrejä (190-191), mikä tietysti teki mahdottomaksi elämän noilla valtavien vesimassojen huuhtomilla alueilla. Vuoroveden korkeus muuten vaihtelee nykyään hyvin paljon eri paikoissa eri puolilla maapalloa, ja ainakaan kirjan kirjoitusaikaan ei tiedetty tarkkaan miksi.

Walesin rannikoilta Etelä-Portugaliin elää pieni vihreä mato, Symsagittifera roscoffensis, joka elää ällistyttävästi symbioosissa erään sisällään olevan viherlevän kanssa ja saa kaiken ravintonsa levän yhteyttämistuotteista niin että sen oma ruoansulatuselimistö on surkastunut. Sen elämää rytmittää vuorovesi: luoteen aikana mato nousee esiin kosteasta hiekasta ja paistattelee päivää auringossa, niin että levät voivat valmistaa ravintoa. Vuoksen noustessa madot kaivautuvat uudestaan hiekkaan, jotteivät ne huuhtoutuisi mereen. Ja vaikkei niillä ole aivoja eikä varsinaista muistia, akvaariossakin ne noudattavat tätä vuorokausirytmiä ja tulevat 24 tunnin aikana kaksi kertaa esiin hiekasta ja kaksi kertaa vetäytyvät sinne uudestaan. (199-200)

Eli vaikka kirjan tiedot ovat osaksi tietysti vanhentuneet, se oli oikein mielenkiintoista luettavaa ja kertoi jännittävästi asioista, joista en tiennyt (paljon) mitään tai joita en ollut aiemmin pitänyt kiinnostavina. Lukunautintoa lisäsi myös hyvä ja sujuva käännös (jossa tosin oli joitakin vanhahtavia piirteitä, kuten termi vuorilaji, jonka asemasta nykyään puhutaan kivilajista). Kirjasta on otettu vuonna 2021 englanninkielinen uusintapainos (one of the most influential books ever written about the natural world), samoin toisista Carsonin "meritrilogian" kirjoista Under the Sea-Wind ja The Edge of the Sea. Kirja saa arvostamaan merien mahtavuutta ja voimaa ja ymmärtämään paremmin niiden merkityksen ihmisille, ja sitä voi minusta hyvin suositella nykylukijallekin. Taisin jo mainita, että Carson kirjoittaa hyvin?

Myös blogissa Manta pallon ympäri kirjoitetaan tästä kirjasta: Miten joku voikin kirjoittaa tieteellistä tekstiä noin kauniisti! Kino Regina kertoo Carsonin kirjan pohjalta tehdystä melko kummallisen kuuloisesta dokumenttielokuvasta (1953). Carsonin klassikko Äänetön kevät taas teki vaikutuksen Lauraan.

Helmet-haastekohtia löytyy vaikka kuinka: 3. Booker- tai Pulitzer-palkinnon voittanut kirjailija: Carson sai Pulitzer-palkinnon vuonna 1952 nimenomaan tästä kirjasta The Sea Around Us. 19. Suomi mainittu (yhdessä tai kahdessa kirjan kohdassa tosiaan mainitaan myös Suomi). 35. Kirjassa vietetään aikaa luonnossa. 43. Kirjalla ei ole päähenkilöä. 44. Tietokirja, jonka on kirjoittanut nainen.

Edit 18.2.24.

Rachel L. Carson: Meren ihmeet, 1954, 2. painos (The Sea Around Us, 1951). Tammi. Suomentajat: Hilkka ja Jussi Koskiluoma. 261 sivua.

Konrad Lorenz: Eläimet kertovat. Eläinten käyttäytyminen tiedemiehen tulkitsemana, 1975 (Er redete mit dem Vieh, den Vögeln und den Fischen, 1949)

Itävaltalainen Konrad Lorenz on yksi lapsuuteni sankareista: pidin kovasti hänen kirjoistaan, joissa hän kuvaa kokemuksiaan eläinten käyttäytymisen tutkijana eli etologina. Hän saikin tunnustukseksi uraauurtavasta työstään mm. eläinten leimautumisen ja muiden vaistotoimintojen tutkijana Nobelin lääketieteen palkinnon vuonna 1973 kahden muun eläintieteilijän, Karl von Frischin ja Nikolaas Tinbergenin kanssa.

Luin vasta nyt Wikipediasta hänen natsikytköksistään (nopeasti hankittu puolueen jäsenkirja sekä pienempi tai suurempi mukanaolo "saksalais-puolalaisia hybridejä" tutkivassa projektissa - projekti muuten kertoo siitä, että myöskään kristityt saksalaiset ja muut eurooppalaiset eivät välttämättä olleet turvassa natsien "tieteeltä").

Lorenzin merkitystä eläintieteilijänä ei kuitenkaan voi kiistää, ja hänen kirjoistaan välittyy kuva humaanista, eläimiä rakastavasta ja niitä ymmärtävästä ihmisestä. Hän ei suhtaudu eläimiin vain sieluttomina, mekaanisina tutkimuskohteina, kuten niin moni viime vuosisatojen tutkija, vaan näkee niiden erilaiset luonteet ja arvostaa niitä persoonallisuuksina.

Lorenz oli monessa asiassa edelläkävijä: tämän kirjan alussa hän esimerkiksi sanoo, ettei häkissä (laboratorio-olosuhteissa) elävän eläimen käyttäytymisestä voida päätellä mitään sitä, miten se käyttäytyy vapaudessa. Siksi hän tutkikin maatilallaan eläimiä luonnossa, lemmikkieläimiään tai sitten tilalla vapaasti liikkuvia kotieläimiä. Hän seurasi esimerkiksi villihanhien elämää elämällä kokonaisen kesän "hanhena hanhien joukossa": Jos tahtoo oppia tuntemaan villihanhia, täytyy elää niiden joukossa, ja jos tahtoo elää niiden joukossa, täytyy mukautua niiden elämäntahtiin. Ihminen, jota luonto ei ole siunannut laiskuuden lahjalla, ei siihen kerta kaikkiaan pysty (149). Aina hän ei tosin antanut eläinten elämän kulkea luonnollista kulkuaan esim. leimauttamalla hautomakoneesta juuri kuoriutuneet linnunpoikaset itseensä, mutta jos hän teki tällaista, hän huolehti "poikasistaan" hyvin.

Tässä kirjassaan hän antaa jonkin verran ohjeita myös lemmikkieläinten valinnasta ja niiden hyvästä hoidosta. Nämä luvut tuntuivat osittain ristiriitaisilta - hänestä oli esim. oikeutettua pitää peippoja häkissä, vaikka kirjan alussa hän puhui eläinten vapauden puolesta. Suurimman osan kirjasta vievät kuitenkin kuvaukset erilaisten luonnon- tai kotieläinten, etenkin lintujen mutta myös vaikkapa kalojen ja vesipäästäisten käyttäytymisestä. Varsinkin naakoista ja niiden sosiaalisesta elämästä kerrotaan paljon. Naakat esimerkiksi pariutuvat loppuiäkseen.

Lorenzin kirjoitustyyli on hauska ja vetävä, ja naurahtelin usein kirjaa lukiessani. Hän esimerkiksi herätti ohikulkijoiden huomiota kulkemalla niityllä kyykyssä kahdeksikkoa ja raakkumalla olkansa yli, mikä selittyi häntä seuraavilla sorsanpoikasilla, jotka olivat ruohikossa katsojilta piilossa. Kirjasta saa myös paljon tietoa eläimistä, vaikken ollutkaan läheskään kaikista asioista samaa mieltä. Monista asioista (esim. koiriin liittyvistä tiedoista) on kirjan kirjoittamisen jälkeen tietysti saatu lisätietoa ja käsitykset niistä ovat muuttuneet, mutta kirjassa on varmaan vieläkin paljon paikkansapitävää tietoa esim. naakkojen elämästä. Kirjasta välittyy käsitys siitä, että eläinten pitää saada olla sellaisia kuin ovat ja käyttäytyä itselleen luontaisella tavalla, mikä on nykyisinä tehomaatalouden aikoina hyvin tärkeää muistaa. Käännös on hyvä, ja kirjaa elävöittävät Lorenzin omat pikkupiirrokset.

Helmet-haaste 9. Kirjassa joku (tai jokin, siis eläin) karkaa.

Konrad Lorenz: Eläimet kertovat. Eläinten käyttäytyminen tiedemiehen tulkitsemana, 1975 (Er redete mit dem Vieh, den Vögeln und den Fischen, 1949). Alkusanat kirjoittanut Pontus Palmgren. Tammi. Suomennos: Jukka Koskimies. Päällys: Niilo Raitio. 225 sivua.

Sesse Koivisto: Palokärjen villi huuto, 1992

Kirjoitin aiemmin Sesse Koiviston "Retu-trilogian" kahdesta ensimmäisestä osasta, ja nyt on sitten vuorossa viimeinen, jossa Retu opiskelee biologiaa Helsingin yliopistossa ja asuu vanhempiensa Oilin ja Bengtin luona. Vanhemmat olisivat tosin toivoneet hänen valinneen "tytölle sopivamman" alan, vaikkapa suomen kielen. Vaikka opiskelu vaatiikin paljon aikaa ja työtä, Retu käy joskus ulkona häneen ihastuneen entisen sotilaan, Unskin kanssa. Äiti pitää Unto-Yrjänästä, mutta miehessä on kummallisia piirteitä. Yliopistolla Retu tutustuu muihin biologianopiskelijoihin, esimerkiksi Lottaan ja tämän ihanaan, lämminsydämiseen äitiin sekä lintuharrastaja Juhani Harjumaahan, johon hän vähitellen rakastuu. Toisin kuin sarjan toisessa osassa, Mikael-eno ja tämän vaimo Hanna ovat kirjassa hyvin pienessä osassa, vaikka he asuvat samassa kaupungissa ja Retu olisi mielestäni usein tarvinnut heidän tukeaan.

Hyönteisdokumentti-blogissa pohdittiin muistaakseni joskus sitä, että koska romaanikirjailijat ovat useimmiten humanisteja ja kirjoittavat tietysti mielellään omista kokemuksistaan, kiinnostavatko kirjoissa kuvatut tapahtumat silloin muiden alojen ihmisiä, vaikkapa insinöörejä? No, tämä kirja on biologin kirjoittama ja kuvaa elävästi ja usein hauskastikin biologian opiskelua 1950-luvulla. Opiskelijoiden piti esimerkiksi opetella tunnistamaan palikoista aivan käsittämättömän kuuloisia kidemuotoja (kuten pentagonidodekaedrin ja heksakisoktaedrin, s. 31), ja heidän piti hankkia ja tappaa anatomian tunneilla leikeltävät eläimet, mm. kyyhkyset ja kissat, itse. Tämä ei kuitenkaan ollut käytännössä aivan niin karmeaa kuin miltä kuulostaa, kissa esimerkiksi olisi täytynyt muutenkin lopettaa ja eläimet tapettiin inhimillisesti.

Biologian opiskelun eri puolet, edellisten lisäksi vaikkapa opiskelijoiden asuntopula ja eri opettajapersoonallisuudet, tuntuivat niin omakohtaisesti koetuilta, että aloin miettiä kirjan omaelämäkerrallisuutta. En myöskään voinut olla lukiessani koko ajan kuvittelematta Juhani Harjumaan paikalle Sesse Koiviston tosielämän miestä, Ilkka Koivistoa, koska Juhanin olemus ja luonne sopivat tähän mielestäni niin hyvin (Ilkka Koivisto oli minulle telkkarista ja lehdistä tuttu). Sitä, minkä verran kirjan muissa tapahtumissa oli omaelämäkerrallisuutta, en tiedä, eikä se ole tärkeää. Äiti Oili oli kuitenkin muiden kirjojen tapaan sen verran kauhea, hallitseva ja epäreilu varsinkin kirjan loppupuolella, että toivottavasti tämä osa kirjasta oli puhdasta fiktiota.

Pidin kirjasta, kuten edellisistäkin osista. Se oli sujuvasti ja todenmukaisesti kerrottu, tunteet olivat siinä tärkeässä roolissa (mutta sanat tunteikkuus tai tunteellisuus antaisivat siitä väärän mielikuvan), ja se oli ajoittaisista vakavista sävyistään huolimatta tulevaisuudenuskoista, sisukasta ja hauskaakin tekstiä.

Helmet-haaste 40. Kirjassa hylätään jotain (en sano mitä, koska se olisi juonipaljastus, mutta kirjan lopussa hylätään iso asia).

Edit 8.3.23 (korjattu sivunumero ja lisätty Helmet-haasteen kohta).

Sesse Koivisto: Palokärjen villi huuto, 1992. Otava. Kansi: Seppo Polameri. 240 sivua.

Katja Bargum & Hanna Kokko: Kutistuva turska ja muita evoluution ihmeitä, 2008

Katja Bargum ja Hanna Kokko ovat biologeja ja tutkijoita, jotka ovat kirjoittaneet evoluutiota monelta eri puolelta esittelevän, yleistajuisen kirjan. Evoluution käsitteet ja ajattelutapa tulevat tutuiksi erilaisten kiinnostavien tapausesimerkkien kautta. Bargumin ja Kokon kirjoitustyyli on sujuva ja kepeä, mistä kertovat jo kirjan lukujen nimet: Hei Charles, täällä Charles; Sattumalla sormet pelissä; Ei kenen vaan kanssa kelpaa!; Toiveikkaat hirviöt; Hyvä isä ei syö poikasiaan... Pääluvuissa käsitellään mm. evoluutioteorian syntyä, evolutiivista kilpavarustelua, ihmisen aikaansaamaa evoluutiota, evoluution nopeutta ja toisaalta hitautta, lajiutumista, ihmisen tulevaa evoluutiota, evoluution epätäydellisyyttä, seksiä, sukupuolen joustavuutta ja lopuksi sitä, mitä me ihmiset voimme oppia kaikesta tästä.

Kirja ei ole kuivan teoreettinen, vaikea tai akateeminen, vaan viihdyttävä ja myös varsin kattava johdatus aiheeseensa. Olen lukenut evoluutiosta jonkin verran ennenkin, ja kirjan teoreettinen puoli tuntui aika tutulta, mutta eläinmaailman eri edustajista otetut, käsitteitä havainnollistavat tuoreet esimerkit tekivät kirjasta mielenkiintoista luettavaa.

Se, että kasvi- ja eläinlajit ovat usein hämmästyttävän hyvin sopeutuneita ympäristöönsä, peittää helposti näkyvistä vähemmän toimivat, epätäydelliset tai todella huonot ratkaisut, joita niitäkin on, vaikka etenkään kaikkein huonoimmat ratkaisut eivät ole päässeet kehittymään, koska ne ovat karsiutuneet nopeasti pois. Evoluutio osuu yleensä oikeaan, mutta se on silti sokea.

Hyvä esimerkki tästä ovat Meksikon ja Teksasin makeissa vesissä asustelevat amatsonimollikalat (s. 220-228), joiden mielestä koiraat ovat turhia: naaraat synnyttävät partenogeneettisesti eli neitseellisesti vain tyttäriä. Amatsonien ongelma on siinä, että vaikkei koiraan siittiöitä enää tarvita jälkeläisten tuottamiseen, kalojen geeneihin on jäänyt kuitenkin ohje siitä, että yksilönkehitys alkaa vasta sitten kun siittiö törmää munasoluun. Amatsonimollinaaraat siis houkuttelevat lähisukuiset leveäevämollikoiraat parittelemaan kanssaan, mikä johtaisi ajan myötä leveäevämollien ja niiden myötä myös amatsonimollien sukupuuttoon (kirjasta selviää tarkemmin miksi), elleivät leveäeväkoiraat pystyisi siirtymään isommissa vesistöissä paikasta toiseen. Kirjassa on muitakin esimerkkejä evoluution huonosti toimivista tuloksista.

Amatsonimollit ovat yksi esimerkki siitä, että evoluutio toimii yksilötasolla, ei lajitasolla. Se mikä yksilölle saattaa olla edullista, voi lajille kokonaisuutena olla haitallista tai jopa tuhoisaa. Mistä päästään ihmisiin ja yhteislaidunten tragediaan (tragedy of the commons, s. 282-283): jos vaikkapa matkustaa pummilla joukkoliikenteessä, pääsee itse halvemmalla, mutta jos kaikki tekisivät niin, kukaan ei voisi lopulta matkustaa joukkoliikenteessä, koska sen ylläpitämiseen ei olisi varoja. Ihmisillä on kuitenkin se etu puolellaan, että he voivat keskustella keskenään, havaita huolestuttavia kehityssuuntia ja pyrkiä toivottavasti korjaamaan näitä (esim. sukupuutot ja ilmastonmuutos, joista kirjassa myös puhutaan, tosin erisuuruisilla luvuilla kuin nykyään).

Vaikka kirjassa mennään aina välillä ihmisiin, suurin osa siitä käsittelee eläimiä. Muurahaisille on omistettu kokonainen hauska pääluku (s. 194-219), jossa oiotaan niihin liittyvää viittä väärinkäsitystä: sitä, että muurahaiset olisivat alkeellisia eläimiä, muurahaisten yhteistyö olisi epäitsekästä, kuningatar hallitsisi muurahaispesää, muurahaisten yhteistyö olisi saumatonta ja että muurahaisyhteistyö olisi omamme peilikuva. Muurahaisilla (ja muilla hyönteisillä) on takanaan aivan yhtä pitkä kehityskaari kuin ihmisilläkin, ja eri muurahaislajit ovat jo miljoonia vuosia sitten keksineet monia sellaisia asioita, joita ihmiset pitävät vain itselleen ominaisina: maatalouden, kotieläimet, ompelutaidon, orjuuttamisen, sodankäynnin ja lääketieteen. Niitä on myös yllättävän paljon: Suomessa havumetsien eläinbiomassasta kymmenesosan muodostavat muurahaiset (s. 195), ja muistelen lukeneeni jostain*, että muurahaisia olisi maapallolla biomassaltaan yhtä paljon kuin ihmisiä. Olisi kiinnostava tietää, onko joku tutkinut muurahaisten lannoitusvaikutusta metsissä ja puutarhoissa, koska esimerkiksi kastematojenhan tiedetään (muiden hyötyjensä lisäksi) lannoittavan maata paljon jätöksillään.

Jos haluaa ymmärtää eläin- ja kasvimaailmaa ja niiden kehittymistä ja lajien kanssakäymistä syvemmin, kirja kannattaa lukea. Kirja sai tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon vuonna 2009, ja sen hyödyllisyyttä lisäävät lukujen lopussa olevat kommentoidut kirjavinkit.

Muita kirjoituksia: Donna mobile (joka piti huvittavasti juuri niitä juttuja tylsinä, jotka omasta mielestäni olivat oikein kiinnostavia), Kolmas linja (keskustelua kirjan eräästä sivujuonteesta) ja Luetut. Yhteislaidunten tragedia osoittautui paljon monipuolisemmaksi ja monitahoisemmaksi asiaksi kuin millaisena se yleensä (ja tässäkin kirjassa) esitetään: suomenkielisessä artikkelissa on mukavan kriittinen ja laajempi näkökulma siihen (sen mukaan yhteislaitumet itse asiassa toimivat vuosisatojen ajan hyvin, ja ongelmat johtuivat ulkoisten olosuhteiden muutoksesta), ja pitkässä englanninkielisessä Wikipedia-artikkelissa asiaa käsitellään hyvin monipuolisesti.

Muurahaisten läsnäoloa puutarhassa ei juuri huomaa paitsi silloin kun jättää maahan jotain sellaista, jonka ne tulkitsevat mahdolliseksi asunnoksi tai pesän suojaksi (esimerkiksi laudanpalan). Erikoisimpia ratkaisuja viime kesänä oli se, kun ne tekivät pesän maahan jättämäni jatkojohdon sisäosiin. Johtoa pudistelemalla (tein sen, vaikka tuntuikin tylyltä tuhota niiden pesä) sen sisältä, siis noista pienistä rei'istä, putosi yllättävän paljon muurahaisia ja niiden koteloita.

* Lisäys 11.2.23: Tämä tieto löytyy esimerkiksi Iiris Kalliolan kirjasta Citykettu ja muita taajaman eläimiä: Tutkijoiden mukaan maapallolla elää suunnilleen sama biomassa ihmisiä kuin muurahaisia! (s. 125)

Helmet-haaste 12. Kirjan nimi liittyy veteen. Tai: 30. Kirja on ollut ehdokkaana kirjallisuuspalkinnon saajaksi (ja myös saanut sen).

Edit 29.1.23, 3.2.23, 11.2.23.

Katja Bargum & Hanna Kokko: Kutistuva turska ja muita evoluution ihmeitä, 2008. WSOY. Päällys: Elina Warsta. Päällyksen (ja kirjan?) kuvat: The Universal Dictionary of Natural History, 1849. 300 tekstisivua.

Seija Samela & Juha Samela: Mennään metsään. Tunnelmakuvia suomalaisesta metsästä, 2012

Luin Tuijata-blogin viimevuotiseen selkokirjalukuhaasteeseen hyvistä suunnitelmista huolimatta vain yhden kirjan, mutta mikään ei tietenkään estä lukemasta selkokirjoja muulloinkin.

Tämä isokokoinen Mennään metsään -kirja on ulkoasultaan todella kaunis kirja, ja kuvat olivatkin minulle sen parasta antia. Joka sivulla on yksi tai useampi suuri värikuva, voisi melkein sanoa muotokuva, sivun tekstin aiheesta (blogissani olevat kuvat eivät tee niille kunnolla oikeutta). Kuvat on otettu Nuuksion ja Riisitunturin kansallispuistoissa, Rantasalmella ja Espoossa. Tekijät sanovat alkusanoissaan toivovansa, että metsän tunnelma välittyy myös niille lukijoille, jotka eivät itse pääse nauttimaan luonnosta, ja metsän värit, tuoksut, valo ja kauneus tuntuvatkin henkivän kirjan sivuilta.

Teksti on asiallista ja tietopuolista ja koska käsiteltävät asiat olivat minulle ennestään tuttuja, teksti ei kiinnostanut minua yhtä paljon kuin kuvat, mutta se antaa kuitenkin hyvän kokonaiskuvan metsästä ja sen eri puolista. Suurin osa kirjasta on metsän kasvilajien (pienistä isoihin, sammalista ja jäkälistä kukkien kautta puulajeihin) esittelyä, mutta myös pienikokoisista eläimistä - oravasta, linnuista, matelijoista ja hyönteisistä - kerrotaan. Siis juuri sellaisista kasveista ja otuksista, joita saattaa itsekin nähdä metsässä kävellessään; esimerkiksi karhuista tai susista kirjassa ei puhuta. Teoksessa esitellään lisäksi metsämaiseman eri piirteitä, esimerkiksi siirtolohkareita ja pienoismaisemia. Kirja on kaiken kaikkiaan hyvin tehty kuvaus helposti lähestyttävästä osasta suomalaista metsäluontoa.

Helmet-haaste 19. Kirjassa on paikka, jossa olet käynyt. Kun koirani oli vielä elossa, vietin sen kanssa monia hyviä hetkiä lähimetsässä, ja vaikka nykyään metsässä tulee käytyä paljon harvemmin, se ottaa aina syliinsä ja toivottaa tervetulleeksi.

Seija Samela (teksti) & Juha Samela (kuvat): Mennään metsään. Tunnelmakuvia suomalaisesta metsästä, 2012 [kirjassa ei julkaisuvuotta, katsottu kirjaston tietokannasta]. 104 sivua.

Ludger Weß: Winzig, zäh und zahlreich. Ein Bakterienatlas, 2020 (Pikkuruiset, sitkeät ja monilukuiset. Bakteeriatlas)

Tämä bakteereista kertova kirja on kerrassaan ihastuttava. En ole tähän mennessä paljonkaan ajatellut bakteereita juuri muuten kuin tautien yhteydessä, vaikka tiesinkin että niitä elää suolistossamme ehkä pari kolme kiloa ja että ne ovat siis terveydellemme tärkeitä myös positiivisessa mielessä. Ja 15 viime vuoden aikana on saatu selville, että suolistossa ovat "toiset aivomme" (johon vaikuttavat kaikki suoliston mikrobit, siis bakteerien lisäksi myös sienet ja virukset), joilla on merkitystä sekä psyykkiselle että fyysiselle hyvinvoinnille.

Olen pitänyt bakteereja hyvin alkeellisina ja yksinkertaisina eliöinä. Tietysti ne ovatkin tavallaan yksinkertaisia - yhdellä solulla ei vain voi tehdä kaikkea mitä monisoluiset eliöt voivat tehdä, varsinkaan kun bakteereilla ei ole tumaa - mutta alkeellisiksi niitä ei voi sanoa, sillä bakteerien selviytymiskyvyt ja kyvyt käyttää hyödykseen ympäristön vähäisiä, joskus melkein olemattomia tai muille eliöille myrkyllisiä resursseja ovat ällistyttäviä. Se selviää tästä kirjasta, jossa saksalainen mikrobiologi Ludger Weß esittelee 50 sivun bakteereja ja arkeoneja yleensä käsittelevän johdantoluvun jälkeen 50 eri tavalla merkittävää ja kiinnostavaa bakteeria (tai arkeonia - kirjassa puhuttiin molemmista, mutta toistoa välttääkseni sanon jatkossa vain 'bakteerit').

Olen aiemmin tuhahdellut epäuskoisesti panspermiahypoteesille (eli oletukselle siitä, että elämä olisi saapunut maapallolle jostakin avaruudesta), tai sille, että Marsista saattaisi löytyä elämää mikrobien muodossa, tai sille, että toiselle taivaankappaleelle lähetettävät avaruusraketit pitää steriloida huolellisesti, jottei sinne tulisi vietyä Maasta bakteereita. Miten mikään eliö voisi kestää avaruuden voimakasta säteilyä, kylmyyttä ja hapen puutetta? Tästä kirjasta sain kuitenkin sellaisen käsityksen, että bakteerit selviävät mistä tahansa. (Ja järeälläkään steriloinnilla ei pystytä eliminoimaan kaikkia bakteereja.) Mikä tahansa bakteeri ei selviä kaikesta, mutta yksittäiset bakteerilajit pysyvät hengissä ja pystyvät lisääntymään todella hämmästyttävissä oloissa.

Hyvissä oloissa aika bakteerisukupolvien välillä (eli sen välillä, että bakteeri lisääntyy jakautumalla) on 20 minuuttia, mutta jotkin bakteerit pystyvät säilymään lepoitiöinä - jotka kestävät kemikaaleja, säteilyä, kuumuutta, kylmyyttä, kuivumista ja ravinnon puutetta - jakautumatta kymmeniä tuhansia ja ehkä jopa miljoonia vuosia. On käsittämätöntä, miten geenit pystyvät säilymään vaurioitumatta näin kauan. Mistä päästään seuraavaan asiaan: hyvin epävieraanvaraisissa ympäristöissä (erittäin happamissa, emäksisissä, säteilevissä yms.) elävillä bakteereilla on erittäin tehokkaita geeninkorjausmekanismeja. Ja bakteerit voivat myös vaihtaa geenejä keskenään (mikä pahentaa antibioottiresistenssiongelmaa ja saa osaltaan aikaan supertautibakteereita).

Vaikka bakteerien aiheuttamat taudit saattavat olla hyvin epämiellyttäviä, onneksi vain pieni osa bakteereista on taudinaiheuttajia. Yleensä ottaen bakteerit ovat hyviksiä, eivät pahiksia, emmekä tulisi toimeen ilman niitä. Esimerkiksi tiettyjen kasvien, varsinkin hernekasvien juurissa elävät typensitojabakteerit pystyvät muuttamaan ilman typen kasveille sopivaan muotoon, millä on tärkeä merkitys maan ravinteikkuudelle koko maapallolla, ja bakteerit (ja muut mikrobit) ovat muutenkin tärkeitä maaperän elävyydelle.

Bakteerit ovat myös hajottajia: ilman bakteereita hukkuisimme kuolleisiin eläimiin ja kasvijätteisiin, joiden sisältämät aineet bakteerit kierrättävät uudestaan käyttöön. Bakteerien merkitys hajottajina näkyy siinä, että olemme hukkumassa muoviin - ja tukehduttamassa meret ja niiden eläimet siihen, Tyynenmeren muovijätealue on kolmen Ranskan kokoinen - koska muovi on niin uusi asia, että ei ole olemassa bakteereja (tai muita mikrobeja) jotka hajottavat sitä. Tai ei ollut. Weß kertoo kirjassaan japanilaisten muutama vuosi sitten löytämästä bakteerilajista (Ideonella sakaiensis), joka pystyy hajottamaan erästä muovityyppiä; sen evoluutio on siis ollut hyvin nopeaa. Tietyt bakteerit selviävät myös raskasmetalleista, öljystä ja joistakin muista nykyteknologian keskitetysti tuottamista superjätteistä (mikä ei tietenkään tarkoita sitä, että näitä voitaisiin huoletta levittää ympäristöön, mutta antaa mahdollisuuksia niiden käsittelyyn).

Bakteerit ovat monella tavalla tärkeitä myös ruoantuotannossa. Esimerkiksi jokaisen emmentaljuustogramman myötä tulee syötyä noin miljardi elävää propionibakteeria, jotka antavat juustolle sen maun ja reiät. Maitohappobakteerit ovat monille tuttuja, ja alkoholin muuttuminen etikaksi johtuu myös bakteereista. Nämä etikkahappobakteerit auttavat lisäksi yllättäen monia tuttuja trooppisia ravintokasveja (ananas, banaani, mango, kahvi, tee ja sokeriruoko, s. 200) typenhankinnassa.

On olemassa bakteeri, joka hengittää rautaa (Geobacter sulfurreducens), bakteereita jotka hyökkäävät toisten bakteerien kimppuun (s. 142) sekä bakteeri, jolla on magneettiaisti (Magnetospirillum magnetotacticum).

Otetaan bakteerien sietokyvystä yhdeksi esimerkiksi bakteeri Deinococcus radiodurans, "säteilyä kestävä kauhukuula", lempinimeltään Conan Bakteeri (s. 148-151). Tämä bakteeri kestää 5000 grayn (Gy) kerta-annoksen säteilyä, kun ihminen selviää enintään 5 graysta ja suolistobakteeri Escherichia coli 800 graysta. Koska Maassa ei luonnostaan esiinny näin suuria säteilymääriä, on esitetty villi oletus, että tämä bakteeri olisi peräisin Marsista, mutta nykyään ajatellaan, että säteilyn sieto on syntynyt kuivuuden siedon seurauksena. Tätä bakteeria on yllättävän proosallisissa paikoissa, esimerkiksi ihmisen suolistossa, maaperässä, tekstiileissä ja huonepölyssä.

Vaikka bakteereja ei näe, niitä on maapallolla paljon, yli miljardi kertaa enemmän kuin tähtiä maailmankaikkeudessa (s. 43). Nämä mikroskooppiset eliöt ovat ällistyttävästi vaikuttaneet myös ilmastoon maapallon historian aikana. Ja vasta vuonna 2002 löydetty Pelagibacter ubique, "kaikkialla läsnäoleva meribakteeri" (s. 62-65) on pienin itsenäisesti elävä bakteeri, mutta pikkuruisenakin sillä on valtava ekologinen merkitys: näiden bakteerien yhteispaino on suurempi kuin kaikkien meressä elävien kalojen yhteispaino.

Kirja oli mielenkiintoinen mm. siksi, että bakteerit kuvataan siinä eliöinä, jotka ovat kanssakäymisessä muiden eliöiden ja elottoman ympäristön kanssa. Weß puhuukin uudesta tieteenalasta, bakteeriekologiasta: ei selvitetä vain bakteerien geenirakennetta ja tutkita niitä pelkästään laboratoriossa, vaan pyritään saamaan selville, mikä merkitys niillä on siinä ympäristössä, jossa ne esiintyvät.

Melkein jokaiselta kirjan sivulta löytyy jännittävä ja kiinnostava tieto. Kirja avasi silmäni maailmalle, joka on tähän asti ollut minulle lähes kokonaan tuntematon, mutta josta nyt tajusin, miten monipuolinen, kiehtova sekä ekologisesti ja ihmisille tärkeä se on. Weß kirjoittaa mielenkiintoisesti - hän on kirjoittanut myös romaaneja - ja vaikka esimerkiksi Wikipediasta saattaa löytyä tietoa näistä bakteereista, tämän kirjan kertomukset niistä ovat paljon värikkäämpiä ja eloisampia. Weßin innostus, asiantuntemus ja lapsuudesta alkanut kiinnostus aiheeseen näkyy kirjan sivuilla. Kirja on myös ulkoasultaan kaunis, koska jokaisesta bakteerilajista on tyylikäs "muotokuva". Kirja antoi minulle laajemman käsityksen elämästä, ekologiasta ja evoluutiosta, ja olisi hienoa, jos se käännettäisiin suomeksi (ainakin italiaksi se on jo käännetty).

Kirjaa ei ole yleisissä kirjastoissa (enkä löytänyt sitä suomalaisista nettikaupoistakaan, olisin mielelläni ostanut sen itselleni), mutta sen voi lainata Helsingin Goethe-instituutin kirjastosta. Lainaaminen on ilmaista, asiointi onnistuu saksaksi tai suomeksi ja kirjastokortin saavat myös toispaikkakuntalaiset.

22.11.24: Kirjasta on ilmestynyt myös englanninkielinen käännös, The Curious World of Bacteria (2023, Greystone Books Limited).

Edit 11.12.22: lisätty bakteeriekologiakappale ja tehty pari pientä muutosta, 23.12.22: muutettu nimen käännös monikkoon + pari pientä muutosta, 22.11.24 (tieto englanninkielisestä käännöksestä).

Ludger Weß: Winzig, zäh und zahlreich. Ein Bakterienatlas, 2020. Naturkunden (No 62). Kuvitus: Falk Nordmann. 280 sivua.

Dan Green ja Rachel Katstaller: Charles Darwin. Pieni opas suureen elämään, 2019

Charles Darwin on yksi suuria sankareitani - melkein kaikki, mitä hän havaintojensa ja tutkimustensa perusteella päätteli 1800-luvulla, pitää tietääkseni paikkansa, ja se mitä hän päätteli on tärkeää, johdonmukaista ja loogista sekä auttaa selittämään hyvin monia asioita. (Iso hatunnosto myös nuorelle Alfred Russell Wallacelle, joka oli Darwinista riippumatta kehittänyt samanlaisen evoluutioteorian, mikä innosti Darwinin vihdoin julkistamaan oman teoriansa samaan aikaan Wallacen kanssa.) Evoluutioteorian lisäksi Darwin kiinnitti huomiota myös pienempiin asioihin: hän selvitti esimerkiksi kastematojen merkityksen maataloudelle ja yleensä maan hyvinvoinnille ja ravinteikkuudelle. Darwinin luonteessa, toiminnassa tai mielipiteissä ei myöskään ole sellaisia sankaruuden säihkettä himmentäviä ikäviä piirteitä kuin joissakin muissa menneisyyden tutkijoissa, taiteilijoissa tai vaikka filosofeissa.

Olen ennen blogiaikaa lukenut upeasti kuvitetun ja kiinnostavan englantilaisen tietokirjan Beagle-laivan historiallisesta retkestä, mutta Lajien syntyyn tai muihin Darwinin klassikoihin en ole ainakaan vielä päässyt käsiksi. Sitä odotellessa oli mukava lukea tämä kooltaan pieni mutta sisällöltään suuri lapsille suunnattu kirja, joka kuuluu samaan sarjaan aiemmin lukemani Marie Curiesta kertovan kirjan kanssa. Alan pitää sarjan kirjoista koko ajan enemmän: kirjan teksti ja kuvat tukevat toisiaan mainiosti, kuvitus on suhteellisen realistista mutta silti modernia (esimerkiksi Darwinin tukka ja parta ovat vihreät kirjan loppuosaan saakka, minkä jälkeen ne muuttuvat vaaleanpunaisiksi), ja teksti antaa lyhyenäkin hyvän käsityksen Darwinin elämänkulusta sekä lisäksi evoluutioteorian sisällöstä. Tästä kirjasta ei tosin tullut sellaista tunnetta kuin Marie Curiesta kertovasta kirjassa, että sen tarkoituksena on innostaa lapset tutkijan uralle. Kirja on kuitenkin oikein hyvä, sympaattinen ja käyttökelpoinen esitys eräästä tutkijasta, joka toi ihmisten maailmankuvaa paljon lähemmäksi todellisuutta.

Piritta Maavuoren käännös on huolellista työtä ja toimii hienosti. Kirjan lopussa on aikajana Darwinin elämästä sekä sanasto, joka on aihetta ennestään tuntemattomalle (lapsi)lukijalle varmasti hyödyllinen, mutta suomenkielisessä versiossa ei ehkä tarvittaisi sanan "pappi" selitystä.

Dan Green: Charles Darwin. Pieni opas suureen elämään, 2019 (Little Guides to Great Lives - Charles Darwin, 2018). Etana Editions. Kuvitus: Rachel Katstaller. Suomennos: Piritta Maavuori. 64 sivua.

Perinnöllisyystieteilijä Mary Lyon ja naisten X-kromosomit

Kun etsin lisätietoa 1800-luvun Mary Lyonista, Google tarjosi minulle ensimmäisissä hakutuloksissa tietoa 1900-luvun brittiläisestä geenitutkijasta Mary F. Lyonista (1925-2014). Yhdellä hänestä kertovalla artikkelilla on kiehtova nimi The Geneticist That Discovered That Women are (Cellular) Mosaics, "Geneetikko joka havaitsi, että naiset ovat (solutason) mosaiikkeja". Artikkelin lukeminen tutustutti minut geneettiseen prosessiin, josta en ole koskaan kuullutkaan, vaikka Lyon julkaisi hypoteesinsa jo vuonna 1961 ja vaikka luen tiedelehtiä aina silloin tällöin ja olen mielestäni jonkin verran kartalla tällaisista asioista. Tästä prosessista - suomeksi X-kromosomin inaktivaatio tai löytäjänsä mukaan lyonisaatio - ei myöskään ole Wikipedia-artikkelia, joten asia ei siitäkään päätellen ole (Suomessa) kovin hyvin tunnettu. Kaikki tietämisen arvoinen ei kuitenkaan löydy Wikipediasta, ja tämä prosessi on minusta niin hämmästyttävä, yllättävä ja jännittävä, että esittelen artikkelin pääkohdat tässä (luulisin ymmärtäneeni perusasiat, mutta artikkelissa esiteltyihin monimutkaisempiin geneettisiin mekanismeihin en jaksanut perehtyä). Jos biologia ja geenit kiinnostavat ja kouluopit ovat vielä muistissa, tämä kirjoituskin voi kiinnostaa (muuten ehkä ei). Linkkaamani englanninkielinen artikkeli on hyvin kirjoitettu.

Kuten tiedetään, naisilla on molemmilta vanhemmilta perityt kaksi X-kromosomia ja miehillä vain yksi äidiltä peritty X-kromosomi ja tätä paljon pienempi, isältä peritty Y-kromosomi. (Teorian sukupuolen kromosomaattisesta määräytymisestä muuten kehitti naistutkija Nettie Stevens vuonna 1905; samankaltaisen havainnon samoihin aikoihin tehnyt tutkija Edmund Wilson ei tehnyt havainnostaan yhtä täsmällistä ja pitkälle menevää johtopäätöstä.) Koulussa opitaan, että miehet ovat sen takia alttiimpia tietyille X-kromosomin muuntuneiden geenien kautta mahdollisesti välittyville perinnöllisille taudeille, kuten värisokeudelle tai hemofilialle eli verenvuototaudille, koska heillä on vain yksi sairauteen vaikuttava geeni ilman vastinparia, kun taas naiset sairastuvat tällaisiin tauteihin vain silloin, jos heillä on molemmissa X-kromosomeissa resessiivinen eli väistyvä sairausgeeni.

Nyt päästään siihen jännittävään osaan. Mary Lyonin hypoteesin mukaan naisten ja yleensä kaikkien nisäkäsnaaraiden kehossa molemmat X-kromosomit eivät toimi yhtä aikaa, vaan toinen niistä on inaktivoitunut eli lakannut toimimasta - mutta eri X-kromosomit eri soluissa. Lyonin hypoteesin mukaan tämä inaktivaatio tapahtuu jo muutaman tunnin päästä hedelmöityksestä, kun alkio on jo jakautunut, mutta satunnaisesti: puolessa soluista lakkaa toimimasta äidiltä peritty X-kromosomi, puolessa isältä peritty X-kromosomi. Nämä varhaisen alkion solujen erot siirtyvät sitten kaikkiin niistä peräisin oleviin soluihin, joten osassa naisen kehon soluista toimii isältä peritty X-kromosomi, osassa äidiltä peritty. Näin naarasnisäkkäiden eli siis myös ihmisnaisten voi sanoa olevan solumosaiikkeja.

Artikkelin mukaan Lyonin teorialle on vuosien kuluessa saatu paljon kokeellista vahvistusta, ja se on johtanut parempaan ymmärrykseen sekä genetiikan teoreettisista kysymyksistä että periytyvistä sairauksista. (En kirjoita tuosta teoriapuolesta, johon liittyvät Xistiksi ja Tsixiksi nimetyt X-kromosomin geenit, koska asia on mielestäni aika vaikeatajuinen enkä juurikaan ymmärtänyt sitä.)

X-kromosomin inaktivaation seuraukset ovat kuitenkin helpommin ymmärrettäviä. Tästä asiasta johtuu esimerkiksi se, että kolmiväriset, läikikkäät kissat ovat lähes aina naaraita (vain yksi kolmesta tuhannesta on uros, ja silloin uroksella on kromosomipoikkeama): tyttökissan toisessa X-kromosomissa on punaisen värin geeni, toisessa mustan värin, ja eri kissojen turkit ovat värittyneet eri tavoilla riippuen siitä, kumpi X-kromosomi on missäkin kehon kohdassa inaktivoitunut. (Tällaisen kissan mahdollinen kolmas väri eli valkoinen ei riipu X-kromosomin geeneistä.)

Lyonin teoria lisää myös ymmärrystä perinnöllisistä sairauksista. Verenvuototaudissa naisella saattaa olla toisessa X-kromosomissa sairausgeeni, toisessa normaali eli verta hyydyttävää proteiinia tuottava geeni. Vaikka naisen kehossa toimivista soluista vain puolet tuottaa tätä tarvittavaa hyytymisainetta, puoletkin riittää estämään hallitsemattoman verenvuodon, varsinkin kun hyytymisaine leviää veren mukana koko kehoon. Toisenlaisissa sairauksissa puolet taas ei riitä terveyteen: Rettin syndroomassa X-kromosomin eräässä geenissä tapahtunut mutaatio estää aivosoluja kehittymästä ja toimimasta oikein. Yhden sairausgeenin X-kromosomissaan perineet miehet tai kaksi sairausgeeniä perineet naiset eivät selviydy hengissä, mutta naisilla, joiden toisessa X-kromosomissa on normaali geeni ja toisessa sairausgeeni, on vaikea autismi, koska puolet mutta vain puolet heidän aivosoluistaan toimii normaalilla tavalla. Lyonin teoria selittää myös sen, miksi saman perheen eri naisjäsenissä jokin perinnöllinen sairaus saattaa ilmetä eri tavoin.

X-kromosomin inaktivaatioon liittyvä tutkimus jatkuu nykyäänkin. On esimerkiksi saatu selville, että inaktivaatio ei aina tapahdu hypoteesin mukaan sattumanvaraisesti, vaan joillakin naisilla se painottuu joko äidiltä tai isältä saatuun X-kromosomiin, tai että myös sukupuolihormonit saattavat ehkä vaikuttaa X-kromosomin geenien toimintaan ja inaktivaatioon.

Mary Lyon ehti saada teoriastaan paljon tunnustusta elinaikanaan, mutta hän ei kuitenkaan saanut lääketieteen Nobel-palkintoa, jonka hän olisi monen tutkijan mielestä ansainnut.

Bloggaukseni perustuu melkein kokonaan tuohon alussa linkitettyyn artikkeliin, jonka julkaisija on aika yllättävästi espanjalainen pankkijätti BBVA. Vaikka pankilta ei odottaisi luonnontieteellisiä artikkeleita, tämä kirjoitus tuntuu pätevältä, sen kirjoittaja Manuel Ruiz Rejón on genetiikan professori, ja hauilla "X-inactivation" ja "lyonization" saa nopeasti silmäillen lisävahvistusta sille, että sen tiedot pitävät paikkansa (ja edellisestä löytyy pitkä englanninkielinen Wikipedia-artikkelikin).

Minulle tuli mieleen tästä asiasta joitakin kysymyksiä. Naarasnisäkkään kehossa toimivat siis yhtä aikaa X-kromosomin sekä vallitsevat että väistyvät geenivariantit, puolet kumpaakin (siis jos X-kromosomeissa on sekä vallitseva että väistyvä alleeli). Voisiko myös joissakin muissa kromosomipareissa toimia samanlainen inaktivaatioprosessi (jota ei ole vielä huomattu), vai onko tällainen vain X-kromosomissa? Miksi tällainen prosessi on kehittynyt? Mitä evolutiivista hyötyä siitä on ollut? Voisi ehkä ajatella, että tämä olisi suhteellisen "turvallinen" tapa kokeilla muuntuneita geenejä. Geenimutaatiothan ovat yleensä haitallisia, mutta osasta voi kuitenkin olla hyötyä. Jos kehossa toimii yhtä aikaa normaali ja mutanttigeeni, haitallisen mutaation vaikutus lievenee, mutta jos mutaatio on hyödyllinen, sillä on mahdollisuus päästä vaikuttamaan edullisesti.

Edit 10.10.22, 29.10.22.

H. G. Wells, Julian Huxley ja G. Ph. Wells: Elämän ihmeet. Edellinen nidos, 1950 (1929-1930)

Löysin antikvariaatista kaksi biologiaa popularisoivaa (kääntäjä nimittää kirjaparia esipuheessaan nimellä "Jokamiehen biologia") isokokoista kirjaa, ja ne herättivät kiinnostukseni useammastakin syystä. Ensinnäkin nimi H. G. Wells kuulosti tutulta, ja kyllä, hän on nimenomaan tieteisromaaneistaan Maailmojen sota, Aikakone ja Tohtori Moreaun saari tuttu kirjailija. Minulle oli yllätys, että hän oli tuohon aikaan vielä elossa ja aktiivinen, mutta alkuteos The Science of Life (jonka nimeä ei ole taaskaan mainittu suomennoksessa, mutta joka löytyi netistä pienen etsinnän jälkeen) on julkaistu jo vuosina 1929-30. Professori Julian Huxley taas oli Darwinin aikalaisen ja puolestapuhujan T. H. Huxleyn pojanpoika (sekä WWF:n yksi perustaja, Unescon ensimmäinen johtaja ja Aldous Huxleyn veli), ja meribiologi George Philip Wells oli H. G. Wellsin poika.

Toiseksi kirja on todella runsaasti kuvitettu - harvaa poikkeusta lukuun ottamatta jokaisella aukeamalla on ainakin yksi, yleensä useampi kuva - ja kuvat ovat kiinnostavia, hyvin valittuja ja sellaisia, joita olisi hankala löytää nykyteoksista. Kuvat eivät ole niin alkeellisia kuin voisi olettaa, esimerkiksi jo tuolloin pystyttiin ottamaan valokuvia kromosomeista. Kirjan suomeksi toimittanut Aarno Jalas sanoo tosin esipuheessaan, että kuvitus on pääasiassa peräisin kirjan norjalaisesta painoksesta, eli suomenkielisessä kirjassa on mukana myös uudempia kuvia.

Kolmanneksi tekstikään ei tunnu mitenkään kovin vanhahtavalta tai vanhentuneelta. Okei, suomennoksessa on toki vanhahtavia sanoja tai pikemminkin sanankäyttötapoja, muttei häiritsevästi - Aarno Jalas on tehnyt hyvää työtä! - mutta mikä tärkeintä, kirjan sisältö tuntuu edelleen mielestäni suureksi osaksi järkevältä, vaikka kirjan julkaisemisen jälkeen onkin tietysti saatu valtavasti uutta tietoa. Kääntäjä on laittanut mukaan joitakin korjauksia ja lisäyksiä, mutta ilmeisesti melko vähän. Kirja on muun laajan tietosisältönsä lisäksi darwinismin ja evoluutioteorian puolustuspuhe, ja siinä esitellään paljon evoluutioteoriaa tukevia faktoja, joita oli jo melkein sata vuotta sitten runsaasti eri aloilta.

Kirjan iän toki huomaa. Esimerkiksi geenien rakenteesta ei tuolloin tietenkään tiedetty vielä mitään - mutta niiden olemassaolo pääteltiin kuitenkin tosiasioiden perusteella - ja myös jotkin darwinismin vaihtoehdoksi esitetyt kehitysteoriat (jotka kirjassa esitellään, vaikkei niitä juuri kannatetakaan) tuntuvat nykyään aika oudoilta.

Kirja on viihdyttävästi ja hauskasti kirjoitettu ja hyvä esimerkki onnistuneesta tieteen popularisoinnista, ja vaikka ostin sen lähinnä kuvien takia enkä aikonut lukea sitä kokonaan, niin se vain tuli luettua (vaikka jotkin osat olivat kyllä kiinnostavampia kuin toiset). Kirjan tiedot ovat mielestäni edelleenkin monessa kohdassa paikkansapitäviä (esimerkiksi Mendelin lait eivät ole muuttuneet miksikään), vaikken tietysti käyttäisi niitä tarkistamatta niitä uudemmista lähteistä. Kirja on klassikko alallaan: It has been called "the first modern textbook of biology" and "the best popular introduction to the biological sciences". Wells's most recent biographer notes that The Science of Life "is not quite as dated as one might suppose" (Wikipedia).

Minusta on mielenkiintoista lukea vanhoja tieteellisiä tekstejä myös sen takia, että uutta tekstiä lukiessaan voi ottaa tiedot annettuina ja paikkansapitävinä (tietysti edellyttäen että lähde on luotettava), mutta vanhaa tekstiä lukiessaan pitää miettiä tarkemmin, mitä asiasta oikeasti tietää, ja täytyy punnita tietojaan samalla kun pohtii pitääkö kirjan teksti paikkansa. Vanhemmista kirjoista voi myös löytää tietoa nykyisin unohdetuista, mutta edelleen pätevistä tutkimuksista.

Tässä muutama esimerkki kirjan kuvista (kannattaa lukea kuvatekstit).

Luin tämän kirjan jälkeen samanlaisista hyönteisparvista afrikkalaisilla järvillä
Jacques Cousteaun nykykirjasta.

Kirjan sisältöä (Wikipediassa on englanninkielisen version sisällysluettelo): Nisäkkään elimistön toiminta, elimet, hormonit ja hermot. Lisääntyminen. Eläinkunnan rakenne ja pääjaksot. Kasvit. Evoluutioteorian todisteita: geologia ja fossiilit, alkiokehitys, eliöiden muuntelu ja levinneisyys, ihmisen kehitys. Kehitysoppi: kehitysteoriat, yksilöiden syntymä, perinnöllisyys, Mendelin lait, yksilön kehitys, sukupuolen määräytyminen, mutaatiot, lajien muuntelu, valinta kehitystekijänä.

Edit 22.9.21.

H. G. Wells, Julian Huxley ja G. Ph. Wells: Elämän ihmeet. Edellinen nidos, 1950. Kolmas painos (ensimmäinen suomenkielinen painos 1938-1939). Alkuteos: The Science of Life, 1929-1930 (alkuteoksen nimeä ja julkaisuvuotta ei mainittu suomennoksessa). WSOY. Suomeksi toimittanut Aarno Jalas. Kannen tekijää ei mainittu. 467 sivua.