Lisa Högelin: Rajuilma uhkaa. Kertomus tytöille (1937)

Pohjoisruotsalaisen lukiolaistyttö Birgit Tönnesin elämässä on lähes kaikki hyvin: hänen liikemiesisänsä on rikas ja menestynyt, koti on suuri ja hieno, äiti on viehättävä ja nuorekas, vaikka vain harvoin kotona, vanhemmat ovat mukavia, ja Birgit itse on kaunis, suosittu ja hyväpäinen, vaikka huvittelu kiinnostaakin häntä paljon koulutehtäviä enemmän. Sitten kaikki romahtaa: nuorten talviretken aikana isän liikehuoneisto ja sen tavarat palavat, ja mikä pahinta, isä joutuu syytetyksi vakuutuspetoksesta ja tuomituksi vankilaan. Birgit ja hänen äitinsä ovat ainoita, jotka enää uskovat rakkaan isän syyttömyyteen - veli Torstenkin ajattelee tämän olevan syyllinen.

Birgit päätyy "köyhäksi sukulaiseksi" isän liikekumppanin, ulkonaisesti hurmaavan Carl-sedän ikävän perheen luokse Tukholmaan suorittamaan lukion loppuun. Nyt hänen asenteensa koulunkäyntiin on muuttunut täysin: hän on päättänyt suorittaa ylioppilastutkintonsa loistavasti opiskellakseen lakitiedettä ja tullakseen asianajajaksi. Hänen vain täytyi koettaa "tulla joksikin" - tulevaisuutensa vuoksi, ja hän tahtoi sitä itsekin - isän tähden ja voidakseen ryhtyä taisteluun sitä vääryyttä vastaan, jota maailma oli täynnä (74). Hänellä on myös omat epäilyksensä Carl-setää kohtaan, josta hän ei ole koskaan oikein pitänyt. Hän on päättänyt tehdä kaikkensa puhdistaakseen isänsä maineen, ja tässä häntä auttaa vanha luotettava ystävä Kurt.

Kirja on julkaistu "Seikkailukirjasto"-sarjassa, joten odotin aika kevyttä, dekkarimaista, juonivetoista kirjaa. Tässä kirjassa varsinaista rikoksen selvittelyä on kuitenkin aika vähän, ja vaikka juoni on selkeä, se antaa enemmänkin puitteet Birgitin kehityskertomukselle pinnallisesta ja huvittelunhaluisesta, joskin asioita pohtivasta nuoresta tytöstä elämäänsä ja tulevaisuuteensa vakavasti suhtautuvaksi, päämäärätietoiseksi nuoreksi naiseksi. Isän joutuessa vankilaan Birgit käy läpi todellisen kriisin ja hänen täytyy oppia selviämään, kun maailma ja ihmiset ympärillä näyttävät muuttuneen toisiksi kuin aikaisemmin, ja ennen kaikkea kun hänen oma suhtautumisensa asioihin ja muihin ihmisiin on muuttunut - elämä ei olekaan niin aurinkoista kuin miksi hän on sitä aiemmin luullut. Onneksi Kurt tukee häntä koko ajan.

Kirjan eri muodoissa toistuvana pohjateemana on pinta ja sen alla oleva todellisuus. Siinä puhutaan myös vakavista asioista: Birgit esimerkiksi tapaa talviyönä onnelliseksi luulemansa viisilapsisen perheen äidin ja pienet lapset palelevina ja onnettomina talonsa puutarhassa, kun humalainen notaari-isä on taas kerran pelottanut heidät ulos. Ajalle tyypillisesti perheen äiti sanoo, että "tällainen täytyy kestää yksin, että sen  t a h t o o  pitää omana tietonaan. Ei, ei voi tehdä mitään" (64), ja Birgit ymmärtää hyvin. Onneksi nykyään asiaan suhtaudutaan toisin - perheväkivallasta pitää kertoa ja se pitää tuoda esiin, jotta asiat voivat muuttua paremmiksi.

Kirja ei kuitenkaan kokonaisuutena ole raskas tai synkkä, ja siinä on mukavaa ajankuvaa - esimerkiksi tuo nuorten talviretki. Erilaiset tapahtumat vaihtelevat Birgitin pohdintojen kanssa, ja lopussa päästään enemmän siihen rikoksen selvittelyynkin. Ihan mielenkiintoinen kirja, joka selviää myös Ariel-testistä.

Ruotsalainen Lisa Högelin (1896-1980) oli hyvin tuottelias kirjailija: hän on Wikipedian listan mukaan kirjoittanut vuosina 1935-1960 yli 40 nuortenkirjaa. Aino on kirjoittanut Högelinin kirjoista Kaisa pukeutuu pojaksi ja Tallholman Kirsti. Jälkimmäisestä hän sanoo, että kirjan kerronta lähentelee jopa aikuisille suunnattua psykologista novellia, mikä pätee ajoittain myös Birgitin tarinaan.

Lisa Högelin: Rajuilma uhkaa. Kertomus tytöille, 1939. Kirjassa ei ole alkuteoksen nimeä, mutta se on varmastikin Ett oväder drar förbi: Roman för unga flickor, 1937. Satakunnan kirjateollisuus Oy, Seikkailukirjasto No 11. Suomentaja: Hilkka Hannula. Kannen tekijää ei kerrottu. 143 sivua.

Bastian Schmid: Mitt umgänge med djur (Begegnung mit Tieren, 1938)

Kirpparilöytö. Bastian Schmid (1870-1944) oli saksalainen opettaja ja eläinten käyttäytymisen tutkija, joka kirjoitti monta kirjaa eläimistä. Tässä kirjassa hän kuvaa tutkijan silmin useita Münchenin lähistöllä sijaitsevassa kodissaan asuneita erilajisia eläimiä, niin lemmikkikoiraansa Alia ja kotipihansa kanoja kuin myös poikasina saatuja villieläimiä, esimerkiksi Wolfi-sutta ja eksoottisimmista päästä mölyapina Guapoa.

Schmid kertoo laulavasta Caro-ketusta, joka oppi sattumalta Schmidin kanssa lepäillessään häntä matkimalla hyräilemään, ainoana hänen 12 ketustaan. Jos Caro teki virheitä, se harjoitteli itsekseen, kunnes sävelkulku meni oikein. Vieraiden läsnäollessa Caro teki helposti virheitä, koska tunsi luontaista epäluuloa näitä kohtaan. Hyvä esimerkki siitä, että eläimen pitää saada tuntea olonsa turvalliseksi ja hyväksi, jotta sen käyttäytyminen ja erilaiset kyvyt voivat tulla vapaasti esiin! (s. 98-99)

Schmid ei pelkästään tarkkaillut eläinten käytöstä, vaan teki joskus niiden käyttäytymisestä myös systemaattisia testejä. Hän esimerkiksi kokeili, miten koirat löytävät takaisin kotiin, kun ne on viety tuntemattomalle seudulle. Hän huomasi että ensimmäiselläkin kerralla, vaikka koira ei tiennyt yhtään, missä on tai miten sinne on päädytty, se löysi kotiinsa. Hän teki kokeita eri hoidokkiensa älykkyydellä, ja huomasi, että näätä(!) pärjäsi hyvää hajuaistia vaativassa älykkyystestissä oikein hyvin. Mikään eläin ei ollut hänelle liian vaatimaton tai tavallinen, vaan kanoistakin hän löysi kiinnostavaa havainnoitavaa.

Eläimistä ja niiden käyttäytymisestä kiinnostuneelle kirja oli mukavaa luettavaa. Se oli tempoltaan rauhallista, muttei kuitenkaan tylsää tekstiä. Ainoastaan haukkojen ja koirien näkökykyä käsittelevistä kokeista kertovat luvut olivat mielestäni yksitoikkoisia, muuten kirja oli leppoisaa luettavaa.

Parasta kirjassa oli kuitenkin Schmidin asenne. Kuten itävaltalainen eläintutkija Konrad Lorenzkin hän arvosti eläimiä. Hän näki eläimet yksilöinä ja myös persoonallisuuksina, lähestyi niitä ystävinä ja piti niitä tärkeinä itsessään, ei vain mekaanisina, vaistojen rajoittamina tutkimuskohteina. Hän käyttää itse asiassa usein sanaa "sielu" tai "henki" (själ, alkukielessä kaiketi sana die Seele) puhuessaan eläimistä, ja vaikka sanalla on tässä varmaan eri merkitys kuin sen nykyinen päämerkitys, Schmidin asenne poikkeaa kuitenkin paljon 1900-luvulla pitkän aikaa (ainakin anglosaksisessa maailmassa) yleisestä behavioristisesta käsityksestä eläimistä ärsyke-reaktioautomaatteina (onneksi tämä on nyt muuttunut!). Eläimen todellinen kohtaaminen vaatii Schmidin mukaan sitä, että sitä tarkkailee avoimesti ja kauan aikaa sellaisena kuin se on, ja siltikin se jää jollakin tavalla tuntemattomaksi.

Alla mina djur, även de, som inte berört här, äro själsliga typer, och bli i hög grad, liksom djuren över huvud taget, omöjliga för oss att genomskåda. Djuret är Det Främmande. Ju längre bort ifrån oss det står i fysiskt hänseende, desto obestämdare blir dess själsliv och desto obegripligare måste det tyckas oss.
        De finns myriader av små själar i djurriket, var och en med sitt bestämda vara, var och en en värld för sig och dock stående i samband med andra själar i omgivningen. Ligger det inte något storslaget över denna så främmande värld? Tyvärr har sinne och vördnad för den gått förlorade för många av oss, och vi veta knappast ens mera, vad vishet är i sin ursprungligaste och högsta mening. (160)

Suomennos: Kaikki eläimeni, myös ne, joita ei ole tässä käsitelty, ovat henkisiä tyyppejä, ja meidän on suuressa määrin mahdotonta nähdä niiden läpi, kuten yleensäkin eläinten läpi. Eläin on Tuntematon. Mitä kauempana meistä se fyysisesti on, sitä vaikeammaksi määritellä tulee sen henkinen elämä ja sitä käsittämättömämmältä sen täytyy meistä tuntea.
        Eläinkunnassa on lukemattomia pieniä sieluja, joista jokaisella on oma tietty olemuksensa, jokainen on maailma itsessään ja kuitenkin yhteydessä muihin ympäristön sieluihin. Eikö tässä näin vieraassa maailmassa olekin jotain suurenmoista? Valitettavasti monet meistä ovat menettäneet ymmärryksen siitä ja kunnioituksen sitä kohtaan, ja tuskin enää tiedämme, mitä viisaus alkuperäisimmässä ja korkeimmassa merkityksessään on.

Kirjassa on näin vanhaksi teokseksi paljon kuvia, yhteensä 56, jotka kaikki liittyvät tekstin eläinpersooniin ja niiden käytökseen. Sen lukemista haittasivat jonkin verran ruotsin vanhat verbimuodot ja vanha taivutussysteemi, joihin en tottunut kunnolla koko kirjan aikana, enkä aina ymmärtänyt tekstiä täydellisesti. Täytyy myös kehua erikseen kirjan paperia - se on ihanan tuntuista, paksua ja ylellistä. Schmidin teoksia ei näy käännetyn suomeksi.

Näin rentoutuneessa tilassa voi alkaa vaikka hyräillä. Ihmiselle asento ei ole välttämättä kovin mukava.

Bastian Schmid: Mitt umgänge med djur (Begegnung mit Tieren, 1938). Företal av prof. Bertil Hanström. Ruotsinnos: Erik Dahl och Estrid Svensson. 161 sivua.

Kooste 1930-luvun rauhannobelisteista

1930-luvun rauhannobelisteista lukeminen on ollut minulle todella hankalaa ja heidän kirjojensa läpikäymiseen on mennytkin yli kaksi vuotta. Vuosikymmenen lopussa alkanut toinen maailmansota oli sellainen inhimillisyyden ja terveen järven musta aukko, että se ja 1930-luvun väkivaltaiset tapahtumat löivät leimansa lukemiseeni ja tekivät siitä yhtä rauhannobelistia lukuun ottamatta synkän tuntuista ja vaikeaa, varsinkaan kun minua ei kansainvälinen politiikka kuitenkaan kovin paljon kiinnosta.

Suuri osa 1930-luvun palkituista työskenteli kansainvälisen yhteisymmärryksen hyväksi joko pienemmässä tai suuremmassa mittakaavassa, kuten lähes kaikki aiempienkin vuosikymmenien palkitut. Amerikkalainen Nicholas Murray Butler toimi Yhdysvalloissa aktiivisesti Kansainliiton ja kansainvälisten sopimusten hyväksi (vaikkei hänen maansa ollutkaan Kansainliiton jäsen) ja oli hyvin innostunut 1920-luvulla aikaansaadusta Nobelilla palkitusta Kellogg-Briand-sopimuksesta, joka kielsi sodankäynnin politiikan välineenä. Brittiläinen sosialisti Arthur Henderson sai palkinnon toiminnastaan Kansainliitossa, samoin toinen englantilainen Robert Cecil. Henderson palkittiin myös aseistariisunnan edistämisestä.

1930-luvulla rauhanpalkinto myönnettiin ensimmäistä kertaa muualle kuin Eurooppaan tai Yhdysvaltoihin eli argentiinalaiselle Carlos Saavedra Lamasille, joka toimi sovittelijana Bolivian ja Paraguayn välillä rauhan aikaansaamiseksi ja oli myös esimerkiksi työskennellyt kansallisen ja kansainvälisen työlainsäädännön parissa. Vuoden 1922 Nobel-palkinnon saajan, vuonna 1930 kuolleen norjalaisen Fridtjof Nansenin työ jatkui Nansenin kansainvälisessä pakolaistoimistossa, joka palkittiin järjestönä Nansen-passista vuonna 1939.

Palkituissa oli mukana myös henkilöitä, joiden toiminnan painopiste oli muualla kuin kansainvälisissä sopimuksissa, vaikka heidänkin näköalansa toki ulottuivat omaa maata laajemmallekin. Aikanaan hyvin tunnettu ruotsalainen arkkipiispa Nathan Söderblom työskenteli kristillisten kirkkojen ekumenian hyväksi ja pyrki saamaan etenkin protestanttiset kristilliset kirkot puolustamaan rauhaa ja kansainvälistä yhteistyötä. Hän oli rauhannobelisteissa tietääkseni ensimmäinen kirkon edustaja. Vaikutusvaltainen saksalainen lehtimies Carl von Ossietzky toimi todella rohkeasti natseja vastaan Saksan sisällä ja vastusti ennen heitä myös muiden Saksan hallitusten epäoikeudenmukaisuuksia. Brittiläinen Norman Angell toimi vuosikymmeniä rauhan puolesta. Hän pyrki mielestäni kehittämään kansainvälisen yhteistyön teoriaa ja perustelemaan teoksessaan The Great Illusion (1909, uudistettu painos 1938) kansantajuisesti, miksi yhteistyö eri maiden välillä on taloudellisesti ja muiden järkisyiden takia nykymaailmassa aina parempi ratkaisu kuin sodat. Hänen lyhyttä kirjaansa pidetään nykyäänkin kansainvälisten suhteiden klassikkona.

Ainakin kaksi tämän vuosikymmenen rauhannobelistia alkoi puolustaa siirtomaiden oikeuksia ja vastustaa kolonialismia - Nicholas Murray Butler epäsuoremmin, Carl von Ossietzky hyvin suorapuheisesti.

Minulle läheisin ja kiinnostavin rauhannobelisti tällä vuosikymmenellä oli Jane Addams, järjestyksessä toinen rauhanpalkinnon saanut nainen ja oikeastaan ainoa, jonka kirjan lukemisesta nautin. Hänen palkintonsa myöntämisperusteeksi sanotaan se, että hän oli Naisten Kansainvälisen Rauhan ja Vapauden Liiton johtaja, mutta hänen toimintansa tästä puolesta en saanut tietoa. Addams oli kuitenkin perustanut Ellen Gates Starrin kanssa vuonna 1889 Chicagoon setlementtitalo Hull-Housen köyhään kaupunginosaan ja oli Hull-Housen hyvin monipuoliseksi ja laajaksi kehittyneen toiminnan kautta auttanut paljon alueen köyhiä maahanmuuttajia ja muita asukkaita ja näin edistänyt sosiaalista oikeudenmukaisuutta oman maansa sisällä.

Henkilöpalkittuja oli tällä vuosikymmenellä kahdeksan, joista yksi oli lähes 30 vuoden tauon jälkeen nainen. Joukossa oli yksi ruotsalainen, saksalainen ja ensimmäisenä eteläamerikkalaisena argentiinalainen, kaksi yhdysvaltalaista ja kolme brittiä. Yksi palkinto myönnettiin järjestölle, Nansenin kansainväliselle pakolaistoimistolle; kahtena vuonna palkintoa ei jaettu. Palkittujen keski-ikä palkinnonsaamisvuonna oli 64 vuotta. Palkittujen ammatteja olivat poliitikko (Angell, Henderson, Lamas ja Cecil), juristi (Lamas, Cecil), professori (Butler, Lamas), journalisti (Angell, von Ossietzky), diplomaatti (Butler, Cecil) sekä teologi ja arkkipiispa (Söderblom), filosofi (Butler), ammattiyhdistysaktivisti (Henderson) ja sosiaalipoliitikko (Addams).

Tässä lista 1930-luvun palkituista ja heidän palkintoperusteistaan (tähdellä merkityistä olen kirjoittanut itse).

* Nathan Söderblom, 1930, Ruotsi - Kirkon työstä maailmanrauhan eteen
* Jane Addams, 1931, Yhdysvallat - Naisten Kansainvälisen Rauhan ja Vapauden Liiton johtaja
* Nicholas Murray Butler, 1931, Yhdysvallat - Kellogg-Briand-sopimus
1932 - ei jaettu
* Norman Angell (Ralph Lane), 1933, Iso-Britannia - The Great Illusion
* Arthur Henderson, 1934, Iso-Britannia - Toiminnastaan Kansainliitossa ja Geneven aseistariisuntakonferenssissa
* Carl von Ossietzky, 1935, Saksa - Natsien vastustus
Carlos Saavedra Lamas, 1936, Argentiina - Toimi sovittelijana Bolivian ja Paraguayn välillä Chacon sodan päättämiseksi
* Robert Cecil, 1937, Iso-Britannia - Työstään Kansainliitossa
Nansenin kansainvälinen pakolaistoimisto, 1938, Kansainliitto - Nansen-passi
1939 - ei jaettu toisen maailmansodan takia

Nathan Söderblom

 

Jane Addams

 

Nicholas Murray Butler

 

Norman Angell

 

Arthur Henderson

 

Carl von Ossietzky

 

Carlos Saavedra Lamas

Robert Cecil

 

Edit 10.12.24 (korjaus).

Carl von Ossietzky, osa Sigurd Hoelin esipuheesta (rauhannobelistit 1935, käännös)

Käänsin osan (s. 5-10) norjalaisen kirjailijan Sigurd Hoelin pitkästä esipuheesta kirjaan Ossietzky talar (1937, kirjoitus kirjasta edellisessä bloggauksessa), koska siitä saa hyvän käsityksen tämän vuonna 1935 Nobelin rauhanpalkinnon saaneen saksalaisen rauhanpuolustajan toiminnasta ja luonteesta.

Viime vuosina ja kuukausina on levitetty niin paljon epätotuuksia ja valheita Ossietzkysta – osittain tiedon puutteesta, vaikka sanojien pitäisi tietää paremmin, osittain suoraan vastoin parempaa tietoa – että uskon joidenkin yksinkertaisten tosiasioihin perustuvien tietojen tästä rauhanystävästä, keskitysleirivangista ja Nobel-palkinnon saajasta olevan paikallaan.

Tarkastellaan vähän lähemmin taantumuksellisen (reaktionära) lehdistön väitteitä.

Ensimmäinen kuuluu: Ossietzky on juutalainen kommunisti, ja juuri kansainvälinen juutalainen kommunistiklikki on tyrkännyt hänet esiin Nobel-palkinnon saajaehdokkaaksi.

Tämä väite on esitetty vastoin parempaa tietoa, ja se kuuluu agitaation alhaisimpaan lajiin, jonka on laskelmoitu vaikuttavan kaikkein tietämättömimpiin ihmisiin, niihin jotka ovat sitä mieltä, että juutalaiset ja kommunistit ovat kumpikin vaarallisia asioita, ja että juutalaiset kommunistit ovat pahempia kuin peikot (värre en sotaren). Kuten nyt lienee yleisesti tunnettua, Ossietzky ei ole sen enempää juutalainen kuin kommunistikaan. Hän syntyi vuonna 1889 Hampurissa aatelisille katolilaisille vanhemmille (hän sanoutui irti vapaaherra-arvostaan ja jätti katolisuuden), ja hän on monella tavalla puhtaampi ”arjalainen” kuin Hitler. Poliittiselta kannaltaan hän oli ja on puolueeton demokraatti (”puolueeton mies vasemmalla”, sanoo hän itse). Poliittisena kirjoittajana hän vastusti kaikkia diktatuurin muotoja, sillä hänen mielestään diktatuuri johtaa väistämättä taantumukseen. Hän vastusti kaikkea nationalismia, sillä hän uskoi nationalismin perustuvan taantumukselle ja johtavan pidemmälle taantumukseen. Hän vastusti kaikkea ”rauhanomaista” varustelua riippumatta siitä, missä tämä tapahtui, sillä hänen mielestään kaikki varustelu väistämättä johtaa sotaan.

Tästä ei millään tavalla seuraa se, että hän aivan mekaanisesti tuomitsi saman mittapuun mukaan jokaisen diktatuurin, kaikki puolustuslaitokset.

Toinen väite kuuluu: Ossietzky ei ollut millään tavalla merkittävä rauhanystävä.

Tarkastellaan lähemmin tätä vastaväitettä.

Ossietzkyn aktiivinen toiminta rauhanaatteen hyväksi alkoi jo ennen maailmansotaa. Vuonna 1913 hän sai ensimmäisen vankilatuomionsa preussilaisesta militarismista kirjoittamansa artikkelin johdosta. Se käsitteli tunnettua tapausta Zaberissa, jossa muuan luutnantti iski sapelilla eräitä siviilejä, koska nämä eivät hänen mielestään olleet tarpeeksi kohteliaita. Viranomaisten näkemyksen mukaan ei ollut viisasta antaa Ossietzkyn kärsiä rangaistusta ja hänet armahdettiin.

Seuraavien neljän vuoden ajan Ossietzky otti osaa maailmansotaan jalkaväkisotilaana ja lopulta korpraalina. Vuonna 1919 hän alkoi julkaista pasifistista viikkolehteä Hampurissa. Samana vuonna professori Quidde (myöhempi rauhanpalkinnon saaja) nimitti hänet Berliinin saksalaisen rauhanyhdistyksen sihteeriksi. Siellä hän perusti kansainvälisen järjestön ”Ei koskaan enää sotaa”. Samaan aikaan hän työskenteli erilaisissa porvarillisissa vasemmistoradikaalien (?, borgerliga, vänsterradikala) sanomalehdissä ja aikakauslehdissä, mm. ”Das Tagebuchissa”. Hän lähti rauhanjärjestöstä, koska piti sen politiikkaa epäkäytännöllisenä ja virheellisenä, mutta artikkeleissaan hän jatkoi työtä militarismia vastaan rauhan puolesta. Erityisesti hän pyrki parempaan yhteisymmärrykseen Ranskan ja Saksan välillä.

Eräs osa hänen työstään oli saada Saksa Kansainliiton jäseneksi muiden kanssa samanarvoisena jäsenenä. Tälle työlle on nyt helppo naureskella. … Liittyminen Kansainliittoon (N. F.), Saksan ja Ranskan ystävystyminen – kyllä, näille on nykyään helppo nauraa ja ravistella päätään sekä sanoa Ossietzkya naiiviksi utopistiksi. Mutta jos lukee hänen artikkeleitaan tältä ajalta, huomaa ettei hän kuitenkaan ollut kovin naiivi. Hän ei elätellyt utopistisia kuvitelmia Kansainliitosta. Liittyminen siihen oli hänelle ainoastaan pieni osa suuresta työstä. Hän näki niin kammottavan selvästi, mitä olisi seurauksena, jos nämä maat eivät tekisi keskenään sovintoa.

…

Vuonna 1927 Ossietzkysta tuli viikkolehti ”Weltbühnen” päätoimittaja. Ja tästä alkaen saa hänen työnsä varsinaisen merkityksensä.

Mikä oli ”Weltbühne”?

Yksinkertainen totuus on se, että ”Weltbühnesta” tuli Ossietzkyn johdolla Saksan paras ja tärkein poliittis-kulttuurinen aikakauslehti. Se oli pieni ja vähäpätöinen 48-sivuinen halvalle sanomalehtipaperille painettu vihkonen. Mutta sitä tutkittiin kaikissa saksalaisten sanomalehtien toimituksissa, virastoissa ja ministeriöissä, yhdistyksissä ja kahviloissa, opintopiireissä ja keskustelukerhoissa. Lehden painos nousi Ossietzkyn aikana vähitellen kahteenkymmeneen tuhanteen; mutta voidaan hyvin arvioida sillä olleen kymmenkertaisesti lukijoita; ja sen vaikutus, suora tai epäsuora, oli edelleen paljon näitä lukuja suurempi. ”Die Weltbühnestä” tuli näiden vuosien aikana todellinen poliittinen ja kulttuurinen toimija. Se oli valpas kulttuurinen omatunto Saksan poliittisessa elämässä.

Miten tämä onnistui?

Voidaan mainita monia syitä. Esimerkiksi toimittajatoveri Kurt Tucholsky oli yksi syistä – Saksan paras ja älykkäin journalistinen kynä, jättimäisen vitaalinen, yksinäänkin kokonainen ”hengenmahti” – ei, ei yksinään, toimiakseen hän tarvitsi henkisen ympäristön, jossa pystyi viihtymään. ”Weltbühne” antoi hänelle sellaisen. Kun hän menetti sen, hän ei enää kestänyt. Hän teki itsemurhan kaksi vuotta sitten siirtolaisena ulkomailla.

Voitaisiin mainita muitakin lehden kirjoittajia – on huomiota herättävää, kuinka monet Saksan parhaista kirjailijoista olivat edustettuina tämän köyhän julkaisun jokaisessa vuosikerrassa. Eivätkä vain tilapäisillä tunnelmapaloilla vaan lujilla, vaarallisilla asioilla.

Voitaisiin myös mainita lehden luotettavuus. Se oli aina keskellä poliittisia ampumalinjoja ja sen kimppuun hyökättiin sekä oikealta että vasemmalta, mutta niiden viiden vuoden aikana, jolloin luin sitä joka viikko, en muista sen kertaakaan jääneen kiinni vilpistä tai epätotuudesta.

Mutta tärkein syy, se joka oli kaikkien muiden edellytyksenä, oli lehden absoluuttisen riippumaton kanta. Se oli radikaali, mutta se ei kuulunut mihinkään puolueeseen, mihinkään ryhmään, mihinkään klikkiin. Se ei edistänyt mitään henkilökohtaisia asioita, eikä sen näkökantoja voinut ostaa suoraan tai epäsuorasti.

Näiden ominaisuuksien ruumiillistuma oli Ossietzky.

Hän tiesi minkä arvoista sisäinen vapaus oli, mutta myös sen mitä se maksaa. Ja hän tiesi, miltä suunnalta vaarat uhkaavat. Johdonmukaisesti hän kieltäytyi kaikista virallisista kutsuista, kaikista lehdistövastaanotoista ja kaikista poliittisista päivällisistä, pysyttäytyi erossa poliittisen maailman ja taiteilijamaailman seuraelämästä – seuraelämästä, jolla on se pahamaineinen ominaisuus, että se sitoo ja velvoittaa ihmistä melkein hänen huomaamattaan.

Hän seurusteli niin vähän kuin mahdollista. Mutta ei toki voinut välttää sitä, että monet toivoivat konferenssia ”Weltbühnen” vaarallisen päätoimittajan kanssa. Näissä tapauksissa hän noudatti pettämättömästi sitä periaatetta, että ne jotka halusivat häneltä jotain (ville honom något) saivat etsiä hänet käsiinsä, mutta eivät yksityisesti vaan toimituksesta.

Näillä periaatteilla on hyvin vähän tekemistä mainostamisen kanssa. Niitä ei ollut myöskään suunniteltu tekemään Ossietzkya ”suosituksi”. Sellaista hänestä ei sanan yleisessä merkityksessä tullutkaan.

Vielä eräs asia: Niillä toimittajilla, jotka käyttivät ”Weltbühneä” tavalla tai toisella lähteenä, oli harvoin etua tämän lähteen mainitsemisesta.

Lyhyesti sanottuna – Ossietzkyn nimi ei ollut kansan huulilla. Hän ei koskaan saavuttanut nyrkkeilijän tai filmitähden kuuluisuutta. Melkeinpä vain asioista perillä olevat ihmiset tunsivat hänet.

Vain asioista perillä olevat ihmiset? No jaa, saksalaisen puolustusministeriön miehet olivat toki omalla tavallaan perillä asioista. He joka tapauksissa tunsivat hänet.

He seurasivat hänen toimintaansa hyvin tarkasti. Ja heillä oli syytä tehdä se. Koska hän seurasi heidän toimintaansa, ja hänellä oli runsaasti syitä tehdä tämä ottaen huomioon hänen poliittiset näkökantansa.

Edit 15.4.24, 17.4.24.

Ossietzky talar, 1937. En antologi sammanställd av Kurt Singer. Förord av Sigurd Hoel. Axel Holmströms förlag. Käännös ruotsiksi: Arne Holmström. Ei kannen tekijän nimeä. 128 sivua.

Kurt Singer (toim.): Ossietzky talar. En antologi, 1937 (rauhannobelistit 1935)

Vuoden 1935 Nobelin rauhanpalkinnon sai saksalainen toimittaja ja pasifisti Carl von Ossietzky (1889-1938) natsien vastustamisesta, jonka hän aloitti jo kauan ennen kansallissosialistisen puolueen valtaannousua vuonna 1933. Toimimisen rauhan puolesta hän oli myös aloittanut jo vuosikymmeniä aiemmin, ennen ensimmäistä maailmansotaa. Rauhan puolustaminen ei ollut helppoa tai vaaratonta Weimarin tasavallan aikana vuosina 1919-1933 eikä varsinkaan natsien ja oikeiston vaikutusvallan lisääntyessä.

Tähänastiset rauhannobelistit, joista olen lukenut, tekivät työtään valtioissa, joissa demokratia toimi hyvin tai ainakin melko hyvin eivätkä he olleet henkilökohtaisesti vaarassa vaan saivat ajatella ja kirjoittaa rauhassa - tai ainakin tällaisen kuvan olen saanut. Ossietzky sen sijaan eli Saksassa, jossa 1920-1930-luvuilla oikeisto teki poliittisia murhia ja jossa väärien asioiden sanomisesta saattoi helposti joutua oikeuteen ja vankilaan. Vaikutusvaltaisen Weltbühne-lehden päätoimittaja Ossietzky eli jatkuvan uhan alla. Hänelle rauha ei ollut teoreettinen ideaali, vaan hän koki rauhan ja demokratian puutteen koko ajan omassa elämässään.

Rauhan puolesta puhuminen ei tuohon aikaan ollut mitenkään suosittua Saksassa, ei myöskään se, ettei nähnyt Saksaa uhrina: Det har skett Tyskland en hel del orätt, javisst, men inte hundradelen så illa som den det själv förberedde mot Europa. Ty det har inte känt Europa och har aldrig velat lära känna det. Det har hållit för öronen, så fort detta namn nämnts, det har hatat det. (1929, s. 55) Ossietzky halusi Saksan parasta, muttei sokeasti tai fanaattisesti muiden kansojen kustannuksella eikä ylhäältä päin saneltujen mielipiteiden mukaan, vaan rakentavasti, kestävästi ja oikeudenmukaisesti.

Rauhanpuolustajaa saatettiin pitää maanpetturina. Kirjassa oli kohta (tai useampiakin), joka sopisi nykyään itänaapuriin: Den som betecknar kriget som barbari, den som vågar skriva ned att soldatens hantverk består i att döda, han är brottslig. Då hjälper ingen hänvisning till mänsklighetens stora religions- och sedlighetslärare, vilka nästan alla förkastat kriget. ... Den som inte skattar de krigiska dygderna högst på jorden är redan på förhand misstänkt och löper fara att bli konfiskerad. På så sätt ska den allmänna meningen uniformeras, på så sätt ska man framkalla föreställningen om att det i alla militära frågor råder allmän överensstämmelse, ... Så sjunker pressens frihet så småningom samman. (1932, s. 70)

Ossietzky kieltäytyi pelkäämästä. Hän ei kumarrellut mihinkään suuntaan, vaan kritisoi näkemyksensä mukaan niin sosialisteja, oikeistolaisia, kapitalisteja, natseja, kommunisteja ja kirkonmiehiä kuin myös sentimentaalisia tai pelkurimaisia rauhanpuolustajiakin - myös eräitä sellaisia ihmisiä, joista olen itse ajatellut positiivisesti. Pakolaisten ja rauhan ehdoton puolustaja Fridtjof Nansen oli tässä kirjassa muistaakseni ainoa, josta Ossietzky puhui yksiselitteisen arvostavasti (ja hänen käsityksensä Nansenista osuu täysin yksiin sen käsityksen kanssa, jonka olen itse saanut Nansenista); hänen antamansa kuva saksalaisesta rauhannobelistista Gustaf Stresemannista sitä vastoin ei ollut mitenkään yksiselitteisen positiivinen.

Ossietzkysta välittyy kuva ehdottomana ihmisenä, joka oli päättänyt riskeistä huolimatta sanoa totuuden. Hänen antimilitarisminsa oli aggressiivista. Tähän nähden on kummallista, että kirjassa ei muistaakseni puhuttu mitään juutalaisista ja heihin kohdistetusta sorrosta (mikä ei välttämättä tarkoita sitä, ettei Ossietzky kirjoittanut näistä mitään, koska kirja on ainoastaan valikoima hänen lyhyitä kirjoituksiaan).

Ossietzky on lukemistani ensimmäinen rauhannobelisti, joka puolustaa siirtomaiden ja niiden asukkaiden vapautta, eikä mitenkään puolinaisesti, vaan vaatii kolonialismin ja imperialismin poistamista. Och vad åtnjuter egentligen infödingarna [av tropiska kolonier]? De räknas inte, de är... utsedda att även i fortsättningen bära det gamla tyranniet. ... Coudenhoves Europa proklamerar emellertid rätten att förtrycka och plundra den del av mänskligheten som ännu inte lärt sig att försvara sig. Har inte Coudenhove reda på att det sen länge finns en rörelse "Afrika åt afrikanerna"? Det gäller i dag att avbetala Europas blodskuld till den tropiska världen, att likvidera kolonialimperialismen, ... (1930, s. 58)

Carl von Ossietzky
Esterwegenin keskitysleirillä. (Kuva: Wikipedia.)

Natsit vangitsivat Ossietzkyn vuonna 1933 ja hän joutui keskitysleirille, jossa hän sairastui tuberkuloosiin. Ulkomailla Ossietzkyn toiminta oli kuitenkin huomattu. Häntä oli ehdotettu rauhanpalkinnon saajaksi 86 kertaa ja Saksan vastustuksesta huolimatta hän saikin palkinnon vuonna 1935, mutta häntä ei vapautettu eikä päästetty Osloon vastaanottamaan palkintoaan (kuten ei myöskään iranilaista rauhannobelistia Narges Mohammadia viime vuonna). Hän kuitenkin vastaanotti palkinnon poissaolevana natsien vastustuksesta huolimatta. Ossietzky kuoli tuberkuloosin ja vankeuden heikentämänä vuonna 1937. (Wikipedia)

Tämän artikkelikokoelman lukeminen ei ollut mitenkään helppoa, koska Ossietzky käyttää usein satiiria, ironiaa ja kielikuvia ja koska kirjan kirjoitukset liittyvät silloisiin tapahtumiin ja ihmisiin, joista en useimmiten tiennyt paljonkaan (enkä juuri haluakaan tietää), eikä kohtalaisen vaikea ruotsin kieli auttanut asiaa. Minun oli vaikea poimia kirjasta yleisiä periaatteita, ja luinkin kirjaa vain sivulle 85 asti.

Ossietzky on kuitenkin varmasti hyvin tärkeä rauhannobelisti. Nykyään häntä arvostetaan paljon Saksassa, Kansainvälinen ihmisoikeusliitto perusti Carl von Ossietzky -mitalin vuonna 1962 (Wikipedia), ja ruotsalaisen Forskning & Framsteg -lehden viime vuoden nobelnumerossa (10-2023) eräs toimittajista nimeää hänet suosikkinobelistikseen. Hänen nimellään löytyy Finna-haulla 99 tekstiä, mutta näistä suomenkielisiä on vain kahdeksan Tulenkantajat-lehden artikkelia vuodelta 1937 (nimistä päätellen samoja kirjoituksia kuin tässä kirjassa).

Seuraavassa bloggauksessa on osa norjalaisen kirjailijan Sigurd Hoelin kirjoittamasta esipuheesta kirjaan.

Ossietzky talar, 1937. En antologi sammanställd av Kurt Singer. Förord av Sigurd Hoel. Axel Holmströms förlag. Käännös ruotsiksi: Arne Holmström. Ei kannen tekijän nimeä. 128 sivua.

Arthur Henderson: Tie rauhaan (Labour's way to peace, 1935) (rauhannobelistit 1934)

Kansainvälinen uskomme on sosialismimme sieluna. Tämän vuoksi sosialismi on ainoa voima maailmassa, joka on kyllin vahva ja kyllin määrätietoinen tuhotakseen pimeyden ja taantumuksen voimat ja saavuttaakseen viimein rauhan ja ihmisten veljeyden. Me kutsumme tämän maan ja koko maailman nuorison lippumme ympärille ponnistelemaan yhdessä meidän kanssamme tätä korkeaa päämäärää kohti. Se on koko historian verrattomin uhkayritys, pyrkimys tehdä tosiolevaiseksi maailman suuri liitto, ihmisten veljeyden näkyvä ruumiillistuma. (111-112)

Vuoden 1934 rauhannobelisti oli Arthur Henderson (1863-1935), työväenpuolueen poliitikko ja ammattiyhdistysjohtaja, joka oli toiminut Iso-Britannian ulkoministerinä reilun kahden vuoden ajan sekä aseistariisuntakonferenssin puheenjohtajana kolmen vuoden ajan (108). Glasgow'laisen tekstiilityöläisen poika Henderson oli aloittanut työnteon veturitehtaalla jo 12-vuotiaana, joten hänellä oli paljon omakohtaista tietoa työläisten asemasta ja kapitalismista Iso-Britanniassa. Rauhanpalkintonsa hän sai "toiminnastaan Kansainliitossa ja Geneven aseistariisuntakonferenssissa".

Tämän kirjan eräs ongelma ilmenee alun lainauksesta: kirja on kirjoitettu niin selvästi tietyn katsantotavan ja ideologian näkökulmasta, että se tuntuu yksisilmäiseltä. Vaikka jokainen tietysti katsoo maailmaa omasta vinkkelistään, rauhannobelistilta odottaisi kuitenkin laajempaa näkökantaa, ja Hendersonin eri muodoissa toistuvat maininnat siitä, että sosialismin ja työväenpuolueen tie on ainoa oikea tie, vähensivät kirjan kiinnostavuutta.

Henderson ei monien poliitikkojen tapaan pehmentänyt sanomisiaan, vaan sanoi suoraan, että työväenpuolue aikoo valtaan päästessään muuttaa perusteellisesti yhteiskunnan taloudelliset, poliittiset ja kansainväliset eli valtioiden itsemääräämisoikeutta koskevat rakenteet. Jälkimmäinen liittyy hänen luottamukseensa siihen, että Kansainliitto ja sen jäsenten väliset eri sopimukset pystyvät estämään sodat saamalla valtiot ja kansat tekemään yhteistyötä keskenään, antamalla valtioiden väliset riitakysymykset sovittelutuomioistuimen ratkaistavaksi (tuttua monien aikaisempienkin rauhannobelistien kirjoista), määrittelemällä hyökkäävän valtion yksiselitteisesti ja asettamalla tälle paljon erilaisia sanktioita. (Jos jäsenet olisivat noudattaneet Kansainliiton sopimuksia, sopimukset olisivat hyvinkin voineet estää sodat, mutta Henderson sanoi muistaakseni jossain kohdassa, että kaksi suurta valtiota oli jo eronnut Kansainliitosta.)

Hendersonin mielestä mahdollisimman monien, mielellään ehkä kaikkien maailman valtioiden välinen yhteistyö ja keskinäiset sopimukset mahdollistaisivat laajan aseistariisunnan, koska tällöin valtioiden ei tarvitsisi pelätä toisiaan ja varautua sotaan toisiaan vastaan, ja koska kaikki muut asettuisivat yhdessä mahdollista hyökkääjää vastaan (kollektiivinen puolustus). Hän näki mielessään eräänlaisen (sosialistisen) maailmanhallituksen; kansainvälisessä yhteistyössä olisivat mukana niin Neuvostoliitto kuin Yhdysvallatkin (84-85).

Tässä on toinen kirjan ongelma: rivien välistä voi lukea, että Iso-Britannialla olisi Hendersonin visiossa ollut varmasti tässä maailmanhallituksessa johtava rooli, koska hän piti englantilaista kulttuuria ja demokratiakäsitystä suuressa arvossa, eikä hän kyseenalaistanut Iso-Britannian maailmanvalloituksia ja roolia siirtomaaisäntänä millään tavalla, vaan piti Iso-Britannian hallintoa mielestäni jopa edullisena siirtomaille. Tässäkin olisi kaivannut rauhannobelistilta laajempaa näkemystä ja kykyä nähdä asiat myös muiden, toisin ajattelevien ihmisten näkökulmasta; Hendersonin olisi toivonut puolustavan esimerkiksi Intian itsenäistymispyrkimyksiä. (Toisaalta kukaan muukaan rauhannobelisti ei ole vielä asettunut puolustamaan silloisten siirtomaiden itsenäisyyttä, ainakaan lukemissani kirjoissa - kaikkien tähänastisten rauhannobelistien kirjojahan en ole lukenut - vaikka Nicholas Murray Butlerilla olikin jo viitteitä tähän suuntaan.)

Mielenkiintoinen ajatus kirjassa oli se, että myös yksilöllä on maailmankansalaisena oikeus ja velvollisuus tukea maailmanrauhaa asettumalla tarpeen vaatiessa vastustamaan omaakin maataan ja kieltäytymällä osallistumasta sotaan tai tukemasta maataan mm. rahallisesti (94-97): Jos kansainliitto on selittänyt hallituksen esiintyneen hyökkääjänä, tai jos se itse on julistautunut hyökkääjäksi jouduttuaan sotaan sovintotuomion hylättyään, on kieltäydyttävä millään tavoin palvelemasta tai tukemasta hallitusta joko sotapalveluksen, kansalliselta kannalta merkittävän työn tai veron maksun muodossa (96). Hänen mielestään myös kirkon tuli kieltäytyä tukemasta sellaista (omankin valtion) sotaa, jota valtio ei ole suostunut asettamaan soviteltavaksi (97). Molemmat olisivat oikein hyviä periaatteita myös nykyään, vaikka yksittäisen ihmisen saattaakin olla vaarallista ryhtyä vastustamaan epäoikeudenmukaista hallitusta. (Eräästä tällaisesta ihmisestä kertoo kirjastossa näkemäni kirja ZOV - venäläissotilas joka sanoi sodalle ei.)

Kirja oli aika nopea- ja helppolukuinen, muttei kovin kiinnostava sen julistavan otteen takia sekä sen takia, että se oli niin tiiviisti yhteydessä oman aikansa tapahtumiin. Vaikka se oli ohut, sen olisi mielestäni hyvin voinut lyhentää yli puoleen poistamalla sosialismin kehumiset ja viittaukset siihen sekä selkeyttämällä ja tiivistämällä kirjan argumentit; tällaisenaan kirjassa oli minusta paljon toistoa. Henderson kuitenkin varmasti vilpittömästi työskenteli kansainvälisen yhteistyön, Kansainliiton ja aseistariisunnan puolesta, ja on hienoa, että tässä työssä oli mukana myös sosialisteja (ruotsalainen Hjalmar Branting oli toinen tällainen sosialistinen rauhannobelisti), joten hän on varmaan hyvinkin ansainnut palkintonsa.

Kirjan suomalainen kustantaja oli Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta, ja se on painettu Helsingissä Työväen kirjapainossa.

Arthur Henderson: Tie rauhaan, 1935 (Labour's way to peace, 1935). Esittely: Väinö Voionmaa. Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta. Ei suomentajan nimeä (Väinö Voionmaa?). 120 sivua.

Norman Angell: The Great Illusion - Now (1938 edition) (rauhannobelistit 1933)

Tänä vuonna Nobelin rauhanpalkinnon sai iranilainen Narges Mohammadi, joka on ollut vangittuna jo vuosia, koska hän taistelee iranilaisten tunnuslauseen mukaan "naisten, elämän ja vapauden" puolesta. Taas yksi todella rohkea ihminen, joka puolustaa oikeudenmukaisuutta kaikista vaikeuksista, väkivallasta ja vapaudenriistosta huolimatta - hän ei esimerkiksi ole saanut tavata nyt 16-vuotiaita kaksosiaan kahdeksaan vuoteen - ja jaksaa pitkästä vankeudestaan huolimatta kannustaa ja rohkaista muita vankeja. Ja ainakin toinen iranilainen Nobelin rauhanpalkinnon saanut nainen - ensimmäinen oli Shirin Ebadi. Onnea voittajalle! Ehdokkaina oli myös muita ihmisiä ja järjestöjä, jotka taistelevat sinnikkäästi paremman maailman puolesta.

Minulla on ollut noin vuoden tauko rauhannobelisteista kirjoittamisessa. Siihen on vaikuttanut se, että bloggaaminen on yleensäkin tänä vuonna ollut tavallista hankalampaa, mutta tärkein syy on se, että olen nyt rauhannobelistisarjassani 1930-luvulla, joka on todella masentava ajanjakso rauhan kannalta, varsinkin kun tietää, mitä 1940-luvulla tapahtui.

1930-luku ei ollut mitään tasapainoista tai rauhallista aikaa, mikä selvisi hyvin tätä englantilaisen Norman Angellin (Ralph Lanen) kirjaa lukiessa. Aloitin kirjan lukemisen jo viime vuonna, ja pidin sitä kiinnostavana, mutta nykyisen maailmantilanteen huomioon ottaen niin masentavana luettavana, etten ole aikomuksistani huolimatta saanut luettua sitä tänä vuonna enempää. 1930-luvullakin vallanhaluinen diktaattori halusi valloittaa naapurimaita, mutta toisin kuin nyt, myös onnistui tässä, koska muut Euroopan maat ajattelivat ensin, että asia ei kuulu niille. Onneksi olemme oppineet jotain - ukrainalaiset taistelevat meidän kaikkien vapauden ja sellaisen maailman puolesta, jossa ihmiset saavat elää rauhassa omassa maassaan.

Norman Angell (1872-1967) julkaisi vuonna 1909 pitkän pamfletin Europe's Optical Illusion, joka tuli myöhemmin tunnetuksi nimellä The Great Illusion ja oli ilmeisesti melkoisen tunnettu ja vaikutusvaltainen teos, koska rauhanpalkinnon perusteena mainitaan juuri se. Tähän vaikutti varmasti se, että kirja on kirjoitettu mielenkiintoisesti. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin (1938) kirjasta julkaistiin tämä uusi laajennettu painos, jossa Angell haluaa osoittaa ensimmäisen maailmansodan aattona julkaistujen teesiensä pätevän myös 1930-luvulla sekä vaikuttaa ihmisiin asioiden muuttamiseksi, siinä määrin kuin asioita tuossa tilanteessa vielä pystyi muuttamaan.

Angellin pääteesi oli luullakseni se, että valtioiden välillä oli nykyaikana (1909 ja 1938) taloudellisesti niin tiukat kytkökset, että toisen maan valloittamisesta ei olisi valloittajamaalle käytännössä mitään hyötyä. Hän myös varoitti siitä, että Euroopan maat ovat 1930-luvulla sulkeneet silmänsä Hitlerin valloituksilta ja Italian fasismilta välinpitämättömyytensä tai kommunismin vastustamisen takia. Angell pyrki todistamaan, että sota on järjetöntä, taloudellisesti ja muutenkin (hän ei kuitenkaan ota huomioon, että tämä ei auta, kun valtaa yksinvaltaisesti käsissään pitävät ihmiset eivät ole järkeviä). Hän halusi poistaa ne väärinkäsitykset ja illuusiot, joiden vuoksi valtiot ryhtyvät sotimaan keskenään sekä todistaa, että yhteistyö on kaikille osapuolille edullisempaa kuin sotiminen.

Luin tätä hyvin tiiviisti painettua kirjaa sivulle 150 asti, mutta muistikuvat ovat melkoisesti haalistuneet lähes vuoden aikana. Kirjassa oli kuitenkin paljon kiinnostavaa ja itsenäistä ajattelua eikä se ollut selvästi sidoksissa mihinkään tiettyyn puolueeseen tai ajattelutapaan. Jos innostun lukemaan sitä joskus myöhemmin (aika epätodennäköistä), kirjoitan siitä lisää. Angell, joka sanoo kirjassaan tehneensä rauhantyötä yli 30 vuotta ja joka toimi myös mm. työväenpuolueen kansanedustajana, varmastikin ansaitsi rauhanpalkintonsa ja ansaitsisi myös kirjansa paremman esittelyn.

National self-sufficiency involves what The Great Illusion called the economics of cannibalism. "It is quite clear," that book imagines one cannibal saying to another, "that I must eat you, or you must eat me. Let us come to a friendly agreement about it." If indeed it were true, argues this book, that the only source of food for either of those two parties was the body of the other, the two would not come to a friendly agreement about it, however much goodwill they put into the negotiation. They would fight. But they would fight equally if the assumption each made were not true at all, but each supposed it to be; if, in fact, there was plenty of food available for both in the higher branches of the trees which neither could reach alone but quite accessible if only one would stand on the shoulders of the other, and then divide the spoil. But the fact that ample food was available if only they would turn to co-operation would not affect their conduct so long as they stuck resolutely to the cannibalistic view of the economic situation, refusing to question established and familiar conceptions. (75)

Jos 1930-luvun lopun rauhannobelistien kirjojen lukeminen tuntuu minusta edelleen mahdottomalta, hyppään 1940-luvun rauhannobelisteihin, niin saan tämän oman haasteeni taas etenemään. Katsotaan, ainakin yritän nyt lukea myös muita 1930-luvun nobelisteja. Ja pakkohan näitä ei ole lukea aikajärjestyksessä, mutta pidän siitä, millaisen näkökulman kronologinen järjestys antaa tapahtumiin sekä ajattelun muuttumiseen länsimaissa (länsimaissa, koska vielä ei ole ollut tietoakaan muunmaalaisista rauhannobelisteista).

Kirjahaku Finnasta Angellin ja Great Illusionin nimellä antoi kiinnostavaa lisätietoa tästä kirjasta. Se oli aikanaan bestselleri, alkuperäinen kirja suomennettiin jo vuonna 1912 nimellä Valtojen näköhäiriö: tutkielma sotilasvallan merkityksestä kansojen taloudelliselle ja yhteiskunnalliselle asemalle, ja alkuteoksesta on otettu vuonna 2010 näköispainos, joka on nyt Maanpuolustuskorkeakoulun kirjaston kokoelmissa. Se on myös otettu mukaan kansainvälisiä suhteita käsittelevään uuteen (2013) lukemistoon: "Classics of International Relations introduces, contextualises and assesses 24 of the most important works on international relations of the last 100 years". Melkoinen klassikko siis, jota pidetään ilmeisesti nykyäänkin tärkeänä, mutta varmastikin vain harvan tuntema ainakin meillä Suomessa.

Sadan vuoden lukuhaaste: 1930-luku.

Norman Angell: The Great Illusion - Now (1938 edition). Penguin Books Limited. 287 sivua (112 sivua uutta tekstiä: The Great Illusion in 1938; sivuilla 113-274(?) vuoden 1909 kirja lyhennettynä versiona; sivuilla 275-282 The Final Moral (eli johtopäätökset siitä, miten pitäisi toimia). [Sivunumerot eivät välttämättä ole täysin oikein, mutta olen jo palauttanut kirjan, joten en voi tarkistaa niitä.]

Nicholas Murray Butler: The Path to Peace. Essays and Addresses on Peace and Its Making, 1930 (rauhannobelistit 1931)

Tänä vuonna Nobelin rauhanpalkinnon saivat valkovenäläinen ihmisoikeusaktivisti Ales Bjaljatski, venäläinen ihmisoikeusjärjestö Memorial ja ukrainalainen ihmisoikeusjärjestö Center for Civil Liberties. Onnea näille tärkeää työtä tekeville ja rohkeille ihmisille ja järjestöille!

Vuoden 1931 rauhannobelisti, yhdysvaltalainen Nicholas Murray Butler sai palkintonsa Kellogg-Briand-sopimuksesta eli Pariisin sopimuksesta, jolla kiellettiin sodankäynti politiikan välineenä ja jonka allekirjoitti 27.8.1928 yhteensä 65 valtiota. Löysin rauhanteemaan harvinaisen hyvin sopivan kirjan, johon on koottu Butlerin eri tilaisuuksissa vuosina 1924-1930 pitämiä, valtioiden välistä rauhaa käsitteleviä puheita. Hyvin monissa niistä puhutaan juuri tästä sopimuksesta - ennen sen allekirjoittamista Butler pyrkii vakuuttamaan amerikkalaiset sen järkevyydestä ja tarpeellisuudesta, ja allekirjoittamisen jälkeen hän puhuu siitä, miten se käytännöllisen lähtökohtansa takia tekee mahdolliseksi pysyvän rauhan kansakuntien välillä. Hän pitää myös Briandin, Stresemannin ja Chamberlainin aikaansaamaa Locarnon sopimusta erittäin tärkeänä: Locarno means much more than a series of treaties. Locarno is a spirit, a point of view, a determination that, come what will, the old order shall not be restored (60).

Luin kirjaa sivulle 190 asti, minkä jälkeen se alkoi tuntua jo aika toisteiselta. Tai oikeastaan aiemminkin, mutta Butler kirjoittaa (tai puhuu) usein niin elävästi, innostuneesti ja innostavasti ja puheissa oli sen verran variaatiota - hän puolustaa esimerkiksi myös kansainvälistä sovittelua - että lukeminen sujui siihen asti. Sain kirjasta myös lisätietoa ja uuden näkökulman niihin asioihin, joista olin lukenut aikaisemmista rauhannobelistikirjoista.

Butler oli opiskellut filosofiaa, oli opiskellut myös Pariisissa ja Berliinissä ja oli 42 vuoden ajan Columbian yliopiston kansleri. Hän oli hyvin aktiivinen sekä rauhankysymyksessä että muissa yhteiskunnallisissa asioissa - kirjan alussa on lista hänen 14 kirjastaan, joissa hän käsittelee mm. demokratiaa, koulutusta ja filosofiaa. Hän oli vuonna 1912 myös varapresidenttiehdokkaana sekä tavoitteli kahdeksan vuotta myöhemmin republikaanien presidenttiehdokkuutta, muttei tullut kummallakaan kerralla valituksi.

Butler ennakoi kirjassa Euroopan maiden taloudellista yhteenliittymistä (Britannia oli tuolloin edelleen suurvalta): Signs multiply that there will shortly be at least three great economic units operating and co-operating to stabilize national economic effort and international trade development. These are the United States of America, the coming economic union of the States of Europe, and the British Commonwealth of Nations. (xii)

Vaikka Yhdysvallat ei koskaan liittynytkään aikaisemman presidentin Woodrow Wilsonin ajatuksen pohjalta syntyneeseen Kansainliittoon (Butlerin mielestä tämä johtui osaksi siitä, että englanninkielinen nimi League of Nations herätti amerikkalaisten mielessä epäilyttäviä assosiaatioita esimerkiksi rikollisliigoista), amerikkalaiset olivat Butlerin kirjasta päätellen kuitenkin melkoisen aktiivisesti mukana Kansainliiton toiminnassa enemmän tai vähemmän epävirallisissa, mutta kuitenkin tärkeissä rooleissa.  ... the American people through representation and activities in their sphere of Liberty have co-operated with the League of Nations eagerly and from the time of its establishment for the accomplishment of its high purposes (186). Butler kannattaa vahvasti Yhdysvaltain osallistumista maailman asioihin positiivisessa roolissa, rauhan ja sovun edistäjänä sekä moraalisena ja älyllisenä johtajana (hän ei ollut kovin vaatimaton), ja harmittelee sitä ettei USA ollut liittynyt Kansainliittoon. Eräässä puheessaan hän luettelee innostuneesti Kansainliiton hyviä aikaansaannoksia tuohon mennessä.

Butler tuntuu järkevältä ja asioista hyvin perillä olevalta ihmiseltä, mutta silti hän vaikuttaa hämmästyttävän sokealta vuoden 1928 puheessa, jossa hän kirjoittaa Saksan ja Japanin rauhantahdosta sekä Saksan (ja USA:n!) olemattomasta armeijasta: Both in Germany and in Japan ruling public opinion and governmental policy are more closely in harmony and each is marked by a strong peace-loving and peace-building tendency. It must not be forgotten that Germany is wholly disarmed both on land and on sea, that Great Britain has no army of any consequence, that the United States has none, and that France has greatly reduced both the period of compulsory military service and the number of men with the colors. (153) Ehkä nämä asiat pitivätkin tuolloin jossain mielessä paikkansa - saksalainen poliitikko Gustav Stresemannhan oli saanut rauhanpalkinnon Locarnon sopimuksen takia vuonna 1926 - ja vasta myöhempi vallanvaihto Saksassa muutti ne Saksan osalta. Saksassa oli kuitenkin mm. jätti-inflaation takia 1920-luvulla suuria ongelmia.

Butler ehdottaa Pariisin sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen yhdeksää menettelytapaa, joista kahdeksannessa puhutaan kiinnostavasti "itämaiden" ja niiden asukkaiden turvallisuudesta ja oikeuksista: Develop, in co-operation with the League of Nations or otherwise, a plan for safeguarding the peoples of the Orient and for protecting them from exploitation by any people, government, or private interest while they are adjusting their social, economic and political organization to present-day conditions. (167-168) Tätä voi minusta pitää tuohon aikaan hyvin edistyksellisenä ajatuksena, koska se toteutuessaan olisi rajoittanut siirtomaavaltojen tai niiksi haluavien väärinkäytöksiä ja ahneutta. Eräs syy siihen, miksi Butler piti Kansainliittoa hyvänä asiana, oli se, että muistaakseni myös siirtomaiden edustajilla oli siinä mahdollisuus saada äänensä kuuluviin ja vaatia valloittajamailta oikeutta kansoilleen ja mailleen.

Butler sanoo itsekin, että pelkkä sotien kieltäminen ei estä niitä, mutta hänen mielestään Pariisin sopimus antoi välineet siihen, että sodista tulisi käytännössä mahdottomia. Ensimmäinen askel oli sodan kieltäminen politiikan välineenä. Toinen tärkeä askel oli hyökkääjän määrittely valtioksi, joka on suostunut sopivansa kansainväliset kiistat sopimisen, välimiesmenettelyn tai oikeudellisen prosessin kautta, mutta ryhtyy sotatoimiin tekemättä näin. Näin tämän valtion johto ei voisi väittää sotaansa puolustussodaksi, "erikoisoperaatioksi" tai muuten oikeutetuksi. Kolmas, olennainen askel oli se, että mikään sopimuksessa mukana oleva valtio ei puolueettomuudenkaan suojissa anna tukea, apua tai resursseja tällä tavoin määritellylle hyökkääjävaltiolle, jolloin sen sodankäynti käy lyhyessä ajassa mahdottomaksi. (85-86)

Idea kuulostaa hyvältä, mutta se ei ikävä kyllä toimi silloin, kun valtion johtaja ei välitä tippaakaan sopimuksista, rehellisyydestä tai oikeudenmukaisuudesta - senkin takia, että isossa maassa on paljon resursseja sodankäyntiin ja että valtiot ovat voineet kerätä itselleen aseita kauan aikaa. En tiedä, pidetäänkö näin vanhaa sopimusta enää sitovana kansainvälisessä oikeudessa (itse en ollut koskaan kuullut tästä sopimuksesta ennen rauhannobelisteihin tutustumista, joten ehkä se ei ole enää voimassa), mutta jos pidetään ja jos Neuvostoliitto oli aikoinaan allekirjoittanut Pariisin sopimuksen, siihen voitaisiin kuitenkin osaltaan vedota Putinia vastaan.

Ihan omana mielipiteenäni: Pitäisi suorittaa yhteinen aseidenriisunta, jossa kaikki valtiot vähentävät valvotusti ja todistetusti aseitaan samaan aikaan (ilman mahdollisuutta tehdä uusia), ja luopuvat vähitellen kaikista ydinaseista, jotka pitäisi kieltää kokonaan. Ja pitäisi kehittää tapoja estää vallan keskittyminen yhdelle ihmiselle ja edistää todellista demokratiaa monipuolisesti kaikissa maissa. (Tiedän - miten? Mutta tätä varten on olemassa esimerkiksi rauhantutkimus.) Muistelen lukeneeni, että Saksassa on laki, joka antaa kansalaisille laillisen oikeuden kieltäytyä epäoikeudenmukaisiksi, vääriksi ja rikollisiksi kokemistaan teoista ilman seurauksia. Tällainen laki pitäisi kansainvälisillä sopimuksilla saada jokaiseen maahan, jolloin johtajat eivät voisi pakottaa kansalaisiaan rikoksiin ja hirmutekoihin. Se saisi aikaan myös sen, että yksittäiset sotilaat olisivat henkilökohtaisesti vastuussa teoistaan eivätkä voisi sanoa vain noudattaneensa käskyjä.

Butlerin kirja on amerikkalaiseksi kirjaksi hyvin poikkeuksellinen, koska siinä on kirjoituksia kolmella kielellä: suurin osa kirjasta (245 sivua) on englanniksi, mutta sen lisäksi siinä on kahden puheen käännökset ranskaksi sekä pitkä saksankielinen puhe. Kirjassa on kummallista se, että Butler ei siinä kertaakaan mainitse amerikkalaista Frank B. Kelloggia, joka oli vuonna 1929 saanut Nobelin rauhanpalkinnon juuri tuosta Kellogg-Briand-sopimuksesta eli sodat kieltävästä Pariisin sopimuksesta, josta kirjassa puhutaan paljon. Aristide Briandia hän sitävastoin ihailee paljon, ja koko kirjakin on omistettu Briandille. Kirjan lopussa on pitkä henkilö- ja asiahakemisto.

The path to peace lies away from the dark and tangled forest of militarism and of national self-sufficiency and boastful pride wherever these exhibit themselves. It leads out toward the bright open highlands of international understanding, international co-operation and international accomplishment. In words which M. Briand has made famous: "One need not believe in peace blindly, but one must believe in it profoundly." (xiii)

Edit 4.12.22.

Nicholas Murray Butler: The Path to Peace. Essays and Addresses on Peace and Its Making, 1930. Charles Scribner's Sons. 301 tekstisivua ja 16 sivun hakemisto.

John Steinbeck: The Red Pony, 1994 (1938)

Olen joskus nuorena lukenut John Steinbeckin klassikkoromaanin Hiiriä ja ihmisiä, ja se on jäänyt mieleen vaikuttavana ja hyvin surullisena lukukokemuksena, ja muistaakseni pidin siitä. Tästä kirjasta en ollut ennen kuullut, vaikka tiedänkin monet Steinbeckin kirjat nimeltä, ja luulin sitä ohuutensa ja ulkoasunsa takia helppolukuiseksi, lyhennetyksi romaaniksi, mutta se olikin neljän alkuperäisessä muodossaan olevan novellin kokoelma. Niitä yhdistävät tapahtumapaikka ja henkilöt. Päähenkilö on 10-vuotias Jody, joka asuu Kalifornian Salinasissa (Steinbeckin syntymäkaupunki) syrjäisellä pienellä karjatilalla isänsä Carl Tiflinin, äitinsä ja tilan apumiehen Billy Buckin kanssa. Kirjan niminovellissa (tai ei, novellin nimi on The Gift, "Lahja", mutta juuri tässä novellissa kerrotaan punaisesta ponista) hän saa isältään omakseen ja ratsastukseen opetettavaksi halvalla ostetun sirkushevosen, jonka hän nimeää Gabilaniksi alueen vuorten mukaan, ja rakastaa tätä paljon.

Kirja oli minusta monella tavalla järkyttävä, vaikkei varmaan sillä tavalla kuin Steinbeck oli tarkoittanut. Useat kirjan ihmissuhteet (novelleissa oli yhteensä kuusi tärkeää henkilöä, joten ihmissuhteita ei ollut kovin paljon), varsinkin isän suhde Jodyyn, olivat tylyjä ja ankaria. Steinbeck mainitsee useammassakin kohdassa Carl Tiflinin olevan ankara kurinpitäjä, ja isä odottaa Jodyn tottelevan kyselemättä. Ensimmäisessä novellissa Jody on isänsä kotiin tullessa iloinen, kun tämän henki haisee brandyltä, koska isä saattoi juotuaan puhua hänelle ja jopa kertoa hänelle tarinoita nuoruudestaan (s. 6). Isä haluaa, että Jody kysyy häneltä luvan kaikkeen, mitä aikoo tehdä. Keittiössä työskentelevä ja ruokaa pöytään kantava äiti on Jodylle vähäpuheinen ja eleetön, ja hänen puheensa Jodylle on melkein pelkästään komentoja, kehotuksia ja moitteita, vaikka hän suhtautuukin Jodyyn lempeästi ja ymmärtäväisesti, kun tällä on todella vaikeaa. Inhimillisin henkilö kirjassa on kiltti, myötätuntoinen ja viisas Billy Buck, joka on myös loistava hevosmies ja puhuu ja selittää Jodylle asioita.

Jodystakaan ei voinut kirjassa todella pitää, koska vaikka hän oli tavallaan sympaattinen henkilö, hän suhtautui hevosia lukuun ottamatta eläimiin usein inhottavasti. Eläimiä pidettiin kirjassa monesti leikkikaluina ja kohteina, joihin voi purkaa pahaa oloa, niitä kohtaan ei tunnettu myötätuntoa. Hevosenkin totuttaminen ratsastajaan tuntui osaksi väkivaltaiselta. Kirjan esittelyssä sanotaan, että Jodyn viisaus ja ymmärrys lisääntyvät menetyksen myötä, mutta minusta Jody ei kirjassa muuttunut tai kehittynyt. Tai ensimmäisessä ja kolmannessa novellissa hän kyllä hoiti hevosenhoidon hyvin vastuullisesti ja suhtautui loppunovellissa isoisäänsä ymmärtäväisesti, mutta en nähnyt hänessä kuitenkaan muutosta kirjan kuluessa.

Kirjan asenteista kertoo myös se, että nuoruudessaan lännen valloittamisen sankariksi esitetty Jodyn isoisä kertoi neutraalin toteavasti tai jopa hyväksyvästi joukoista, jotka metsästivät intiaaneja, polttivat tiipiitä ja ampuivat lapsia (75). Kirjan maailmankuva oli Billy Buckin ja ehkä muistoissaan elävän isoisän hahmoja lukuun ottamatta hyvin hierarkkinen, karu ja masentava, eikä Steinbeck mielestäni ottanut tähän juurikaan etäisyyttä, hän oli kirjailijana hyvin neutraali. Tuntui myös, että Steinbeck teki juonenkehittelyssään hevostarinoista tarkoituksellisesti liian negatiivisia (näiden tarinoiden tragediat eivät olleet kovin todennäköisiä), niin että Jody joutuisi käymään läpi tosi vaikeita asioita.

Ensimmäisen novellin tärkeään juonenkäänteeseen liittyi se, että Gabilan-poni jäi ulos sateeseen Jodyn ollessa koulussa ja isän ja Billy Buckin poissa kotoa, ja ihmettelin miksei Jody pyytänyt kouluun lähtiessään kotona olevaa äitiään hakemaan Gabilania sateen sattuessa talliin tai miksei äiti tehnyt tätä oma-aloitteisesti. Oliko hevosten käsittely kategorisesti vain miesten tai poikien asia? Lisäksi kolmannessa tarinassa tapahtuu Jodyn elämään olennaisesti vaikuttava asia, mutta tästä ei puhuta neljännessä novellissa enää mitään.

Vaikken pitänyt kirjasta, sen kirjoitustyyli, kieli, tapahtumien vähäeleinen mutta havainnollinen esittämistapa ja luonnonkuvaukset olivat hienoja ja henkilöt mieleenjääviä ja uskottavan tuntuisia - Steinbeck oli taitava kirjoittaja.

Sheferijm kirjoittaa kirjasta filosofisesti ja ymmärtäväisesti, toisin kuin minä. Kuten hän sanoo, tämä ei ole nuoresta päähenkilöstään huolimatta lastenkirja. Kirjasta ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Kirjapöllö (bloggauksen lopussa on hyviä kysymyksiä), Lukijatar ja Elina. Heidän lukemansa kirja ei kuitenkaan ollut sama kuin minun lukemani, koska he puhuvat vain kolmesta Jody-tarinasta (ehkä näitä Jody-novelleja on enemmänkin, mikä selittäisi oman painokseni neljännen tarinan irrallisuuden) ja lisäksi suomalaiseen painokseen sisältyvistä muista novelleista.

Edit 15.10.22.

John Steinbeck: The Red Pony, 1994 (1938). Neljä novellia (The Gift, The Great Mountains, The Promise, The Leader of the People). Mammoth. Kannen tekijä kirjastotarran alla. 85 sivua.

Nathan Söderblom (rauhannobelistit 1930)

Vuoden 1930 Nobelin rauhanpalkinnon sai ruotsalainen arkkipiispa Nathan Söderblom (1866-1931) "kirkon työstä maailmanrauhan eteen". Tilasin kaukolainana hänen elämäkertansa, Olle Nystedtin kirjan Nathan Söderblom: kort levnadsteckning (1931). Se ei kuitenkaan kiinnostanut minua kovin paljon, koska sen ruotsi oli vanhahtavaa ja vähän hankalaa, se oli sisällöltään hyvin uskonnollispainotteinen ja siinä puhuttiin usein ihmisistä joista en tiennyt mitään, mutta jotka kirjoittaja oletti lukijan tuntevan (kirja oli selvästi suunnattu ihmisille, jotka jo tiesivät Söderblomista melko paljon). Nystedt myös selvästi itse ihaili Söderblomia suuresti ja elämäkerta oli siksi hyvin kritiikitön. Kirjassa kerrottiin siitä, mitä Söderblom teki eri aikoina, muttei paljonkaan hänen toimintansa motiiveista tai hänen ajatuksistaan tai varsinkaan tunteistaan. Luin kirjaa kuitenkin sivulle 89 sekä myöhemmän luvun "För fred och kristlig gemenskap", joten sain Söderblomista ja rauhanpalkinnon myöntämisperusteista jonkinlaisen kuvan.

Söderblom näyttää kirjan kansikuvassa vakavalta ja jopa synkältä, mutta hän oli ilmeisesti kuitenkin ymmärtäväinen, ystävällinen, auttavainen, seurallinen ja myös huumorintajuinen ihminen. Esimerkiksi toimiessaan nuorena Pariisissa ruotsalaisen seurakunnan pappina hän auttoi näpistyksestä naisvankilaan joutunutta ruotsalaista tyttöä pääsemään takaisin kotimaahan (s. 61). Hän vihki kuolinvuoteellaan makaavan tanskalaisen työläisen avioliittoon naisen kanssa, jonka kanssa mies oli elänyt jo kauan ja jonka kanssa tällä oli perhe - avioliittoon vihkiminen oli Ranskassa tuolloin ilmeisesti vaikeaa ja kallista sen vaatiman paperisodan takia (67-68). Söderblomilla oli voimakas velvollisuudentunto: Ranskassa hänen pienen kirkkonsa jumalanpalveluksiin osallistui usein vain vähän ihmisiä, ja eräänä päivänä Söderblom piti Calaisin merimieskirkossa täydellisen messun vain yhdelle paikalle saapuneelle kuulijalle. Tämä muisti messun kuitenkin vielä 30 vuoden päästä (65-66).

Söderblom tahtoi auttaa köyhiä pariisilaisia seurakuntalaisiaan ja kuljetti aina mukana isoa laukkua siltä varalta, että saisi lahjaksi esimerkiksi vanhat kengät tai takin, jotka voisi antaa eteenpäin. Hänen vaimonsa Anna piti eräänlaista naisyhdistystä palvelustytöille, ompelijoille ym. Pariskunta järjesti Pariisin kodissaan maanantaitapaamisia, joissa laulettiin, luettiin ja keskusteltiin, ja joihin osallistui mm. Aino Ackté (69, 70). Kerran Söderblomia pyydettiin aiemmin keittäjänä toimineen kuolevan ruotsalaisen naisen luo sairaalaan. Nainen oli unohtanut(!) ruotsin kielen ja oppinut ranskaa vain työssään selviämisen verran, joten kukaan ei ymmärtänyt häntä. Söderblom auttoi häntä kärsivällisesti, jolloin ruotsin kieli palautui vähitellen hänen mieleensä. Vaikka kirjassa ei tätä sanotakaan, tarina kertoo mielestäni surullisesti joidenkin palvelijoiden yksinäisyydestä vieraalla maalla - naisella ei ilmeisesti ollut ollut ketään ruotsalaisia (tai ranskalaisia) ystäviä, ehkä pitkien työpäivien takia, koska muuten hän ei varmasti olisi pystynyt unohtamaan äidinkieltään (61-62). Söderblom tutustui Ranskassa myös Alfred Nobeliin ja osallistui tämän hautajaisiin (68-69, 77).

Söderblom oli kirjan mukaan erinomainen puhuja, ja hän oli erittäin tunnettu 1900-luvun alussa: Kaarle XII:n jälkeen ei kukaan ruotsalainen mies ole varmasti ollut maailmassa niin tunnettu kuin arkkipiispa Nathan Söderblom, ja reformaation jälkeen ei kukaan yksittäinen mies ole saanut kristikunnan huomiota samalla tavalla kuin hän, sanoo kirkkohistorioitsija Hjalmar Holmquist (183). Jo vuonna 1907 hän unelmoi "Euroopan Yhdysvalloista", joka mahdollistaisi rauhan ja yhteisyyden tunteen eri kansojen välillä (186). Hänet nimitettiin Uppsalan arkkipiispaksi 1914, jolloin hän pyrki keskellä maailmansotaa saamaan kaikkien maiden protestanttisten kirkkojen edustajat allekirjoittamaan julistuksen rauhan puolesta (185). Hän halusi kaikkien kristillisten yhteisöjen toimivan sen puolesta, että rauhanomaisesta sovitteluprosessista tulisi välttämätön eri maiden välisissä konflikteissa ja että kansainvälistä oikeutta kehitettäisiin (187). Hän työskenteli paljon ekumenian hyväksi ja hyvien suhteiden luomiseksi eri kristillisten kirkkojen, etenkin protestanttisten, välille (189-204). Rauhanpalkinnolle tuntuu siis olleen hyvät perusteet.

Söderblom oli myös uskontohistorioitsija ja uskontotieteilijä, ja hän kirjoitti paljon (elämäkerran lopussa mainitaan 15 hänen ilmeisesti yleistajuista kirjaansa). Eino Sormunen painottaa kirjansa Ihminen olemisen äärellä (1962) lyhyessä henkilökuvassa (s. 51-56) Söderblomin tätä puolta: Söderblomin elämäntyö oli välkkyvän monitahoinen, kiireinen, levotonkin, häneltä pulppusi ajatuksia, aloitteita, improvisaatioita hyvin monelle taholle. ... Kirkkoruhtinas, joka osasi juhlavuuden taidon, oli läheltä katsottuna nöyrä, askeettinen, kilvoitteleva ihminen, joka tahtoi valaista ja lohduttaa siksi, että hän itse kulki syvissä vesissä ja oli jatkuvasti tuen tarpeessa. (55) Sormunen sanoo Söderblomia sekä ihailluksi että parjatuksi henkilöksi (51).

Söderblomin merkitys uskonnon tutkimuksessa näkyy siinä, että uskontotieteilijä Veikko Anttonen käsittelee uudemmassa väitöskirjassaan Ihmisen ja maan rajat (1996) muiden tutkijoiden lisäksi myös Söderblomin käsitystä pyhyyden merkityksestä (s. 54-58): Söderblom totesi, että "todellinen uskonto on mahdollinen ilman käsitystä jumaluudesta, mutta ilman pyhän ja profaanin välistä eroa uskonto ei ole uskonto". ... Söderblomille ihmetys, ihmettely (undran) on uskonnon äiti ja kunnioitus sen isä.

Näihin kirjoihin tutustumisesta huolimatta Söderblom jäi minulle henkilönä aika vieraaksi.

Edit 30.7.22, 31.7.22.

Olle Nystedt: Nathan Söderblom. Kort levnadsteckning (sjätte upplagan), 1931. Svenska kyrkans diakonistyrelses bokförlag. 238 sivua.
Eino Sormunen: Ihminen olemisen äärellä, 1962. WSOY. 111 sivua.
Veikko Anttonen: Ihmisen ja maan rajat. 'Pyhä' kulttuurisena kategoriana, 1996. Suomalaisen kirjallisuuden seura. Kansi: Mika Launis. 218 sivua (159 tekstisivua).

Willy Corsari: Pikajuna pysähtyi, 1961 (Een expres stopte, 1938)

Kirjablogeissa on jälleen tänä vuonna Kirsin kirjanurkan emännöimä dekkariviikko, johon osallistun ainakin kolmella kirjoituksella.

Ensimmäisenä on vanha hollantilainen dekkari, jonka löysin Heikki Ahtialan kansikuvan takia. Sen kirjoittaja Willy (Wilhelmina) Corsari (1897-1998) oli kirjailija, näyttelijä ja säveltäjä, joka kirjoitti yli viidenkymmenen vuoden aikana kymmeniä kirjoja, enimmäkseen dekkareita. Häntä onkin sanottu hollantilaiseksi Agatha Christieksi, ja Wikipedian lähdeartikkelissa häntä sanotaan "leipäkirjailijaksi, jolla oli kirjallista intohimoa".

Kirjan alussa joku vetää pikajunan hätäjarrusta hollantilaisen pikkukaupungin lähellä, ja pian murhataan kaupungissa asuva rikas Kampen. Nämä tapahtumat on kuvattu preesensissä, minkä jälkeen siirrytään tavalliseen kerrontaan ja imperfektiin.

Tapausta alkaa selvittää poliisitarkastaja Lund, joka on ilmeisesti Corsarin kirjojen vakiosankari, ja hän tutustuu murhatun perheeseen: paljon tätä nuorempaan vaimoon Vera Kampeniin ja isästään vieraantuneeseen 18-vuotiaaseen(?) poikaan Jacquesiin, joka herättää epäluuloja kyynisellä asenteellaan ja säännöllisellä juopottelullaan. Musiikki ja säveltäminen on kuitenkin Jacquesille tärkeää, mistä johtuu kannen nuottiteline, ja myös Vera välittää poikapuolestaan ja on tälle ystävällinen, mitä Jacques kaipaa kovasti, koska kumpikaan hänen vanhemmistaan ei ole välittänyt hänestä paljonkaan. Lund huomaa, että menneisyyden varjot ovat pitkät - liittyvätkö Kampenia vuosia aiemmin sivunneet kuolemantapaukset hänen murhaansa?

Joissakin, onneksi tosin harvoissa, dekkareissa on ongelmana se, että henkilöt ovat niin epämiellyttäviä, ettei heistä välitä eikä kirjaa oikeastaan haluaisikaan lukea tämän takia, koska sen tunnelma on niin kylmä. Tässä kirjassa ei ollut sellaista ongelmaa, koska sen yleisasenne on ystävällinen ja monet sen henkilöt tuntuvat mukavilta. Esimerkiksi Vera ei ole ahne nuori nainen, joka on mennyt naimisiin rahan takia ja ihastunut poikapuoleensa, vaan hän on kunnollinen ihminen, joka haluaa tehdä oikein, mutta on joutunut vaikeaan tilanteeseen. Myös Lund on älykäs ja ymmärtäväinen poliisi, eikä hänen vaimonsa Puck ole vain kokkauspalveluja tarjoava äänetön kotihengetär (kuten muistaakseni ranskalaisen poliisisankarin Maigretin vaimo), vaan itsessään kiinnostava ja hauska sivuhenkilö; Lund saa usein uusia oivalluksia keskustellessaan tapauksista hänen kanssaan. Muutenkin naiset ovat kirjassa näkyviä ja aktiivisia hahmoja.

Kirjassa yllätti kansainvälisyys (henkilöt olivat esimerkiksi asuneet välillä Ranskassa, ja joillakin heistä oli yhteyksiä myös Hollannin Aasian siirtomaihin) sekä "intialaisten" ihmisten melko näkyvä läsnäolo siinä. Jacquesilla on kirjassa salaperäinen intialainen ystävä Max ja Veralla intialainen ystävä Toetie Koeling, joka kuitenkin käyttää puheessaan usein 'malaijankielistä' eli toiselta suunnalta kuin Intiasta olevaa sanaa. Hollannin siirtomaat eivät muistaakseni olleet Intiassa vaan Kaakkois-Aasiassa, ja sana 'intialainen' vaikuttaa muistakin syistä kirjassa vähän käännösvirheeltä - suomennos on tehty tanskankielisestä käännöksestä - tai ainakin käytetyn toisin kuin miten sitä nykyään käytetään.

Kirja oli sympaattinen, leppoisa ja mukava luettava, ja hollantilaisuus toi siihen mukavan lisävivahteen. Dekkarin juoni oli nokkela ja loppuratkaisu yllättävä. Corsarilta on tämän kirjan lisäksi suomennettu ainakin kirja Viimeinen näytös. Sapo-sarjassa on lyhyt kirjoitus tästä Pikajuna pysähtyi -kirjasta.

 

 

 

 

 

 

 

 

Edit 6.6.22, 7.6.22.

Willy Corsari: Pikajuna pysähtyi, 1961 (Een expres stopte, 1938 [kirjassa annettu alkuteoksen nimi En ekspress stopte on väärin kirjoitettu]). WSOY, Sapo-sarja 56. Tanskankielisestä käännöksestä En Ekspress Standsede suomentanut Eero Ahmavaara. Kansi: Heikki Ahtiala. 200 sivua.

Agatha Christie: The Hound of Death and Other Stories, 1978 (1933)

Löysin kirpparilta Agatha Christien varhaisen novellikokoelman, josta en ollut koskaan kuullutkaan ja joka oli melkoisen yllättävä. Vaikka joissakin harvoissa Christien dekkareissa onkin yliluonnolliselta vaikuttavilta aineksia, ne ovat kuitenkin aina loppujen lopuksi realistisia, ainakin muistaakseni. Tämän kirjan tarinoissa sen sijaan mennään reippaasti ja pidäkkeettä yliluonnollisen puolelle.

Kirjaa lukiessa tuntui siltä, että novellit olivat Christien pohdintoja aikansa eli 1900-luvun alun aatevirtauksista ja käsityksistä, ja hän tuntui joskus ottavan nämä melko vakavasti periaatteella "emme ymmärrä kaikkea emmekä voi tietää kaikkea". Maailma oli täynnä kaikkea jännittävää ja selittämätöntä, johon tieteellä ei ollut vastauksia, joten tällaisten asioiden mahdollisuutta piti ainakin harkita. Tämä ilmenee novellien henkilöiden, joista toinen on usein psykologi, keskusteluista ja väittelyistä, ja kirjan tarinoissa tieteellinen maailmankuva ja yliluonnolliset asiat törmäävät usein piristävällä tavalla.

"My point is that there are often two ways of arriving at the same result. Ours is, admittedly, the synthetic way. There might be another. The extraordinary results arrived at by Indian fakirs for instance, cannot be explained away in any easy fashion. The things we call supernatural are not necessarily supernatural at all. An electric flashlight would be supernatural to a savage. The supernatural is only the natural of which the laws are not yet understood." (4)

Kirjan niminovellin aiheena on muinainen teknologialtaan ylivertainen kulttuuri ja jonkinlainen sielunvaellus, ja siitä pidin kirjassa vähiten. Muissa novelleissa käsitellään esimerkiksi vahvoja ja paikkansapitäviä ennakkoaavistuksia, naista, jolla on sivupersoonia (joiden kerrotaan johtuvan siitä, että kuollut "ystävä" on vallannut tämän ruumiin), enneunia, kummituksia, kissan psyyken siirtymistä ihmisen ruumiiseen sekä meedioita - eli eivät nämä muutkaan mitenkään tavanomaisia asioita käsitelleet. Eräässä sympaattisessa tarinassa parkkiintunut materialisti luopuu aina välillä kuulemansa ihanan soiton takia kaikista miljoonistaan ja hänen ajattelutapansa muuttuu täysin. Parissa kolmessa novellissa on mukana yliluonnollinen elementti, mutta vain henkilöhahmojen huijauksena, ja ne osoittautuvatkin loppujen lopuksi dekkaritarinoiksi. Psykologiset teoriat ja käsitykset ovat mukana monessa kirjan tarinassa.

"Good old subconscious," cried Jack Trent. "It's the jack-of-all-trades nowadays." (25)

Vaikka kirjan yliluonnolliset tarinat eivät olleet ainakaan nykynäkökulmasta uskottavia, melkein kaikki kirjan novellit olivat minusta kuitenkin ihan viihdyttäviä, koska Christie kirjoittaa taitavasti. Hän ei paljasta kaikkea kerralla eikä selitä liikaa, vaan luottaa lukijan kykyyn muodostaa tarina vähän kerrallaan annetuista tiedonjyväsistä ja tapahtumista ja onnistuu pitämään lukijan arvailemassa monesti tarinan loppuun asti. Novelleina nämä toimivat hyvin, ja kirja oli minusta myös kulttuurihistoriallisesti mielenkiintoinen.

Kirja on käännetty nimellä Kuoleman koira, ja suomennoksesta ovat kirjoittaneet Päiväkävelyllä, Jokke ja Juhani K.

Edit 15.5.22.

Agatha Christie: The Hound of Death, 1978 (1933). Fontana/Collins. Kansi: Tom Adams. 190 (pienellä kirjoitettua) sivua, 12 novellia.

Mary Roberts Rinehart: Kuusi kuolemaa. Salapoliisiromaani, 1955 (The Wall, 1938)

Ajattelin tutustua dekkarikirjallisuuden klassikon, amerikkalaisen Mary Roberts Rinehartin (1876-1958) romaaniin, kun löysin sen kirpparilta, siksikin että olin pitänyt hänen novellistaan, jonka luin aiemmin. Rinehart oli kiinnostava henkilö, joka esimerkiksi toimi sotakirjeenvaihtajana Belgiassa ensimmäisen maailmansodan aikaan. Hän oli hyvin tuottelias kirjailija, joka kirjoitti romaaneja, novelleja, näytelmiä ja tietoteoksia. Häntä on sanottu "Amerikan Agatha Christieksi" ja hänen kirjojaan myytiin miljoonia.

Tämä kirja oli kuitenkin hyvin hidastempoinen. Sen minäkertoja on Marcia Lloyd, jonka veljen Arthurin entinen vaimo, rahanahne Juliette Ransom, murhataan saarella, jossa on Lloydien perinteinen kesänviettopaikka rikkaiden yhteisössä. Marcia ja Arthur ovat kovin köyhiä: heillä on meren rannalla olevan kesäkartanonsa ja New Yorkin ison huoneistonsa lisäksi varaa pitää vain neljää palvelijaa (kesätaloonhan tarvittaisiin ainakin 12 palvelijaa, kuten eräs kirjan henkilöistä huomauttaa). Siksi Arthur on vaarassa joutua epäilyksenalaiseksi, koska Juliette vaati häneltä suuria elatusmaksuja.

Marcia on ärsyttävän passiivinen, hän ei koko pitkän kirjan ajan tee muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta oikein mitään asian selvittämiseksi vaan vain pohdiskelee ja seurailee tapahtumia, vaikka lukija odottaisi hänen olevan aktiivisempi. Pienestäkin järkytyksestä hän - samoin kuin muut kirjan rikkaat naiset, jostain syystä palvelijoille ei käy näin - joutuu vuoteenomaksi päiväksi tai pariksi. Hän tapaa saarella aikaa viettävän salaperäisen taiteilijan Allen Pellin, joka myös joutuu epäillyksi Julietten murhasta, ja rakastuu tähän huomaamatta (siis lukijan huomaamatta, Marcia ja Allen tapaavat ja keskustelevat muutaman kerran ja sitten Marcia vain sanoo rakastavansa Allenia ja tekevänsä mitä tahansa tämän puolesta).

Kirjan alkusivujen henkilöluettelossa kerrotaan, millaisia kirjan henkilöt ovat – esimerkiksi Marcian sanotaan olevan ”herkkä, viehättävä ja älykäs”, mutta päähenkilöiden luonteenpiirteet eivät juurikaan ilmene heidän sanoistaan ja toiminnastaan. Lukijana ihmetyttää myös se, miksi saaren leppoisa ja älykäs sheriffi (joka toki on tuntenut Marcian ja Arthurin lapsesta saakka) käy aina välillä tiedottamassa Marcialle tapauksen kulusta.

Tämä ei varmastikaan ollut Rinehartin parhaita kirjoja. Kyllähän sen luki, jos sen otti enemmän ihmissuhderomaanina eikä odottanut jännitystä, jota siinä ei ollut nimeksikään, mikä johtuu paljolti kirjan kerrontaratkaisusta - Marcia on hyvin harvoin itse mukana tapahtumissa, vaan hän vain kertoo, mitä joillekin muille on tapahtunut aiemmin. Kirjan asenteet olivat melko raivostuttavia.

Juhani K. piti kirjaa jännittävänä. Hyönteisdokumentissa on kirjoitettu Rinehartin tarinakokoelmasta.

Kirjassa ei ollut kansikuvaa, mutta sen sijaan etukannen sisäpuolelle oli liimattu vauhdikas exlibris.

Edit 7.5.22, 12.5.22.

Mary Roberts Rinehart: Kuusi kuolemaa. Salapoliisiromaani, 1955 (The Wall, 1938). Gummerus, Salama-sarja 15. Suomennos: S. S. Taula [Saima Sigrid Pohjonen]. 356 sivua.

H. P. Lovecraft: Antología del horror, vol. I, 2015 (1917-1935)

Jo kirjan kannesta voi huomata, että tämä ei ole minulle ihan tyypillistä luettavaa. Sain tämän kauhunovellien kokoelman lainaksi eräältä ystävälliseltä meksikolaiselta ilman että varsinaisesti pyysin tai edes välttämättä halusin sitä. Ajattelin kuitenkin että voisin lukeakin sen, koska sata vuotta sitten kirjoittanut amerikkalainen Howard Phillips Lovecraft (1890-1937) on kauhukirjallisuuden klassikko, joka on luonut kokonaisen oman kauhistuttavien myyttisten olentojen universuminsa, ja hänen nimensä oli minulle tuttu Portti-lehdestä.

Ensin kirjan tarinat tuntuivat minusta lähinnä höpsöiltä: päähenkilöt vaikuttivat hyvin herkkätunteisilta ja tuntuivat enemmän tai vähemmän sekoavan heti nähtyään jotain järkyttävää - nykylukijana olisi odottanut joitain vähän pelottavampia juttuja ja karskimpia sankareita.

Nykylukijana myös se tuntui oudolta, että Lovecraftin hirviöt ovat yksiselitteisesti hirviöitä, joissa ei ole mitään inhimillisyyttä tai sovittavia piirteitä, eikä mahdollisuutta todelliseen, tasa-arvoiseen kommunikaatioon näiden hirviöiden ja ihmisten välillä ole, vaikka jonkinlaista yhteydenpitoa saattaakin olla olemassa ja vaikka hirviöt ovat eittämättä älyllisiä olentoja, joskus kehittyneempiä kuin ihmiset. Hirviöt ovat sananmukaisesti peräisin toisesta maailmasta. Viisain teko, minkä ihmiset voivat tehdä, on pysytellä erossa näistä olennoista, ja tekstin jatkuvat viittaukset niiden kammottavuuteen (silloinkin kun ne eivät häirinneet ihmisiä, elleivät nämä häirinneet niitä) alkoivat kirjassa tuntua vähän yksitoikkoisilta. Nykyisissä fantasiakirjoissa on sitä vastoin tottunut siihen, että myös ihmisistä poikkeavat olennot saattavat usein olla sympaattisia ja auttaa ihmisiä, ja ihmiset saattavat jopa ystävystyä niiden kanssa.

Minua myös turhautti se, että Lovecraft ei tunnu koskaan pääsevän oikein asiaan: kertoja (ja lukija) näkee hirviöt melkein aina kaukaa, hämärästi ja epäselvästi, tai sitten sellainen kertoja, joka on onnettomuudekseen nähnyt hirviöt selvästi tai tutustunut asiaan muuten lähemmin, pitää asiaa niin hirvittävänä, vaarallisena ja järkyttävänä, ettei voi kertoa siitä muille tarkemmin. Jo näissä sadan vuoden takaisissa tarinoissa oli nykyisistäkin kertomuksista tuttu ajatus siitä, että tavalliset ihmiset eivät pysty käsittelemään tällaista kauhistuttavaa tietoa, vaan se pitää pitää salassa, vain harvojen ja valittujen hallussa. Suurin osa varsinkin pidemmistä tarinoista oli vain viittauksia pelottaviin asioihin - outoja jälkiä, kaatuneita puita, tuhottuja rakennuksia, paniikinomaisia puhelinsoittoja, jotka katkeavat kesken, pahaa hajua, kummallista värinää ilmassa, epäselviä äänitteitä, salaperäinen kivi jossa on tuntematonta kirjoitusta, ihmisten epätäydellisiä kertomuksia, intiaanien tarinoita, vihaisia ja haukkuvia koiria... Pelon lähdettä ei koskaan nähdä oikein selvästi. Tässä nämä tarinat toivat mieleeni 1990-luvun tv-sarjan Salaiset kansiot (The X-Files), jossa muistaakseni oli samanlainen hyshys-asenne ja turhauttavasti lähinnä vain viitteitä salaperäisiin ja kauhistuttaviin asioihin. Salaiset kansiot tuntuu olevan paljosta velkaa Lovecraftille.

Luin kuitenkin jo kirjan alkuvaiheessa koosteen Lovecraftin elämän tapahtumista kirjan lopusta, mikä muutti suhtautumistani kirjaan. Kun Lovecraft oli kolmivuotias, hänen isänsä sai hulluuskohtauksen ja joutui viideksi vuodeksi eli kuolemaansa asti sairaalaan. Neljännesvuosisata myöhemmin myös hänen äitinsä joutui mielenterveysongelmien takia loppuiäkseen sairaalaan. (Lovecraft itse kuoli syöpään.) Tämä antoi minulle uuden tulkintakehyksen kirjaan, vaikken tiedä onko se oikeutettu: aloin pitää Lovecraftin pimeästä tuntemattomuudesta tulevia, maan alta nousevia tai ulkoavaruudesta saapuvia hirviöitä vertauskuvana niistä voimista, joita meillä on sisällämme, joita emme pysty hallitsemaan ja jotka haluavat ja saattavat vallata tuntemamme järjellisen, säännönmukaisen, normaalin maailman, jos annamme niille mahdollisuuden siihen. (Myös Freud ja alitajunta, joka oli tuolloin aika uusi asia, kävivät mielessä.) Tämä tulkinta selitti myös sen, miksi Lovecraftin hirviöt olivat niin yksiselitteisen kauhistuttavia olentoja ja myös sen, miksei hirviöitä koskaan nähty oikein kunnolla, miksei niistä saatu todella otetta, eikä niitä myöskään koskaan voitettu kokonaan, vaan ne jatkoivat elämäänsä tavalla tai toisella. Kirjan henkilöt joutuivat tapahtumien pyörteeseen juurikaan valitsematta sitä itse (vaikka heillä saattoikin olla kiinnostusta asiaan ja tutkimustietoa siitä), eivätkä he voineet luovuttaa, koska asia oli niin tärkeä.

Kirjan henkilöillä olivat hirviöiden edes väliaikaisessa voittamisessa apuna kansatieteeseen, myytteihin ja salatieteisiin perehtyneet tiedemiehet, joiden suhtautumistapa oli korostetun järkevä ja rationaalinen, sekä koirat, jotka luonnostaan vihasivat naamioituneitakin hirviöitä ja puolustivat ihmisiä näitä vastaan. Nykylukijana tuntui hassulta, että kirjan pidempien novellien salaperäisiä, kammottavia, valtavia ja asumattomia paikkoja, jotka kätkivät sisäänsä pimeitä salaisuuksia ja voimia, olivat nykyisin hyvinkin viattomilta ja kesytetyiltä tuntuvat Uuden-Englannin, esimerkiksi Vermontin, metsät.

Tavallaan pidin näistä tarinoista mm. siksi että niiden kirjoitustyyli oli sujuva, tunnelmallinen ja mukavan vanhahtava (mielestäni myös omana kirjoitusajankohtanaan) ja päähenkilöiden herkkätunteisuuskin alkoi tuntua sympaattiselta, mutta eiköhän yksi kirja Lovecraftia riitä minulle. Kirjan toimittajat Demián Trueba Lozano ja José Luis Trueba Lara ovat perehtyneet Lovecraftiin ja hänen kehittämäänsä mytologiaan perinpohjaisesti, ja he ovat lisänneet novelleihin paljon termejä ja henkilöitä selventäviä alaviitteitä (novelleissa puhutaan joskus myös todella eläneistä ihmisistä tai heidän kirjoistaan) sekä kirjan loppuun Lovecraftin elämän tärkeimmät tapahtumat. Lovecraft vaikuttaa muuten olleen melkoinen lapsinero, ja hän tutustui lapsena ja nuorena mm. kemiaan ja muihin luonnontieteisiin.

Lovecraftin Kootut teokset on julkaistu 2000-luvulla Jalavan kustantamana. Muita kirjoituksia Lovecraftista: Matkalla tuntemattomaan, Kiiltomato, Obskuuri, Oi kurjulaiset kultamunat, Niin monta lukematonta, Kirjavinkit. Ylen artikkelissa on taustaa ja tulkintaa Lovecraftista ja hänen teoksistaan.

Findancessa on ytimekäs esittely Lovecraftista: "Amerikkalaista H. P. Lovecraftia (1890–1937) pidetään ansaitusti kauhun mestarina, modernin kauhukirjallisuuden isänä. Hänen kertomuksissaan keskeistä on silmitön pelko vierasta ja tuntematonta kohtaan, hulluus ja järjettömyys. Lovecraftin perintö ja hänen luomansa Cthulhu-mytologia elävät edelleen vahvasti populaarikulttuurissa."

Kirjan tarinat: La tumba (The Tomb, 1917, 16 s.), Dagón (Dagon, 1917, 10 s.), La ceremonia (The Festival, 1923, 16 s.), En la cripta (In the Vault, 1925, 13 s.), El horror de Dunwich (The Dunwich Horror, 1928, 69 s.), El que susurra en la oscuridad (The Whisperer in Darkness, 1930, 106 s.), El que acecha en la oscuridad (The Haunter of the Dark, 1935, 38 s.). Lopussa Una cronología mínima (15 s.).

Edit 22.1.22, 20.2.22.

H. P. Lovecraft: Antología del horror, vol. I (2015, tercera reimpresión). Tarinat vuosilta 1917-1935. Compilación, notas y cronología: Demián Trueba Lozano y José Luis Trueba Lara. Quarto de hora, Editorial Porrúa. Ei kääntäjän nimeä (toimittajat?). Ei kannen tekijän nimeä. 288 sivua.