Elli Tompuri: Tieni jatkuu, 1942

Tämä kirja on jatkoa noin puolitoista vuotta sitten lukemalleni näyttelijä Elli Tompurin (1880-1962) elämäkerran ensimmäiselle osalle. Tämä vuodesta 1923 alkava kirja sijoittuu suurimmaksi osaksi Yhdysvaltoihin: Tompuri oli turhautunut siihen, että hän ei saanut kotimaasta vakituisia töitä ja muutenkin vastaanotto hänen esityksilleen oli joissain tapauksissa nihkeä, vaikka hän tunsi olevansa "täydessä taiteellisessa luomisvoimassa", joten hän päätti kokeilla onneaan Amerikassa esiintymällä suomalaissiirtolaisille.

Niinpä hän matkusti pienen seurueen kanssa laivalla Yhdysvaltoihin (sopimatta esityksistä etukäteen!), vuokrasi suomalaisten siirtolaisten rakentamia tai omistamia esiintymistiloja ensin New Yorkista ja sitten muualta USA:sta ja esitti osia näytelmistä tai lausui runoja. Maassa näyttelijäseurue matkusti ostamallaan autolla, ja heillä oli oma kuski. Esiintymistilojen vuokraamista hankaloitti se, että Yhdysvaltain suomalaissiirtolaiset olivat näin vähän aikaa vuoden 1918 sodan jälkeen jakaantuneet erilaisiin leireihin ja olivat tarkkoja siitä, kenelle vuokraavat seuratalojaan tai muita tilojaan. Tompuri kuitenkin selätti usein nämä(kin) vaikeudet.

Yleisöä Tompurilla kuitenkin oli: amerikansuomalaisia oli melkein joka puolella Yhdysvaltoja - esimerkiksi Kaliforniassa ja Los Angelesissakin oli suuri suomalaisyhteisö, vain Teksasissa ei ollut ollenkaan suomalaisia - ja nämä pitivät kulttuuriharrastuksia tärkeinä. Tompurilla oli Yhdysvalloissa myös amerikkalaisia ystäviä.

Tompurista kirjoitettiin amerikkalaisissa lehdissä ilmeisesti paljon, ja hän sai yleensä hyviä arvioita esityksistään. Hän esiintyi jonkin verran myös amerikkalaiselle yleisölle, vaikkei osannut englantia vielä tässä vaiheessa kovin hyvin - jotkin runot hän lausui rohkeasti suomeksi. Hän pääsi myös tunnetun amerikkalaisen "impressaarion" eli esiintyjien välittäjän esiintyjälistalle, ja mennessään uudestaan Amerikkaan (hän oli väliaikana opiskellut englantia ahkerasti) hän esitti amerikkalaisille esimerkiksi Nummisuutarien Eskoa, Eino Leinoa ja Marjatta-runon Kalevalasta (ilmeisesti Tompuri teki paljon Kalevalan englanninnosta tunnetuksi USA:ssa), jotka saivat usein oikein hyvän vastaanoton. Arvioijat olivat vaikuttuneita Tompurin ilmaisukyvystä, taidosta, tunteen voimasta ja repertuaarista. (Tompuri siteeraa kirjassa kyllä myös negatiivisia arvioita, ei vain positiivisia.) Ongelmiakin Tompurin Amerikan-matkoilla oli, eikä hän rikastunut niiden ansiosta, vaikka yleisöä usein olikin paljon. Etäisyydet USA:ssa olivat tietysti suuria, ja kirjan loppupuolella Tompuri mainitsee ennätysmäisen pitkän, yli 50 tunnin bussimatkan.

Ensimmäisellä matkallaan Amerikassa Tompuri viipyi 14 kuukautta, vaikka hänellä oli kotona tuolloin ehkä 11- ja 13-vuotiaat pojat Kaarlo ja Lauri ja hän kaipasi heitä. Hän ei kerro, kuka poikia hoiti (hän oli eronnut lasten isästä, jonka mainittiin lisäksi olevan Intiassa) - ehkä taloudenhoitaja Hilma?

Suhtautuminen Tompuriin Suomessa oli kummallisen penseää, mikä ilmeni jo elämäkerran edellisestä osasta - hänen menestyksestään Yhdysvalloissa ei oltu kiinnostuneita, hänen esityksensä Suomessa saatettiin jättää lehdissä huomiotta tai arvioida kohtuuttoman negatiivisesti, eikä häntä haluttu palkata Kansallisteatteriin. Suomalaisetkin pitivät häntä kuitenkin hyvin lahjakkaana ja taitavana näyttelijänä. Tompuri ei kovin paljon valita tästä asiasta, mutta se tulee kirjassa kuitenkin selkeästi esille, ja häntä varmaan turhautti ja välillä lannistikin paljon suomalaisten asenne.

Tompuri käytti lausuntaesityksissään kehoaan hyvin ilmeikkäästi, ja ammattinsa takia hän harrasti liikuntaa hämmästyttävän paljon: jossain kohdassa hän muistaakseni sanoo tekevänsä liikuntaharjoituksia 2-3 tuntia päivässä (vaikkei välttämättä jatkuvasti kuukaudesta toiseen).

Tompuri kirjoittaa hyvin, ja kirja oli ihan kiinnostava, mutta aiheensa johdosta melko episodimainen (menin tänne, tein tätä, tapasin nämä ihmiset) eikä sen takia yhtä mielenkiintoinen kuin edellinen osa. Sitä oli kuitenkin mukava lukea ajankuvan takia, ja oli yllättävää saada tietää siitä, miten paljon Yhdysvalloissa oli suomalaissiirtolaisia 1920-luvulla ja miten näkyvä osa paikkakuntien elämää nämä saattoivat olla (Tompuri kirjoittaa muistaakseni eräästä amerikkalaisesta kuvanveistäjästä, jonka talon oven päällä luki englanniksi "Pääsy kielletty" tai vastaavaa, ja sen alla suomeksi "Tervetuloa"). 1930-luvulla amerikansuomalaiset olivat jo alkaneet sulautua kantaväestöön.

Kirjan loppupuolella Tompuri analysoi kiinnostavasti kahta näytelmää (August Strindbergin Voimakkaampaa ja Maurice Maeterlinckin Monna Vannaa), kannustaa Kalevalan opettamiseen kouluissa (hänen mukaansa Kalevalan opettaminen onnistuisi mainiosti alle kymmenvuotiaille tai noin lukioikäisille, mutta ei sovi näiden ikien välillä) ja puhuu suuresti arvostamansa Eino Leinon runoista.

Tompurilla oli hyvin vahva taiteilijaidentiteetti ja vakaa käsitys siitä, mikä on hyvää kulttuuria ja mikä ei. Minua vähän häiritsi se, että kirjan sivuilta huokui voimakkaana Taiteen merkitys isolla T:llä. Tompuri ei varmaan hyväksyisi monia niitä kirjoja, joita itse luen.

Puhun nyt "upper tennistä", monimiljoonien omistajien luokasta. Sillä muissa piireissä ei työn ja ajan jako ole niinkään rajoitettu kuin meillä. Päinvastoin amerikkalainen mies voi naista auttaakseen ottaa osaa moniin askarteluihin, joissa suomalaisen mielestä hänen arvonsa alenisi. Astiainpesussa ja perunankuorimisessa olen nähnyt siellä monen kuuluisankin miehen askartelevan, jopa suomalaisenkin. Vaikka en ole varma, ottaisiko viimeksi mainittu tuota tapaa mukaansa, jos taas palaisi kotimaahan. Niinpä onkin keskinkertaisesti ansaitsevissa piireissä miehen ja naisen välinen suhde hyvin toverillinen. (287)

Kirjassa on paljon kuvia, ja se on mukaansatempaavasti kirjoitettu.

Nummisuutarien Esko ja Kalevalan Marjatta.

 

Edit 27.11.21.

Elli Tompuri: Tieni jatkuu, 1942. WSOY. 363 sivua.

Elli Tompuri: Minun tieni..., 1942

Ajattelin osana Shakespearen sisarukset -näytelmähaastetta lukea muitakin teatteriin ja näyttelemiseen liittyviä kirjoja. Kaari Utrion naishistoriikissa Suomen naisen tie puhuttiin 1900-luvun alun näyttelijäkuuluisuudesta Elli Tompurista ja sanottiin hänen muistelmiaan muistaakseni eloisiksi, joten kun löysin kaksi osaa sopivasti kirpparilta, otin ne luettaviksi. Tämä ensimmäinen osa kattaa suunnilleen vuodet 1880-1920.

Tompuri syntyi Haminassa vuonna 1880 maanviljelijän tyttärenä ja käytyään Helsingissä koulua suoritti ylioppilastutkinnon – vuonna 1898! Hän ei tunnu pitävän ylioppilastutkinnon suorittamista mitenkään erikoisena asiana tytölle. Tompuri ei nuorena mitenkään erityisesti suunnitellut näyttelijän ammattia, vaikka osallistuikin lapsena ja nuorena joihinkin pienehköihin näytelmiin esimerkiksi koulussa. Näyttelijä hänestä kuitenkin tuli, huolimatta siitä, että hänen äitinsä piti ajatusta aivan järkyttävänä.

Tompuri kuvaa kirjassa lapsuuttaan ja nuoruuttaan (melko lyhyesti, näistä olisin lukenut mielelläni enemmänkin), työtään tai opiskeluaan Suomen, Ranskan ja Saksan teattereissa, Espanjan matkaansa, ja roolejaan ja kiertueitaan Suomessa. Hän sanoo käyttäneensä ”kiertue”-sanaa Suomessa ensimmäisenä kysyttyään ensin neuvoa tohtori A. V. Koskimieheltä; ennen puhuttiin ”turneesta”. Tompuri ei pelännyt haasteita: vähän päälle kaksikymppisenä hän otti pyydettäessä konkurssikypsän Tampereen teatterin johtaakseen vuodeksi, minkä jälkeen teatteri oli taas elinkelpoinen. 1800-luvun suomalaisuusaate näkyy kirjassa: Tompuri oli suomenkielisestä kodista, mutta kävi Haminassa yhtä aikaa vuoden ajan suomen- ja ruotsinkielistä kansakoulua oppiakseen puhumaan ruotsia, koska hänen piti jatkaa Haminan ruotsalaisessa tyttökoulussa (suomalaista koulua ei siellä ollut). Helsingissä hän opiskeli ruotsinkielisessä yhteiskoulussa, koskei mahtunut suomenkieliseen sopivalle luokkatasolle, mutta oli tässä koulussa avoimesti fennomaani. Kirjassa on paljon Suomen kulttuurihistoriasta tuttuja nimiä, esimerkiksi teatterinjohtaja Kaarlo Bergbomista, Albert Edelfeltistä, Ida Aalbergista sekä Eino Leinosta puhutaan melko paljon.

Tompurin kirja on varmaan eräänlainen ennätys muistelmakirjalle siinä, miten vähän siinä kerrotaan henkilökohtaisista asioista. Sivulla 250 on tällainen virke: Kun poikani syntyi, syntyi minussa samalla myös yhtäkkinen ajatus: nyt näyttelen Hamletin. Tätä ennen ei ole puhuttu mitään seurustelusta, miehestä, avioliitosta eikä raskaudesta eikä millään tavalla viitattu näiden olemassaoloon. Myöhemmin kirjassa mainitaan samalla tavalla melko ohimennen toisen pojan olemassaolo ja sen jälkeen muutamassa kohdassa kerrotaan poikien, Kaarlon ja Laurin, toimista pieninä, ja heistä on myös kuvia. Miehestä ei puhuta koko kirjassa mitään, eikä hän esiinny myöskään kirjan runsaissa kuvissa, vaikka näissä on esimerkiksi Tompurin kotiapulaisia ja sairaanhoitajia (Tompuri sairastui Espanjan matkalla lavantautiin, joka olisi tuohon aikaan saattanut helposti olla kuolemaksi). Netin mukaan Tompuri oli naimisissa pankinjohtaja Lauri af Heurlinin kanssa vuosina 1910-1919; he erosivat. Ehkä Tompuri ajatteli, että ne, jotka tuntevat hänet, tietävät hänen avioliitostaan, ja muiden ei tarvitse siitä tietääkään.

Tompuri esitti tosiaan myös Hamletia, ja näytelmä otettiin ilmeisesti hyvin vastaan. Äidiksi tultuaan hän kävi kiertueella ja oleskeli jonkin aikaa Saksassa ja Englannissa (ei sanota, olivatko pojat mukana), joten hän ei luopunut työstä avioliiton tai äitiyden takia. Hän sanoo joskus 1910-luvusta kertoessaan joutuneensa elättämään viisi henkeä tuloillaan (sanomatta ketkä, mukana oli poikien lisäksi varmaan kotiapulainen Hilma); tuolloin hän teki töitä yksityisopettajana.

Sisällissodan aikana Tompuri oli perheensä kanssa punaisten hallussa olevassa Helsingissä, ja kerran heidän asuntonsa ikkunasta ammuttiin sisään. Kirjaan on lainattu otteita hänen päiväkirjastaan tuolta ajalta, ja siinä hän sanoo kerta toisensa jälkeen, miten tärkeää olisi, ettei ihmisten välillä olisi vihaa, eikä hän ota puolta sodassa. Enkä toivoisi kummankaan saavan täydellistä voittoa, sillä se vain synnyttäisi loppumatonta vihaa ja kostotuumia. Sillä enemmän kuin kaikki nämä murhat, hävitykset ja muut kaameat tapaukset vaikuttaa ruhjovasti ja turmiollisesti se loppumaton vihan tunne, jota syövytetään kaikkialle. … Kauheaa on sota, ketä vastaan tahansa. (294) Sodan jälkeen hän pyrki auttamaan hätää kärsiviä hyväntekeväisyysnäytännöllä taiteilijaystäviensä kanssa. Hän sanoo työväen ihmisten olleen omissa näytännöissään erinomaista yleisöä ja tulleen innokkaasti katsomaan häntä, eli vaikka teatterissa käymistä pidetään ehkä nykyään jonkin verran elitistisenä harrastuksena, vuosisadan alussa se ei sitä ollut.

Tompuria arvostettiin ilmeisesti Suomessa paljon, esimerkiksi hänen yritystään vuokrata valtiolta rakennus suunnittelemaansa teatteria varten vuonna 1918 puolsi Suomen senaatille lähettämässään kirjeessä 16 kulttuuri- ja muun alan vaikuttajaa (mm. Aino Ackté, Eero Järnefelt, Magnus Enckell, Risto Ryti, Axel Gallen-Kallela, Jean Sibelius, Eino Leino ja Eliel Saarinen). Hän ei kuitenkaan koskaan saanut vakituista työtä Suomen teattereista, minkä hän koki epäoikeudenmukaisena, ja lukijastakin se tuntuu oudolta. Hänellä oli kuitenkin vakaa taiteilijaidentiteetti ja vahva tunne omasta arvostaan taiteilijana.

Vielä muutama poiminta kirjasta. Varmaan 1910-luvulla Tompuri sanoo Ibsenin näytelmästä (muistaakseni Nukkekodista, joka on kirjoitettu vuonna 1879), että siitä piti tehdä uusi suomennos, koska edellinen oli jo vanhentunut. Suomen kirjakieli ilmeisesti muuttui tuohon aikaan nopeasti. Shakespearesta hän sanoo Goethen löytäneen hänet uudelleen yli sadan vuoden unohduksen jälkeen. Minna Canthia arvostettiin 1900-luvun alussa ja hänen Anna Liisansa oli ensimmäisiä näytelmiä, joissa Tompuri oli mukana. Hänestä Tompuri sanoo jännästi suunnilleen niin, että ”silloin Canthin päivää vielä vietettiin” – Canth näköjään unohdettiin jossain vaiheessa. 1800-luvun loppupuolella tai 1900-luvun alussa Tompuri matkusti laivalla Haminasta Helsinkiin ja Helsingistä Turkuun; laivalla matkustaminen oli tuohon aikaan ehkä helpompaa kuin maata pitkin kulkeminen.

Joistakin vanhoista suomalaisista elokuvista tekee mielestäni hieman tuskallisia katsoa mm. se, että niiden puhetapa kuulostaa niin epäluonnolliselta. Tompuri puhuu tästä asiasta teatterin suhteen kirjan alkupuolella: hänen mielestään suomalaiseen teatteriin olisi tärkeä saada luonnollisempi puhetapa, niin että kaikkia, suhteellisen merkityksettömiäkin repliikkejä, ei korostettaisi ja sanottaisi teennäisesti. Koulussa lapsena Tompuri huolehti tarpeistosta joulunäytelmässä (Topeliuksen Rinaldo Rinaldini), johon hän vei myös herkkuja: Näytelmässä tarvittavat lantut vein kellaristamme kouluun joka harjoitukseen. Niitä ahmittiin yhtä halukkaasti kuin myöhemmin Kansallisessa Nummisuutarien hääpuuroa. (22)

Kirja oli kiinnostava, eloisa, sympaattinen ja varsin helppolukuinen.

Edit 25.6.20 & 2.7.20: lisätty Albert Edelfelt.

Elli Tompuri: Minun tieni..., 1942 (toinen painos). WSOY. 389 sivua.