Daniel J. Levitin: Musiikki ja aivot. Ihmisen erään pakkomielteen tiedettä (This is Your Brain on Music - The Science of a Human Obsession, 2006)

Daniel Levitin kertoo kirjassaan, miten musiikki vaikuttaa aivoihimme ja tunteisiimme ja miten aivomme ovat kehittyneet vastaanottamaan ja ymmärtämään musiikkia: rytmiä, melodiaa, sävellajia, äänenväriä, harmoniaa ja sointuja. Ja myös miten musiikki on mahdollisesti saanut aivomme kehittymään. Levitin on erinomainen henkilö kertomaan asiasta, koska hän on itse sekä muusikko että aivotutkija ja osaa kirjoittaa molemmista aiheistaan ymmärrettävästi ja kiinnostavasti. Hän tuntee ja rakastaa sekä klassista että populaarimusiikkia ja antaa tekstissä useita esimerkkejä monille tutuista kappaleista, mikä havainnollistaa kirjan tietosisältöä mukavasti.

Kirja sopii sekä ihmisten aivotoiminnasta kiinnostuneille että musiikista pitäville. Itse painotun enemmän edelliseen, koska kuuntelen musiikkia aika satunnaisesti, mutta kirjaa lukiessani tiedostin sen, että tunnen kuitenkin satoja kappaleita - kappaleet ovat painuneet mieleeni, vaikken olisikaan aktiivisesti kuunnellut niitä - ja että musiikki on myös minulle hyvin tärkeää. Kirja on tavallaan molempien aiheidensa helposti lähestyttävä ja mielestäni viihdyttävä peruskurssi.

Kirjassa puhutaan kiinnostavasti myös tieteen teosta: Tieteellinen menetelmä edellyttää, että kaikkia mahdollisia muuttujia kontrolloidaan, jotta pystytään tekemään vankat päätelmät tutkittavasta ilmiöstä. Kuitenkin tällainen kontrolli luo usein ärsykkeitä tai ehtoja, joita ei koskaan kohdattaisi todellisuudessa. Ne ovat tilanteita, jotka ovat niin kaukana todellisuudesta, etteivät ne ole edes päteviä. Brittiläinen filosofi Alan Watts on kirjoittanut kirjassaan The Wisdom of Insecurity (Epävarmuuden viisaus) tällä tavalla: Jos haluat tutkia jokea, et ota siitä ämpärillistä vettä ja tuijota sitä rannalla. Joki ei ole sen vesi, ja ottamalla veden joesta menetät joen olennaisen ominaisuuden, joka on sen liike, sen toiminta, sen virtaus. ... liian monet [musiikin] tutkijat tutkivat keinotekoisia sävelmiä ja käyttävät keinotekoisia ääniä - asioita, jotka ovat niin kaukana musiikista, ettei ole enää selvää, mitä niiden avulla opimme. (145)

Tarvitaanko muusikon uraan synnynnäistä lahjakkuutta tai jonkinlaiset "musiikilliset" geenit? Jotkin muut asiat saattavat olla paljon tärkeämpiä. Jotkin näistä taidoista vaikuttavat kaikenlaiseen erinomaiseksi tulemiseen, erityisesti päättäväisyys, itseluottamus ja kärsivällisyys. Tiedämme myös, että menestyneet ihmiset ovat keskimäärin epäonnistuneet useammin kuin ne, jotka eivät ole menestyneet. ... Epäonnistuminen on väistämätöntä ja se tapahtuu joskus sattumalta. Se mitä tekee epäonnistumisen jälkeen, on tärkeää. Menestyneet ihmiset ovat sitkeitä. He eivät lopeta. (206-207)

Kuten näkyy, kirjassa käsitellään myös ihmisen psykologiaa yleensä, esimerkiksi asiantuntijuutta. Siinä puhutaan lisäksi vaikkapa musiikin roolista ihmiskielen evoluutiossa tai usein isoaivojen varjoon jäävien pikkuaivojen merkityksestä mm. liikkumiselle ja sen tahdistamiselle ja näin myös musiikille. Mielenkiintoinen kirja, jolle Timo Paukun taitava suomennos tekee täyttä oikeutta.

Minna Huotilainen kertoo kirjassaan Näin aivot oppivat mm. siitä, miten musiikki auttaa lapsia oppimaan (tätä aihetta Levitin ei kirjassaan käsittele), ja Jonathan Lehrer käsittelee kirjassaan Proust Was a Neuroscientist muiden aiheiden ohella Igor Stravinskya, kuuloa ja musiikin havaitsemista.

Daniel J. Levitin: Musiikki ja aivot. Ihmisen erään pakkomielteen tiedettä, 2010 (This is Your Brain on Music - The Science of a Human Obsession, 2006). Terra Cognita. Suomennos: Timo Paukku. Kannen kuva: Caravaggio: Luutun soittaja. 273 tekstisivua + lukukohtaiset kirjallisuusviitteet (23 s.) + kiitokset (2 s.) + hakemisto (19 s.).

Brainology. The Curious Science of Our Minds, 2018

Luin viitisen vuotta sitten Jo Marchantin kirjan Hoida mielelläsi (joka pitäisi lukea joskus uudestaan, se oli niin mielenkiintoinen). Halusin ostaa kirjan, mutten löytänyt sitä nettikaupoista tai -kirppareilta. Sen sijaan löysin tämän artikkelikokoelman, jossa Marchant ja monet muut kirjoittajat käsittelevät tieteen uusia keinoja hoitaa ja parantaa ihmisen aivotoimintaan liittyviä erilaisia ongelmia. Kirjan mukaan kaikki sen artikkelit on alunperin julkaistu Wellcome-hyväntekeväisyyssäätiön sivuilla mosaicscience.com, an online publication that tells stories you can trust about the science you care about. En kuitenkaan enää löytänyt sivustolta esimerkiksi Marchantin artikkeleja eikä muitakaan kirjan artikkeleja näyttänyt siellä ikävä kyllä olevan, vaikka siellä paljon terveyteen liittyviä kirjoituksia onkin.

Artikkeleissa on kaikissa samanlainen rakenne: ensin esitellään jonkun tavallisen ihmisen terveysongelma, jonka uusia parannuskeinoja kirjoittaja lähtee sitten selvittämään haastattelemalla lääkäreitä ja muita terveysalan toimijoita - joskus virkistävästi muuallakin kuin anglosaksisissa maissa. Monissa artikkeleissa ei käsitellä valtavirran lääketieteen ratkaisuja, vaan useat niistä esittelivät uusia ja aika erikoisia ratkaisuja, mikä teki kirjasta mielenkiintoisen. Kirja ei ole kuitenkaan hörhötiedettä, vaan ilmiöitä taustoitetaan monelta kannalta, niistä esitetään erilaisia ja joskus vastakkaisiakin näkemyksiä, ja kerrotaan niitä tukevista tutkimustuloksista. Sekä ihmisistä, joiden elämä on muuttunut aivan toisenlaiseksi hoitojen ansiosta.

Kirjan artikkelit (lähes kaikissa eri kirjoittaja) on kirjoitettu sujuvasti ja ymmärrettävästi. Niissä on aina kyse ihmisistä ja heidän hyvinvoinnistaan, ei abstrakteista tutkimustuloksista, ja kirjaan oli aina hauska tarttua. Myös lääkärien kannattaisi lukea tämä kirja, koska kirjassa on tieteellisesti varsin perustellun tuntuisia ja testattuja mahdollisia ratkaisukeinoja sellaisiin ongelmiin, joihin nykylääketieteellä ei useinkaan ole toimivia ratkaisuja. Kirjan artikkelit ovat vuosilta 2014-2017, joten tilanne on tietysti saattanut muuttua sen julkaisun jälkeen. Esittelen tässä lyhyesti artikkelien aiheet.

* John Walsh: Ouch! The science of pain. Miten lääkärit mittaavat kipua ja miten sitä voidaan lievittää? Neuromodulation, spinal cord stimulation, transcranial magnetic stimulation, mindfulness, acupuncture, cognitive behavioural therapy, real-time neural feedback.

* Sam Wong: Why doctors are reclaiming LSD and ecstasy. Psykedeelisten aineiden LSD:n ja ekstaasin (MDMA) käyttö esimerkiksi alkoholismin, kivun, masennuksen ja traumaperäisen stressihäiriön (PTSD) hoidossa, historiaa ja nykyisyyttä. Huumeiden käyttö ihmisten hoitoon tuntuu hurjalta, mutta siitä on saatu joitakin hyviä tuloksia.

Geoff Watts: Inside the mind of an interpreter. Tämä artikkeli oli poikkeus, koska siinä ei käsitellä terveysongelmaa, vaan sitä, miten simultaanitulkit selviävät todella vaativasta työstään. Miten heidän aivonsa toimivat tulkkauksen aikana?

Linda Geddes: How should we deal with dark winters? Kaamosmasennus ja sen helpotuskeinoja. Etelänorjalaiseen Ryukanin pikkukaupunkiin pystytettiin jättimäisiä peilejä heijastamaan taajamaan auringon valoa. Ruotsin Malmössä käytetään kirkasvalolamppuja koululuokassa. (BBC:n englanninkielisessä artikkelissa on Norjaa käsittelevä osuus artikkelin tekstistä.)

Olivia Solon: Smartphones won't* make your kids dumb (*probably). Mitä tiede sanoo älypuhelinten vaikutuksista pienten lasten aivotoimintaan? Ei mitään kovin yksiselitteistä. Videot tai sovellukset eivät kuitenkaan ainakaan opeta lasta ilman kanssakäymistä vanhempien kanssa.

* Jo Marchant: You can train a body into 'receiving' medicine. Jännittävä artikkeli siitä, miten ihmisen immuunijärjestelmän voi vähitellen opettaa reagoimaan tiettyyn lääkkeeseen niin, että keho saattaa myöhemmin saada aikaan lääkkeen vaikutuksen paljon pienemmällä lääkemäärällä tai ehkä jopa kokonaan ilman sitä. Näin vältyttäisiin lääkkeiden vaarallisilta sivuvaikutuksilta, säästettäisiin miljardeja ja parannettaisiin esimerkiksi autoimmuunisairauksien ja syövän hoitoa.

* Andrea Volpe: Charting the phenomenon of deep grief. Miksi joku saattaa tuntea vuosienkin jälkeen päivittäin musertavaa surua läheisen kuolemasta? Miten tällaisesta surusta voi päästä eteenpäin? Suru on paljon monimutkaisempi asia kuin Elisabeth Kübler-Rossin tunnettu surutyökäsite antaa ymmärtää. Artikkelissa puhutaan complicated grief therapysta (CGT), johon kuuluu esimerkiksi surupäiväkirjan pitäminen ja surun kohtaaminen kertomalla siitä toistuvasti suruterapiaan perehtyneen henkilön läsnäollessa. "If you do let yourself go there, paradoxically your mind finds a way to face that reality and to reflect on it."

* Srinath Perur: The mirror cure for phantom limb pain. 53-vuotias kanadalainen Stephen Sumner reissaa kolmatta kertaa tavarapyörällä Kambodžassa ja vie kyliin, sairaaloihin ja kuntoutuskeskuksiin itse kehittämiään halpoja peilejä, joiden avulla kätensä tai jalkansa miinojen takia menettäneet ihmiset voivat päästä eroon menetetyn raajan aiheuttamasta aavekivusta. Länsimaiset lääkärit eivät ole vakuuttuneita peileistä (sen takia että ne ovat liian halpoja ja yksinkertaisia?), mutta ratkaisu on toiminut monella vammautuneella.

Will Storr: Can you think yourself into a different person? Neurofeedback, neuroplasticity. Ajattelutapaansa voi muuttaa erilaisten keinojen avulla ja selvitä todella vaikeista asioista, mutta neuroplastisuus ei kuitenkaan ole taianomainen keino, jonka avulla voi kehittää ajatteluaan rajattomasti ja selvitä mistä vain.

* Lucy Maddox: How to survive a troubled childhood. Havaijilla tutkittiin vuonna 1955 alkaneen pitkittäistutkimuksen avulla, mistä syistä jotkut lapset selviävät vaikeistakin lapsuuden traumoista huolimatta tasapainoisiksi, hyvinvoiviksi, toimintakykyisiksi aikuisiksi. Resilience, autobiographical memory.
The idea of resilience as an adaptive process rather than an individual trait opens up the potential for other people to be involved in that process. McCubbin sees the importance of relationships as being wider than only protective relationships with people, and she and her team have created a new measure of 'relational wellbeing' to try to capture this. 'We think of relationship as with a person,' she says. 'But what we really found was that it was relationship with the land, relationship with nature, relationship with God, relationship with ancestors, relationship with culture.'

* Shayla Love: What tail-chasing dogs reveal about humans. Pakko-oireet koirilla ja ihmisillä ovat monella tavalla samanlaisia (pahimmillaan kammottavia), ja niitä voidaan ehkä myös hoitaa samalla tavalla, vaikkei se helppoa olekaan. Artikkelin kirjoittaja kertoo omasta pakko-oireestaan avoimesti.

* Gaia Vince: A central nervous cure for arthritis. Nivelreuma saattaa pahimmillaan olla hyvin rampauttava tauti ja parhaimmillaankin lääkearsenaali auttaa vain noin puolta potilaista. Artikkelissa kerrotaan neurokirurgi Kevin Traceysta, joka havaitsi 1990-luvulla, että aivot ja erityisesti vagushermo kommunikoivat immuunijärjestelmän kanssa, mikä oli silloin (ja nyt?) mullistava ajatus. Vagushermon stimulaatiota oli jo käytetty epilepsian hoitoon, ja se auttoi myös nivelreumaan.

* Jo Marchant: Could virtual reality headsets relieve pain? Onko riippuvuutta aiheuttaville, vaarallisille opioidilääkkeille (Yhdysvalloissa hyvin suuri ongelma) vaihtoehtoa kivun hoidossa? Virtuaalitodellisuus voi viedä potilaan paikkaan, jossa kipu unohtuu, ja opettaa tälle keinoja vähentää kipua myös reaalimaailmassa.

John Osborne: What it means to be homesick in the 21st century. Mitä koti-ikävä on? Miten esimerkiksi pakolaiset selviävät siitä? Miten sitä voidaan helpottaa?

Alex O'Brien: Lighting up brain tumours with Project Violet. Kirurgin saattaa olla hyvin vaikea erottaa tavallisia soluja syöpäsoluista ja näin pystyä poistamaan vain syöpäkasvain ilman tervettä kudosta. Eräs aine (5-ALA) saa aivosyöpäkasvaimen solut hohtamaan ultraviolettivalossa punaisina, mikä helpottaa leikkausta paljon. Vielä parempi menetelmä voi kuitenkin olla 'kasvainmaali' (tumour paint), jota saadaan erään skorpionilajin hermomyrkystä.

Emma Young: The US military plan to supercharge brains. Tasavirtastimulaatiota (transcranial direct-current stimulation, tDCS) käytetään esimerkiksi masennuksen ja kivun hoitoon. Voiko sillä myös esimerkiksi tehostaa oppimista ja parantaa keskittymistä? Ja onko eettistä ja hyväksyttävää, jos armeija on tutkimuksen rahoittaja? Mitä ongelmia tässä voi olla?

Brainology. The Curious Science of Our Minds, 2018. Canbury Press. Kansi: Ruth Blackford. 269 sivua.

Gareth Moore & Helena M. Gellersen: Päättele, hoksaa, ratkaise. Aivotreeniä pääkoppasi parhaaksi. Yli 80 monipuolista tehtävää, 2023

Kirjan nimi kertoo siitä lähes kaiken. Kirjassa on ajattelutehtäviä, jotka pystyy halutessaan hyvin tekemään välipaloina muun tekemisen lomassa, koska niiden ratkaiseminen on useimmiten melko nopeaa (vaikkei välttämättä helppoa), mutta niiden lisäksi siinä on myös ajattelun, muistamisen, ongelmanratkaisun ja luovuuden teoriaa sekä neuvoja tällaisten tehtävien ratkaisuun. Kirjan lyhyehköjen tieto-osuuksien sisältö oli minulle suurimmaksi osaksi tuttua, koska olen lukenut näistä asioista muualtakin, mutta tieto-osuus toimi kuitenkin hyvin mukavana kertauksena.

Kirja on jaettu neljään eri lukuun - lämmittelyyn, liikkeelle lähtöön, sykkeennostoon ja palautumiseen - mutta ne eivät intensiteetiltään vaihdelleet minusta yhtään niin paljon kuin lukujen nimistä voisi päätellä, vaan kaikissa luvuissa oli sekä helpompia että vaikeampia tehtäviä. Kaikissa luvuissa oli myös erityyppisiä tehtäviä: esim. päättely-, muisti- ja luovuustehtäviä sekä avaruudellisen hahmottamisen tehtäviä. Mukana oli myös muutama anagrammi, joita itse inhoan (jostain syystä olen aina ollut niissä huono, vaikka yleensä pidän sanatehtävistä, minkä takia en ole myöskään juurikaan tehnyt niitä enkä ole siis kehittynyt niissä), mutta niitä oli aika vähän ja yritin tehdä nekin - kirjassa sanotaan, että on hyväksi aivoille tehdä asioita myös oman mukavuusalueen ulkopuolelta, mistä olen täysin samaa mieltä. Kirjan tehtävät ovat niin monipuolisia, että jokaiselle löytyy varmasti paljon tehtäviä, joista pitää.

Pidin kirjasta, koska se oli hyvin tehty, sujuvasti käännetty ja minulle oikean tasoinen: tehtävät vaativat miettimistä, olivat hauskaa aivojumppaa eivätkä olleet liian helppoja mutteivat kuitenkaan ylivoimaisia. Myös sanojen muistamistehtävissä pärjäsin hyvin, koska rakennan sanoista epätodennäköisen visuaalisen tarinan, mikä auttaa muistamaan sanat (mikä muuten olisi minulle todennäköisesti vaikeaa). Kirjan lopussa on tehtävien ratkaisut.

Eräässä muistitehtävässä piti muistaa kuusi eri salasanaa sekä niiden käyttöyhteydet (s. 158, vain kaksi salasanoista pelkkiä numeroita) ja tietojen mieleen painamiseen annettiin aikaa yksi minuutti. Minuutin jälkeen sain tehtävästä nolla pistettä eli en muistanut salasanoista käytännöllisesti katsoen mitään. Kun käytin tämän jälkeen salasanojen opetteluun vielä 3 minuuttia 20 sekuntia, muistin yhtä tai kahta pientä virhettä lukuun ottamatta kaikki. Tulos ei ollut minulle yllätys, koska olen aina ollut melko hidas tekemään asioita, mutta se herättää mielenkiintoisia kysymyksiä testeistä, niiden arvioinnista ja siitä mitä testit mittaavat. Onko minulla tämän tehtävän perusteella siis auttamattoman huono vai oikein hyvä muisti? (Muistihan on tietysti myös tällaisia tehtäviä valtavan paljon laajempi asia.) Miten tärkeää asioiden mieleen painaminen nimenomaan nopeasti on? Mittaavatko testitehtävät yleensäkin sitä, mitä niiden on tarkoitus mitata, vai myös jotain muuta asiaa? Onneksi vain harvoissa kirjan tehtävissä oli aikarajoitus (jota ei tietenkään ollut pakko noudattaa).

Helmet-haaste 34. Kirjan nimessä on käsky tai kehotus.

Edit 17.4.24 (lisätty Helmet-haastekohta).

Gareth Moore (tehtävät ja ratkaisut) & Helena M. Gellersen (tieto-osuudet): Päättele, hoksaa, ratkaise. Aivotreeniä pääkoppasi parhaaksi. Yli 80 monipuolista tehtävää, 2023 (The Brain Fitness Puzzle Book. A Full Mental Workout with over 80 Puzzles, 2023). Kirjapaja. Suomentanut Jaana Mirjam-Mustavuori. Ulkoasu Gareth Moore. 184 sivua.

Lisa Feldman Barrett: Seven and a Half Lessons About the Brain (2020)

Lisa Feldman Barrett on kirjan esittelyn mukaan erittäin tunnettu amerikkalainen psykologi ja neurotutkija, joka on tehnyt vallankumouksellista tutkimusta alallaan. Minulle nimi ei ollut tuttu eivätkä kirjan tiedot olleet niin hätkähdyttäviä kuin äskeisen perusteella voisi odottaa, ja jostain syystä kirja ei tehnyt lukiessa kovin suurta vaikutusta. Jotkin siinä käsitellyt asiat ovat kuitenkin myöhemmin tulleet mieleen ja auttaneet tulkitsemaan ja ymmärtämään tiettyjä asioita, ja minulla on nyt varmastikin todenmukaisempi kuva siitä miten aivot toimivat, eli loppujen lopuksi kirja oli hyvä luettava.

Barrett tahtoo kirjassaan oikaista väärinkäsityksiä aivojen toiminnasta. Koko kirjan läpikäyvänä pohja-ajatuksena on se, että eläinten (ja siis myös ihmisten) aivot eivät ole ajattelua varten, vaan allostaasia eli kehon käytössä olevien resurssien (veden, glukoosin, suolan yms.) järkevää ennakoivaa budjetointia varten, niin että eläin pystyy selviytymään vastaan tulevista asioista mahdollisimman hyvin.

Ihmisaivot eivät myöskään ole niin siististi organisoitu ja tehtäviltään jaoteltu elin kuin usein ajatellaan. Minulle oli ennestään tuttu ainakin englanninkielisissä kirjoissa suosittu käsitys kolmijakoisista aivoista (matelija-, nisäkäs- ja ihmisaivot eli aivokuori), mutta Barrettin mukaan aivoja on vain yksi, ja saman funktion hoitaminen on jakautunut ympäri aivoja. Tämän mahdollistaa se, että aivot ovat verkosto. Aivot eivät ole sen enempää lihamureketta (tasaista massaa, jonka kaikki neuronit ovat yhteydessä kaikkiin muihin) kuin linkkuveitsikään (yksittäiset aivojen osat hoitavat jokainen vain omaa tehtäväänsä), vaan joustava rakenne, jonka eri osilla on päätehtävänsä mutta jotka kommunikoivat toistensa kanssa ja hoitavat osittain myös toistensa tehtäviä, minkä ansiosta aivot ovat niin monimutkaiset ja pystyvät hoitamaan niin monia erilaisia tehtäviä.

Lasten aivot sopeutuvat ympäristöönsä ja muuttuvat sen mukaan, eivät vain metaforisesti vaan myös fysiologisesti: paljon käytettyihin aivojen osiin syntyy uusia yhteyksiä muihin neuroneihin, kun taas vähälle käytölle jääneet neuronit kuihtuvat. Tämä on mielenkiintoista mm. rasismin kannalta: jos lapsi näkee ympärillään vain samannäköisiä ihmisiä, hän alkaa (fysiologisesti) pitää tämännäköisiä ihmisiä normaaleina ja muita kummallisina. Positiivinen asia on kuitenkin se, että jos ja kun hän näkee toisennäköisiä ihmisiä lapsena tai aikuisena, hermosolut alkavat taas kasvattaa uusia yhteyksiä ja hän alkaa pitää tämännäköisiä ihmisiä samanlaisina ja samalla tavalla normaaleina kuin ihmisiä, joihin hän on jo tottunut.

Myös köyhyys vaikuttaa lasten aivoihin: varhainen ja pitkäaikainen köyhyys (huono ravinto, melusta johtuva huono nukkuminen, liiasta kylmyydestä tai kuumuudesta johtuvat lämmönsäätelyn ongelmat ym.) on haitallista kehittyville aivoille (s. 60-61).

Aika jännä tutkimustulos on se, että sosiaalinen stressi lihottaa (tämä tieto näyttäisi kuitenkin pohjautuvan vain kahteen tutkimukseen). Jos stressaantuu kahden tunnin kuluessa syömisestä, kehon aineenvaihdunta muuttuu niin, että ruoasta saa 104 kaloria enemmän kuin muuten. Ja terveelliset, tyydyttämättömät rasvahapot esim. pähkinöistä muuttuvat ällistyttävästi huonoiksi rasvoiksi, jos on yhden päivän aikana stressaantunut sosiaalisesti eli muiden ihmisten toiminnan takia (s. 92-93). Taas esimerkki siitä, että lihomisessa ja lihavuudessa on usein kysymys paljosta muustakin kuin syömisestä.

Sosiaalinen stressi eli ilkeys, epämiellyttävä käytös ja vihapuhe ei siis ole vain ikävää ja inhottavaa, vaan se näkyy myös tällaisen toiminnan kohteeksi joutuneen ihmisen aivojen fysiologiassa ja siinä miten ne saavat kehon toimimaan - muissakin asioissa kuin lihomisessa.

En kirjoita muista luvuista sen enempää, jottei postauksesta tule tosi pitkä, mutta tässä niiden otsikoita: aivosi ennustavat (lähes) kaiken mitä teet; aivot saavat aikaan useamman kuin yhdenlaisen mielen; aivomme pystyvät luomaan todellisuutta.

Törmäsin netissä hiljattain termipariin writer-responsible language ja reader-responsible language, joista en ollut kuullut, vaikka käsitteet ovat ilmeisesti peräisin jo 1980-luvulta (keskustelua asiasta esim. täällä). Edellinen tarkoittaa sitä, että tekstin kirjoittaja on vastuussa viestin perillemenosta, kun taas jälkimmäisessä lukijan odotetaan tekevän työtä ymmärtääkseen tekstin. Englannin sanotaan olevan "kirjoittajavastuullinen" kieli, ja tämä kirja sijoittui selvästi kirjoittajavastuun puoleiseen päähän jatkumoa - Barrett helpotti ymmärtämistä usein vertauksilla, ja hänen tekstinsä oli helppolukuista. Toisaalta tämä oli tietysti hyvä, mutta toisaalta teksti tuntui monesti liiankin simppeliltä. Pidän siitä, että tietokirjoja lukiessaan pitää jonkin verran ponnistella ja miettiä, ja ehkä tämä oli ainakin yksi syy siihen, että kirja ei lukiessa innostanut tosi paljon. Olen kuitenkin omaksunut kirjan tietoja, eli ilmeisesti tällainen(kin) kirjoitustapa toimii minulla.

Edelliseen liittyy kirjan erikoinen kirjoitusratkaisu. Varsinaisessa tekstissä (125 sivua) ei sujuvuuden takia mainita lähdeviitteitä tai mennä asian yksityiskohtiin, vaan tekstiä mielenkiintoisesti syventäviä lisätietoja sekä joitakin kirjallisuusviitteitä annetaan kirjan loppuosan viitteissä, joita on noin 35 pienemmällä fontilla kirjoitettua sivua. Vielä jonkin verran lisää informaatiota sekä yksityiskohtaiset lähdeviitteet löytyvät netistä sivulta 7half.info. Kirjassa ei ole varsinaista lähdeluetteloa ollenkaan, ja vaikka netissä oleva lähdeluettelo toki toimii tällä hetkellä, sen olemassaolosta sadan, viidenkymmenen tai edes kymmenen vuoden päästä ei ole takuita.

Erityismaininta kirjalle ihanasta fraktaalikannesta. Tällainen monimutkainen, kaunis fraktaali sopii hyvin aivoja käsittelevään kirjaan.

Helmet-haaste 15. Kirjan nimessä on ja-sana (tai 13. Kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs, ehkä myös 22. Kirja kertoo aiheesta, josta olet lukenut paljon. Ainakin jonkin verran, aivojen toiminta kiinnostaa.).

Lisa Feldman Barrett: Seven and a Half Lessons About the Brain, 2021 (2020). Picador. 125 tekstisivua, kiitokset, 36 viitesivua ja hakemisto.

Minna Huotilainen: Näin aivot oppivat, 2019

Minna Huotilainen on kasvatustieteen professori ja aivotutkija, ja tässä kirjassa hän kertoo, mitä tuoreimman tutkimuksen perusteella tiedetään siitä, miten aivot tai pikemminkin ihminen oppii. Toivoin saavani siitä näkökulmia omaan oppimiseeni, mutta kirja ei siinä vastannut odotuksiani, koska vaikka siinä puhutaankin jonkin verran eri-ikäisten ihmisten oppimistavoista, se on minusta suunnattu pääasiassa päiväkoti- ja peruskouluikäisten opettajille. Perusperiaatteet sopivat kuitenkin kaikkiin ihmisiin, ja hyvin kirjoitettua tuoretta tietoa oppimista käsittelevän aivotutkimuksen tuloksista oli mukava lukea.

Yleisiä periaatteita ja aivotutkimusmetodeja käsittelevän pitkän johdantoluvun jälkeen kirja on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäisessä käsitellään oppimisen työkaluja sekä liikunnan, ravinnon ja unen vaikutusta oppimiseen. Oppia ikä kaikki -osassa tarkastellaan oppimista eri ikäkausina vauvasta vanhukseen. Kolmas osa, Oppimisen alueita, on selkeimmin opettajille tarkoitettu, koska siinä käsitellään lukemisen, matematiikan, musiikin, kielten ja taito- ja taideaineiden oppimista. Oppimista ei kuitenkaan tapahdu pelkästään koulussa, ja Huotilainen puhuukin läpi kirjan esimerkiksi pikkulapsen luontaisesta tutkijanasenteesta ja innostuksesta ottaa selvää asioista ja tehdä erilaisia kokeita (tätä on esimerkiksi perunan muussaaminen sormien välissä, vaikka vanhemmat eivät aina osaakaan tällaista arvostaa). Jokaisen luvun lopussa on muutama Kokeile itse -tehtävä opettajalle, kasvattajalle tai vanhemmalle sekä oppijalle luvun tietojen soveltamiseksi käytäntöön.

Kirjasta jäi mieleen esimerkiksi se, että liikunta tehostaa oppimista (muiden hyötyjen lisäksi) - se vaikuttaa oppimiskykyyn, aivojen muistikeskusten kokoon, muistin toimintaan ja keskittymiskykyyn (284). Nörttiys tai hyvä koulumenestys ja liikuntaharrastukset eivät siis ole toisensa poissulkevia, vaan ennemmin toisiaan vahvistavia asioita. Huotilainen neuvookin tekemään pulpetin vieressä välillä vaikka pari kyykkyä, jos jokin tehtävä ei ota ratketakseen. Musiikin opiskelun ja harrastamisen on myös todistettu parantavan oppimistuloksia, ja Huotilaisen mielestä koulussa kaikille pitäisi tarjota mahdollisuus musiikin tekemiseen ja soittamiseen varallisuudesta riippumatta. Musiikissa ei myöskään ole kysymys synnynnäisistä lahjoista, vaan sitä oppii harjoittelemalla kuten kaikkia muitakin asioita.

Mielestäni kirjan loppuluku siitä, mihin ja miten oppimisen aivotutkimusta pitäisi käyttää ja mitä sen soveltamisessa pitää varoa, oli oikein mielenkiintoinen. Ei kannata esimerkiksi yleistää tutkimustuloksia liikaa tai asettaa vaikkapa musiikin ja taiteen harrastamista vastakkain. Hyvin tärkeää on muistaa, että aivot muovautuvat ja kehittyvät niitä käytettäessä, joten vaikka ne toimisivat tietyllä hetkellä jollakin tavalla epätyydyttävästi, tämä ei tarkoita sitä, että ne toimisivat samoin koko loppuelämän ajan.

Huotilainen kirjoittaa sujuvasti, innostuneesti ja optimistisesti. Jos oppimisessa on ongelmia, siitä ei kannata lannistua, vaan lähteä lapsen kohdalla selvittämään asiaa esimerkiksi koulupsykologin avulla. Kirja on helppotajuinen tietopaketti oppimisesta, ja se sopii opettajien lisäksi hyvin myös vanhemmille.

Onnellisuuspajassa ja Kirja Kirjoista -sivulla on pitkät kuvaukset kirjasta ja Varhaiskasvatuksen tietopalvelussa lyhyt kirjoitus. Liikkuva koulu -sivustolla kerrotaan kirjan liikuntaa käsittelevästä tutkimuksesta.

Minna Huotilainen: Näin aivot oppivat, 2019. PS-kustannus. Kansi: Janne Hiltunen. 287 tekstisivua.

Jonah Lehrer: Proust Was a Neuroscientist, 2007

Mitä yhteistä kahdeksalla 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun runoilijalla, kirjailijalla, kuvataiteilijalla, säveltäjällä ja keittokirjan kirjoittajalla on nykyaikaisen neurotieteen kanssa? Tämän kirjan mukaan paljonkin. Jonah Lehrerin mukaan sadan vuoden takaiset taiteen tai gastronomian edustajat ovat teoksissaan tavoittaneet jotain olennaista ihmisaivojen ja -aistien tavasta toimia, ja uudet aivotutkimukset ovat osoittaneet heidän näkemyksensä jälkikäteen oikeiksi.

Kirjassa puhutaan Walt Whitmanista, George Eliotista, Marcel Proustista, Paul Cézannesta, Igor Stravinskysta, Gertrude Steinista ja Virginia Woolfista. Auguste Escoffier oli kokki ja suositun keittokirjan kirjoittaja, joka tavoitti umami-maun vaistonsa ja kokeilujen avulla, vaikka tiede väitti vielä kauan hänen jälkeensä, että vain neljä makua ovat fysiologisesti mahdollisia. Vaikka muut paitsi Escoffier olivat minulle tuttuja, kukaan heistä ei ole suosikkini enkä ole lukenut ketään kirjan kirjailijoista Woolfin Omaa huonetta ja Whitmania lukuun ottamatta (eräs jakso hänen Leaves of Grass / Ruohonlehtiä -teoksestaan on ollut minulle tärkeä jo vuosikymmeniä ja niitä harvoja runoja jotka osaan ulkoa, vaikka kokonaisuutena teoksen monesti luettelomainen vyörytys on minulle liikaa). Cézannen taulut ovat itse asiassa mielestäni aika kolhoja ja rumia (tässä olen samaa mieltä kuin 1800-luvun vanhoilliset taidearvostelijat, hmm), mutta tämä kirja antoi minulle uuden valaisevan näkökulman niihin, kuten kaikkien muidenkin ihmisten teoksiin, joista kirjassa puhuttiin.

Jottei tästä kirjoituksesta tulisi toivottoman pitkä, tiivistän lukujen sisällön muutamaan sanaan. Whitman - kehon merkitys, kehollisuus ja kehon yhteys tunteisiin; Eliot - positivismin harha ja valinnanvapauden mahdollisuus; Escoffier - maku; Proust - muisti ja sen muuttuvuus ja jatkuva uudelleen muotoutuminen; Cézanne - näkemisen rakentuminen ja ajatusten vaikutus näköhavaintoon; Stravinsky - kuuloaisti ja varsinkin musiikin havaitseminen sekä järjestyksen ja toisaalta uutuuden tarve aivoissa; Stein - kieli ja synnynnäinen kielioppi; Woolf - tietoisuuden rakentuminen sekä identiteetin olemassaolo, mosaiikkimaisuus ja vaihtelevuus. Yhteisenä juonteena kaikissa luvuissa on se, että reduktionismi ei toimi, että havaitseminen ja aivojen toiminta on monimutkaista ja monitahoista ja tavallaan orgaanista (no, aivothan ovat orgaaniset), mikä sopii yhteen myös omien kokemusteni ja ajatusteni kanssa.

Lehrer on itse työskennellyt nobelisti ja hermotutkija Eric Kandelin laboratoriossa, ja vaikka hän sanookin itseään vaatimattomasti vain rivityöläiseksi, hänen tietämyksensä aivojen toiminnasta vaikuttaa mittavalta. Kun tähän yhdistetään vielä kiinnostavaa ja asiantuntevaa 1800-luvun ja 1900-luvun kulttuurihistoriaa - lukija saa tietää paljon käsitellyistä kulttuurin edustajista ja heidän aikakaudestaan - tulos on oikein nautittava. (Kirja vaati kuitenkin aika paljon keskittymistä ja minuun iski lukiessa muutaman kerran jumi, mutta pääsin sen yli lukemalla tekstiä ääneen - olen löytänyt tämän keinon jostain blogista.)

Kirjassa pidetään sekä tiedettä että taidetta tärkeinä, ja Lehrer toivookin, että toisin kuin nykyään, niitä ei pidettäisi toisilleen vastakkaisina vaan että niiden edustajat arvostaisivat toisiaan, koska sekä tiede että taide saavat omilla tavoillaan otteen totuudesta. Näin molemmat pääsisivät etenemään pidemmälle kuin vain pitäytymällä tiukasti omissa lokeroissaan. Kirjassa esitellyt taide-elämän edustajat olivat kaikki kiinnostuneita oman aikansa tieteestä ja seurasivat sitä (Gertrude Stein oli jopa ennen kirjailijaksi ryhtymistään psykologi ja aivotutkija). Lehrer edustaa itse hienosti tätä tieteen ja taiteen yhdistymistä: hän tuntee tiedettä hyvin, mutta hän arvostaa ja rakastaa myös taidetta, ja hänen proosansa on usein hyvin kaunista ja hivelee korvaa ja mieltä.

The memory is altered in the absence of the original stimulus, becoming less about what you remember and more about you. So the purely objective memory, the one "true" to the original taste of the madeleine, is the one memory you will never know. The moment you remember the cookie's taste is the same moment you forget what it really tasted like. (85)

Vaikka pidinkin kirjasta paljon, en ollut Lehrerin kanssa samaa mieltä asiasta, josta itse tiedän enemmän. Kirjoittaessaan Gertrude Steinista Lehrer puhuu Noam Chomskyn kieliteoriasta (Chomsky on varmaan yleisesti paremmin tunnettu yhteiskuntakriitikkona ja aktivistina, mutta alkujaan hän tuli tunnetuksi kielitieteilijänä), jonka mukaan ihmisillä on syntyessään eräänlainen kaikille samanlainen syväkielioppi (deep structure), jonka pintatason ilmentymiä kaikki eri kielet ovat. Vaikka tämän teorian puolesta puhuvatkin jotkin vakuuttavan tuntuiset seikat, Chomsky päätyy tiukoille solmuille yrittäessään johtaa syvärakenteestaan niin erilaiset kielet kuin vaikkapa suomi, englanti ja kiina, ja mielestäni epäonnistuu tässä kokonaan.

Chomskyn mielestä kielentaju on myös vain ihmisille ominainen asia ja hän on joko mitätöinyt tulokset ihmisapinoiden (esimerkiksi simpanssi Washoe, gorilla Koko, bonobo Kanzi; myös papukaija Alex on oppinut ihmiskieltä) kielen oppimisesta, tai jos ei ole voinut tehdä tätä, antanut kielitaidolle aina uuden määritelmän sulkeakseen ihmisapinat kielen ulkopuolelle sitä mukaa kun ne ovat oppineet käyttämään kieltä hänen aiemmin määrittelemällään tavalla. Tästä huolimatta Lehrer puhuu hänen kieliteoriastaan kuin se olisi todistettu, kaikkien hyväksymä asia, mitä se ei todellakaan ole. (Professori Anneli Kauppisen kirjoittaman uuden kirjan Mistä kieli meihin tulee takakannessakin sanotaan, että "Kirjassa väitetään, että todisteita synnynnäisestä ja kaikille ihmisille yleisestä kieliopista ei ole".)

Tämä sai minut ajattelemaan, että ehkä muutkaan kirjassa esitetyt ajatukset aivotoiminnasta eivät ole välttämättä yleisesti hyväksyttyjä, vaikka ne minusta kuulostivatkin intuitiivisesti ja tiedollisesti uskottavilta. (Lähteitä on käytetty paljon - kirjan pienellä kirjoitettu kirjallisuusluettelo on 15 sivun pituinen, vaikka mukana on tietysti myös paljon historiateoksia.) Oli miten oli, kirja on kiinnostava, älykäs ja kauniisti kirjoitettu.

Kirjan kansikuva on mielestäni vähän tylsä, mutta tuolta Proustin kuuluisa madeleine-leivos siis näyttää. Oli hauska lukea kirjasta, että Proust viilaili tekstejään painoon menemiseen asti, koska itsekin tunnen usein tarvetta tehdä bloggauksiini pieniä muutoksia julkaisun jälkeen. Mikä sopi Proustille, sopii myös minulle, vaikken kirjoitakaan tärkeitä asioita ihmisten aivotoiminnasta paljastavaa maailmankirjallisuutta. 

Korjaus 19.12.20: Deep grammar muutettu deep structureksi.

Jonah Lehrer: Proust Was a Neuroscientist, 2007. Houghton Mifflin Company. Kansi: Robert Overholtzer. 200 sivua.

Penelope A. Lewis: The Secret World of Sleep. The Surprising Science of the Mind at Rest, 2013

Aikaisemmin lähinnä ajantuhlauksena pidetyn unen merkitystä ja luonnetta on viime vuosina tutkittu paljon. Uusi tieto unesta on mielestäni kiinnostavaa, ja olen aiemmin lukenut Amerikassa asuvan Matthew Walkerin kirjan Why We Sleep (luin sen ennen sen kääntämistä suomeksi nimellä Miksi nukumme). Tässä kirjassa taas englantilainen tutkija pureutuu unen saloihin. Molempien kirjojen viesti on se, että uni on monella tavalla tärkeää, eikä hyvistä ja tarpeeksi pitkistä yöunista kannata tinkiä. Tässä lyhyehkö kooste kirjasta.

Ilmeisesti kaikki eläimet tarvitsevat unta ja nukkuvat, myös hyönteiset. Pullonokkadelfiinit ja monet lintulajit nukkuvat kuitenkin ällistyttävästi vain toisella aivopuoliskolla: toisen aivopuoliskon nukkuessa toinen on valveilla. Yksi unijakso (EEG-laitteella mitattavat kevyen ja syvän unen vaiheet sekä REM-unen eli aktiivisen unennäön vaihe) kestää ihmisellä noin puolitoista tuntia.

Unenpuutteesta on monenlaista haittaa: se huonontaa havaitsemista ja päätöksentekoa, haittaa muistamista, tekee huonotuuliseksi ja vaikuttaa jopa moraalisiin ratkaisuihin. Yllättävästi kaikki henkiset toiminnot eivät kuitenkaan huonone: unenpuute ei vaikuta haitallisesti älykkyystesteihin, luetun ymmärtämiseen eikä loogisen päättelyn tai järkeilyn testeihin, eikä myöskään useimpiin urheilullisiin taitoihin. Luovuus, lateraalinen ajattelu, innovointikyky ja joustavuus kuitenkin vähenevät. Oppimiskyky heikkenee, mutta tämä ei kuitenkaan vaikuta negatiivisen tiedon muistamiseen, koska se on ollut evolutiivisesti tärkeää hengissäpysymiselle.

Unta säätelevät monet hermoston välittäjäaineet. Asetyylikoliini on välttämätöntä hereillä pysymiselle; GABA eli gamma-aminovoihappo sitä vastoin nukkumiselle. Masennuslääkkeistä tuttu serotoniini on myös välttämätöntä unelle, mutta se saattaa joskus myös edistää valveilla oloa. Oreksiini auttaa pysymään valveilla, ja poikkeamat sen pitoisuuksissa liittyvät narkolepsiaan.

Asetyylikoliini edistää REM-unta, serotoniini inhiboi sitä. Jos serotoniinia on liian vähän, REM-unta on tavallista enemmän, mikä tarkoittaa sitä, että syvää unta ei saa tarpeeksi ja päivällä on väsynyt. Serotoniinin määrää voi lisätä SSRI-lääkkeillä, mutta nämä huonontavat omalla tavallaan unta. Voisi ajatella (oma mielipide), että REM-unen määrän mittaus unenaikaisella EEG-mittauksella, johon ei nykyään tarvita välttämättä kovin kalliita laitteita, olisi hyvä tapa arvioida serotoniinin määrää aivoissa ja siis sitä, olisiko masentuneelle ihmiselle hyötyä serotoniinia lisäävistä masennuslääkkeistä. Masennushan on hyvin monimuotoinen tauti, eivätkä kaikki masentuneet hyödy kaikista lääkkeistä. Olen myös muualta lukenut, että fibromyalgiassa unikäyrä on poikkeuksellinen, koska syvän unen aaltoihin sekoittuu valvetilan alfa-aaltoja, joten unenaikaista EEG-mittausta voisi ehkä käyttää sen diagnosointiin. Myös ADHD:hen liittyy monesti uniongelmia (toisesta kirjasta luettu tieto).

Serotoniinin määrää aivoissa voi lisätä (lääkkeiden lisäksi) liikunnalla, joogalla tai muilla tyynnyttävillä toiminnoilla tai tietyillä ruoilla, esim. kanalla, kalalla tai soijatuotteilla. Kofeiini säilyy elimistössä jopa kymmenen tuntia ja tekee unesta selvästi kevyempää. Alkoholi taas voi auttaa nukahtamaan, mutta huonontaa unen laatua.

Syvä uni on eräänlainen kevätsiivous aivoille (synaptic homeothasis hypothesis). Synapsien määrä ja koko kasvavat valveilla, mutta ne vähenevät syvässä unessa, mikä auttaa erottamaan tärkeät asiat vähemmän tärkeistä ja parantaa näin muistia. Tämä on täsmätoimintaa: syvän unen aallot kohdistuvat ihmisillä siihen aivoalueeseen, jota on käytetty valveilla paljon. Hämmästyttävästi myös valveilla ollessa pienillä aivoalueilla saattaa ilmetä syvän unen kaltaista toimintaa, mikä huonontaa rotilla tehtävästä suoriutumista.

Kun ihmiset muistavat asioita valveilla, heidän aivoissaan aktivoituvat alkuperäiseen kokemukseen liittyvät aistialueet. Rotat käyvät syvän unen aikana aivoissaan läpi päivän aikana harjoittelemiaan labyrinttireittejä, ja niiden suoritus seuraavana päivänä paranee suhteessa siihen, kuinka monta kertaa ne ovat käyneet reitin läpi unen aikana.

Terveyskirjastossa ei-REM-unta nimitetään perusuneksi ja REM-unta vilkeuneksi. Unennäkö liittyy vahvasti vilkeuneen, mutta unia nähdään kuitenkin kaikkien univaiheiden aikana. Perusunen aikana nähtävät unet ovat vain yleensä lyhyempiä, proosallisempia ja loogisempia kuin vilkeunen aikana nähdyt. Kirjassa pohditaan unennäön merkityksiä ihmisille, mistä on esitetty paljon teorioita. Esimerkiksi suuressa osassa unista (jopa yli 70%:ssa) on jokin uhkaava tilanne, minkä takia on arveltu, että unen aikana voitaisiin harjoitella reaktioita uhkaaviin asioihin. Unet saattavat myös olla tärkeitä luovuudelle, oivallukselle ja ongelmanratkaisulle ja auttaa muistamaan asioita.

Aamu on tutkimustenkin mukaan usein iltaa viisaampi. Uni voi auttaa yhdistämään uutta tietoa vanhaan, abstrahoimaan tapahtumista yleisiä sääntöjä tai periaatteita ja tekemään perusteltuja ennusteita tulevaisuudesta.

Voimakkaisiin tunteisiin liittyvät muistot ovat vahvoja. (Tunnereaktioihin, varsinkin pelkoon, liittyvä aivoalue on mantelitumake eli amygdala, joita on itse asiassa kaksi molemmilla puolilla aivoja, vaikka niistä puhutaankin yleensä yksikössä.) Masentuneilla ihmisillä on usein enemmän REM-unta kuin normaalisti, ja vilkeuni vaikuttaa suojaavan ja vahvistavan juuri negatiivisia muistoja. Positiiviselta näkökannalta vilkeuni auttaa kalibroimaan uudelleen tunnekokemuksia, jotka tulevat helposti sitä negatiivisemmiksi, mitä väsyneempiä olemme. Kirjassa puhutaan myös siitä, miten negatiivisten kokemusten tunnesisältö voi vaimeta unen aikana niin, etteivät muistot enää tunnu tuskallisilta (overnight therapy hypothesis); toisaalta negatiiviset muistot voivat joskus päinvastoin vahvistua, joten tämä asia on epäselvä. Myös unisukkuloista (sleep spindles) ja niiden mahdollisesta yhteydestä älykkyyteen puhutaan.

Jos nukkuu päiväunia, aamutorkkujen aikana nukkuu todennäköisemmin vilkeunta ja iltapäivätorkkujen aikana syvää unta. Syvän unen määrä vähenee iän myötä ja erilaisissa unihäiriöissä. Saksassa tehdyssä tutkimuksessa syvän unen määrää ja muistamista on pystytty lisäämään simuloimalla elektrodeilla syvän unen aivoaaltoja. Tällaista on saatu aikaan myös ääniärsykkeillä. Olisi hienoa, jos tällaisia keinoja saataisiin laajemmin käyttöön. Oikein ajoitettujen unenaikaisten tuoksujen avulla pystytään parantamaan muistamista, mutta tämä vaatii ikävä kyllä erikoislaitteita. Myös unen aikana kuullut hiljaiset äänet saattavat vaikuttaa muistamiseen. Hyvä uni ei aina ole niin helppoa kuin sen pitäisi olla, ja kirjassa kerrotaan jonkin verran uneen liittyvistä häiriöistä ja annetaan melko tutunkuuloisia ohjeita hyvään uneen.

Kirjan kirjoitustapa on melko puheenomainen, ja Lewis on pyrkinyt saamaan sen mahdollisimman helppotajuiseksi. Kirjassa puhutaan aika paljon aivorakenteista ja aivojen toiminnasta, ja näistä kertoessaan Lewis käyttää usein vertauksia arkielämään. Ehkä omasta mielentilasta riippuen tämä tuntui joskus lukijaystävälliseltä, joskus taas turhan päiväkotimaiselta. Kirjan alkupuoli oli mielestäni helppolukuisempi kuin hajanaisempi loppupuoli, tai sitten vain väsyin aiheeseen. Yleensä ottaen tämä on Matthew Walkerin kirjan tavoin hyvä unitutkijan kirjoittama kirja unesta, vaikka ehkä jonkin verran sitä teoreettisempi. Nukkumisessa, unien näkemisessä, unihäiriöissä ja unen merkityksessä ihmiselle on kuitenkin näissä kirjoissa esiteltyjen tutkimustenkin jälkeen vielä paljon selvitettäviä salaisuuksia.

Blogissa Mallan maailma on juttu unesta, nukkumisesta ja unisukkuloista.

Lisäys (ADHD) 12.8.20.

Penelope A. Lewis: The Secret World of Sleep. The Surprising Science of the Mind at Rest, 2013. Palgrave Macmillan. 185 tekstisivua.