Cleanth Brooks, John Thibaut Purser ja Robert Penn Warren (eds.): An Approach to Literature, Fourth Edition, 1964

Löysin muhkean yhdysvaltalaisen kirjallisuuden oppikirjan, jossa käsitellään niin proosaa, runoutta, esseekirjallisuutta ja elämäkertoja kuin draamaakin. Se on varmaan ollut aikanaan tunnettu, koska tekijöiden nimet tuntuvat jostain yhteydestä tutuilta. Kirjaan on otettu paljon näytteitä kaikista käsitellyistä kirjallisuudenlajeista, mikä tekee siitä myös melko monipuolisen lukemiston 1900-luvun puolivälissä hyvinä pidetyistä teksteistä - siis lähinnä angloamerikkalaisista teksteistä, vaikka novelliosuudessa ovatkin mukana myös Hans Christian Andersen, Anton Tsehov, Luigi Pirandello, Guy de Maupassant, Ivan Bunin, Isaac Babel ja Thomas Mann.

Tämä on oppikirjan neljäs painos ja tekijät ovat hioneet sitä  yli neljännesvuosisadan aikana itse opettaessaan sekä muilta opettajilta saatujen kommenttien avulla. Neljännen painoksen novelleista kymmenen on uusia, ja 33 novellikirjoittajan joukkoon on saatu mahtumaan kaksi naista, Eudora Welty ja Katherine Anne Porter. Monet kirjailijanimistä olivat minulle tuttuja, mutteivät läheskään kaikki, joten kirjaa oli hauska lukea myös tutustumismatkana tuntemattomien kirjailijoiden teksteihin. Novellit olivat mielenkiintoisia, vaikken kaikista pitänytkään.

Tekijät ovat ryhmitelleet tekstit teemoittain: proosasta puhuttaessa käsitellään esimerkiksi episodia, tunnetta ja tekstin ideaa, henkilöhahmoja, yksinkertaista tai monimutkaista juonta, teemaa ja metodia sekä tekstin rytmitystä. Kirjassa on myös teoriajaksoja, jotka on kirjoitettu mukavan suoraviivaisesti ja helposti lähestyttävästi. Kirjoitukset ovat ajatuksia siitä, mihin kirjallisuutta lukiessa kannattaa kiinnittää huomiota, ja vaikka kirjoittajat ohjaavatkin usein tulkintaa selkeästi tiettyyn suuntaan, kirjoitukset eivät tunnu liian dogmaattisilta. Moniin teksteihin liittyy analyysiosuuksia ja harjoituksia. Tässä en kirjoita noista teoriaosuuksista, vaan lyhyet kuvaukset kirjan novelleista.

William Carlos Williams: The Use of Force. Luin tämän novellin jo aikaisemmasta kirjasta.

* Stephen Crane: An Episode of War. Luutnantti haavoittuu vakavasti käteen Yhdysvaltain sisällissodassa, lähtee etsimään kenttäsairaalaa ja tapaa epämiellyttävän kirurgin. Teksti kuvaa tapahtumia hetkestä toiseen ja tapahtumat tuntuvat sattumanvaraisilta. Oudolla tavalla vaikuttava teksti (varmaan ote Cranen romaanista The Red Badge of Courage). (USA, 1871-1900, 2 s.)

Hans Christian Andersen: The Fir Tree. Pieni kuusipuu toivoo tulevansa pian suureksi ja ajattelee koko ajan sitä, millaista elämä on, kun elämästä tulee toisenlaista ja loistokkaampaa. Sen kohtalo on kuitenkin erilainen kuin mitä se odotti sen olevan. (Tanska, 1805-1875, 4 s.)

* Thomas Hardy: The Three Strangers. Kylmänä myrsky-yönä hyväntuulinen ja vieraanvarainen paimen vaimoineen viettää toisen tyttärensä ristiäisiä syrjäisessä mökissään. Juhlaan kutsuttujen tuttujen ja ystävien lisäksi mökistä etsii suojaa myös kolme eriluonteista tuntematonta, joista joillakin on paljon menetettävää. Keitä he ovat? Hardyn kerronta on hyvin yksityiskohtaista ja se oli aluksi pitkäpiimäisen tuntuista, mutta kun tyyliin tottui, aloin pitää novellista. (Englanti, 1840-1928, 11 s.)

John Steinbeck: Flight. Ystävällinen ja hymyilevä Pepé Torres, yksinhuoltajaäidin vanhin poika, tappaa miehen kaupunkimatkallaan. Hän pakenee vuorille, mutta perässä seuraa näkymätön takaa-ajaja, ja Pepén tilanne muuttuu koko ajan huonommaksi. (USA, 1902-1968, 10 s.)

James Joyce: Clay. Pesulassa työskentelevä ja asuva Maria menee viettämään juhlapyhää veljensä Joen perheen luokse. Maria on ollut Joelle ja toiselle veljelleen Alphylle kuin äiti, mutta on itse jäänyt naimattomaksi. Novelli on kerrottu työhönsä ja elämäänsä tyytyväisen, säntillisen Marian näkökulmasta, mutta lukijan on novellin analyysin mukaan tarkoitus ymmärtää, että Maria on oikeasti onneton. (Irlanti, 1882-1941, 3 s.)

Sherwood Anderson: I'm a Fool. Minäkertoja kertoo puhekielellä mukavan tytön tapaamisesta hevoskilpailuissa. Tapaaminen olisi saattanut johtaa pidemmällekin, jollei kertojalla olisi ollut kiusausta valehdella itsestään. (USA, 1876-1941, 6 s.)

William Faulkner: Spotted Horses. Tapahtumia sivusta tarkkaileva minäkertoja kertoo rahanhankinnan taidon hallitsevasta Flem Snopesista, joka tuo paikkakunnalle myytäväksi lauman villejä ja vaarallisia hevosia. Hevosen on päättänyt ostaa myös mies, jonka perheellä on hädin tuskin rahaa ruokaan. Vaimo vetoaa tylyyn mieheensä kerta toisensa jälkeen, turhaan. Hevoset osoittavat villeytensä ja vaarallisuutensa. Tarina on puhekielisen kerrontansa ja kertojan rennon asenteen takia tavallaan humoristinen, vaikka siinä käsitellään myös vakavia asioita. (USA, 1897-1962, 10 s.)

John Collier: Wet Saturday. Kylmyydessään kammottava isä, Mr. Princey, päättää suojella miehen tappanutta tytärtään Millicentiä, koska ei halua menettää asemaansa yhteisössään. (Englanti, 1901-1980, 5 s.)

Anton Chekhov: The Lottery Ticket. Elämäänsä tyytyväisen keskiluokkaisen perheen vanhemmat saattavat yllättäen voittaa ison rahasumman arpajaisista. Ennen asian tarkistamista sanomalehdestä he antautuvat kuvitelmiin rahan käytöstä, mikä muuttaa asioita. Ajatusten vaikutus todellisuuteen. (Venäjä, 1860-1904, 3 s.)

Frank O'Connor: Legal Aid. Isyysoikeudenkäynti ja sen lakimiesten sumpliminen. Novellissa harmitti kirjoittajan ivallinen suhtautuminen moniin henkilöihinsä; kirjailijan pitäisi pitää henkilöistään tai ainakin suhtautua heihin myötätuntoisesti. (Irlanti, 1903-1966, 5 s.)

* Luigi Pirandello: The Jar. Hauska novelli itsepäisestä ja pihistä maanviljelijästä Don Lollosta, jolla on vakava erimielisyys valtavaa ruukkua korjaamaan tulleen, aivan yhtä itsepäisen ammattimiehen Zi' Diman kanssa. (Italia, 1867-1936, 5 s.)

J. F. Powers: The Valiant Woman. Iäkäs Isä Nulty yrittää panna vastaan taloudenhoitajalleen Mrs. Stonerille, mutta häviää, taas kerran. (USA, 1917-1999, 5 s.)

Eudora Welty: Keela, the Outcast Indian Maiden. Kaksi valkoista miestä tulee Yhdysvaltain etelävaltiossa tapaamaan mustaa, kampurajalkaista Little Lee Royta. Nuorempi mies haluaa löytää aiemmin sirkuksessa näkemänsä huonosti kohdellun "intialaisneito Keelan", jonka kohtalo häiritsee häntä. Novellin maailma ja sen ihmissuhteet ovat ahdistavia ja masentavia. (USA, 1909-2001, 5 s.)

D. H. Lawrence: The Horse Dealer's Daughter. Köyhtyneen ja velkaantuneen perheen ylpeä ja itsenäinen tytär Mabel ja perheystävä, lääkäri Jack, huomaavat rakkauden löytäneen heidät, halusivat he sitä tai eivät. (Englanti, 1885-1930, 9 s.)

James Joyce: Araby. Minäkertojapoika on rakastunut naapurin nuoreen naiseen ja haluaa ostaa tälle jotain kaunista Arabyn markkinoilta, jonne nainen ei itse pääse. Asiat kuitenkin sujuvat toisin kuin hän oli toivonut. (3 s.)

Guy de Maupassant: La Mère Sauvage. Poika on lähtenyt sotimaan preussilaisia vastaan ja hänen hymytön ja vakava, karaistunut talonpoikaisäitinsä on jäänyt yksin perheen eristyneeseen taloon. Preussilaiset joukot saapuvat kylään ja varakkaan äiti Sauvagen luokse majoitetaan neljä nuorta preussilaista sotilasta. Vanha nainen ja vihollissotilaat kohtelevat toisiaan huomaavaisesti ja ystävällisesti, kunnes äiti saa tiedon poikansa kuolemasta. Hyvin surullinen sodan järjettömyydestä kertova novelli, jonka eräs kappale on erittäin sodanvastainen. (Ranska, 1850-1893, 4 s.)

Ernest Hemingway: In Another Country. Amerikkalainen minäkertoja on Italiassa kuntoutettavana sotilassairaalassa italialaisten kanssa ja tutustuu lääkäriin, joka opettaa hänelle italian kielioppia. (USA, 1899-1961, 3 s.)

Ernest Hemingway: The Killers. Baariin tulee kaksi miestä, jotka paljastavat baarimikolle, kokille ja asiakas Nick Adamsille pian aseensa ja jäävät odottamaan miestä, jonka haluavat tappaa. (5 s.)

Ivan Bunin: The Gentleman from San Francisco. Amerikkalainen poroporvarillinen liikemies päättää rahan ansaitsemiseen käytettyjen vuosien jälkeen vihdoin kuusikymppisenä nauttia elämästä ja lähtee kahden vuoden matkalle Eurooppaan vaimonsa ja naimattoman tyttärensä kanssa. Matka kuitenkin päättyy odotettua aikaisemmin Italiaan. (Venäjä, 1870-1953, 12 s.)

* Katherine Anne Porter: Noon Wine. Pienelle teksasilaiselle farmille, jossa asuvat Royal Earle Thompson, hänen sairaalloinen vaimonsa Ellie ja heidän kaksi pientä poikaansa, saapuu työtä etsivä hiljainen mies, ruotsalainen Olaf Helton. Huuliharppuja soittava Helton osoittautuu lähes kymmenen vuoden tilalla oleskelunsa aikana kullanarvoiseksi ja luotettavaksi työntekijäksi, mutta pysyy vaiteliaana ja jää arvoitukseksi. Menneisyys löytää hänet vihdoin, mikä muuttaa kaikkien elämän. (USA, 1890-1980, 25 s.)

F. Scott Fitzgerald: The Rich Boy. Fitzgeraldin mukaan erittäin rikkaille ihmisille lapsuudesta lähtien itsestään selvä varakkuus tekee heistä oman lajinsa, vaikka kaikki ovatkin keskenään erilaisia. Rikas nuorukainen Anson Hunter, joka auttaa kaikkia tuttujaan ja ystäviään, rakastuu Paula Legendreen ja saa suhteen vaikeuksista huolimatta vastarakkautta. Ansonin luonne kuitenkin estää häntä saamasta sitä, mitä hän todella haluaa. En ole lukenut Fitzgeraldin Kultahattua, mutta olen lukenut siitä sen verran, että tämä toi sen mieleen: kertoja tarkkailee rikasta ystäväänsä ulkopuolisena ja kertoo tämän ihmissuhteista. Nuorten, kauniiden ja rikkaiden ihmisten kevyttä muttei välttämättä onnellista elämää. (USA, 1896-1940, 20 s.)

Isaac Babel: Kronkin's Prisoner. Minäkertoja, bolshevikkikomissaari, listii kumppaniensa kanssa puolalaisia ja saa vangikseen kunniantuntoisen kenraalin. Ahdistava lyhyt tarina, jossa ihmiset tappavat toisiaan ajattelematta asiaa sen kummemmin. (Venäjä, 1894-1940, 2 s.)

Giovanni Verga: La Lupa. Palavasilmäinen, susimainen La Lupa tuhoaa kylänsä miehiä ja poikia punaisilla huulillaan, kunnes rakastuu itse Nanniin. Nanni ei kuitenkaan halua La Lupaa, vaan tämän tyttären Maricchian, jonka La Lupa pakottaa naimisiin Nannin kanssa saadakseen olla lähellä rakastettuaan. (Italia, 1840-1922, 3 s.)

John Updike: Tomorrow and Tomorrow and So Forth. Kuvaus eräästä high schoolin englannin tunnista ja muutamasta luokan oppilaasta opettaja Mark Prosserin silmin. Prosser saa rakkaudentunnustuksen kauniilta oppilaaltaan. (USA, 1932-2009, 5 s.)

George Milburn: The Apostate. Mies kertoo ystävälleen syistä, miksi hän ei enää käy ennen niin rakkaan ja tärkeän Lions-järjestön kokouksissa. Asiaan ovat vaikuttaneet yliopistossa opiskeleva poika ja tämän opiskelutoverit. (USA, 1906-1966, 3 s.)

James Purdy: Daddy Wolf. Hyvin itsekeskeinen mies kertoo puhelinkioskin luona vieraalle miehelle eräänlaisesta auttavasta puhelimesta, johon hänen vaimollaan Mabelillä oli tapana soittaa ja jossa "Daddy Wolf" antoi hurskaita neuvoja. Samalla paljastuu vähitellen myös köyhän perheen elämä uudessa tylyssä kaupungissa New Yorkissa sekä se, miten huono isä ja aviomies kertoja oli. (USA, 1914-2009, 4 s.)

* Joseph Conrad: The Lagoon. Valkoinen mies menee Kaakkois-Aasiassa (Malakan niemimaalla?) tapaamaan vanhaa ystäväänsä Arsatia, joka elää viidakossa laguunin rannalla kahdestaan vaimonsa kanssa. Vaimo on kuolemaisillaan, ja Arsat kertoo miehelle, miten hän, hänen vaimonsa ja hänen veljensä vaaransivat hovissa kaiken rakkauden vuoksi. Novellin kerrontatapa on seremoniallinen ja juhlallinen, ja sen aasialaisissa päähenkilöissä on arvokkuutta ja rohkeutta. (Puola/Englanti, 1857-1924, 7 s.)

Andrew Nelson Lytle: Jerico, Jerico, Jerico. Vanha ja tarmokas nainen makaa kuolinvuoteellaan, mutta pitää edelleen suuren tilansa ohjia käsissään. Rakas aviopuoliso elää edelleen hänen ajatuksissaan ja hänellä on lämmin suhde lapsenlapseensa, joka on tullut tapaamaan häntä. Mies on kuitenkin tuonut mukanaan morsiamensa, josta isoäiti ei pidä. Vanhus pelkää tilansa puolesta, jota hän on puolustanut kynsin hampain koko elämänsä ajan. (USA, 1902-1995, 6 s.)

John Cheever: O Youth and Beauty! Esikaupungissa asuva keski-ikäinen Cash Bentley ei menesty liiketoimissaan kovin hyvin, riitelee säännöllisesti vaimonsa kanssa ja tekee sitten sovinnon. Cash on entinen juoksijatähti. Kaikki on ongelmista huolimatta hyvin niin kauan kuin Cash pystyy naapurien juhlissa suorittamaan urheilijalahjakkuudelle sopivan taitotemppunsa. (USA, 1912-1982, 5 s.)

Delmore Schwartz: In Dreams Begin Responsibilities. Nuori mies näkee vanhempiensa sunnuntain vieton ulkona huvittelemassa vuonna 1909 ennen näiden avioliittoa kuin istuisi mykkäelokuvissa katsomassa tapahtumia, ja kuvailee tätä yksityiskohtaisesti preesensissä. Pelko kasvaa koko ajan hänen sisällään, mutta hän ei pysty estämään tulevaa avioliittoa. (USA, 1913-1966, 4 s.)

Thomas Mann: Disorder and Early Sorrow. Professori Corneliuksella on lähes 20-vuotiaat lapset Ingrid ja Bert. Tutkinnon jälkeen tytär aikoo näyttelijäksi, poika tanssijaksi, kabareenäyttelijäksi tai tanssijaksi. Bert on olemukseltaan hyvin samanlainen kuin samanikäinen omapäinen palvelija Xaver Kleinsgutl. Raukea vaimo ei selviydy taloudenpidosta jättimäisen inflaation ja koko ympäröivän yhteiskunnan huonojen aikojen keskellä. Perheessä on myös kolmas sukupolvi, Ellie ja Snapper. Nuoret kutsuvat ystävänsä kylään. Preesensissä kerrottuja tarkkoja muotokuvia ihmisistä ja sukupolvien erilaisuudesta. (Saksa, 1875-1955, 17 s.)

Peter Taylor: A Wife of Nashville. Tennesseeläisen perheen vanha kokki Sarah on eronnut työstään lamakauden aikana, mikä saa perheen äidin Helen Ruthin miettimään perheessä vuosien varrella olleita afroamerikkalaisia palvelijoita ja samalla omaa elämäänsä ja avioliittoaan. (USA, 1917-1994, 13 s.)

Edit 17.5.25.

Cleanth Brooks, John Thibaut Purser ja Robert Penn Warren (eds.): An Approach to Literature, Fourth Edition, 1964 (ensimmäinen painos 1936). Appleton-Century-Crofts (Meredith Publishing Company). 925 sivua, novelliosuus 276 sivua.

Kirsti Ellilä: Usko, toivo ja kuolema, 1998

Olen lukenut aiemmin Kirsti Ellilän kolme nuortenromaania Emma ja naapurin Romeo, Emma ja sisäinen sankari sekä Iiris. Pidin niistä, koska ne ovat hyvällä tavalla arkisia, realistisia ja juoneltaan kiinnostavia, ja niissä on uskottavat henkilöt. Tämä Ellilän dekkari oli kuitenkin niitä paljon hankalampi luettava, koska se oli rakenteeltaan melko hajanainen, ja minun oli aika vaikea pysyä kärryillä siitä, mitä tapahtuu ja mitä on tapahtunut aiemmin, kenelle ja miksi. Kirjan luvut ovat lyhyitä kohtauksia, joista pitää yrittää rakentaa kokonaisuus, ja lisäksi näkökulma ja aikamuotokin vaihtuu aina välillä. Henkilöt eivät ymmärrä toisiaan eivätkä aina itseäänkään.

Kirjan päähenkilö on Marja, joka on muuttanut masentavaan satakuntalaiseen pikkukaupunkiin Penseeseen miehensä Markuksen kanssa tämän entiseen kotitaloon. Molemmat ovat saaneet kaupungista töitä; Markus työskentelee peruskoulussa kuraattorina(?) ja Marja seurakunnan nuoriso-ohjaajana. Osana ystävyyskampanjaa kaupunkiin on tullut virolaistyttöjä työharjoitteluun, ja joku ahdistelee ja pahoinpitelee heitä. Kirjassa seurataan myös kirkkoherra Olavi Mäkysen elämää ja ahdistuneita ajatuksia.

Marja ja Markus ovat jo ensinäkemällä tienneet, että he ovat toisiaan varten, mutta nyt luottamus heidän välillään rakoilee. Nuoren Tomasin itsemurhayritys koulussa vaikuttaa syvästi Markukseen, joka on yrittänyt auttaa poikaa, mutta Marja ei ymmärrä tätä - Markus ei puhu Marjalle siitä tai juuri muustakaan. Molemmilla on menneisyydessä omat suuret menetyksensä, jotka vaikuttavat yhä heidän elämäänsä, ja Marjan epäilykset Markusta kohtaan lisääntyvät tämän kummallisen käytöksen takia. Myös muiden kirjan henkilöiden elämään vaikuttavat menneet tapahtumat, joskus hyvinkin kaukaiset, kuten kymmenien vuosien takainen salainen uskonlahko ja sen horrossaarnaaja, joista kukaan ei halua puhua. Myös kirkkoherra Mäkysellä on omat salaisuutensa. Kukaan ei tunnu pääsevän eroon Penseen ilmassa leijuvasta savesta ja joen harmaasta vedestä.

Kirjan teemoja ovat uskonnollinen ahdasmielisyys ja kiihkomielisyys ja sen vaikutukset, puhumattomuus, salaisuudet sekä menneisyyden vaikutus ihmisten elämään. Ja se, että on lopulta tärkeää kohdata itsensä ja menneisyytensä avoimesti. En mitenkään varauksettomasti pitänyt tästä, mutta oli tämä silti kiinnostava.

Anun ihmeelliset matkat -blogissa tunnistettiin kirjan horrossaarnaaja Alma Kartanoksi.

Edit 16.2.25 (sanan korjaus).

Kirsti Ellilä: Usko, toivo ja kuolema, 1998. Tammi. Ulkoasu: Saku Heinänen. 223 sivua.

Aito huijaus. 10 novellia nyky-Intiasta. Koonnut ja suomentanut Titia Schuurman, 2016

Titia Schuurman on tehnyt hienon työn etsiessään ja suomentaessaan englanniksi kirjoitettuja intialaisia nykynovelleja, intialaista kirjallisuuttahan ei ole paljon saatavilla suomeksi. Hän on myös kirjoittanut kirjaan kiinnostavat saatesanat intialaisesta kirjallisuudesta 2000-luvulla, kirjailijaesittelyt sekä kattavan sanaston kirjassa käytetyistä intialaisista sanoista.

Nykyään englanninkielisellä kirjallisuudella on kotimaassa Intiassa valtavat markkinat, ja se on sekä kasvanut määrällisesti että monipuolistunut niin, että ennen marginaalissa olleet äänet (sukupuoleen, yhteiskuntaryhmään tai maantieteellisiin alueisiin liittyvät) ovat vahvistuneet (s. 8). Kirjan novellit antavatkin hyvin monipuolisen kuvan intialaisesta kirjallisuudesta. Seitsemän kymmenestä kirjan kirjoittajasta on naisia, ja mukana on myös avoimesti queer-identifioituva kirjailija. Tyylilajit vaihtelevat realismista ja arjen tapahtumista vampyyritarinaan ja uuskummaan, tapahtumapaikat trooppisesta Etelä-Intiasta sodan runtelemaan Kashmiriin sekä Koillis-Intiaan. Novellit antavat elävän ja värikkään, vaikka usein surullisen kuvan nyky-Intiasta.

Kirjassa yllätti novellien yhteiskunnallisuus. Vaikka joukossa on myös kevyempiä novelleja, monet niistä käsittelevät yhteiskunnallisia epäkohtia - korruptiota, poliisiväkivaltaa, maan anastusta köyhiltä, rikkaiden epäoikeudenmukaisuutta, levottomuuksia Kashmirissa tai Koillis-Intiassa, köyhyyttä ja naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Tämä teki novelleista joskus raskasta ja syvältä kouraisevaa luettavaa, varsinkin kun niissä ei useinkaan ollut onnellista loppua. Ongelmissa ei kuitenkaan ryvetty, ja novelleja luki vaikeista aiheista huolimatta mielellään, koska ne olivat niin hyvin kirjoitettuja ja myös käännettyjä, Schuurmanin suomennos oli minusta erinomainen. Kannattaa lukea. Tässä lyhyet luonnehdinnat kirjan novelleista.

Tabish Khair: Huijaus. Lehtimies matkustaa parin kollegan kanssa maaseudulle tutkimaan huijareiksi epäilemiensä köyhän äidin ja pojan väitettä maidensa anastuksesta ja perheen miesten tappamisesta. Novellin epämiellyttävimmän tuntuinen ihminen muuttuu tarinan kuluessa.

Parvati Sharma: Kuollut kameli. Kauniisti kirjoitettu novelli nuoren miehen (joka näkee tarinan alussa kadulla kuolleen kamelin) ja opiskelijatytön rakkaustarinasta ja sen ongelmista. Tarinassa harrastetaan vapaata seksiä ilman vanhempien mielipiteistä huolehtimista, mikä tuntui intialaisessa novellissa vähän yllättävältä.

Shahnaz Habib: Aito ja vieraanvarainen. Varakkaan perheen humoristinen kotidraama: miten ihanteellinen kotiapulainen Kamla saadaan pysymään perheessä ja torjutaan hänet varastamaan pyrkivät muiden perheiden naiset?

Mridula Koshy: Koodawallan rakkaus. Runollinen, preesensissä kirjoitettu tarina nuoresta kotiapulaisena työskentelevästä Monasta ja häntä ihailevista koodawalloista eli jätteiden kerääjistä ja lajittelijoista. Monan elämän kulku paljastuu vähitellen.

Radhika Jha: Norsu ja Maruti. Rankka tarina 17-vuotiaasta vähän aikaa sitten avioituneesta köyhästä parkkivahdista Kishoresta, jonka hyvin alkanut päivä muuttuu painajaismaiseksi monien käänteiden kautta liikenneruuhkassa raivostuneen norsun takia (novellin nimen Maruti on pikkuautomerkki). Tässä novellissa yhteiskunnan kaikinpuolinen epäoikeudenmukaisuus lyö lukijaa kasvoille, eikä juuri kenelläkään novellin henkilöllä ole myötätuntoa muita kohtaan. Siitä huolimatta hyvin kirjoitettu tarina.

Jaspreet Singh: Kapteeni Faiz. Pakistanilainen kapteeni Faiz joutuu intialaisten sotavangiksi Kashmirissa, ja häntä kuulustelee sivistyneesti kotonaan vaimonsa läsnäollessa intialainen eversti Arora. Miehet ovat keskenään hyvin samanlaisia eikä kumpikaan pidä ylempiensä menettelytavoista.

Anjum Hasan: Immanuel Kant Shillongissa. Leskeksi jäänyt vanha yliopiston filosofian opettaja matkustaa koillisintialaiseen kaupunkiin, jossa asui kerran rakkaan vaimonsa kanssa, ja tapaa siellä entisen opiskelijansa, joka muuttaa hänen käsityksensä menneisyydestä.

Janice Pariat: Taivashaudat. Koillis-Intian khasien pariin sijoittuva novelli, jossa nuori mies pyytää poikansa kuolemaa surevaa miestä tappamaan vaarallisen tiikerin. Ihmissusiteemaa varioivassa tarinassa käsitellään myös alueen levotonta tilannetta.

Philip John: Muutos on liian vaisu sana. Sheila herää eräänä aamuna ja huomaa oikean kätensä muuttuneen valtaviksi saksiksi. Tsekkiläinen Franz-niminen lääkäri hoitaa sairaalassa samana päivänä raiskattua ja pahoinpideltyä naista, mutta saa pian myös miespotilaita. Surullinen fantasia siitä, kun uhrien tuntema kipu ja raivo saa hahmon ja ryöstäytyy heidän ulkopuolelleen.

Manjula Padmanabhan: Syömingit. Euroopassa asunut vampyyri tulee Intiaan ja löytää sieltä itselleen hyvin helppoja uhreja. Hän huomaa kuitenkin, että Intia muuttaa häntä vähitellen, ja tarinan lopussa selviää miksi.

Luin kirjasta ensin Tarukirjasta, ja siitä on kirjoitettu myös Donna Mobilen kirjoissa ja Kiiltomadossa - kaikki ovat pitäneet kirjasta kovasti. Le Monde Diplomatiquen sivuilla suositellaan tätä ja muutamaa muuta valtavirrasta poikkeavaa kirjaa.

Aito huijaus. 10 novellia nyky-Intiasta. Koonnut ja suomentanut Titia Schuurman, 2016. Aporia. Kannen kuva: Titia Schuurman. 219 sivua.

Pipaluk Freuchen: Eskimopoika Ivik, 1958 (Ivik, den faderløse, 1944)

Luin Eskimopoika Ivikistä otteen Keskikoulun peruslukemistosta, ja koska katkelma tuntui kiinnostavalta ja koska Grönlannista kertovia ja etenkin eskimojen tai inuiittien kirjoittamia kirjoja on hyvin vaikea löytää, halusin lukea kirjan (oli tarkoitus lukea se kylmänä vuodenaikana, mutta lukeminen onnistui kesälläkin). Kirjan kirjoittaja Pipaluk Freuchen (1918-1999), koko nimeltään Pipaluk Jette Tukuminguaq Kasaluk Palika Freuchen, oli itse puoliksi inuiitti - hänen vanhempansa olivat kuuluisa tanskalainen tutkimusmatkailija Peter Freuchen ja tämän vaimo Navarana Mequpaluk - ja oli asunut Grönlannissa 12-vuotiaaksi asti.

Kirja on malliesimerkki väärästä kohderyhmästä. Tämän painoksen kansikuvan perusteella kirja näyttäisi olevan tarkoitettu suunnilleen viisivuotiaille, ja se on myös julkaistu "Meidän lasten kirjasto" -sarjassa, "pikkuväen omassa kirjasarjassa", johon kuuluu takakannessa lueteltuja "herttaisia satukirjoja". On kummallista, että kirja suunnattiin tällä tavalla pienille lapsille, koska vaikka kirja on hyvä, se ei ole herttainen eikä satukirja eikä minusta sovi ollenkaan pienille lapsille eikä vähän vanhemmillekaan, koska se on hyvin realistinen, surullinen ja metsästystä kuvatessaan välillä raakakin teos. Varoitus: kerron kahdessa seuraavassa kappaleessa kirjan juonen kokonaan, joten niiden yli kannattaa hypätä, jos aiot itse lukea kirjan.

Nuoren Ivikin isä Marjark kuolee jo kirjan kolmannella sivulla mursun syöksyhampaiden lävistämänä, kun hän on opettamassa Ivikiä metsästämään kajakista. Ivikin ikää ei kirjassa sanota, mutta hän on ehkä 10-14-vuotias. Ivikin perhe - isä, äiti Ama, vanhuuttaan heikko isoisä Kriternerk ja kolme pientä sisarusta - olivat muuttaneet kesän ajaksi saarelle, eikä heillä olisi ollut mitään hätää, ellei isä olisi kuollut. Nousuvesi pääsee viemään myös Ivikin kajakin heti isän kuoleman jälkeen, koska Ivik ei ollut muistanut vetää sitä tarpeeksi korkealle. Perheellä ei ole mitään keinoa päästä mantereelle hakemaan apua ja saarelta on hyvin vaikea löytää ruokaa (kirjassa eskimot eivät kalasta, vaikka Ivikillä on kannen kuvassa kaloja kädessään), joten perhe näkee koko ajan enemmän nälkää odottaessaan puolen vuoden ajan meren jäätymistä. Aikuiset ja Ivik yrittävät syödä mahdollisimman vähän, niin että pikkulapset saisivat enemmän. He joutuvat kuitenkin vähitellen tappamaan kaikki vetokoiransa ja syömään nämä ensin keitettyinä ja rasvan loppumisen jälkeen raakoina, vaikka rakastavat näitä, ja koirien jälkeen he pureskelevat pehmeiksi ja syövät näiden nahkavaljaat. Heillä ei ole enää rasvaa valaistukseen tai lämmitykseen, ja heidän nahkavaatteensa ovat kuluneet ohuiksi ja kenkänsä reikäisiksi.

Meren vihdoin jäädyttyä tarpeeksi Ivik lähtee jalkaisin vaaralliselle matkalle mantereelle vain lyhyt keihäs ja pieni veitsi mukanaan. Matkalla jääkarhu hyökkää hänen kimppuunsa, mutta hän onnistuu heittämään keihäänsä sen vatsaan ja pakenemaan itse jäävuorelle karhun ulottumattomiin. Karhuraukka teloo itseään yhä pahemmin ja vuotaa hitaasti kuiviin, mutta nälkiintynyt Ivik on niin heikko, ettei pysty enää nousemaan ja menemään tappamaan jo vaaratonta karhua, vaan vain makaa kylmällä jäällä ohuissa vaatteissaan. Jollei juuri silloin paikalle olisi sattunut tulemaan kahta Ivikin sukulaista, jotka ajavat toista jääkarhua reillä - raa'an tuntuista karhujahtia koirien avulla kuvataan hyvin realistisesti - Ivik olisi kuollut. Ivik pääsee nyt kuitenkin vihdoin syömään: kaikkein ensimmäiseksi hän juo vatsansa täyteen jääkarhun lämmintä verta suoraan tämän ruumiista. Eskimot pitävät Ivikiä nyt suurena sankarina, koska tämä on onnistunut tappamaan jääkarhun yksin ja ilman rekiä ja koiria. Kolmikko menee nopeasti Ivikin perheen luo auttamaan näitä.

Kirja on kirjoitettu eleettömästi ja toteavasti, mutta oikein sujuvasti, ja vaikka juoni itsessään oli kiinnostava ja jännittävä - draaman kaari jatkuu keskeytymättömänä alusta noin sivulle 60 ja luin kirjan kerralla melkein loppuun - mielenkiintoisinta siinä oli minusta kuitenkin inuiittien elämän ja tapakulttuurin kuvaus. Kirjan inuiitit eivät kehu itseään vaan vähättelevät itseään ja taitojaan - toisiaan he kyllä kehuvat - eivät puhu kuolleista ihmisistä näiden kuoleman jälkeen (Ivikin pikkusisaruksille ei koko kirjan aikana kerrota, että heidän isänsä on kuollut, vaan he luulevat tämän vain olevan metsästysmatkalla, mikä tuntui ihan uskomattomalta), eivät tee suoria kysymyksiä, eivät puhu turhia, ilmaisevat asiat kiertoilmauksilla ja ilmaisevat tunteensa hyvin vähäeleisesti. Kirjassa käytetään usein passiivia tai nollapersoonaa (eli hän-muotoa ilman hän-sanaa) tavallisen persoonamuodon asemesta. Kirjan repliikeistä välittyy hyvin inuiittien puhe- ja ajattelutapa. Tästä esimerkkinä kaksi seuraavaa kohtaa, joista ensimmäisessä Ivik kertoo isänsä kuolemasta ja toisessa Ehre lahjoittaa Ivikille toisen koiran, joka on Ehren sanoista huolimatta varmasti erinomainen.

Kun jääpalaset olivat sulaneet, Ehre sanoi seisaalleen nousseelle Ivikille, että hän iloitsi saadessaan syödä lihaa niin kuuluisan miehen saaliista.
    "Ei liene soveliasta, että minun kaltaiseni kurja nahjus hakkaa keittolihaa sinun saalisosuudestasi? Onko sinulla itselläsi isoa veistä vai haluatko lainata meiltä?"
    "Suuri paloitteluveitsi jätettiin kotiin", Ivik sanoi hiljaisesti, "jottei vanhan miehen tarvitsisi olla avuton, jos sattuisi saalista paikalle".
    Ja niin ymmärsivät molemmat miehet, ettei Marjarkia enää ollut. 

He ajoivat vaiti ja pysähtyivät pari kertaa.
    "Oh", Ehre virkkoi heidän pysähtyessään selvittämään hihnoja, "tässä on pieni narttu, joka ei sovi valjakkooni. Kunpa se olisikin sinulla, että minä pääsisin sitä näkemästä. Se on uhmaileva ja laiska sekä täysin arvoton."
    "Eihän toki", vastusti Ivik. Hän oli tullut hyvin iloiseksi, sillä nyt hänellä oli kaksi koiraa. ... "Sainak, Sainak! näyttää siltä kuin voisi iloita vielä kerran eläessään."

Isoisä Kriternerk on kirjassa tärkeä hahmo, mutta äiti Ama on kirjassa vain olemassa, muttei puhu muistaakseni mitään. Lapsiin suhtaudutaan lempeästi: Ivikin toimittua kirjassa kaksi kertaa tyhmästi, ensin kun hän ei ollut vetänyt kanoottia tarpeeksi ylös ja sitten annettuaan innoissaan perheensä luulla löytämäänsä mädäntynyttä hyljettä tuoreeksi, hänen isoisänsä lohduttaa häntä ja puhuu asiasta oikein kauniisti ja ymmärtäväisesti. Kirjaa lukiessa ymmärsi myös havainnollisesti ja konkreettisesti, miten tärkeää luonnon varassa eläville inuiiteille oli tuore liha, rasva ja eläinten nahat - ne merkitsivät ruokaa, lämpöä, valoa, vaatteita ja hyvinvointia, rajaa elämän ja kuoleman välillä.

Kirjaa voi minusta hyvin suositella aikuisillekin lukijoille, jos Grönlanti ja inuiittien elämä kiinnostaa eikä ole kovin herkkätunteinen. Pipaluk Freuchen oli suomennetuistakin Peppi-kirjoista tutun tanskalaisen kuvittajan Ingrid Vang Nymanin serkku; tässä englanninkielisessä artikkelissa kerrotaan Ivikistä ja Nymanin kuvitustyöstä siihen (suomennoksen kuvittaja oli Camilla Zilliacus). Ivikin alkusivut on kirjoitettu preesensissä, muuten kirja on kirjoitettu imperfektissä. Suomentaja Aitanga Oesch on tavoittanut eskimoiden puhetavan hyvin, ja muutenkin suomennos on sujuva.

Pipaluk Freuchenin isä, tanskalainen Grönlannin tutkija Peter Freuchen on myös kirjoittanut kirjoja Grönlannista, joista on suomennettu ainakin viisi (tietoteosten lisäksi romaani Ivalu), ja eräästä niistä on tehty elokuvakin. Freuchen selviytyi kerran pois jääluolasta käyttämällä jäätynyttä ulostettaan teräaseena, kun hänellä ei ollut mukana muita välineitä. Seikkailun jälkeen hän amputoi itse kuolioon menneet varpaansa ilman anestesiaa, ja hänen toinen jalkansa korvattiin puujalalla. Parimetrinen Freuchen inhosi kaikkea syrjintää, ja jos hän kuuli toisen maailmansodan aikana jonkun ilmaisevan juutalaisvastaisia kommentteja, hän meni tämän luokse ja väitti olevansa juutalainen. Hän oli myös aktiivisesti mukana Tanskan vastarintaliikkeessä ja natsit määräsivät hänet vangittavaksi, mutta hän onnistui pakenemaan Ruotsiin. Pipaluk Freuchenin äiti Mequpaluk kuoli espanjantautiin jo vuonna 1921.

Ivikiä voi mielestäni pitää vähän tunnettuna klassikkona, sillä se on käännetty (useimmiten 1940-1950-luvuilla) suomen lisäksi ainakin ruotsiksi, norjaksi, englanniksi, saksaksi, italiaksi, islanniksi, kroatiaksi, ranskaksi, espanjaksi, hollanniksi, tsekiksi, romaniaksi, slovakiksi, hepreaksi ja tällä vuosituhannella ilmeisesti myös japaniksi.

Olen käyttänyt tässä kirjoituksessa usein nimitystä inuiitti, koska olen pitänyt sitä nykyisin suositeltavana ilmauksena eskimoista puhuttaessa. Luin kuitenkin myöhemmin Kielikellosta 2/2000 on eskimokielten tutkijan Eva Janssonin kirjoituksen eskimokielten puhujien nimityksistä Eskimo vai inuitti? Näiden kielten puhujia asuu Grönlannissa, Alaskassa, Kanadassa ja Koillis-Siperiassa eivätkä he ole yhtenäinen ryhmä kielellisesti tai etnisesti. Kirjoitus antaa hyvän käsityksen siitä, miten monimutkainen tilanne on, eikä eskimokansoille ole olemassa yksiselitteistä, kaikkien hyväksymää nimitystä. Janssonin mukaan vain Kanadassa asuville eskimokielten puhujille on tärkeää, että heitä sanotaan inuiteiksi, ei eskimoiksi - grönlantilaisia alkuperäiskansoja taas voisi hyvin nimittää eskimoiksi.

Edit 19.8.22, 10.9.22 (lisätty isoisän nimi ja äitiin liittyvä kohta), 4.2.23 (lisätty viimeinen Kielikello-kappale).

Pipaluk Freuchen: Eskimopoika Ivik, 1958 (1949) (Ivik, den faderløse, 1944). Otava. Suomennos: Aitanga Oesch. Kuvitus: Camilla Zilliacus (myöhemmin Camilla Mickwitz). 81 sivua.

17 narradoras latinoamericanas, 2001 (1996) (17 latinalaisamerikkalaista naiskertojaa)

Tämä bloggaus ehtii vielä sopivasti naistenviikolle.

Luin muutama kuukausi sitten vanhempien eteläamerikkalaisten novellien kokoelman, mikä innosti minut hankkimaan lisää espanjankielisiä novellikokoelmia. Tähän kirjaan on koottu eteläamerikkalaisten naisten (brasilialaista Clarice Lispectoria lukuun ottamatta kaikki espanjankielisiä) tarinoita vuosilta 1966-1992, eli se on melkoinen helmi vieraisiin kirjailijoihin ja vieraisiin maihin tutustumisen kannalta. Novellien yhteydessä kirjassa on kuva kirjailijasta, lyhyt esittely tästä sekä useimmiten juuri tätä kirjaa varten kirjoitettu alle sivun pituinen teksti, jossa novellin kirjoittaja pohtii kirjailijuuttaan. Nämä kirjoittamista käsittelevät tekstit olivat usein oikein mielenkiintoisia ja hyvä idea tällaisessa novellikokoelmassa.

Kirjassa on kirjallisuudentutkija(?) Ramón Luis Acevedon kirjoittama pitkähkö esipuhe, jossa hän toteaa, että eteläamerikkalaisten naisten kirjallisuus on monipuolista, kiinnostavaa ja hyvää kirjallisuutta, ei vain naisten kirjallisuutena vaan yleensä kirjallisuutena. Kirjan toimittajan nimi on hyvin piilotettu, mutta ilmeisesti toimittaja on Carmen Rivera Izcoa. Kirja on suunnattu nuorille lukijoille ja varmaankin sen takia useimmat novellien päähenkilöt ovat lapsia tai nuoria, mutta novellit eivät ole muuten mitenkään lapsellisia.

Pidin useimmista kirjan tarinoista, mutta mikään ei tuntunut ihan järisyttävältä, mikä saattoi johtua myös siitä, että luin kirjaa espanjaksi - vaikka mikään kirjan novelleista ei tuntunutkaan ylivoimaiselta ymmärtää, kaunokirjallisen tekstin vivahteita on vaikea ymmärtää vieraammalla kielellä hyvin. Kirjassa on myös puutos - siinä ei ehkä ollut yhtään eteläamerikkalaisten alkuperäiskansojen kirjailijan novellia, vaikka tällaisiakin kirjailijoita luulisi neljännesvuosisata sitten olleen.

Tässä kuvaukset novelleista (saattavat paljastaa juonista aika paljon).

Cecilia Absatz: La siesta. Preesensissä kerrotussa tarinassa nuori tyttö menee tukahduttavan kuumana päivänä vierailulle ystävänsä Luisiton luo, mutta Luisiton isoveli Salo herättää hänessä kosketuksellaan uusia tunteita ja hän menee seuraavanakin päivänä tämän luo. Vaikka asiat eivät etene kovin pitkälle, tytön elämään tulee voimakkaita ajatuksia ja tuntemuksia, joita siinä ei ennen ole ollut. (7 s, 1976, Argentiina, 1943-)

* Claribel Alegría: La abuelita y el Puente de Oro (Isoäiti ja Kultainen silta). Manuelin isoäiti päätti tienata rahaa kokkaamalla (hallituksen?) sotilaille tortilloita ja muita ruokia, joita hän myi puoli-ilmaiseksi kottikärryistään ja ylitti joka päivä läheisen sillan kahdesti. Sitten kapinalliset räjäyttivät sillan apunaan yksityiskohtaiset tiedot sillan lähellä olevista juoksuhaudoista ja muista vastaavista, ja isoäiti naamioitui poliisien tullessa etsimään häntä. Sen jälkeen isoäiti alkoi myydä kapinallisille veneestä hedelmiä; näiden alle oli piilotettu kranaatteja ja luoteja. Aiheestaan huolimatta kepeä ja hyväntuulinen novelli. (3 s, 1987, Nicaragua / El Salvador, 1924-2018)

* Isabel Allende: Cartas de amor traicionado (Petetyn rakkauden kirjeitä). Ison tilan perijätär viettää vanhempiensa kuoleman jälkeen lapsuutensa ja nuoruutensa sisäoppilaitoksessa hänen itsekkään setänsä hoitaessa hänen omaisuuttaan. Hän suostuu avioitumaan setänsä pojan kanssa tuntematta tätä, koska on nähnyt tämän kirjeissä humaanin, sivistyneen, lempeän ihmisen. Avioliitossaan hän ei kuitenkaan löydä vastenmielisestä miehestään mitään näistä piirteistä. Luin nuorena Isabel Allenden kirjoja ja muistin tätä novellia lukiessani, miten hyvä tarinankirjoittaja hän on. (14 s, 1989, Chile, 1942- )

* Rosario Ferré: El cuento envenenado (Myrkytetty tarina). Mielenkiintoisesti kirjoitettu novelli, jossa vaihtelevat tavallisella fontilla kirjoitettu imperfektissä oleva kertomus nuoresta Rosaurasta, hänen isästään ja äitipuolestaan sekä kursiivilla kirjoitettu preesens- ja minämuotoinen kertomus. Kertomuksen alussa on lainaus Tuhat ja yksi yötä -teoksen myrkytetystä kirjasta kertovasta tarinasta. Kun novellin lopussa vihdoin tajusin, kuka kursiivilla kirjoitetuissa katkelmissa puhuu ja mitä tarinassa tapahtuu, minun piti lukea se uudelleen. (14 s, 1988, Puerto Rico, 1938-2016)

* Magali García Ramis: Una semana de siete días (Seitsemän päivän viikko). Pikkutyttö on elänyt koko ikänsä yhdessä rakkaan äitinsä kanssa, vaikka tämä on koko ajan matkustanut kaupungista toiseen (Caminábamos el mundo de mil calles y cien ciudades) ja pitänyt öisin kokouksia tovereiden kanssa. Isänsä hän on tuntenut vain kuvasta, mutta eräänä päivänä äiti kertoo isän kuolleen ja he matkustavat tämän kotikaupunkiin. Äiti jättää tytön tämän tuntemattoman isoäidin luokse sillä aikaa kun menee hoitamaan asioita kaupunkiin ja lupaa tulla hakemaan tämän viikon päästä, eikä äiti ole koskaan valehdellut hänelle. Sitten poliisit tulevat kuitenkin etsimään vasemmistolaisia, eikä äiti hae tyttöä ajan kulumisesta huolimatta. (8 s, 1976, Puerto Rico, 1946- )

* Isabel Garma: El pueblo de los seres taciturnos (Vaiteliaiden olentojen kylä). Sotilaat ovat tuhonneet erään kylän ja sen asukkaat ja pelottaneet läheisen kylän asukkaat niin, että tuhottu kylä on pyyhitty alueen kartoista sekä lähikylän asukkaiden muistista ja sanoista. Sitten tähän kylään saapuu kuitenkin sekava vieras, joka puhuu kielletyistä asioista. Vaikuttava novelli pelosta, historian väkivaltaisesta muuttamisesta ja pelon voittamisesta. (13 s, 1987, Guatemala, 1940- )

Liliana Heker: La fiesta ajena (Toisten juhla). Taloudenhoitajan tytär saa kutsun ystävänsä, äitinsä rikkaan työnantajan tyttären syntymäpäiville, vaikkei hänen äitinsä tästä kutsusta pidäkään. Syntymäpäivillä on hauskaa, kunnes sen loppu muuttaa tytön käsityksen kaikesta. (8 s, 1966, Argentiina, 1943- )

Clarice Lispector: El primer beso (Ensimmäinen suudelma). Ensirakkaudestaan nauttivan parin mies kertoo ensimmäisestä suudelmastaan nuorena: bussiretkellä hän oli hirvittävän janoisena mennyt juomaan lähteestä ja huomannut juotuaan, että vesi virtaa naispatsaan huulien välistä. (3 s, 1971, Brasilia, 1920-1977. Lispector oli ukrainanjuutalaista syntyperää.)

Andrea Maturana: Yo a las mujeres me las imaginaba bonitas (Minä kuvittelin naisten olevan kauniita). Pikkutyttö kertoo siitä, kun hänen isosiskonsa Chana tulee kotiin puolikuolleena pelosta, koska vuotaa verta. Äiti nauraa ja kertoo tämän johtuvan siitä, että Chanasta on tullut nainen. Tyttö ajattelee veren johtuvan siitä, että Chanan poikaystävä on lyönyt tätä, ja päättää vältellä poikia ja olla kasvamatta aikuiseksi. Novelli on kirjoitettu hyvin lapsen puhetyylillä lapsen näkökulmasta. (3 s, 1992, Chile, 1969- )

* Viviana Mellet: La otra Mariana (Toinen Mariana). Rikas, hyvinvoiva Ernesto näkee kadulla hemmotellun vaimonsa Marianan köyhän kaksoisolennon ja lähtee seuraamaan tätä. Hänen mielessään ristivalottuvat koko ajan Mariana ja tämä toinen nainen. Mielenkiintoinen novelli kertoo tiiviisti yhteiskunnan valtavista varallisuuseroista ja antaa samalla kuvan eräästä avioliitosta. (6 s, 1991, Peru, 1959- )

Silvia Molina: La casa nueva (Uusi talo). Tytär lakkaa lopullisesti uskomasta isänsä lupauksiin sen jälkeen, kun tämä on vienyt hänet katsomaan perheen ihanaa "uutta taloa", joka olisi tytön unelmien täyttymys. (4 s, 1989, Meksiko, 1946- )

* Carmen Naranjo: Cuando inventé las mariposas (Kun keksin perhoset). Nuorukainen kertoo rakastamastaan tytöstä, riitaisan perheen Clotildesta, joka haluaa keksiä jotain uutta, jotain sellaista kuin perhoset. Pojalle asiat ovat selviä, Clo pohtii paljon kaikkea. Sinämuodossa kirjoitettu kertomus mielikuvituksesta. (6 s, 1984, Costa Rica, 1928-2012)

* Montserrat Ordóñez: Una niña mala (Paha tyttö). Haluan olla paha tyttö. ... Tällainen tyttö minusta tulee. Rohkea tyttö joka pystyy avaamaan ja sulkemaan oven, avaamaan ja sulkemaan suunsa. Sanomaan kyllä ja sanomaan ei kun haluaa ja tietämään milloin haluaa niin sanoa. Märkä tyttö, kosteat jalat kyynellätäkössä, tuliset silmät. (3 s, 1996, Kolumbia, 1941-2001)

* Cristina Peri Rossi: En la playa (Rannalla). Kylpylälomaa viettävä korrekti aviopari tapaa illalla autiolla rannalla tytön, joka puhuu vastoin kaikkia heidän odotuksiaan, pohtii kieltä eikä suostu asettumaan siihen lokeroon, johon he hänet mielessään asettavat. Ihanan yllättävä novelli. (15 s, 1980, Uruguay, 1941- )

Elena Poniatowska: Cine Prado. Pettynyt mies kirjoittaa kirjeen aiemmin ihailemalleen elokuvatähdelle, koska pitää tämän käytöstä valkokankaalla eri syistä moraalittomana. (8 s, 1967, Meksiko, 1932- . Poniatowska syntyi Ranskassa ja on ilmeisesti hyvin tunnettu kirjailija Etelä-Amerikassa.)

Mariella Sala: El lenguado (Kielikampela). Kaksi villiä ystävystä, Margarita ja Johanna, rakastavat kalastusta. Tyttöjen kalastusretkellä toinen heistä saa kampelan, jonka pyytämisestä molemmat ovat aina haaveilleet, mutta haluttu saalis johtaa petokseen. (6 s, 1984, Peru, 1952- )

Milagros Socorro: Sangre en la boca (Verta suussa). Nyrkkeilijä Manolo Alvia on voittanut hopeaa olympialaisissa. Raskaana oleva vaimo tekee kaiken mitä tämä haluaa ja vie humalaisen miehensä aina valittamatta baarista kotiin. Alvia rakastuu kuitenkin nyrkkeilysalilla tapaamaansa hurjaan Mireyaan, joka piiskaa hänet ja itsensä yhä kovempiin suorituksiin, kunnes työntää Alvian lopulta liian pitkälle. (10 s, 1990, Venezuela, 1960- )

Tunnetuimpia kirjan kirjailijoita ovat mahdollisesti Isabel Allende, Clarice Lispector, Elena Poniatowska ja Cristina Peri Rossi. Etelä-Amerikassa on ollut myös aiemmin naiskirjailijoita, vaikkei kovin paljon: kirjassa mainittuja vanhempia kirjailijoita ovat meksikolainen Sor Juana Inés de la Cruz, kuubalainen Gertrudis Gómez de Avellaneda, argentiinalainen Alfonsina Storni, chileläinen Gabriela Mistral sekä chileläinen María Luisa Bombal, venezuelalainen Teresa de la Parra, chileläinen Marta Brunet, brasilialainen Rachel de Queiroz ja costaricalainen Yolanda Oreamuno. Ja lisäksi kommentissa mainittu brasilialainen Hilda Hilst.

Jos joku miettii, missä sana "nainen" on kirjan nimessä, niin se piilee vokaalissa a: narradores tarkoittaa yleensä kertojia, narradoras naiskertojia.

Edit 24.7.22, 25.7.22 (lisätty Hilda Hilstin nimi ja linkit lopun luetteloon).

17 narradoras latinoamericanas, 2001 (1996). Coedición latinoamericana. Antología de cuentos para jóvenes promovida y auspiciada por CERLALC/UNESCO. Dirección y edición: Carmen Rivera Izcoa. Asesor literario: Ramón Luis Acevedo. Diseño de portada y portadillas: José A. Peláez. Clarice Lispectorin novellin käännös: Marcelo Cohen. 222 sivua.

Willy Corsari: Pikajuna pysähtyi, 1961 (Een expres stopte, 1938)

Kirjablogeissa on jälleen tänä vuonna Kirsin kirjanurkan emännöimä dekkariviikko, johon osallistun ainakin kolmella kirjoituksella.

Ensimmäisenä on vanha hollantilainen dekkari, jonka löysin Heikki Ahtialan kansikuvan takia. Sen kirjoittaja Willy (Wilhelmina) Corsari (1897-1998) oli kirjailija, näyttelijä ja säveltäjä, joka kirjoitti yli viidenkymmenen vuoden aikana kymmeniä kirjoja, enimmäkseen dekkareita. Häntä onkin sanottu hollantilaiseksi Agatha Christieksi, ja Wikipedian lähdeartikkelissa häntä sanotaan "leipäkirjailijaksi, jolla oli kirjallista intohimoa".

Kirjan alussa joku vetää pikajunan hätäjarrusta hollantilaisen pikkukaupungin lähellä, ja pian murhataan kaupungissa asuva rikas Kampen. Nämä tapahtumat on kuvattu preesensissä, minkä jälkeen siirrytään tavalliseen kerrontaan ja imperfektiin.

Tapausta alkaa selvittää poliisitarkastaja Lund, joka on ilmeisesti Corsarin kirjojen vakiosankari, ja hän tutustuu murhatun perheeseen: paljon tätä nuorempaan vaimoon Vera Kampeniin ja isästään vieraantuneeseen 18-vuotiaaseen(?) poikaan Jacquesiin, joka herättää epäluuloja kyynisellä asenteellaan ja säännöllisellä juopottelullaan. Musiikki ja säveltäminen on kuitenkin Jacquesille tärkeää, mistä johtuu kannen nuottiteline, ja myös Vera välittää poikapuolestaan ja on tälle ystävällinen, mitä Jacques kaipaa kovasti, koska kumpikaan hänen vanhemmistaan ei ole välittänyt hänestä paljonkaan. Lund huomaa, että menneisyyden varjot ovat pitkät - liittyvätkö Kampenia vuosia aiemmin sivunneet kuolemantapaukset hänen murhaansa?

Joissakin, onneksi tosin harvoissa, dekkareissa on ongelmana se, että henkilöt ovat niin epämiellyttäviä, ettei heistä välitä eikä kirjaa oikeastaan haluaisikaan lukea tämän takia, koska sen tunnelma on niin kylmä. Tässä kirjassa ei ollut sellaista ongelmaa, koska sen yleisasenne on ystävällinen ja monet sen henkilöt tuntuvat mukavilta. Esimerkiksi Vera ei ole ahne nuori nainen, joka on mennyt naimisiin rahan takia ja ihastunut poikapuoleensa, vaan hän on kunnollinen ihminen, joka haluaa tehdä oikein, mutta on joutunut vaikeaan tilanteeseen. Myös Lund on älykäs ja ymmärtäväinen poliisi, eikä hänen vaimonsa Puck ole vain kokkauspalveluja tarjoava äänetön kotihengetär (kuten muistaakseni ranskalaisen poliisisankarin Maigretin vaimo), vaan itsessään kiinnostava ja hauska sivuhenkilö; Lund saa usein uusia oivalluksia keskustellessaan tapauksista hänen kanssaan. Muutenkin naiset ovat kirjassa näkyviä ja aktiivisia hahmoja.

Kirjassa yllätti kansainvälisyys (henkilöt olivat esimerkiksi asuneet välillä Ranskassa, ja joillakin heistä oli yhteyksiä myös Hollannin Aasian siirtomaihin) sekä "intialaisten" ihmisten melko näkyvä läsnäolo siinä. Jacquesilla on kirjassa salaperäinen intialainen ystävä Max ja Veralla intialainen ystävä Toetie Koeling, joka kuitenkin käyttää puheessaan usein 'malaijankielistä' eli toiselta suunnalta kuin Intiasta olevaa sanaa. Hollannin siirtomaat eivät muistaakseni olleet Intiassa vaan Kaakkois-Aasiassa, ja sana 'intialainen' vaikuttaa muistakin syistä kirjassa vähän käännösvirheeltä - suomennos on tehty tanskankielisestä käännöksestä - tai ainakin käytetyn toisin kuin miten sitä nykyään käytetään.

Kirja oli sympaattinen, leppoisa ja mukava luettava, ja hollantilaisuus toi siihen mukavan lisävivahteen. Dekkarin juoni oli nokkela ja loppuratkaisu yllättävä. Corsarilta on tämän kirjan lisäksi suomennettu ainakin kirja Viimeinen näytös. Sapo-sarjassa on lyhyt kirjoitus tästä Pikajuna pysähtyi -kirjasta.

 

 

 

 

 

 

 

 

Edit 6.6.22, 7.6.22.

Willy Corsari: Pikajuna pysähtyi, 1961 (Een expres stopte, 1938 [kirjassa annettu alkuteoksen nimi En ekspress stopte on väärin kirjoitettu]). WSOY, Sapo-sarja 56. Tanskankielisestä käännöksestä En Ekspress Standsede suomentanut Eero Ahmavaara. Kansi: Heikki Ahtiala. 200 sivua.

Elizabeth Smart: By Grand Central Station I Sat Down and Wept, 1991 (1945)

Luin tämän kirjan ensimmäisen kerran joskus 1990-luvulla, ja siitä asti on ollut mielessä, että se pitäisi lukea joskus uudelleen. Tämä on hyvin poikkeuksellinen kirja - en ole lukenut varmaan yhtään samanlaista - ja se on kirjoitettu vereslihalla ja samalla hyvin kauniisti. Teksti on runollista proosaa, toisiinsa sulautuvien kuvien ja metaforien ketju, jonka seuraavat kappaleet kasvavat edellisistä. Sen lähes jokaiseen sanaan pitää keskittyä eikä tarinaa saa ilmaiseksi, vaan lauseita ja tarinaa pitää miettiä ja tulkita. Tämä kuitenkin palkitsee, koska teksti ei tunnu sanahelinältä, imelältä ja teennäiseltä, vaan siltä että tunteet on onnistuttu välittämään harvinaisen elävinä ja todellisina.

Kirja kertoo kanadalaisen Elizabeth Smartin rakkaussuhteesta naimisissa olevaan runoilija George Barkeriin toisen maailmansodan aikana. Vaikkei heidän rakkautensa koskaan olekaan ongelmatonta, Smartille rakkaus Barkeriin on kaikki ja sen vaihtoehto on kuolema. Vaikka hän näkee ja huomioi ympärillä olevan yhteiskunnan ja muut ihmiset (ja myös Barkerin vaimo on hänen ystävänsä, eikä hän koe tämän pettämistä helppona) ja ne ovat häiritsevinä olemassa, ne ovat taustalla. Lukija ei saa tietää myöskään hänen rakastetustaan juuri mitään, vaikka tämä onkin hänen elämänsä tärkein asia - ja toisaalta tuntuu, että miten tällaisen suunnattoman rakkauden kohdetta, todellista ihmistä, voisikaan kuvata ilman että lukija kokisi hänet pettymyksenä?

Kirjan luvut ovat kuin puhtaiksi suodatettuja intensiivisiä tunteita, ja tekstiä täytyy ihailla. Kirja antaa myös käsityksen siitä, että vaikka ulkopuolisten on helppo arvostella muita ja sanoa mitä heidän pitäisi tehdä, heillä ei välttämättä ole aavistustakaan siitä, mitä ihminen itse tuntee.

Then she leans over in the pool and her damp dark hair falls like sorrow, like mercy, like the mourning-weeds of pity. Sitting nymphlike in the pool in the late afternoon her pathetic slenderness is covered over with a love as gentle as trusting as tenacious as the birds who rebuild their continually violated nests. When she clasps her hands happily at a tune she likes, it is more moving than I can bear. She is the innocent who is always the offering. She is the goddess of all things which the vigour of living destroys. Why are her arms so empty? (24)

The overflow drenches all my implements of trivial intercourse. I stare incomprehension at the simplest question from a stranger, standing as if bewitched, half-smiling, like an idiot, feeling this fiery fluid spill out of my eyes.
        I am possessed by love and have no options.
        When the Ford rattles up to the door, five minutes (five years) late, and he walks across the lawn under the pepper-trees, I stand behind the gauze curtains, unable to move to meet him, or to speak, as I turn to liquid to invade his every orifice when he opens the door. More single-purposed than the new bird, all mouth with his one want, I close my eyes and tremble, anticipating the heaven of actual touch. (39-40)

Remember also that I said, Though this is all there is, though it is the one and vulnerable, mortal to all attack, a poverty-stricken word against the highly-financed world, yet it is not meagre, it is enough. I do not accept it sadly or ruefully or wistfully or in despair. I accept it without tomorrows and without any lilies of promise. It is the enough, the now, and though it comes without anything, it gives me everything. ...
        Only remember: I am not the ease, but the end.
        I am not to blind you but to find you. (65, 69)

Historiallisena yksityiskohtana voi mainita, että kirjan mukaan samassa autossa matkustavat Smart ja Barker pidätettiin Arizonan rajalla, koska he eivät olleet naimisissa ja heidän epäiltiin harrastavan seksiä keskenään, ja heitä kuulusteltiin tämän takia kymmenen tuntia ja pidettiin vangittuina kaksi päivää.

What relation is this man to you? (My beloved is mine and I am his: he feedeth among the lilies.)
        How long have you known him? ( I am my beloved's and my beloved is mine: he feedeth among the lilies.)
        Did you sleep in the same room? (Behold thou art fair, my love, behold thou art fair: thou hast dove's eyes.) ... (47)

Angela Carter sanoo tätä kannen sitaatissa "salamaniskemäksi Rouva Bovaryksi". 'Salamaniskemän' ymmärrän, 'rouva Bovarya' en - minusta tällä ei ole ainakaan juonellisesti mitään yhteistä sen kanssa. Englanninkielisessä maailmassa tätä pidetään varmaan klassikkona, esimerkiksi kirjailija Beryl Bainbridge sanoi ryhtyneensä kirjoittamaan osaksi tämän kirjan lukemisen takia.

Tässä vielä kirjaa hyvin kuvaava arvio: 'Constructed as a single, sustained climax, it is like a cry of ecstasy which, without changing volume or pitch, becomes a cry of agony.' (Spectator)

Edit 22.4.22 (vaihdettu toinen sitaatti ym. isompia muutoksia), 23.4.22 (mm. lisätty sitaatti ja otettu toinen pois), 10.12.23 (sanan korjaus).

Elizabeth Smart: By Grand Central Station I Sat Down and Wept, 1991 (1945). Foreword by Brigid Brophy. Paladin. Kannen kuva: Janet Woolley. 112 sivua.

Wolfgang Sonntag: Nansen. Löytöretkeilijä - rauhan sankari, 1947 (rauhannobelistit 1922)

Tämän kirjan myötä sain kaikkea ja enemmän mitä toivoin löytäväni aloittaessani rauhannobelisteihin tutustumisen: rohkeutta, jännittäviä tapahtumia, viisautta sekä uhrautuvaa ja päättäväistä toimintaa asioiden parantamiseksi. Norjalainen Fridtjof Nansen (1861-1930) oli minulle rauhannobelistina yllätys, koska tunsin hänet vain pohjoisten alueiden tutkimusmatkailijana enkä ollut koskaan yhdistänyt häntä rauhantyöhön. (Oletin kaikkien tuntevan hänen nimensä, mutta kysyttyäni hänestä viideltä ihmiseltä, joista kukaan ei muistanut koskaan kuulleensakaan hänestä, huomasin että asia ei ole näin.) Hän oli kuuluisa naparetkeilijä, mutta sen lisäksi valtavan paljon muutakin, ja ansaitsisi tulla muistetuksi myös nykyään.

Kirja on alaotsikkonsa mukaan jaettu kahteen osaan: Sonntag kertoo kirjan ensimmäisessä osassa Nansenin tieteellisestä työstä ja naparetkistä, toisessa osassa hänen työstään ihmisten auttamiseksi ensimmäisen maailmansodan jälkeen.

Nansen kasvoi tuntureilla sijaitsevassa kartanossa tuomarin poikana lähellä Osloa (jonka nimi oli tuolloin Kristiania), seikkaili vuorilla ja oli seikkailunhalunsa takia monesti päästä nuorena hengestään. Hän kunnostautui hiihtokilpailuissa, meni opiskelemaan eläintiedettä, teki arvostettua tutkimustyötä ja väitteli tohtoriksi.

Pohjoisten seutujen tutkiminen alkoi kuitenkin kiinnostaa häntä yhä enemmän, ja hän teki omintakeisen suunnitelman Grönlannin ylittämiseksi suksilla ja onnistui varustamaan retkikunnan sitä varten, vaikka lähes kaikki pitivät hanketta hulluna. Grönlanti näyttää kartalla Etelä-Amerikkaa isommalta, joten matka oli jo itsessään pitkä, saati sitten arktisissa olosuhteissa. Kukaan ei ollut koskaan aiemmin pystynyt ylittämään Grönlantia, ja retki oli myös Nansenille ja hänen retkikuntansa viidelle jäsenelle tuskien taival: eteneminen oli useimmiten tuskallisen hidasta, vesi oli jäässä joten he kärsivät koko ajan janosta, ja pakkasta oli suuren osan aikaa -40 astetta. Kun ilma lämpeni -20 asteeseen, se tuntui matkalaisista "kesäisen leudolta".

Kun Nansen kumppaneineen vihdoin saapui Grönlannin länsirannikolle, siellä oli loputtoman jään ja lumen sijasta viimein ruohoa ja marjoja. Matkan rankkuudesta saa käsityksen seuraavasta tarinasta: Nansen oli länsirannikolle saavuttuaan lähtenyt yhden toverinsa kanssa tavoittamaan ihmisasutusta. He ampuivat neljä lokkia, jotka he ne kypsennettyään söivät päineen ja jalkoineen sekä riipivät maasta suuhunsa variksenmarjoja ensin seisaallaan, sitten istuen ja maaten. Lopulta he eivät jaksaneet enää käyttää edes käsiään, vaan hamusivat marjoja suuhunsa huulillaan vatsallaan maassa maaten ja nukahtivat siihen. (91-92)

Nansen joutui matkansa jälkeen viettämään Grönlannissa talven, koska laivoja ei enää kulkenut, mutta hän käytti ajan hyvin elämällä eskimoiden kanssa ja opettelemalla heidän kieltään. Hänestä tuli yksi heistä, ja hän oppi rakastamaan heitä ja heidän elämäntapaansa. Hän arvosti heitä aidosti, ja hän puolusti hyvin nykyaikaisella tavalla luonnonkansojen oikeutta elää rauhassa ja harjoittaa omaa uskontoaan ja omaa kulttuuriaan ilman, että länsimaalaiset "sivistävät" ja "auttavat" heitä tai tyrkyttävät heille omaa uskontoaan - hän piti eurooppalaisten toimintaa omahyväisenä ja häpeällisenä petomaisuutena. (101-110)

Grönlannin retken jälkeen Nansen oli juhlittu sankari niin Norjassa kuin muuallakin maailmassa, mutta hän painotti myös retkikunnan muiden jäsenten osuutta hankkeen onnistumisessa. Hänen seuraava projektinsa oli yritys päästä Pohjoisnavalle. Kukaan sinne pyrkinyt ei ollut onnistunut, vaan kaikki olivat joko joutuneet palaamaan takaisin keripukista kärsivinä tai kuolleet - esimerkiksi aikaisemmasta Franklinin retkikunnan 135 miehestä kukaan ei tullut takaisin (113). Nansen lähti taas ratkaisemaan ongelmaa erilaisella, odottamattomalla tavalla. Hän esimerkiksi suunnitteli laivan, Framin, jota jäät eivät pystyisi murtamaan, vaan joka kohoaisi sivuilta puskevien jäiden päälle, sekä ruokavalion, joka suojaisi miehiä keripukilta. Nansen suhtautui miehiinsä hyvin tasa-arvoisesti, eivätkä päälliköt ja merimiehet eronneet laivalla toisistaan.

Nansenin suunnitelma onnistui laivan jäänkestävyyden ja miesten hyvinvoinnin osalta erittäin hyvin, mutta jäät ja merivirrat käyttäytyivät eri tavalla kuin hän oli odottanut, joten hän lähti laivalta erään miehistön jäsenen, Hjalmar Johansenin kanssa, koiravaljakoilla kohti Pohjoisnapaa. Vaikka he eivät päässeet navalle ja viettivät talven 1895-1896 rakentamassaan kivimajassa Frans Joosefin maalla, he pääsivät kuukausien (vuoden?) jälkeen vihdoin takaisin Norjaan, samoin heidän laivansa ja sen miehistö, jolloin Nansenista viimeistään tuli maailmankuulu - vaikka Pohjoisnapaa ei saavutettukaan, retkeä pidettiin kaikkialla suurena voittona.

Olen aina miettinyt, mikä ajoi ihmiset yrittämään pääsyä Pohjoisnavalle tai Etelänavalle, mutta ainakaan Nansenin tapauksessa kyse ei ollut vain kunniasta tai yrityksestä yrityksen vuoksi. Hän oli tiedemies, ja Nansenin sekä Grönlannin että varsinkin Pohjoisnavan retkikunnat keräsivät matkoiltaan suuren määrän luotettavaa tieteellistä tietoa, jonka avulla voitiin esimerkiksi parantaa meteorologisia malleja sekä selvittää merivirtojen kulkua ja alueiden eläimistön luonnetta.

Napa-alueiden tutkimusmatkoista lukeminen ei ole koskaan kiinnostanut minua, mutta kirjan kuvaukset retkistä olivat usein jännittävää ja hurjaa luettavaa, ja tajusin niitä lukiessani konkreettisesti, että Pohjoisnavan alue ei ole maata, vaan jäätä: Nansen joutui Johansenin kanssa usein ylittämään railoja pyrkiessään eteenpäin, ja heidän ponnistellessaan kohti pohjoista heidän allaan olevat jäälautat ajautuivat hiljalleen etelää kohti, joten he eivät käytännössä edenneet.

Nykyään Nansenin suhtautuminen eläimiin ei tunnu useinkaan hyväksyttävältä. Nansen saattoi esimerkiksi tappaa jääkarhuja vain tappamisen vuoksi, vaikka hän saattoi samalla miettiä niiden tappamisen oikeutusta ja turhuutta. Toisaalta eläinten tappaminen saattoi myös merkitä hengissä selviämistä loppumattomilla jääaavoilla (matkalaiset myös söivät jääkarhuja, ja kerran jääkarhu uhkasi Johansenin henkeä).

Kotiinpaluun jälkeen Nansen omistautui merentutkimukselle, paransi tutkimusmenetelmiä ja suunnitteli uusia kojeita, joiden avulla voitiin esimerkiksi mitata meren lämpötiloja asteen sadasosan tarkkuudella (222, 235). Hän teki tarkkoja tutkimuksia ja hankki paljon uutta tietoa. Sitten Norjan ja Ruotsin välit kuitenkin huononivat 1905 Norjan halutessa erota liitosta (Norja ja Ruotsi muodostivat eräänlaisen valtioliiton, jossa Norja oli kuitenkin selvästi huonommassa asemassa; myös toisen rauhannobelistin Hjalmar Brantingin yhteydessä puhuttiin tästä asiasta). Nansen puolusti Norjan itsenäisyyttä Ruotsin uhittelusta huolimatta, ja asia ratkaistiin rauhanomaisesti. Vuonna 1913 Nansen teki pitkän retken Venäjälle ja tutustui mm. Siperian luonnonkansoihin (286-289).

Nansenin nimellä oli tässä vaiheessa erittäin paljon painoarvoa ja uskottavuutta hänen naparetkiensä, mutta myös hänen rehellisyytensä ja tinkimättömyytensä vuoksi. Sen vuoksi hän pystyikin työskentelemään ensimmäisen maailmansodan jälkeen vastaperustetussa Kansainliitossa ja auttamaan miljoonia(!) ihmisiä, ja hän teki tämän ainakin aluksi, ehkä koko ajankin, ilman palkkaa. Mieluiten hän olisi luultavasti omistautunut tutkimustyölleen ja uusille naparetkille, mutta hän ei voinut ummistaa silmiään ihmisten hädältä.

Vaikka ensimmäinen maailmansota oli loppunut, kauheudet jatkuivat monien ihmisten kohdalla. Sotavankien kohtelu oli monissa paikoissa sanoinkuvaamattoman kammottavaa, ja Venäjällä tai Neuvostoliitossa oli hirvittävä nälänhätä, joka uhkasi vain laajeta. Nuori Kansainliitto oli heikko ja hampaaton ja useimmat antoivat periksi ongelmien edessä, mutta Nansen pystyi vaikutusvaltansa ja persoonallisuutensa avulla järjestämään lukemattomia sotavankeja takaisin koteihinsa sekä auttamaan pakolaisia ja järjestämään heille uusia asuinpaikkoja ja työtä.

Hän työskenteli myös Venäjän nälkäänäkevien auttamiseksi. Tässä hänellä nousi kuitenkin usein seinä pystyyn, koska vaikka ruokaa olisi lännessä ollut tarpeeksi nälkäänäkevien ruokkimiseksi, länsivaltiot eivät halunneet auttaa kommunistista Neuvostoliittoa, ja Nansenin vetoomukset inhimillisyyden puolesta kaikuivat poliitikkojen kohdalla yleensä kuuroille korville, vaikka tavalliset ihmiset usein halusivatkin auttaa. Nansen oli nähnyt ihmisten kuolevan nälkään Venäjällä (kirjan kuvaukset tästä, samoin sotavankien kohtelusta, ovat erittäin havainnollisia ja järkyttäviä), mutta länsivaltiot pitivät tätä kommunistien propagandana, eikä Nansen pystynyt tekemään venäläisten hyväksi läheskään kaikkea mitä olisi halunnut.

Nansen halusi auttaa myös Armeniaa ja armenialaisia, jotka olivat ympäröivien valtioiden puristuksessa ja näiden saaliinhimon kohteena joutuneet kärsimään hirvittävästi. Länsivallat olivat kerta toisensa jälkeen luvanneet armenialaisille apua ja kerta toisensa jälkeen pettäneet lupauksensa, ja vaikka Nansen teki suunnitelman armenialaisten auttamiseksi ja vaati Kansainliittoa yhä uudelleen toteuttamaan sen, tämä ei onnistunut (442, 477).

Vaikka Nansen ei pystynytkään toteuttamaan kaikkia suunnitelmiaan ihmisten auttamiseksi, hän sai kuitenkin hämmästyttävän paljon aikaan. Tämä johtui varmasti siitä, että häntä pidettiin Euroopan omanatuntona, lahjomattomana totuudenpuhujana, joka oli hätää kärsivien ihmisten ja oikeuden puolella ja sanoi mielipiteensä riippumatta politikoinnista, kansallisista eduista ja vastakkainasetteluista. Häntä pyydettiin usein mukaan politiikkaan, mutta hän kieltäytyi aina. Hänessä ei ollut mitään salakähmäistä, vaan hän muistutti inhimillisyydestä ja vaati aina itseään ja muita tekemään oikein, olipa tämä mielipide suosittu tai ei. Tällaista ihmistä tarvittaisiin nykyäänkin.

Nansenilla oli voimakkaat tunteet ja hän oli luultavasti rakastava aviomies ja isä, vaikka hän tuntuukin kaivanneen paljon yksinäisyyttä. Lisäksi hän oli lahjakas taiteilija: kirjan kannen kuva ja alla olevat kuvat ovat hänen piirtämiään. Hän kirjoitti myös paljon teoksia, joista on suomennettu ainakin Hiihtäen poikki Grönlannin, Yön ja jään matka, Elämäni ja tutkimusretkeni, Pimeässä ja pakkasessa ja Pohjan pimeillä perillä. Eskimoiden elämästä kertovaa kirjaa ei ilmeisesti ole suomennettu.

Sonntag lainaa monessa kohdassa Nansenin kirjoituksia (usein on itse asiassa vaikeaa tietää, mikä on Nansenin tekstiä, mikä Sonntagin). Sonntagin kirja on aika paatoksellista, mutta kuitenkin sujuvaa ja mielenkiintoista luettavaa, ja kirjan alkuosaa voi suositella pohjoisten napa-alueiden tutkimuksesta ja loppuosaa Kansainliitosta, 1900-luvun alusta, armenialaisista ja ensimmäisen maailmansodan seurauksista kiinnostuneille. Sonntagin koko kirja on kirjoitettu preesensissä, minkä huomasin kuitenkin vasta sivulla 70, joten se ei häiritse, vaikka onkin hyvin erikoinen ratkaisu elämäkerrassa.

Kirjassa puhuttiin myös muista naparetkeilijöistä, esimerkiksi kuuluisasta suomalaissyntyisestä Adolf Erik Nordenskiöldistä, jota kirjassa tosin sanottiin harmillisesti ruotsalaiseksi. Kirja tutustutti minut sivumaininnalla myös grönlantilaiseen naparetkeilijään ja antropologiin Knud Rasmusseniin.

Fridtjof Nansenin jälkeläiset jatkoivat hänen työtään ihmisoikeuksien hyväksi: Nansenin poika Odd Nansen (1901-1973) auttoi juutalaisia toisen maailmansodan alussa, kunnes joutui itse keskitysleirille, josta hän kuitenkin selvisi ja julkaisi elämäänsä siellä kuvaavan päiväkirjan. Myöhemmin hän oli mukana perustamassa Unicefia. Myös Odd Nansenin poika Eigil Nansen (1931-2017) työskenteli Wikipedian mukaan pakolaisten ja ihmisoikeuksien hyväksi, vaikkei asiasta kerrota tarkemmin.

Renne Sairasen blogissa on sitaatti kirjasta. Kirjastonhoitajan vastauksessa kysymykseen Nansenin ja Johansenin Pohjoisnavan tutkimusretkestä arvellaan, ettei kirjassa kerrota siitä kovin paljon, mutta Pohjoisnavan retkelle omistetaan kirjassa kymmeniä sivuja, ja myös Grönlannin retkestä kerrotaan paljon. Prosperon kirjahyllyssä on kirjoitus Robert Scottin Etelänavan retkestä kertovasta kirjasta.

Edit 31.3.22 (korjattu esim. "hiihtäen" "koiravaljakoiksi"), 1.4.22, 2.4.22.

Wolfgang Sonntag: Nansen. Löytöretkeilijä - rauhan sankari, 1947 (Held des Friedens, Fridtjof Nansens Leben, 1943). Suomentaja: Kristiina Kivivuori. Kannen piirros: Fridtjof Nansen. 502 sivua.

Mikko Rimminen ja Otto Karvonen: super hyvä olo, 2018

Hmm... mitäpä tästä runokirjasta sanoisi? En sano paljon mitään, koska kirjan loppuun sijoitetut "pari ylimääräistä sanaa" (neljä sivua) muuttavat käsityksen koko tekstistä, ja ehkä tekstiä on tarkoitus lähteä lukemaan ilman näitä tietoja.

Teksti on kuitenkin lajissaan varmasti ainutlaatuista tajunnanvirtaa, jossa toistuvat usein samat sanat mutta aina vaihtelevasti. Se luo lukijalle mielikuvan lapsekkaasta, onnellisesta, innostuneesta puhujasta, joka pitää mm. kissanpennuista. Preesensmuotoisessa tekstissä kuvastuvat joskus myös pettymykset ja pienet draamat, mutta sitä lukiessa tulee usein hyvälle tuulelle, ehkä siksi että siinä ei ole turhaa analysointia, vaan kokemus on välitöntä ja perusvireeltään iloista. Teksti on usein hauskalla tavalla absurdia ja yllättävää (mielessä tykyttää jotain riemastuttavaa vaahtoa), mutta siinä on silti järkeä. Kirja herättää myös kysymyksiä kielestä ja sen rajoista, persoonallisuuden kokemisesta ja tietoisuudesta.

on super hyvä olo ja mielessä tykyttää jotain riemastuttavaa vaahtoa

myös tunnelma on super ja kaikki yksitoista ystävää pomppii yhdessä

kaikki yksitoista asiaa kutittaa mielessä ja ihanaa on odottaa tässä

vihdoinkin voi olla vaan

olla vaan ja nököttää

ollaan vaan

yhtään ei haittaa se vakava mikä on ollut

vihdoinkin voi olla rohkea ja tuijottaa kissanpentuja 

Blogeissa Pois työpöydältä ja Kirjasta kirjaan kerrotaan enemmän tästä kirjasta ja sen syntyprosessista sekä paljastetaan jälkikirjoituksen tieto.

Edit 22.1.22, 20.2.22 (lisätty blogilinkit) ja 13.2.25 (lisäys blogilinkkikommenttiin).

Mikko Rimminen ja Otto Karvonen: super hyvä olo, 2018. Teos. Graafinen suunnittelu: Ilona Ilottu / Dog Design. 70 sivua.

Sarri Nironen: Tähdenpeitto, 2012

Kaksi abia: Riina ilmaisutaidon lukiossa ja luonnontieteistä kiinnostunut Joona, joiden elämä pyörii kirjoitusten ja niihin lukemisen ympärillä, vaikka muitakin ongelmia on. Molemmilla on esimerkiksi hankaluuksia nukkua hyvin, ja molemmilla on omat vaikeutensa perheensä kanssa. Kirja sijoittuu Helsinkiin tammikuusta kesäkuuhun, ja säällä ja paikalla on kirjassa tärkeä asema.

Isä on ihan hyvä isä, vaikka ei osaakaan olla kovin hyvä saati isä. Riina miettii, että yövalo tarvitsisi uuden lampun. Riina miettii, että Riina tarvitsisi jonkun, jota rakastaa.

Hmm... tästä lyhyestä kirjasta on vaikea sanoa mitään, koska en tahdo kuvata juonta tai pikemminkin henkilöiden ihmis- ja perhesuhteita, jotka paljastuvat kirjassa hyvin vähitellen. Kirja on poikkeuksellinen sillä tavalla, että se on kirjoitettu lähes kokonaan preesensissä, jonka lisäksi mukana on vain yksi kappale imperfektiä ja jonkin verran konditionaalia. (Olen lukenut aiemmin vain yhden kirjan, joka on kirjoitettu kokonaan preesensissä, Astrid Thorsin nuortenkirjan Saari meren keskellä.) Preesens sopii kirjaan hyvin, koska sen teksti on katkelmia, lyhyitä hetkiä Riinan ja Joonan elämässä – heidän elämänsä paloja, joista lukijana yrittää muodostaa kokonaiskuvaa siitä, millaisia ihmiset heidän ympärillään ovat, mitä he tuntevat ja mitä he ajattelevat. Kirjassa kuvataan yksityiskohtaisesti sitä mitä kunakin lyhyenä hetkenä tapahtuu, aistivaikutelmia, sitä mitä Riina ja Joona näkevät ja mitä he itse ja muut tekevät.

Joonalla on sateenvarjo, mutta hän pitää sen tiukasti kiinni, sillä tuuli on tänään raju ja vaatelias, se syö ajatuksia ja sateenvarjoja, sylkee rangat ulos penkoille ja ojanpohjille, törröttämään ulos täysistä roskiksista.

Kirjan kieli on usein kaunista ja se on sujuvasti kirjoitettu, mutta minun oli vaikea saada siitä ja sen henkilöistä otetta. Riinan ja Joonan ajatuksia ja tunteita kuvataan melko vähän ja usein melko pintatasolla (esimerkiksi että Riina ei halua vastata puhelimeen), ja varmaan sen takia he jäivät minulle aika etäisiksi, en päässyt kunnolla heidän päidensä sisään enkä ymmärtänyt varsinkaan Joonan ongelmia ja tunteita. Kirjassa oli paljon kysymysmerkkejä, joihin ei vastattu. Ehkä tämä on realistista kerrontaa, ehkä elämä on tällaisia pieniä hetkiä jolloin ei ajattele mitään erikoista, ja joista muodostuu vasta jälkeenpäin katsottuna ja tulkittuna isompi ja yhtenäisempi tarina, eikä elämässäkään saa kaikkiin kysymyksiin vastausta.

Riina avaa lauantaina ikkunan sumulle ja surulle.

Kirjassa puhutaan paljon tähdistä: laskujeni mukaan tähdet mainittiin 18 sivulla. Tähdet ovat kirjassa selvästi tärkeä symboli, mutta sekään ei oikein avautunut minulle. Joitakin eroja: Oikeat tähdet vai muoviset tähdet? Mittaamaton avaruus vai vain suljettu tila, jonka yrittää saada näyttämään avarammalta?

Kirja on kokeileva ja 23-vuotiaan esikoiskirjailijan kirjaksi kunnianhimoinen teos. Tämä on myös kirja nuoruudesta ja nuorista ihmisistä, joten ehkä senkään takia se ei tuntunut minulle niin läheiseltä, ja ehkä sille olisi pitänyt antaa enemmän aikaa ja pohdintaa. Tästä tuli mieleen vähän kuin runo, jossa symbolit toistuvat ja jossa pitää katsoa rivien läpi ja taakse enemmän kuin varsinaisiin tapahtumiin.

Koulu on täällä vaikka Riina lähtee: koulu täynnä rappusia ja suljettuja ovia, täynnä oppilaita, luokkien sisällä sydämet läpättävät keskenään eri tahtia ja luokasta luokkaan täydet sydänparvet, lintuparvet, lepattavat omaa rytmiään.

Kun kävellään iltapäivällä tai keskipäivällä rappusia alas, opettajat ja porrastasanteet lupaavat oppilaille valoisaa tulevaisuutta. Ja vaikka hymyn takana on ehkä pelkoa (koska: mitä tulee tulevaisuuden jälkeen?), hymyt ovat pieniä naulakkoja, ja niihin Riina ripustaa toivonsa kerran toisensa jälkeen.

Kirja on lyhyt (129 sivua) ja nopea luettava, ja nuorista päähenkilöistään huolimatta luokiteltu aikuisten kirjallisuuteen.

Tätä on luettu vaikka kuinka, ainakin Kirsin kirjanurkassa, Kirjavinkeissä, Kirjahillassa, Lumiomenassa, Sinisen linnan kirjastossa, Catharina's Journalissa, Lastenkirjahyllyssä... Kirjailijan haastattelu Ylioppilaslehdessä.

Helmet-haasteessa tämä voisi olla kohta 35. Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa (yksi Facebook-päivitys) tai 45. Esikoiskirja.

Sarri Nironen: Tähdenpeitto, 2012. WSOY. Ei kannen tekijän tietoja. 129 sivua.