1000 puutarhaniksiä, 1997

Millaisessa maaperässä kellokukat viihtyvät? Kannattaako maata harata yöllä? Miten voi estää hallan tuhot tai vähentää niitä? Miten mustaherukkaa voi itse lisätä? Millaisia kukkia voi lisätä salaatteihin? Näihin ja moniin muihin kysymyksiin löytyy vastaus tästä isokokoisesta kirjasta - jos kaikki sen neuvot laskettaisiin yhteen, niitä olisi varmasti paljon enemmän kuin tuhat.

Niksit ovat aakkosjärjestyksessä. Hakusanoina on esimerkiksi kasvin nimi (tomaatti, pelargoni, salaattisikuri, laventeli...), työtehtävä (latvominen, leikkaukset, siirtoistutus), puutarhan osa tai tehtävä (pääsisäänkäynti, pihagrilli, aita, muurit) tai jokin muu aihe (pölytys, leppäkertut, hiekka, yrttiteet). Mukana ovat myös huonekasvit. Niksit ovat usein sellaisia, joita saattaisi olla vaikea löytää muualta - vaikkapa tiedot pähkinäpensaasta - ainakaan ilman pitkää etsimistä tai netin selailua. Yhteen aiheeseen liittyy useampi vinkki.

Vaikka kirja pohjautuu ranskalaiseen, englantilaiseen ja amerikkalaiseen teokseen, hortonomi ja puutarhatoimittaja Sinikka Neuvonen on sovittanut alkuteosten tiedot Suomen oloihin ja kirjoittanut kirjaan myös uusia tekstejä. Sen ohjeet vaikuttavatkin täysin suomalaisiin puutarhoihin sopivilta. Aiheita on runsaasti ja monipuolisesti ja neuvot vaikuttavat järkeviltä, ja kirjan lähestymistapa on varsin luonnonmukainen. Uudempia metodeja (esim. bokashi-kompostointi) kirjassa ei tietenkään ole, mutta muuten kirja ei varmaan ole vanhentunut. Kirjassa puhuttiin monista sellaisistakin kasveista, joita itse en ole koskaan kasvattanut ja jotka herättivät uteliaisuutta ja kokeilunhalua.

Kirjan käyttökelpoisuutta lisäävät lopun teemakokonaisuudet: 24 sivun pituinen luettelo eri kuukausina tehtävistä puutarhan töistä, 20 sivun luettelo puutarhan taudeista ja tuholaisista ja niiden torjunnasta sekä kuukausittainen luettelo yleisimmistä puutarhakasveista sen mukaan, milloin ne ovat erityisen kauniita. 

Ihanan värikkäässä kirjassa on joka sivulla monta kaunista, neuvoja selventävää piirroskuvaa sekä jonkin verran valokuvia, joten sitä selailee ja katselee mielikseen. Erinomainen käännös ei töksähtele missään kohdassa, vaikka se on varmasti vaatinut paljon työtä. Kaiken kaikkiaan tämä on oikein hyvä ja huolellisesti tehty kirja.

Yksi liero [kastemato] syö vuorokaudessa oman painonsa verran eloperäistä ainesta ja tuottaa saman verran lantaa, joka on paljon ravinteikkaampaa kuin ympäröivä multa. Lanta vähentää maaperän happamuutta, sillä lieron suolen läpi kulkevat maamurut muuttuvat lähes neutraaleiksi ulosteiksi. On laskettu, että jos peltomaassa on 200 lieroa neliömetrillä, ne tuottavat 1 000 kiloa lantaa hehtaaria kohti kesän aikana. Viljavassa maassa lierojen määrä voi olla kaksinkertainenkin. (109) Kastemadot pitävät luomuviljellystä maasta, mikä on yksi syy harrastaa luomua. Madot myös ilmastavat maata ja parantavat sen rakennetta.

1000 puutarhaniksiä, 1997. Valitut Palat. Ranskan- ja englanninkielisestä lähdeaineistosta suomentanut Merja Heikkilä. Suomen oloihin soveltanut ja uudet tekstit kirjoittanut Sinikka Neuvonen. Kansi ja typografia: Tuula Mäenpää. 325 sivua + kasvihakemisto ja kirjan hakusanojen luettelo. Alkuteosten nimet: 1001 Trucs et Astuces pour le Jardin; 1001 Hints and Tips for the Garden (Englanti) ja 1001 Hints & Tips for Your Garden (USA).

Harald Kratschmer: Kotikomposti (2000)

Kompostointi on minulle itsestään selvää, koska se on mainio tapa kierrättää ravinteita ja saada maanparannusainetta puutarhaan ja koska myös lapsuudenkodissani kompostoitiin. Kokonainen kirja kompostoinnista kuulostaa kuitenkin liialliselta, eikä asia olekaan näin: vain noin kolmannes tästä kirjasta käsittelee kompostin rakentamista, hoitoa, käyttöä ja erilaisia kompostointitapoja.

Kompostoinnin lisäksi kirjassa käsitellään myös kateviljelyä, kasvien ravinteiden tarvetta, viherlannoitusta, maaperää sekä vuoroviljelyä, mikä teki siitä minulle oikein mielenkiintoisen, koska varsinkin viherlannoitus oli minulle aika uusi asia enkä ole itse koskaan kokeillut sitä puutarhassa. Kateviljelystä tiesin ennestäänkin jotain, mutta tästä kirjasta sai paljon lisätietoa asiasta ja lisäksi innostusta - tämä on sellainen puutarhakirja, että se saa sormet syyhyämään ja toivomaan, että voisi työntää ne multaan ja kokeilla kirjan ehdotuksia. Kratschmer tosin olettaa lukijan olevan innokas vihannestarhuri, jollainen itse en ole, mutta kirjan periaatteet toimivat varmasti kaikessa viljelyssä.

Koko kirjassa noudatetaan luomuviljelyn periaatteita. Käytetään esimerkiksi hyväksi luonnon omia tapoja tuottaa typpeä (hernekasvit ja muutkin typensitojat) ja kierrättää myös muita ravinteita, niin ettei teollisia lannoitteita tarvita. Hyvin suurta osaa maapallon viljelysmaista uhkaa eroosio, mikä on todella huolestuttavaa, ja mikä liittyy teollisten lannoitteiden käyttöön ja maan kääntämiseen eli toistuvaan paljastamiseen. Maan ei pitäisi koskaan olla paljaana, koska silloin se joutuu alttiiksi suurille lämpötilan vaihteluille, tuulille ja sateille ja siis eroosiolle. Luomuviljely taas suojaa maaperää ja vesistöjä: se tuottaa humusta, hyvä maaperä sitoo vettä ja ravinteita, joita luomuviljelyssä huuhtoutuu muutenkin vähemmän kuin teollisesti lannoitettaessa, ja typpeä ja muita ravinteita karkaa näin vähemmän rehevöittämään vesistöjä.

Vuoden 1850 jälkeen Britannian hedelmällisestä ruokamultakerroksesta on kadonnut 84 prosenttia, ja maaperän eroosio jatkuu noin 1-3 senttimetrin vuosivauhdilla. Kun otetaan huomioon, että maaperän pintakerrosten muodostuminen voi kestää satoja vuosia, ei tällainen katoaminen ole kestävää. [Iso-Britannian Committee on Climate Changen (CCC) mukauttamiskomitean puheenjohtaja lordi] Krebs on varoittanut, että Itä-Englannin hedelmällisin ruokamultakerros, jossa viljellään 25 prosenttia koko maan perunoista ja 30 prosenttia vihanneksista, voi hävitä yhden sukupolven aikana. ... CCC:n mukaan tehomaatalous on suoraan vastuussa ongelmasta ja toteaa raportissaan, että "syvä kyntö, lyhyt viljelykierto ja paljaat pellot" johtavat tuulten ja rankkasateiden aiheuttamaan maaperän eroosioon. (Philip Lymbery: Dead Zone. Mihin villi luonto katosi? s. 313) Maaperän huonontuminen vähentää siis tuottavuutta samaan aikaan kun maapallon väestö kasvaa, mutta maan laatua pystyy kuitenkin onneksi parantamaan hyvillä viljelykäytännöillä.

Kratschmer luettelee pitkän listan kateviljelyn etuja (s. 43-48). Kate suojaa maata tuulelta (joka mm. kuivattaa ja kuorettaa maata ja vie sitä mennessään), auringon valolta, kuumuudelta ja haihdunnalta sekä sadevedeltä. Sadepisaroiden läpimitta voi olla jopa 7 mm ja ne iskeytyvät maahan kahdeksan metrin sekuntinopeudella (28 km/h), eli ei ole ihme, että ne voivat tiivistää tai liejuttaa maan tai viedä sitä mukanaan. Katteen alla myös maan lämpötila säilyy paljon tasaisempana kuin muuten, mikä taas on hyväksi kasveille ja niiden juurille, ja kate pidentää kasvukautta suojaamalla ensimmäisiltä pakkasilta. Lämmön säilyminen maassa paremmin myös öisin hyödyttää maaperäeliöitä. Kastemadot saavat orgaanisesta katteesta itselleen runsaan ruokapöydän ja palkitsevat viljelijän tästä lannoittamalla ja ilmastamalla maata. Katteen alla kasvit pystyvät hyödyntämään paremmin vettä ja ravinteita kaikkina vuorokaudenaikoina, ja kate tukahduttaa myös rikkakasvien kasvua ja helpottaa kitkemistä (minkä olen huomannut käytännössä, kate on hyvä asia).

Kirjaa voi hyvin suositella kaikille aiheesta kiinnostuneille: se on runsaasti kuvitettu, selkeästi ja innostavasti kirjoitettu sekä hyvin suomennettu. Kääntäjä Teuvo Suominen on myös mukauttanut ruotsalaisen alkuteoksen Suomen oloihin. Kirjassa on kuitenkin eräs kummallisuus, joka ei johdu itse kirjasta vaan suomalaisesta kustantajasta - kirjan nimi on Kotikomposti ja takakansitekstissäkin puhutaan lähes yksinomaan kompostoinnista. Tämä kuitenkin saattaa karkottaa sellaisia lukijoita, jotka ajattelevat jo osaavansa kompostoida, mutta olisivat kiinnostuneita kateviljelystä, viherlannoituksesta ja vuoroviljelystä ja tarttuisivat kirjaan, jos kirjan nimessä ja kansitekstissä puhuttaisiin myös näistä.

Helmet-haaste 16. Kirjassa on valokuvia.

Harald Kratschmer: Kotikomposti, 2001 (Jord och kompost - Gödsling och jordförbättring på naturens villkor, 2000). Otava. Suomen oloihin soveltaen suomentanut Teuvo Suominen. Piirrokset: May Moran. 120 sivua.

Gunnel Ginsburg: Rikkakasvit. Tunnista ja hävitä, 2010

Tästä kirjasta tuli sellainen olo, että siinä kerrottiin vain murto-osa siitä, mitä olisi voitu kertoa. Kirjoittaja ja taiteilija Gunnel Ginsburg oli kertomansa mukaan suunnitellut kirjan tekemistä 20 vuotta, minä aikana hän luki kaiken aiheesta löytämänsä ja leikkasi talteen artikkeleita rikkaruohoista, niiden hävittämisestä ja hyötykäytöstä, keskusteli puutarhureiden ja viljelijöiden kanssa, keräsi ja prässäsi rikkaruohoja ja kasvatti itse niiden taimia (s. 6).

Koska tila kirjassa on kuitenkin rajallinen, siihen on siivilöitynyt vain pieni osa tästä tiedosta, varsinkin rikkaruohojen hyötykäytöstä. Tästä olisi kuitenkin ollut mielenkiintoista tietää lisää - ovathan esimerkiksi vuohenputki ja maitohorsma nykyään monien arvostamia villiyrttejä, eli niiden luokittelu on muuttunut tuhottavasta syötäväksi kasviksi. "Rikkaruohoushan" ei ole mikään absoluuttinen määre, vaan rikkaruoho tarkoittaa kasvia, joka kasvaa paikassa jossa puutarhuri tai viljelijä ei halua sen kasvavan, koska se haittaa jollakin tavalla hänen suunnitelmiaan.

Puutarhurina olisin kyllä itsekin tyytyväinen, jos pääsisin eroon kannen kuvassa olevista vuohenputkista (syömällä tämä ei onnistu, koska en ole ainakaan vielä päässyt niiden makuun, vaikka kerran tekemäni vuohenputkipesto olikin hyvää). Kirja ei kuitenkaan tarjoa mitään supertehokkaita vinkkejä rikkaruohojen hävittämiseen, vaan kaikille puutarhureille jo tuttuja ja kohtalaisen työläitä keinoja: kitkemisen, haraamisen ja kukintojen leikkaamisen pois ennen siementämistä.

Ongelma yksivuotisten siemenrikkaruohojen kanssa on se, että ne tuottavat paljon siemeniä, jotka säilyvät maaperän siemenpankissa kauan aikaa. Esimerkiksi peltohatikan siemenkodassa on jopa 10 000 siementä (s. 14). Puhtaaksikin kitketyssä maassa riittää siis siemeniä vuosikausiksi, ja monet rikkaruohojen siemenet aktivoituvat valon vaikutuksesta eli ne alkavat kasvaa, kun maata myllätään tai se käännetään. Yksivuotiset rikkakasvit on kuitenkin yleensä suhteellisen helppo nyppäistä pois, toisin kuin juuririkkakasvit - esimerkiksi tuo vuohenputki, joka jatkaa kasvuaan maahan jääneestä pienestäkin juurenpalasta. Sekä siemen- että juuririkkakasvien poistoon sopii maan kattaminen (s. 122), jota käytetään myös permakulttuuriviljelyssä.

Vaikka kirjassa ei olekaan kaikkea mahdollista tietoa rikkaruohoista, Ginsburg on kuitenkin saanut jokaiselle kasville omistetulle yhdelle tekstisivulle mahtumaan paljon: tietoa tieteellisen ja suomalaisen (alkuteoksessa tietysti ruotsalaisen, kiitokset suomentajalle) nimen antosyistä, kasvin ulkonäöstä, kukkimisajasta, levinneisyydestä ja kasvupaikoista sekä lisääntymistavasta ja hävittämisestä ja joskus myös muita kiinnostavia pikkutietoja esimerkiksi kasvin käytöstä. Kirjan lopussa on vielä pari sivua rikkakasvien hyötykäyttötavoista yleisesti.

Minulle kirjan parasta antia olivat sen upeat piirroskuvat, joissa kuvataan kasvi juurineen (kasvia ei tunne kunnolla, ennen kuin tietää, millainen sen juuristo on, ja juuristo kertoo myös kasvin elämänkierrosta ja kasvustrategioista) sekä kasvin nuori sirkkataimi ja vähän vanhempi pikkutaimi, kukka ja/tai kukinto, siemenkota ja siemen luonnollisessa koossa ja suurennettuna. Näin kirja auttaa tunnistamaan kasvin sen eri kasvuvaiheissa ja antaa siitä tietoa paljon tavallisia kasvikirjoja enemmän.

Rikkaruohojen yhteydessä voisi varoittaa isosinivalvatista eli tarhasinivalvatista (jos lajinmääritykseni on oikea, jokin sinivalvatti se joka tapauksessa on), jonka annoin jäädä aluksi puutarhaan sen sinne jostain - ehkä jonkun vihannesmaalta - saavuttua, koska sen siniset kukat olivat ihan kauniit. Muutaman vuoden kuluttua se oli kuitenkin valloittanut kasvupaikkansa suurelta alalta niin, ettei siinä paikassa kasvanut enää mitään muuta, koska se leviää juuristonsa avulla todella tehokkaasti, ja levinnyt oletettavasti siementen avulla myös muutamaan muuhun paikkaan. Se on yksi niitä harvoja rikkakasveja, joita todella inhoan - vielä paljon vuohenputkea hankalampi - enkä päässyt siitä eroon muuten kuin kaivamalla kaikki sen juuret pois maasta. Vielä nytkin, ehkä kymmenen vuoden päästä, sen taimia nousee vielä keväisin ylös, ja jos niitä ei katkaise tai mieluiten kaiva juurineen ylös, taimia on kohta kymmenkertaisesti. Sitä ei luokitella haitalliseksi vieraslajiksi, mutta mielestäni siihen olisi syytä ainakin maan eteläosissa.

Vain raparperit ja pensaat pärjäsivät sinivalvatille,
kaikki muut kasvit ne tukahduttivat tiheällä kasvustollaan.

Kirjan lähestymistapa aiheeseensa on melko ekologinen, ja kirjan loppuun (s. 108-113) on koottu mahdollisimman luonnonmukaisia ja helposti kotipihoilla toteutettavia, tehokkaiksi havaittuja menetelmiä, tosin aika lyhyesti: kitke ajoissa, estä siementäminen, tukahduta, leikkaa nurmi oikein, osta puhdasta multaa, peitä ja kata maa, rajaa penkit ja istuta maanpeittokasveja; saumahiekka laatansaumoihin, mekaaninen poistaminen, terminen käsittely sekä etikka maltillisesti käytettynä. Näitä käyttäen kemiallisia torjunta-aineita ei tarvita. Kirjassa esitellään lyhyesti myös kitkemisen, kuokkimisen ja haraamisen apuvälineitä sekä puutarhurin varusteita (s. 114-119). Aika eksoottisen ja rajun kuuloisia tapoja hävittää rikkaruohoja ovat termiset keinot eli liekittäminen ja höyryttäminen (s. 120-121), joita ainakaan minä en muista nähneeni tai kuulleeni käytettävän. Niissä ei kuitenkaan käytetä myrkkyjä, joten miksi ei? Liekittämistä ei kuitenkaan kuivina kausina voi maastopalovaaran vuoksi tehdä.

Minusta nykyään turvaudutaan myrkkykemikaaleihin liian helposti ja mahdollisesti täysin turhaan. Työpaikkani piha-alueella esimerkiksi haluttiin toissakesänä tuhota nykyään lainsuojattomat kurttulehtiruusuistutukset kemikaaleilla. Penkissä oli tämän jälkeen ehkä pari kuukautta ainoastaan pieni kyltti, joka kielsi koskemasta kasveihin myrkkyvaaran takia, sekä ruskeita, kuolleita kasveja. Myrkyttäminen piti tehdä ehkä vielä toistamiseen. Penkissä ei nyt viime kesänäkään ollut mitään muuta kuin ruusujen alasleikattuja ruskeita rankoja, joista vieläkin nousi pari sinnikästä, lähes tunnistamattomaksi kihartunutta minikokoista ruusunversoa. Omassa puutarhassani sitävastoin leikkasin edellisen asukkaan istuttamat kurttulehtiruusut toissakesänä pois Fiskarsin parimetrisellä oksaleikkurilla, mihin meni ehkä noin puoli tuntia (rankojen silppuamiseen meni kyllä lisäaikaa, koska oksasilppu on puutarhassa hyväksi enkä siksi halua viedä oksia jäteasemalle). Viime kesänä tein saman jutun, mihin meni vielä vähemmän aikaa. Ruusujen alasleikkaaminen on minusta siis käytännöllisempi, helpompi, halvempi, nopeampi, turvallisempi ja myös esteettisempi vaihtoehto kuin niiden myrkyttäminen, joka saattaa olla (tästä ei tule mieleen täsmällisiä tietoja, mutta aine on myrkkyä) vaaraksi maaperän eliöstölle, linnuille sekä pölyttäjähyönteisille, joita pitäisi nykyään kaikin tavoin suojella.

Helmet-haaste 5. Kirjailijan nimikirjaimia ei esiinny omassa nimessäsi.

Gunnel Ginsburg: Rikkakasvit. Tunnista ja hävitä, 2010 (Ogräs. Känn igen och ta bort, 2009). Minerva. Piirroskuvitus: Gunnel Ginsburg. Kääntäjä: Laura Voipio. 128 sivua.

Chiara Lombardini-Riipinen ja Olli Riipinen: Aikidoa luonnon kanssa. Johdatus permakulttuuriin, 1998

Luin viime vuonna Toby Hemenwayn permakulttuuriviljelyä käsittelevän kirjan Gaia's Garden, joka sai minut kiinnostumaan asiasta ja etsimään siitä lisäluettavaa. Suomeksikin permakulttuurista on julkaistu muutama teos, mutta verrattuna siihen miten paljon puutarhakirjoja yleensä julkaistaan, niitä on todella vähän, ja olisi hyvä, jos permakulttuuri tulisi meillä paremmin tunnetuksi. (Sitä voisi verrata aurinkovoimaan - vaikka se on hyvä idea, se on viime vuosiin asti ollut energiantuotantomuotona marginaalinen, mutta on nyt lisääntynyt todella paljon.)

Tässä reilut satasivuisessa kirjassa annetaan hyvä yleiskatsaus permakulttuurin periaatteisiin ja käytäntöihin, ja monet niistä olivat tuttuja jo Hemenwayn kirjasta. Kirjassa oli kuitenkin myös asioita, joita siinä ei ollut, esimerkiksi luku "Permakulttuuri ja asuminen", jossa käsiteltiin permakulttuurin periaatteiden soveltamista rakentamiseen - kirjan toinen kirjoittaja Olli Riipinen onkin arkkitehti.

Mietin Hemenwayn kirjan luettuani, olisiko permakulttuuri mahdollista maanviljelyksessä, ja tähän kysymykseen vastataankin lyhyesti (ja siksi ei kovin tyydyttävästi) tämän kirjan luvussa "Maatalous ja permakulttuuri" (s. 109-116). Japanilainen mikrobiologi ja maaperän tutkija Masanobu Fukuoka aloitti luonnonmukaisen riisinviljelyn jo 1950-luvulla: hän kehitti menetelmän, jossa riisiä, ohraa ja ruista viljellään rinnakkain "talvi-kesä rotaationa" sekä kasvatetaan valkoapilaa maanpinnan katteeksi ja viherlannoitteeksi. Eri aikoina kylvettävät kasvit eivät kilpaile elintilasta, vaan tukevat toistensa kasvua. Hehtaarisadot (5,5-6,5 tonnia / ha) vastasivat japanilaisen tehoviljelyn satoja, mutta Fukuokan ei tarvinnut perinteisen riisinviljelyn tapaan kitkeä rikkaruohoja, säädellä vedenpintaa tai levittää torjunta-aineita, vaan hän säästi paljon töitä.

Yhdysvaltalainen kasvien perinnöllisyystutkija Wes Jackson taas kehitteli maatalouden muotoa, joka matkisi preeriaa: viljelyssä käytettäisiin lähes pelkästään perennoja, maata ei muokattaisi, monimuotoisuus olisi yhtä suurta kuin preerialla ja maaperän eroosiota ei esiintyisi. Tämän saavuttamiseksi Jackson ja Kansasin yliopisto pyrkivät kehittämään preerian perennoista ihmisravinnoksi soveltuvia monivuotisia kasveja, ja tutkimustulokset olivat parikymmentä vuotta sitten lupaavia. Suomeen soveltuvaksi esimerkiksi tehomaatalouden vaihtoehdoksi soveltuvasta maataloudesta kirja nostaa luonnonmukaisen viljelyn - vaikka luomuviljely ei olekaan sama asia kuin permakulttuuri, sillä on paljon yhteistä sen kanssa.

Kirjassa on mainio esimerkki lontoolaisten Michael ja Julia Guerran puutarhasta Englannissa (s. 72): heidän ostamansa rivitalon piha oli päällystetty kokonaan sementtilaatoilla, mutta perustamalla kasvipenkit laattojen päälle sanomalehtikompostin avulla he saivat 75 neliömetriä monipuolista viljelyalaa, joka tuotti ensimmäisen vuoden jälkeen noin 250 kiloa ruokaa vuodessa (eli 30 tonnia / ha). Puutarhan ylläpito vaati vain neljä tuntia töitä viikossa - permakulttuurin idea, toimiminen yhteistyössä luonnon kanssa eikä sitä vastaan, säästää paljon työtunteja. Tämä on toki innostava esimerkki, mutta kirjaan olisi kaivannut myös vastaavia rohkaisevia esimerkkejä Suomesta. Toisaalta kun ottaa huomioon, miten vähäistä permaviljely tuolloin parikymmentä vuotta sitten Suomessa oli (ja on nytkin), esimerkkien puutteen ymmärtää.

Kirja on huolellisesti tehty ja ohuudestaan huolimatta hyvin monipuolinen katsaus permakulttuurin periaatteisiin ja käytäntöihin Suomeen sovellettuina, ja jos aihe kiinnostaa, kirjaan kannattaa tutustua. Kirjassa on myös paljon kommentoituja lähdeviitteitä (suurin osa englanninkielisistä kirjoista); vaikka nämä kirjat ovat jo vanhoja, niiden tiedot ja ideat saattavat myös nykyään olla ihan toimivia, koska kasvit kasvavat ympäristön muutoksesta huolimatta samoilla ehdoilla kuin aikaisemminkin. Chiara Lombardini toimii nykyään tutkijana ja luennoijana Helsingin yliopistossa. Vuonna 1997 Hesarissa julkaistiin juttu hänestä.

Helmet-haaste 35. Kirjassa tehdään työtä, joka on sinulle tuttua. Olen tehnyt aika paljon puutarhatöitä, vaikken kyllä nimenomaan permakulttuuriasenteella. Olen kuitenkin saattanut toteuttaa joitakin permakulttuurin periaatteita tietämättäni.

Edit 5.12.23 (pari korjausta), 7.1.24 (Helmet-kohta ja pieni korjaus).

Chiara Lombardini-Riipinen ja Olli Riipinen: Aikidoa luonnon kanssa. Johdatus permakulttuuriin, 1998. Vihreä Sivistys- ja Opintokeskus (Visio), Pinko-sarja 1. Ulkoasu, kuvitus ja taitto: Olli Riipinen. 118 sivua.

Toby Hemenway: Gaia's Garden. A Guide to Home-Scale Permaculture, 2009 (2000)

Tätä kirjaa lukiessa tuntui, että juuri tällaista puutarhakirjaa (ja yleensä kirjaa) olen kaivannut kauan aikaa, vaikken ole sitä tiennytkään. Kirjan lähestymistapa puutarhanhoitoon on permakulttuuri, australialaisten Bill Mollisonin ja David Holmgrenin 1970-luvulla kehittämä käytännön filosofia kestävästä ja ekologisesta elämäntavasta, jossa toimitaan yhteistyössä luonnon ja sen ällistyttävän uusiutumiskyvyn, monipuolisuuden ja rikkauden kanssa - ei siis luontoa vastaan sitä pakottamalla, riistämällä, yksipuolistamalla ja köyhdyttämällä. Permakulttuurilla on yhteyksiä luomuviljelyyn ja moneen muuhun hyvään asiaan, mutta ne eivät sisälly siihen: permakulttuuri shows us where and how to apply these important ideas. It is a linking science (6).

Permakulttuuri ei liity pelkästään puutarhanhoitoon, vaan se on ajattelutapa, jota voi soveltaa myös esimerkiksi rakentamiseen, kaupunkisuunnitteluun ym. Hemenway luettelee 14 permakulttuurin periaatetta (s. 6-7), joiden siteeraaminen tässä veisi liikaa tilaa, mutta ne ovat hyvinkin tutustumisen arvoisia.

Pidin kirjassa paljon sen systeemisestä ajattelusta, siitä että puutarha nähdään järjestelmänä ja kokonaisuutena, jossa sen jokainen osa tuo kokonaisuuteen oman monipuolisen panoksensa (esimerkiksi typensitominen, katteen tuottaminen, ravinteiden nostaminen syvältä maasta, "hoitajakasvi", pölyttäjäkasvi, marjakasvi) ja vaikuttaa toisten osien hyvinvointiin, niin että puutarha on parhaimmillaan kuin iso sinfoniaorkesteri, joka soi harmonisesti yhdessä. Kun puutarhan eri osat muodostavat tiheän, yhdessä toimivan verkoston, koko systeemin resistenssi ja elinvoimaisuus kasvaa.

Teollisia öljyn avulla valmistettavia typpiravinteita ei tarvita, kun käytetään mm. typensitojakasveja sekä puutarhan kasveista itsestään saatavaa katetta, joka lisää maaperän mikrobitoimintaa ja auttaa kasveja hyödyntämään ravinteita paremmin. Hemenway käyttää maaperän eliöstöstä hauskaa nimitystä mikrokarja: nämä maaperän bakteerit ja pikkueliöt hajoittavat orgaanista ainesta ja toimivat yhteistyössä kasvien ja puutarhurin kanssa lisäämällä maan ravinteikkuutta.

Puutarhurin ei tarvitse myöskään kammota hyönteisiä eikä myrkyttää niitä, vaan nimenomaan välttää tätä: hyönteismyrkyt tappavat sekä haitalliset hyönteiset että niitä syövät peto- ja loishyönteiset, mutta koska edelliset uusiutuvat jälkimmäisiä nopeammin, tuhohyönteiset ehtivät tuhota kasvit ennen kuin petohyönteiset pääsevät toimeen. Ja taas tarvitaan hyönteismyrkkyjä. Jos hyönteismyrkkyjä ei kuitenkaan käytetä alun perinkään, puutarhan petohyönteiset pitävät tuholaiset kurissa eivätkä ne pääse aiheuttamaan juurikaan vahinkoa. Tämä edellyttää kuitenkin sitä, että puutarha on monimuotoinen - laajat yhden kasvin viljelykset ovat kutsukortteja ja herkkupöytiä tuhohyönteisille.

Laaja nurmikko on permakulttuurin näkökulmasta vettä ja lannoitteita nielevä hedelmätön autiomaa. Monimuotoinen puutarha eri tasoissa, jossa on paljon erilaisia, erityyppisiä ja eri asioita hoitavia kasveja, taas on paratiisi kasveille, hyönteisille, isommille eläimille ja linnuille. Ja myös ihmisille, koska tällaisessa puutarhassa voi tuottaa paljon ruokaa (mikä ei itse asiassa itseäni kiinnosta kovin paljon, vaikka omavaraisuus ruoantuotannossa olisikin hyvä asia, koska se vähentäisi resurssien käyttöä muualla maailmassa).

Parhaimmillaan resurssit kiertävät puutarhassa, niin ettei sinne tarvita ulkopuolisia lannoitteita eikä vettä, myöskään kuivilla alueilla: kirjassa on paljon vinkkejä siihen, miten sadevettä voi hyödyntää puutarhassa ja miten kodin talousvettä voi kierrättää puutarhaan (jälkimmäinen vaatii kyllä useimmiten rakennustöitä). Hemenway on amerikkalainen, ja hän on onnistunut kirjoittamaan kirjan, joka sopii sekä Yhdysvaltain kuumiin ja kuiviin eteläosiin että kylmiin ja sateisiin pohjoisosiin. Vaikka kirjassa onkin runsaasti käytännön neuvoja, siinä on enemmän kyse yleisistä, kaikkialla hyödynnettävistä periaatteista kuin ohjeista esimerkiksi tietylle vyöhykkeelle sopivista kasveista, joten sen ideoita voi hyvin soveltaa Suomessakin. Kirjan kasvilistoissa oli kyllä monia sellaisia kasveja, joita en itse tuntenut, mutta paljon myös tuttuja.

Kirjassa on hämmästyttävä ja innostava esimerkki New Mexicon kuuman ja kuivan autiomaan keskellä olevasta noin 500 neliömetrin kokoisesta puutarhasta, josta permakulttuuriperiaatteita noudattaen tuli neljässä vuodessa ympäristöstään keitaana erottuva rehevä, monenlaista ruokaa tuottava viidakko. Alussa tähän toki tarvittiin vettä ja orgaanista ainesta muualta, mutta ajan myötä tästä puutarhasta tuli suljettu, itseään ylläpitävä systeemi, jossa vesi ja ravinteet kiertävät ja johon ei enää tarvittu ulkopuolista panosta.

Ilmastonmuutoksen edetessä ja yhä useampien alueiden kärsiessä kuivuudesta varsinkin köyhissä maissa permakulttuuriviljelyksen periaatteita kannattaisi mielestäni soveltaa kuivilla alueilla ja toki muuallakin eri puolilla maailmaa. Kasvillisuus ja varsinkin puut pidättävät kosteutta ympärillään ja jopa tuovat luokseen sateita sekä luovat suotuisan mikroilmaston muille kasveille ja eläimille, ja jos auringon paahtamaan kuivaan ja kuumaan New Mexicon autiomaahan on pystytty kasvattamaan rehevä kasvillisuussaareke, tämä onnistuisi varmasti muuallakin. Metsäviljelystä (forest gardens) on itse asiassa harrastettu jo vuosituhansia trooppisessa Afrikassa, Aasiassa ja Etelä-Amerikassa, mutta valkoiset maahantulijat katsoivat tällaisia puutarhoja vain omasta näkökulmastaan eivätkä tunnistaneet pienen peltotilkun ympärillä olevaa metsää asukkaiden puutarhaviljelykseen olennaisesti kuuluvaksi osaksi, vaan tuomitsivat asukkaiden metsien ympäröimät pikkupellot primitiivisiksi (s. 212).

Hemenway kirjoittaa kiehtovasti, kiinnostavasti ja hauskasti, ja jotkut kirjan osuudet tuntuvat jopa kaunokirjallisilta. Joissain kohdissa olin eri mieltä hänen kanssaan (esimerkiksi hyvin virikkeettömän tuntuisista kaniinihäkeistä - kirjassa puhutaan vähän myös pieneläinten kasvattamisesta), mutta melko harvoin. Kirjassa ei myöskään kerrota epäonnistumisista, joita niitäkin varmasti on. Kirja tuntui kuitenkin hyvien ideoiden aarreaitalta, ja tässä bloggauksessa on vain pieni osa sen tiedoista, ajatuksista ja neuvoista.

Minusta olisi mielenkiintoista tietää, millaista olisi permakulttuurin periaatteita noudattava maanviljelys - ja onko sellainen edes mahdollista? - koska ihanteena permakulttuurissa on se, että maan annetaan olla mahdollisimman paljon rauhassa eikä maata siis käännetä, jottei häiritä maaperän eliöstöä, sekoiteta maan ravinnetasapainoa ja aiheuteta eroosiota. Nykyaikainen peltomaanviljelys (ja siis pääosa maailman ruoantuotannosta, ihmisille tai tuotantoeläimille) taas perustuu maan kääntämiseen ainakin joka vuosi. Ja jos tahtoo itse kasvattaa puutarhassaan vaikkapa tomaatteja tai perunoita, maata on varmaan pakko kääntää. Hemenway sanoo itsekin kasvattavansa jonkin verran myös tomaatteja ja paprikoita, vaikka nämä eivät permakulttuuriin sovikaan.

Permakulttuuri on Suomessa aika vähän tunnettu asia, mutta siihen liittyviä kirjoja löytyi muutama suomeksikin: esimerkiksi uusi Monivuotiset vihannekset -kirja (2022), joka esittelee ällistyttävät 60 monivuotista vihannesta (joita viljellessä maata ei siis tarvitse kääntää), Permakulttuuriopas: opas lasten ja nuorten kanssa työskenteleville (2015), Riippumaton puutarha: teollisen ruoantuotannon romahdus ja permakulttuurin perusteet (2012) sekä Aikidoa luonnon kanssa: johdatus permakulttuuriin (1998).

Tässä vielä joitakin puutarhassani viihtyneitä hyönteisiä - jos tiedät otuksen lajin, kerro.

Iso sininen sudenkorento näytti lentäessään upealta perhoselta, koska myös siipien takaosat olivat tummansiniset. Se poseerasi ystävällisesti kauan aikaa maitohorsman lehdellä.

Tuomenkehrääjäkoita oli viime kesänä paljon eri puolilla Suomea, mutta ihme kyllä ne söivät meillä päin vain pienen osan tuomien lehdistä. Aavemaisista harsoista esiin tullut aikuinen näyttää itsekin lakanaan verhoutuneelta kummitukselta.

Hauskasti nimetyt, vinkeän väriset pyjamaluteet jatkamassa sukuaan.

Vähän kimalaisen näköinen koppakuoriainen nautiskeli karhunputken kukkien tarjonnasta.

Helmet-haasteen kohta 9: Kirjan kirjailija kuuluu vähemmistöön, ja kirja kertoo tästä vähemmistöstä. Haasteessa ei varmastikaan ajateltu ihan tätä, mutta permakulttuurin harjoittajat ovat Yhdysvalloissakin vähemmistönä. Hemenway kertoo tämän suuntauksen tulleen siellä kuitenkin paljon tunnetummaksi ensimmäisen ja toisen painoksen julkaisemisen välissä kuluneina yhdeksänä vuonna.

Edit 5.1.23: lisätty kuva ym.

Toby Hemenway: Gaia's Garden. A Guide to Home-Scale Permaculture, second edition, 2009 (ensimmäinen painos 2000). Chelsea Green Publishing. 272 tekstisivua.

Tina Råman, Ewa-Marie Rundquist ja Justine Lagache: Lantakirja. Opas puutarhan maanalaiseen elämään, 2017

Ne, jotka pitävät puutarhassa kuopsuttelusta, todennäköisesti tietävät, miten tärkeää hyvä maa on. Ymmärsin tämän itse viimeistään silloin, kun siirsin huonossa paikassa kasvaneen kitukasvuisen malvan kuohkeaan, ravinteikkaaseen, humuspitoiseen maahan: edellisessä paikassa ehkä 30-senttiseksi jäänyt, muiden kasvien sekaan hukkunut malva kasvoi noin metrin korkuiseksi, komeasti kukkivaksi, monihaaraiseksi kasviksi.

Tässä kirjassa on siis tärkeää tietoa puutarhureille: miten maaperän ravinteikkuutta ja humuspitoisuutta voi lisätä? Vaikkei teollisesti valmistettuja keinolannoitteitakaan kokonaan tyrmätä, kirjan painopiste on luonnonmukaisissa lannoitteissa ja muissa luomuratkaisuissa. Siinä suositellaan esimerkiksi runsaasti laimennetun pissan käyttöä, ja kirja saa tämän kuulostamaan toimivalta ratkaisulta: lannoite ei voi olla enää lähempänä tuotettua, sitä on aina saatavilla, se on ilmaista ja nopeavaikutteista, siinä on kasvien tarvitsemaa typpeä ja fosforia, ja kirjan mukaan itse tuotettuna siinä ei ole juurikaan ole haju- tai bakteeriongelmia.

Kirjassa kerrotaan monipuolisesti myös muista lannoitteista ja eri eläinten lannasta, ja siinä annetaan perustiedot kasvien tarvitsemista ravinteista, maan rakenteesta ja maatyypeistä. Kirjassa painotetaan myös sitä, että pelkkä ravinteiden lisääminen ei riitä, vaan kasvit tarvitsevat myös humusta eli orgaanista ainesta, joka auttaa sitomaan vettä ja ravinteita kasvien käyttöön (varsinkin typpi huuhtoutuu muuten helposti maasta) ja houkuttelee paikalle kastematoja, jotka osaltaan kuohkeuttavat ja lannoittavat maata. Komposti on hyvä humuksen lähde, ja olen äidin vaikutuksesta ollut aina innokas kompostoija, senkin takia, että minusta on aika maagista, miten appelsiininkuoret, omenankarat, kahvinporot ja muut sekalaiset ruoantähteet, lehdet ja kasvinosat muuttuvat kompostissa ihanaksi mustaksi mullaksi. (Hankalien rikkakasvien juuria kompostiin ei kannata laittaa.)

Osa kirjan tiedoista oli tietysti minulle tuttuja, koska olen lukenut näistä asioista ennenkin, mutta kirjassa oli minulle myös uutta tietoa - kiinnostavilta kuulostavat esimerkiksi bokashi, japanilainen kompostointimenetelmä (s. 46) sekä terra preta eli biohiili (s. 54-55). Myöskään esimerkiksi luujauhoa en ole kokeillut puutarhassa, vaikka olen kuullut siitä ennenkin. Olen aika laiska lannoittamaan kasveja, ehkä tämä kirja innostaa minua hoivaamaan kasvejani paremmin. Kirjassa oli paljon tietoa, mutta olisin kaivannut tällaiseen pääasiassa luomuasenteella kirjoitettuun kirjaan lisäksi myös tietoa permakulttuuriviljelystä, josta siinä ei puhuttu mitään.

Kirjassa on myös muutama innostava ruotsalaisen puutarhagurun haastattelu. Yleisen tieto-osan jälkeen kirjan viimeisellä noin sadalla sivulla kerrotaan erityyppisten kasvien (esim. nurmikko, juurekset, perennat, kesäkukat, kaalit ja sipulit, palkokasvit...) ravinnetarpeista ja lannoituksesta kasviryhmä kerrallaan. Kirjan mukaan kaikki kasvit tarvitsevat keväisen peruslannoituksen lisäksi lisälannoituksia kesällä (pieninä annoksina, jotta ravinteet eivät huuhtoudu), mutta tästä en ole ainakaan kaikissa tapauksissa ihan samaa mieltä. Olen yli 15 vuoden ajan hoitanut punaherukkapensaitani vain kattamalla niiden juuristoalueen oksasilpulla (lisää kosteutta, maan pehmeyttä, kastematoja, hyödyllisiä mikrobeja ja ehkä myös kasveille hyödyllisiä sienirihmastoja) - silppuri on yksi parhaita puutarhaostoksiani, ja sen avulla saa prosessoitua kuivuneet tai poisleikatut oksat hyötykäyttöön - enkä ole lannoittanut niitä mitenkään, koska ne ovat tuottaneet mielestäni vähän liikaakin marjoja. Siitä huolimatta reilusti yli 30-vuotiaat pensaat tuottavat edelleen joka vuosi runsaasti marjoja, vaikka herukkapensaiden satoisaksi iäksi sanotaan yleensä vain 20 vuotta. Pari herukkapensasta on tosin kuollut, mutta se ei varmaan ole ihme niiden iän huomioon ottaen.

Kirja on kirjoitettu hauskalla otteella ja sujuvasti, ja Jenna Pahlmanin käännös on hyvä. Sivulle 50 oli eksynyt eläintieteellisesti ainakin kolmella tavalla outo virke (Muita arvokkaita hyötyeläimiä ovat maakiitäjäiset (kovakuoriaiset, vesikuoriaiset, turkkilot ja sepät), jotka käyvät selkärangattomien loisten, kuten etanoiden, kimppuun), mutta muuten kirjan tiedot tuntuivat asiantuntevilta ja uskottavilta. Tähän on myös panostettu - tekstin on tarkistanut maataloustieteen tohtori. Se, mitä tämän nimiseltä kirjalta ei ehkä odottaisi, on, että tämä isokokoinen kirja on ulkoasultaan hyvin kaunis. Kansi antaa tästä kauneudesta käsityksen, ja tekstiä rytmittävät monet upeat sivun kokoiset valokuvat esim. kukista sekä piirroskuvat hyönteisistä.

Tässä lisäksi yksi syy siihen, miksi tarvitsemme kasveja ja puita: Jokainen maapallon ihminen kuluttaa noin kilon happea joka päivä. (12)

Ostettu uutena.

Edit 14.12.20 ja 16.12.20.

Tina Råman (teksti), Ewa-Marie Rundquist (kuvat) ja Justine Lagache (ulkoasu ja idea): Lantakirja. Opas puutarhan maanalaiseen elämään, 2017 (Gödsel - Om trädgårdens näringsliv, 2016). Metsäkustannus Oy. Kääntäjä: Jenna Pahlman. Piirroskuvat: Christina Drejenstam. 256 sivua.

Duncan Crosbie: Puutarhurin perinnetietoa, 2012

Puutarhakirjoja on hauska lukea (myös) syksyllä ja talvella, suunnitella tulevaa ja unelmoida seuraavan kesän vihreydestä ja kukkaloistosta. Olen aina ollut heikkona kaikenlaisiin nikseihin, ja kun ne tässä kirjassa yhdistyvät puutarhanhoitoon, siitä ei voi olla pitämättä. Crosbie on koonnut kirjaan perinteisiä englantilaisten puutarhurien neuvoja, joiden voi hänen mielestään olettaa pitävän paikkansa, koska menneinä aikoina kasvien viljelyssä on ollut kyse myös henkiinjäämisestä, ei pelkästään harrastuksesta. Nykyään tiedekin on todistanut jotkin näistä vinkeistä paikkansapitäviksi.

Tämä lyhyt ja pieni kirja on kirjoitettu sujuvana proosatekstinä kevyellä otteella, ja sitä oli helppo lukea. Englantilaisesta alkuperästään huolimatta useimmat vinkit sopivat myös Suomeen ja useimmat tuntuivat ihan järkeviltä, toimivuuden saa kuitenkin selville vain kokeilemalla. Monet olivat tuttuja myös muista yhteyksistä, mutta mukana oli myös joitakin minulle ihan uusia ohjeita. Kirjan loppupuolella oli parinkymmenen sivun luku kasvien käytöstä terveydenhoidossa, mikä ei minua niin kiinnostanut, mutta muuten kirja tuntui vaihtelevasti hyödylliseltä, ainakin jos aion ruveta viljelemään vihanneksia, jotka ovat kirjassa painopisteenä (viime vuosina olen laiskasti keskittynyt lähinnä perennoihin ja marjapensaisiin). Parantamisen varaakin kirjan vinkeissä kuitenkin olisi. Siinä esimerkiksi neuvottiin hautaamaan ruoanlaitosta mahdollisesti jääneet luut puutarhaan ravinteiden takia, vaikken usko niiden juuri tehoavan ilman hienontamista.

Tässä joitakin esimerkkejä neuvoista: papupenkin pohjalle kannattaa laittaa pari kerrosta sanomalehteä ja kerros hyvää kompostia tai lantaa, kehäkukka karkottaa tuholaisia (tuttu tieto monesta paikasta!) ja varsinkin peruna, tomaatti, herne, keräkaali ja ruusut hyötyvät kehäkukista naapureinaan. Nokkosvettä voi käyttää lannoitteena tai tuholaiskarkotteena. Sadonkorjuuaikaa varten annetaan vinkkejä lintujen karkottamiseen.

Reetta Tilviksen käännös on hyvä. Kirjan kuvituksena on teemaan sopivasti paljon vanhoja mustavalkoisia piirroskuvia, ja kirja on kauniin näköinen. Tällaiseen ohjekirjaan kaipaisi loppuun hakemistoa, varsinkin kun sisällysluettelossa on lueteltu vain suuremmat asiakokonaisuudet.

Duncan Crosbie: Puutarhurin perinnetietoa, 2012 (Tips from the Old Gardeners, 2002). Kustannus Oy Arkki. Suomentaja: Reetta Tilvis. Kannen tekijää ei kerrottu. 96 sivua.