sunnuntai 27. joulukuuta 2020

Sarah L. Delany and A. Elizabeth Delany with Amy Hill Hearth: Having Our Say. The Delany Sisters' First 100 Years, 1994

Bessie vasemmalla, Sadie oikealla.
Tämä on oikein hauska, virkistävä ja kiinnostava kirja, jossa kaksi kirjan julkaisemisen aikaan yli satavuotiasta afroamerikkalaista yhdessä asuvaa siskosta kertoo elämästään. Sadien (103 v.) ja Bessien (101 v.) kertomukset on kirjannut ylös valkoinen toimittaja Amy Hill Hearth, joka on myös kirjoittanut lyhyet taustoittavat esipuheet kirjan lukuihin; muuten Sadie ja Bessie pääsevät kirjassa itse ääneen, joskus erikseen ja joskus yhdessä. Kirjan kieli on puheenomaista ja ilmeikästä, ja lukija tuntee olevansa paikalla kuuntelemassa tarinointia.

Yleensä varsinkin vanhempaa aikaa kuvaavat afroamerikkalaisista kertovat tarinat ovat kertomuksia sorrosta, väkivallasta ja järkyttävästä epäoikeudenmukaisuudesta, joten oli vaihteeksi oikein mukavaa lukea 1800-luvulta alkavat elämäntarinat, joissa näillä asioilla ei ole suurta merkitystä. Yhteiskunnan läpitunkeva rasistisuus tulee kirjassa toki selvästi esiin - esimerkiksi kun rotusorron laillistavat Jim Crow -lait tulivat etelävaltioissa voimaan ja mustat eivät yhtäkkiä enää voineetkaan mennä paikkoihin, joissa he olivat ennen vapaasti käyneet, lukija kokee itsekin miten älyttömiä ja epäreiluja nämä lait olivat.

I don't remember my mother ever calling my father by his first name, Henry. He was always "Mr. Delany" or "Your Pa." Now, I do recall that my father would call my mother "Miss Nan" in private moments, but he usually called her Mrs. Delany in front of everyone, including us children. Now, you might think this seems a bit formal. But the reason they did this is that colored people were always called by their first names in that era. It was a way of treating them with less dignity. What Mama and Papa were doing was blocking that. Most people never learned their first names. (9)

Delanyn suku on Amy Hill Hearthin mukaan yksi tunnetuista ja arvostetuista afroamerikkalaisista suvuista. Delanyn siskokset olivat viettäneet lapsuutensa kymmenlapsisessa perheessä Pohjois-Carolinassa St. Augustinen mustan collegen kampuksella, jossa heidän isänsä oli hallinnollisena johtajana (administrator) ja äitinsä taloudenhoitajana (matron). Isästä, Henry Beard Delanysta, tuli ensimmäinen afroamerikkalainen episkopaalinen piispa, ja kaikki Delanyiden kymmenen lasta, niin tytöt kuin pojatkin, suorittivat collegetutkinnon. Sadie oli ensimmäinen lukiotason taloustiedon (home economics) musta opettaja New Yorkissa, ja Bessie toinen musta nainen, joka oli saanut oikeuden harjoittaa hammaslääkärin tointa New Yorkissa.

Siskosten äiti, Nanny Logan Delany, oli vapaana syntynyt musta nainen, ja myös hänen vanhempansa ja isovanhempansa olivat olleet vapaita. Isän perhe oli ollut orjuuden aikaan "kotiorjana", ja perheenjäseniä oli kohdeltu melko hyvin; isä oli ollut seitsemänvuotias kun kaikki orjat oli sisällissodan jälkeen vapautettu. Isän äiti oli ollut osaksi intiaani, ja äidin isä ja isoisä olivat olleet valkoisia. Vaikka äidin isä ja äiti eivät olleet voineet mennä virallisesti naimisiin rasististen lakien takia, heidän liittonsa oli ollut puhdas rakkausavioliitto, he elivät kuin aviopari 50 vuotta, liitto oli ilmeisesti melko tasa-arvoinen, ja hurjan näköinen isoisä piti huolen siitä, ettei kukaan loukannut hänen rakastettuaan.

Sisaruksissa oli siis hyvin monenlaisten eri "rotujen" geenejä (tiedän, että "rotu" ei ole tieteellisesti merkityksellinen termi, mutta tässä kirjassa sillä on merkitystä), mutta he identifioituivat täysin mustiksi (Bessie itse piti eniten termeistä "colored" tai "Negro") ja olivat ylpeitä rodustaan. Kun tytöt saivat lapsina valkoiset posliininuket lähetystyöntekijöiltä, Bessie maalasi nuken kasvot oman ihonsa väriseksi.

This is what we were told by our Mama: A fellow named John Logan, who was white, was an army officer called away to fight during the War of 1812. While he was gone, his wife took up with a Negro slave on their plantation. She was already the mother of seven daughters by her husband, and her romance with the slave produced two more daughters. When the husband returned, he forgave his wife -
forgave her! - and adopted the two mulatto girls as his own. They even took his last name, Logan. No one remembers what happened to the slave, except he must've left town in a big hurry. This slave and this white woman were our great-great-grandparents.
          The two little mulatto girls, Patricia and Eliza, were just part of the family. (41-42)

 

Oli kiinnostavaa lukea sisarusten sukujuurista, koska orjuuden aika Yhdysvalloissa oli todella kammottavaa aikaa, johon liittyi hirvittäviä ihmisoikeusrikkomuksia. Silloinkin oli kuitenkin joitakin tällaisia tapauksia, jolloin mustat ihmiset pystyivät elämään myös etelässä melko normaalia elämää, ja oli olemassa pariskuntia, joissa toinen osapuoli oli musta ja toinen valkoinen, ja jotka rakastivat toisiaan aidosti. Mieleeni tuli, olisiko Delanyiden suvun jäsenten hyvä koulutus ja tasapainoisuus ollut yhteydessä siihen, että heillä ei ollut ollut kannettavanaan samanlaista ylisukupolvista traumaa (josta nykyään puhutaan usein) kuin monilla muilla afroamerikkalaisilla; orjuus sellaisena kuin mitä se yleensä oli on yksi vaikeimmista traumoista, joita voi kuvitella.

We saw in our own family that people treated the lighter-skinned children better. But it was not something that was even discussed in our household. We were different shades, and it didn't make a bit of difference among us. It didn't matter if you were white, black, grizzly, or gray, you were you. ...
          You see, I think I'm just as good as anyone. That's the way I was brought up. I'll tell you a secret: I think I'm
better! Ha! I remember being aware that colored people were supposed to feel inferior. I knew I was a smart little thing, a personality, an individual - a human being! I couldn't understand how people could look at me and not see that, because it sure was obvious to me. (Bessie, 106-107)
          Personally, I never had any desire to be white. I am absolutely comfortable with who I am. (Sadie, 172)
         
All I ever wanted in my life was to be treated as an individual. I have succeeded, to some extent. At least I'm sure that in the Lord's eyes, I am an individual. I am not a "colored" person, or a "Negro" person, in God's eyes. I am just me! The Lord won't hold it against me that I'm colored because He made me that way! He thinks I am beautiful! And so do I, even with all my wrinkles! I am beautiful! (Sadie, 186)

Siskosten esivanhempien tarina on kuitenkin vain pieni osa kirjasta, ja lukija saa kulkea Sadien ja Bessien tarinan myötä läpi 1900-luvun. Siskokset muuttivat yli 20-vuotiaina New Yorkiin Harlemiin, jossa Bessie toimi hammaslääkärinä ja Sadie opettajana. He asuivat koko loppuikänsä New Yorkissa tai sen lähistöllä, ja vaikkei kumpikaan mennyt koskaan naimisiin, heillä oli koko elämänsä ajan läheiset suhteet vanhempiinsa, sisaruksiinsa ja sisarusten lapsiin, mikä ilmenee esimerkiksi seuraavasta tarinasta: kun eräs Bessien sosiologiaa opiskeleva ystävä oli harmistunut siitä, että hänen valkoinen opettajansa oli väittänyt mustien olevan valkoisia tyhmempiä, Bessie ehdotti, että tämä lainaisi tunnille kahta hänen veljensä pientä lasta, jotka saivat sitten älykkyystestistä paljon paremman tuloksen kuin valkoiset lapset.

You see, when you are colored, everyone is always looking for your faults. I you are going to make it, you have to be entirely honest, clean, brilliant, and so on. Because if you slip up once, the white folks say to each other, "See, what'd I tell you." So you don't have to be as good as white people, you have to be better or the best. When Negroes are average, they fail, unless they are very, very lucky. Now, if you're average and white, honey, you can go far. Just look at Dan Quayle. If that boy was colored he'd be washing dishes somewhere.
          There are plenty of white folks who say, "Why haven't Negroes gotten further than they have?" They say about Negroes, "What's wrong with them?" To those white people, I have this to say:
Are you kidding? (Bessie, 161-162)

Kirjasta ja sen teemoista (lasten ja varsinkin tyttöjen kasvatustavat yli sata vuotta sitten, opiskelu, lama-aika, uskonnon merkitys, työ, rasismi ja miten siitä voi selvitä katkeroitumatta ja menettämättä itsekunnioitustaan...) voisi kirjoittaa vaikka kuinka, ja kirjassa on paljon kiinnostavia tarinoita, mutta yritän pitää bloggaukseni suhteellisen lyhyenä. Kirjan kerrontatapa on hauskaa ja värikästä, ja sekä Sadie että Bessie nousevat kirjan sivuilta elävinä esiin. He ovat mainioita persoonia: sisukkaita, hilpeitä, itsenäisiä, itsepäisiä, energisiä, huumorintajuisia. Kannattaa lukea, jos tämän kirjan löytää jostain.

I'll tell you something else, honey. We were good citizens, good Americans! We loved our country, even though it didn't love us back. (87)

Tähän kirjaan on mukava päättää osallistumiseni LauraKatarooman lukuhaasteeseen, jossa luetaan ei-valkoisten ja ei-miesten kirjoja.

Lisäys 27.6.21.

Sarah L. Delany and A. Elizabeth Delany with Amy Hill Hearth: Having Our Say. The Delany Sisters' First 100 Years, 1994. Dell Publishing. Kirjassa kuvaliite. 299 sivua.

maanantai 21. joulukuuta 2020

Helmet-haasteen loppukiri

Viikko pari sitten tutkailin Helmet-haasteeni tilaa, ja huomasin, että minulta puuttuu siitä vielä viitisentoista kohtaa. Olen tähän asti vain ruksaillut haasteeseen sopivia kohtia muutenkin lukemistani kirjoista, ja ajattelin vielä kuun alussa, että tämä saa riittää, koska haasteen suorittamisen ei ole tarkoitus olla ahdistavaa ja aloitinkin sen vasta maalis-huhtikuussa. Mutta toisaalta, eräs Helmet-haasteen päämäärä on varmaan saada haasteen suorittaja tarttumaan itselleen jostain syystä hankaliin kirjoihin (joissain kohdissa itse kirja ei ole hankala, vaan esimerkiksi se, että sitä pitäisi lukea yhdessä jonkun kanssa) ja laajentamaan näin luku-universumiaan, joten päätin ainakin yrittää suorittaa loputkin haastekohdat eli ne, jotka eivät ole tulleet itsestään vastaan. Joidenkin kirjojen kohdalla tämä tuntui aika vaikealta, mutta nyt olen löytänyt loppuihinkin kohtiin kirjat, jotka tuntuvat kiinnostavilta tai jotka voin ainakin kuvitella lukevani (ja kirjan saa jättää keskenkin, jos en innostu siitä).

Vuotta ja siis varsinaista haasteaikaakin on vain kymmenen päivää jäljellä, mutta päätin antaa itselleni haasteen suorittamiseen lisäaikaa ihan niin paljon kuin tarvitsen. Lähiviikkoina aion kuitenkin keskittyä tämän haasteen kirjoihin (sekä yrittää saada myös Shakespearen sisarukset -näytelmähaasteen kauniisti pakettiin ja lukea klassikon tammikuun loppuun mennessä ja ehkä palata pitkästä aikaa myös rauhannobelisteihin).

lauantai 19. joulukuuta 2020

Jonah Lehrer: Proust Was a Neuroscientist, 2007

Mitä yhteistä kahdeksalla 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun runoilijalla, kirjailijalla, kuvataiteilijalla, säveltäjällä ja keittokirjan kirjoittajalla on nykyaikaisen neurotieteen kanssa? Tämän kirjan mukaan paljonkin. Jonah Lehrerin mukaan sadan vuoden takaiset taiteen tai gastronomian edustajat ovat teoksissaan tavoittaneet jotain olennaista ihmisaivojen ja -aistien tavasta toimia, ja uudet aivotutkimukset ovat osoittaneet heidän näkemyksensä jälkikäteen oikeiksi.

Kirjassa puhutaan Walt Whitmanista, George Eliotista, Marcel Proustista, Paul Cézannesta, Igor Stravinskysta, Gertrude Steinista ja Virginia Woolfista. Auguste Escoffier oli kokki ja suositun keittokirjan kirjoittaja, joka tavoitti umami-maun vaistonsa ja kokeilujen avulla, vaikka tiede väitti vielä kauan hänen jälkeensä, että vain neljä makua ovat fysiologisesti mahdollisia. Vaikka muut paitsi Escoffier olivat minulle tuttuja, kukaan heistä ei ole suosikkini enkä ole lukenut ketään kirjan kirjailijoista Woolfin Omaa huonetta ja Whitmania lukuun ottamatta (eräs jakso hänen Leaves of Grass / Ruohonlehtiä -teoksestaan on ollut minulle tärkeä jo vuosikymmeniä ja niitä harvoja runoja jotka osaan ulkoa, vaikka kokonaisuutena teoksen monesti luettelomainen vyörytys on minulle liikaa). Cézannen taulut ovat itse asiassa mielestäni aika kolhoja ja rumia (tässä olen samaa mieltä kuin 1800-luvun vanhoilliset taidearvostelijat, hmm), mutta tämä kirja antoi minulle uuden valaisevan näkökulman niihin, kuten kaikkien muidenkin ihmisten teoksiin, joista kirjassa puhuttiin.

Jottei tästä kirjoituksesta tulisi toivottoman pitkä, tiivistän lukujen sisällön muutamaan sanaan. Whitman - kehon merkitys, kehollisuus ja kehon yhteys tunteisiin; Eliot - positivismin harha ja valinnanvapauden mahdollisuus; Escoffier - maku; Proust - muisti ja sen muuttuvuus ja jatkuva uudelleen muotoutuminen; Cézanne - näkemisen rakentuminen ja ajatusten vaikutus näköhavaintoon; Stravinsky - kuuloaisti ja varsinkin musiikin havaitseminen sekä järjestyksen ja toisaalta uutuuden tarve aivoissa; Stein - kieli ja synnynnäinen kielioppi; Woolf - tietoisuuden rakentuminen sekä identiteetin olemassaolo, mosaiikkimaisuus ja vaihtelevuus. Yhteisenä juonteena kaikissa luvuissa on se, että reduktionismi ei toimi, että havaitseminen ja aivojen toiminta on monimutkaista ja monitahoista ja tavallaan orgaanista (no, aivothan ovat orgaaniset), mikä sopii yhteen myös omien kokemusteni ja ajatusteni kanssa.

Lehrer on itse työskennellyt nobelisti ja hermotutkija Eric Kandelin laboratoriossa, ja vaikka hän sanookin itseään vaatimattomasti vain rivityöläiseksi, hänen tietämyksensä aivojen toiminnasta vaikuttaa mittavalta. Kun tähän yhdistetään vielä kiinnostavaa ja asiantuntevaa 1800-luvun ja 1900-luvun kulttuurihistoriaa - lukija saa tietää paljon käsitellyistä kulttuurin edustajista ja heidän aikakaudestaan - tulos on oikein nautittava. (Kirja vaati kuitenkin aika paljon keskittymistä ja minuun iski lukiessa muutaman kerran jumi, mutta pääsin sen yli lukemalla tekstiä ääneen - olen löytänyt tämän keinon jostain blogista.)

Kirjassa pidetään sekä tiedettä että taidetta tärkeinä, ja Lehrer toivookin, että toisin kuin nykyään, niitä ei pidettäisi toisilleen vastakkaisina vaan että niiden edustajat arvostaisivat toisiaan, koska sekä tiede että taide saavat omilla tavoillaan otteen totuudesta. Näin molemmat pääsisivät etenemään pidemmälle kuin vain pitäytymällä tiukasti omissa lokeroissaan. Kirjassa esitellyt taide-elämän edustajat olivat kaikki kiinnostuneita oman aikansa tieteestä ja seurasivat sitä (Gertrude Stein oli jopa ennen kirjailijaksi ryhtymistään psykologi ja aivotutkija). Lehrer edustaa itse hienosti tätä tieteen ja taiteen yhdistymistä: hän tuntee tiedettä hyvin, mutta hän arvostaa ja rakastaa myös taidetta, ja hänen proosansa on usein hyvin kaunista ja hivelee korvaa ja mieltä.

The memory is altered in the absence of the original stimulus, becoming less about what you remember and more about you. So the purely objective memory, the one "true" to the original taste of the madeleine, is the one memory you will never know. The moment you remember the cookie's taste is the same moment you forget what it really tasted like. (85)

Vaikka pidinkin kirjasta paljon, en ollut Lehrerin kanssa samaa mieltä asiasta, josta itse tiedän enemmän. Kirjoittaessaan Gertrude Steinista Lehrer puhuu Noam Chomskyn kieliteoriasta (Chomsky on varmaan yleisesti paremmin tunnettu yhteiskuntakriitikkona ja aktivistina, mutta alkujaan hän tuli tunnetuksi kielitieteilijänä), jonka mukaan ihmisillä on syntyessään eräänlainen kaikille samanlainen syväkielioppi (deep structure), jonka pintatason ilmentymiä kaikki eri kielet ovat. Vaikka tämän teorian puolesta puhuvatkin jotkin vakuuttavan tuntuiset seikat, Chomsky päätyy tiukoille solmuille yrittäessään johtaa syvärakenteestaan niin erilaiset kielet kuin vaikkapa suomi, englanti ja kiina, ja mielestäni epäonnistuu tässä kokonaan.

Chomskyn mielestä kielentaju on myös vain ihmisille ominainen asia ja hän on joko mitätöinyt tulokset ihmisapinoiden (esimerkiksi simpanssi Washoe, gorilla Koko, bonobo Kanzi; myös papukaija Alex on oppinut ihmiskieltä) kielen oppimisesta, tai jos ei ole voinut tehdä tätä, antanut kielitaidolle aina uuden määritelmän sulkeakseen ihmisapinat kielen ulkopuolelle sitä mukaa kun ne ovat oppineet käyttämään kieltä hänen aiemmin määrittelemällään tavalla. Tästä huolimatta Lehrer puhuu hänen kieliteoriastaan kuin se olisi todistettu, kaikkien hyväksymä asia, mitä se ei todellakaan ole. (Professori Anneli Kauppisen kirjoittaman uuden kirjan Mistä kieli meihin tulee takakannessakin sanotaan, että "Kirjassa väitetään, että todisteita synnynnäisestä ja kaikille ihmisille yleisestä kieliopista ei ole".)

Tämä sai minut ajattelemaan, että ehkä muutkaan kirjassa esitetyt ajatukset aivotoiminnasta eivät ole välttämättä yleisesti hyväksyttyjä, vaikka ne minusta kuulostivatkin intuitiivisesti ja tiedollisesti uskottavilta. (Lähteitä on käytetty paljon - kirjan pienellä kirjoitettu kirjallisuusluettelo on 15 sivun pituinen, vaikka mukana on tietysti myös paljon historiateoksia.) Oli miten oli, kirja on kiinnostava, älykäs ja kauniisti kirjoitettu.

Kirjan kansikuva on mielestäni vähän tylsä, mutta tuolta Proustin kuuluisa madeleine-leivos siis näyttää. Oli hauska lukea kirjasta, että Proust viilaili tekstejään painoon menemiseen asti, koska itsekin tunnen usein tarvetta tehdä bloggauksiini pieniä muutoksia julkaisun jälkeen. Mikä sopi Proustille, sopii myös minulle, vaikken kirjoitakaan tärkeitä asioita ihmisten aivotoiminnasta paljastavaa maailmankirjallisuutta. 

Korjaus 19.12.20: Deep grammar muutettu deep structureksi.

Jonah Lehrer: Proust Was a Neuroscientist, 2007. Houghton Mifflin Company. Kansi: Robert Overholtzer. 200 sivua.

keskiviikko 16. joulukuuta 2020

Miljoona kilometriä Budapestiin. Unkarilaisia novelleja 1909-1986 (valinnut, esitellyt ja suomentanut Hannu Launonen), 1987

Kirjan takakannessa sanotaan, että "novelli on tunnetusti edustanut unkarilaisen proosan parhaimmistoa". Minulle tämä ei ollut mitenkään tunnettua, kuten ei muukaan unkarilainen kulttuuri runoilijoita Sándor Petöfiä ja Endre Adya lukuun ottamatta, joten ajattelin tutustua sukukansan kirjallisuuteen näiden 21 novellin avulla. Kokonaisuutena tämä kokoelma ei hirveästi innostanut, vaan se tuntui yleensä ottaen vähän ankealta, vaikka joitakin sellaisiakin novelleja oli mukana, joista pidin, ja taidokkaitahan nämä olivat varmaan kaikki. Tämän jälkeen pitäisi lukea jokin uudempi unkarilainen novellikokoelma, jotta näkisi, olisiko se tunnelmiltaan erilainen kuin tämä.

Seuraavassa lyhyet luonnehdinnat kirjan novelleista. Olen merkinnyt tähdellä ne, joista pidin vaihtelevista syistä enemmän. Ehkä neljää viimeistä nuorempaa kirjailijaa lukuun ottamatta kirjan kirjoittajat olivat Hannu Launosen mukaan Unkarissa 1980-luvulla tunnettuja ja arvostettuja kirjailijoita.

* Zsigmond Móricz: Seitsemän kreutseria, 1909, 7 s.. Taitava ja sympaattinen köyhiä ihmisiä kuvaava novelli (kreutseri on kolikko), jossa pitelemätön ja olosuhteita uhmaava hilpeä nauru sekoittuu yhtäkkiä tragediaan.

* Józsi Jenö Tersánszky: Ja kevätaurinko paistoi..., 1910, 4 s.. Tunnelmallinen, lyhyt kuvaus kahden toisilleen tuntemattoman ihmisen satunnaisesta kohtaamisesta, jossa toinen loukkaa toisen tunteita ja vapautta aivan tarkoittamattaan.

Gyula Krúdy: Sindbadin matka kuoleman luo, 1911, 7 s. Sekava, vaikeasti ymmärrettävä ja outo kuvaus Tuhannen ja yhden yön tarinoiden merenkulkija Sindbadista nykyajan Budapestissä.

Géza Csáth: Pikku Emma, 1912, 12 s. Inhottava ja väkivaltainen novelli, jossa sekä aikuiset että varsinkin lapset tuntuvat psykopaateilta.

Frigyes Karinthy: Barabbas, 1918, 4 s. Entä jos kansa saisi valita uudelleen Jeesuksen ja Barabbaan välillä? Kuvastoltaan tehokas novelli käsittelee ilmeisesti kansanjoukkojen käyttäytymistä massoina, ja kirjoitusajankohtakin on varmaan merkityksellinen.

Dezsö Kosztolányi: Uimarannalla, 1924, 10 s. Perhekuvaus isästä, äidistä ja 11-vuotiaasta pojasta kuumana päivänä. Isä kohtelee poikaa tylysti, mutta novellin tapahtumat tulevat hänelle järkytyksenä.

* Lajos Kassák: Jaakob, apina, 1934, 8 s. Novelli köyhän, juopon, väkivaltaisen ja ilkeän miehen apinasta, joka kiertää miehen kanssa kapakoissa tekemässä temppuja. Novelli on kirjoitettu pienen apinan näkökulmasta ja se saa lukijan tuntemaan apinan suojattomuuden, pelon, nälän, palelun ja kivun. Eläimetkään eivät kuitenkaan kestä mitä tahansa. (En tiedä, onko tämä novelli tarkoitettu luettavaksi eläintensuojelunäkökulmasta vai yleisesti suojattomuuden ja väkivallan kuvauksena, mutta eläintensuojelu siitä tulee helposti mieleen.)

* Dezsö Kosztolányi: Tailor for gentlemen, 1936, 15 s. Hieno novelli unelmista, identiteetistä, omakuvasta sekä muutoksen toiveesta ja mahdollisuudesta kerrottuna uuden miesten puvun kautta.

* Miklós Mészöly: Varjo, 1959, 6 s. Hämmentävä ja kummallinen, mutta jollakin tavalla kiehtova fantasian puolelle siirtyvä kuvaus huonosti päättyvästä retkestä suolajärvelle.

Ferenc Sánta: Vanha mies ja nuori, 1959, 9 s. Vanha mies yrittää opettaa hyvin kovapäiselle nuorelle miehelle ammattinsa saloja. Ammatti selviää vasta novellin lopussa.

Erzsébet Galgóczi: Miljoona kilometriä Budapestiin, 1967, 33 s. Pitkä novelli, jossa seurataan kunnianhimoisen ja epäreilun pyrkyrin etenemistä maaseudun puoluekoneistossa. (Novellin nimi tulee siitä, että miehen toimia seuraava lehtimies haluaisi muuttaa Budapestiin, mutta kokee sen hyvin vaikeaksi.) Mielestäni hyvin tylsä, junnaava tarina, senkin takia etten useinkaan tajunnut novellin tapahtumia tai niiden logiikkaa. Löytyykö historiasta ollenkaan idyllisiä aikoja? Kenties historiasta, mutta tuskin nykyhetkestä.

* Magda Szabó: Kukonlaulun aikaan, 1967, 29 s. Kuvaus neljän ihmisen - isoäidin, miniän, pojan ja miniän aikaisemmasta avioliitosta syntyneen pienen tyttären - heräämisestä isoäidin pienessä talossa maaseudulla. Jokainen ajattelee herätessään yksin elämäänsä ja suhdettaan toisiin talon asukkaisiin. Novelli ei tuntunut ensin kiinnostavalta, mutta sen edetessä se alkoi kiinnostaa kuvauksena siitä, miten vähän ihmiset ymmärtävät toistensa motiiveja käyttäytymisen perusteella, miten väärässä he saattavat olla tulkitessaan toisia ihmisiä, koska he eivät kerro toisilleen tunteistaan ja ajatuksistaan, ja miten kaukana toisistaan he ovat tämän takia.

* István Örkény: Vieraita kieliä opiskelemaan! 1968, 4 s. Aika absurdi kuvaus toisen maailmansodan aikaisesta tapahtumasta ja nykyajasta. Ei yhtään niin kevyt kuin nimen perusteella voisi luulla.

* István Örkény: Kuinka vanhaksi puu elää? 1968, 17 s. Taimistolle saapuu arvoituksellisesti käyttäytyvä nainen, joka haluaa ostaa itselleen tietynlaisen puun. Syy selviää vähitellen. Tämäkin novelli sijoittuu toisen maailmansodan aikaan, mutta sillä ei ole merkitystä novellille.

Ferenc Sánta: Jumala vaunuissa, 1970, 14 s. Talonpojan kärryille ilmaantuu väsynyt vanhus, joka väittää olevansa Jumala ja todistaakin tämän. En ymmärtänyt tämän novellin syvempää merkitystä (varmaan sillä on sellainen), vaikka se olikin omalla tavallaan kiinnostava. 

* István Csurka: LSD, 1972, 8 s. Mitä laatikkotehtaan ammattiyhdistyksen johtokunnan jäsenen pitäisi tehdä nuorten työläisten länteen suuntautuneelta retkeltä tuomalla suurella määrällä LSD:tä? Poliittista järjestelmää kommentoiva, absurdiksi muuttuva satiirinen novelli.

* Károly Szakonyi: Korallinpunainen Fiat, 1977, 12 s. Kuvaus sairaalan laboratoriossa työskentelevästä lapsettomasta, eronneesta naisesta, joka ajattelee lapsuuttaan, vanhempiensa riitoja ja mykkäkoulua ja nykyisiä ihmissuhteitaan. Hänellä ei ole ketään läheistä ystävää eikä hän sellaista kaipaakaan, koska hän pitää ihmisiä lähinnä vaivalloisina. Eniten hän nauttii pienestä, korallinpunaisesta Fiatistaan, koska se mahdollistaa hänelle vetäytymisen yksinäisyyteen ja rauhassa olemisen.

Péter Hajnóczy: Hautajaiset, 1980, 16 s. Alkoholisoitunut ja "yleisen naisen" kanssa elävä poika tulee käymään kotonaan varakkaan isän kuoltua. Koko novellin ajan hän ajattelee talon eteisessä elämänsä kulkua, hallitsevaa isäänsä sekä tämän (ja itsensäkin) huonoa suhdetta sairastelevaan, itsekeskeiseen äitiin. Kaikki novellin henkilöt ovat aika epämiellyttävän tuntuisia.

* Péter Esterházy: Lippu, 1981, 5 s. Lippu kertoo elämästään. Ihan hauska novelli, vaikken ymmärtänytkään sen ideaa.

Géza Bereményi: Kaulus pystyssä, 1983, 17 s. Outo ja hajanainen koulumaailmaan sijoittuva novelli, jossa en onnistunut selvittämään edes sitä, kuka on legendaarinen Pierre, josta novellissa koko ajan puhutaan. Muut ovat tajunneet novellin minua paremmin; Launosen mukaan tästä tarinasta on tehty elokuva.

Péter Nádas: Ja tuska hiipi takaisin, 1986, 23 s. Kummallinen, tajunnanvirtamainen tarina, jossa aikuinen mieskertoja muistelee outoa ja melko vääristynyttä suhdettaan kehitysvammaiseen sisareensa. Tarinaan liittyy myös kaksi isää; en ymmärtänyt tätä. Novellissa oli kuitenkin välillä hyvin kaunista kieltä.

Kirjan lopussa on Hannu Launosen 26 sivun pituinen asiantunteva luku Jälkisanat, jossa hän esittelee kirjan kirjailijat ja vähän muutakin unkarilaista kirjallisuutta, ja kommentoi jonkin verran myös kirjaan otettuja novelleja. Kirjan 21 novellin joukkoon on mahtunut kaksi naiskirjailijaa, Erzsébet Galgóczi (jonka novellissa ei ollut mitään "naisellista") ja Magda Szabó.

Kirjan on lukenut myös Ketjukolaaja.

Helmet-haaste 32. Kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa. Unkari on minulle kielenä täysin läpinäkymätön.

Edit 19.12.20.

Miljoona kilometriä Budapestiin. Unkarilaisia novelleja 1909-1986, 1987. WSOY. Novellit valinnut, esitellyt ja suomentanut Hannu Launonen. Kansi: Marjaana Virta. 282 sivua.

sunnuntai 13. joulukuuta 2020

Tina Råman, Ewa-Marie Rundquist ja Justine Lagache: Lantakirja. Opas puutarhan maanalaiseen elämään, 2017

Ne, jotka pitävät puutarhassa kuopsuttelusta, todennäköisesti tietävät, miten tärkeää hyvä maa on. Ymmärsin tämän itse viimeistään silloin, kun siirsin huonossa paikassa kasvaneen kitukasvuisen malvan kuohkeaan, ravinteikkaaseen, humuspitoiseen maahan: edellisessä paikassa ehkä 30-senttiseksi jäänyt, muiden kasvien sekaan hukkunut malva kasvoi noin metrin korkuiseksi, komeasti kukkivaksi, monihaaraiseksi kasviksi.

Tässä kirjassa on siis tärkeää tietoa puutarhureille: miten maaperän ravinteikkuutta ja humuspitoisuutta voi lisätä? Vaikkei teollisesti valmistettuja keinolannoitteitakaan kokonaan tyrmätä, kirjan painopiste on luonnonmukaisissa lannoitteissa ja muissa luomuratkaisuissa. Siinä suositellaan esimerkiksi runsaasti laimennetun pissan käyttöä, ja kirja saa tämän kuulostamaan toimivalta ratkaisulta: lannoite ei voi olla enää lähempänä tuotettua, sitä on aina saatavilla, se on ilmaista ja nopeavaikutteista, siinä on kasvien tarvitsemaa typpeä ja fosforia, ja kirjan mukaan itse tuotettuna siinä ei ole juurikaan ole haju- tai bakteeriongelmia.

Kirjassa kerrotaan monipuolisesti myös muista lannoitteista ja eri eläinten lannasta, ja siinä annetaan perustiedot kasvien tarvitsemista ravinteista, maan rakenteesta ja maatyypeistä. Kirjassa painotetaan myös sitä, että pelkkä ravinteiden lisääminen ei riitä, vaan kasvit tarvitsevat myös humusta eli orgaanista ainesta, joka auttaa sitomaan vettä ja ravinteita kasvien käyttöön (varsinkin typpi huuhtoutuu muuten helposti maasta) ja houkuttelee paikalle kastematoja, jotka osaltaan kuohkeuttavat ja lannoittavat maata. Komposti on hyvä humuksen lähde, ja olen äidin vaikutuksesta ollut aina innokas kompostoija, senkin takia, että minusta on aika maagista, miten appelsiininkuoret, omenankarat, kahvinporot ja muut sekalaiset ruoantähteet, lehdet ja kasvinosat muuttuvat kompostissa ihanaksi mustaksi mullaksi. (Hankalien rikkakasvien juuria kompostiin ei kannata laittaa.)

Osa kirjan tiedoista oli tietysti minulle tuttuja, koska olen lukenut näistä asioista ennenkin, mutta kirjassa oli minulle myös uutta tietoa - kiinnostavilta kuulostavat esimerkiksi bokashi, japanilainen kompostointimenetelmä (s. 46) sekä terra preta eli biohiili (s. 54-55). Myöskään esimerkiksi luujauhoa en ole kokeillut puutarhassa, vaikka olen kuullut siitä ennenkin. Olen aika laiska lannoittamaan kasveja, ehkä tämä kirja innostaa minua hoivaamaan kasvejani paremmin. Kirjassa oli paljon tietoa, mutta olisin kaivannut tällaiseen pääasiassa luomuasenteella kirjoitettuun kirjaan lisäksi myös tietoa permakulttuuriviljelystä, josta siinä ei puhuttu mitään.

Kirjassa on myös muutama innostava ruotsalaisen puutarhagurun haastattelu. Yleisen tieto-osan jälkeen kirjan viimeisellä noin sadalla sivulla kerrotaan erityyppisten kasvien (esim. nurmikko, juurekset, perennat, kesäkukat, kaalit ja sipulit, palkokasvit...) ravinnetarpeista ja lannoituksesta kasviryhmä kerrallaan. Kirjan mukaan kaikki kasvit tarvitsevat keväisen peruslannoituksen lisäksi lisälannoituksia kesällä (pieninä annoksina, jotta ravinteet eivät huuhtoudu), mutta tästä en ole ainakaan kaikissa tapauksissa ihan samaa mieltä. Olen yli 15 vuoden ajan hoitanut punaherukkapensaitani vain kattamalla niiden juuristoalueen oksasilpulla (lisää kosteutta, maan pehmeyttä, kastematoja, hyödyllisiä mikrobeja ja ehkä myös kasveille hyödyllisiä sienirihmastoja) - silppuri on yksi parhaita puutarhaostoksiani, ja sen avulla saa prosessoitua kuivuneet tai poisleikatut oksat hyötykäyttöön - enkä ole lannoittanut niitä mitenkään, koska ne ovat tuottaneet mielestäni vähän liikaakin marjoja. Siitä huolimatta reilusti yli 30-vuotiaat pensaat tuottavat edelleen joka vuosi runsaasti marjoja, vaikka herukkapensaiden satoisaksi iäksi sanotaan yleensä vain 20 vuotta. Pari herukkapensasta on tosin kuollut, mutta se ei varmaan ole ihme niiden iän huomioon ottaen.

Kirja on kirjoitettu hauskalla otteella ja sujuvasti, ja Jenna Pahlmanin käännös on hyvä. Sivulle 50 oli eksynyt eläintieteellisesti ainakin kolmella tavalla outo virke (Muita arvokkaita hyötyeläimiä ovat maakiitäjäiset (kovakuoriaiset, vesikuoriaiset, turkkilot ja sepät), jotka käyvät selkärangattomien loisten, kuten etanoiden, kimppuun), mutta muuten kirjan tiedot tuntuivat asiantuntevilta ja uskottavilta. Tähän on myös panostettu - tekstin on tarkistanut maataloustieteen tohtori. Se, mitä tämän nimiseltä kirjalta ei ehkä odottaisi, on, että tämä isokokoinen kirja on ulkoasultaan hyvin kaunis. Kansi antaa tästä kauneudesta käsityksen, ja tekstiä rytmittävät monet upeat sivun kokoiset valokuvat esim. kukista sekä piirroskuvat hyönteisistä.

Tässä lisäksi yksi syy siihen, miksi tarvitsemme kasveja ja puita: Jokainen maapallon ihminen kuluttaa noin kilon happea joka päivä. (12)

Ostettu uutena.

Edit 14.12.20 ja 16.12.20.

Tina Råman (teksti), Ewa-Marie Rundquist (kuvat) ja Justine Lagache (ulkoasu ja idea): Lantakirja. Opas puutarhan maanalaiseen elämään, 2017 (Gödsel - Om trädgårdens näringsliv, 2016). Metsäkustannus Oy. Kääntäjä: Jenna Pahlman. Piirroskuvat: Christina Drejenstam. 256 sivua.

keskiviikko 9. joulukuuta 2020

Heikki Ahtialan kirjankansia 1950-1970-luvuilta

Joissakin vanhoissa lukemissani dekkareissa on ollut tyyliltään hyvin tunnistettava kansi: kannen piirros on ollut yksinkertaisen tuntuinen, helpon näköinen ja pelkistetty, mutta kansi on silti herättänyt uteliaisuutta ja kuvannut kirjaa ja sen teemoja hyvin. Olen pitänyt näistä kansista - tai oppinut pitämään niistä, vaikken ehkä aluksi ollutkaan niistä niin innostunut - ja olen oppinut tunnistamaan tekijän jo hänen tyylistään. Vaikka kannen tekijän nimeä ei ole kirjoissa kerrottu, piirrokset on signeerattu nimellä "Ahtiala". Ville Hännisen kirjasta Kirjan kasvot selvisi lisää: kyseessä on Heikki Ahtiala (1913-1983), joka aloitti mainostoimistossa ja voitti vuoden 1952 olympialaisten julistekilpailun. Kansikuvittajana hän työskenteli lähinnä WSOY:lle ja Gummerukselle.

Myös Ville Hänninen pitää Ahtialan kansista: ...vähäeleiset mutta väreiltään upottavat kansikuvat... Ahtialan käsityönä tekemät kuvat hengittävät. Jäljestä näkee, ettei hän kärsinyt graafikoille tyypillisestä pedantismin taudista. Viivoittimen sijaan hän turvautui luovuuteen. ... Rutinoituneimmillaankin Ahtialan kansissa oli lämpöä ja tunnelmaa. Ne johdattivat kirjan maailmaan mutta eivät paljastaneet sen saloja. (162)

Ajattelin kerätä tähän päivittyvään postaukseen Heikki Ahtialan kansia lukemistani ja muista mahdollisesti vastaan tulevista kirjoista ja näin lisätä osaltani tietoutta usein tuntemattomiksi jäävistä kansien tekijöistä ja heidän töistään, varsinkin kun melkein kaikki aikaisempien vuosikymmenien kansitaiteilijoiden kirjankannet ovat nykyään kirjavarastojen ja divarien kätköissä.


Christien Lordin kuolema (1953)


John Dickson Carr kirjoitti paljon myös nimellä Carter Dickson ja oli tunnettu varsinkin taidokkaista lukitun huoneen arvoituksistaan. 1953.

1954

1954

1955

1956

Kuolleiden kirjatoukkien (1956) tapahtumapaikka on Oxfordin yliopisto, ja koko juoni ja hyvin kekseliäs loppuratkaisu liittyvät kirjoihin.
 
 
Minä, Edgar Jessop (1957) sijoittuu lontoolaisen sanomalehden toimitukseen. Ensimmäinen murha tehdään käyttämällä myrkytettyjä oliiveja.
 
Charlotte Armstrongin yllättävässä kirjassa (1959) tärkeässä osassa on 333-niminen myrkky.
 

Lupauksessa (1960) poliisi alkaa selvittää lapsen murhaa mm. tämän "jättiläismäisestä miehestä" aiemmin tekemän piirroksen avulla.


Hollantilaisessa dekkarissa (1961) eräs kirjan henkilöistä rakastaa musiikkia ja myös säveltää, mistä johtuu kannen nuottiteline (musiikki on kuitenkin kirjassa hyvin pienessä roolissa).


Norjalaisessa dekkarissa murhattu mies löytyy golfkentän hiekkaesteeltä; vain hänen kätensä pilkistää esiin hiekasta.


Irma Brannertin arvoituksessa (1963) nimihenkilö on vankilassa syytettynä miehensä murhasta ja pitää itsekin itseään syyllisenä.

Hetkissä ennen aamunkoittoa (1963) vauvan itku estää päähenkilöä nukkumasta. Tärkeässä osassa on myös öinen kävelyretki.

Paul-sedässä (1964) nainen asuu yksin ruohottuneen pihan keskellä olevassa omakotitalossa. Tapahtumien taustalla häilyy salaperäinen ja uhkaava Paul-setä.
 
Christien Kelloissa (1964) ruumis kuljetetaan pesulan pakettiautolla löytöpaikalle. Kirjassa lisäksi olevan vakoiluringin selvittämisen tärkeimpänä johtolankana on paperilappu, johon on sutaistu 61 W ja kuunsirppi.
 
1964
 
Kuva Ville Hännisen kirjasta: Raymond Chandlerin Syvä uni (1965) on niin upottavan sininen, ettei tiedä, odottaako painajaista vai suloista levon hetkeä (s. 162). Huomaa aseen koko kirjoihin verrattuna. Kynä on miekkaa mahtavampi?



Christien tuntemattomammassa neiti Marple -dekkarissa (1967) on mukana vaarallisen viehättävä kilpa-autoilija sekä auto, jonka rekisterinumero on FAN-226.


1967


1969


Ursula Curtissin kirjassa (1970) pieni ruma koira on välikappaleena murhan toteuttamisessa.


1971


1971


1972


1972


1972


1970-luvun japanilaisen dekkarin valokuvakansi (1973) on minusta kolhompi ja tylsempi kuin piirretyt kannet, mutta siinä on samanlaista graafisuutta ja yksityiskohtiin keskittymistä kuin niissä. Tämä on ehkä ensimmäinen näkemäni Ahtialan kansikuvittama kirja, jossa hänet on myös mainittu kirjan alkusivujen julkaisutiedoissa kannen tekijänä.

1973


Sujuvasti etenevän japanilaisen dekkarin (1974) alkuosassa keskitytään teollisuusvakoiluun, mutta loppuosassa kirjan päähenkilö yrittää selvittää murhan, josta häntä itseään epäillään. En ymmärrä tai ainakaan muista, mihin kannessa kuvatut numerot liittyvät, mutta piirros- tai sabluunakansi 1970-luvun tylsempien valokuvakansien jälkeen tuntuu virkistävältä.


Vielä Ahtialan tekemä hiihtokilpailun juliste vuodelta 1947. Kuva Helmiriitta Honkasen kirjasta Placatista julisteeksi.


Mainitut vuodet eivät ole alkuteosten, vaan suomalaisten painosten julkaisuvuosia, koska tässä on kyse Ahtialasta. En ole onnistunut löytämään kaikkia dekkareita, joissa on Ahtialan kansi, mutta blogissa Sapo-sarja on lisää kuvia hänen tekemistään kansista.


Edit 12.12.2020, 24.2.22, 27.2.22, 28.3.22, 10.4.22, 30.5.22, 6.6.22, 18.9.22. Kuvat laitettu aikajärjestykseen 14.2.22. Kuvia lisätty 7.4.21, 27.6.21, 17.10.21, 13.2.22, 24.2.22, 27.2.22, 28.3.22, 10.4.22, 8.5.22, 30.5.22, 6.6.22, 18.9.22, 26.9.22 ja 16.9.23 (kuva Helmiriitta Honkasen kirjasta). Alkuperäisessä postauksessa olivat kuvat kirjoista Paul setä, Hetket ennen aamunkoittoa, Minä, Edgar Jessop, Lupaus ja Syvä uni, muistaakseni tässä järjestyksessä, ja tietenkin alkuosan teksti.

sunnuntai 6. joulukuuta 2020

Emily Dickinsonin Suomi

 


 

 

Hyvää itsenäisyyspäivää!


Dagerrotypia Emily Dickinsonista arviolta vuonna 1848.

 

Satuin kymmenisen vuotta sitten selailemaan kirjastossa 1800-luvun amerikkalaisen runoilijan Emily Dickinsonin (1830-1886) tuntemattomampaa postuumisti julkaistua runokirjaa Poems for Youth (1918). Runot eivät tuntuneet kauhean kiinnostavilta, kunnes silmäni osuivat todella hätkähdyttävään runoon.


These are the days that Reindeer love

And pranks the Northern star,

This is the Sun's objective

And Finland of the year.


Nykyisetkään amerikkalaiset eivät välttämättä tiedä kaikki Suomen olemassaolosta, joten miten Dickinson saattoi 1800-luvulla tietää Suomesta, kun Suomea ei vielä ollut olemassa itsenäisenä valtiona?

Olen miettinyt eri mahdollisuuksia. Oliko Suomi ollut jostain syystä uutisissa (ehkä Venäjän sortotoimien kohteena)? Historian tuntemukseni on niin heikkoa, etten osaa sanoa tästä mitään. Oliko Suomesta kerrottu silloisissa amerikkalaisissa maantiedon kirjoissa pohjoisena ja kylmänä maana? Dickinsonhan oletti nuortenkin lukijoidensa tietävän mikä Suomi on - tai ei kyllä välttämättä, koska hän ei runoissaan pyrkinyt helppoon ymmärrettävyyteen. Tai ehkä Massachusettsissa syntynyt ja elänyt Dickinson oli tutustunut suomalaisiin siirtolaisiin tai kuullut heistä; suomalaisilla siirtolaisilla oli erään lukemani kirjan mukaan maine väkivahvoina ja noitataitoja hallitsevina ihmisinä. Tai olisiko Dickinson kuullut Kalevalasta, jonka ensimmäinen versio julkaistiin 1835 ja laajennettu versio 1849?

Oli selitys mikä tahansa, asia on kiehtova. On jännittävää ajatella, että Emily Dickinson ajatteli Suomea 1800-luvulla. Runo on myös hieno talviruno, se on kulkenut mukanani jo monta vuotta ja vaikken ymmärräkään sitä kokonaan (mikä on the Sun's objective?), pidän siitä koko ajan enemmän. Kirjan muihinkin runoihin kannattaisi ehkä tutustua ja antaa niille enemmän aikaa.

Edit 6.12.20, 16.12.20. Kalevala-hypoteesi lisätty 14.11.21.

Emily Dickinson: Poems for Youth, edited by Alfred Leete Hampson, foreword by May Lamberton Becker, 1934 (1918). Little, Brown and Company. Piirrokset George ja Doris Hauman. 78 runoa, ei sivunumeroita; lainattu runo on numero 59.

lauantai 5. joulukuuta 2020

Ville Hänninen: Kirjan kasvot. Sata vuotta suomalaisia kirjankansia, 2017

Mikäpä sopisi paremmin kirjankansia käsittelevän kirjan kanteen kuin ikoninen kuva Mika Waltarin Sinuhen kasvoista? Ensimmäisessä Sinuhessa (1945) kansi oli kuitenkin erilainen; tämä Björn Landströmin tekemä tuttu kuva on vasta vuoden 1974 painoksesta. Tämä ja moni muukin tieto selviää Ville Hännisen kirjasta Kirjan kasvot, joka keskittyy hyvin vähälle huomiolle jääneisiin kirjojen tekijöihin, kansitaiteilijoihin. He ovat kuitenkin tärkeä osa kirjakokemusta: kansi saattaa joko houkutella lukemaan kirjan tai pahimmassa tapauksessa estää kokonaan tarttumasta siihen, ja joskus kirjankansi on niin kaunis tai oivaltava, että pelkästä sen katselemisesta saa mielihyvää. Joihinkin kirjoihin tietty kansi liittyy aivan olennaisesti. Kansien tekijät ovat kirjansa ansainneet, varsinkin kun useimmista on saatavilla hyvin vähän tietoa. (Kustannustoimittajat, taittajat, oikolukijat, kielentarkistajat ja varsinkin kirjanpainajat, kirjansitojat yms. ovat tietysti vielä näkymättömämpiä kuin kansitaiteilijat, mutta hekin vaikuttavat kirjanautintoon - kiitokset kaikille kirjojen tekemiseen osallistuville!)

Tässä Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuonna julkaistussa kirjassa on valittu jokaiselle itsenäisyyden vuodelle jollakin tavalla aikaansa ja sen kirjankansitaidetta hyvin edustava kirja. Mukana on niin romaaneja, runokirjoja, novellikokoelmia, lastenkirjoja, matkakertomuksia kuin tietokirjojakin, niin suomalaisia kuin ulkomaisiakin kirjoja, ja myös kansikuvien tyylit vaihtelevat paljon. Jokaisesta kannesta on koko sivun kuva ja siihen liittyy parin sivun kirjoitus, jossa Ville Hänninen kertoo kannen tehneestä kuvittajasta ja itse kirjasta ja taustoittaa näiden suhdetta omaan aikaansa. Hänninen, joka on Suomen kirjataiteen komitean puheenjohtaja, tuntee aiheensa selvästi hyvin ja hänellä on vahvat mielipiteet siitä, millainen on hyvä kansi. Vaikka hänen mieltymyksensä eivät aina osuneet yksiin omieni kanssa, kirjaa oli mukava lukea, ja kuten tällaista aihetta käsittelevältä kirjalta on lupa odottaa, se on esineenä oikein kaunis. Suurin osa kirjassa esitellyistä kansista on eri tekijöiden käsialaa - vain muutama taiteilija on saanut teokseen useamman kannen - mutta Hänninen kertoo myös kansien tekijöiden muista töistä.

Kirjasta selvisi joitakin yleisiä suuntauksia: valokuvakannet alkoivat yleistyä jo 1960-luvulla, ja 1980-1990-luvuilla piirroskansia alettiin pitää toivottoman vanhanaikaisina. Hänninen pitää monia valokuvakansia hengettöminä (kuten myös joitakin piirroskansiakin), mistä olen samaa mieltä - varsinkin kansainvälisten kuvatoimistojen kuvat, joita saatetaan käyttää aivan erityyppisten kirjojen kansissa, ovat mielestäni karmeita, ja vaikka yleensä pyrinkin löytämään myös kannen tekijän nimen kirjan tietoihin, valokuvakansien kanssa asialla ei mielestäni ole niin paljon väliä (mikä on toki väärin). On hauskaa, että ajatuksella tehdyt upeat piirroskannet ovat nykyään taas yleistyneet.

Kirjan mukaan vuosisadan alkupuolella myös aikuisille suunnatuissa kirjoissa saattoi olla kuvitusta, mutta muistaakseni 1940-luvulta lähtien kuvitusta alettiin pitää vain lastenkirjoihin kuuluvana asiana. Viimeinen kuvitettu aikuisten kirja, Arvi Järventauksen Tunturikertomuksia, julkaistiin vuonna 1990 (s. 238). Mielestäni kuvitus ei kuitenkaan haittaisi aikuistenkaan kirjoissa, ja ehkä tämäkin asia on hiljalleen muuttumassa - ainakin Bobin maailma -kirjassa oli mukana piirroskuvia. Ja kun asiaa ajattelee, aikuisille suunnatuissa aikakauslehdissähän on paljon kuvia, joten miksei myös kirjoissa?

Hänninen mainitsee myös tällaisen muutoksen: Viime vuosikymmenten suurin muutos kirjansuunnittelijoiden työnkuvissa liittyy mahdollisuuteen vaikuttaa kaikkeen alusta loppuun. Tietokone viimeistään vapautti sommittelua, kuvien käyttöä ja värien määritystä. (239)

Kansitaiteilijan ammatin tasa-arvoistuminen näkyy siinä, että kirjan lopussa naispuolisia kansien suunnittelijoita on paljon enemmän kuin kirjan alkupuolella (yhteensä naistaiteilijoita on kirjassa 18). Tässä kirjan alkupuolen naisnimiä (vuoteen 1979 asti): Venny Soldan-Brofeldt, Sylvi Kunnas, Signe Hammarsten-Jansson (Tove Janssonin äiti), Martta Wendelin, Helga Sjöstedt, Maarit Somersalo, Tove Jansson ja Maija Karma.

Kirja auttoi minua saamaan selville lukemieni vanhojen dekkareiden kansikuvien tekijän, salaperäisen "Ahtialan", jonka kansista olen pitänyt: kyseessä on Heikki Ahtiala (1913-1983). Jos siis tahtoo tietää enemmän jostakusta kannen tekijästä, kannattaa tarkastaa, löytyykö tämä kirjan hakemistosta. Muutenkin kirja on omanlaisensa kiintoisa sukellus kirjallisuuden historiaan sadan vuoden ajalta.

Kiiltomadossa on perusteellinen esittely kirjasta ja sen sisällöstä, ja kirja on luettu myös ainakin täällä: Kirjasta kirjaan, Kirjat kertovat sekä Kirjojen kuisketta -blogissa, jossa on muutama esimerkki kirjassa käsitellyistä kansista.

Vuosiluvun korjaus 6.12.2020, edit 6.1.2021.

Ville Hänninen: Kirjan kasvot. Sata vuotta suomalaisia kirjankansia, 2017. Suomalaisen kirjallisuuden seura, Kirjokansi 130. Kannen suunnittelu ja taitto: Samppa Ranta / Punavuoren Folio Oy. 320 tekstisivua.

keskiviikko 2. joulukuuta 2020

Mark Hertsgaard: Planeettamme tulevaisuutta etsimässä (Earth Odyssey; Around the World in Search of Our Environmental Future, 1998)

Tämä parikymmentä vuotta sitten julkaistu nelisataasivuinen kirja on eräänlainen matkakirja. Amerikkalainen toimittaja ja tietokirjojen tekemisen opettaja Mark Hertsgaard matkusteli ympäri maailmaa noin seitsemän vuoden ajan ja pyrki selvittämään, mitä mahdollisuuksia ihmiskunnalla on selvitä ympäristöuhista. Kirjan painopiste on ilmastonmuutoksessa - jo 1990-luvulla tiedettiin paljon kasvihuoneilmiöstä ja ymmärrettiin fossiilisten polttoaineiden käyttämisen vaarat, vaikka tietoa asiasta sekoittivatkin tutkimustuloksia omalla tavallaan tulkitsevat "tutkijat", jotka myös hidastivat asian vähättelyllä toimenpiteisiin ryhtymistä. He myös saivat tiedotusvälineissä suhteettoman paljon julkisuutta, vaikka suurin osa tutkijoista ymmärsi jo tuolloin ilmastonmuutoksen vakavuuden.

Pidin kirjassa paljon Hertsgaardin asenteesta. Hän ei kulkenut maailmalla länsimaalaisena, jolla on kaikki ratkaisut ja jonka tehtävä on neuvoa paikallisia siinä, miten pitää toimia, vaan hän kuunteli paikallisia asukkaita, teki havaintoja paikan päällä ja kirjoitti kokemastaan yrittäen vilpittömästi ymmärtää, mitä mahdollisuuksia ihmisillä ja valtioilla on toimia ympäristön hyväksi omassa tilanteessaan. Kirja vie lukijansa Sudaniin nälkäänäkevien dinkojen pakolaisleirille, Kiinaan, jossa paksu saastesumu sumentaa auringon ja jossa paperitehdas on vuosikymmeniä päästänyt jokeen käsittelemätöntä klooria ja muita myrkkyjä, Venäjälle, jossa on ydinvoiman vielä Tshernobylia pahemmin saastuttama paikka (Tsheljabinsk), Hanfordin ydinkoealueelle Yhdysvaltoihin, Bangkokiin, Amsterdamiin ja Los Angelesiin, joiden liikenneruuhkissa asukkaat viettävät päivittäin helposti tuntikausia...

Se kertoo siitä, miten Al Gore varapresidenttinä ja Bill Clinton presidenttinä pettivät suuren osan ympäristönsuojelijoiden heihin kohdistamista toiveista, vaikka varsinkin Al Gore oli ennen Clintonin voittoa puhunut palavasti ympäristön puolesta. Sen sijaan, että rikkaat länsimaat vetäytyivät 1990-luvulla vastuusta ilmastonmuutosta käsittelevissä kokouksissa, ne olisivat voineet auttaa köyhempiä maita, esimerkiksi Kiinaa, puhdistamaan tehtaitaan ja kivihiilen polttolaitoksiaan, koska tämä olisi hyödyttänyt niitäkin.

Kirjan faktapohja on vahva: alaviitteitä on kirjan lopussa 30 sivua. Kirjan erityinen ansio on kuitenkin siinä, että se heittää lukijansa sellaisiin paikkoihin ja tilanteisiin, joista ei matkakirjoissa tai muuallakaan yleensä puhuta, ja saa lukijan kokemaan, millaista on elää pakolaisleirillä, jossa suurin ongelma on köyhyys ja ruoan saanti, tai valtavan saastuneilla alueilla. Se selvittää syitä ja seurauksia ja pyrkii etsimään myös ratkaisuja. Vaikka kirja on tietokirjaksi jo melko vanha ja kirjoitusajankohta tietenkin näkyy siinä, se kannatti ehdottomasti lukea, koska tuolloin tapahtuneet asiat vaikuttavat elämäämme vielä nytkin ja isot teemat ovat edelleen ajankohtaisia. Ainoa onneksi selvästi vanhentunut asia kirjassa oli huoli otsonikerrosta tuhoavista freoniyhdisteistä, joiden käytöstä pystyttiin kansainvälisillä sopimuksilla luopumaan melko nopeasti. Olisi tietysti hyvä, jos nyt kirjoitettaisiin samantyyppinen kirja uusilla tiedoilla, esimerkiksi Kiina on parantanut hienosti ympäristötilannettaan ja hiilen käyttöään 1990-luvun tilanteesta. Vuosien 1982-2016 välillä puiden määrä Kiinassa on esimerkiksi lisääntynyt huimat 28,5% (Tiede 8/2020, s. 24; puupelto on kuitenkin tietysti eri asia kuin luonnonvarainen, alkuperäinen metsä).

Kirjaa ei voi sanoa viihdyttäväksi, koska sen käsittelemät asiat ovat niin ongelmallisia, huolestuttavia ja surullisiakin, mutta se on hyvin, mielenkiintoisesti ja asiantuntevasti kirjoitettu. Heikki Eskelisen suomennos on myös oikein sujuva. Kirja saa osaltaan tajuamaan, että olisi vihdoinkin aika lopettaa näpertely ilmastonmuutokseen liittyvien kysymysten kanssa, lakata pitämästä sitä ongelmana jonka ratkaisutoimet voidaan lykätä koko ajan myöhemmäksi ja alkaa todella maailmanlaajuisesti toimia asian parantamiseksi.

Kaikki tämä tietysti maksaa. Mutta - päinvastoin kuin tavanomainen viisaus väittää - käytettävissä on runsaasti varoja; me vain käytämme niitä nykyisin typerästi. Yhdysvaltain mahtaviksi paisutetut sotilasmenot ovat yhä 85 % kylmän sodan aikaisesta kulutuksesta, vaikka Berliinin muuri on kaatunut jo lähes kymmenen vuotta sitten. Kun kyseessä ovat tuollaiset huikeat summat, vähäinenkin voimavarojen siirto voi tuottaa suuria tuloksia. "Määritelläänpä hinta, jolla saataisiin säilytetyksi 2/3 Amazonin alueen sademetsistä: vuonna 1989 laaditun arvion mukaan hinta on 3 miljardia dollaria", kirjoitti Jeremy Leggett vuonna 1990. "Vähennetään 'tutkassa näkymättömien' pommikoneiden tilausmäärästä kuusi konetta - silloin ovat koossa rahat, jotka siihen tarvitaan." Jos maailman hallitukset suuntaisivat päinvastaisiin hankkeisiin edes puolet ympäristölle vahingollisiin tarkoituksiin syytämistään tukirahoista, joiden yhteissumma on esitettyjen arvioiden mukaan 500-900 miljardia dollaria, yleismaailmallinen vihreä jako saisi lentävän lähdön. (399, korostus minun) 

Nyt nuo 'tutkassa näkymättömät' pommikoneet ovat varmasti auttamattoman vanhentuneita. Suomessa nyt suunnitellun aseoston hävittäjien hankintahinnaksi arvioidaan 10 miljardia euroa, ja hävittäjien elinkaarikustannukset voivat kohota yli 30 miljardiin euroon. Monet asiantuntijat ovat kyseenalaistaneet niiden käytön puolustuksessa, ja niiden käyttö syytää ilmaan hiilidioksidia. (Lähteet: Kansalaisaloite, Rauhanliitto, Svenska Fredsin ruotsinkielinen artikkeli militarismin ja ilmastonmuutoksen liittymisestä toisiinsa.)

Fossiilisten polttoaineiden tukiin käytetään maailmassa nykyään vuosittain 5,2 biljoonaa dollaria; niiden sijaan tämä raha voitaisiin käyttää vihreään infrastruktuuriin, metsitykseen, kiertotalouteen ja vihreiden työpaikkojen luomiseen (Kehitys 2/2020, s. 23) - Green Dealiin, josta puhuttiin jo Hertsgaardin kirjassa "vihreän jaon" nimisenä.

On aika lakata ajattelemasta että ympäristönsuojelulle on loputtomasti aikaa ja pitämästä sitä ylellisyytenä, ja alkaa nähdä se omalle hyvinvoinnillemme ja jopa henkiinjäämisellemme välttämättömänä asiana. Kansainvälinen tutkijaryhmä yritti hinnoitella 17 kriittistä ekosysteemien palvelua maaperän muodostamisesta ja ilmaston säätelystä kasvien pölytykseen, tuholaisten kurissapitoon ja makean veden tarjontaan. Ryhmä päätyi tulokseen, että maailman ekosysteemien antamien palvelujen ja pääomien taloudellinen arvo on ainakin 33 biljoonaa dollaria vuodessa - eli lähes kaksinkertainen kaikkien maailman maiden yhteenlaskettuun 18 biljoonan dollarin bruttokansantuotteeseen verrattuna. (366)

Kirjassa annetut rahamäärät eivät varmasti inflaation ym. takia ole suoraan verrannollisia nykyisiin rahamääriin, mutta niistä saa kuitenkin käsityksen summien suuruudesta. Kirja on jaettu yhdeksään lukuun, joissa käsitellään mm. köyhyyttä, autojen käyttöä ja sen lisääntymistä, ydinvoimaa ja ydinaseita, väestönkasvua, kaupungistumista ja slummiutumista, puhtaan veden puutetta, hallitusten toimia tai niiden puutetta, ympäristöaktivismia sekä asioita joita voidaan tehdä tilanteen parantamiseksi.

Näistä maista kirjassa puhutaan enemmän:

Kiina s. 13-19, 193-230, 268-312
Sudan s. 32-64
Uganda s. 69-80, 349-350
Kenia s. 82-89
Thaimaa s. 107-116
Venäjä (Neuvostoliitto) s. 152-172
Brasilia s. 231-256, 313-320
Tshekkoslovakia s. 376-382
Yhdysvallat s. 383-388, autoluku, ilmastokokoukset ym.

Mark Hertsgaard: Planeettamme tulevaisuutta etsimässä, 1999 (Earth Odyssey; Around the World in Search of Our Environmental Future, 1998). Otava. Käsikirjoituksesta suomentanut Heikki Eskelinen. Kannen valokuva Jean Mohr ja suunnittelu Salla Korhonen. 402 tekstisivua.