Susan Glaspell: Her America. "A Jury of Her Peers" and Other Stories, 2010

Olen lukenut aiemmmin kolme 1900-luvun alun näytelmä-, romaani- ja novellikirjailijan Susan Glaspellin näytelmää (neljäs on vielä odottamassa) ja olen pitänyt niistä paljon: ne ovat mielenkiintoisia, odottamattomia ja mielestäni myös syvällisiä, koska ne käsittelevät tärkeitä yleensä ihmisenä olemisen kysymyksiä, esimerkiksi luovuutta ja luomistyötä, yksinäisyyttä, myötätuntoa sekä rohkeutta yrittää ja aloittaa uudestaan, tai sen puutetta. Ja niissä ovat pääosassa naiset.

Minulla on onneksi myös hänen novellikokoelmansa, jonka nyt luin, ja pidin myös näistä kahdestatoista tarinasta, joista monet olivat hämmästyttävän ajattomia. Vaikka ne on alkujaan julkaistu eri lehdissä vuosina 1914-1927, jolloin tavat ja ihmisten elinympäristö olivat melkoisen erilaisia kuin nykyään, tuntui että ne olisi melkein voitu kirjoittaa myös nyt, koska näissä novelleissa oli kyse ajatuksista ja tunteista sekä suhtautumisesta itseen, maailmaan ja kanssaihmisiin, ei juurikaan ulkoisista seikoista.

Toiset kertomuksista olivat keveitä, toiset vakavia, mutta kaikissa oli ajatuksen aihetta ja luonteikas kertojanääni, ja ne olivat minusta myös viihdyttäviä - lukuun ottamatta ehkä alkupuolen tarinaa Looking After Clara, jossa mies kadottaa ihastuksensa kissan, joka oli mielestäni vähän tylsä, mahdollisesti sen takia ettei mies arvosta kissoja. Eivät tyypillisellä tavalla viihdyttäviä, mutta kiinnostavia, persoonallisia ja omintakeisia. Ja pohjimmiltaan ystävällisiä. Ja niissä oli usein satiirinen ristiriita näkökulmahenkilön käsitysten ja todellisuuden välillä.

Hyvä esimerkki tästä ristiriidasta on novelli Poor Ed, jossa kaupunkilaisveli Edward, "arvostettu kriitikko", palaa kotikonnuilleen maaseudulle veljensä Henryn kuoleman jälkeen. Itsetyytyväinen Ed, joka suunnittelee kirjoittavansa kunnianosoituksen maanviljelijäksi jääneelle Henry-rassulle - Success interpreting failure - and with gentle understanding - joutuu näkemään elämänsä kokonaan uudessa valossa, kun huomaa Henryn muistiinpanoista tämän säälineen häntä.

Glaspell oli sosialisti, ja novellissa A Matter of Gesture hän kertoo tarinan ulkokohtaisesta sosialistista, joka pettää toverinsa ja siitä huolimatta joutuu vankilaan. Tarinan naiskertoja tuntee kuitenkin kaikista ystävistään poiketen myötätuntoa häntä kohtaan ja kutsuu hänet vankilasta vapautumisen jälkeen vierailulle kotiinsa, jossa pyrkimys jalouteen tai suuruuteen saa traagisen päätöksen.

Mukana oli pari kolme kevyempää rakkaustarinaa, joista suosikkini oli Unveiling Brenda. Siinä komea nuori yliopiston kirjallisuudenopettaja kiinnostuu piireihin kuulumattomasta vähävaraisesta naisopiskelijastaan tämän älykkäiden ja epäkunnioittavien aineiden takia. Tässä tarinassa ei ollut kyse siitä, että rikas prinssi pelastaisi köyhän häntä avuttomana kaipaavan Tuhkimon, vaan sosiaalisen aseman eroista huolimatta kahden tasa-arvoisen ja fiksun ihmisen suhteen kehittymisestä. Se oli lisäksi hauska, ja monessa muussakin Glaspellin novellissa oli huumoria.

Glaspell saattoi kirjoittaa saman tarinan sekä novellina että näytelmämuodossa, ja tässä kirjassa novelli A Jury of Her Peers vastaakin lukemaani näytelmää Trifles ja A Rose in the Sand näytelmää The Outside. Varsinkin jälkimmäisessä pidin enemmän näytelmästä, koska novellissa oli enemmän selityksiä; näytelmässä kaikki piti päätellä pelkästään dialogista (ja niukasta ympäristön kuvauksesta), joten se oli kiinnostavampi.

Kirjassa on toimittajien Patricia L. Bryanin ja Martha C. Carpentierin 16 sivun pituinen johdantoluku, josta päätellen Susan Glaspell on nykyään Yhdysvalloissa melko arvostettu kirjailija. Hän ansaitsisi tulla tunnetuksi Suomessakin.

Sadan vuoden lukuhaaste: 1910-luku.

Susan Glaspell: Her America. "A Jury of Her Peers" and Other Stories, 2010 (12 novellia vuosilta 1914-1920 ja 1927). University of Iowa Press. 220 sivua.

Susan Glaspell: The Verge, 1921

Jatketaan Susan Glaspellin näytelmillä, jotka käyvät koko ajan hämmentävämmiksi ja symbolisemmiksi. Tästä näytelmästä kirjoittaminen on hankalaa, koska juonen kuvaus - keski-ikäinen nainen yrittää jalostaa kasveja, jollaisia ei ole koskaan aiemmin ole ollut olemassa - ei kerro näytelmän ajatuksista ja tunnelmasta oikeastaan vielä mitään, ja yritys tiivistää näytelmä lyhyeksi kirjoitukseksi poistaa siitä sen hitaan aiheen kehittelyn, pohdinnat, tunnelman ja outouden, jotka siinä ovat olennaisia. Tuntuu kuin se olisi elävä perhonen ja että proosallinen kuvaaminen tappaa sen. Kirjoitus on siis tehty sillä varauksella, että se ei juuri kuvaa näytelmää.

Edellisessä näytelmässä The Outside yritettiin päästä ulkoa sisään. Tässä kasvihuoneeseen ja muotopuoleen tornihuoneeseen sijoittuvassa pitkässä kolminäytöksisessä näytelmässä päähenkilö Claire taas pyrkii kehittämään kasveja, joiden ulkonäkö on sivuseikka, mutta jotka pääsisivät jotenkin "ulos" tai "toiselle puolelle". Hänen toiveensa kohdistuvat kahteen kasviin, köynnökseen nimeltä 'Edge Vine', jonka hän tuhoaa säälimättä rakkaudestaan huolimatta huomattuaan, että se on "kääntynyt takaisin", ja kasviin nimeltä 'Breath of Life', jonka nupun aukeamista näytelmässä odotetaan.

CLAIRE: ... But it can be done! We need not be held in forms moulded for us. There is outness - and otherness.
HARRY: Now, Claire - I didn't mean to start anything serious.
CLAIRE: No; you never mean to do that. I want to break it up! I tell you, I want to break it up! If it were all in pieces, we'd be (a little laugh) shocked to aliveness (to DICK) - wouldn't we? There would be strange new comings together - mad new comings together, and we would know what it is to be born, and then we might know - that we are. Smash it. ... 

Claire on aina tavoitellut vapautta, elämää, totuutta, jotain. Hän on mennyt aiemmin naimisiin taiteilijan kanssa, koska on uskonut saavansa tavoittelemansa hänen kanssaan, mutta koska tämä on ollut mielikuvitukseton ja porvarillinen, hän on eronnut tästä ja mennyt sitten naimisiin lentäjä Harryn kanssa, mutta tämäkin on sidottu maahan ja kaikkiin sen tapoihin.

Näytelmässä on neljä miestä (ja psykologi), jotka kaikki rakastavat Clairea ja tekisivät tämän puolesta mitä vain: hänen miehensä Harry, hänen rakastajansa Dick, Tom, jota hän rakastaa aidosti ja joka rakastaa häntä mutta joka on lähdössä pois, ja Anthony, hänen kasvihuonetyöntekijänsä, jolle kasvit ovat Clairea lukuun ottamatta paljon tärkeämpiä kuin ihmiset. Clairen lisäksi näytelmässä on kaksi naista (ja palvelija Hattie): Clairen parikymppinen tytär Elizabeth aiemmasta avioliitosta (joka on asunut suurimman osan elämäänsä sisäoppilaitoksessa ja tätinsä luona) ja hänen sisarensa Adelaide, jotka ovat molemmat järkeviä, hyvin sopeutuneita, mukavia, tarmokkaita ja muiden arvostamia naisia, joille on tärkeää menestys, kunnollisuus ja se, että ihmiset käyttäytyvät normaalisti. Claire on heille todella julma, varsinkin Elizabethille.

CLAIRE: I knew something was disturbing me. Elizabeth. A daughter is being delivered unto me this morning. I have a feeling it will be more painful than the original delivery. She has been, as they quaintly say, educated; prepared for her place in life.
...
CLAIRE [kiskottuaan Edge Vinen ylös juurineen]: ... Oh, I have loved you [the Edge Vine] so! You took me where I hadn't been.
ELIZABETH: (who has been looking on with a certain practical horror) Well, I'd say it would be better not to go there!
CLAIRE: Now I know what you are for! (flings her arm back to strike ELIZABETH with the Edge Vine)
HARRY: (wrestling it from her) Claire! Are you mad?
CLAIRE: No, I'm not mad. I'm - too sane! (pointing to ELIZABETH - and the words come from mighty roots) To think that object ever moved my belly and sucked my breast! (ELIZABETH hides her face as if struck)
...
ADELAIDE: This sober business of growing plants -
CLAIRE: Not sober - it's mad.
ADELAIDE: All the more reason for quitting it.
CLAIRE: But madness that is the only chance for sanity.
ADELAIDE: Come, come, now - let's not juggle words.
CLAIRE: (springing up) How dare you say that to me, Adelaide. You who are such a liar and thief and whore with words!      ...
CLAIRE: Yes, I do dare. I'm tired of what you do - you and all of you. Life - experience - values - calm - sensitive words which raise their heads as indications. And you pull them up - to decorate your stagnant little minds - and think that makes you - And because you have pulled that word from the life that grew it you won't let one who's honest, and aware, and troubled, try to reach through to - to what she doesn't know is there, (she is moved, excited, as if a cruel thing has been done) Why did you come here?

Lukiessa tuli koko ajan sellainen tunne, että eivät ihmiset käyttäydy näin, ja varsinkin että eivät naiset käyttäydy, saa käyttäytyä näin. Tärkein piirre Clairessa on ehdottomuus, se ettei hän anna minkään olla tiellään siinä, mitä hän tavoittelee, mikä tekee hänestä myös julman ja tuhoavan. Hänen reaktionsa ovat outoja, pelottavia ja hämmentäviä, eikä hän anna armoa itselleen eikä muille. Hän on kuitenkin myös herkkä, rehellinen, paljas, haavoittuvainen, intohimoinen, avoin, valmis antamaan kaikkensa löytääkseen sen mitä etsii, ja valmis myös itse tuhoutumaan tämän takia. Hän ei hyväksy minkäänlaisia kompromisseja, mitään puolittaista, mitään mikä ei ole elävää ja todellista ja aitoa. Tomia ja Anthonya lukuun ottamatta ihmiset hänen ympärillään ovat normaaleja, hyödyllisiä, hyötyviä ja järkeviä ihmisiä (varsinkin Harry), jotka haluaisivat hänen olevan samanlainen kuin ennenkin, hauska ja eläväinen nainen jonka kanssa on mukavaa.

HARRY: ... I sometimes wonder if all this (indicating the place around him) is a good thing. It would be all right if she'd just do what she did in the beginning - make the flowers as good as possible of their kind. That's an awfully nice thing for a woman to do - raise flowers. But there's something about this - changing things into other things - putting things together and making queer new things - this -
DICK: Creating?
HARRY: Give it any name you want it to have - it's unsettling for a woman. They say Claire's a shark at it, but what's the good of it, if it gets her? What's the good of it, anyway? Suppose we can produce new things. Lord - look at the one ones [sic] we've got.

Näytelmässä toistuvat usein sanat mad ja sanity, ja sitä lukiessani olin suurimman osan aikaa kahden vaiheilla: toisaalta varsinkin alussa tuntui, että Claire on ihan sekaisin ja olin vähällä luopua yrityksestä ymmärtää, ja toisaalta näytelmä tuntui hypnoottiselta, tahdoin tietää mitä Claire tarkoittaa, mitä hän tahtoo, ja miten näytelmä päättyy. En hotkaissut näytelmää kerralla vaan luin sen osissa, mutta se tuntui usein jopa jännittävältä, kun yritin saada kiinni sen ajatuksesta ja Clairen pyrkimyksestä, siitä mikä on "ulkopuolella" tai "toisella puolella". Tuntui, että teatterin lavalla siitä olisi mennyt paljon ohi, koska minun piti palata lukiessa usein taaksepäin.

Näytelmä sai ajattelemaan sitä, minkä verran itse tyydyn puolittaisiin asioihin ja suljen silmiäni maailmalta mukavuudenhalun takia, ja myös sitä, miten vaikea tällaisen ehdottomuuden kanssa, joko itsessä tai muissa, on elää, ja miten sitä silti tarvitsee, ainakin jonkin verran. Raja tuhoamisen/tuhoutumisen ja luomisen välillä on näytelmässä kapea. Jostain syystä näytelmästä tuli minulle mieleen Virginia Woolf, vaikken ole lukenut häneltä muuta kuin Oman huoneen. Ehkä siksi, että yhdistän Woolfiin kokeellisuuden, symbolisuuden, rohkeuden ja epäselvyyden? Ehkä luominen ja luovuuden tavoittelu ovat tässä näytelmässä avainsanoja.

Näytelmä tuntui oudolta, symboliselta, modernilta, kokeelliselta ja radikaalilta ja kävisi minusta nykynäytelmästä (joitakin vanhoja puhuttelumuotoja lukuun ottamatta). Uskomatonta, että sen ensiesitys oli lähes sata vuotta sitten amerikkalaisessa pikkukaupungissa. Olen aiemminkin ajatellut, että ihmiset ovat olleet menneisyydessä monesti epäsovinnaisempia kuin nykyään olettaisi.

Susan Glaspell: The Verge, kolminäytöksinen näytelmä, 1921. 60 sivua. Kirjassa Four Plays by Susan Glaspell: Trifles, The Outside, The Verge, Inheritors, 2017. McAllister Editions. 153 sivua.

Susan Glaspell: The Outside, 1917

Glaspell 1894 (Wikipedia)

Toinen Susan Glaspellin lyhyt yksinäytöksinen näytelmä. Paljastan tässä postauksessa juonen.

Tässä näytelmässä paikan tuntu on hyvin vahva ja paikka on myös merkityksellinen näytelmän tapahtumille. Näyttämöohjeet sekä sisätiloista että varsinkin isosta avoimesta ovesta näkyvästä maisemasta – meri, hiekkadyynit jotka uhkaavat kauempana olevaa metsää, kitukasvuiset pensaat ja köynnökset jotka taistelevat elämästään dyynien ja metsän rajalla hiekan uhatessa peittää ja joskus peittäessäkin ne – ovat hyvin tarkat. Näytelmä on sijoitettu myös maantieteellisesti tarkasti Cape Codin niemimaalle Amerikan itärannikolle; Glaspellin teatteriseurueen The Provincetown Playersin kotipaikka oli aivan niemen kärjessä.

Näytelmä sijoittuu vanhalle hengenpelastusasemalle, joka on hylätty siksi että hiekka on vallannut alueen niin ettei asemaa voi enää käyttää. Näytelmän alussa kaksi hengenpelastajaa ja aseman entinen päällikkö yrittävät pelastaa hengenpelastajien sattumalta rannalta löytämän miehen hengen. Vaikka mies vaikuttaa kuolleelta, päällikkö jatkaa. Hengenpelastajat ovat tuoneet miehen taloon vanhasta tottumuksesta, vaikka talon omistaa nyt rouva Patrick. Tämä on yrittänyt kieltää heitä tuomasta miestä taloon ja tahtoisi heidän vievän hänet pois.

Rouva Patrick on miehensä kanssa viettänyt aiemmin Cape Codissa lomiaan, ja he ovat suunnitelleet talon ostoa remontoidakseen sen, maalatakseen sen iloisilla väreillä ja pitääkseen siellä juhlia. Rouva Patrick on kuitenkin ostanut talon myöhemmin yksin, ja kyläläiset olettavat hänen miehensä kuolleen. Taloa ei ole mitenkään kunnostettu eikä edes juuri sisustettu. Rouva Patrick viettää aikansa metsän ja dyynien rajalla katsellen miten hiekka peittää kasveja. Hänen apulaisenaan on paikallinen nainen, Allie Mayo, jonka rouva Patrick on palkannut sillä perusteella ettei tämä puhu mitään ylimääräistä, mikä sopii Mayolle hyvin, sillä hänen miehensä oli kuollut valaanpyyntimatkalla pohjoiseen parin vuoden avioliiton jälkeen noin 20 vuotta sitten, eikä Mayo ole sen jälkeen sanonut mitään ylimääräistä, vaikka on aiemmin ollut puhelias.

Päällikkökin myöntää lopulta löydetyn miehen kuolleen, ja miehet lähtevät hakemaan paareja. Naiset jäävät kahden (ruumis on toisessa huoneessa). Allie Mayon on aiemmin pysäyttänyt yhden miehen kommentti hiekkaa katselevasta rouva Petersistä: Pleases her to see somethin' gettin' buried, I guess. Kun rouva Peters on taas lähdössä dyyneille, näytelmässä tapahtuu käänne, kun Mayo pyytää häntä odottamaan. Kuolleen miehen näkeminen on nostanut hänen muistonsa pintaan, ja hän kertoo oman tarinansa. The ice that caught Jim – caught me. (a moment as if held in ice. Comes from it. To MRS PATRICK simply) It's not the way. Selviää, että rouva Patrickin mies ei olekaan kuollut.

Mayo sanoo tietävänsä, miksi rouva Patrick haluaa asua hylätyssä talossa autiolla paikalla ja mennä dyynien ja metsän rajalle: hän tahtoo haudata itsessään olevan elämän katsellessaan hiekan hautaavan metsän ja kasvit. Hän kuitenkin sanoo tälle, että metsä, pensaat ja pienemmät kasvit taistelevat elämästään, ja jos hiekka hautaa köynnökset, sen päälle nousee uusia kasveja. Metsä suojaa myös kaupunkia hiekalta. Rouva Patrick taas vakuuttaa, että hiekka voittaa, se peittää kaiken eikä kasveilla ole mitään mahdollisuuksia. Hän sanoo Allie Mayon olevan julma, koska tämä yrittää vakuuttaa hänelle elämän selviävän. I didn't go to the Outside. I was left there. I'm only – trying to get along. Everything that can hurt me I want buried – buried deep.

ALLIE MAYO: … But other things are true beside the things you want to see.

MRS PATRICK: How do you know they are? Where have you been for twenty years?

ALLIE MAYO: Outside. Twenty years. That's why I know how brave they are (indicating the edge of the woods. Suddenly different) You'll not find peace there again! Go back and watch them fight!

Näytelmä päättyy rouva Patrickin lyhyeen repliikkiin, jonka alussa hän vielä ivaa 'henkien pelastajia' ja 'Ulkopuolen kohtaamista'. Repliikin lopussa kuitenkin ymmärrys siitä, mitä 'Ulkopuolen kohtaaminen' ja elämän ihmeellisyys tarkoittaa, murtautuu hänessä esiin ja kasvaa hänessä.

Toisin toteutettuna tämä näytelmä saattaisi olla sentimentaalinen ja imelä, mutta tällaisena se tuntuu aidolta. Siitä välittyy tunne kuin molemmat naiset taistelisivat elämästään, kuin heille olisi elämän tai kuoleman asia uskoa että hiekkaa vastaan taistelevat kasvit voittavat tai ne kuolevat. Heidän väittelynsä kestää näytelmässä neljän sivun verran, kun koko näytelmä on vain yhdeksän sivun pituinen. Samat asiat toistuvat siinä jatkuvasti, niitä varioidaan ja kuvataan eri puolilta, kaksi vastakkaista suurempaa teemaa törmää toisiinsa ja jännite kasvaa, kunnes väittely saa päätöksensä.

Tämäkin on hyvä, symbolisista elementeistä huolimatta realistinen näytelmä. Kuten edellisessä Glaspellin näytelmässä, naiset ovat siinä pääosassa ja siinä kuvataan naisia todellisina ja moniulotteisina ihmisinä, mikä ei tuohon aikaan yli sata vuotta sitten ollut varmaan kovin tavallista. (Se siis läpäisee Bechdelin-Wallacen testin, kuten myös Glaspellin Trifles.) Sekään ei ehkä ollut tuolloin tavallista, vaikka tästä en ole varma, että näytelmä kertoo aivan tavallisista, ei rikkaista tai tärkeistä ihmisistä.

Tämän näytelmän myötä minusta tulee Shakespearen sisarukset -haasteessa monipuolinen lukija: kuusi lukemaani näytelmää sijoittuvat eri haastekohtiin (lista luetuista näytelmistä on täällä).

Susan Glaspell: The Outside, 1917, 9 sivua. Kirjassa Four Plays by Susan Glaspell: Trifles, The Outside, The Verge, Inheritors, 2017. McAllister Editions. 153 sivua.

Susan Glaspell: Trifles, 1916 - vähän tunnettu naisklassikko!

Barbara Michaelsin romaanissa Ismene puhuttiin naiskirjailijoista ja myös Susan Glaspellista (1876-1948). Tämä itselleni täysin tuntematon kirjailija kuulosti kiinnostavalta, joten päätin tutustua hänen teoksiinsa. Glaspell oli amerikkalainen romaani-, novelli- ja näytelmäkirjailija, toimittaja, näyttelijä ja teatterinjohtaja. Vuonna 1930 hän sai näytelmäkirjallisuuden Pulitzerin palkinnon näytelmästään Alison's House, mutta kuolemansa jälkeen hänet unohdettiin, tai hänet muistettiin vain toisen näytelmäkirjailijan Eugene O'Neillin löytäjänä. Kiinnostus häneen on virinnyt uudestaan viime vuosikymmeninä, ja häntä pidetään nykyään Wikipedian mukaan uraauurtavana feministikirjailijana ja Amerikan ensimmäisenä merkittävänä modernina naisnäytelmäkirjailijana. Tämä näytelmä Trifles mainitaan usein yhtenä amerikkalaisen teatterin suurimmista teoksista, mikä on paljon sanottu lyhyestä yksinäytöksisestä näytelmästä.

Glaspell tuntuu siis melkoiselta löydöltä. Wikipedian hehkutuksen jälkeen olin vähän huolissani siitä, etten ymmärtäisi näytelmän ansioita, mutta pidin sitä kyllä hyvänä (vaikken ehkä loistavana, en ymmärtänyt ihan kaikkia asioita siinä). Se on realistinen ja vähäeleinen ja luo hyvin pienillä keinoilla kuvan 30 vuoden rakkaudettomasta ja tylystä avioliitosta, yksinäisyydestä ja läheisyydenkaipuusta, siitä millaista on elää kun siivet katkaistaan, ääni vaiennetaan ja niiden korvikekin tuhotaan, ja mihin tämä voi johtaa. Sukupuolet asetetaan vastakkain: miehet suhtautuvat alentuvasti ja holhoavasti naisiin ja vähättelevät naisten kotitöitä ja käsitöitä (mistä näytelmän nimi Trifles, "Pikkujutut"), kun taas naiset ymmärtävät niiden merkityksen ja ovat solidaarisia omalle sukupuolelleen.

Käsitys näytelmän keskeisistä henkilöistä, joiden kohtalo on käynnistänyt tapahtumat, muodostuu kokonaan muiden sanomisten kautta. Näytelmä sijoittuu John Wrightin maatilalle ilmeisesti Keskilänteen. Talo on tyhjillään ja keittiö sotkuinen, kun sinne tulee sheriffi Peters syyttäjä (?, county attorney) Hendersonin kanssa ottamaan selvää talossa tapahtuneesta murhasta. Naapuritilallinen Lewis Hale kertoo, miten hän oli edellisenä päivänä tullut keskustelemaan Wrightin kanssa ja löytänyt oudosti käyttäytyvän rouva Wrightin, joka oli istunut keinutuolissa ja sanonut, ettei Hale voi puhua hänen miehensä kanssa, koska tämä on kuollut köyteen kaulansa ympärillä. Hale löysikin kuolleen Wrightin yläkerran sängystä. Rouva Wright sanoi, ettei hän tiedä, kuka tekijä on, ja väitti ettei herännyt kun hänen miehensä kuristettiin, vaikka nukkui samassa sängyssä. Hänet pidätettiin epäiltynä murhasta.

Miesten mukana on sheriffin vaimo rouva Peters ja naapurin vaimo rouva Hale. Sheriffin vaimon on tarkoitus hakea rouva Wrightille vaatteita vankilaan ja rouva Hale on tullut hänen seurakseen. Sillä aikaa kun miehet tutkivat makuuhuonetta ja etsivät ulkorakennuksista jälkiä mahdollisesta tunkeilijasta, naiset jäävät kahdestaan keittiöön. Heidän keskustelustaan avautuu näkymä Wrightien avioliittoon. John Wrightia on kaupungilla sanottu hyväksi mieheksi – hän ei juonut, piti useimmiten sanansa ja maksoi velkansa – mutta rouva Halen mukaan hän oli kova mies, like a raw wind that gets to the bone. Minnie Foster lauloi ennen 30 vuoden takaista avioliittoaan kuorossa, käytti kauniita vaatteita ja oli eloisa ja suloinen. She was kind of like a bird herself – real sweet and pretty, but kind of timid and – fluttery. How – she – did – change. Rouva Wright eristäytyi kotiinsa osaksi miehen kitsauden (näytelmässä käytetään "kitsaasta" sanaa close) takia, eikä pariskunnalla ollut lapsia. Rouva Hale toivoo nyt, että olisi käynyt naapurinsa luona useammin, mutta hän ei ole yli vuoteen tavannut rouva Wrightia, vaikka pitikin tästä, koska hänen mielestään talossa ei ole ollut mukava käydä sen yksinäisen sijainnin ja ikävän tunnelman takia.

JUONIPALJASTUKSIA.

Naiset huomaavat kesken jääneen tilkkutäkin, jonka viimeisimmät ompeleet ovat todella epäsiistejä verrattuna aikaisempiin, aivan kuin ompelija olisi ollut hermostunut tehdessään niitä. Rouva Hale purkaa ne ja alkaa ommella siistejä pistoja sheriffin vaimon heikoista vastusteluista huolimatta. He löytävät myös tyhjän lintuhäkin, jonka oven sarana on rikki, kuin ovi olisi väännetty paikoiltaan. He päättävät viedä rouva Wrightille vankilaan kesken jääneen tilkkutäkin viemään ajatukset muualle, ja löytävät kauniista ompelurasiasta silkkiin käärityn kuolleen kanarialinnun, jonka niska on katkaistu. He katsovat toisiaan kauhistuneina. No, Wright wouldn't like the bird - a thing that sang. She used to sing. He killed that, too. … If there'd been years and years of nothing, then a bird to sing to you, it would be awful – still, after the bird was still.

Miehet tulevat keittiöön ja sanovat, että juttu olisi muuten selvä rouva Wrightin tuomitsemiseksi, mutta valamiehistön vakuuttamiseksi tarvittaisiin vielä motiivi murhalle ja selitys sille, miksi tappamiseen on käytetty köyttä eikä talossa ollutta asetta. Naiset piilottavat ompelurasian kuolleine lintuineen eivätkä kerro heille mitään muistakaan löydöistään. Rouva Wrightin kohtalo jää valamiesten ratkaistavaksi.

MRS HALE: I might have known she needed help! I know how things can be – for women. I tell you, it's queer, Mrs Peters. We live close together and we live far apart. We all go through the same things – it's all just a different kind of the same thing, ...

Naisten välille ja näytelmään tuo jonkin verran jännitettä se, että rouva Hale on täysin rouva Wrightin puolella, ehkä sen takia, että on tuntenut hänet nuoresta asti, ja ehkä hän haluaa myös huonon omantuntonsa takia piilottaa kaikki todisteet siitä, että murhan tekijä olisi rouva Wright. Rouva Peters taas sheriffin vaimona yrittää vähän estellä häntä, mutta hänkin on pohjimmiltaan rouva Wrightin puolella. Vaikka he pitävätkin murhaa kauheana tekona, he ymmärtävät rouva Wrightin syyt siihen. Näytelmän henkilöt tuntuvat realistisilta ja aidoilta, ja varsinkin rouva Halen ajatukset välittyvät hyvin. Näytelmän miehet näkevät vain selvät ulkonaiset seikat, kun taas naiset näkevät paljon syvemmälle ihmisten motiiveihin arkisia asioita tulkitsemalla. Tämä postaus ei onnistu kuvaamaan näytelmän tunnelmaa, kaikkien "pikkuasioiden" tarkastelua ja vähittäistä totuuden paljastumista kovin hyvin, näytelmä kannattaisi lukea itse. Pdf-tiedosto löytyy ainakin täältä.

Näytelmässä on 13 melko tiheään painettua sivua, mutta koska kirja on A4-kokoa, tavallisen kokoisessa kirjassa se olisi ehkä 26 sivun pituinen. Tämän näytelmän myötä minusta tulee perehtyvä lukija myös naisnäytelmäkirjailijoiden osalta Shakespearen sisarukset -haasteessa eli olen lukenut viisi naiskirjailijoiden näytelmää.

Susan Glaspellista löytyy paljon tietoa netistä (421 000 hakuosumaa!). Tässä NissBit Blogsin analyysi näytelmästä – siinä oiotaan mutkia enkä ollut samaa mieltä kaikista kirjoituksen ajatuksista (rouva Wrightia ei esimerkiksi sanota näytelmässä missään kohdassa "suloiseksi vanhukseksi" ja kirjoituksessa on yksi selvä virhekin, naisia oli kaksi eikä kolme), mutta toisaalta kirjoituksessa on tehty joitakin tulkintoja, joita en itse ollut tullut ajatelleeksi.

Edit 18.6. ja 21.6.2020: joitakin lisäyksiä ja muutoksia.

Susan Glaspell: Trifles, 1916. 13 sivua. Kirjassa Four Plays by Susan Glaspell: Trifles, The Outside, The Verge, Inheritors, 2017. McAllister Editions. 153 sivua.