Agapetus: Kas niin, Mimmi! Kaksi suvista näytöstä ja välillä kahvitauko, 1958

Muistelen kauan sitten lukeneeni sellaisesta psykologisesta kokeesta, jossa tutkija istui aivan vieraan ihmisen kahvilapöytään ja alkoi syödä keksejä tämän paketista. En muista, miten kokeessa kävi (ehkä keksien omistaja vain tuijotti hävytöntä kanssaistujaa tiukasti ja söi painokkaasti itsekin keksejään), mutta tästä näytelmästä tuli mieleen tämä koe. Näytelmä toi mieleen myös Kultakutri-sadun ("Kuka on juonut kahvimme? Kuka on siirtänyt tavaroitamme? Kuka on vienyt maitomme?") sekä Romeon ja Julian, joka mainittiin itse näytelmässäkin. Se sopii hauskasti myös rauhannobelistisarjani yhteyteen, koska se kertoo siitä, kuinka kahden ryhmän kilpailu samoista resursseista kärjistyy yhä isommaksi konfliktiksi, koska kumpikaan osapuoli ei halua tehdä myönnytyksiä, kunnes ryhmiin liittyvän mutta eturyhmien ulkopuolisen tekijän puuttuminen asiaan tuo ryhmien välille rauhan ja sopusoinnun ja mahdollistaa toimivan ratkaisun ongelmaan.

Eli lyhyesti näytelmässä on kyse siitä, että kaksi perhettä uskoo kumpikin vuokranneensa saman mökin kesänviettoa varten. Ensimmäisinä paikalle saapuvat hissukkamainen lehtori Raafael ja hänen topakka ja komenteleva vaimonsa Mimmi. Kylvettyään siemeniä he lähtevät toinen pyykille ja toinen maidonhakuun, minkä jälkeen paikalle saapuu kesänviettoon kuorma-autolla myös tehtailija Hatanpään perhe, kärttyinen ja kaikesta vikaa löytävä isä Akseli, hiljainen ja lempeä äiti Hilma, hehkeä mainospiirtäjän ammattia suunnitteleva tytär Marketta ja toimelias kotiapulainen Lahja, jotka tekevät omat kylvöksensä samoihin penkkeihin. Myöhemmin mökille tulee moottoripyörällään myös Raafaelin ja Mimmin poika, vastavalmistunut insinööri Reino, ja perheiden nuoret rakastuvat ensisilmäyksellä. Tapahtumissa on mukana myös paikan hoitaja, lähes kuuro Konstantin.

Eri seurueet menevät aluksi jatkuvasti ristiin keskenään, ja kun perheet vihdoin kohtaavat, herättää tietysti hämmennystä ja voimakkaitakin tunteita, kun ei saada selville, kumpi perhe todella on vuokrannut mökin kesäksi. Ilman ärhäköitä ja päällepäsmäröiviä Mimmiä ja Akselia asia olisi kuitenkin varmaan heti alussa pystytty sopimaan. Agapetuksen näytelmissä viehättää aiemmin mainitsemieni syiden lisäksi niiden lempeys ja hyväntuulisuus: tässäkin näytelmässä myös epämiellyttävän tuntuiset henkilöt osoittautuvat loppujen lopuksi pohjimmiltaan kunnon ihmisiksi eikä heitä rangaista, vaan tarjotaan lopuksi kahvit mukavassa seurassa.

Tämä on hauska, leppeä, kesäinen näytelmä. En ole elänyt 1950-luvulla enkä luultavasti haluaisi elääkään, mutta voin silti tuntea nostalgiaa tällaista leppoisaa, ongelmattoman tuntuista menneisyyttä kohtaan. Suomalaisen teatterihistorian kannalta näytelmä on kiinnostava siinä mielessä, että se kertoo kesäteatterien tuolloisesta yleistymisestä ja on kirjoitettu suoraan kesäteatteria varten, mitä ei Suomessa ollut vielä juuri tehty, jos ollenkaan. Yhä suositummiksi tulleet kesäteatterit ovat yleensä olleet pakotetut lainaamaan kappaleensa "salonkiteatterilta" ja niiden sovittaminen ja siirtäminen ulkoilmaan on monasti ollut tuskan takana. Agapetus saattoi kesäteatterille kirjoittamalla sijoittaa näytelmäänsä oikean pihamaan, multapenkit, moottoripyörän ja kuorma-auton. Aihe oli tahallisen vaivaton ja leppoisana tarkoituksena ainoastaan antaa hyvää tuulta kesäillan pariksi tunniksi.

Karin lokissa kerrotaan Teatteri Eurooppa neljän tämän näytelmän esityksestä (ainakin omalla selaimellani kirjoituksesta puuttuivat harmillisesti ääkköset).

Edit 31.10.20.

Agapetus: Kas niin, Mimmi! Kaksi suvista näytöstä ja välillä kahvitauko, 1958. Otava. 154 sivua.

Agapetus: Kaikenlaisia vieraita. Kolminäytöksinen hupailu, 1952 (1934)

Ajattelin lukea ehkä kaikki muutkin kirjaston varastosta löytyvät Agapetuksen näytelmät, koska ne ovat mukavaa, kevyttä välipalalukemista. Lainaan kirjan takakannesta Erkki Kivijärven arvostelua, koska siinä on hyvin ilmaistu yksi syy, joka minua näissä viehättää: hän osaa kirjoittaa luonnollista, teennäisyyksistä vapaata vuoropuhelua, jossa lystikkyydet tulla tupsahtavat ikäänkuin itsestään. Hänen näytelmänsä ovat helppoa ja sujuvaa luettavaa, niissä on hauskoja ja useimmiten sympaattisia henkilöhahmoja, ja kirjailija onnistuu selvittämään juonen kiemurat lopussa tyydyttävästi. Näytelmien maailma on miellyttävän ongelmaton ja hyväntuulinen, ja niissä on menneen maailman nostalgiaa.

Tämä näytelmä sijoittuu komeaan maalaiskartanoon, jonka omistaja Alma Karitie on alussa parhaillaan lähdössä puolen vuoden matkalle Italiaan ja Ranskaan. Kartanon hoidon hän on jättänyt uuden taloudenhoitaja rouva Palhon ja hulivilimäisen siskonpoikansa, agronomiopiskelija Erkin (josta tulee aika lailla mieleen Minna Canthin huvinäytelmän Valter) huomaan. Erkki ei suunnitelmista huolimatta ehdi tapaamaan Almaa, mutta tämän lähdettyä hän ilmaantuu paikalle uuden ystävänsä, kuvanveistäjä Mauri Kontion kanssa. Kroonista rahapulaansa helpottaakseen hän saa kuningasidean siitä, että tädin poissaollessa kartanosta voikin tehdä täysihoitolan. Hän laittaa Maurin vastusteluista huolimatta lehteen ilmoituksen, joka houkuttelee pian paikalle pari vierasta, iloluontoisen eversti Soran ja luulotautisen tuomari Pelmulan.

Ilmeisesti näissä Agapetuksen näytelmissä on tapana, että ihmiset rakastuvat toisiinsa muutaman tunnin tai enintään parin päivän tuttavuuden jälkeen, ja tässäkin näytelmässä syntyy pareja. Näin metoo-aikana näytelmän erään henkilön käytös ei olisi kovin hyväksyttävää, mutta näytelmän henkilöitä se ei haittaa ja kaikki päättyy tietenkin onnellisesti.

Minua miellytti näytelmässä se, että naimatonta nelikymppistä tätiä Alma Karitietä ei kuvata kuivakkaana, kärttyisenä vanhapiikana (kuten voisi ehkä odottaa näytelmän kirjoitusajankohdan huomioon ottaen), vaan hän on pienen perintönsä fiksusti sijoittamalla hankkinut itselleen suuren omaisuuden ja on viehättävä, tyylikäs, itsevarma ja mukava. Hän myös reissaa yksin ympäri Eurooppaa. Mitenköhän tavallisia tuollaiset puolen vuoden matkat olivat, nykynäkökulmasta ne kuulostavat aika erikoisilta?

Mukava luettava. Samoin kuin aiemmin lukemastani Agapetuksen näytelmästä, tästäkin on tehty elokuva (Wikipedian artikkelissa Erkin ja Maurin nimet ovat jostain syystä toisinpäin kuin näytelmässä), jossa on Finnan kuvista päätellen enemmän henkilöitä ja osittain toisenlainen juoni kuin itse näytelmässä.

Agapetus: Kaikenlaisia vieraita, 1952 (toinen painos, alkuteos 1934). Otava. 182 sivua.

Agapetus: Olenko minä tullut haaremiin? Kolminäytöksinen farssi, 1927

Aili valistaa Marttia siitä, että pesemättömiin astioihin kertyy bakteeripesäkkeitä.

 Kuva: Finna

Myös näytelmistä löytyy kevyttä kesälukemista. Agapetus eli Yrjö Soini on (kuten Kersti Bergroth) vanhoja mökkituttavuuksiani. Komedia saa alkunsa kaupunkilaisasunnosta, jossa kolme eri-ikäistä miestä - insinööri Arvi, maisteri Martti ja sanomalehtimies Salomon - yrittää selvitä taloudenpidosta sen jälkeen kun palvelija on kaksi päivää sitten lähtenyt. Tämä käy poikamiehiltä hyvin huonosti, minkä takia he ovat ilmoittaneet lehdessä palvelijan paikasta. Huonon viestinnän takia miehet palkkaavat yhden kotiapulaisen sijasta kukin yhden palvelijan - Helvin, Ailin ja Mantan - ja tästä saavat alkunsa koko näytelmän kestävät väärinymmärrykset ja erehdykset. Juoneen liittyy myös vääriä identiteettejä, perintöongelmia ja rakastumisia.

Näytelmä on nopeatempoinen, hauska ja helppolukuinen kepeä hupailu. Miesten esitetään siinä olevan täysin kykenemättömiä taloudenpitoon ja taloudenhoidon olevan täysin luontaista naisille, mutta mielestäni näytelmän yhtenä pohjatekstinä on silti se, että tätä ei enää pidetty aivan sanomatta selvänä (ja lähes sadassa vuodessa on jo melkein päästy eroon tästä käsityksestä), tai ainakin ajateltiin naisten pystyvän muuhunkin. Näytelmä oli omana aikanaan varmaan hurjempi kuin miltä se nyt tuntuu; nykyajan perspektiivistä katsottuna ei luultavasti aivan ymmärrä, miten shokeeraavaa oli se, että poikamiesten asunnossa yöpyi naimattomia naisia, ja erikoista se, että yksi näytelmän naisista oli maisteri.

AILI. Ja sitten tämä miesten taloudenhoito on niin tuhlaavaista. Kaikkia tarveaineita käytetään paljon enemmän kuin on välttämätöntä. Ajatelkaa, mikä kansantaloudellinen tappio se olisi, jos kaikissa talouksissa elettäisiin niin säästämättä kuin mitä ruoanjätteet tuolla näyttävät. (Menee pesupöydän luo.) Katsokaa nyt: tuossa on tuhansia kalorioja käyttämättä!
MARTTI. (Peittelemättä hämmästystään.) Kylläpä te puhutte oppineesti! Se on meidän eilisen aamiaisen jätteitä.
AILI. Niin - konkreettisempaa todistusta siitä, että taloudenhoito kuuluu naisille, voi tuskin saada.
MARTTI. Konkr...! 

Näytelmä on ehkä tuttu televisiosta, koska se on filmattu kaksi kertaa (1932 ja 1938, Joel Rinne esitti molemmissa versioissa Arvia). Viides painos näytelmästä on otettu yli 30 vuotta ensiesityksen jälkeen ja kuvahausta päätellen sitä esitetään nykyäänkin, eli se on vedonnut suomalaisten huumorintajuun.

Kymmeniä kuvia vuoden 1938 elokuvasta löytyy Finnasta.

Agapetus: Olenko minä tullut haaremiin? Kolminäytöksinen farssi, 1958 (5. painos, alkuteos 1927). Otava. 135 sivua.