John R. Mott (rauhannobelistit 1946)

John R. Mottin (1865-1955) Nobelin rauhanpalkinnon perusteeksi sanotaan lyhyesti se, että hän oli Nuorten Miesten Kristillisen Yhdistyksen johtaja (ei siis perustaja, kuten ensiksi ajattelin). Finnasta löytyy hänen omia teoksiaan vuodesta 1890 alkaen, monet myös suomeksi käännettyinä, mutta koska nämä kuulostivat hyvin uskonnollisilta enkä myöskään tahtonut ainakaan heti tilata hänestä ja samalla NMKY:stä kertovia englanninkielisiä elämäkertoja, tutustuin häneen kahden suomalaiskirjoittajan teosten kautta, Hilja Haahdin Päiväkirjan lehtiä: Kolme julistajaa -kirjasta sekä Yrjö Karilaan Tunsimme Hänet: Aikamme sananjulistajia ja heidän sanomansa -kirjasta.

En ensin ymmärtänyt, mistä syystä Mottille annettiin rauhanpalkinto, koska hän oli nimenomaan kristinuskon julistaja. Karilaan kirjassa on otteita hänen teoksistaan, ja kaikki ovat mielestäni hartauskirjallisuutta: niissä puhutaan rukouksen tärkeydestä, synnin vihaamisesta, esirukouksesta, Kristuksen toiveiden mukaan elämisestä, pyhittäytymisestä, ylpeyden vaarasta, Pyhän hengen työstä ja Kristuksen kutsun kuulemisesta... Ei mitään varsinaisesti ihmisten auttamisesta, lukuun ottamatta ehkä tätä: ... on meidän oltava tekemisissä yksityisten ihmisten kanssa, syntisten, taistelevien, yksinäisten, unohdettujen miesten kanssa, jotka vaeltavat epäilysten ja epävarmuuden sokkeloissa, ... ja meidän on ponnisteltava saadaksemme heidät yhteyteen Kristuksen ja Hänen ohjelmansa kanssa (Karilas, 150). 

Mott myös piti lähetystyötä kristityn velvollisuutena (hänen vuonna 1897 julkaistun kirjansa nimi on Strategic Points in the World's Conquest: The universities and colleges as related to the progress of Christianity), mikä nykyisenä moniarvoisempana aikanamme ei ole yhtään niin ongelmaton asia kuin 1900-luvun alkupuolella. Uskovaisille Mottin kirjat ovat voineet olla elähdyttäviä ja vahvistavia, mutta Nobelin rauhanpalkinto ei ole uskonnollinen palkinto. Palkinnon vastaanottajien pitäisi lisätä yhteisymmärrystä eri kansojen ja eri ihmisryhmien välillä tai vähentää väkivallan todennäköisyyttä näiden välillä, tai työskennellä sosiaalisten ongelmien lievittämiseksi ja poistamiseksi sekä ihmisten elämän parantamiseksi. Tekikö Mott näin?

Palkinnon myöntäminen Mottille kertoo varmasti ajan eurosentrisyydestä, mutta jos hyväksyy tämän ja sen, että kansojen ja ihmisten yhteyteen pyrittiin nimenomaan kristillisyyden kautta, alkaa löytää myös syitä palkinnon myöntämiseen. Vuonna 1950 NMKY:ssä oli maailmanlaajuisesti noin 10 200 yhdistystä ja jäseniä oli noin 3,5 miljoonaa (Haahti, 135), eli se tavoitti hyvin monenlaisia ihmisiä eri puolilla maailmaa. Mottilla olikin aivan erikoinen kyky johtaa suuria kokouksia, hallita ja pitää koossa ja rauhan hengessä yhdistää eri rotuihin ja kansoihin sekä eri uskontunnustuksiin kuuluvia kristittyjä (Haahti, 155). NMKY:n yhdistyksissä ilmeisesti hyväksyttiin ihmiset sellaisina kuin he olivat etnisyydestä, ihonväristä, kansallisuudesta, tuloista, koulutustasosta tai kristillisestä suuntauksesta riippumatta, eli se toimi ruohonjuuritasolla ihmisten välisen yhteisymmärryksen lisäämiseksi.

NMKY:läiset tekivät ilmeisesti myös konkreettista avustustyötä toisen maailmansodan kauhujen lievittämiseksi. Ehkä juuri sen takia Mott sai palkintonsa näin pian sodan jälkeen? Sota-aika! Olisi aivan erityinen luku tarpeen sen jättiläistyön kuvaamiseksi, johon Mott organisoi maailman N.M.K.Y:n niin rintamilla ja rintamien takana kuin sotavanki- ja pakolaisleireissä. ... Hänelle uskottiin jättiläissummien käyttäminen siihen huutavaan hätään, joka maailmassa vallitsi, ja osittain hän joutui itse niitä kokoamaankin. Hän mobilisoi valtavan työarmeijan, niin palkattuja kuin vapaaehtoisia voimia, suorittamaan sekä sosiaalista että hengellistä avustustoimintaa molemmilla taistelevilla puolilla. N.M.K.Y:tä pidettiin sopivimpana elimenä tähän toimintaan, se kun oli kansain-, yhteiskuntaluokkien- ja tunnustustenvälinen, valtiollisesti puolueeton yhtymä. Mutta miltei yli-inhimillinen oli se kuorma, jota Mott joutui sotavuosina kantamaan harteillansa. (Haahti, 157-158) Mott oli sodan aikaan yli 70-vuotias.

Vuodesta 1891 kuolemaansa saakka Mott matkusti jatkuvasti ympäri maailmaa puhujamatkoillaan tai konferensseissa, huolimatta siitä että hän kärsi matkapahoinvoinnista ja meritaudista. Hän matkusti ilmeisesti neljä kertaa kokonaan maailman ympäri ja oli 70:een ikävuoteensa mennessä ylittänyt Atlantin noin sata kertaa (Haahti, 144, 152). Monilla matkoilla oli mukana myös hänen rakas vaimonsa Leila, jolla oli ajankohtaan nähden harvinaisesti maisterintutkinto (Haahti, 145-153). Mott kävi myös Suomessa puhujamatkoilla viisi kertaa (vuosina 1899, 1909, 1916, 1926 ja 1946; Karilas, s. 126). Hän käsitteli puheissaan usein samoja teemoja, mutta sovitti puheensa kuitenkin aina yleisönsä mukaan.

Puhujamatkojen aikataulu oli hyvin tiivis: puheiden pidon lisäksi Mott tapasi kuulijoitaan tuntikausien ajan kahden kesken ja keskusteli heidän kanssaan heidän ongelmistaan, tarvittaessa tulkin välityksellä. Puhuessaan nuorena hänen kanssaan kahden kesken Haahti tunsi Jumalan läheisyyttä, selkeyttä ja ennenkokematonta onnea, vaikkeivät Mottin sanat itsessään olleetkaan erikoiset (Haahti, 66-68). Myös yleisöpuhujana hän oli ilmeisesti vaikuttava ja innostava, vielä 80-vuotiaanakin.

Kun Mott oli 1800-luvun lopulla Englannissa kokouksessa ollessaan pyörtynyt ja samalla kaatuessaan loukkaantunut, hän huomasi, että hänen täytyy myös levätä. Hän siis otti vastaan ystävänsä lahjan, maapalstan Quebecistä Kanadasta järven rannalta, rakensi sinne itse hirsihuvilan ja vietti siellä joka vuosi kesälomansa nauttien perheensä ja ystäviensä kanssa ulkoilmaelämästä (Haahti, 150-152).

Mottin työn painopisteistä kertoo 6-osainen, noin 3000 sivua käsittävä teos, jonka Mott kokosi arkistoistaan: osissa käsitellään Ylioppilaitten Vapaaehtoisliikettä (eli lähetystyötä), Ylioppilaitten Kristillistä Maailmanliittoa, Amerikan NMKY:tä ja NMKY:n Maailmanliittoa ja Kansainvälistä Lähetysneuvostoa. Viimeinen osa sisältää hänen hengellisiä puheitaan ja esitelmiään, joita ei ole muualla julkaistu (Haahti, 166).

Mottia arvostettiin myös Suomessa. Hänelle luovutettiin vuonna 1946 New Yorkissa presidentin myöntämä Suomen Valkoisen Ruusun I luokan komentajamerkki (Haahti, 167), eli ehkä NMKY:läiset olivat auttaneet myös suomalaisia. Mott itse sanoi Suomesta 1920-luvulla näin: "Suomi on ihana maa. Se on vallannut minun sydämeni. Ja se muistuttaa minulle näitä sanoja: "Siltä, joka on paljon saanut, vaaditaan paljon." Mitä Herra on Suomelle antanut? Ihmeellisen historian, aivan hämmästyttävän henkisen perinnön ja nyt vapauden, tavattomia ruumiin kykyjä ja korkean sivistyksen niin ettei ainoakaan maa voi osoittaa sellaista lukutaitoa kuin Suomi. Ja arvelen, että harvoissa maissa suhteellisesti niin moni ylioppilas tulee kansan syvistä riveistä kuin Suomessa... Jumala on antanut Kristuksen selkeän evankeliumin tälle kansalle." (Karilas, 154-155,  lainaus Mottin teoksesta Kaksi esitelmää. Kristuksen lähetyskäskyn velvoitus, 1928(?). )

Haahdin kirjoitus Mottista selittää ehkä sitä, miksi Jean Sibeliuksen uskonnollinen sisar Linda Sibelius lähti lähetyssaarnaajaksi Tunisiaan; matka valitettavasti "epäonnistui surkeasti" (Helsingin Sanomat, artikkeli ikävä kyllä maksumuurin takana). Mott kannusti ylioppilaita ilmoittautumaan vapaaehtoisiksi lähetystyöhön, ja jotkut Haahdin ystävistä tekivätkin tällaisen lupauksen. Haahti mainitsee (s. 116) Selma Rainion, joka lähti Ambomaalle 1900-luvun alussa ensimmäisenä lääkärinä ja Helmi Heikinheimon (s. 121), joka työskenteli Kiinassa vuosina 1911-1916 Keski-Kiinan ainoana eurooppalaisen koulutuksen saaneena naislääkärinä.

Edit 12.1.25.

Hilja Haahti: Päiväkirjan lehtiä. Kolme julistajaa, 1950. Otava. 336 sivua. Kirja on eräänlainen uskonnollinen elämäkerta: Haahti kertoo siitä, miten Mott, Karl Povlsen ja Dirk Hermanis Dolman vaikuttivat hänen elämäänsä, sekä Mottin käynneistä Suomessa. Teksti on eloisaa ja sujuvaa, vaikkakin varsin uskonnollista. Mottia käsittelevässä osuudessa (s. 23-167) on myös esimerkiksi mielenkiintoista kuvausta naisylioppilaan elämästä 1800-luvun lopulla sekä ylioppilaiden kokousmatkasta Norjan tuntureille. Kirjassa on Mottin lyhyt uskonnollispainotteinen elämäkerta.

Yrjö Karilas: Tunsimme Hänet. Aikamme sananjulistajia ja heidän sanomansa, 1955. Kuva ja sana. 336 sivua. Karilaan kirjan Mottin elämäkerrassa (s. 117-133) on aika lailla samat tiedot kuin Haahdinkin kirjassa, mutta kirjassa on myös otteita Mottin teoksista (s. 134-158). Muita kirjassa käsiteltyjä henkilöitä ovat Tojohiko Kagava (= Toyohiko Kagawa, japanilainen kristitty pasifisti), Stanley Jones, Albert Schweitzer, Eivind Berggrav, O. Hallesby ja Frank Mangs.

Elvia Alvarado: Don't Be Afraid, Gringo. A Honduran Woman Speaks from the Heart. Translated and Edited by Medea Benjamin, 1987

Tämä kirja, jossa hondurasilainen kansalaisoikeusaktivisti ja työläisten oikeuksien puolustaja Elvia Alvarado kertoo elämästään, on yksi parhaista, jotka olen lukenut. Alvaradon elämäntarinan kautta kirjassa käsitellään hyvin monia köyhien maatyöläisten eli campesinojen elämään vaikuttavia tekijöitä, lisäksi naisnäkökulmasta, ja monet kirjan teemoista ja ajatuksista pätevät varmasti myös nykyään. Teknologian ympäröimänä, hyvinvointiyhteiskunnassa asuvana länsimaalaisena on vaikea muistaa, että monet ihmiset elävät edelleen aivan erilaisessa maailmassa kuin itse elän. Teksti on elävää ja kiinnostavaa, suoraa puhetta suoraan sydämestä. Henkilökohtainen yhdistyy koko ajan yleiseen ja poliittiseen.

Vaikka Alvarado on kouluttamaton, hän ei ole tyhmä, ilmaisukyvytön tai kykenemätön ajattelemaan syvällisesti - kaikkea muuta. Hän on lisäksi valtavan rohkea: kun hänestä tuli yksi köyhien maatyöläisten johtajista ja hän valtasi ryhmiensä kanssa väkivallattomasti rikkaiden käyttämättömiä maapalstoja, hän joutui asettumaan vastakkain aseistettujen miesten ja rikkaiden maanomistajien puolella olevien poliisien kanssa, mutta kieltäytyi antamasta periksi ja lopettamasta. Siitäkin huolimatta, että vähän ennen kirjan kirjoitusaikaa häntä oli pidätysaikana ensimmäisen kerran kidutettu, ja siitä huolimatta, että ihmisiä saattoi Hondurasissa kadota heidän päädyttyään poliisien käsiin.

Medea Benjaminin kirjoittamassa esipuheessa taustoitetaan Hondurasin tilannetta 1980-luvulla. Vaikka suuri osa maan varallisuudesta valui ulkomaisten jättiyritysten kautta Yhdysvaltoihin ja tuloerot maassa olivat hyvin suuret, kuten naapurimaissakin, ja köyhät olivat erittäin köyhiä, Honduras oli kuitenkin välttynyt samanlaisilta väkivaltaisuuksilta kuin naapurimaat El Salvador, Nicaragua ja Guatemala, eikä siellä ollut samanlaista diktatuuria kuin Nicaraguassa. Tämä johtui siitä, että köyhät hondurasilaiset olivat pystyneet saamaan hallitukselta myönnytyksiä väkivallattomin keinoin, esimerkiksi vuoden 1954 jättilakolla. Tämän seurauksena työläisten ja campesinojen järjestäytymisaste maassa oli hyvin suuri ja he onnistuivat saamaan eri hallituksilta joukkovoimallaan lisää oikeuksia (vaikkakin hyvien lakien toteutuminen käytännössä oli kyseenalaista). Reaganin hallitus oli kuitenkin alkanut 1980-luvulla lähettää maahan amerikkalaisia joukkoja taistelemaan Nicaraguan contrasissejä vastaan - Alvarado ei ymmärrä miksi heidät oli päästetty Hondurasiin - minkä seurauksena poliisi oli tullut väkivaltaisemmaksi.

Alvarado oli syntynyt maaseudulla köyhään campesino-perheeseen, jossa isä joi ja löi äitiä. Äiti jätti isän, kun Elvia oli 7-vuotias, ja elätti perheen itse lasten osallistuessa työntekoon. Lapsille ei annettu mitään seksuaalivalistusta, ja Elvia tuli raskaaksi 15-vuotiaana, minkä takia hänen veljensä uhkasi tappaa hänet. Elvia pakeni kaupunkiin ja työskenteli kotiapulaisena, synnytti lapsensa, palasi kotiseudulleen ja tuli uudelleen raskaaksi parin vuoden päästä.

It's very recent that women have started taking pills and things to keep from getting pregnant. When I was young there was nothing like that. We just got pregnant and had our children.
          We were taught that women should have as many children as they can. And we were also taught that when a woman gets pregnant it's her responsibility, not the man's, because she let him touch her. If the man didn't want to marry the woman or help support the child, there wasn't anything the woman could do about it. (6)

Kolmannen lapsensa syntymän jälkeen Elvia muutti yhteen lapsen isän Alberton kanssa ja eli tämän kanssa yhdessä 15 vuotta. Sitten hän alkoi osallistua katolisen kirkon järjestämiin naisten ryhmiin miehensä vastustuksesta huolimatta. At the meetings we'd talk about our problems and try to help each other out. We also did practical things like distribute food to malnourished children, grow gardens, and go to talks about food and nutrition. And we'd pray together, too. ... I loved going to the meetings. (11) Näissä ryhmissä Elvia löysi keinon vaikuttaa elämäänsä, mutta pettyi lopulta katoliseen kirkkoon, koska se ei halunnut pyrkiä muuttamaan ongelmien juurisyitä. Hän alkoi toimia omilla ehdoillaan ja hänestä tuli vähitellen yksi campesino-liikkeen johtajista. Tämä johtui varmasti Elvian luonteesta: hän ei ollut hiljainen ja syrjäänvetäytyvä, vaan äänekäs, suorapuheinen ja rohkea. Hän ei pelännyt ilmaista mielipiteitään, vaatia oikeuksiaan ja pitää puoliaan, oli kyseessä sitten hänen miehensä, varakas maanomistaja tai poliisi.

Kirjassa kerrotaan rampauttavasta köyhyydestä, joka ulottuu kaikille elämänalueille ja joka on campesinoille arkipäivää, naisten ja miesten suhteesta, koulutuksesta, järjestäytymisestä ja toimimisesta ruohonjuuritasolla asioiden muuttamiseksi. Alvarado ei kaipaa Yhdysvalloista tai muualta hyväntekeväisyyttä, vaan oikeudenmukaisuutta.

Kirjassa on 14 eri teemaa käsittelevää lukua, ja jokaisen luvun alussa on teemaan liittyvät Susan Meiselasin hieno valokuva sekä lainaus Elvian tekstistä. Laitan tähän joitakin noista sitaateista, koska ne ovat minusta kertovia ja vaikuttavia.

I never really had much of a childhood at all. By the time I was 13, I was already on my own.

The church wanted us to give out food to malnourished children, but they didn't want us to question why they were malnourished to begin with. (10)

I don't think God says, 'Go to church and pray all day and everything will be fine.' No. For me God says, 'Go out and make the changes that need to be made, and I'll be there to help you.' (28) 

There's nothing more important than getting an education. But I'm not very happy with the kind of education the kids are getting here in Honduras. (58)

You read in the paper, 'Campesinos invade such and such a piece of land.' That's not true. We don't invade land, we recover land that belongs to us by law but was invaded by the big landowners or the foreign companies. (66)

It's often a tough battle to win the women over. But once you get them organized, they change overnight. (84) 

We're not going to solve our problems through handouts. Until we change the system all the charity in the world won't take us out of poverty. (100) 

Here all the money goes for the military. And we poor Hondurans? Malnourished, without land to work, without jobs, without education. Is that a democracy? (116)

Since I'm not willing to stop my organizing work, I'm sure someday I'll be captured again. Every time I leave my house, I'm not sure whether I'll come back again. (126)

You can't imagine how much hope it gives me to know that we have friends in the United States. Who would have ever believed it? (140)

Elvia päätti kouluttaa yhden tyttärensä (ei esimerkiksi poikaansa) pisimmälle, koska tämä oli älykkäin ja opinhaluisin. Tytär tuli kuitenkin raskaaksi ja joutui keskeyttämään koulun ja jäämään kotiin hoitamaan lasta. Raskauden mahdollisuus saattaa vaikuttaa köyhien vanhempien päätökseen siitä, kumman he päästävät kouluun, tyttärensä vai poikansa, jos rahaa ei ole kaikkien lasten koulumaksuihin tai muihin kuluihin. Ehkäisyn ja päivähoidon puute ei siis ainoastaan pakota raskaaksi tulevia tyttöjä keskeyttämään kouluaan köyhissä maissa, vaan voi vaikuttaa jo vuosia aiemminkin vanhempien valintaan. Ehkäisyn vapaa saatavuus ja seksuaalivalistus siis edistävät tyttöjen koulunkäyntiä.

Sekä Elvia Alvarado itse että Medea Benjamin ja Benjaminin järjestö The Institute for Food and Development Policy miettivät ennen kirjan julkaisemista, olisiko Elvian tarinan kertomisesta enemmän hyötyä vai haittaa. Tekisikö se Elvian elämästä vielä entistä vaarallisempaa vai lisäisikö se hänen mahdollisuuksiaan säilyä hengissä, kun useat ihmiset kuulevat hänestä? Olikin todella lohdullista huomata, että Elvia Alvarado säilyi hengissä ja on vieläkin elossa. Wikipedian mukaan tämä kirja on ollut bestseller, ja sen se todella ansaitsee - sitä voi suositella kaikille kehitysyhteistyöstä, köyhyydestä ja naisista kiinnostuneille lukijoille, myös nykyään, samoin kuin aiemmin lukemaani afrikkalaisen Abegail Ntlekon omaelämäkertaakin.

Elvia Alvarado: Don't Be Afraid, Gringo. A Honduran Woman Speaks from the Heart. The Story of Elvia Alvarado. Translated and Edited by Medea Benjamin, 1987. A Food First Book; The Institute for Food and Development Policy. Kuvat: Susan Meiselas. 146 sivua + 22 sivua liitteitä.

Georg Popp (toim.): Hengen jättiläiset. Taiteilijoita, löytöretkeilijöitä, keksijöitä, tiedemiehiä, 1960

Tämä kirja on eräänlainen elämäkertakirja, muttei mikään tyypillinen sellainen. Siinä esitellään 82 enemmän tai vähemmän tunnettua länsimaista miestä sekä kaksi naisnobelistia (Marie Curie ja Selma Lagerlöf): löytöretkeilijöitä, keksijöitä, luonnontieteilijöitä, lääkäreitä, ajattelijoita ja kasvattajia, kirjailijoita, säveltäjiä, maalareita, kuvanveistäjiä ja arkkitehtejä.

Jokaisen elämästä esitetään lyhyt dramatisoitu kohtaus, eräänlainen pienoisnovelli, joka kertoo tämän henkilön luonteesta ja ajattelusta. Valitut tapahtumat ovat joskus käänteentekeviä tai merkityksellisiä henkilön elämässä ja uralla, mutteivät läheskään aina - esimerkiksi Marie Curie kuvataan opiskeluaikansa alussa pesemässä pulloja Sorbonnen yliopistossa henkensä pitimiksi - mutta kuitenkin tunnesisällöltään merkittäviä. Kertomuksen jälkeen on lyhyt tiivistelmä henkilön elämänvaiheista.

Lähestymistapa on yleensä ottaen toimiva: on usein mielenkiintoisempaa lukea kohtaus elämästä kuin vain elämäkertatietoja, ja tarina antaa käsityksen henkilön luonteesta, häntä ympäröivistä ihmisistä sekä hänen aikakaudestaan ja elämäntavastaan. Tarinat ovat myös ihan hyvin kirjoitettuja. Mutta koska ne ovat melko lyhyitä (keskimäärin viisi sivua / henkilö), kirja alkaa loppupuolella jo tuntua hyppelehtivältä ja pinnalliselta. Henkilöt saattavat tarinoissa ajoittain ryhtyä myös kertaamaan ystävälleen elämänvaiheitaan ihan vain kirjan lukijan takia. Ja on tylsää lukea käytännöllisesti katsoen ainoastaan miehistä, ja vain länsimaisista sellaisista.

Kuinka vähätellä kaksinkertaista nobelistia

Ainoat kirjaan hyväksytyt naiset ovat siis Marie Curie ja Selma Lagerlöf. Ehkä Popp ajatteli, että häntä saatettaisiin syyttää puolueellisuudesta ja seksismistä, jos hän ei ottaisi mukaan sekä fysiikan että kemian Nobel-palkinnon voittanutta naista ja kirjallisuuden nobelistia. Hän onnistuu kuitenkin sananvalinnoillaan hienovaraisesti vähättelemään Marie Curien työtä tämän elämäkertatiedoissa:

Marie Slodowska [sic] syntyi vuonna 1867 Warsovassa. 24-vuotiaana hän pakeni kotimaastaan, sen jälkeen kun Venäjän poliisi uhkasi hänen henkeään. Pariisissa hän hankki niukan toimeentulonsa pesemällä pulloja Sorbonnen yliopistossa, ennen kuin saattoi aloittaa tieteelliset opintonsa. Hänen harvinainen lahjakkuutensa huomattiin pian. Marie oli vielä ylioppilas mennessään naimisiin fysiikan professori Curien kanssa. Hän suoritti loppututkintonsa, jonka jälkeen auttoi miestään tämän tutkimuksissa. 1903 heille myönnettiin yhteisesti Nobelin fysiikan palkinto.
        Se oli tunnustus radiumin ja poloniumin keksimisestä. Nämä aineet saivat kemiassa, fysiikassa ja lääketieteessä aikaan suorastaan vallankumouksen, jonka seurauksia ei kuten tunnettua vielä nykyisinkään voi arvioida. Marien aviomies kuoli vuonna 1906. Marie Curie jatkoi sen jälkeen yksin miehensä työtä suurella menestyksellä. 1911 myönnettiin Madame Curielle - kuten häntä nykyisin kutsutaan, myös kemian Nobelin-palkinto. On ainutkertainen tapaus, että nainen saa kaksi kertaa Nobelin palkinnon ja kummallakin kerralla eri tieteen alueelta.
        Kun Madame Curie vuonna 1934 sulki silmänsä, olivat myös hänen tyttärensä Irene ja tämän aviomies Joliot saaneet Nobelin palkinnon merkittävistä tieteellisistä ansioistaan. Esimerkillinen suoritus hengen historiassa, joka tuskin voi toistua.

Marie Curie siis auttoi miestään ja jatkoi tämän työtä Pierre Curien kuoltua. Hän oli siis lähinnä miehensä jatke, ei omilla ansioillaan merkittävä tutkija. Ja oli "ainutkertainen tapaus, että nainen sai kaksi kertaa Nobelin palkinnon". Tekstin kirjoitusaikaan se oli ainutkertainen tapaus kenelle tahansa, koska kukaan ei ollut vielä tuolloin tullut palkituksi kahta kertaa. Kirjoittajan oli hyvin vaikea myöntää, että nainen oli parempi kuin mies.

Isaac Asimovin kuvaus Marie Curiesta antaa tästä aivan toisenlaisen käsityksen (vaikkei hänen kirjansa muuten olekaan naisten juhlaa): She had, meanwhile, made an interesting discovery in connection with uranium minerals which she was investigating at Becquerel's suggestion. ... At this point Pierre Curie abandoned his own research and joined his wife as a willing and admiring assistant, remaining so for the final seven years of his life. (In doing this he judged rightly, for though he was an excellent scientist, she was an outstanding one, and undoubtedly the greatest woman scientist who ever lived.) (Asimov's Biographical Encyclopedia of Science and Technology, 1972?/1978, s. 537)

Poppin kirja on hyvä esimerkki siitä, että kannattaa suhtautua varovaisesti aiempina vuosikymmeninä kirjoitettuihin kuvauksiin merkittävistä naisista. Popp ei muuten mainitse myöskään sitä, että Marie Curien tyttären Irène Joliot-Curien aviomiehen nimi ei ollut Joliot, vaan Frédéric Joliot-Curie. Hän otti avioituessaan vaimonsa sukunimen, koska halusi Curien nimen säilyvän (Asimov, s. 674). Muistelen myös lukeneeni, että Nobel-komitea aikoi ensin jättää Marie Curien palkinnotta, koska tämä oli nainen, mutta Pierre Curie kieltäytyi vastaanottamasta palkintoa, jos sitä ei myönnettäisi myös Marie Curielle.

Edit 20.7.24 (jatkettu viimeistä kappaletta ym.).

Hengen jättiläiset. Taiteilijoita, löytöretkeilijöitä, keksijöitä, tiedemiehiä. Toimittanut Georg Popp avustajinaan Ellen Schöler, Ernst J. Görlich, Kurt Heinrich Heizmann, Berthold Lutz, Heinrich Pleticha ja Ronald Ross, 1960 (Die Grossen der Welt, ei alkuperäisteoksen julkaisuvuotta enkä löytänyt sitä netistäkään). WSOY. Suomentaja: Aarno Peromies. Ei kannen tekijän nimeä. 432 sivua. (Kirjassa ei sanota, kuka on kirjoittanut minkäkin tekstin tai mikä noiden Poppin avustajien rooli oli, jos Popp oli kirjoittanut kaikki tekstit.)

Evelyn Attwood: Louis Pasteur (1954)

Ranskalaisen 1800-luvun tiedemiehen Louis Pasteurin (1822-1895) nimi on kaikille tuttu, jos ei muuten, niin ainakin termistä pastöroiminen eli maidon (ja muiden ruoka-aineiden) kuumentaminen pieneliöiden tuhoamiseksi. Pasteur teki elämänsä aikana mullistavia bakteriologisia tutkimuksia. Hän selvitti arvoituksellisten ja tappavien tautien syitä ja löysi näihin parannuskeinon sekä esimerkiksi syyn silkkimadon toukkia vaivanneeseen tautiin, millä oli suuri taloudellinen merkitys ranskalaisille silkinvalmistajille.

Evelyn Attwoodin kirjoittama elämäkerta on suunnattu englannin opiskelijoille, joten sen sanasto on jonkin verran tavallista helpompaa, muttei kuitenkaan liikaa. Kirjassa on välillä hieman opettavaisen tuntuisia lausahduksia, mikä johtunee sen todennäköisesti nuoresta kohderyhmästä.

Tämä ohuehko kirja on hyvin perinteinen elämäkerta: se kertoo Pasteurin elämän merkittävät tapahtumat lapsuudesta kuolemaan. Kirja on myös hyvin kritiikitön elämäkerta, koska se antaa Pasteurista kaikin puolin ihailtavan kuvan. Mutta Pasteur vaikuttaa älykkyytensä, tarmokkuutensa ja tunnollisuutensa lisäksi oikeasti olleen myös ystävällinen, myötätuntoinen, antelias ja vaatimaton ihminen, joka pyrki vilpittömästi auttamaan ihmisiä kykynsä mukaan, joten miksipä ei.

Pasteuria pidettiin koulussa aluksi melko hitaana, mutta hän pääsi kuitenkin opiskelemaan, vaikkei maaseudulla elävän nahanparkitsijan perheellä ollutkaan paljon rahaa. Pasteur piti myös tyttöjen opiskelua sekä naisia tärkeinä: eräässä kirjeessään hän pyysi äitiään antamaan siskonsa tehdä rauhassa koulutehtäviään ilman että tätä lähetettäisiin koko ajan asioille (15), hän tarjoutui opiskellessaan maksamaan siskonsa Josephinen koulutuksen antamalla opintojensa lisäksi yksityisopetusta, mistä hänen vanhempansa kuitenkin kieltäytyivät (17), ja hän oli päättänyt antaa tulevan perintönsä sisarilleen (33). Pasteur rakastui vaimoonsa Marie Laurentiin ensitapaamisella, ja avioliitto oli onnellinen (33-34). Vaimo ja tytär auttoivat häntä tarvittaessa hänen työssään.

Kuvaukset Pasteurin tutkimuksista, jotka usein muistuttivat salapoliisin työtä, ja joissa oli tieteellisten faktojen lisäksi kyse usein ihmisten hengestä ja elannosta, olivat kiinnostavia ja jopa jännittäviä. Pasteur todisti, että vastoin vuosituhantista käsitystä elämää ei synny tyhjästä (45-50), ratkaisi happamoituvan viinin arvoituksen (52-54), pelasti Ranskan silkinvalmistajat tuholta keksimällä tavan saada perhostoukat pysymään terveinä (55-65), auttoi oluen valmistajia ja kehitti samalla pastöroinnin (78-80), selvitti lampaan- ja karjankasvattajien elämää suuresti vaikeuttavan pernaruton syyn ja taudin monivaiheisen kulun ja pyrki samalla saamaan epäuskoiset lääkärit vakuuttumaan hygienian tärkeydestä sekä kehitti rokotteen pernaruttoa vastaan (85-110) sekä tutki vesikauhua eli rabiesta ja kehitti rokotteen myös tätä vastaan (123-140). Kaikkien näiden eri ilmiöiden taustalla olivat bakteerit, ja Pasteur selvitti niitä tutkiessaan samalla yleisiä bakteriologiaan liittyviä periaatteita. Vaikka Pasteurilla oli vastustajia ja hänen tutkimustuloksiaan myös epäiltiin, häntä arvostettiin paljon jo hänen elinaikanaan ja hän sai paljon tunnustusta työstään. Tämä ei ole ihmekään, koska hän auttoi todella monia ihmisiä.

Attwood on löytänyt hyvin tasapainon Pasteurin tieteellisen työn ja henkilökohtaisen elämän kuvauksen välillä, ja kirja oli sympaattista, elävää ja Pasteurin selvittäessä tautien syitä myös dekkarimaista luettavaa. Attwood kertoo käyttäneensä kirjansa lähteenä paljon Pasteurin vävyn René Vallery-Radot'n kirjaa Life of Louis Pasteur.

Albert Edelfeltin muotokuva Louis Pasteurista (1885).

Edit 7.7.24, 6.12.24 (lisätty kuva Edelfeltin maalauksesta).

Evelyn Attwood: Louis Pasteur, 1956 (1954). Longmans, Green and Co, sarja Lives of Achievement. Piirroskuvat: J. C. B. Knight. Ei kannen tekijän nimeä. 147 sivua + 7 sivun sanasto.

Dale Spender: Mothers of the Novel. 100 good women writers before Jane Austen, 1986

Olen aiemmin lukenut australialaisen Dale Spenderin feministisen teoksen Man Made Language ja pidin siitä. Halusin lukea häneltä lisääkin, ja seuraavaksi kirjaksi valikoitui tämä houkuttelevan kuuloinen teos. Sata naiskirjailijaa ennen Jane Austenia? Ja vielä hyviä? Eikö Jane Austen ollutkaan ensimmäinen englanniksi kirjoittava naiskirjailija, joka on huomion arvoinen?

No ei ollut. Vaikka myöhempi kirjallisuudenhistoria on systemaattisesti jättänyt melkein kaikki nämä kirjailijat huomiotta, monet naiset kirjoittivat aktiivisesti, monipuolisesti ja rohkeasti ennen Austenia huolimatta kaikista niistä vaikeuksista, joita heidän tielleen asetettiin: tyttöjen koulutus oli järjestään paljon vähäisempää kuin poikien, jos sitä edes oli, 1600-luvulla ja sen jälkeenkin julkisuudessa olevaa naista pidettiin moraalittomana, oli syy mikä tahansa (kuten kirjan julkaiseminen), naiset eivät saaneet välttämättä edes käydä kirjakaupoissa...

Kaikesta tästä huolimatta naiset raivasivat itselleen tien kirjallisuuteen, niin että he olivat lopulta hyvin näkyvä ja huomattava osa 1700-luvun kirjallista maailmaa. Naiskirjailijat olivat niin suosittuja ja pidettyjä, että jotkut mieskirjailijat jopa julkaisivat kirjansa naisen nimellä saadakseen enemmän lukijoita. Jotkut 1700-luvun lopun tunnetuimmat kirjailijat olivat naisia, ja jotkut mieskirjailijat tukivat ja arvostivat heitä. Naisten kirjoittamia uusia teoksia odotettiin, niistä keskusteltiin ja niihin suhtauduttiin vakavasti - sekä naiset että miehet. Austen ei aloittanut tyhjästä, vaan hänellä oli takanaan pitkä perinne, jolle hän rakensi.

Kun Spender opiskeli kirjallisuutta yliopistossa, näistä varhaisista naiskirjailijoista ei puhuttu hänen kurssikirjoissaan mitään (tai hyvässä tapauksessa mainittiin pari kolme nimeä). Kun hän ryhtyi tutkimaan asiaa, hän ei odottanut löytävänsä juurikaan naiskirjailijoita tuolta ajalta, ja hänen paljon sinnikkyyttä vaatineen tutkimuksensa tulokset yllättivät hänet.

Spender aloittaa kirjansa 1600-luvun ensivuosikymmeniltä Lady Mary Wroathista ja Anne Weamysistä ja jatkaa tästä eteenpäin 1700-luvulle. Joukossa on mm. 1600-luvun Aphra Behn, jonka taitavan näytelmän olen itsekin lukenut. Kirjailijoita käsitellessään - ei kaikkia sataa, Spender on valinnut heistä vain osan tarkemman tarkastelun kohteeksi - Spender kuvaa myös aikakauden muuttuvaa kirjallisuusinstituutiota, suhtautumista kirjoittaviin naisiin sekä asenteita tuolloin ja nykyään. Spender kirjoittaa hyvin, ja kirjaa lukee mielikseen yleensä kirjallisuus- ja kulttuurihistoriana: teos ei ole kuiva faktaluettelo, vaan johdonmukainen, eri osa-alueita käsittelevä kirjallisuushistoria, kulttuurinen analyysi ja useinkin jännittävä elämäkertakirja, jossa nostetaan esiin nykyäänkin melkein näkymättömät ajan naiskirjailijat. Spender yhdistää kirjassaan hauskan kirjoitustyylin, avoimen feministisen asenteen ja hyvät perustelut.

Kirjan nimi ei turhaan ole Mothers of the Novel. Kirja käsittelee romaanikirjailijoita (ei siis esimerkiksi runoilijoita), ja naisilla oli Spenderin mukaan englanninkielisen romaanin synnyssä hyvin tärkeä rooli, määrällisesti ja laadullisesti. They drew on the strengths they had been allowed and transformed their private literary indulgence into a public paid performance, and in the process they gained for themselves a voice and helped to create a new literary form. Women did not imitate the men; it was quite the reverse. And as the women writers produced this novel form, they forged for themselves an occupation which was intellectually stimulating, often lucrative, generally rewarding, and increasingly influential. (4-5) Yhtä lailla tai enemmänkin naisten kuin miesten aikaansaannosta on esimerkiksi kirjeromaani, realistinen romaani, goottilainen romaani, omaelämäkerrallinen romaani, poliittinen fiktio sekä idearomaani (novel of ideas).

Kirja saa miettimään, mitä kirjoja sanotaan klassikoiksi ja miksi. Spender löysi ajalta ennen Jane Austenia yli sata naispuolista romaanikirjailijaa ja vain 30 miestä, mutta sanoo, että mieskirjailijoita saattoi olla parikymmentä enemmänkin. Tämän huomioon ottaenkin mieskirjailijoita oli tuolloin paljon vähemmän kuin naisia, mutta englanninkielisen romaanin historiassa tuolta ajanjaksolta nostetaan esiin kuitenkin vain viisi mieskirjailijaa (Daniel Defoe, Henry Fielding, Samuel Richardson, Tobias Smollett ja Lawrence Sterne) ja jätetään nuo yli sata naiskirjailijaa, joista jotkut olivat omana aikanaan hyvin tunnettuja ja suosittuja, huomiotta (s. 5-6). Tätä ei enää voi pitää vahinkona, vaan tahallisena poisjättönä. Tällainen poisjättö on vahingollinen: naiskirjailijoilla on merkitystä tietenkin naisille, jotka saavat heistä kaikupohjaa omille kokemuksilleen, tunteilleen ja ajatuksilleen, mutta myös miehille - yleensä ihmisille.

Asenteen naiskirjailijoihin huomaa myös romanttiselle kirjallisuudelle annetusta leimasta: jos miehet kirjoittavat ihmissuhteista ja tunteista, tätä pidetään emotionaalisesti ja psykologisesti syväluotaavana vakavasti otettavana kirjallisuutena; jos naiset kirjoittavat näistä, tätä pidetään helposti romanttisena höttönä.

Nykyään ei kuitenkaan ole mikään pakko noudattaa ennakkoluulojensa vankeina olleiden aikaisempien mieskriitikkojen luomaa kaanonia, vaan jos menneisyydestä löytää hyvän naiskirjailijan, voi olla hyvät perusteet nostaa tämä oman luvin klassikon asemaan, jos tämän pystyy perustelemaan kirjallisilla ansioilla. Ja tätähän on tietysti tehtykin sen lähes 40 vuoden aikana, joka Spenderin kirjan julkaisemisesta on kulunut. Mutta ei kuitenkaan kovin paljon - keitä 1600-1700-luvun naiskirjailijoita osaisit nimetä? Kuinka monen nimen seuraavista tunnistat? Minä tunsin ennen kirjan lukua vain Aphra Behnin, Mary Wollstonecraftin ja Ann Radcliffen nimet.

Tässä lista kirjailijoista, joita Spender käsittelee kirjassaan tarkemmin, koska heitä on aikalaisarvioissa tai myöhemmin (harvoissa naisten kirjoittamissa kirjallisuushistorioissa) pidetty merkittävinä: Lady Mary Wroath, Anne Weamys, Katherine Philips, Anne Clifford, Lucy Hutchinson, Anne Fanshawe, Margaret Cavendish, Aphra Behn, Delarivière Manley, Eliza Haywood, Sarah Fielding, Charlotte Lennox, Elizabeth Inchbald, Charlotte Smith, Ann Radcliffe, Mary Wollstonecraft, Mary Hays, Fanny Burney, Maria Edgeworth, Sydney Owenson (Lady Morgan), Amelia Opie ja Mary Brunton.

Sivuilla 119-137 on lista Spenderin löytämistä sadastakuudesta Jane Austenia aikaisemmin kirjoittaneesta naiskirjailijasta sekä näiden kirjailijoiden 568 romaanista. Spenderin kirja käsittelee romaanin kehitystä nimenomaan angloamerikkalaisella kielialueella, eikä siinä puhuta muusta Euroopasta mitään.

Gregorius on kirjoittanut aiheeseen liittyvästä Joanna Russin kirjasta How to Suppress Women's Writing.

Edit 12.6.24 (lisätty Ann Radcliffen nimi tuttuihin kirjailijoihin), 30.6.24 (korjattu nimi ym. pieniä muutoksia), 26.7.24 (lisätty linkki Gregoriuksen bloggaukseen).

Dale Spender: Mothers of the Novel. 100 good women writers before Jane Austen, 1986. Pandora Press. 338 sivua + lähdeluettelo (9 sivua) + hakemisto (10 sivua).

Salman Rushdie and Elizabeth West (eds.): Mirrorwork: 50 Years of Indian Writing, 1947-1997 (osa 2)

Kirjoitan tässä intialaisen kirjallisuuden antologian loppuosasta (kirjan alkupuoliskosta tässä). Suluissa oleva 'n' tarkoittaa naiskirjailijaa ja tähti sitä, että pidin katkelmasta tai novellista erityisesti.

* Shashi Tharoor: A Raj Quartet. Kertomus siitä, kun brittihallinto (the British Raj) päätti suuremmitta seremonioitta ryhtyä Hastinapurin ruhtinaskunnan hallitsijaksi, ja siitä, kun tämän tapahtuman johdosta kaupungin puistoon kerääntyi muurien rajaamaan ahtaaseen tilaan tuhansia ihmisiä - naisia, miehiä ja lapsia - kuuntelemaan Ganga Dattaa, ja siitä, kuinka brittiupseerin käskystä sotilaat ampuivat kaikki käytettävissään olevat 1600 luotia aseettomaan ja rauhalliseen ihmisjoukkoon, ja siitä, mitä tästä seurasi - tärkeimpänä se, että brittihallinto menetti lopullisesti oikeutuksensa ja uskottavuutensa intialaisten silmissä. Tarina perustuu todelliseen tapahtumaan, Amritsarin verilöylyyn vuonna 1919 (vaikka kaikki tarinan yksityiskohdat eivät pidäkään paikkaansa), ja myös Ganga Datta on helposti tunnistettavissa Mohandas Gandhiksi. Ilmeisesti koko Tharoorin romaani on Intian historian uudelleenkerronta. Tämän katkelman kertojanääni oli kiihkoton ja analyyttinen ja teki vaikutuksen. (1956- , 9 s, ote romaanista The Great Indian Novel)

* Sara Suleri: Meatless Days. Elämäkerta ruokien mukaan. Kirjan hyvinvoiva kertoja joutuu ajattelemaan lapsuuttaan ja suhdettaan walesilaiseen äitiinsä uudelleen kuultuaan sisareltaan aikuisena, että lapsuuden ruoka kapura oli tehty kiveksistä, ei kateenkorvasta, kuten hän oli aina luullut. Jos hänen äitinsä oli ollut tässä asiassa väärässä, mitä muita lapsuuden itsestäänselvyyksiä on syytä epäillä? Tai jos äiti oli pettänyt häntä tahallaan, miten tähän pitää suhtautua? Tästä lähtökohdasta edetään lapsuus- ja perhemuistoihin ja niihin liittyviin assosiaatioihin. Erikoista ja kiinnostavaa tekstiä. (n, 1953-2022, Pakistan, 22 s, ote elämäkerrasta Meatless Days)

* Firdaus Kanga: Trying to Grow. Romaanin nimen voi käsittää sananmukaisesti, koska sen minäkertoja, teini-ikäinen poika Brit on pyörätuolissa ilmeisesti perinnöllisen sairauden takia, joka on estänyt varsinkin hänen jalkojensa luita kasvamasta kunnolla. Brit rakastuu naapurin perheen luokse muuttaneeseen sukulais(?)poikaan, komeaan Cyrusiin, joka ystävystyy heti Britin kanssa, käy tämän kanssa kävelyillä kaupungilla, houkuttelee tämän uimaan ja käy pitkiä ja syvällisiä keskusteluja tämän kanssa. Heidän suhteensa on kuvattu herkästi, hyvin ei-stereotyyppisesti ja avoimesti (eikä Brit tunne mitään ahdistusta tai häpeää siitä, että on rakastunut mieheen). Britin isä ja äiti ovat mukavimpia ja ymmärtäväisimpiä vanhempia, joita kirjallisuudessa on tullut vastaan. (1960- , 29 s, ote romaanista Trying to Grow. Romaani on osittain omaelämäkerrallinen, se on käännetty monille kielille ja siitä on vuonna 1997 tehty brittielokuva The Sixth Happiness, jossa Firdaus Kanga näytteli pääosaa.)

Anjana Appachana: Sharmaji. Novelli ison yrityksen pikkuvirkailijasta Sharmajista, joka tulee töihin säännöllisesti yli puoli tuntia myöhässä ja viettää suunnilleen koko työpäivän kahvilassa juoruillen ja teetä juoden sekä moittien muita laiskuudesta ja yritystä orjapiiskurin otteista. Kun esihenkilöt (tarinassa on myös nuori naispäällikkö) kovistelevat häntä poissaoloista, hän uhriutuu, vetoaa pitkään työuraansa ja hakee ammattiliiton apua. Ihan hauska tarina. (n, 1972- , 22 s.)

Amit Chaudhuri: Sandeep's Visit. Kertomus nuoren pojan pitkästä vierailusta serkkujensa kotona äitinsä kanssa. Kuvaus on siinä mielessä aistillista, että aistivaikutelmat - tuoksut, hajut, maut, äänet, kosketus - ovat siinä tärkeässä osassa. Se on myös viipyilevää ja pehmeää, väläyksiä elämästä ja irrallisen tuntuisia tapahtumia, joista kuitenkin muodostuu tarina. (1962- , 28 s, ote romaanista A Strange and Sublime Address.)

* Amitav Ghosh: Nashawy. Matkakertomus Egyptistä (Nashawy on paikka siellä); tässä katkelmassa Ghosh kuvaa ystävänsä sukulaisen hääseremoniaa. Matkakuvaukset ovat minusta usein vähän tylsiä, mutta tässä tekstissä Ghoshin kertojanääni on suhteellisesta neutraaliudestaan huolimatta niin vahva ja kuvaukset tapahtumista niin eläviä, että pidin tästä paljon. Välillä Ghosh kommentoi tapahtumia vertaamalla niitä Intiaan: "... theirs was a world that was far gentler, far less violent, very much more humane and innocent than mine. I could not have expected them to understand an Indian's terror of symbols." (1956- , 12 s, ote teoksesta In an Antique Land. Ghoshilta on suomennettu romaani Järjen piiri.)

* Githa Hariharan: The Remains of the Feast. 20-vuotias lääkäriksi opiskeleva Ratna muistelee edellisessä kuussa kuollutta 90-vuotista isoisoäitiään Rukminia, joka oli melkoinen persoona. Ratna halusi tämän kuoltua toteuttaa tämän toiveen pitää yllään kirkkaanpunaista saria lesken vaaleanruskean sarin asemasta. Novellissa ei peitellä vanhuutta eikä siihen liittyvää omituisuutta ja fyysisiä vaivoja, mutta se on silti hellä ja kaunis; Ratna rakasti isoisoäitiään sellaisena kuin tämä oli. (n, 1954- , 7 s.)

* Gita Mehta: The Teacher's Story. Lempeä mutta vähävarainen musiikinopettaja Master Mohan ottaa kammottavan vaimonsa ja lastensa vastustuksesta huolimatta suojiinsa kotiinsa asumaan sattumalta tapaamansa nuoren naisen sokean pikkuveljen Imratin, koska naisen täytyy mennä muualle töihin. Mohanin vaimo on hirvittävä: ahne, kaikesta valittava, epäoikeudenmukainen sekä julma Imratille ja miehelleen, ja hän on kääntänyt myös Mohanin lapset ystävällistä isäänsä vastaan. Imratilla on kuitenkin todella kaunis lauluääni ja laulutapa, hän saavuttaa paikallista kuuluisuutta ja saattaa saada myös levytyssopimuksen. Tarinaa lukiessa on kuitenkin koko ajan sellainen tunne, että jotain kauheaa tulee tapahtumaan. (n, 1943- , 22 s. Ote tarinakokoelmasta A River Sutra, joka on suomennettu nimellä Joen sutra.)

* Vikram Seth: A Suitable Boy. Hindutyttö Lata rakastuu muslimipoika Kabiriin, mikä aiheuttaa molemmille ongelmia, varsinkin Latalle, koska tämän vanhemmat eivät pysty kuvittelemaan itselleen muslimivävyä. Kerronnassa on hillittyä hauskuutta ja tarina kantaa. Olen lukenut tämän yli tuhatsivuisen kirjan vuosia sitten ja pidin siitä, samoin Vikram Sethin äidin (jonka nimeä en nyt muista), intialaisen tuomarin, kiinnostavasta omaelämäkerrasta. (1952 -, 15 s. Ote romaanista A Suitable Boy, joka on suomennettu nimellä Sopiva nuori mies. Sethiltä on suomennettu myös Englantiin sijoittuva romaani Rakkauden musiikki, joka oli minusta melkoisesti tätä kirjaa vaikeatajuisempi.)

* Vikram Chandra: Shakti. Psykologisesti mielenkiintoinen ja hauskakin tarina kahden rikkaalla asuinalueella elävän naisen hienovaraisesta mutta epäsuoruudestaan huolimatta hyvin vakavasta kilpailusta statuksesta yhteisössään. Tilanteen muuttaa se, kun perheiden lapset rakastuvat toisiinsa. Tarinaan kietoutuu myös arvostavasti ja aidosti kuvattu perheestä toiseen kiertävä köyhä mutta sisukas ja oma-aloitteinen siivooja Ganga, joten mukana on myös jonkin verran yhteiskunnallista kommentointia. (1961- , 35 s.)

Ardashir Vakil: Unforced Errors. Kertomus nuoren pojan tennisottelusta, jota hänen hyvin taitavasti tennistä pelaava ja kunnianhimoinen äitinsä pitää erittäin tärkeänä. (1962- , 12 s. Ote romaanista Beach Boy.)

Mukul Kesavan: One and a Half. Nelikymppinen tutkija Hiren tapaa 19-vuotiaan itsevarman nuoren naisen, joka hämmentää häntä. Hän on turhautunut siihen, ettei mikään muutu Intiassa, ja nämä asiat tavallaan kietoutuvat yhteen ja päättyvät aivan turhaan kuolemantapaukseen. Tarinaa oli aika vaikea ymmärtää, koska sillä ei ollut selkeää alkua eikä loppua. (1957-, 16 s. Ote tuolloin keskeneräisestä romaanista.)

Arundhati Roy: Abhilash Talkies. Nuoren tytön Rahelin näkökulmasta kerrottu tarina käynnistä elokuvateatterissa, jossa lippujenmyyjämies hyväksikäyttää Rahelin veljeä Esthaa tämän ollessa yksin aulassa, sekä illasta kotona tämän jälkeen (tapahtumasta ei puhuta mitään). The moth on Rahel's heart spread its velvet wings, and the chill crept into her bones. Katkelman kieli on erikoista keksittyine sanoineen ja lyhyine lauseineen, ja sitä oli minusta aika vaikea ymmärtää. (n, 1961-, 23 s. Ote romaanista The God of Small Things, joka on suomennettu nimellä Joutavuuksien jumala. Roylta on suomennettu myös romaani Äärimmäisen onnen ministeriö sekä esseekokoelma Kuuntelen heinäsirkkoja.)

Kiran Desai: Strange Happenings in the Guava Orchard. Kertomus Sampath Chawlan syntymästä vuonna 1964, jolloin hänen kylänsä Shahkot kärsi kovasta kuivuudesta, sekä hänen äidistään, omia lakejaan noudattavasta raskaana olevasta Kulfista, joka piirsi talonsa seinille kuvia kasviksista, hedelmistä ja ruoista. Monsuunisade saapuu vihdoin, ja Sampath syntyy. (n, 1971-, 10 s. Ote romaanista Hullabaloo in the Guava Orchard, joka on suomennettu nimellä Hulabaloo hedelmätarhassa. Desailta on suomennettu myös romaani Menetyksen perintö.)

Helmet-haaste 23. Kirja on iso (sivumäärältään).

Edit 28.5.23 (pieniä korjauksia) ja 1.6.23 (pieniä lisäyksiä).

Salman Rushdie and Elizabeth West (eds.): Mirrorwork: 50 years of Indian Writing, 1947-1997. 1997. Henry Holt and Company. 544 tekstisivua.

K. S. Stanislavski: Elämäni näyttämötaiteen palveluksessa, 1966 (Mоя жизнь в искусстве, 1926)

Kaikki vähänkin enemmän teatterihistoriaan ja näyttämötaiteeseen tutustuneet tuntevat varmasti Konstantin Stanislavskin (1863-1938) nimen, ja muutkin, koska minusta myös esimerkiksi teatteriopiskelijoista kertovissa tv-sarjoissa ym. populaarikulttuurissa saatetaan puhua "Stanislavskin metodista". Hän perusti myös Moskovan Taiteellisen Teatterin. Olin itse törmännyt hänen nimeensä niin monta kertaa, että se alkoi tuntua jo legendaariselta, ja tämä eräänlainen elämäkerta kiinnosti.

Kirjan alkuperäinen nimi tarkoittaa "Elämäni taiteessa", ja kirja on nimenomaan sitä: Stanislavski kuvaa siinä kosketuksiaan teatteriin, näyttelemiseen, lavastukseen, ohjaamiseen ym. teatteritaiteeseen liittyviin asioihin lapsuudesta kirjoitushetkeen saakka, eli erilaisia esityksiä joihin hän oli tavalla tai toisella osallistunut - ei täysin kronologisesti, vaan saavuttamansa kehityksen mukaan. Stanislavski toimi esityksestä ja ajankohdasta riippuen esimerkiksi näyttelijänä, ohjaajana tai teatterinjohtajana, mutta hän näki teatteriesityksen kokonaistaideteoksena, jonka jokaisen osan pitäisi olla täydellinen ja toimia esityksen viestin välittymiseksi. Hän halusi myös, että sekä näyttelijät että katsojat kunnioittavat ja arvostavat teatteria ja sen tekemistä.

Vaikka Stanislavskin rikkaassa lapsuudenkodissa harrastettiin näyttelemistä, tämä ei kuitenkaan selitä hänen täydellistä antautumistaan teatterille ja näyttelemiselle ja ehdottomuuttaan roolin esittämisen täydellistämisessä koko elämänsä ajan. Yhä uudelleen hän kertoo kirjassa pettyneensä itseensä, näyttelemiseensä ja tuloksiinsa huolimatta siitä, että ajattelee aina välillä löytäneensä hyvän näyttelemisen salaisuuden. Hän ei missään vaiheessa päästä itseään helpolla eikä myöskään anna muiden ylistyksen vakuuttaa itseään, vaan pyrkii aina parempaan, minkä tuloksena Stanislavskin metodi sitten vihdoin kehittyi. Tästä metodista kirjassa ei kuitenkaan kerrota, vain yrityksistä ja erehdyksistä, jonka tuloksena Stanislavski sitten onnistui kehittämään metodinsa.

Kirjassa ei kerrota juuri ollenkaan Stanislavskin henkilökohtaisesta elämästä - esimerkiksi naimisiinmeno toisen näyttelijän kanssa kerrotaan melkein huomaamatta muistaakseni vain yhdessä lyhyessä lauseessa. Hän kertoo elämästään vain niiltä osilta, missä se liittyy teatteriin, esimerkiksi kanssakäymisestä Anton Tsehovin ja muiden näytelmäkirjailijoiden ja teatterin eri ammattilaisten kanssa. Venäjän vallankumous vaikutti teatteriin niin, että kaikki köyhätkin ihmiset pääsivät katsomaan näytelmiä, aluksi muistaakseni täysin ilmaiseksi. Joskus Stanislavski kertoo ohjausratkaisuistaan eri näytelmissä tai analysoi jotakin näytelmää, ja näitä kohtia olisi saanut olla enemmänkin.

Tätä muistelmateosta kutsutaan takakannen mukaan länsimaissa "teatteritaiteen raamatuksi". Näyttelijät löytäisivät siitä varmasti paljon kiinnostavaa, koska he ovat itse joutuneet ratkomaan työssään samanlaisia ongelmia, mutta näin tavallisena pulliaisena kaikki teatterijutut eivät aina jaksaneet kiinnostaa, varsinkin kun tunnistin vain harvoja kirjassa mainittuja nimiä. Toisaalta Stanislavskin kirjoitustapa oli niin sujuva ja kirja niin rehellinen, että kirjan lukeminen loppuun ei kuitenkaan tuottanut vaikeuksia. Eino Westerlundin käännös oli mielestäni oikein hyvä, paitsi että siinä käytettiin jatkuvasti sanoja "koristelu" ja "teatterikoristeet", kun tarkoitettiin ehkä lavasteita (vaikka kirjassa puhuttiin kyllä myös "lavastuksesta").

Lainaan tässä pitkän kappaleen Stanislavskin nuoruusvuosilta, koska sen kuvaama elämä on nykynäkökulmasta niin erikoista.

Kaikkien yksimielisestä pyynnöstä isä päätti, että saisimme samalle paikalle uuden rakennuksen ja siihen suuren salin, jossa tarpeen tullen voisimme esittää kotinäytäntöjä. Luulen isän päätökseen vaikuttaneen hänen ainaisen huolenpitonsa siitä, että lapset pysyisivät lähempänä kotia, ja tästä syystä hän oli valmis noudattamaan pyyntöämme ja mukautumaan nuorten elämään ja tarpeisiin. Sanon vielä, että vanhempieni tällaisen menettelyn takia koko talomme usein kuvasti siinä sattuneita tapahtumia. Niinpä isäni, joka oli tunnettu hyväntekijä, rakennutti sairaalan talonpojille. Vanhin sisareni rakastui erääseen tämän sairaalan lääkäriin, ja koko talo rupesi innokkaasti harrastamaan lääketiedettä. Sinne tulvi potilaita joka taholta. Kaupungista saapui lääkäreitä, serkkuni tovereita. Heidän joukossaan oli draamataiteen harrastajia. Me järjestimme kotinäytännön. Kaikki muuttuivat amatöörinäyttelijöiksi. Pian toinen sisaristani mieltyi naapuriimme, nuoreen saksalaiseen liikemieheen. Koko talo alkoi puhua saksaa ja täyttyi ulkomaalaisista. Harrastettiin ratsastusta, kilpa-ajoja ja kaikenlaista muuta urheilua. Me nuoret miehet koetimme pukeutua eurooppalaisesti, ja kuka vain kykeni, kasvatti itselleen poskiparran ja kampasi tukkansa muodin mukaisesti. Mutta äkkiä muuan veljistäni rakastui tavalliseen venäläiseen kauppiaantyttäreen, jonka isä kulki kauhtanassa ja pitkissä venäläisissä saappaissa - ja silloin koko talon elämä yksinkertaistui. Pöydällä oli aina samovaari, kaikki joivat teetä, kävivät kirkossa, järjestivät juhlallisia jumalanpalveluksia, kutsuivat niihin parhaan kirkkokuoron, ja laulajat messusivat. Näihin aikoihin taas kolmas sisareni rakastui polkupyöräilijään, ja me kaikki vedimme villasukat ja polvihousut jalkaamme ja ostimme polkupyörän; ajoimme ensin kolmipyöräisillä ja sitten kaksipyöräisillä. Ja vihdoin neljäs sisareni rakastui oopperalaulajaan - ja koko talo rupesi laulamaan. Useat kuuluisat venäläiset laulajat - Sobinov, Sekar-Rozanski, Olenin - vierailivat tuon tuostakin luonamme, varsinkin maatilallamme. He lauloivat sisällä ja he lauloivat metsässä; päivisin romansseja, öisin serenadeja. Lauloivat veneessä ja lauloivat uimahuoneessa. Joka päivä kello viisi, ennen päivällistä, laulajat kokoontuivat sinne. He järjestyivät riviin uimahuoneen katolle ja muodostivat kvartetin. Ennen loppusäveltä kaikki syöksyivät päistikkaa katolta jokeen, sukelsivat ja taas nousivat pinnalle ja lopettivat laulunsa korkeimpaan säveleen. Se, joka ensimmäisenä ehti lopettaa laulun, oli voittaja. (s. 45-47)

Sadan vuoden lukuhaaste: 1920-luku. Helmet-haaste 29. Kirjassa on minäkertoja, 37. Kirja kertoo elämäntavasta, jota ei enää ole, 40. Kirjassa hylätään jotain (toimimattomia näyttelemistapoja kerta toisensa jälkeen), tai 46. Kirjassa on epätavallinen mies tai poika.

K. S. Stanislavski: Elämäni näyttämötaiteen palveluksessa, 1966, toinen painos (Mоя жизнь в искусстве, 1926). WSOY Taskutieto. Suomennos: Eino Westerlund. 451 sivua.

Dan Green ja Rachel Katstaller: Charles Darwin. Pieni opas suureen elämään, 2019

Charles Darwin on yksi suuria sankareitani - melkein kaikki, mitä hän havaintojensa ja tutkimustensa perusteella päätteli 1800-luvulla, pitää tietääkseni paikkansa, ja se mitä hän päätteli on tärkeää, johdonmukaista ja loogista sekä auttaa selittämään hyvin monia asioita. (Iso hatunnosto myös nuorelle Alfred Russell Wallacelle, joka oli Darwinista riippumatta kehittänyt samanlaisen evoluutioteorian, mikä innosti Darwinin vihdoin julkistamaan oman teoriansa samaan aikaan Wallacen kanssa.) Evoluutioteorian lisäksi Darwin kiinnitti huomiota myös pienempiin asioihin: hän selvitti esimerkiksi kastematojen merkityksen maataloudelle ja yleensä maan hyvinvoinnille ja ravinteikkuudelle. Darwinin luonteessa, toiminnassa tai mielipiteissä ei myöskään ole sellaisia sankaruuden säihkettä himmentäviä ikäviä piirteitä kuin joissakin muissa menneisyyden tutkijoissa, taiteilijoissa tai vaikka filosofeissa.

Olen ennen blogiaikaa lukenut upeasti kuvitetun ja kiinnostavan englantilaisen tietokirjan Beagle-laivan historiallisesta retkestä, mutta Lajien syntyyn tai muihin Darwinin klassikoihin en ole ainakaan vielä päässyt käsiksi. Sitä odotellessa oli mukava lukea tämä kooltaan pieni mutta sisällöltään suuri lapsille suunnattu kirja, joka kuuluu samaan sarjaan aiemmin lukemani Marie Curiesta kertovan kirjan kanssa. Alan pitää sarjan kirjoista koko ajan enemmän: kirjan teksti ja kuvat tukevat toisiaan mainiosti, kuvitus on suhteellisen realistista mutta silti modernia (esimerkiksi Darwinin tukka ja parta ovat vihreät kirjan loppuosaan saakka, minkä jälkeen ne muuttuvat vaaleanpunaisiksi), ja teksti antaa lyhyenäkin hyvän käsityksen Darwinin elämänkulusta sekä lisäksi evoluutioteorian sisällöstä. Tästä kirjasta ei tosin tullut sellaista tunnetta kuin Marie Curiesta kertovasta kirjassa, että sen tarkoituksena on innostaa lapset tutkijan uralle. Kirja on kuitenkin oikein hyvä, sympaattinen ja käyttökelpoinen esitys eräästä tutkijasta, joka toi ihmisten maailmankuvaa paljon lähemmäksi todellisuutta.

Piritta Maavuoren käännös on huolellista työtä ja toimii hienosti. Kirjan lopussa on aikajana Darwinin elämästä sekä sanasto, joka on aihetta ennestään tuntemattomalle (lapsi)lukijalle varmasti hyödyllinen, mutta suomenkielisessä versiossa ei ehkä tarvittaisi sanan "pappi" selitystä.

Dan Green: Charles Darwin. Pieni opas suureen elämään, 2019 (Little Guides to Great Lives - Charles Darwin, 2018). Etana Editions. Kuvitus: Rachel Katstaller. Suomennos: Piritta Maavuori. 64 sivua.

Salman Rushdie and Elizabeth West (eds.): Mirrorwork: 50 Years of Indian Writing, 1947-1997 (osa 1)

Kirjoitin jo aiemmin tämän intialaista kirjallisuutta esittelevän kirjan johdannosta, ja jatkan tässä bloggauksessa kirjan alkuosan teksteistä. Kirja alkaa vuodesta 1947, koska se on Intian itsenäistymisvuosi. Tässä kirjassa on siis otteita itsenäisyyden ensimmäisten 50 vuoden kirjallisuudesta, niin romaaneista, elämäkerroista kuin novelleistakin. Salman Rushdien ja toisen toimittajan Elizabeth Westin mielestä näytteet ovat parhaista tänä aikana kirjoitetuista intialaisista teksteistä. Otteet eivät useinkaan ole itsenäisiä novelleja, vaan katkelmia pidemmistä teoksista, mutta ne toimivat myös sellaisina oikein hyvin. Kirjassa on teoksia yhteensä 32 kirjailijalta, joista 12 on naisia, joten naisten asema intialaisessa kirjallisuudessa tuntuu olevan vahva, tai sitten kirjan toimittajilla on tavallista tasa-arvoisempi asenne. Monet kirjan kirjailijoista asuvat muualla kuin Intiassa.

Kirjan nimi Mirrorwork tarkoittaa kannessa kuvattua intialaista kirjontatapaa, jossa kankaaseen kirjotaan kiinni pieniä peilinpaloja (kansi on vähän tylsä, mutta näyttää hämärässä hienolta, kun "peilit" hohtavat); kirjallisuuteen liitettynä sana saa tietysti oman merkityksensä. Kirjoitan kirjan teksteistä kahdessa postauksessa, jottei kirjoituksesta tule toivottoman pitkä. Olen merkinnyt naiskirjailijat n-kirjaimella. Ainakin kirjan alkupuolella suurin osa teksteistä painottuu yksityisen ihmisen kokemuksiin, ei yhteiskunnalliseen kommentointiin. Poikkeuksiakin on, ja niissä käsitellään Intian itsenäistymistä sekä Intian historian traumoja, Intian väkivaltaista jakoa ja Indira Gandhin murhaa, eli valtiollisia asioita. Esimerkiksi tuloeroihin, köyhyyteen tai yhteiskunnalliseen epäoikeudenmukaisuuteen liittyvää kritiikkiä näissä teksteissä on hyvin vähän, toisin kuin vastikään lukemassani intialaisten 2000-luvun novellien kokoelmassa Aito huijaus.

* Jawaharlal Nehru: Tryst With Destiny. Intian ensimmäisen, pitkäaikaisen pääministerin puhe itsenäisyyspäivän aattona. (1889-1964, 2 s.)

* Nayantara Sahgal: With Pride and Prejudice. Ote Nehrun sisarentyttären muistelmateoksesta - kiinnostavaa ja elävää tekstiä. (n, 1927- , 20 s., ote kirjasta Prison and Chocolate Cake)

Saadat Hasan Manto: Toba Tek Singh. Novelli eriuskontoisten mielisairaalan asukkien vaihtamisesta toiseen maahan Intian ja Pakistanin erottamisen jälkeen; novelli kommentoi ymmärtääkseni maan jakamisen järjettömyyttä. Toba Tek Singh on erään mielisairaalan asukkaan syntymäpaikan nimi, josta on epäselvää, sijaitseeko se jaon jälkeen Intiassa vai Pakistanissa. (1912-1955, 7 s.)

G. V. Desani: All About H. Hatterr. Ilmeisesti Tristram Shandyn tapainen "omaelämäkerta", joka on hurjaa verbaalista ilotulitusta ja joka suuntaan poukkoilevaa assosiointia, mutta onnistuu silti kertomaan tarinan. En juuri pitänyt teoksen kertojahahmosta (ja jos aikoo viettää kokonaisen romaanin hänen omalaatuisen kertomistapansa kanssa, hänestä pitäisi pitää), mutta oli tämä silti vaikuttavaa tekstiä. It was a dam' fine day and the atmosphere, warm champagne sun, oh, absolutely belles-lettres! (1909-2000, 27 s.)

* Nirad C. Chaudhuri: My Birthplace. Elämäkertakirjan katkelma kertoo onnellisesta lapsuudesta pikkukylässä Itä-Bengalissa eli nykyisessä Bangladeshissa. Kirjoitus on yksityiskohtaista ja perusteellista - Chaudhury kuvaa oman elämänsä lisäksi paikkakunnan tapoja, elinkeinoja, uskomuksia ja luontoa - mutta silti tai ehkä juuri sen takia mielenkiintoista. (1897-1999, 20 s., ote kirjasta The Autobiography of an Unknown Indian)

* Kamala Markandaya: Hunger. Vaikuttava kuvaus viljelijäperheen taistelusta nälkää vastaan kuivuuden aikana. Minäkertojana on nainen. (n, 1924-2004, 15 s., ote kirjasta Nectar in a Sieve, joka on suomennettu nimellä Savimaja ja temppeli)

Mulk Raj Anand: The Liar. Lapsikertoja kertoo kylänsä uskomattomia tarinoita sepittävästä vanhasta miehestä, joka on eräällä matkallaan loukannut jalkansa ja on sen jälkeen masentunut, mutta piristyy päästessään jälleen kertomaan tarinaa. (1905-2004, 6 s.)

* R. K. Narayan: Fellow-Feeling. Ystävällinen Rajam Iyer nousee junassa toista matkustajaa häiritsevää kiusantekijää vastaan. Tämä uhkaa Iyeria väkivallalla, mutta Iyer voittaa hänet nokkeluudellaan. (1906-2001, 6 s. Narayanin kirjoja on suomennettu.)

Ved Mehta: Activities and Outings. Sokeainkoulussa opiskeleva poika kertoo koululaisten tekemistä retkistä ympäristöön. (1934-2021, 12 s., ote muistelmateoksesta Vedi. Ved Mehtan omaelämäkerta on suomennettu nimellä Kasvoista kasvoihin.)

Anita Desai: Games at Twilight. Pikkupojan näkökulmasta kerrottu tarina piiloleikistä, joka päättyy pojan itsetunnon kannalta surullisesti. Huomatuksi tuleminen on ihmisille tärkeää. (n, 1937- , 8 s. Desain novellikokoelma on suomennettu nimellä Hämärän leikkejä.)

* Ruth Prawer Jhabvala: In the Mountains. Kertomus Pritamista, naisesta, joka on sukunsa musta lammas, koska haluaa asua yksin vuorilla eikä välitä ulkonäöstään. Novellissa kerrotaan äidin ja muun suvun pakollisesta vuosittaisesta vierailusta, joka kuitenkin päättyy eri tavalla kuin yleensä. (n, 1927-2013, 18 s. Jhabvalan kirjoista on suomennettu ainakin Kuumuus ja kiihko.)

* Satyajit Ray: Big Bill. Fantasian puolelle keikahtava kertomus metsästä löytyvästä kummallisesta, isosta munasta, josta kuoriutuvan otuksen novellin hyvin mielikuvitukseton sankari ottaa lemmikikseen. (1921-1992, 15 s. Satyajit Ray on kuuluisa intialainen elokuvaohjaaja, mutta on näemmä myös julkaissut kaunokirjallisuutta.)

* Salman Rushdie: The Perforated Sheet. Olen jostain syystä ajatellut, etten pitäisi Rushdien kirjoista, mutta tästä katkelmasta pidin. Runsasta, rönsyilevää tekstiä, jossa minäkertoja kertoo kashmirilaisen lääkäri-isoisänsä tutustumisesta tulevaan vaimoonsa monien hoitokertojen yhteydessä pieni lakanan reiän läpi näkyvä kehonosa kerrallaan. (1947-, 18 s., ote romaanista Keskiyön lapset.)

* Padma Perera: Dr Salaam. Itävaltalainen juutalaispakolainen Dr Schlamm tutustuu keskiluokkaisella intialaisella asuinalueella asuviin naapureihinsa; novellin minäkertoja on toinen naapuriperheen teini-ikäisistä tytöistä. Kaunis yksittäisen ihmisen merkitystä korostava novelli ihmissuhteista, välittämisestä, yhteisöstä ja surusta. (n, ?, 20 s., kirjailijan koko nimi on Padma Perera Hejmadi.)

Upamanyu Chatterjee: The Assassination of Indira Gandhi. Epämiellyttävän tyhjäntoimittajaopiskelija Bunnyn vierailu perheensä luona Indira Gandhin murhan aikaan sekä hänen elämänsä muuttuminen ihan eri syistä. (1959-, 13 s.)

Rohinton Mistry: The Collectors. Eläinlääkäri-isä ei pidä karkeakäytöksisestä pojastaan, joka ei välitä kirjoista eikä koulunkäynnistä, mutta löytää perheen uuden asuinalueen naapurin pojasta, herkästä Jehangirista sukulaissielun, jolle voi esitellä rakasta harrastustaan, postimerkkeilyä. Asiat eivät kuitenkaan mene hyvin. (1952-, 24 s.)

Bapsi Sidhwa: Ranna's Story. Pienen pojan näkökulmasta nähty kertomus siitä, kun sikhit raiskasivat hänen muslimikylänsä tytöt ja naiset ja tappoivat pojat ja miehet; Ranna selviytyi hengissä vain koska häntä luultiin kuolleeksi ja koska hän pystyi pääsemään vakavasti loukkaantuneena turvaan pitkän vaelluksen jälkeen. Eleettömästi ja toteavasti kerrottu, mutta juuri sellaisena hyvin rankka ja julma teksti käsittämättömästä väkivallasta Intian jakautumisen aikaan vuonna 1947. Teksti oli hyvin kirjoitettu, mutta minulle liian rankka. (n, 1938-, 13 s., ote romaanista Ice-Candy-Man.)

I. Allan Sealy: The Trotter-Nama. Todella rasittava teksti 80-vuotiaasta lyhytkasvuisesta linnanisännästä, joka tekee pitkän ilmapallolennon vuonna 1799. Teksti eksyy koko ajan jaaritteleville ja minusta täysin turhille sivupoluille, on pitkä ja hajanainen, enkä saanut siitä tai sen henkilöistä oikein minkäänlaista otetta. (1951-, 34 s., ote samannimisestä romaanista The Trotter-Nama, joka on ilmeisesti jonkinlainen sukukronikka. Eräs Sealyn romaani on suomennettu nimellä Hotelli Everest: kalenteri.)

Salman Rushdie and Elizabeth West (eds.): Mirrorwork: 50 years of Indian Writing, 1947-1997. 1997. Henry Holt and Company. 544 tekstisivua.

Elena Favilli ja Francesca Cavallo: Iltasatuja kapinallisille tytöille. 100 tarinaa ihmeellisistä naisista (2016)

Tämä kirja on niin tunnettu, että minäkin olin kuullut siitä ja halusin itse tutustua siihen. Tutustuminen kannatti, koska kirjan sataan naiselämäkertaan on koottu lyhyitä kuvauksia kiinnostavista naisista ympäri maailmaa eri aikakausilta. Kaikkia heitä yhdistää se, että he ovat tehneet asioita, jotka eivät ole olleet tyypillisiä naisille heidän aikanaan tai heidän kulttuurissaan, ja että he ovat olleet rohkeita, neuvokkaita, tiedonhaluisia, auttavaisia, itsenäisiä, älykkäitä, itsepäisiä, sisukkaita ja/tai sinnikkäitä. Ja myös kapinallisia, koska tekeminen toisin kuin mitä yhteisö (naisilta) odottaa vaatii kapinahenkeä, vanhojen totuuksien kyseenalaistamista ja rohkeutta.

Kirja oli kirjastossamme myös persian kielellä. Kansi on tehty hauskasti samalla tyylillä, mutta kauniilla arabialaisilla kirjaimilla.

Kirjassa ihastutti se, että siinä oli kaikenvärisiä ja kaikennäköisiä ihmisiä hyvin monesta maasta, myös yksi transseksuaalinen tyttö (korjaus: transsukupuolinen, ks. kommentti) - kerrankin kirja, joka tuntui sisällyttävän ihmiskäsitykseensä koko ihmiskunnan. Naiset edustivat myös hyvin erilaisia aloja: kirjailijoita, urheilijoita, tutkijoita, toimittajia, ihmisoikeusaktivisteja, purjehtijoita, vuorikiipeilijöitä, hallitsijoita, poliitikkoja, kirurgeja, lentäjiä, matemaatikkoja, malleja, merirosvoja, keksijöitä, taiteilijoita, laulajia, luonnonsuojelijoita... Tämän kirjan luettuaan tuli sellainen tunne, ettei ole mitään, mihin tytöt ja naiset eivät vaikeuksista huolimatta pystyisi, mikä oli varmasti italialaisten tekijöiden tarkoituskin. Ihmiset ja etenkin nuoret tarvitsevat esikuvia, ihmisiä jotka osoittavat että kannattaa yrittää ja että unelmien on mahdollista toteutua.

Osasta kirjan naisista olin kuullut aikaisemminkin, mutta monista en. Joistakin lukiessa ihmettelin, miksen ole koskaan kuullut heistä, koska heidän aikaansaannoksensa olivat hämmästyttäviä. Toisten ihailtavuudesta olin eri mieltä, esimerkiksi Margaret Thatcherista ja Katariina Suuresta - jälkimmäinen esimerkiksi teetti itselleen kullasta ja hopeasta valmistetun sekä noin 5000 timantilla, 75 helmellä ja suurella rubiinilla koristellun häikäisevän kruunun, mutta minusta Katariina Suuri olisi toiminut paljon paremman hallitsijan tavoin, jos hän olisi tämän henkilökohtaisen asusteen hankkimisen sijasta perustanut maahansa vaikkapa kouluja ja sairaaloita. Poliitikkojen ja varsinkin ei-demokraattisten maiden hallitsijoiden toimet ovat kuitenkin yleensäkin ristiriitaisia. Tällaiset henkilöt olivat myös vain pieni osa esitellyistä naisista, ja useimmat kirjan naisista tuntuivat hienoilta ihmisiltä. Ja sanoinko jo rohkeilta?

Sivun mittaiset elämäkerrat eivät tietenkään kerro läheskään koko totuutta kuvatusta naisesta (eikä negatiivisista luonteenpiirteistä tai kyseenalaisista toimista puhuta yleensä ollenkaan), mutta kirjoittajat ovat mielestäni kuitenkin hyvin onnistuneet antamaan pienessä tilassa käsityksen ihmisestä, hänen aikakaudestaan, hänen kohtaamistaan ongelmista ja hänen toiminnastaan. Elämäkerroista on myös onnistuttu muodostamaan tarinoita, joita on hauska lukea.

Kirja on suunnattu lapsille, ja monet sen kuvaukset alkavat sanoilla "olipa kerran", esimerkiksi "Olipa kerran Mary-niminen tyttö, joka pukeutui miten lystäsi..." Kirjassa esitellyistä naisista puhutaan heidän etunimillään ja naiset on myös aakkostettu etunimen, ei sukunimen mukaan, mikä tuo heidät henkilöinä lähelle lukijaa. Kronologian ja aihekategorisoinnin puute saa aikaan mukavaa sattumanvaraisuutta: ei koskaan tiedä, mistä seuraava tarina kertoo. Kirjan kieli on suhteellisen helppoa, muttei kuitenkaan tylsää tai liian yksinkertaista (hyvä kielenopiskelukirja, siksikin että tämä on käännetty hyvin monelle kielelle), ja suomentaja Maija Kauhanen on tehnyt oikein hyvää työtä. Jokaisesta kuvatusta naisesta on hieno koko sivun kuva. Kuvia ovat tehneet monet naistaiteilijat ympäri maailmaa, ja ne elävöittävät tekstiä ja antavat käsityksen esitellyn naisen aikakaudesta ja ympäristöstä. Kuvaan on lisäksi liitetty naiselta lainattu inspiroiva sitaatti. Kaiken kaikkiaan innostava, minusta hyvin kohderyhmälleen mutta myös muille sopiva kirja.

Useimmat kirjan kuvista - eli sellaiset, joissa nainen on kääntyneenä oikealle tai vasemmalle - ovat suomalaisessa ja persialaisessa versiossa toistensa peilikuvia, ja ihmettelin mistä se johtuu, kunnes ymmärsin että koska persian kieltä luetaan oikealta vasemmalle, kuviakin luetaan tai katsotaan persiankielisissä kirjoissa toisinpäin kuin meillä.

Minusta oli hienoa löytää tällainen tyttöjä ja naisia voimauttava ja heidän kyvyistään ja mahdollisuuksistaan kertova kirja myös persiaksi - vieläpä kuudentena painoksena, joten se on ilmeisesti ollut Iranissa suosittu. Olettaisin, että kirja on julkaistu Iranissa, mutta toivottavasti se on löytänyt ja löytää tiensä myös Afganistanissa asuvien naisten ja tyttöjen käsiin (Iranin kieli farsi ja monien afgaanien puhuma darin kieli ovat hyvin samankaltaisia kieliä, joten kieli ei tässä tuota ongelmia, vaikka monet muut asiat saattavatkin nykytilanteessa ikävä kyllä tuottaa).

Muita kirjoituksia esimerkiksi täällä: Lukujonossa, Kirjavinkit ja Amman lukuhetki (jossa lisää linkkejä). Mitä luimme kerran -blogissa kirjaan suhtaudutaan kriittisesti (mikä innosti lukijoita keskustelemaan, kirjoituksessa on 41 kommenttia, joita en nyt lukenut). Blogin kirjoittajan Lauran mielestä naiset nähdään siinä vain suhteessa miehiin ja miehiseen yhteiskuntaan ja korostetaan sitä, että vapaa toiminta on mahdollista vain poikkeusyksilöille, ei ihan joka ainoalle tytölle ja naiselle kuten asioiden pitäisi olla. Jossain mielessä ymmärrän tämän näkökannan - itsekin kirjoitin useasti näiden naisten rohkeudesta - mutta itse koin kirjan ihan eri tavalla. Minusta tässä kirjassa oli kyse naisista, ei miehistä. Juu, kirjan naiset elävät useimmiten yhteiskunnassa, jossa oletusarvona on mies, mutta silti kyse on naisten omista tunteista, toiveista, kyvyistä ja haluista, heidän omasta toiminnastaan, siitä että he uskovat yksilöinä ja naisina itseensä ja saavat siitä voimaa toimia. Mielestäni kirjan vaikutus on aivan Lauran kokemaa vaikutusta (sitä, että vain poikkeusyksilöillä on mahdollisuus tehdä mitä haluaa) päinvastainen, eli se, että jos olet nainen, pystyt mihin tahansa. (Yleisenä periaatteena, ei mennä nyt yhteiskunnallisten rakenteiden täysin todellisiin vaikutuksiin ihmisen mahdollisuuksiin ja toksisen positiivisuuden haitallisuuteen.)

Kirjan naiset ovat tehneet toimimisen helpommaksi muille naisille, he ovat normalisoineet naisten aktiivisuutta eri aloilla. Yhteiskunnissa, joissa naisia yhä väitetään älyltään tai muilta kyvyiltään heikommiksi kuin miehiä tai vähätellään muuten, tällaiset kirjat ovat hyvin tärkeitä. Ne ovat tärkeitä myös siksi, että naisten toiminnasta on ihan viime vuosikymmeniin saakka puhuttu länsimaissakin paljon vähemmän kuin miesten toiminnasta, ja siksi on mahtavaa, että kirjassa on nostettu historiasta esiin hyvin monenlaisia, usein tuntemattomia naisia. Tämä auttaa myös ymmärtämään naisten toiminnan monipuolisuuden ja runsauden - jos en ole koskaan kuullut monista näistä naisista, miten paljon onkaan sellaisia upeita ja sisukkaita nykyajan ja historian naisia, joista en ole myöskään koskaan kuullut? Ja kun he ovat taistelleet ja selvinneet monenlaisista vaikeuksista, miksen minäkin selviäisi omistani? Ainakin minun pitää yrittää.

Edit 27.10.22, 28.10.22 (lisätty blogilinkit ja kaksi loppukappaletta ym.), 29.10.22.

Elena Favilli ja Francesca Cavallo: Iltasatuja kapinallisille tytöille. 100 tarinaa ihmeellisistä naisista, 2018 (8. painos) (Good Night Stories for Rebel Girls, 2016). Kustantamo S&S. Suomentaja: Maija Kauhanen. Suomenkielisen ulkoasun toteutus: Sanna Mander. 212 sivua.

Mary R. Parkman: Heroines of Service (1916)

Etsiessäni Jane Addamsin kirjoja Gutenbergistä löysin sieltä muun muassa tällaisen naiselämäkertakirjan. Kirjan nimi kuulosti mielestäni hieman huolestuttavalta, samoin se että Parkman sanoo esipuheessaan, että "todellisen naisen palvelutyö on aina 'naisellista'", ja että naisena hän antaa äidillistä huolenpitoa niin opettajana, sairaanhoitajana kuin vähäosaisia auttaessaankin. Krhm. Vaikka Parkman toisaalta kääntää tämän eduksi sanomalla, että vain naiset ovat pystyneet tekemään sellaisia asioita, joita kirjan naiset ovat tehneet, tämä kuulosti esipuheen perusteella kirjalta, jossa rajoitetaan naisten liikkuma-alaa vain "naisellisiin" asioihin ja katsotaan, että heidän tärkein tehtävänsä on auttaa ja palvella muita.

Onneksi aloin kuitenkin lukea kirjaa, koska se osoittautui oikein kiinnostavaksi sekä hauskasti ja elävästi kirjoitetuksi teokseksi tarmokkaista, kapinallisista, itsenäisistä ja raja-aitoja kaataneista naisista, jotka saivat elämässään paljon aikaan ja olivat usein pioneereja alallaan. Ja tosiaan auttoivat muita, mutta eivät oman identiteettinsä kustannuksella. Kirjan naiset olivat yleensä hyvin opinhaluisia ja kouluttautuivat esteistä huolimatta. Kirjan elämäkerroissa on paljon kiinnostavia tarinoita ja hauskoja yksityiskohtia. Elämäkertojen yleisilme on valoisa, vaikka Parkman kertookin myös naisten kohtaamista vaikeuksista. Monet näistä naisista tuntuvat olevan Yhdysvalloissa kohtalaisen tunnettuja nykyäänkin, kaikki eivät, mutta kaikki olivat joka tapauksessa tutustumisen arvoisia. Kirja on ehkä suunnattu nuorille, koska siinä kerrotaan paljon näiden naisten lapsuudesta ja nuoruudesta, mutta kirjoitustyyliltään se sopii hyvin aikuisillekin.

Tiedonhaluinen ja älykäs Mary Lyon (1797-1849) onnistui opiskelemaan pitkälle huolimatta siitä, että hänen lapsuudenkotinsa oli maatilalla, jossa pääpaino oli maatilan lukuisissa töissä, ei opiskelussa, ja Maryn koulunkäynti oli lapsena satunnaista. Hän valmistui opettajaksi ja alkuvaikeuksista huolimatta opetti onnellisena vuosikausia. Tyttöjen huonot opiskelumahdollisuudet alkoivat kuitenkin häiritä häntä yhä enemmän - joissakin kouluissa samaan huoneeseen oli ahdettu sata tyttöoppilasta ilman liitutauluja, karttapalloja, karttoja ja muita tarvikkeita - ja hän alkoi suunnitella naiscollegea, jossa olisi samat mahdollisuudet ja opintovaatimukset kuin miestenkin collegeissa. Lopulta hän onnistui keräämään tarpeeksi lahjoituksia Mount Holyoke -naiscollegen perustamiseen (uskomaton saavutus naiselta 1800-luvun alkupuolella!) ja ryhtyi itse opettamaan siellä.

Alice Freeman Palmer (1855-1902) oli samoin lähtöisin maatilalta, jossa ei ollut kovin paljon rahaa. Hänen isänsä opiskeli lääkäriksi sillä aikaa kun äiti hoiti lapsia ja maatilaa pikku Alicen avulla, ja kymmenvuotiaana Alice pääsi hyvään kouluun ja onnistui myöhemmin vakuuttamaan isänsä siitä, että myös hänen, ei vain Fred-veljen, pitää saada opiskella collegessa. Hän rahoitti opintonsa osaksi opettamalla, ja hänestä tuli vain 26-vuotiaana Wellesleyn naisten collegen johtaja. Kun hän kuuden vuoden päästä meni naimisiin professori George Herbert Palmerin kanssa, hän lopetti työnsä Wellesleyssä, mutta toimi kuitenkin sen jälkeenkin hyvin aktiivisesti erilaisissa koulutukseen liittyvissä tehtävissä.

Myös Parkman kertoo Clara Bartonista (1821-1912), Amerikan Punaisen Ristin perustajasta, josta löytyy toisesta elämäkerrasta kääntämäni teksti täältä.

Frances E. Willard (1839-1898) oli akateemisten vanhempien lapsi, mutta kun hänen isänsä terveys huononi, lääkäri neuvoi isää lähtemään uudisraivaajaksi länteen (nykyään hyvin erikoisen kuuloinen terveysneuvo). Frances eli Frank nautti luonnon läheisyydestä metsätilalla, ja kun hänen isänsä kielsi häntä ratsastamasta veljensä tapaan, Frank ratsasti lehmällä, minkä jälkeen isä antoi luvan hevosellakin ratsastamiseen. Frankilla oli paljon mielikuvitusta ja hän halusi kovasti kouluun, mikä lopulta onnistuikin. Hän pääsi myös naisten collegeen, jossa hän teki erilaisia tempauksia - hän esimerkiksi kiipesi kirkontorniin matematiikantunnin ajaksi - ja valmistui opettajaksi. Siskonsa ja isänsä kuoleman jälkeen hän matkusteli ystävänsä kanssa kaksi ja puoli vuotta Euroopassa, Syyriassa ja Egyptissä. Kotiin palattuaan hän löysi raittiusliikkeen ja hänestä tuli loppuelämänsä ajaksi tämän alkujaan hyvin väheksytyn liikkeen väsymätön esitaistelija.

Julia Ward Howe (1819-1910) oli rikkaan perheen lapsi, mutta eli lapsena ja nuorena hyvin rajoitettua elämää. Hän meni naimisiin sosiaalisen uudistajan, lääkäri Samuel Gridley Howen kanssa, joka oli oikein kiinnostavan tuntuinen henkilö ja oli ehtinyt saada jo paljon aikaan. Julia Ward Howella oli kirjallisia lahjoja ja hän oli myös julkaissut joitakin runoja. Merkittävin hänen runoistaan on kuitenkin sisällissodan aikana kirjoitettu "The Battle Hymn of the Republic", jonka sanat tulivat hänen mieleensä aivan itsestään hänen maatessaan eräänä aamuna sängyssään.

Anna Howard Shaw (1847-1919) oli todella hämmästyttävä nainen. Hän piti pikkutyttönä metsässä puheita oraville ja muille eläimille, kun hänellä oli harvinainen vapaahetki kaikista mahdollisista uudisrakennuksen töistä. Hänen epäkäytännöllinen ja tylyn tuntuinen isänsä moitti häntä ajan tuhlaamisesta kirjoihin, vaikka itse pitikin lukemisesta ja asioiden selittämisestä ystävilleen. Anna sanoi kuitenkin epäuskoiselle isälleen jonakin päivänä menevänsä collegeen. 15-vuotiaana hän alkoi opettaa lapsia ja pääsi sitten lukioon, jossa kannustava opettaja kehotti häntä pitämään puheen. Puhujalavalla Anna pyörtyi ensin jännityksestä, mutta virottuaan meni takaisin lavalle ja piti puheensa. Tämän jälkeen hänestä tuli sukunsa voimakkaasta vastustuksesta huolimatta metodistikirkon ensimmäinen(?) naissaarnaaja ja pappi, ja hän onnistui käymään myös collegen suurista rahavaikeuksista huolimatta. Hän valmistui lisäksi lääkäriksi lähes nelikymppisenä. Hän kiinnostui naisliikkeestä ja alkoi työskennellä naisten ja naisten äänioikeuden puolesta.

Mary Antin (1881-1949) oli syntynyt Venäjällä, mutta koska juutalaisia sorrettiin siellä monin tavoin eikä heillä ollut juuri mitään oikeuksia, hänen perheensä muutti Yhdysvaltoihin, jossa Mary nautti täysin sydämin vapaudesta perheen köyhyydestä huolimatta; hän rakasti Amerikkaa. Hänestä tuli kirjailija ja maahanmuuttajien oikeuksien puolustaja ja hän kirjoitti mm. elämäkerran The Promised Land.

Alice C. Fletcher (1838-1923) oli hyvin yllättävä tuttavuus. Sivistyneessä Uuden-Englannin kodissa kasvanut tyttö nautti lukemisesta ja pianonsoitosta, mutta hän rakasti myös ulkona olemista, luonnon läheisyyttä ja ulkoilmaelämää. Hän julkaisi tutkimuksia Yhdysvaltain historiasta ja esihistoriasta, mutta hän halusi oppia suoraan sellaisilta ihmisiltä, jotka elävät läheisessä yhteydessä luontoon, minkä takia hän eli vuosia dakota- ja omahaintiaanien parissa. Hän ystävystyi heidän kanssaan, oppi heidän kielensä ja oppi arvostamaan ja rakastamaan heitä. Hän pääsi näkemään heidät sellaisina kuin he ovat perheensä parissa, ja kertoi kirjoissaan myös muille lempeästä intiaanista, toisenlaisesta kuin millaisena tämä yleensä Amerikassa esitettiin. Hän keräsi intiaanien runoja, tarkkaili heidän tapojaan ja rituaalejaan ja onnistui myös tallentamaan heidän musiikkiaan (todella vaikea tehtävä). Hän inhosi sitä, että valkoiset riistivät intiaaneilta näiden maat, ja auttoi useita intiaaneja saamaan lailliset oikeudet maahansa. Luvussa mainittiin myös Helen Hunt Jackson, joka taisteli samoin intiaanien oikeuksien puolesta ja oli kirjoittanut esimerkiksi Amerikan alkuperäisasukkaita puolustavan teoksen The Century of Dishonor.

Skotlantilainen Mary Slessor (1848-1915) oli kotoisin köyhästä työläiskodista, jossa isä joi, ja hän työskenteli lapsesta asti kutojana pitäen joskus kirjaa kangaspuiden päällä niin että voisi lyhyinä taukohetkinään lukea. Hän piti pyhäkoulua ja onnistui rohkeudellaan käännyttämään jengiläisiä puolelleen. Hän luki lähetyssaarnaajien työstä Afrikassa, kuunteli vierailevien lähetyssaarnaajien kertomuksia ja haaveili itsekin samanlaisesta työstä. Tämä onnistuikin lopulta, ja hän matkusti Calabariin nykyisen Nigerian alueelle. Hän ei antanut vaikeuksien lannistaa itseään, ja saatuaan alueella aikaan hyviä tuloksia meni kauemmas sisämaahan ihmissyöjinä tunnetun heimon alueelle, vaikka kaikki varoittivat häntä matkan vaaroista, ja onnistui voittamaan myös siellä asuvat ihmiset puolelleen.
          Mielestäni varsinkin varhaisten lähetyssaarnaajien työhön on liittynyt paljon ongelmia ("meidän ajattelutapamme ja uskomme on parempi kuin teidän, tehkää niin kuin me sanomme, noudattakaa meidän tapojamme ja tehkää meille työtä" ja joskus jopa myös "antakaa meille maanne ja olkaa käytännössä orjiamme"). Slessor auttoi kuitenkin paikallisia ihmisiä kaikilla osaamillaan tavoilla, tutustui heihin, kuunteli heitä ja piti heistä. Hän adoptoi monia hylättyjä lapsia (kaksosina syntyneet jätettiin metsään kuolemaan) ja asettui rohkeasti vastustamaan väärinä pitämiään ja julmia käytäntöjä, mutta pyrki kuitenkin näkemään asiat paikallisten ihmisten näkökulmasta ja ymmärtämään, miksi he toimivat niin kuin toimivat. Tekstistä päätellen monet paikalliset ihmiset myös rakastivat häntä. Toisaalta hän suostutteli brittihallituksen lähettämään konsuleita niille alueille, joilla oli työskennellyt, ja valvomaan näitä seutuja aselaivojen kanssa, mikä nykynäkökulmasta on tietysti imperialismia.

Puolalainen Ranskassa elämänuransa tehnyt fysiikan ja kemian nobelisti Marie Sklodowska Curie (1867-1934) on niin tunnettu, että en kirjoita hänestä.

Rauhannobelisti Jane Addamsista (1860-1935) kirjoitin elokuussa.

Jos näihin ihmisiin tutustuminen kiinnostaa, kirjan tekstit ovat helppolukuisia ja mielestäni mielenkiintoisia ja hyvin kirjoitettuja, paljon kiehtovampia kuin tämän bloggauksen teksti, jossa on vain näiden elämäkertojen runko. Kirja löytyy Gutenbergistä netissä luettavaksi tai eri latausvaihtoehdoilla. Vaikka Gutenbergin marginaalista tarkistamani sivumäärä on suuri, sivut ovat todella lyhyitä eli kirja ei ole kovin pitkä. Bloggauksen kuva on Gutenbergistä (nimet ovat kansikuvassa osittain eri järjestyksessä kuin kirjan elämäkerrat).

Edit 8.10.22, 10.10.22.

Mary R[osetta] Parkman: Heroines of Service, 1921 (1916). The Century Co. 322 sivua. Gutenbergistä.

Barack Obama: Laulan sinusta. Kirje tyttärilleni (Of Thee I Sing: A Letter to My Daughters, 2010)

Kun etsin Jane Addamsiin liittyviä kirjoja, kirjastosta löytyi myös tällainen teos. Kirjoitan siitä ensiksikin siksi, että sikäli kuin tiedän, hyvin harva muu minkään maan presidentti on kirjoittanut lasten kuvakirjoja, jos kukaan. Minusta on hienoa, että Obama on kirjoittanut aika vähäteltyyn genreen kuuluvan kirjan. Toiseksi, kun luin kirjasta ensin vain Jane Addamsista kertovat viisi riviä, ihmettelin miksi kirja on suomennettu - kaikki kirjan sankarit ja sankarittaret ovat amerikkalaisia, enkä saanut Addamsista kovinkaan paljon tietoa tuosta lyhyestä tekstistä. Sitten luin kirjan kuitenkin kokonaan, ja kokonaisuutena se oli paljon enemmän kuin osiensa summa ja ymmärsin kirjan kääntämisen syyt.

Kirjan alussa Obaman kaksi tytärtä lähtevät seikkailulle ja sen jälkeen siinä toistuu koko ajan sama rakenne. Aukeaman vasemmalla puolella on pieni kuva Obaman tyttäristä ja aukeamalla käsiteltävä sankari tai sankaritar lapsena, ja oikean puolen isossa kuvassa on tämä henkilö työssään aikuisena, jota vasemmalla puolella olevat lapset katsovat, ja lyhyt hänestä kertova teksti. Vasemmalla on myös käsiteltävän henkilön erikoisalaan liittyvä kysymys: Olenko kertonut teille miten luovia olette? ... että teillä on oma laulu? ... että teissä on voimaa? Vasemmalla olevien lasten joukko kasvaa koko ajan, kun kerrotaan yhä uusista ihmisistä. Lopun "yhteispotretissa", jossa on kirjassa käsiteltyjen ihmisten lisäksi monia muita amerikkalaisia lapsia, kysytään "Olenko kertonut teille, miten monenlaisista ihmisistä Amerikka muodostuu?"

Koska kirjan päähenkilöinä on hyvin monenlaisia ihmisiä - naisia ja miehiä, tumma- ja vaaleaihoisia, intiaaneja, tiedemiehiä, taiteilijoita, työläisiä, valtiomiehiä, kansalaisaktivisteja... - kirjasta muodostuu kokonaisuutena kuva ihmisten moninaisuudesta ja käsitys siitä, että jokainen ihminen ja jokainen lapsi on arvokas ja että jokaisella on paljon erilaisia lahjoja ja kykyjä. Ja että samassa maassa on monenlaisia ja monennäköisiä erilaisia ihmisiä, ja että tämä on hyvä asia, ja että ei ole väliä minkä näköinen on, tärkeää on se että on oma itsensä. Ja että menneisyyden ihmisten esimerkeistä voi ammentaa voimaa.

Obaman teksti on lämminhenkistä, rohkaisevaa ja henkilöitä lyhyessä tilassa melko hyvin kuvaavaa (vaikka tietysti auttaa, jos tuntee henkilön ennalta, esimerkiksi Jane Addamsin kuvaus jäi aika kapea-alaiseksi). Pidin myös Loren Longin kuvituksesta: se on suhteellisen realistista, mutta hänen kuvissaan on myös mielikuvitusta ja kiinnostavia yksityiskohtia ja ne ovat kauniita. Esimerkiksi kuva, jossa Istuvan Härän kasvot muodostuvat maiseman osista, on hieno. Myös Kristiina Rikmanin käännös toimii mainiosti - kun tekstiä on näin vähän, jokaisella sanalla on merkitystä.

Tässä vielä kirjassa käsitellyt ihmiset, jotta saa käsityksen sen monipuolisuudesta: Georgia O'Keeffe, Albert Einstein, Jackie Robinson, Istuva Härkä, Billie Holiday, Helen Keller, Maya Lin, Jane Addams, Martin Luther King Jr., Neil Armstrong, Cesar Chavez, Abraham Lincoln ja George Washington. Kirjan lopussa on lisäksi lyhyet elämäkertatiedot heistä.

Edit 2.10.22, 9.10.22.

Barack Obama: Laulan sinusta. Kirje tyttärilleni, 2011 (Of Thee I Sing: A Letter to My Daughters, 2010). WSOY. Käännös: Kristiina Rikman. 31 sivua (ei sivunumeroita).