sunnuntai 31. tammikuuta 2021

Shakespearen sisarukset -näytelmähaasteen koonti

Osallistuin viime vuonna Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogin Gregoriuksen Shakespearen sisarukset -näytelmähaasteeseen, joka päättyi tänään. Gregoriukselle kiitokset haasteesta! Se innosti minut taas pitkästä aikaa lukemaan näytelmiä, mikä on ollut todella nautittavaa, mielenkiintoista ja hauskaa, ja aion jatkaa näytelmien lukemista tämän jälkeenkin. Sen lisäksi, että pidän näytelmien lukemisesta ihan sellaisenaan, kirjallisuudenhistorian tuntemukseni on myös laajentunut ja syventynyt näytelmien ja muiden bloggaajien kirjoitusten lukemisen myötä, esimerkiksi Ketjukolaaja on lukenut valtavasti näytelmiä ja kuunnelmia ja Gregorius myös ranskankielisiä näytelmiä. Haluaisin innostaa muitakin kokeilemaan näytelmien lukemista, se on minusta usein jopa helpompaa kuin proosan lukeminen ja näytelmistä löytyy vaikka mitä kiinnostavaa!

Mielenkiintoisimpia löytöjä haasteajalta ovat olleet amerikkalainen 1900-luvun alkupuolen näytelmäkirjailija Susan Glaspell, 1950-luvun musta näytelmäkirjailija Lorraine Hansberry ja 1600-luvun klassikkokirjailija Aphra Behn, vaikka monet muutkin näytelmät ovat olleet mieleenjääviä.

Suoritin haasteen kaikki osiot: perushaasteen, Monipuolinen lukija -haasteen, Perehtyvä lukija -haasteen kaikkien kahdeksan ryhmän (katso postauksen loppu) osalta, tosin elossa olevien kirjoittajien suhteen vähän kyseenalaisesti, sekä Historiallinen lukija -haasteen.

Tässä tilastoja: luin yhteensä 26 näytelmää, joista 11 oli naisten kirjoittamia, 13 miesten, yksi nais- ja mieskirjailijan yhteisteos ja yksi useamman naiskirjoittajan kokoelmanäytelmä Naisten juomaa. Yksi näytelmä oli antiikista, yksi 1600-luvulta, viisi 1800-luvulta, 17 näytelmää 1900-luvulta ja kaksi 2000-luvulta (kokoelmanäytelmä toinen näistä). Vain yhden näytelmän ja kokoelmanäytelmän kirjoittajat olivat elossa, muut kuolleita. 15 näytelmää oli minulle tuntemattomien kirjailijoiden käsialaa, 10 sellaisten, joita olin lukenut aiemmin (tuossa kokoelmanäytelmässä oli molempia). Suomalaisia oli kahdeksan, ulkomaalaisia 18, ja maita olivat Suomen lisäksi Iso-Britannia, Yhdysvallat, Venäjä, Kanada, Sveitsi, Saksa ja Kreikka.

Tässä vielä lista haasteeseen lukemistani näytelmistä lukujärjestyksessä (kirjaimet viittaavat haastekohtiin):

Sofokles: Kuningas Paksujalka (BDFH)
Douglas Jerrold: Black-Ey'd Susan (George Rowell: Nineteenth Century Plays) (BDFG)
Edward Bulwer-Lytton: Money (George Rowell: Nineteenth Century Plays) (BDFG)
Tom Taylor and Charles Reade: Masks and Faces (George Rowell: Nineteenth Century Plays) (BDFG)
Nora Ratcliff: Pedlar's Progress (Andrew A. Orr: Invitation to Drama) (ADFG)
W. W. Jacobs ja Louis N. Parker: The Monkey's Paw (Andrew A. Orr: Invitation to Drama) (BDFG)
Norman Williams: A Battle of Wits (Andrew A. Orr: Invitation to Drama) (BDFG)
Yvonne Firkins: Royal Suspect (Andrew A. Orr: Invitation to Drama) (ADFG)
Pamela Hansford Johnson and C.P. Snow: The Pigeon with the Silver Foot. A Legend of Venice (Andrew A. Orr: Invitation to Drama) (ADFG)
Hilkka Honkakangas: Naistentutkija (ACFG)
Susan Glaspell: Trifles (Four Plays by Susan Glaspell) (ADFG)
Minna Canth: Hän on Sysmästä (ACFH)
Leonid Andrejev: Ihmisen elämä (BDFG)
Susan Glaspell: The Outside (Four Plays by Susan Glaspell) (ADFH)
Agapetus: Olenko minä tullut haaremiin? (BCFH)
Kaarlo Erho: Hasalan hovin haamu (BCFG)
Friedrich Dürrenmatt: Meteori (BDFH)
Agapetus: Kaikenlaisia vieraita (BCFH)
Susan Glaspell: The Verge (Four Plays by Susan Glaspell) (ADFH)
Lorraine Hansberry: A Raisin in the Sun (ADFG)
Doris Dörrie: Happy (ADEH)
Agapetus: Kas niin, Mimmi! (BCFH)
Bernard Shaw: Ei sitä voi koskaan tietää (BDFG)
Hilja Valtonen: Valitusaika on ohi (ACFH)
Aphra Behn: The Rover (ADFG)
Naisten juomaa (eri kirjoittajia, pääasiassa ACEG)

A. Naisen kirjoittama teos
B. Miehen kirjoittama teos
C. Suomalaisen kirjoittama teos
D. Ei-suomalaisen kirjoittama teos
E. Teoksen kirjoittaja on elossa (lukuhetkellä)
F. Teoksen kirjoittaja on kuollut
G. Teos kirjailijalta jolta en ole ennen lukenut mitään
H. Teos kirjailijalta jonka tuotantoa olen lukenut aiemmin (näytelmiä tai muuta)

Lisäys 1.2.21.

Marietta Holley: Samantha on the Woman Question, 1913 (klassikkohaaste)

On aina hauskaa löytää uusi kiinnostava kirjailija historian hämäristä. Ajattelin ensin lukea blogini ensimmäiseen, Gregoriuksen isännöimään 12. klassikkohaasteeseen kirjan, josta kaikki ovat todennäköisesti kuulleet mutta vain harva lukenut (ehkä myöhemmin). Sitten klassikokseni valikoitui kuitenkin enemmän blogini yleistä linjaa noudattaen kirjailija, josta kukaan ei ole todennäköisesti kuullutkaan - ainakaan minä en ollut ennen viime syksyä, jolloin hänen kirjansa nimi osui sattumalta silmiini.

Voidaan tietysti keskustella siitä, onko tällainen kirja klassikko, enkä ehdottomasti väitä sitä sellaiseksi. Klassikkoasemalle löytyy kuitenkin perusteita:

- Kirja on vanha.
- Kirja (ainakin Holleyn aikaisemmat kirjat) oli omana aikanaan suosittu ja merkityksellinen, se käsitteli oman aikakautensa tärkeitä kysymyksiä, Holleyn kirjoja käännettiin muille kielille, ja niitä luettiin Yhdysvaltojen lisäksi myös Euroopassa.
- Kirjasta on otettu uusintapainos (tosin outo; omassa kirjassani ei ole julkaisijan nimeä eikä julkaisuvuotta, vaikka se näyttää vain muutaman vuoden ikäiseltä).
- Kirja on hauska ja älykäs.

Marietta Holley (1836-1926) oli amerikkalainen humoristi ja satiirikko, jonka kirjat olivat bestsellereitä 1800-luvun lopulla. Häntä verrattiin usein Mark Twainiin, ja häntä pidetään yhtenä Yhdysvaltojen tärkeimmistä varhaisista naishumoristeista. Holley oli mm. Twainin ja kuuluisan naisasianaisen Susan B. Anthonyn ystävä. (Wikipedian artikkeliin kannattaa suhtautua varauksella, koska se näyttää koostuvan suureksi osaksi suorista lainauksista 1800-luvun tietoteoksista.)

Halusin nostaa Holleyn esiin, koska Holley ansaitsee sen, ja kuinka monta naishumoristia 1800-luvulta tiedätte? Se, että Twain muistetaan nykyään toisin kuin Holley, johtuu varmaan ainakin siitä, että Holley oli 1) nainen, 2) hänen kirjojensa oikeinkirjoitus poikkeaa paljon standardista, minkä takia niiden lukeminen on aluksi aika hankalaa, mutta mikä on olennainen osa niitä, ja 3) hänen kirjojensa aiheet käsittelevät ehkä ajankohtaisempia asioita kuin Twainin kirjat - ainakin niissä kolmessa teoksessa, joita olen lukenut, aiheina ovat naisten oikeudet ja alkoholin myynnin kieltäminen - joten ne eivät välttämättä tunnu yhtä ajattomilta kuin Twainin klassikkoteokset.

Samantha on the Woman Question on ilmeisesti yhdistelmä kahdesta Holleyn aiemmasta kirjasta. Sen sankari ja minäkertoja on Samantha, joka näyttää olevan lähes kaikkien Holleyn kirjojen päähenkilö, ja joka on oleellinen osa Holleyn kirjojen viehätystä. Keski-ikäinen, hyväsydäminen, tervejärkinen, toimelias ja topakka Samantha on maatalon emäntä, jolla on kaksi aikuista lasta, Tirzah Ann ja Thomas Jefferson, ja joka on naimisissa Josiah Allenin kanssa. Holleyn kirjojen kirjoittajaksi merkittiin 1800-luvulla "Josiah Allen's Wife", mikä oli Wikipedian mukaan protesti ajan liian koristeellisia kirjailijanimiä vastaan. Tästä voisi päätellä, että Samantha näkee itsensä vain miehensä jatkeena, mutta mikään ei voi olla kauempana totuudesta. Heidän avioliittonsa on onnellinen ja tasa-arvoinen ja Samantha rakastaa miestään kovasti, mutta hän näkee tämän henkiset rajoitukset selvästi, tämän mielipiteet eivät tee häneen mitenkään kovin suurta vaikutusta, ja hän pitää tiukasti kiinni itsemääräämisoikeudestaan.

Now Tirzah Ann, you are inclined to be sentimental. You took it from your pa. Josiah Allen, if he was encouraged, would act spoony. I remember when we were first engaged he called me a little angel. I just looked at him and says I, I weigh 204 pounds by the stillyards; and he didn’t call me so agin. I guess he tho’t 204 pounds would make a pretty hefty angel. No, Tirzah Ann, sentiment hain’t my style; reason and common sense are my themes. (Betsey Bobbett, a drama; 204 paunaa on noin 93 kiloa.)
...
But truly the word, "Woman's Suffrage," rousts [Josiah] up as quick as a mouse duz a drowsy cat, so, sez he, "I can't let you go, Samantha, into any such dangerous and onwomanly affair."
          "Let?" sez I in a dry voice; "that's a queer word from one old pardner to another."
(s. 23)

Samantha on kerrassaan mainio tyyppi. Hänen jalkansa ovat lujasti maassa, ja kirjojen huumori syntyy usein siitä, miten hän reagoi muiden korulauseisiin, sentimentaalisuuteen ja pinnalliseen retoriikkaan, ja siitä, miten suuret yhteiskunnalliset asiat yhdistetään ruohonjuuritason asioihin. Tähän liittyy myös kirjojen kieli: monet sanat on kirjoitettu niin kuin ne lausutaan, ei englannin usein älyttömien oikeinkirjoitussääntöjen mukaan. Tämä lisää kirjojen maanläheisyyttä, ja voisi ajatella, että se tekee kirjojen kertojasta myös jotenkin naurettavan ja sivistymättömän tuntuisen, mutta ei: Samantha edustaa kirjoissa (maaseudun ihmisten?) terveen järjen ääntä ja inhimillisyyttä. Hänen persoonaansa on vaikea kuvata, koska hän on yhtä aikaa huvittava, vaikuttava, omintakeinen ja sympaattinen. Hänen mielipiteensä ovat älykkäitä ja perusteltuja.

Tämän kirjan juoni tai paremminkin kehyskertomus on se, että Samantha lähtee Josiahin kanssa matkalle Washingtoniin osallistuakseen Allenien sukukokoukseen, tavatakseen serkkunsa Dianthan, ollakseen mukana suffragettien isossa ulkoilmatapahtumassa, ja nähdäkseen Capitolin. Hänen kylänsä ihmiset antavat hänelle kaikenlaisia asioita toimitettavaksi pääkaupungissa, ja tärkeimpänä näistä ovat Serepta Pesterin asiat: She wanted the Whiskey Ring destroyed and her rights, and she wanted 'em both inside of two weeks. Sereptalla on hyvä syy haluta lakien muutosta, koska hän on itse menettänyt miehensä viinalle ja pienet lapsensa miehelleen tämän erottua Sereptasta, ja hänen naissukulaisensa ovat kärsineet lain ja miesten kourissa kaikilla mahdollisilla tavoilla, mutta aina täysin lain mukaisesti.

"I would love to obleege Serepta," sez [the Senator], "because she belongs to such a lovely sect. Wimmen are the loveliest, most angelic creatures that ever walked the earth; they are perfect, flawless, like snow and roses."
          Sez I firmly, "They hain't no such thing; they are disagreeable creeters a good deal of the time. They hain't no better than men, but they ort to have their rights all the same."
(s. 34)

Samantha matkustaa Washingtoniin ja tapaa presidentin (tuolloin kai William Taft) ja lähes kymmenen senaattoria ja esittää kaikille Sereptan asian. Monet suhtautuvat hänen asiaansa myötätuntoisesti, toiset eivät, mutta kaikki väittävät, etteivät voi tehdä asialle mitään. Samantha näkee myös suffragettien kulkueen ja kuuntelee heidän puheitaan, ja osallistuu salaa kirjan lopussa kotikylässään miesten kerhon suffragetteja vastustavaan kokoukseen. Näiden tapahtumien puitteissa marssitetaan esiin kaikki vanhat tylsät argumentit naisten äänioikeutta (jonka toivottiin olevan USA:ssa todellisuutta vihdoin vuonna 1916) ja yleensä yhteiskunnallista osallistumista vastaan, jotka Samantha tekee omilla huomioillaan ja perusteluillaan naurettaviksi ja pätemättömiksi. Kirjassa puhutaan myös englantilaisten suffragettien militantista äänioikeustaistelusta, jonka syyt Samantha ymmärtää, mutta pitää amerikkalaisten naisten rauhallisempaa tapaa parempana.

"Serepta sez you call wimmen angels, and you don't give 'em the rights of the lowest beasts that crawl on the earth. And Serepta told me to tell you that she didn't ask the rights of a angel; she would perfectly contented and proud, if you would give her the rights of a dog - the assured political rights of a yeller dog. ...
          A dog, Serepta sez, don't have to be hung if it breaks the laws it is not allowed any hand in making; a dog don't have to pay taxes on its bone to a Govermunt that withholds every right of citizenship from it; a dog hain't called undogly if it is industrious and hunts quietly round for its bone to the best of its ability, and tries to git its share of the crumbs that falls from that table bills are laid on.
          A dog hain't preached to about its duty to keep home sweet and sacred, and then see that home turned into a place of danger and torment under laws that these very preachers have made legal and respectable. A dog don't have to see its property taxed to advance laws it believes ruinous, and that breaks its own heart and the heart of other dear dogs. A dog don't have to listen to soul-sickening speeches from them that deny it freedom and justice, about its bein' a damask rose and a seraph, when it knows it hain't; it knows, if it knows anything, that it is jest a plain dog."
(s. 37)

Teoksessa ei koroteta naisia jalustalle, mutta siinä puolustetaan vankkumatta heidän oikeuksiaan. Samanthan mielipiteet edustavat hieman vesittynyttä muotoa 1800-luvun puolivälin luullakseni radikaalimmasta feminismistä, ja hän pitää naisten roolia vaimona ja äitinä hyvin tärkeänä, mutta on joka tapauksessa vakaasti sitä mieltä,että naisten mielipiteitä pitää arvostaa yhtä paljon kuin miestenkin, heillä pitää olla samat oikeudet kuin näilläkin, ja että yhteiskunta olisi paljon parempi ja onnellisempi, jos naiset voisivat äänestää.

Nautin kirjasta senkin takia, että olen viime aikoina lukenut jonkin verran 1800-luvun kirjallisuutta, ja tämä sopi hienosti täydentämään lukemiani kirjoja. Tämä on tietysti tendenssikirjallisuutta, ehkä enemmän kuin muut Holleyn kirjat, mutta hyvin kirjoitettua ja hauskaa sellaista, ja mielestäni nykyäänkin mukavaa luettavaa.

Gutenbergistä löytyy paljon Marietta Holleyn kirjoja. Amazonissa on lukijan kirjoitus Holleyn Samantha-kirjoista (sivun alaosassa).

Lisäys 2.2.2021.

Marietta Holley: Samantha on the Woman Question, 1913. Uusintapainos varmaan 2010-luvulta. 79 sivua.

lauantai 30. tammikuuta 2021

Naisten juomaa, 2005 (näytelmä)

Kannessa Pirkko Hämäläinen, Sanna-Kaisa Palo ja Leena Uotila.

Nainen ja alkoholi on asia, joka herättää vielä suurempia tunteita kuin mies ja alkoholi (molemmat liian pitkälle mennessään tietysti todella kurjia juttuja). Kuten näytelmän ohjaaja Taru Mäkelä sanoo alkutekstissään, suomalaiset rakastavat kuuluisia miesjuoppojaan, mutta jos esimerkiksi Minna Canth tai Larin Paraske olisivat olleet alkoholisoituneita, heistä ei todennäköisesti olisi tullut arvostettuja.

Näytelmän lähtökohta on kiinnostava: noin tusinalle kirjoittajalle annettiin tehtävänanto "Nainen ja alkoholi", johon saatiin paljon monipuolisia ja näkökulmiltaan vaihtelevia tekstejä, ja niistä koostettiin esitys. Naisten juomaa on tanakka cocktail, joka sisältää kaikkea: surua, kauhua, pelkoa, häpeää, jännitystä sekä tietenkin huumoria. Filosofi Ludwig Wittgensteinia luovasti lainaten voidaan todeta, että siitä, mistä ei voi puhua, täytyy tehdä teatteria (Taru Mäkelä, s. 8).

Näytelmä esitettiin Teatteri Jurkassa vuonna 2005 kolmen näyttelijän voimin ja se koostuu 20 eri osiosta. Mukana on pienoisnäytelmien lisäksi kolme lyhyttä Marguerite Durasin ja Rosa Liksomin proosatekstiä sekä ote teoksesta Lasinen lapsuus. Minulle tuttuja näytelmien kirjoittajia olivat Anna-Leena Härkönen, Tiina Lymi ja Kati Outinen. Erään näytelmän kirjoittajiksi on merkitty Miira Karhula/Aleksis Kivi, vaikken kyllä tunnistanut ollenkaan, mikä näytelmässä liittyi Kiven teoksiin (joita tunnen aika huonosti).

Naisten juomista valotetaan hyvin monelta kannalta sekä vuoropuheluina että monologeina, tuokiokuvina elämästä: on pullojenpiilotteluyritys, täydellisen kotiäidin romahdus, työpaikan juhlien tapahtumien selvittelyä jälkikäteen, yritystä päästä kuiville, haimasairaudesta kärsivät naiset sairaalan osastolla, kolmen 15-vuotiaan tytön örvellysretki, työssä juomista, tipattoman tammikuun aloitus (ja lopetus)... Kirjasta puuttuu oikeastaan vain kuvaus kohtuujuomisesta. Kirjoittajat ovat hienosti pystyneet luomaan mielenkiintoisia ja koskettavia tarinoita hyvin pienellä sivumäärällä.

Aihetta ei mitenkään kaunistella, ja melkein kaikissa teksteissä on kyse jo todella pahaksi kehittyneestä ongelmasta tai rankasta kertajuomisesta. Kaikkein surullisimpia ovat tietysti näytelmät, joissa 8-vuotias tyttö hoivaa aamulla tottuneesti krapulaista äitiään käärimällä tälle sätkiä ja tuomalla oluen, tai jossa toinen pieni tyttö käy anelemassa vanhempiaan baarista kotiin. Liian juomisen seuraukset läheisille, varsinkin lapsille, tulevat selvästi esiin, ja monessa näytelmässä (vaikkei läheskään kaikissa) on mukana myös se häpeä, jota nainen tuntee juomisensa takia. Juomisen syitä ja alkoholin viehätystä kuvataan joissakin näytelmissä - eräässä näytelmässä viini tai samppanja alkaa puhua naiselle ja houkuttelee juomaan itseään, ja muuttuu sitten naisen perheenjäseneksi.

Tämä oli kiinnostava kokoelma, ja jos aihe kiinnostaa, kirja kannattaa lukea, vaikkei näytelmiä muuten harrastaisikaan: kirja on helppolukuinen, tyylit ja aiheet vaihtelevat paljon, ja mukana on myös huumoria ja ymmärrystä henkilöitä kohtaan, vaikka aiheet rankkoja ovatkin.

Aion rimaa hipoen ottaa tällä näytelmällä perehtyvän lukijan haastekohdan myös nykynäytelmien osalta (kirjailija on elossa) Shakespearen sisarukset -haasteessa sillä perusteella, että vaikka eri näytelmät ovat hyvin lyhyitä, ne ovat kuitenkin itsenäisiä kokonaisuuksia. Lisäksi saan tästä odottamatta myös Helmet 2020 -haasteen kohdan 22, kirjassa on epäluotettava kertoja: Anna-Leena Härkösen näytelmässä "Missä mennään" kolme erinimistä naista, jotka osoittautuvat samaksi ihmiseksi, perustelee muutaman sivun verran, miksi he eivät ole alkoholisteja. Viina on mulle ongelma vasta kun sitä ei ole.

Kirjan kirjoittajat: Anna-Leena Härkönen, Miira Karhula, (Aleksis Kivi,) Marguerite Duras, Pirjo Toikka, Tiina Lymi, Kati Outinen, Johanna Hartikainen, Ilse Rautio, Sussa Lavonen, Kirsti Nordin, (Irja Askola,) Liisa Ryömä, Rosa Liksom, Gunilla Hemming.

Kalevan kirjoitus Teatteri Jurkan vuoden 2005 esityksestä tässä.

Naisten juomaa (näytelmä, koostuu 20 eri osiosta), 2005, eri kirjoittajia. Kirja kerrallaan / Books on Demand. Kansi: Pekka Kaikkonen, kuva: Yehia Eweis. 157 sivua.

maanantai 25. tammikuuta 2021

Aphra Behn: The Rover (Part I); or, The Banish'd Cavaliers, 1677

Tammikuu ja vähän joulukuukin menivät eri tavalla kuin odotin, ja lisäksi minulla on ollut muutaman viikon kirjoitusjumi (melkein kaikki joulu- ja tammikuun bloggaukset ovat aiemmin kirjoitettuja), joten postauksissa on ollut pitkähkö tauko. Olen kuitenkin lukenut monia hyviä kirjoja myös tänä aikana, joten nyt pitää joko kirjoittaa paljon, jättää kirjoittamatta joistakin lukemistani kirjoista tai kirjoittaa ytimekkäitä ja lyhyitä (yhdistelmä)bloggauksia. Aloitan näytelmästä, koska Shakespearen sisarukset -näytelmähaaste päättyy sunnuntaina.

Mary Bealen muotokuva Aphra Behnistä (Wikipedia)

Aphra Behn (1640-1689) oli englantilainen näytelmäkirjailija, runoilija, romaanikirjailija ja kääntäjä sekä vakooja. Hän oli ensimmäisiä kirjoittamisella elantonsa ansaitsevia englantilaisia naisia, ja vaikka häntä ei Suomessa taideta juuri tuntea, hän on ollut esikuvana monelle englanniksi kirjoittavalle naiselle. Virginia Woolf kirjoittaa hänestä näin Omassa huoneessa: "Kaikkien naisten pitäisi yhdessä tuoda kukkia Aphra Behnin haudalle... koska hän mahdollisti sen, että naiset voivat sanoa, mitä ajattelevat" (käännös minun). "Virginia Woolf piti Aphra Behniä ensimmäisenä naiskirjailijana, joka todisti, että rahaa saattoi ansaita kirjoittamalla, ehkä uhraamalla joitakin miellyttäviä ominaisuuksia; ja näin vähitellen kirjoittamisesta ei tullut pelkästään merkkiä hulluudesta ja seonneesta mielestä, vaan se oli asia, jolla oli käytännöllistä merkitystä" (Wikipedia).

Behn kirjoitti yhteensä 18 näytelmää, joista tämä komedia on tunnetuimpia. Vasta bloggausta kirjoittaessani huomasin, että Kersti Juva on kääntänyt sen Kansallisteatterin esitystä varten suomeksi vuonna 1995 nimellä Veijari eli karkotetut kavaljeerit (käännöstä ei kuitenkaan löydy ainakaan yleisistä kirjastoista). Lisäksi Behniltä on suomennettu vuonna 2018 romaani Oroonoko, eli kuninkaallisen orjan tarina.

The Rover sijoittuu Napoliin ja sen sankareita ovat (kuningasmielisyytensä takia?) ulkomaille karkotetut englantilaiset herrasmiehet, sankarittaria taas ovat neuvokkaat ja rohkeat naiset, sisarukset Florinda ja Hellena ja heidän serkkunsa Valeria. Tärkeänä osana tapahtumissa on myös kuuluisa kurtisaani Angelica. Belvile on rakastunut Florindaan ja Florinda Belvileen, mutta rakastavaisten mahdollisuudet näyttävät huonoilta, koska Florindan matkoilla oleva isä haluaisi tämän naivan erään rikkaan vanhan miehen, Florindan veli Don Pedro taas ystävänsä Don Antonion. Hellenalle on suunniteltu nunnan elämää, mutta hänellä on omat vahvat käsityksensä siitä, mitä hän haluaa, ja Valerialla on omat suunnitelmansa. Belvilen ystävä, rahaton kapteeni Willmore on näytelmän nimihenkilö Rover, Veijari. Hän rakastuu naamioituneen Hellenan henkevyyteen ja älyyn ja tämä Willmoreen, mikä ei kuitenkaan estä Willmorea viettämästä yötä Angelican kanssa (jolloin tämä rakastuu Willmoreen kiihkeästi, ensimmäistä kertaa elämässään) ja yrittämästä humalassa raiskata Florindaa. (Miten tällainen henkilö voi olla romanttinen sankari?)

Tämän nopeatempoisen näytelmän juoni on monipolvinen, monimutkainen ja epäuskottava ja pyörii sen ympärillä, kuka päätyy sänkyyn kenenkin kanssa ja millä hinnalla - joskus aivan sananmukaisesti; Angelican hinta kuukaudelta on 1000 kruunua (crowns). Kunnon naiset (women of quality) asettavat hinnaksi avioliiton, kun taas näytelmän miehet Belvileä lukuun ottamatta yrittävät kauniilla puheilla tai rahalla, joskus myös väkivalloin, saada heiltä seksiä ilman tätä.

Hell. I perceive, good Father Captain, you design only to make me fit for Heaven—but if on the contrary you should quite divert me from it, and bring me back to the World again, I should have a new Man to seek I find; and what a grief that will be—for when I begin, I fancy I shall love like any thing: I never try’d yet.

Will. Egad, and that’s kind—Prithee, dear Creature, give me Credit for a Heart, for faith, I’m a very honest Fellow—Oh, I long to come first to the Banquet of Love; and such a swinging Appetite I bring—Oh, I’m impatient. Thy Lodging, Sweetheart, thy Lodging, or I’m a dead man.

Hell. Why must we be either guilty of Fornication or Murder, if we converse with you Men?—And is there no difference between leave to love me, and leave to lie with me?

Will. Faith, Child, they were made to go together.

Näytelmä ei teemaltaan tai tapahtumiltaan kiinnostanut minua kovin paljon, varsinkin kun monet näytelmän ihmisistä puhuivat monimutkaisesti ja aika hankalaa kieltä, mutta näytelmän luonteikkaat, älykkäät naiset olivat ihania. Vaikka Florindan isä ja veli halusivat kumpikin naittaa Florindan vastoin tämän tahtoa, hän toimi kuitenkin oman päänsä mukaisesti ja juonitteli saadakseen rakastamansa miehen. Lempihenkilöni näytelmässä oli sanavalmis, suorapuheinen, epäkunnioittava ja rohkea Hellena (vaikka hänen miesmakunsa olikin kyseenalainen), joka pukeutui eräässä kohtauksessa mieheksi ja tavoitteli aktiivisesti, mutta omilla ehdoillaan Willmorea. (Hellena ja Willmore muuten paljastivat toisilleen nimensä vasta kun olivat päättäneet mennä naimisiin.) Serkku Valeria auttoi siskoksia ja löysi itsekin itselleen miehen, ja mustasukkaisuuden raastama kurtisaani Angelica uhkasi Willmorea pistoolilla huomattuaan tämän rakastuneen toiseen naiseen. Näytelmän naiset eivät siis olleet mitään kainoja hissukoita, jotka tekevät niin kuin miehet sanovat, vaan aktiivisia ja omapäisiä ihmisiä, jotka tiesivät mitä halusivat, eivät pyydelleet halujaan anteeksi ja tavoittelivat haluamaansa esteistä välittämättä, ja esittivät asiansa myös tyylikkäästi.

Ped. What’s this I hear? false Girl, how came you hither, and what’s your Business? Speak.   ...

Hell. I had e’en as good tell it, as you guess it. Faith, Brother, my Business is the same with all living Creatures of my Age, to love, and be loved, and here’s the Man.

Amy Margaret Atchley on kiinnostavan tuntuisessa tutkielmassaan vertaillut Aphra Behniä ja sukupolvea nuorempaa näytelmäkirjailijaa Susanna Centlivreä (1669-1723) ja kuvannut yhteiskuntaa, jossa he elivät. Tutkielman mukaan Behniä moitittiin moraalittomuudesta siksi, että hän esitti näyttämöllä niin uskallettuja aiheita, kun taas miesten näytelmissä tällaista pidettiin normaalina. Behn pystyi kuitenkin ansaitsemaan elantonsa kirjailijana yhteiskunnassa, jossa naisia pidettiin miehiä lahjattomampina ja heille asetettiin paljon enemmän rajoituksia, joten hän oli varmastikin taitava. Rover noudattaa aikaisemman näytelmän, Tom Killigrew'n Thomason, juonta ilmeisesti aika tarkasti, mutta Behn on Roverin esipuheen kirjoittajan mukaan tehnyt näytelmästä kuitenkin kokonaan omansa. Behnin näytelmissä oli ehkä toistuva teema se, että näytelmän sankarittaret juonittelivat isäänsä tai veljiään vastaan, jotka halusivat näiden menevän naimisiin epämiellyttävän miehen kanssa; Behn kannatti näytelmissään näin naisten oikeutta valita itse oma aviomiehensä ja muutenkin naisten suurempaa vapautta ja itsemääräämisoikeutta.

Hell. That Blush betrays you—I am sure ’tis so—or is it Don Antonio the Vice-Roy’s Son?—or perhaps the rich old Don Vincentio, whom my father designs for your Husband?—Why do you blush again?

Flor. With Indignation; and how near soever my Father thinks I am to marrying that hated Object, I shall let him see I understand better what’s due to my Beauty, Birth and Fortune, and more to my Soul, than to obey those unjust Commands.

Hell. Now hang me, if I don’t love thee for that dear Disobedience. ...

Näytelmästä oppi myös paljon huudahduksia ja sanontoja: Fie! Hang me! Hark you! 'Sheartlikins (jonkinlainen kirosana), A pox upon him/it (rokko/kuppa hänen/sen päälle), Egad, Nay, Prithee (pyydän), Faith (todellakin)...

Luin näytelmän puhelimella Gutenbergistä. Olen lukenut näytelmiä viideltä eri vuosisadalta (antiikki, 1600-luku, 1800-luku, 1900-luku ja 2000-luku), joten olen nyt historiallinen lukija Shakespearen sisarukset -haasteessa.

Lisäys 2.2.2021.

Aphra Behn: The Rover (Part I); or, The Banish'd Cavaliers, 1677. Viisinäytöksinen komedia, noin 100 sivua. The Project Gutenberg eBook: The Works of Aphra Behn, Vol. 1.

keskiviikko 6. tammikuuta 2021

Hilja Valtonen: Valitusaika on ohi. Kolminäytöksinen huvinäytelmä, 1951

Tutustuin Hilja Valtosen kirjoihin jo nuorena. Hän on minulle ja varmaan monelle muullekin tuttu esimerkiksi Vaimokkeesta (1933) tai muista hersyvistä romaaneistaan, joissa sankarina on topakka, lannistumaton nuori nainen ja joiden kirjoitustyylissä on etenkin vanhemmissa suomalaisissa romaaneissa harvinaista keveyttä ja iloisuutta, mutta jotka ovat siitä huolimatta vakaasti todellisuuteen ankkuroituneita. Tämä 1950-luvulta oleva näytelmä on odotetusti komedia, mutta siinä on yllättävänkin vakavia teemoja.

HERRA PETTERI  Miehelläsi on toinen syy ottaa avioero kuin se, jonka hän mainitsi. Hänellä on ... toinen nainen.
HANNA 
(Hetken vaiettuaan. Rauhallisesti.) Väärin, rakas ystäväni ... Ei toinen, vaan kuudes. (58-59)

Älykäs, kaunis, järkevä ja pätevä keski-ikäinen Hanna on kansakoulun johtajaopettaja, joka on asettunut ehdolle eduskuntavaaleihin. Tultuaan kotiin taas yhdeltä reissultaan hänen miehensä, kauppaedustaja Heikki Järvinen, suuttuu tästä kuullessaan ja käskee häntä avioeron uhalla vetämään nimensä pois listalta, mutta tämä ei ole enää mahdollista, koska "valitusaika on ohi". Pariskunnalla on aikuiset lapset, sosiologiaa opiskeleva reipasotteinen tytär Tuikki ja voimistelunopettajaksi valmistunut Jokke, joista varsinkin Tuikilla on näytelmässä tärkeä osa. Herra Petteri on toinen kansanedustajaehdokas, Hannan hyvä ystävä ja paikkakunnan viehättävä viisikymppinen naimaton sarjakosija.

Sivuosissa on hauskoja hahmoja: Rissasen Pappa, patavanhoillinen ja pihi mutta jääränäkin sympaattinen, vahvaa murretta puhuva talollinen, joka koulun johtokunnan taloudenhoitajana on torpannut Hannan perheen toiveen uusista tapeteista jo vuosien ajan, sekä iso ja lihava, äänekäs, helposti tulistuva ja leppyvä, Hannan puolta intohimoisesti pitävä kirjakauppias Martta, jolla on vakaat feministiset periaatteet ja joka toimii Hannan taustatukena vaalitaistossa. Toisen naisen roolia hoitavat eri paikkakunnalla asuvat kahvilanomistaja Kerttu Nieminen ja tämän tytär Taru. Mukana on myös "rikas rouva" Iisa Siniselkä, joka kailottaa estottomasti ja itsetyytyväisesti hyvin sovinistisia näkemyksiä naisen paikasta kodissa ja politiikassa, sekä tämän tytär, hempeä ja tunteellinen Ansu.

Ydinjuoni on siis se, että Heikki pettää vaimoaan ja vikittelee toisessa kaupungissa uutta valloitustaan, tytärtään nuorempaa naista, joka luulee Heikkiä naimattomaksi, sekä se, miten varsinkin ensi kertaa isänsä petollisuuden selville saava Tuikki tähän suhtautuu. Toisessa näytöksessä on mainio pitkä kohtaus, jossa Hanna, Tuikki ja Martta laittavat Kerttu Niemisen kotona Heikin seinää vasten ja kasaavat tämän pään päälle tulisia hiiliä esittäen olevansa hänen serkkujaan ja muita sukulaisiaan.

Juonta tärkeämpi on näytelmän feministinen vire: siinä käsitellään monipuolisesti naisen asemaa kotona ja yhteiskunnassa eri henkilöiden suilla esitettyjen asenteiden kautta, ja tämä tekee näytelmästä perhedraamaa yleispätevämmän ja mielestäni edelleen kiinnostavan, vaikka näytelmä onkin keveydessään aika pintapuolinen. Tietysti tuo pettämisjuonikin liittyy naisen ja miehen rooleihin ja siihen, mitä molempien katsotaan tai ei katsota olevan oikeutettuja tekemään. Hannan kansanedustajaehdokkuus mahdollistaa ajatusten esittämisen naisista politiikassa.

Tässä kiinnostava historiallinen yksityiskohta (en ole lukenut tätä mistään muualta, joten en tiedä, pitikö tämä todella tuolloin paikkansa): näytelmän mukaan kansakouluissa oli tuohon aikaan mieskiintiö. Laki määrää, että jos kaksiopettajaisessa koulussa on ennestään pätevä naisopettaja, on sinne toiseksi otettava mies (42) - vaikka naishakija olisi parempi vaihtoehto ja mieshakija juoppo ja arvosanoiltaan naista huonompi, kuten näytelmässä.

Tuikin ja Joken kinastelu näytelmän alussa oli minusta vähemmän houkutteleva alku tälle näytelmälle ja se käynnistyi muutenkin hieman hitaasti, mutta vauhtiin päästyään se oli oikein hauska. Rissasen Papan repliikkejä lukuun ottamatta näytelmässä puhutaan yleiskieltä.

Hilja Valtonen: Valitusaika on ohi. Kolminäytöksinen huvinäytelmä, 1951. Otava. 160 sivua.

lauantai 2. tammikuuta 2021

Kailash Sankhala: Tiikeri! Intiantiikerin tarina, 1979 (1977)

Länsimaissa asuvana ihmisenä saa helposti sellaisen käsityksen, että jos hyviä asioita (luonnonsuojelu, ihmisten toimeentulo, ihmisten jokapäiväinen elämä, ihmisoikeudet, naisten oikeudet...) halutaan edistää ei-länsimaisissa maissa, tarvitaan länsimaisia ihmisiä, jotka menevät paikan päälle auttamaan ja neuvomaan, miten asiat kannattaa ja pitää hoitaa. Monet länsimaiset järjestöt tekevät tietysti hyvää ja tärkeää työtä niin lännessä kuin muuallakin (olen itsekin muutaman jäsen), mutta koska meillä kerrotaan melkein vain länsimaisista toimijoista, unohtuu helposti, että myös muissa kuin länsimaissa on paljon fiksuja ja aktiivisia ihmisiä, jotka välittävät maastaan ja joista osa toimii tarmokkaasti asioiden parantamiseksi. Siksi oli hauskaa löytää kirpparilta tällainen kirja, jossa intialainen tiikerien tutkija ja koko elämänsä tiikerien kanssa toiminut luonnonsuojelija kertoo tiikereistä, niiden elämästä Intiassa ja niiden suojelusta.

Kailash Sankhala oli kirjan kirjoittamisen aikaan toiminut lähes koko ikänsä metsänvartijana ja tutkijana ja tutustunut tänä aikana tiikereihin biologiselta, ekologiselta ja etologiselta eli käyttäytymisen kannalta, ei vain aseen tähtäimessä olevana metsästyksen kohteena, kuten lähes kaikki ennen häntä. Tiikerinmetsästys oli ollut sekä maharadzojen, englantilaisten siirtomaaherrojen ja kuninkaallisten huvia niin kauan, että tiikerien määrä oli 1970-luvulla vähentynyt todella hälyttävästi. Jopa Sankhala itse oli käskettynä tappanut tiikerin opiskeluaikoinaan, koska tätä odotettiin metsänvartijaopiskelijoilta (!). Suurimpana syynä tiikerien määrän "katastrofaaliseen laskuun" oli kuitenkin se niin monesta yhteydestä tuttu tarina, että ihminen oli tuhonnut niiden elinalueita laidunmaiden ja viljelyalueiden lisäämiseksi.

Sankhalaa harmittaa selvästi, että Intian upea luonto on jäänyt Afrikan hienon luonnon varjoon sekä luontodokumenteissa että ihmisten mielissä, minkä ymmärtää kirjan luettuaan: Intia kuuluu kolmeen maapallon kuudesta eliömaantieteellisestä vyöhykkeestä: etiopialaiseen, palearktiseen ja orientaaliseen. Mikään muu maa tai edes maanosa ei kuulu useampaan kuin kahteen (89). Minulle oli yllätys esimerkiksi se, että tiikerien elinalueilla Pohjois-Intiassa on yöpakkasia. Luonnon monimuotoisuus joillakin Intian alueilla tuntuu ällistyttävältä, tässä eräs kuvateksti: Kazirangan korkeaa heinikkoa, intiansarvikuonon asuinaluetta, jossa 500 km²:n alalla elää 800 sarvikuonoa, 600 luonnonvaraista puhvelia, 500 norsua, 250 barasingaa, 800 villisikaa, 5000 sikahirveä ja 30 tiikeriä (81, barasinga on kaunis hirvieläin). Minulle oli uusi tieto myös se, että Intiassakin on flamingoja; Sankhala kertoo retkestään Rann of Kutchin "flamingokaupunkiin", jossa oli tuolloin puoli miljoonaa flamingoa.

Sankhalan mukaan tiikeriä - ja mitään villieläintä sen puoleen - ei voi tutkia irrallisena ilmiönä kuvan vääristymättä (9). Kirja kuvaakin tiikeriä hyvin monelta eri kannalta: sen käyttäytymistä, lisääntymistä, perhe-elämää (tiikeriäiti on oikein hyvä emo ja kärsivällinen opettaja), saalistustapoja, saaliseläimiä, elinympäristöjä, perusteltuja ja perustelemattomia väitteitä ihmissyönnistä ja syitä siihen, suhdetta muihin eläimiin, tiikerin roolia alueensa ekologiassa... Kirjasta saa hyvän kuvan Intian rikkaasta luonnosta yleensä tiikerialueilla, ei pelkästään tiikereistä, mutta tiikerien elämästä se antaa niin perusteellisen ja asiantuntevan kuvauksen, että jokaisen tiikereistä kiinnostuneen kannattaisi lukea tämä kirja. Tiikeri on luonnon pyramidin huippu ja hallitsee koko ekosysteemiä. Verottamalla riistaa se estää kasvillisuuden liikakäytön ja pelastaa maan tuholta. Se toimii vahtina suojellakseen metsiä, joista jotkut ovat pelastuneet vain siksi että puuvarkailta on puuttunut rohkeutta tunkeutua niihin yöllä metsänvartijan nukkuessa. (104)

Kävin 1990-luvulla erään itäeurooppalaisen maan eläintarhassa, joka oli valtavan masentava: eläinraukat oli suljettu pieniin, paljaisiin metallihäkkeihin. Sankhala toimi metsänvartijatyönsä lisäksi viisi vuotta Delhin eläintarhan johtajana, ja tänä aikana hän teki siitä hyvin eläinystävällisen: eläimet elivät mahdollisimman luonnonmukaisissa oloissa ja saivat itse päättää, haluavatko tulla nähdyiksi vai eivät - periaatteet tuntuvat hyvin nykyaikaisilta. Vaikka Sankhala pitikin Delhin eläintarhaa eläintarhojen mittapuulla hyvänä, hän suhtautuu kirjassa eläintarhoihin yleensä hyvin kriittisesti.

Kirjasta välittyy hyvin Sankhalan rakkaus koko Intian luontoon ja varsinkin tiikereihin. Sankhala oli olennaisena osana Intian "tiikeriprojektissa", jossa suojeltiin tiikerien elinalueita, estettiin salametsästystä ja muutettiin ihmisten asenteita positiivisemmiksi tiikereitä kohtaan. Kirjan lopusta oli mukava lukea siitä, että tiikeri on elintavoiltaan, lisääntymiseltään ja luonteeltaan sellainen eläin, että kunhan sille annetaan mahdollisuus ja suojellaan sen elinympäristöjä, tiikerien lukumäärä lisääntyy kyllä (ja samalla koko muukin luonto voi tietysti paremmin); tiikeriprojektista oli jo melko lyhyenä aikana saatu hyviä tuloksia. Toivottavasti Intiassa arvostetaan ja suojellaan nykyäänkin maan luontoa, vaikka ihmisiä on siellä nyt paljon enemmän kuin 1970-luvulla.

Kirja on oikein mielenkiintoisesti ja sujuvasti kirjoitettu (ainoa tylsä jakso oli valkoisista tiikereistä kertova luku, jossa käsiteltiin lähinnä niiden sukupuita) ja sitä voi suositella kaikille luonnosta kiinnostuneille. Raija Mattilan käännös oli muuten hyvä, mutta hän käytti häiritsevästi liikaa minä-sanaa Sankhalan puhuessa itsestään; persoonapronominit kuuluvat mielestäni puhekieleen, ei kirjoitettuun tekstiin. Kirjassa on 1970-luvun kirjaksi paljon upeita kuvia, useimmat värillisiä, ja lisäksi valokuvien pohjalta tehtyjä taidokkaita piirroksia.

Languriapinaisän lapsenhoidosta: Näin kerran languriperheessä mitä liikuttavimman isällisen hellyydenosoituksen. Emo kuoli, kun poikanen oli tuskin kymmenen päivän ikäinen, eikä eläintarhassa ollut ainoaakaan langurinaarasta, jonka puoleen olisi voinut kääntyä. Isä otti velvollisuudet kantaakseen. Koska sillä ei ollut maitoa, se hienonsi banaaneja, sekoitti niihin sylkeään ja syötti ne poikaselle väkisin. (79)

Intialaisista naisista: Eräänä aamuna sain vieraakseni neiti Padmaja Naidun. Olin tuntenut hänen äitinsä Sarojini Naidun, joka oli Intian satakieli (koulukirjoissani oli hänen runojaan) ja maan kongressin ensimmäinen naispuheenjohtaja sinä vuonna jolloin minä synnyin. Hänen tyttärensä Padmaja oli juuri luopunut virastaan Länsi-Bengalin kuvernöörinä palveltuaan siinä yli kahden viisivuotisen virkakauden ajan, ja oli tullut kiihkeän poliittisen elämänsä jälkeen etsimään rauhaa Delhistä. Hän oli ollut yksi melskeisen Länsi-Bengalin menestyneimmistä kuvernööreistä ja nyt hän halusi minun apuani istuttaessaan puita talonsa edustalle. Hämmästyin hänen kasvituntemustaan; ... Vierailua seuraava päivä oli 1. heinäkuuta 1966, ensimmäinen seremoniallinen puunistutuspäivä Intiassa. ... Indira Gandhin lisäksi vieraiden joukossa oli neiti Naidun täti Vijay Lakshmi Pandit, joka oli aikoinaan toiminut YK:n puheenjohtajana, ... Indira Gandhista oli juuri silloin tullut pääministeri, mutta mitään muodollisuutta ei ilmennyt ja usein häntä puhuteltiin "Induksi". (159) ...
        Me olimme menneet naimisiin juuri ennen kuin minä astuin metsähallinnon palvelukseen, oltuamme kihloissa siitä pitäen kun vaimoni oli kaksitoistavuotias. Me uskomme molemmat että avioliitot päätetään taivaassa emmekä tunteneet toisiamme lainkaan ennen kuin kihlauksemme vahvistettiin. Vaimoni mukaan se ei merkinnyt hänelle kuin että hän sai hieman uusia vaatteita ja ihmetteli, mistä se johtui! (16)
Kirjassa on kuva siitä, kun vaimo ja aikuinen tytär leikkivät pihalla tiikerinpentujen kanssa.

Edit 6.1.2021.

Kailash Sankhala: Tiikeri! Intiantiikerin tarina, 1979 (Tiger! The Story of the Indian Tiger, 1977). Otava. Suomennos: Raija Mattila. Piirrokset: Champalal ja Brahm Deo. 245 sivua.