Annika Luther: De sista entusiasterna, 2019

Luin kymmenisen vuotta sitten suomenruotsalaisen Annika Lutherin hienon nuortenkirjan Kodittomien kaupunki, joka on jäänyt mieleen haikeana mutta kauniina ja kiinnostavana ilmastonmuutosdystopiana veden valtaamasta, pääasiassa intialaisten ja kiinalaisten asuttamasta Helsingistä.

Annika Luther on biologi, ja nyt lukemani kirja käsittelee influenssan tapaista epidemiaa, joka sairastuttaa ja tappaa ihmisiä. Antibiootit eivät tehoa jälkitauteihin. Päiväkodit, koulut ja yliopistot suljetaan ja eri lääkefirmat etsivät kuumeisesti parannuskeinoa. Kirja on julkaistu vuonna 2019, joten se on hämmästyttävästi kirjoitettu ennen korona-aikaa.

Kirjan (anti)sankari on juro ja sosiaalisesti taitamaton viisikymppinen Marius Lindholm, joka on tehnyt Helsingin yliopistossa Viikissä bakteeritutkimusta jo vuosikymmeniä. Kun menestynyt kollega kuolee vessassa tautikohtaukseen, viime tinkaan jäänyt apurahahakemus jää tekemättä ja Marius joutuu työttömäksi. Hän paikkailee perheensä taloutta bakteereita, viruksia ja tauteja käsittelevillä lehtikolumneilla, mutta rahat eivät tahdo riittää. Sen takia tuntuukin onnenpotkulta, kun ison lääkeyrityksen rekrytoija pestaa hänet suurella rahalla etsimään lääkettä tautiin.

Lopulta Marius päätyy kuitenkin tekemään salaista lääketutkimusta tyhjän Viikin kellarilaboratorioon yhdessä hyvien ystäviensä ja tutkijakollegoidensa Helmin ja Amirin kanssa. Heidän tavoittelemansa ratkaisu liittyy ulosteisiin eli terveeseen bakteeriflooraan ja olisi onnistuessaan helppo ja halpa lääke ilman antibioottien haittavaikutuksia, varsinkin kun bakteeriresistenssi antibiooteille kasvaa koko ajan ja ne menettävät yhä enemmän tehoaan (myös reaalimaailmassa). Samalla hän yrittää tasapainotella rakastamansa perheen - kirjastonhoitaja Agneksen, 18-vuotiaan Argentiinassa vietetyn vaihto-oppilasvuoden jälkeen kotiin palanneen vieraalta ja häntä kohtaan vihamieliseltä tuntuvan Sacke-pojan ja päiväkoti-ikäisen Soffis-tytön - tarpeiden ja tunteiden kanssa. Agnes ja perhe ovat Mariukselle hyvin tärkeitä, mutta hänen on joskus vaikea sovittaa elämäänsä yhteen heidän kanssaan.

Kirjassa puhutaan paljon bakteereista ja taudeista, mikä saattaa lukijasta riippuen tuntua infodumppaukselta tai mielenkiintoiselta, minusta jälkimmäiseltä. Siinä puhutaan myös yliopistoista ja niiden kurjistamisesta, lääkefirmoista ja tutkimuksesta. Kirjan nimen "viimeiset entusiastit" ovat Marius, Helmi ja iranilainen Amir, jotka tekevät tutkimusta rakkaudesta tieteeseen (ja bakteereihin) ja halusta auttaa ihmisiä, eivät rahasta. Heille tutkimus ei ole sielutonta sääntöjen sitomaa tuntityötä, vaan jotain paljon suurempaa ja tärkeämpää.

Pidin kirjan aiheesta, teemoista, kirjoitustyylistä ja henkilöistä ja se oli hyvin kirjoitettu. Minua alkoivat siinä kuitenkin häiritä ja ärsyttää yhä enemmän Mariuksen toistuvat ajatukset siitä, miten vähän hänellä on rahaa ja miten köyhä hän on. Tämä alkaa alun työttömäksi jäämisestä, jatkuu läpi kirjan, ja kirjan lopussa Marius ajattelee taas olevansa "köyhä kuin kirkonrotta", kun talon katon korjaukseenkin on mennyt rahaa. Hänellä on kuitenkin työssäkäyvä vaimo, lääkefirmassa muutaman kuukauden työskennellessään hän tienaa muistaakseni viisi kertaa enemmän kuin tutkijana, ja perheellä on oma Agneksen isoisän rakentama omakotitalo.

Onko perheellä ravinteikasta ruokaa? On. Onko heillä asunto? On, oma kaksikerroksinen omakotitalo Herttoniemessä (ei esimerkiksi vuokrayksiö Kalliossa). Pääsevätkö he tarvittaessa lääkäriin? Todennäköisesti, vaikka tässä voikin olla joitakin ongelmia. Onko heillä vaatteita? On. Onko heillä varaa lämmittää kotiaan ja maksaa välttämättömät laskut? On. Silloin he eivät ole köyhiä kuin kirkonrotat, ja koska heillä on rahaa yli tämänkin (Agneksen ja Sacken palkat ja Mariuksen pieni työttömyysturvaraha), he eivät ole edes köyhiä.

Onko Mariuksella rahaa Sacken autokouluun? Ei, mutta tämä ei ole akuutti tai edes välttämätön meno (Marius on elänyt viisikymppiseksi ilman ajokorttia). Enkä ymmärrä miksi perheellä ei ole rahaa siihen. Okei, kirjastonhoitajan ja apurahatutkijan palkat eivät varmastikaan ole päätähuimaavia mutteivät nälkäpalkkojakaan. Agnes ja Marius ovat molemmat olleet vakituisessa työssä jo 20-30 vuotta, eivätkä pojan autokoulu tai katon korjaus ole varsinaisesti yllättäviä kuluja. Luulisi, että he olisivat säästäneet jotain vuosien varrella. Eikä Marius ole perheen ainoa ansaitsija (kuten kirjan tekstistä voisi päätellä), vaan Agnes käy koko ajan töissä ja Sackekin saa töitä Suomeen tultuaan, eli perheellä on koko ajan palkkatuloja.

Tämä henkilökohtaisista syistä johtuva ärsytys vei jonkin verran huomiotani pois kirjan pääteemoista, mutta pidin silti kirjasta ja pidän Annika Lutherista kirjailijana.

Helmet-haaste 46. Kirjan kannen pääväri on musta tai kirjan nimessä on sana musta.

Edit 10.11.24.

Annika Luther: De sista entusiasterna, 2019. Schildts & Söderströms. Kansi ja taitto: Otto Donner. 282 sivua.

Parantava taide. Taideoppikirja lähi- ja perushoitajille, 2001

En ole itse hoitoalalla, mutta oli silti kiinnostavaa lukea taiteen yhteydestä fyysiseen ja psyykkiseen terveyteen ja siitä miten taiteen avulla pystytään edistämään terveyttä ja myös hoitajien kokemaa mielekkyyttä työssään. Taide voi viedä potilaiden ajatukset pois sairaudesta ja auttaa käsittelemään sen herättämiä tunteita ja ajatuksia, ja hyvä hoitotyö voi kirjan mukaan itsessäänkin olla luovaa taidetta. Arja Niittysen esipuheen mukaan lähihoitajatutkinnon opetussuunnitelma velvoittaa opiskelijan osallistumaan aktiivisesti taide- ja kulttuuriharrastuksiin sekä tekemään omien ajatustensa ja mielikuviensa avulla taidetta, ja taiteen merkitystä korostetaan persoonallisuuden kehittymisen, oppimisen, ammattitaidon sekä autettavien hoidon ja kulttuuritaustan ymmärtämisen näkökulmasta (s. 7). Kuulostaa... yllättävältä. Ja hyvältä. Pitääköhän tämä nykyäänkin paikkansa?

Inka Ukkolan toimittama kirja ei ole "taideoppikirja" siinä mielessä, että siinä kerrottaisiin miten taidetta tehdään, mutta siinä käsitellään taidetta monelta eri kannalta, ja kirjassa on paljon mielenkiintoisia ajatuksia taiteesta, terveydestä ja sairaudesta. Kirjassa ei esitellä kirjan kirjoittajia ollenkaan tai anneta yleiskatsausta kirjan sisällöstä, vaan eri aiheita käsittelevät pitkähköt artikkelit vain seuraavat toisiaan.

Helena Sederholmin artikkelissa Taide on vahva lääke on (ilmeisesti) taiteilijan näkökulma asiaan, ja siinä pohditaan mm. sitä, mitä taide, taidekokemus ja esteettinen elämys ovat ja mitä vaikutuksia taiteella on ihmisen sairastaessa. Eila Ruohonen taas kirjoittaa artikkelissaan Hoitaminen - "taiteista kaunein" asiasta hoitajan näkökulmasta. Hän tukeutuu monessa kohdassa Florence Nightingalen ajatuksiin siitä, mitä hyvä hoito on. Myös hoitotapahtuma voi olla esteettinen, ja hoitaja voi hoitaa potilasta kauniisti, tämän tunteet ja tarpeet huomioiden ja olemalla aidosti läsnä. Lisbeth Blomqvist-Suomivuori oli gradussaan tutkinut Taide-elämysten merkitystä hoitotyössä kysymällä asiasta potilailta, omaisilta ja hoitohenkilökunnalta, ja vastaukset olivat usein mielenkiintoisia. Tuomas Alatalolla on lyhyt kirjoitus Mitä taide minulle merkitsee? On esitetty epäilyjä siitä, onko viime vuonna kuollut vaikeasti CP- ja puhevammainen Tuomas Alatalo kirjoittanut itse kirjansa (ja siis myös tämän artikkelin), mutta näin kyllä toivoisi.

Mona Taipale kertoo artikkelissa Taidetoiminta vanhustenhoitolaitoksessa IIK!-nimisestä (Ikäihmisten kulttuurikaupunki) yhteisötaideprojektista. Hän erottaa taiteen terapiasta ja askartelusta ja kuvaa lyhyesti erilaisten taidemuotojen käyttöä vanhustyössä projektin puitteissa (muitakin taidemahdollisuuksia siis olisi): draama-improvisaatiota, taidepolkua, näytelmää, muotokuvamallina olemista, taidelainaamoa, museoyhteistyötä, valotaidetta, taidepuutarhaa, tekstiilien käyttöä, muusikkojen esiintymistä vanhainkodeissa, musiikkityöpajoja, henkilökuntakuoroa ja aistivirikkeitä. Ritva Saarelaisen kirjoituksessa Taide ja luovuus mielenterveys- ja päihdetyössä erotetaan taide ja viihde: Taide on kuin hiljaisuus, jossa kokijan oma ajattelu ja tunteet saavat tilaa. Viihteen viestit jäsentävät asiat ja luokittelevat maailman valmiiksi vastaanottajalle. Artikkeli painottuu pohdittuihin ajatuksiin taiteesta, mutta sen lopussa annetaan myös joitakin konkreettisia esimerkkejä taiteen käytöstä hoitotyössä.

Merja Sparv esittää innostuneen tapauskertomuksen viikon kestäneestä päiväkerhotyyppisestä Elämyksellisestä taideleiristä lapsille maaseudulla; leiriviikon konseptilla voisi hänen mukaansa suunnitella minkä tahansa taidetapahtuman mille tahansa kohderyhmälle. Kirjan viimeisessä Jenny Antosen artikkelissa Vieraan kulttuurin kohtaaminen ei puhuta taiteesta ollenkaan, vaan pohditaan kulttuuria, kulttuuritietoutta, kulttuurikäsityksiä, stereotypioita, havaintojen kulttuurisidonnaisuutta, sanallista ja sanatonta viestintää sekä kulttuurin merkitystä terveyskäsityksissä ja annetaan näin välineitä monikulttuurisuuteen hoitotyössä.

Kirjassa on melko paljon kuvia (artikkelista riippuen).

Potilaita ja hoitajia Sisätautien klinikan sairaalan puistossa vuoden 1900 tienoilla.

Parantava taide. Taideoppikirja lähi- ja perushoitajille. Toimittanut Inka Ukkola, 2001 [kirjassa ei alkuteoksen julkaisuvuotta, katsottu kirjaston tietokannasta]. Toimihenkilöjärjestöjen sivistysliitto TJS. Kannen kuvat: Potilas ja hoitaja Uusi klinikka -sairaalassa eli I Sisätautisairaalassa (Helsingin yliopiston Lääketieteen historian museon kokoelmat) sekä Hugo Simbergin Satu I. 147 sivua.

Sister Abegail Ntleko: Empty Hands. A Memoir, 2015

Tämä ohut kirja oli todella vaikuttava ja valloittava lukukokemus. Se kertoo eteläafrikkalaisen 1930-luvun lopulla syntyneen zulu-heimoon kuuluvan Abegail Ntlekon elämäntarinan. "Sister" hänen nimensä edessä ei tarkoita nunnaa, kuten ensin luulin, vaan sairaanhoitajaa, mikä on hänen kohdallaan uskomattomalla sinnikkyydellä ansaittu, todella tärkeä ja merkityksellinen arvonimi. Kirjoitan kirjasta paljon, koska siinä on paljon kiinnostavia asioita ja sitä ei ehkä ole helppo löytää.

Ntleko syntyi 13-lapsisen perheen toiseksi nuorimpana lapsena köyhässä pikkukylässä savimajaan. Hänen jälkeensä syntynyt lapsi kuoli vauvana ja myös hänen äitinsä kuoli pian viimeisen lapsen syntymän jälkeen; silloin seitsemän perheen lapsista oli kuollut. Ntlekon isä oli monien vaikeiden kokemustensa takia alkoholisoitunut ja käytti lähes kaikki rahansa alkoholiin ja kannabikseen, ja Abegail joutui lapsena usein hakemaan hänet keskellä yötä hevosella kotiin hänen ryyppyreissuiltaan. Vanhempien sisarusten lähdettyä kotoa Abegail jäi 6-vuotiaana ainoana huolehtimaan isästään ja taloudenhoidosta, mikä tarkoitti jatkuvaa työtä. Hän oli usein öisin yksin ja pelkäsi pimeää, jolloin häntä auttoi paljon perheen koira Chomi, mikä opetti Abegailin rakastamaan eläimiä. Abegail halusi opiskella ja pyysi isäänsä jatkuvasti, vuosi toisensa jälkeen, päästämään hänet kouluun, mutta tämä kieltäytyi aina siihen asti kun Abegail oli 14-vuotias.

Näistä lähtökohdista voisi luulla, että Ntleko olisi vihainen, katkera ja syyttelevä ja että tämä kirja olisi tarina köyhyydestä ja epätoivosta, mutta ei. Vaikka hänellä ei koskaan varmasti ollutkaan paljon rahaa, köyhä hän ei ollut. Ntleko löytää hyvää kaikista ja kaikesta ja hänessä on hiljaista päättäväisyyttä ja itsepäisyyttä, joiden avulla hän raivasi tieltään valtavan suuria esteitä. Hän sanoo esimerkiksi isästään, että vioistaan ja ongelmistaan huolimatta tämä jumaloi lapsiaan, kertoi tarinoita ja vitsejä ja nukutti kärsivällisesti Abegailia iltaisin tämän ollessa pieni. Hän myös opetti Abegailille elämänviisautta: kerran hän pyysi tätä tuomaan hänelle hiekkaa käsissään, ja kun Abegail oli hänen edessään kädet täynnä hiekkaa, isä tarjosi tälle kuorittua banaania, jota tämä ei voinut ottaa vastaan. Isä sanoi, että "kun kätesi ovat jo täynnä, on hankala ottaa vastaan mitään, vai mitä? Ensin täytyy päästää irti. Pystyt ottamaan elämässä vastaan uutta vasta kun kätesi ovat tyhjät" (6).

Pitkän taistelun jälkeen Abegail pääsi vihdoin ensimmäisen kerran kouluun 14-vuotiaana. Hän kertoi ensimmäisenä päivänään koulussa haluavansa sairaanhoitajaksi, jolloin kaikki - myös kaksi hänen opettajaansa - nauroivat vatsansa kipeiksi, koska tämä tarkoitti sitä, että hän olisi ollut yli 30-vuotias valmistuessaan. Abegail ei kuitenkaan luovuttanut, vaan jatkoi sisukkaasti ja teki töitä kotona ja koulussa sekä rahan ansaitsemiseksi. Elämä sujui, kunnes koulupuku ja kengät tulivat koulussa pakollisiksi. Hänellä ei ollut varaa näihin (hänellä ei ollut koskaan ollut kenkiä) ja ainoa vaihtoehto olisi ollut naimisiinmeno, joten hän karkasi 18-vuotiaana kotoa ja meni kaupunkiin töihin kotiapulaiseksi vuoden ajaksi, kunnes pystyi taas palaamaan kotiin ja kouluun. Kaupungissa hän oppi myös englantia. (22-25)

Ntleko alkoi saada naimatarjouksia 15-vuotiaasta lähtien, mutta hän torjui päättäväisesti kaikki kosijat sanoen, ettei niin köyhää tyttöä kannata naida tai ilmoittaen suoraan, että haluaa kouluttautua. Vanhempana (ehkä 25-vuotiaana) hän sanoi, että miesten kannattaa etsiä nuorempi vaimo. Lopulta Ntleko onnistui suorittamaan sekä peruskoulun, lukion että sairaanhoitajakoulun ja valmistui sairaanhoitajaksi ehkä 36-vuotiaana. Hän hankki tarpeen mukaan lisäkoulutusta ja pätevöityi myöhemmin myös psykiatriseksi hoitajaksi ja silmätautien hoitajaksi.

Vaikka Ntleko ei mennyt koskaan naimisiin, hänellä oli kymmeniä lapsia. 32-vuotiaana hän adoptoi ensimmäisen lapsensa, Zuzun. Elämänsä aikana hän adoptoi yhä uusia lapsia - kaikki orpoja, joita kukaan muu ei halunnut, ja joilla oli usein psykologisia ongelmia. Eri aikoina perhe - Ntleko ja ehkä 10-15 lasta - asuivat tilanpuutteen takia kaikki samassa huoneessa. Yhdessä vaiheessa Ntlekon ollessa viikolla muualla töissä lapset asuivat muistaakseni hänen siskonsa luona.

Todella liikuttava esimerkki adoptiosta on Busisiwe-vauva, jonka 14-vuotias raiskattu äiti oli kuollut aidsiin kolme päivää lapsen syntymän jälkeen. Busisiwella oli aids ja hänen sanottiin olevan sokea, kuuro ja jälkeenjäänyt, ja sydänvian takia hänen ei odotettu elävän vuotta kauempaa. Vauva oli halvaantunut, ei pystynyt kannattelemaan päätään, hänen hengityksensä rahisi ja hänen kehonsa oli täynnä haavoja eikä hän pystynyt ensin syömään. Niin paljon kuin mahdollista, Ntleko kantoi häntä sylissään ja puhui hänelle, muttei saanut häneltä mitään reaktiota muutamaan kuukauteen. Sitten vauva alkoi nostaa kättään ja reagoida ääniin, ja kolme vuotta myöhemmin Busisiwe pystyi puhumaan ja laulamaan, harjoitteli konttausta ja kävi esikoulua. (92-94)

Ntleko työskenteli sairaanhoitajana hyvin syrjäisillä ja köyhillä alueilla - pohjoisessa Zulumaassa kyliin mentiin lentokoneella - joissa ihmiset kärsivät nälästä, tuberkuloosista, leprasta, jäykkäkouristuksesta, lavantaudista, poliosta ja muista taudeista. Tästä huolimatta ihmiset auttoivat toisiaan ja iloitsivat avusta. Ntleko ryhtyi kitkemään tauteja rokotuksilla ja antamaan muuta hoitoa. Työn määrä oli suunnaton, ja Ntleko suunnittelikin lääkärin avulla kahden kuukauden opetusohjelman, jonka avulla koulutettiin usein lukutaidottomia paikallisia naisia synnytysavustajiksi (Traditional Birth Attendants). Nämä tekivät perusdiagnooseja, antoivat lääkkeitä, kirjoittivat lähetteitä ja auttoivat muissa asioissa. Näin lääketieteellistä apua saatiin paljon useamman ihmisen ulottuville (44-45). Ntleko kysyi neuvoa ja otti mukaan hoidon suunnitteluun myös perinteisiä parantajia, joiden psykologista ymmärrystä ja muita taitoja hän arvosti (esim. s. 61-62).

Ntleko perusti myös naisten keskusteluryhmän (naiset saattoivat alkaa juoda vain sen takia että olivat yksinäisiä) ja nuorten kuoron. Myöhemmin Ntleko organisoi vapaaehtoisauttajien (community care workers) verkoston, jotka auttoivat alueensa perheitä (76-77).

Köyhällä Underbergin alueella tarvittiin sairaanhoitajaa todella kipeästi; kukaan ei halunnut sinne töihin, koska alue oli syrjässä kaikesta. Ntleko oli ainoa sairaanhoitaja siellä (kaksi lääkäriä, joista toinen oli eläkkeellä, eivät olleet käyneet syrjäisemmillä alueilla ollenkaan). Hänellä oli ensimmäisen kuukauden aikana 400 potilasta, toisen kuukauden aikana 800 ja kolmannen kuukauden aikana 3000 potilasta; hänen työpäivänsä eivät loppuneet vielä kahdelta yölläkään. Hän tuntuu olevan niitä harvoja ihmisiä, jotka selviävät todella vähällä unella tai lähes kokonaan ilman sitä. (55)

Rasismista ja apartheidista puhutaan kirjassa todella vähän, melkein vain kirjan tässä kohdassa. Ntlekon tultua Underbergiin valkoiset maanviljelijät pyysivät heti, että hänet korvattaisiin valkoisella sairaanhoitajalla, jolloin Ntleko järjesti tapaamisen maanviljelijöiden vaimojen kanssa ja alkoi kiertää alueen maatiloilla puhumassa viljelijöiden kanssa. Eräällä tällaisella matkalla eräs maanviljelijän vaimo antoi koiralaumansa hyökätä Ntlekon kimppuun; koirat purivat tätä ja repivät tältä vaatteet kokonaan pois pikkuhousuja lukuun ottamatta. Jos Ntleko olisi lähtenyt karkuun, koirat olisivat luultavasti tappaneet hänet.

Ntleko paranteli puremiaan ja ruhjeitaan kaksi viikkoa ja mietti miten suhtautua asiaan. At first, I was angry with the farmer's wife, and then I was angry with myself, and then I noticed how both kinds of anger fed off each other, and I thought, This isn't helping anybody. After all, the incident didn't have a large impact on my life. In short, I let go. Vaikka Ntlekoa kehotettiin ilmoittamaan asiasta poliisille, hän ei tehnyt sitä. Ntlekon tavatessa maanviljelijän vaimon myöhemmin tämä kertoi miehensä käskeneen ostaa hänelle uudet vaatteet, mutta Ntleko ei tarvinnut edes tätä. So I forgave her, and she never gave me a hard time again. In fact, she was friendly after that. It was a horrible experience but one that taught me that at the end of the day, it's much easier to understand, to forgive, and let go. (56, 57)

Vähitellen alueen valkoinen yhteisö hyväksyi Ntlekon ja alkoi kutsua hänet päivällisille ja pitämään puheita kouluissa. It was really a rather loving group; they just had to get used to me. My strategy was and still is to try to meet the people where they are in their lives and accept them. There is little hope of improving our relationships if we begin by assigning blame. I just refused to play into the racist game. There was so much hurt on each side, I knew somebody had to make the first step. Once I understood that, it really was quite easy. (57) Ntleko myös integroi alueen kirkot niin, että mustat ja valkoiset alkoivat käydä samoissa jumalanpalveluksissa. Lopulta alueelle saatiin myös klinikkarakennus ja lisää työntekijöitä. (65)

Ntleko kääntyi 17-vuotiaana kristinuskoon, ja uskonto oli hänelle siitä asti hyvin tärkeä asia elämässä, koska se antoi hänelle suunnan ja auttoi häntä luottamaan siihen, että huolensa voi aina uskoa jollekulle, joka auttaa. Kirja ei kuitenkaan ole uskonnollinen eikä uskonnosta puhuta siinä kovin usein. Uskonto ei saanut Ntlekoa tuomitsemaan tai suhtautumaan ennakkoluuloisesti kehenkään, esimerkiksi homoihin tai buddhalaisiin, vaan hän suhtautui kaikkiin ihmisiin yhtä avoimesti ja hyväksyvästi. Today, I think it may not matter all that much what religion one adheres to, but particularly for a young person it is very helpful to have some belief that supports her in finding her path. (28)

Tautien määrä oli jo ennestäänkin suuri ja terveydenhoitohenkilökunnan määrä pieni, joten aidsin tulo maahan oli hirveä katastrofi; siihen kuoli miljoonia ihmisiä pelkästään Etelä-Afrikassa (68). So many of us were dying. Sometimes I felt death was everywhere I walked. Though I tried to stay with my patients through the worst of it, there were so many. (71) Ntleko perusti aids-hoitopisteitä ja auttoi kuolevia.

Lapset hoitivat sairaita vanhempiaan, saivat samalla usein itsekin aidsin ja näkivät vanhempiensa kuolevan. Vanhemmat lapset joutuivat huolehtimaan pikkusisaruksistaan. Kodittomia orpoja oli kaikkialla, nämä kärsivät monesti nälästä ja joutuivat usein hyväksikäytön kohteeksi. Ntleko adoptoi lisää lapsia. Sitten hän onnistui saamaan rakennukset, puutarhan ja työntekijöitä orpokotia varten ja auttamaan näin useampia lapsia. Muutkin huomasivat hänen työnsä, ja hän sai esimerkiksi Dalai-laman Unsung Heroes of Compassion -palkinnon.

Ntleko puhuu kirjan alkupuolella ja lopussa ubuntusta, afrikkalaisesta yhteisöllisyyden ja toisten auttamisen tavasta tai perinteestä.

As a child, I was very lucky that I could still experience a culture in which the understanding of ubuntu was still alive. We truly are who we are through our community. When we help another person, we truly help ourselves, and when we do something that makes us grow, it benefits the community. There is no difference. People sometimes call me "selfless" because I have done so much for other people; while that is very kind of them, I don't think they fully understand. What would it make me if I ignored the suffering of others, if I cut myself off? Serving the community is an expression of the exact same desire that made me challenge my station in life; there is no difference. Working for others and for ourselves, the energy flows from the same source. When we can't see this, we are prone to live a life that's based on fear instead of faith that things can be better in the world. (120-121)

Kirja kannattaisi minusta kääntää. Se on ihana ja hämmästyttävä kertomus rakkaudesta, työstä, sinnikkyydestä, lempeydestä, anteeksiannosta, viisaudesta ja voimasta. Se kertoo kiinnostavasti eteläafrikkalaisesta lapsuudesta ja elämästä, koulutuksen tärkeydestä, sairaanhoidosta köyhillä alueilla ja toimimisesta asioiden parantamiseksi. Vakavista aiheistaan huolimatta kirja on yllättävän helppolukuinen ja siinä on paljon iloa ja kiitollisuutta. Ntleko löysi aikaa myös pitää hauskaa lastensa kanssa ja ihme kyllä myös lukea kirjoja (hän mainitsee kirjassa yhden lukemansa kirjan).

Edit 14.3.22.

Sister Abegail Ntleko: Empty Hands. A Memoir. One Woman's Journey to Save Children Orphaned by Aids in South Africa. Foreword by Desmond Tutu. Afterword by Kittisaro and Thanissara. 2015. North Atlantic Books. Cover design: Jasmine Hromjak. 127 sivua.

Katariina Vuori: Joulumerkkikodin lapset, 2016

Tämä tuberkuloosin historiaan liittyvä kirja kertoo vähän tunnetusta osasta Suomen historiaa, ja auttaa myös ymmärtämään, miten vaarallinen tauti ja yhteiskunnallisesti merkitsevä ongelma tuberkuloosi oli ennen rokotuksia ja tehokasta lääkehoitoa. Tämän on toki huomannut jo vanhoja kirjoja ja varsinkin elämäkertoja lukiessa, koska niissä tulee hyvin usein vastaan joku tuberkuloosiin eli keuhkotautiin kuollut ihminen (kirjallisuuden ystäville tuttu on esimerkiksi Saima Harmaja), mutta sairastuminen vaikutti ihmisten elämään monella muullakin tavalla. Tauti saattoi esimerkiksi uusiutua muodossa tai toisessa, jolloin parantolajaksot vaihtelivat normaalin elämän kanssa (aika hurja kuvaus kirjailija Anna Huvisen elämästä taudin kanssa tässä). Vielä 1930-luvulla keuhkotautiin sairastuneita oli maassa 45 000. Tautiin kuoli vuosittain 6 500 ihmistä, 16-50-vuotiaiden kuolemista 40 prosenttia aiheutui tuberkuloosista. (26) Tauti tappoi Suomessa 1800-luvun lopulla yhden ihmisen tunnissa (27). Vaikka tuberkuloosia ei Suomessa enää ole kovin paljon (ainakaan aktiivisena muotona), se on edelleen joissakin muissa osissa maailmaa ongelmallinen tauti.

Tuberkuloosista johtui myös se, että vastasyntyneet lapset saatettiin Suomessa ottaa pois äidiltä heti synnytyksen jälkeen ja viedä Joulumerkkikotiin hoitoon enimmillään jopa kolmeksi vuodeksi ilman että äiti oli saanut edes koskea lapseen; vanhemmat saivat käydä katsomassa lastaan vain lasin takaa. (Yhdestä tällaisesta tapauksesta kertoo kätilö Anna Luoto kirjassaan.) Käytäntö tuntuu rajulta, mutta näin tehtiin sen takia, että kun keuhkotautiin sairastuneiden ennuste oli yleensäkin huono, pikkulapsilla tauti merkitsi lähes varmaa kuolemaa. Vuoren kirja kertoo näistä lapsista, heidän perheistään, Joulumerkkikodeista (nimi tuli siitä, että toiminnan rahoittamiseksi mm. myytiin jouluisin postimerkkejä) ja jonkin verran myös tuberkuloosiparantoloista ja tuberkuloosin hoidosta yleensä. Kirja ei ole synkkä, vaikka aihe onkin vakava - vastasyntyneiden Joulumerkkikotihoidon tarkoituksena oli kuitenkin pelastaa lasten henget, ja joskus kirjassa on myös hauskoja yksityiskohtia.

Kirjan alussa on hyvä tietopaketti tuberkuloosista ennen ja nykyään. Vuori kuljettaa tekstin lomassa haastattelemiensa Joulumerkkikodeissa olleiden ihmisten tarinoita, mikä lisää tekstin kiinnostavuutta. Nyt aikuiset lapset pohtivat tämän kokemuksen vaikutusta elämäänsä, ja ajatukset siitä ovat hyvin erilaisia - jotkut pitävät Joulumerkkikodissa oloa hyvänä asiana, jotkut taas katsovat sen vaikuttaneen elämäänsä negatiivisesti. Lukijana tuli kuitenkin mieleen, että lasten elämään vaikuttivat Joulumerkkikodissa olon lisäksi paljon myös perheiden suhtautuminen asiaan ja perheolot muutenkin; joidenkin lasten perheissä oli esimerkiksi alkoholismia. Hoito Joulumerkkikodeissa vaikuttaa olleen ajan hoitokäsitysten mukaan hyvää ja hoitajat tuntuvat välittäneen lapsista aidosti.

Kirjan teksti on sujuvaa, ja alussa kirja tuntui oikein mielenkiintoiselta, mutta sitä olisi näin vain yleisesti asiasta kiinnostuneen lukijan kannalta voinut mielestäni lyhentää puolella. Koska asiasta ei kuitenkaan ole paljon tietoa tai tutkimuksia, on hyvä, että Vuori on käsitellyt aihettaan monipuolisesti, perinpohjaisesti ja laajasti ja näin avannut uuden näkökulman Suomen historiaan. Kirjassa on runsaasti kuvia.

Muita kirjoituksia täällä: Kirjavinkit, Evarian kirjahylly ja Tuhat elämää. Ilta-Sanomissa on laaja artikkeli kirjasta ja yleensä tuberkuloosista. Aiemmin lukemani Tracy Kidderin kirja Mountains Beyond Mountains kertoo tuberkuloosista ja lääkäri Paul Farmerin työstä pääasiassa Haitissa, ja äskettäin lukemassani Malala Yousafzain kirjassa Meidän oli paettava (bloggaus seuraavana) yksi kirjan tytöistä käy läpi rankan tuberkuloosin lääkehoidon.

Carl Michael Bellman (1740-1795): Sarkastas juo (ote)

Sarkastas juo, kas, kalma hioo kalpaa,
kynnyksen luo hän jäi ja odottaa.
Pois pelko, hän vain nostaa haudan salpaa,
sulkee sen taas, ehkä vuodenkin taa.
Movitz, sinä kuolet, keuhkotauti voittaa!
                        Koetappa soittaa;
elämäsi kevättä kiitä ihanaa.

Keltaiset kasvot, ruusut poskipäissä,
lyttyynlyöty rinta, lavat latteat.
Anna käsi tänne! Kaikki suonet näissä
paisuksissa aivan, kylvynkosteat!
Suoni on jäykkä, käsi märkä hiestä!
                      Oleppas nyt miestä,
soita ja laula, kun sarkan kallistat.

Kuolethan! Taivas! - pelkään tuota yskää;
kolkosti soi, koko sisus kumajaa.
Valkea on kieli, säikky sydän jyskää!
Ytimet ja jänteet kuin sientä huokoisaa!
Hengitäppäs! Hiivatti tuota tomumajaa.
                        Sarkkani on vajaa.
Kippis! Hei! Ylistäppä viinin jumalaa.

Suomennos Aale Tynnin (kirjassa Tuhat laulujen vuotta, 1957, s. 239. Näin korona-aikana tartuntariski tuossa tilanteessa tuntuu hurjalta.)

Sarkka-sanan selitys täältä:

a) Suomen sanojen alkuperä, Etymologinen Sanakirja sarkka 'pikari, ryyppylasi', rinnakkaismuoto sarkku 'pikari, pieni mitta-astia' ven. Čárka `pikari, ryyppylasi; pieni mitta´, inkerin karjalassa tšarkka 'ryyppylasi, pikari', virossa sarka 'viinapikari, (viina)mitta'.

b) Nykysuomen sanakirja, sarkka, vars. ylät. tuoppi, kannu, haarikka. Hopeainen, lasinen, puinen s. S. viiniä, olutta. Yhdyssanoissa juomas.; hopea-, puus.; olut-, viinis.

Edit 2.8.21, 22.8.21, 12.9.21 (lisätty Bellmanin runo), 14.9.21.

Katariina Vuori: Joulumerkkikodin lapset, 2016. Like. 248 sivua.

Anna Luoto: Kun ei ollut rahaa, tehtiin lapsi. Kunnankätilö muistelee, 1991

Löysin kirjaston poistomyynnistä tämän Pohjanmaalla neljännesvuosisadan ajan kunnankätilönä työskennelleen iisalmelaisen Anna Luodon (1922-2014) muistelmateoksen. Luoto toimi sodassa rintamalottana. Sodan jälkeen hän meni Helsingin Kätilöopistoon ja sieltä maaseudulle kunnankätilöksi ensin Muhokselle ja sitten Pyhäjoelle.

Tässä kirjassa hän kertoo noin 2-5 sivun pituisissa luvuissa työuransa aikana sattuneista erikoisemmista tapauksista. Nykylukijalle kirja on hätkähdyttävää luettavaa: perhekoot olivat suuria, ja monet Luodon asiakkaista olivat nykynäkökulmasta todella köyhiä ja elivät joskus tiettömien taipaleiden takana ilman sähköä ja juoksevaa vettä pikku tölleissä (Luodolla itselläänkin oli kotona nuorena työtätekevänä äitinä vesi vain kaivossa ja puusee pihalla). Synnytykset hoidettiin yleensä kotona ja vain riskiryhmään kuuluvat äidit lähetettiin sairaalaan. Nämä saattoivat kuitenkin kieltäytyä tästä siksi, että taksikyyti olisi tehnyt niin suuren loven perheen rahavaroihin.

Kätilöllä oli suuri vastuu synnyttävistä äideistä, koska hän oli useimmiten ainoa terveydenhoitoalan edustaja, joka oli mukana synnytyksessä. Köyhissä taloissa olot eivät useinkaan olleet mitenkään hygieeniset, vaikka Luoto olikin todella tarkka välineittensä desinfioinnista. Myös neuvolatyö, jota Luoto sanoo suomalaisen äitiys- ja pikkulastenhuollon kivijalaksi, oli kätilön vastuulla. Kaikki äidit eivät olleet kiinnostuneita neuvolakäynnistä, ja odottavia äitejä houkuteltiin äitiysavustuksella, joka annettiin (sääntöjen mukaan) vain niille äideille, jotka olivat käyneet neuvolassa neljän ensimmäisen raskauskuukauden aikana. Ehkä sodanjälkeiset suuret ikäluokat eivät olleet suuria vain suuren syntyvyyden vaan myös pienemmän lapsikuolleisuuden takia.

Oli vaikea saada äidit ymmärtämään neuvoloiden tärkeys. Olihan täällä ennenkin pärjätty. Matkat olivat pitkiä eikä kulkuneuvoja pitäjänperukoilta kirkolle ollut. Lapsi tulee rokotuksesta kipeäksi, arveltiin.
          Perustimme joka kylälle sivuneuvoloita. Aluksi kuljimme polkupyörillä, mittalaudat ja vaa'at tavaratelineellä. Myöhemmin kunta kustansi taksikyydin neuvolavastaanotolle, kotikäynnit saatiin edelleen kitkutella polkupyörillä. ...
          Työmme tulokset näkyivät selvästi. Vanha haudankaivaja ihmetteli, miten lastenarkkuja ei näy hautausmaan portilla hetikään joka vuosi. Ennen niitä oli viisikin joka pyhä haudattavana. ...
          Myöhemmin asiat muuttuivat: Kansanterveyslaki toi tullessaan äitiys- ja sairauspäivärahat ja sairaalamatkojen korvaukset. Se oli saavutus, jollaisesta emme osanneet edes uneksia. Neuvolatyö oli jo siihen mennessä kehittynyt suuresti, mutta nyt se rupesi kehittymään niin pitkin harppauksin, ettemme tahtoneet perässä pysyä. Kätilöt pikakoulutettiin terveydenhoitajiksi. Kunnankätilöiden aika oli loppunut. (220-221)

Kätilön työssä työajoilla ei ollut merkitystä - jos synnytyksiä oli monta peräkkäin, Luoto saattoi valvoa yöt viikonkin ajan. Kätilö piti äideistä todella hyvää huolta - Luoto saattoi jäädä synnyttäneen äidin kotiin nukkumaan seuraavaksi yöksi, jos tämä oli huonossa kunnossa, ja antoi lapselle hätäkasteen, jos tämän pelättiin kuolevan. Hän myös hautasi kuolleena syntyneet keskoset (196). Esimerkkinä huolenpidosta on heikko tuberkuloottinen äiti, jota ei oltu huolittu sairaalaan: hän jäi synnytyksen jälkeen terveystalolle viikoksi toipumaan, Luoto vei vastasyntyneen lapsen sadan kilometrin päähän Joulumerkkikotiin hoitoon ja otti vuoden päästä lapsen itselleen viikoksi hoidettavaksi kierreltyään sitä ennen terveyssisaren kanssa kylällä pakkasella kyselemässä talosta taloon, voisiko joku hoitaa sitä äidin sairauden takia, ja etsi kuolevan äidin tytölle myöhemmin kodin.

Lapsen syntymää juhlittiin varpajaiskahveilla, ja Luoto puhuu kauniisti siitä, miten paljon köyhissäkin perheissä yleensä iloittiin lapsen syntymästä ja rakastettiin lapsia. Lapsen isä oli tuohon aikaan ilmeisesti täysin rutiininomaisesti mukana synnytyksessä, vaikka myöhemmin 1980-luvulla isän ottamista mukaan synnytykseen pidettiin uutena ja radikaalina asiana.

Luoto oli hyvin topakka, luotti ammattitaitoonsa ja sanoi tarvittaessa vastaan tylyille isille. Joskus hän tuntuu raskaassa työssään venyneen ihan uskomattomiin suorituksiin, mutta hän ihailee vanhoja kunnankätilöitä, joiden elämä oli vielä paljon rankempaa ja köyhempää kuin hänellä (214-215).

Jonkin ajan kuluttua rupesin odottamaan toista lasta. Jouduin tekemään kotikäynnit polkupyörällä, mieheni ajoi pitäjän ainoaa taksia. Rakensimme omaa taloa, leipä oli meilläkin lujassa, eikä auto joutanut minun käyttööni. Vielä lokakuussa ajoin kolmenkymmenen kilometrin päähän kotikäynnille. Pyörämatkaa kertyi sinä räntäsateisena päivänä seitsemänkymmenen kilometrin paikkeille. Marraskuun neljäntenä päivänä syntyi toinen poikani. (172) Kolmannen lapsensa syntyessä hän hoiti synnytystä vielä samana päivänä kun hänen omakin lapsensa syntyi.

Kirja on sujuvasti, asiallisesti ja mielenkiintoisesti kirjoitettu. Jos on kiinnostunut 1950-luvun ja jonkin verran myöhemmästä elämästä suomalaisella maaseudulla, kirja kannattaa lukea - usein tuntui siltä, että lukisi kertomusta jostain eri maasta, koska ihmiset sinnittelivät suuremmin valittamatta niin köyhissä ja vaikeissa oloissa; hyvinvointi ja varakkuus on noista ajoista lisääntynyt valtavasti. Kirjassa näkyy myös asenteiden ja synnytysten hoitokäytäntöjen muutos.

Silloin ei vielä byrokratia pelannut niin kuin nykyaikana. Moneen virkaan minäkin jouduin ja kelpasin: olin pappina ja lukkarina, kastoin lapsia ja valvoin kuolevan vieressä, laitoin ruumiita arkkuun, annoin ensiapua sairaille. Työni kattoi miltei elämän koko kaaren.
          Se oli täyteläistä elämää. (213)

Helmet-haaste 2020: 30. Kirjassa pelastetaan ihminen. Luoto estää kirjassa ainakin yhden äidin kuolemisen verenvuotoon.

Lisäys 16.2.21, 7.3.21.

Anna Luoto: Kun ei ollut rahaa, tehtiin lapsi. Kunnankätilö muistelee, 1991. Tammi. Kannen tekijää ei kerrottu. 231 sivua.