sunnuntai 31. toukokuuta 2020

Ja tunturin takaa kuulet – Islannin sodanjälkeistä lyriikkaa (valikoinut ja suomentanut Maj-Lis Holmberg), 1977

Jatkoin oman hyllyn runokirjojen parissa tällä islantilaisen runouden antologialla. Maj-Lis Holmberg on tehnyt suuren työn: runojen valitsemisen ja islannista kääntämisen lisäksi hän on kirjoittanut kirjaan islantilaisen runouden historiaa ja nykypäivää käsittelevän 22-sivuisen esipuheen ja lyhyet esittelyt kaikista kirjoittajista, ja hänen asiantuntemuksensa tuntuu mittavalta. Kirja on jo melko vanha, mikä on ehkä syynä siihen, että 22 mukaan otetusta runoilijasta vain kolme on naisia. Holmberg ei ole ottanut teokseen mukaan tuolloin 1970-luvulla nuorimpia runoilijoita.

Holmberg on tehnyt runojen kääntämisessä tietoisen ratkaisun siitä, ettei hän edes pyri noudattamaan joitakin alkukielen piirteitä: Etenkin suomennettaessa häviävät niin kolmialkusointu kuin Islannissa vielä meidänkin päivinämme monesti käytetyt koko- ja puoliassonanssit. Vieras korva olisi toisaalta näiden tehokeinojen omalaatuiselle soinnille lähes umpikuuro, ja toisaalta niiden jatkuva huomioiminen pakottaisi kääntäjän tekemään runon sisällölle anteeksiantamatonta väkivaltaa. Jos sitten runon muotokaan niistä loppujen lopuksi hyötyisi – mitä en alkuunkaan usko. (9)

Keräsin tähän minulle uusia tietoja Islannin historiasta ja runoudesta (nykyhetki on näissä siis 1970-luvun loppu).
  • Koska alkuperäiset norjalaiset siirtolaiset tulivat 800-luvulla Islantiin Brittein saarten kautta, Islantiin tuli sieltä mukaan myös kelttiläisperäistä väestöä.
  • Islanti oli 1200-luvulta 1900-luvun alkupuolelle asti Norjan tai Tanskan hallinnassa. Maa julistautui itsenäiseksi 17.6.1944.
  • Islantilaisia saagoja luettiin 1900-luvulle asti ääneen perhepiirissä melkein kaikissa Islannin talonpoikaiskodeissa jopa päivittäin.
  • Erikoinen, monissa islantilaisissa nykyrunoissakin esiintyvä piirre on ikivanha kolmialkusointu (kussakin säeparissa on tietyissä kohdissa joko kolme samalla konsonantilla alkavaa, tai sitten kolme mielellään eri vokaaleilla alkavaa sanaa).
  • Kahdessa runossa mainittiin kalannahkakengät, joita Islannissa ennen käytettiin.
  • Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat (valikoimana) ja Topeliuksen Välskärin kertomukset islanninnettiin jo 1900-luvun alussa, ja ne olivat siellä melko pitkän aikaa käännöskirjallisuuden suosikkeja. Myös muita suomalaisia eli lähinnä suomenruotsalaisia runoilijoita on käännetty islanniksi melko paljon.
  • Toisen maailmansodan aikana Islannissa alkoi taloudellinen nousukausi, joka jatkui sodan jälkeen. Sodan aikana Islannissa oli englantilaisia ja amerikkalaisia miehitysjoukkoja.
  • Useimmat Islannin uudemmista runoilijoista ovat vasemmistolaisia, ja he ovat olleet kiinnostuneita esim. kolmannen maailman ongelmista. Myös Islannin Nato-tukikohta ja Nato-jäsenyys ovat aiheuttaneet pettymystä ja herättäneet tunteita. Vasemmistolaisetkin runoilijat saattavat hyvin olla avoimesti uskovaisia.
  • Islantilaiset runoilijat ovat saaneet vaikutteita ulkomailta, ja monet ovat myös opiskelleet esimerkiksi Norjassa, Ranskassa, Saksassa tai Yhdysvalloissa.

Pidin monista kirjan runoista, mutta mitään kovin järisyttäviä kokemuksia ei mukana ollut. Luontorunoutta oli mukana paljon, poliittista runoutta jonkin verran. Humoristisia tai ironisia runoja oli hyvin vähän, mutta kuitenkin joitakin. Tässä muutama esimerkki runoista. (Tekijänoikeuksista: Koska tämä on antologia, laitoin tähän useamman runon. Mielestäni runojen lainaaminen on tällaisessa vanhemmassa runokirjassa enemmänkin tuntemattomampien runoilijoiden esittelyä ja tavallaan mainosta kirjalle, mutta kommentoikaa, jos näin monien runojen lainaaminen, monet kokonaisuudessaan, tuntuu väärältä.)

Jóhannes úr Kötlum: Maallisuus

Sinusta olen minä tullut ihana maa:

kuin valo loistaa katseeni kukkiasi kohden
kuin lumi sulkevat käteni kivesi sisäänsä
kuin tuulenhenkäys hyväilee henkeni ruohoasi
kuin kala uin vedessäsi
kuin lintu laulan metsässäsi
kuin karitsa nukun nurmellasi

Sinuksi olen tuleva ihana maa:

tuulen pyörteenä pyörivä myrskyssäsi
pisarana putoileva sateessasi
tuohena leimahtava tulessasi
maaksi maatuva maassasi.

Ja jälleen nousemme ihana maa.

Jóhannes úr Kötlum: Viisi ylentävää ajatusta laaksostani (2) (ote)

– tänne he nyt ovat tulleet syyttääkseen meitä
tylyjä armottomia
ihmistä ja eläintä ja kukkaa kohtaan.

Ja he huutavat yhteen ääneen:
Joko te uskotte – vai?
Teidän on vastuu isienne ja lastenne pahoista teoista
tuhansissa polvissa.
Teidän on vastuu koko maailman murheista.
Te maailman pimeys.
Te maapallon myrkky.
Te muutitte ihanan planeettamme
palavaksi helvetiksi.
Ja nyt on tullut tilinteon päivä.
Missä siis puolustuksenne?

Vastatkaa vitkastelematta.
Ankara on laki.

Jón úr Vör: Isäni

Isäni on istunut viisikymmentä vuotta
suutarinpöytänsä ääressä
ja paikannut kylän kenkiä,
aina siitä asti, kun hänen lapsensa
ja muitten kulkivat kalannahkakengissä
jotka meren suola poltti puhki,
ja tähän päivään saakka.

Ja isäni kourat kävivät
niin mustiksi ja koviksi,
että ne oli pidettävä taskussa
kun hän meni kirkkoon
vaimoineen ja lapsilaumoineen.

Isäni tuntee kylän jokaisen kengän
ja tietää miten se astuu.

Snorri Hjartarson: Laulujen alkukoti (ote)

Täällä on joutsenten kotiseutu,
valkoisten laulujen alkukoti.

Pehmeästä ruohosta
tavoittelee tuulenhenkäys muistoja, hyväilee
lapsenposkeani: on kevät,
olen valvonut joen varrella
ja kuunnellut joutsenia, nyt
ne lähtevät lentoon
sydämeni halki, lentävät
mukanansa rauhani ja riemuni jonnekin
sinihämärän tuolle puolen, tänne

Tänne
numminiittyjen vetten luo
jäätikön juurelle.

Thorsteinn Valdimarsson: Kuvavisio Atomiaurinko (11)

Tulin kanavalle kun
muuan runoseppo
partaansa suki
ja valitusvirttään
voihkien luki. –

Ah, langan seitinhienoisen
varassa nerous inhimillinen
riippuukin – toisin sanoen
varassa kaksoispisteen vain
jolle tilaa päiväkaudet
tästä runostani hain.

Vaan haussa silmät verestävät sain,
mutta tilaa en kaksoispisteelle lain.

Hannes Pétursson: Paluu

Torvien törähtäessä
opin, on hän tuleva
– äkkiarvaamatta
aikanaan.
Raivaava tiensä
pilvien sinen halki
ja avaruuden aukosta
alas maahan ja mereen
iskevä katseensa
välkkyvänä salamana.

Tuleeko hän tuollaisena?
Vai tuleeko
tuon säteen lailla
joka juuri nyt
tunturin yllä halkoo
illan kullanpunaisen pilven –
aurinkoisena riukuna
ja lankee lempeästi
hiljaa päälle maan

eikä tuomiollaan satuta
eläviä enempää kuin
kuolleitakaan?

Vilborg Dagbjartsdóttir: Kynttelinpäivänä (V)

Anna Ahmatova
seisotko täällä yksiksesi
kuutamossa
ja itket?

Kynttiläsi on sammunut.
Sytytän sen, Anna rakas.
Laulakaamme sielumessu Leninille
Laulakaamme sielumessu Stalinille
Laulakaamme sielumessu
kaikille
jotka kaatuivat heidän nimeensä.

Rukoilkaamme niiden puolesta
jotka menehtyivät murheeseen.

Vilborg Dagbjartsdóttir: Ankeat ajat (tässä puhutaan varmaan Henrik Ibsenin Nukkekodin Noralle)

Nora pieni, mihin oikein
olet mahtanut päätyä?
Vaikka olisitkin sipsutellut
näiden vuosien yli
jotka erottavat meidät
et juuri makean leivän päiviä
minun talostani tapaisi.
Suoraan sanoen: etkä
senkään verran vieraista.
Kaikkialla on leipä kaventunut
ja pyhän perinteen nimessä
työttömyys käy iänikuisesti
ensi kädessä naisten kimppuun
mutta mikäli sinut oikein tunnen
osaisit kyllä pitää puoliasi
kunniallisin keinoin – Luoja paratkoon!
Sinun kasvatuksellasi ja vielä
noilla sinun mielipiteilläsi miehistä.
Pääsisit ehkä elämäkertasi kanssa
jonkun roskalehden palstoille
ja sitten, jos onni sinua suosisi
näyttelemään omaa itseäsi
johonkin laajakangaskuvaan.
Ei, kultaseni, palaa sinä pimeyteesi.
Vuono on peilityyni ja syvä.
Kohta kuu nousee
tunturin valkoisen reunan takaa
silloin näet eteesi.
Anna Karenina, ystävättäresi,
on sinua asemalla vastassa.
Levähtäkää hetki teekupposen ääressä.
Yhä ajat ovat ankeat.

Ólafur Jóhann Sigurdsson: Minne menee tämä tie? (ote)

Minne menee tämä tie
jonka koneille te teette
pitkin poikin tätä maata,
erämaita, asuinmaita sen?
Missä keijukaisten kirkko?
Missä kääpiöitten kivi?
Missä kotitalon puro?
Missä lähde hopeinen?

Minne menee tämä tie
jonka koneille te teette?
Missä kaisla, hajuheinä?
Missä linnun pesäpuu?
Minne lensi linnun laulu
taivaanvuohen, kuovin ääni?
Missä viklan kutsu kuuluu
punanokka purkautuu?

lauantai 30. toukokuuta 2020

Aune Sarkanen: Rikas Etelka, 1934

Tämä Aune Sarkasen eli Aili Somersalon kirja on jatkoa aiemmin lukemalleni kirjalle Etelka hurjistuu (olin siitä kirjoittaessani muuten väärässä, molemmat Etelkan vanhemmat ovat ilmeisesti suomalaisia). Henkilökaarti on melkein sama kuin aiemmassakin kirjassa: pappilan lapset Eevi, Arvi ja Tessi, heidän serkkunsa, kaksoset Muori ja Ossikka, Eevin ystävä Irma ja tietenkin Etelka itse, iältään nyt 15-19-vuotiaita. Tämä kirja ei sijoitu kuitenkaan Italiaan, vaan kesäaikaan jollekin Itä-Suomen idylliselle tehdaspaikkakunnalle, aika on viisi vuotta edellisen kirjan tapahtumien jälkeen, ja mukana on uutena henkilönä 15-vuotias orpotyttö Hilkka, joka kirjan alussa matkustaa pappilaan, uuteen kasvattikotiinsa. Arka ja laiminlyöty Hilkka pelkää toisten nuorten tapaamista, sitä että nämä halveksisivat huonosti pukeutunutta, köyhää orpoa, mutta kaikki ottavat hänet hyvin vastaan ja hyväksyvät hänet mutkattomasti osaksi joukkoa. Pappilaan tulevat vierailulle myös edellisestä kirjasta tutut Anna-täti ja Venla-täti, ja yllättäen sinne tupsahtaa myös Etelka, joka on tullut Italiasta Suomeen nykyaikaisesti lentäen.

[Tessi] jäi salavihkaa katsomaan laukkunsa vieressä kyyröttävää tyttöä. Miksi se istui noin painunein päin? Jos sille sanoi jotain leikillistä, käänsi se päänsä pois ikäänkuin vihoissaan...
          Äkillinen vaisto vakuutti Tessille, että niin ei ollut, vieras tyttö oli vain onneton. Sitä raukkaa... Tessi kyyristyi vierelle, kietoi kädet kaulalle ja suuteli poskelle.
          Hilkka nosti äärimmäisen tyrmistyneet kasvonsa. Kukaan ei ilmoisna ikänä ikinä ollut suudellut häntä! Hän purskahti itkuun ja painoi häpeillen kasvonsa Tessin olkapäähän. Tessi silitteli hänen päätään hiljaa, ...

Etelka hurjistuu oli selvästi lastenkirja, mutta tämä on nuortenkirja, jossa vastakkainen sukupuoli alkaa jo kiinnostaa. Samoin kuin edellisessä kirjassa, tässä ei ole selkeää ja yhtenäistä juonta, vaan kirja koostuu enemmänkin episodeista. Pappilassa vierailee ahkerasti paikkakunnan nuoria miehiä – tärkeimpinä opettaja Vilkku, osuuskaupan pitäjä Heikki ja kunnanlääkäri Martti – varsinkin sen jälkeen, kun Etelka on ilmaantunut paikalle. Etelka vain lumoaa kaikki ja hän on myös aidosti ystävällinen, hyväsydäminen ja auttavainen. Vaikkeivat häntä itseään miehet juuri kiinnosta, hän herättää parissa paikkakunnan naimattomassa naisessa kateutta. Hilkka rakastaa ja ihailee Etelkaa alun kateuden piston jälkeen palavasti ja ehdoitta.

Kuten kirjan henkilöt, myös kirjan aika on kahden aikakauden rajalla: kirjassa liikutaan sekä hevosilla että Martti-lääkärin autolla (Etelka osaa myös ajaa autoa, ja reipasotteisena ottaa lupaa kysymättä Martin auton vähäksi aikaa halutessaan hakea Hilkan pappilasta). Kirjassa käydään tutustumassa myös Muorin ja Ossikan vanhempien metallitehtaan toimintaan. Nuoren lähetyssaarnaaja Mikkolan morsiamen ovat pakanat surmanneet Ovambomaassa. Naisilla on ompeluseura, lukuseura ja pakanakerho, ja nuorilla nuorisoseuran iltama, jossa lausutaan runo, luetaan esitelmä ja esitetään kuvaelma.

JUONIPALJASTUKSIA.
Romantiikka-teemasta huolimatta kirjan meno on kuitenkin melkoisen reipasta ja epäsentimentaalista, eikä kirjassa loppujen lopuksi synny yhtäkään paria. Kun Martti sanoo rakastavansa Etelkaa ja toivovansa tulevaisuudessa voivansa naida tämän, tämä vastaa ”höpsis”, sanoo lähtevänsä takaisin Italiaan ja että Martin pitäisi kohdistaa rakkautensa taas Eeviin. Muori on samanlainen poikatyttö kuin aiemmassakin kirjassa, pukeutuu käteviin poikien polvihousuihin juhannuskokkoa rakennettaessa eikä anna kokko-onnettomuuden, jossa hän oli vähällä palaa pahasti ja sitten hukkua ja luulee vähäksi aikaa sokeutuneensa, järkyttää itseään ehkä puolta tuntia kauempaa. Kirjan henkilöt eivät kehity kirjan kuluessa mitenkään eikä heidän luonteenpiirteitään myöskään juuri perustella, mutta kaikki tärkeimmät henkilöt ovat sympaattisia ja kirjassa on myös huumoria. Kirja on hitaan alun jälkeen vauhdikas ja helppolukuinen ja ympäristöltään idyllinen: nuoria, toistensa seurasta nauttivia ihmisiä, joista useimmilla ei ole ongelmia ja joilla on hyvät suhteet mukaviin vanhempiinsa, viettämässä aikaa ihanassa Suomen kesässä. Kesä on kirjassa tärkeä elementti – uimisen ja juhannuksen vieton lisäksi kirjassa kuvataan esimerkiksi heinäntekomatkaa kaukana olevalle niitylle, ja Italiassa kasvanut Etelka hämmästelee iltojen ja öiden valoisuutta. Kirjan lopussa Etelka pyytää isänsä ja pappilan väen kanssa asiasta sovittuaan Hilkkaa sisarekseen ja lähtee hänen kanssaan Italiaan.

Vaikka kirja antaakin ymmärtää, että kirjan tytöt menevät ennen pitkää naimisiin, tyttöjen tai naisten elämään mahtuu tässä muutakin. Eevi on tuore ylioppilas, Etelka (joka ei ole aineellisesti niin rikas kuin aluksi luullaan) aikoo perustaa ompeluateljeen Italiaan, taiteellinen Irma toivoo pääsevänsä syksyllä Helsingin Taideyhdistyksen piirustuskouluun, kirjassa on alakansakoulun naisopettaja, ja eräs rikkaan perheen tytär aikoo ryhtyä hierojaksi, koska voisi sitä kautta päästä pääkaupungissa hyviin perheisiin ja sitoa otollisia ystävyyssuhteita ja päästä ehkä lähettilään vaimoksi.

... Irma ojensi kätensä ja kosketti hiljaa Venla tädin käsivartta. - Etkö ole huomannut, Venla täti kulta, kuinka usein meitä valaistaan sillä, ettemme mitään tiedä.
         - Se on totta, Venla täti sanoi, - miesväki aina niin ollakseen! Sinä olet viisas tyttö, sinä Irma.

Aikaisemman Etelka hurjistuu -kirjan kieli ei kiinnittänyt huomiotani, mutta tässä oli niin paljon itselleni outoja sanoja ja sanontoja, että kirjasin ne ylös: nuoret pelaavat verkkopalloa (=sulkapalloa? s.32-33), rikkaalla nuorella naisella on talvisin "seelbiisamiturkki", ”joka ei ollut sähköistettyä kania” (45), emäntä ottaa vieraan kanssa ”pienen, kuuman pootoorin” (48), keskustelu kääntyi ”pitkän matkan vieraaseen, tyttöön, joka tuli suuresta maailmasta, eipä silti, että täälläkään oltaisiin oltu Kuopion takana” (49), ”kussa” (58) tarkoittaa ilmeisesti pumpuli- eli puuvillapukua, nuoret pohtivat ”tilannetta Mandshuriassa” tai ”Mandshurian probleemaa”, kun Etelka on kadonnut vieraisilta (64, 66), Hilkka on Ossikan mielestä ”kiltti bööna” (102), jokin on ”pelkkä sininen legenda”, kun se ei pidä paikkaansa (154) ja on huono juttu, kun sukkiin tulee ”uusiaperunoita” (173). Muita sanontoja: ”kautta Balbon parran” (109-110), ”voi jemmer sentään” (113), ”kyllä sen vain pitäisi purta [sic] sanoi Plixti koiraansa” (117); ”Hulluja ei kylvetä eikä kynnetä, ne kasvavat itsestään!” (136). Eevin syntymäpäivää juhlitaan varhain aamulla tällaisella laululla (35):

Anteeks ma pyydän, ett' rohkenemme tulla
makeata untasi häiritsemään.
Kuulehan ääni ja aukaisehan ovi,
täältä tulee sisään koko keisarin hovi.

Tuuli se puhaltaa ja koivun latvat liehuu.
Joko sulla, Eevi kulta, kahvipannu kiehuu?
Kuoromme sulle nyt pokkaa ja niiaa,
Eevi Maria!

Tämä oli nostalgisen idyllinen kirja ristiriidattomasta perhe- ja kaverielämästä maalaispaikkakunnalla. Tuntui surulliselta ajatella, mitä nämä iloiset nuoret ihmiset joutuisivat kokemaan seuraavan kymmenen vuoden aikana.

Aune Sarkanen: Rikas Etelka, 1934. Gummerus, Gummeruksen nuorten kirjasto nro 61. 185 sivua.

perjantai 29. toukokuuta 2020

Barbara Michaels: Ruusutarhan salaisuus (Vanish with the Rose, 1992)


Kirja kertoo juristi Dianasta, joka tekeytyy ruusuasiantuntijaksi tutustuakseen paremmin erääseen Virginiassa sijaitsevaan taloon, koska hänen kadonnut veljensä Brad oli lähettänyt sieltä viimeiseksi jääneen kirjeensä. Diana haluaa selvittää, mitä Bradille on tapahtunut, mutta ei odota pitävänsä talon uusista asukkaista niin paljon kuin pitää, esimerkiksi omistajien pojasta Andysta. Tapahtumien myötä kahden erilaisen naisen välille, Dianan ja siivoojan, aiemmin pahoinpidellyn mutta sinnikkään ja opiskelut aloittaneen Mary Jon välille kehittyy luja ystävyys. Mukana on myös Michaelsin kirjoille tavalliseen tapaan pieni aavemainen lisä, vaikka melkein koko kirja onkin lujasti kiinni todellisuudessa, ja tässä kirjassa on mukana myös sympaattisia kissoja ja koiria.

Ei se ollut todellinen maailma. Todellisuus oli tavallisten ihmisten päivittäistä painiskelua arkielämän ongelmien kanssa. Ennen hänen henkilökohtainen murheensa oli näyttänyt hänestä erityisen traagiselta, mutta hän oli saanut kokea, ettei tuskaa voi mitata. Miten hän voisi väittää kärsineensä enemmän kuin Mary Jo, joka oli nähnyt entisen rakastettunsa muuttuvan viholliseksi, joka yritti tuhota hänet? Jo vuosia mies oli yrittänyt nujertaa hänen henkensä ja kunnianhimonsa keinoilla, jotka eivät olleet yhtä välittömiä mutta ehkä sitäkin tuskallisempia. Mary Jo ei ollut ainutlaatuinen; hänenlaisiaan naisia oli tuhansia, miljoonia.

Hmm... Pidän Michaelsin kirjoista, niissä on reipas päähenkilö, persoonallisia sivuhenkilöitä ja huumoria, mutta ihmissuhteet ja teemat jäävät niissä aika pinnallisiksi, vaikka niissä olisi mahdollisuutta syvempäänkin käsittelyyn. Ne eivät myöskään usein ole kovin jännittäviä, vaikka niissä onkin mukana arvoituksenselvittelyainesta, mutta ne ovat ihan mukavaa viihdelukemista ja pitävät minut hyvin matkassaan. Tätä kirjaa olisi voinut hyvin vähän lyhentääkin. Lukujen alkuun laitetut ruusuihin liittyvät sitaatit eivät tässä kirjassa toimineet yhtään niin hyvin kuin Ismenessä lukujen alkuun sijoitetut naiskirjallisuutta käsittelevät sitaatit. Lainaukset oli kyllä käännetty hyvin, runollisesti tai vanhahtavasti sitaatin hengen mukaisesti (Leena Vallisaari on ilmeisesti kääntänyt tunnettujenkin runoilijoiden sitaatit itse, koska muita kääntäjiä ei mainita), mutta ehkä ne kuulostavat silti englanniksi paremmilta.

Käyttäytymismallit, tavat, perityt taipumuksetkaan eivät kuitenkaan ole terästä. Mary Jo oli murtautumassa ulos vankilasta, joka oli estänyt häntä onnistumasta. Valintojen teko oli mahdollista: joskus se oli helppoa, joskus sietämättömän vaikeaa. Ehkei se ollut mahdollistakaan kaikille.

Kirjassa ei ole ketään kannen naisen näköistä ja varsinkaan hänen tavallaan pukeutunutta naista; kannen tuntematon nainen on ehkä tullut kirjan tapahtumien jälkeen katsomaan valmistunutta ruusutarhaa.

Barbara Michaels: Ruusutarhan salaisuus, 1993 (Vanish with the Rose, 1992). Gummerus. Kääntäjä: Leena Vallisaari. 397 sivua.

keskiviikko 27. toukokuuta 2020

Kaari Utrio: Suomen naisen tie: Pirtistä parlamenttiin, 2006

Kaari Utrio kertoo tässä kirjassa suomalaisen naisen elämästä, asemasta ja elinehdoista lähinnä keskiajalta 2000-luvun alkuun. Kirja on jaettu neljään osaan: Sielu ja mieli, Sääty ja työ, Malli ja tekijä (taide) sekä Suku ja perhe, joista jokainen etenee kronologisesti. Historiassa minua eivät juurikaan kiinnosta kuninkaiden ja keisarien elämät, sotien kulku, kuka tappoi kenetkin tai tärkeinä pidettyjen tapahtumien päivämäärät. Kirjan kuvaama mikrohistoria, tavallisten ihmisten historia, on mielestäni paljon mielenkiintoisempaa. Mikrohistoria selvittää, miten ihmiset ennen valitsivat puolison. Se kertoo, miten ennen työ perheessä jakaantui. Mikrohistoria paljastaa, mitä pidettiin oikeana, mitä vääränä, mitkä olivat ihmisen velvollisuudet ja oikeudet omassa yhteisössä. Se kertoo yksityisen elämän suurista tapahtumista, syntymästä ja kuolemasta, avioliitosta ja leskeydestä (8). Kuten Utrio sanoo: Me kaikki teemme historiaa.

Utrio on hyvä kirjoittaja, mutta kirjassa oli niin paljon faktatietoa, että kannesta kanteen luettuna kirja tuntui kuivahkolta. Melko useinkin oli epäselvää, mistä ajasta Utrio tarkemmin puhui. Kirja on myös konkreettisesti painava (yli 900 grammaa), mikä hankaloitti lukemista. Vähän minua harmitti kirjassa se, että Utrio antoi menneiden aikojen naisten elämästä aika lailla yksipuolisen kielteisen kuvan ja tuntui joskus vähättelevän niitä harvoja asioita perheen ja lähinnä maataloustyön lisäksi, joita yhteiskunta salli naisille menneisyydessä, esimerkiksi akvarellimaalausta (mielestäni akvarellimaalaus on tavallaan jopa vaikeampaa kuin öljymaalaus, koska siinä ei voi korjata virheitään samalla tavalla). Olisi ollut kiinnostava kuulla, mitä kulttuurisia, yksilöllisiä tai yhteisöllisiä vastarinta- ja selviytymisstrategioita naisilla oli. Uskonnosta tällaisena tärkeänä ja lohdullisena asiana Utrio kirjan lopussa lyhyesti puhuukin (s. 300), mikä varmasti pitää paikkansa, mutta muitakin on voinut olla, esimerkiksi suullisen runouden käyttö vaikeuksien ilmaisuun ja niiden käsittelyyn.

Kirja tarjoaa kuitenkin rautaisannoksen historiaa, valottaa naisten asemaa Suomessa joka puolelta ja kertoo myös vähemmän tunnetuista suomalaisista naisista. Kirjassa on upea kuvitus: suunnilleen joka aukeamalla on yksi tai useampi kuva, usein värillisiä. Kirja muistutti taas, miten kaikin puolin hankalaksi sekä rikkaiden että köyhien naisten elämä oli tehty entisaikoina – moitin Punaruusun aikaan -kirjan kuvausta 1800-luvun rikkaiden jäykkyydestä, mutta ehkä heidän elämänsä tosiaan oli tuolloin sellaista – kertoi kaksinaismoraalista ja tekopyhyydestä ja sai arvostamaan niitä ihmisiä, joiden ansiosta Suomi on se jo melkoisen tasa-arvoinen ja monella tavalla hyvä maa, joka se nykyään on. Kehittämisen varaa toki vielä on. Hyvät asiat eivät ole tulleet itsestään, vaan niiden puolesta on taisteltu ja niiden eteen on tehty paljon työtä.

Esikuvat tuntuivat verrattoman tärkeiltä silloin, kun alistettu kansanosa pyrki pois sille osoitetulta polulta. Tarvittiin yksilö, joka poikkesi uralta, mursi esteet ja astui uudelle tielle. Jonkun täytyi ottaa ensimmäinen askel. Uranuurtaja kulki edellä kuin lumiaura, jota muut voivat seurata (305). Utrion näkökulma historiaan tuntuu tässä aika henkilöpainotteiselta. Omasta mielestäni isot muutokset vaativat monien ihmisten samaan päämäärään suuntautuvaa toimintaa ja myös tuntemattomiksi jäävät toimijat ovat merkityksellisiä, mutta esikuva tai roolimalli on tietysti myös tärkeä.

Joitakin omasta mielestäni yllättäviä poimintoja kirjasta (useimmat ovat suoria lainauksia) - esimerkiksi yhdessä asuminen ennen avioliittoa ja naimattomien naisten suuri määrä 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa hätkähdytti, sekä suomalaisten naisten eliniän huima nousu sadassa vuodessa. Monet asiat olivat Suomessa ennen samalla tavalla kuin joissakin köyhemmissä maissa nykyään.
  • Vuonna 1880 kymmenen vuotta täyttäneistä henkilöistä 97,6 prosenttia osasi lukea, mutta paljon harvempi kirjoittaa (1900-luvun taitteessa 15 vuotta täyttäneistä vain 38,8 prosenttia) (29)
  • Keskiajalla tytön laillinen suostumusikä avioliittoon oli 12 ja pojan 14 vuotta, vaikka yleensä tytöt naitettiinkin 15-17-vuotiaina. Vuonna 1734 laillinen avioitumisikä oli tytöillä 15 vuotta. Itä-Suomessa talon lasten naimaikä saattoi olla tilanteesta riippuen 13 tai 30. (248-249)
  • Raipparangaistus poistettiin laista vasta vuonna 1894. (37)
  • Voin ja juuston valmistus oli 1800-luvulla maatalouden tuottavin osa ja voi, joka oli kokonaan naisten työn tulos, Suomen tärkein vientituote. (131) Muut kuin lesket eivät kuitenkaan saaneet hallita omia rahojaan, joten naisten tulojen käytöstä päättivät miehet.
  • 1800-luvulla tehtaissa käytettiin myös Suomessa lapsityövoimaa. Forssan Pumpuli-Kehruu-Pajassa lapset tekivät 15-tuntisia työpäiviä (joihin sisältyi pari tuntia taukoja), lauantaisin 12-tuntisia. He tekivät sekä yö- että päivävuoroja. (163) Tilattomien perheiden lapset piti lähettää palvelukseen alle kymmenvuotiaina ruokapalkalla. Rahapalkka alkoi juosta 14-15-vuotiaalle. (257)
  • Ruotsi kävi lähes taukoamatonta sotaa 1500-luvun jälkipuoliskolta 1800-luvun alkuun. … 1600-luvulla Suomi asetti Ruotsin valtakunnan sotaväkeen 10 000 miestä noin 70 vuoden ajan joka vuosi. Ruotsin suurvaltakauden sodissa 400 000 asukkaan Suomi menetti lähes 150 000 miestä runsaan sadan vuoden aikana. (265)
  • Nälänhätä vei [1690-luvun lopulla?] hautaan kolmen vuoden kuluessa kolmanneksen vajaasta puolimiljoonaisesta kansasta. Sitä on sanottu suhteellisesti kauheimmaksi onnettomuudeksi, joka Euroopassa on tapahtunut. (285)
  • 1800-luvun lopulla 70 000 asukkaan Helsingissä työskenteli 600-800 prostituoitua. … Suurin osa Helsingin ilotytöistä oli 15-20-vuotiaita. (289, 290)
  • 1800-luvun puolivälissä neljännes kaupunkien työläismorsiamista odotti lasta vihillä seistessään. He olivat ehkä eläneet jo kauan yhdessä miehensä kanssa. Kolmasosa morsiamista eli yhteisessä kodissa sulhasen kanssa ennen vihkimistä. Monilla oli jo lapsi tai parikin valmiina ennen avioliittoa. Osa naisista eli ikänsä saman miehen kanssa menemättä lainkaan naimisiin. Osa vaihtoi kumppania muutaman kerran elämässään. … Maaseudulla eli avioliitossa runsas 60 prosenttia, kaupungeissa vain runsas 10 prosenttia naisista. (255-256) 1800-luvun Helsingissä 20% syntyneistä oli saanut alkunsa avioliiton ulkopuolisesta suhteesta. (32)
  • 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä alle 50-vuotiaista naisista noin 40 prosenttia eli naimattomina [kaupungeissa? voiko olla koko maassa?], ja naisten osuus työmarkkinoilla kasvoi samalla. (Suurin osa työnantajista erotti naisen, kun tämä meni naimisiin.) (74)
  • Yhteiskunta [keskiajalta 1800-luvulle?] oli väkivallan läpitunkema: mies löi vaimoa ja lapsia, isäntä ja emäntä kurittivat palvelusväkeä, tehtaan vouti pieksi laiskoja ja tottelemattomia työmiehiä, opettajat hakkasivat oppilaita ja upseerit sotamiehiä. (293, 296)
  • Vielä 2000-luvun alussa menehtyi nainen perheväkivallan uhrina useammin kuin joka toinen viikko. (300)
  • Helsingin Uuden ylioppilastalon ja Tallinnan Estonia-teatterin on suunnitellut arkkitehdiksi vuonna 1896 valmistunut Wivi Lönn yhdessä Armas Lindgrenin kanssa. (235)
  • Vuonna 1800 naisen odotettavissa oleva elinikä oli vain 36 vuotta. (266) Myöhemmin suomalaisten naisten keskimääräinen elinikä nousi sadan vuoden aikana 46 vuodesta (1900) 82 vuoteen (2000-luvun alku) eli 36 vuotta, mikä on ainutlaatuista maailmanhistoriassa. (118)

Tästä kirjasta saan yllättävän vaikeaksi osoittautuneen Helmet-haastekohdan 46. Kirjassa on sauna. Hääilo alkoi morsiussaunalla. Saunottuaan morsian astui puhtaana uuteen elämänvaiheeseen. Karjalassa lämmitettiin neitsytkyly. (252) Sen tiesin, että ennen maaseudulla synnytettiin saunassa (272), mutta hääsaunat olivat minulle uusi asia.

Kirjakaapin avain -blogissa pidettiin kirjaa tietorikkaana ja mielenkiintoisena mutta raskaana luettavana. Minustakin tämän kirjan lukeminen tuntui jonkin verran raskaalta, se saattaisi hakuteoksena toimia paremmin.

Edit 29.5.2020.

Kaari Utrio: Suomen naisen tie: Pirtistä parlamenttiin, 2006. Tammi. 308 tekstisivua.

maanantai 25. toukokuuta 2020

Celia Fremlin: Kukat kuiskivat kuolemaa (The Spider-Orchid, 1977)

Tämä on kolmas lukemani Celia Fremlinin dekkari (Paul-sedästä ja Hetkistä ennen aamunkoittoa täällä), jossa toisin kuin edellisissä kirjoissa näkökulmahenkilönä on mies. Keski-ikäisen eronneen tutkijan Adrianin luo muuttaa yllättäen hänen neljän vuoden aikainen rakastajattarensa, kolmikymppinen Rita, mistä poikamiehen elämään sopeutunut Adrian ei ole kovin innoissaan. Pahinta on se, että hän pelkää Ritan muuton häiritsevän hänen hyvää suhdettaan nyt 13-vuotiaaseen ainoaan lapseensa Ameliaan, jonka sunnuntaisista käynneistä hän on alkuvaikeuksien jälkeen oppinut nauttimaan paljon isän ja tyttären huomattua, miten samanlaiset heidän luonteensa ovat.

Kuunnellessaan Adrian tajusi taas kerran, että tapahtui jotain mikä oli hänen aikaisemman kokemuspiirinsä ulkopuolella ja mitä hän ei pystynyt sanoin ilmaisemaan.
         Vasta useita sunnuntaipäiviä myöhemmin hän tajusi mitä se oli.
         Amelia rakasti häntä. Amelia rakasti tulemista hänen luokseen ja olemista hänen kanssaan. Hän rakasti rauhaa ja hiljaisuutta, älyllisen tarkoituksen tunnetta tässä hiljaisessa, kirjojen reunustamassa huoneessa. Hän rakasti Adrianin tapaa jättää hänet yksin, sitä että Adrianilla oli omat työnsä tehtävänä ja sitä että tuo työ oli Adrianille tärkeämpää kuin hän, aivan samoin kuin Neptunuksen rata oli tärkeämpi kuin heistä kumpikaan.
         He olivat samanlaisia, hän ja Amelia. ”Hyvänä isänä” olemisen kamppailu oli päättynyt, Amelia ei tarvinnut ”hyvää isää” eikä ollut koskaan tarvinnut, hän tarvitsi Adriania.

Ritan läsnäolo aiheuttaakin ongelmia, mutta ei Amelian mustasukkaisuuden tai vierastamisen takia, vaan Ritan luonteen takia. Toisin kuin aikaisemmissa Fremlinin kirjoissa, joista pidin mm. sen takia, että ihmisiä ymmärrettiin heidän puutteistaan huolimatta, tässä Rita on hyvin kielteinen hahmo. Tämä vähän heikentää kirjaa, koska annetaan ymmärtää, että hän vain on sellainen, ilman että lukija saa tietää miksi ja ymmärtäisi hänen motiivejaan. Kirjassa ei myöskään solmita juonielementtejä niin tarkkaan yhteen kuin aikaisemmissa kirjoissa, ja kirjan loppuratkaisu on mielestäni vähän heikko ja perustelematon.

Kirja piti tästä huolimatta minut hyvin otteessaan. Pidän Fremlinin kirjoitustyylistä ja huomioista, ja tässä kirjassa samoin kuin edellisissä tunsin lukijana olevani mukavalla tavalla eksyksissä melkein koko kirjan ajan: en ollut varma siitä, mitä tulee tapahtumaan ja kuka sen tulee tekemään, tiesin vain sen, että jotain tapahtuu.

Hetket ennen aamunkoittoa -kirjan postauksessa valitin Louisen miehestä Markista mm. siksi, että hän käski Louisea sanomaan heidän tyttärilleen, että nämä olisivat hiljaa, sen sijaan että olisi itse tehnyt sen. Tässä kirjassa on kiinnostavasti aviomiehen näkökulma samaan tilanteeseen, kun Adrian vielä asui vaimonsa kanssa. Tämän kirjan parikymmentä vuotta myöhempi kirjoitusajankohta näkyy siinä, että Adrianin vaimo Peggy vastaa kipakasti, toisin kuin Louise:

Kun hän istui työhuoneessaan ja yritti työskennellä, hän kuuli kahden oven läpi [Amelian ja hänen ystävänsä] kirkuvan ja kikattavan kimeästi kuin papukaijat. Itse asiassa tuo meteli saattoi olla kaameaa, mutta hän pelkäsi karjua tytölle, päästää tunteensa valloilleen, niin kuin monet isät olisivat tehneet, koska hän ei ymmärtänyt tytärtään riittävästi ja tiesi sen. Se olisi ollut samaa kuin peukaloida kovakouraisesti laitetta jonka tarkoituksesta ja toiminnasta ei mitään tiennyt.
         Niinpä hän usein nalkutti siitä Peggylle. Millainen äiti sinä oikein olet? Etkö edes osaa pitää tuota lasta kurissa? On kuin asuisi hullujenhuoneessa. Toiset äidit pystyvät kyllä...
         Toiset äidit, toiset äidit, mitkä toiset äidit? Olen lopen kyllästynyt kuulemaan kaikista noista Itse Täydellisyyksistä, ...

Kirsti Katteluksen käännös on hyvä, vaikka pari virhettä osuikin silmään. Suomenkieliseksi nimeksi tälle dekkarille sopisi mielestäni paremmin alkuteoksen nimen käännös Hämähäkkiorkidea, koska tämä kasvin nimi liittyy myös henkilökuvaukseen ja loppuratkaisuun. Kyseinen kasvi on suomeksi tosin hämähäkkiorho, joka ei kuulosta yhtään niin dramaattiselta ja kiinnostavalta, joten ehkä tämä selittää kirjan suomenkielisen nimen.

Celia Fremlin: Kukat kuiskivat kuolemaa, 1983 (The Spider-Orchid, 1977). WSOY, Sapo-sarja nro 277. Suomentaja: Kirsti Kattelus. 221 sivua.

sunnuntai 24. toukokuuta 2020

Norman Williams: A Battle of Wits, 1956

Uusi näytelmä kirjasta Invitation to Drama. Muinaiseen Kiinaan sijoittuva A Battle of Wits on kerronta- ja esitysratkaisuissaan hyvin mielenkiintoinen ja modernin tuntuinen, mutta tällainen tyyli oli näyttämöohjeiden ja henkilöiden repliikkien mukaan tyypillinen nimenomaan vanhalle kiinalaiselle näytelmälle. Ensin juonesta: näytelmä alkaa keisarin virkamiehen Chung Tain kodin puutarhasta. Henkilöitä ovat Chung Tain lisäksi Madam Chung sekä pariskunnan tytär, 15-vuotias kaunis Hopealootus (Silver Lotus), joka tulee perinteen mukaan vierailemaan kotonaan kymmenen päivää häidensä jälkeen. Hän ei kuitenkaan pidä lihavasta miehestään, jonka on tavannut vasta hääpäivänä ja jota sanoo raakalaiseksi, mutta hyväksyy kohtalonsa koska ei voi muutakaan. Paikalle tulee myös nuori ja komea leski Sun Chu, kiertelevä nimismies (magistrate), jonka kanssa Hopealootus on lapsena leikkinyt puutarhassa ja jonka Hopealootus on aina voittanut älyjen mittelöissä. Siksi Sun Chu on vannonut joskus voittavansa tämän nokkeluudessa (mistä näytelmän nimi).

Silver Lotus. … I have often spent time just at the break of dawn when all the birds were singing to greet the sun, sitting in my chamber and reading those glorious stories of romance and tears and happiness.
Madam Chung. How was it possible?
Silver Lotus. They are such tiny books to hide in a sleeve or under a pillow. Not at all like the Classics which are endless and boring. In fact, the more interesting a book is the shorter it seems to be. It's very unfair.
Madam Chung. What has all this to do with your husband?
Silver Lotus (quietly). He is, no doubt, according to the world, a fine husband. I don't deny it because opinion is against me. Still – not one of the heroes in my romantic books was quite so – fat. And since I had never seen him before my wedding day and had such little knowledge of the real world, I wasn't quite prepared.
Chung Tai. Your heroes weren't so rich either, I'll be bound.
Silver Lotus. No, they lived on air – and love.
Chung Tai and Madam Chung (shocked). Love!
Silver Lotus. I'm not sure what love is, but that's what they lived on.
Madam Chung. I must sit down!
(Property man promptly provides a chair, with a fearful glance at Chung Tai who loftily ignores him.)

Kolmen kuukauden kuluttua siirrytään vankilaan, jossa Sun Chu kuulustelee polttopuiden kerääjää, joka oli puuhun kiivettyään pudonnut oksan katkettua puun juurelle tulleen paksun miehen päälle ja näin vahingossa tappanut tämän. Sun Chu vapauttaa miehen, koska tämä on taikauskoinen ja uskoo onnettomuuden johtuneen pahoista hengistä – Sun Chun mielestä tällaiset ihmiset ovat ihanteellisia alamaisia, koska he eivät koskaan syytä onnettomuuksista hallitusta tai virkamiehiä.

Jälleen Chung Tain puutarhassa Sun Chu tapaa Hopealootuksen, jonka vanhemmat ovat antaneet Sun Chulle tehtäväksi kertoa tälle tämän miehen (joka oli tuo lihava mies) kuolemasta. Vaikka Hopealootus inhosi miestään, leskenä hänen pitäisi vain elää häijyn anoppinsa orjana passaten tätä koko ajan vailla mahdollisuutta mennä uudelleen naimisiin tai palata vanhempiensa luo, joten hän on aidosti onneton. Hän keksii tilannettaan lieventäväksi ratkaisuksi sen, että vaatii miehensä tappaneen miehen kuolemaa (mihin hänellä on oikeus), jolloin anoppi ei olisi hänelle niin julma. Sun Chu vastustaa asiaa edellä olevista (ei siis humaaneista) syistä, mutta joutuu lain mukaan suostumaan siihen. Hän puolestaan vaatii kuitenkin, että Hopealootus toteuttaa teloituksen samalla tavalla kuin hänen miehensä kuoli eli hyppäämällä itse puusta puunkerääjän päälle, eikä Hopealootus enää pidäkään tästä ajatuksesta, koska saattaisi itse kuolla pudotessaan. Sun Chu lohduttaa epätoivoista Hopealootusta kertomalla, että on tarjonnut anopille valtavaa summaa, minkä tämä on hyväksynyt, ja Hopealootus on nyt vapaa ja voi naida Sun Chun, vaikkei leskinaisilla olekaan tapana mennä uudelleen naimisiin. Hopealootuksen vanhemmatkin hyväksyvät tämän, ja Sun Chu on näin ensimmäisen kerran voittanut Hopealootuksen älyjen taistossa.

Henkilöhahmot ovat erikoisia. En sanoisi, että he ovat tapojen sitomia, vaan ennemminkin, että he ovat kokonaan tavat sisäistäneitä – näytelmässä toistuu jatkuvasti ajatus it is the custom and must, therefore, be correct. Alussa Madam Chung esimerkiksi moittii miestään pitkän ja harmonisen avioliiton jälkeen vain yhdestä asiasta, siitä, ettei tämä ole ottanut useampaa vaimoa, minkä takia ihmiset pitivät Madam Chungia kotihirmuna ja hänen miestään epämiehekkäänä. Henkilöt eivät tämän takia tunnu varsinaisesti moraalisilta tai epämoraalisilta, miellyttäviltä tai epämiellyttäviltä, ja vaikka heillä onkin vahvoja tunteita, he ovat valmiita alistamaan nämä perinteelle. Hopealootuksessa ja Sun Chussa on kuitenkin pieniä viitteitä siihen, että toisinkin voi ajatella, ja näytelmän onnellinen loppukin on perinteen vastainen.

En tiedä, onko näytelmä tarkoitettu feministiseksi tai naistietoiseksi, mutta sitä on helppo lukea sellaisena: siinä on 15-vuotias tyttö, joka ei ole itse voinut vaikuttaa avioliittoonsa ja joka tapaa miehensä vasta hääpäivänä, patriarkaalinen monivaimoinen yhteiskunta, ja miniöiden ja leskinaisten huono asema ilmenee selvästi. Näytelmä ei kuitenkaan ole erityisen tunteisiin vetoava, vaan tuntuu enemmänkin shakkipeliltä, jossa nappulat liikkuvat rauhallisesti tiettyjen sääntöjen mukaan, ja sen yleissävy on kevyt.

Sitten niistä mielenkiintoisista, modernin tuntuisista kerrontaratkaisuista. Kun en tunne vanhaa kiinalaista teatteria, en osaa sanoa, ovatko nämä todella tyypillisiä sille. Henkilöt rikkovat neljännen seinän puhuttelemalla yleisöä suoraan ja esittelemällä itsensä ja elämäntilanteensa ensimmäisen kerran lavalle tullessaan. Lavastus on viitteellistä ja minimalistista: puuta, josta puhutaan usein, esittää salko, johon on kiinnitetty muutamia tekolehtiä. Kun henkilö juo viiniä, hän on juovinaan näkymättömästä lasista, ja henkilöt ihailevat kolmella paljaalla askelmalla esitetyn ”puutarhan” näkymättömiä kukkia. Surua ja häpeää ilmaistaan kasvojen eteen nostetulla puvun leveällä hihalla, surua kyllä myös itkulla. Kun tapahtumat siirtyvät vankilaan kolmen kuukauden päähän, näyttämöavustaja (attendant) ilmaisee ajan kulun kiertämällä pitkin askelin kolme kierrosta myötäpäivään. Hän tosin kertoo ajan kulun myös sanoin ja kertoo lisäksi, missä ollaan, samoin kuin taas puutarhaan siirryttäessä.

Erikoisinta on kuitenkin se, että näyttämöllä on alusta loppuun asti koko ajan lavastemies (property man), joka näytelmän alussa on asettelemassa salkoa paikalleen ja jää sitten näyttämön taka-alalle rennosti seisoskelemaan kahden tuolin taakse, mistä hän tuo tuoleja roolihahmoille aina tarvittaessa. Näytelmän alkupuolella hän rentoutuu tuolissa istuessaan ja piippua poltellessaan liikaakin, eikä huomaa Chung Tain viittausta tuoda tuoli, jolloin Chung Tai pyytää keskustelun keskeyttämistä anteeksi vaimoltaan ja tyttäreltään ja huutaa miehelle, että tämän pitää tuoda tuoli. Kun mies juoksee paikalle tuolin kanssa, suuttunut Chung Tai sanoo hänelle: Don't you know this play? Watch yourself from now on! Näytelmän lopussa muiden henkilöiden jo poistuttua paikalta mutta Hopealootuksen vielä hyvästellessä rakasta puutaan lavastemies alkaa viedä pientä pöytää ja tuolia lavan taakse, ja esirippu laskeutuu.

Kiinnostava näytelmä. Vaikka tunnettuja Norman Williamseja on useita, en löytänyt yhtään sen nimistä näytelmäkirjailijaa.

Minusta tulee tämän näytelmän myötä nelinkertainen perehtyvä lukija Shakespearen sisarukset -haasteessa: olen lukenut seitsemän näytelmää, joista viisi kuuluu kohtaan BDFG. Kuolleita ei-suomalaisia itselleni tuntemattomia mieskirjailijoita on tosin ollut helppo löytää, mutta muunkinlaisia näytelmiä aion myöhemmin lukea. Tässä Invitation to Drama -kirjassa on esimerkiksi kokonaista neljä naisten kirjoittamaa näytelmää.

Norman Williams: A Battle of Wits, 1956(?), 31 sivua. Kirjassa Invitation to Drama. One Act Plays for Secondary Schools, selected and edited by Andrew A. Orr, 1962 (1956). Edward Arnold (Publishers) Ltd. 196 sivua.

Lisäys 27.5.2020.

lauantai 23. toukokuuta 2020

Anne de A'Echevarria & Ian Patience: Ajattelun taidot, 2015 (Teaching Thinking, 2008)

Tämä opettajille tarkoitettu ajattelun taitoja opettava kirjanen on pieni helmi. Vaikka se on vain vähän kämmentä suurempi ja sivujakin on vain 128, siinä on monta hyödyllistä metodia ja esitystapa on selkeä ja havainnollinen. Kirja on suunnattu varmaan lähinnä peruskoulun opettajille, mutta muillakin opettajilla voi olla sille käyttöä. Itse pidin hyödyllisenä esimerkiksi lyhyesti esiteltyjä kuutta avainperiaatetta, jotka ajattelun taitoihin keskittyvässä oppimistilanteessa tulee olla: sen pitää olla aktiivinen, merkityksellinen, haastava, yhteistoiminnallinen, oppijalähtöinen ja reflektoiva. Vaikka viimeiset termit kuulostavat kasvatustieteelliseltä muotijargonilta, niilläkin on hyvät perusteensa ja tärkeä sisältö.

Kirjan kunnianhimoisena tavoitteena on auttaa opettamaan nuorille strategioita, joiden avulla he voivat suodattaa saamansa informaation, selvittää mihin tietoon he voivat luottaa, erottaa toisistaan arvokas, vähemmän arvokas ja jopa haitallinen informaatio, suhtautua tietoon kriittisesti, miettiä mitä, miksi ja miten he oppivat, ja kielellistää nämä asiat. Kirjan työkalut saavat oppilaat itse tekemään ja pohtimaan asioita.

Kirjan kuusi lukua ovat informaation prosessointi, perusteleminen, tutkiva työtapa, luova ajattelu, arviointi ja ajattelun oppitunti. Jokaisessa luvussa kerrotaan muutamasta ajattelun työkalusta esittelemällä se, antamalla siitä esimerkki ja antamalla opettajille ohjeita ja vinkkejä. Lisäksi jokaiseen työkaluun liittyy lyhyt sanasto, jota tarvitaan sen käyttämiseen (sanasto tuntui ennemminkin englanninkieliseen kouluun liittyvältä asialta, mutta eivät nämä sanat suomeksikaan ole itsestään selviä) ja pohdintakysymyksiä. Näytteeksi neljän ensimmäisen luvun työkalut: Mikä ei kuulu joukkoon?, Miellekartta, Osat ja kokonaisuudet, Kollektiivinen muisti, Mielipidelinja, Käsitelinja, Käsitekartta, Arvoitus ja Päättelyneliö, Inspiraatiokortit, 6x6, Käänteinen ajattelu.

Vaikken nuoria opetakaan, tilasin tämän kirjan kirjastolainan jälkeen itselleni suoraan kustantajalta Opikkeelta, koska pidän tällaisista kirjoista, monet kirjan ajattelun työkaluista tuntuivat toimivilta ja joitakin voisi käyttää itsekin, eikä kirja maksanutkaan paljon. Eeva-Liisa Nyqvistin käännös on hyvä (tosin kirjassa on pari kirjoitusvirhettä) ja kirjassa on Roope Nykäsen ja Ville Nykäsen kuvitus.

Anne de A'Echevarria & Ian Patience: Ajattelun taidot, 2015 (Teaching Thinking, 2008). 3. painos. Oppimateriaalikeskus Opike. Suomentaja: Eeva-Liisa Nyqvist. Kuvitus: Roope Nykänen ja Ville Nykänen. 128 sivua.
 

perjantai 22. toukokuuta 2020

Andrew A. Orr (ed.): Invitation to Drama, 1962 (1956) - Pedlar's Progress ja The Monkey's Paw

Ajattelin nyt lukea viktoriaanisten näytelmien vastapainoksi vähän helpompia (=lyhyempiä) näytelmiä. Tässä omasta hyllystä löytyneessä antologiassa on seitsemän kouluille, käsittääkseni 12-vuotiaille oppilaille (first forms of Canadian secondary schools) tarkoitettua yksinäytöksistä näytelmää. Sitä oltiin käytetty kanadalaisissa kouluissa menestyksellisesti viisi vuotta ennen tätä brittiläistä painosta. (Kirjan esipuheen sanastossa kerrotaan brittilukijoille muiden amerikanismien lisäksi myös se, mitä "hot-dog" tarkoittaa.) Näytelmien valinnassa on pyritty ensinnäkin siihen, että näytelmillä on kirjallista arvoa ja että ne innostavat oppilaita keskustelemaan luokassa, ja toiseksi siihen, että niissä on ”teatterin tuntua” (a sense of theatre) ja oppilaat pystyvät esittämään ne. Kokoelmassa on haettu myös monipuolisuutta. Luullakseni näytelmät ovat lapsillekin sopivana pidettyjä aikuisten näytelmiä, ei varta vasten lapsille tehtyjä näytelmiä. Shakespearen sisarukset-haastetta varten oletan, että näytelmien kirjoittajat ovat nyt kuolleita (kirjassa ei ole kirjailijaesittelyjä, eikä kaikista kirjailijoista löydy netistäkään tietoja). Kerron taas näytelmien juonet välittämättä juonipaljastuksista.

Yksinäytöksistä näytelmää verrataan novelliin: kirjoittajan pitää sanoa sanottavansa nopeasti ja rohkeasti. Siinä on tiiviissä muodossa samat elementit kuin pitkässäkin näytelmässä – teema, juoni, henkilöhahmot, tapahtumapaikka ja huipentuma. Yksinäytöksinen näytelmä kestää noin puoli tuntia, joten juoni ei voi siinä olla kovin monimutkainen eikä henkilöiden esittelyyn voi käyttää paljon aikaa. Henkilöhahmoilla ei ole myöskään paljonkaan tilaisuutta kehittyä ajan tai olosuhteiden muutoksen myötä.

Esipuheessa listataan kysymyksiä, joihin yksinäytöksisessä näytelmässä voi kiinnittää huomiota: Onko näytelmällä teema? Mikä se on? Miten kirjailija esittelee sen? Miten kirjailija osoittaa näytelmän alussa henkilöhahmojen väliset suhteet? Saadaanko henkilöhahmoista enemmän selville siitä, mitä he tekevät, vai siitä, mitä he tekevät? Onko henkilöiden puhe luonnollista vai teennäistä? Millaisia yllättäviä tai hauskoja juonenkäänteitä näytelmässä on? Kuinka huippukohtaa varten valmistaudutaan? Missä kohdassa huipentuma on? Jos huipentuma ei ole lopussa, miten kirjailija pitää mielenkiintoa yllä loppuun asti? Kuinka kauan näytelmän toiminta kestää? Jos se kestää kauemmin kuin esityksen kesto, miten kirjoittaja ilmaisee ajan kulun? Miten tärkeä tapahtumapaikka on juonelle? Miten näytelmän esittäminen lisäisi kiinnostusta näytelmää kohtaan? Yrittääkö kirjailija opettaa jotain vai pelkästään viihdyttää? Jos opettaa, niin mitä? Onnistuuko hän tekemään antamastaan opetuksesta kiinnostavan? Onko näytelmällä tyydyttävä lopetus?

Sitten ensimmäiseen näytelmään (Nora Ratcliff: Pedlar's Progress, 30 sivua). Olisin mielelläni pitänyt tästä, koska tämä on ensimmäinen nyt lukemani naisen kirjoittama näytelmä, mutta ei tämä kyllä tehnyt vaikutusta. Näytelmä sijoittuu 1400-luvun englantilaiskylään, ja sen juoni on lyhykäisyydessään sellainen, että mefistomaisen oloinen kulkukauppias huijaa kahden kylän tytön avulla nuoruuttaan haikailevan rikkaan kauppiaan uskomaan, että tämä on muuttunut parikymmentä vuotta nuoremmaksi. En tiedä, onko näytelmä tarkoitettu komediaksi vai farssiksi, mutta farssilta se tuntuu: siinä riidellään ja huudetaan paljon, ja huippukohdassa kolme naista jahtaa kolmea miestä ympäri näyttämöä. Huumori revitään siitä, että naiset ovat pirttihirmuja, jotka pitävät miehiä (aikamiespoikiaan, puolisoitaan, työnantajiaan) tossun alla, että ihmiset ovat joko henkisesti tai fyysisesti hitaita, ja että ihmiset ovat herkkäuskoisia, tavaranhimoisia ja kärkkäitä riitelemään. Kukaan näytelmän henkilöistä ei tuntunut kovin sympaattiselta, ja mahdollisesti kulkukauppiasta lukuun ottamatta henkilöt tuntuivat tyypeiltä, eivät ihmisiltä. Ehkä tällainen fyysinen irrottelu toimii 12-vuotiaiden kanssa, vaikka minä en innostunut. Nora Radcliffestä ei löytynyt tietoja netistä.

W. W. Jacobsin The Monkey's Paw (dramaturgi Louis N. Parker, alkuteos ilmeisesti 1910, 30 sivua) on varsin intensiivinen kauhutarina. Näytelmä sijoittuu pieneen taloon Fulhamiin Englantiin, jossa Whiten perhe – vanhat isä ja äiti ja hyväntuulinen ja reipas naimaton poika Herbert – viettää kotonaan mukavaa iltaa myrskyisenä iltana. Isää harmittaa se, että talosta on vielä 200 puntaa maksamatta, mutta muuten perhe tuntuu hyvin onnelliselta ja heidän välinsä ovat läheiset ja rakastavat. Myrskyn läpi taloon ponnistelee tuttu vieras, Intiassa palvellut vääpeli Morris, joka muiden yllyttämänä kertoo tarinan taiotusta apinantassusta, joka hänellä on mukanaan: se suo kolmelle eri omistajalle kolme toivomusta, joita toivoja tulee kuitenkin katumaan (kaksi omistajaa on jo käyttänyt toivomuksensa). Morris aikoo polttaa vaarallisena pitämänsä apinantassun, mutta se päätyy Whiten perheelle. Morris lähtee kotiinsa, ja Herbert yllyttää isäänsä toivomaan kahtasataa puntaa. Kun tämä tekee näin, tassu tuntuu liikahtavan hänen kädessään. Herbert lähtee yövuoroon työhönsä sähkölaitokselle.

JUONIPALJASTUKSIA.
Seuraavassa kohtauksessa herra ja rouva White odottavat Herbertia aamiaiselle töistä, mutta taloon saapuukin suruviestin tuoja sähkölaitokselta: Herbert on murskaantunut työtapaturmassa. Sähkölaitos antaa Whiteille korvauksena tämän kuolemasta 200 puntaa. (Näytelmässä tämä kohtaus on melko pitkä ja dramaattinen.) Kolmannessa kohtauksessa Herbertin hautajaisista on kulunut viikko, eikä vanha pariskunta enää näe elämässä mitään iloa. Rouva White muistaa apinantassun ja vaatii miestänsä käyttämään sitä uudelleen ja toivomaan, että Herbert olisi elossa. Mies vastustelee, koska ruumis oli jo heti kuoleman jälkeen murskaantunut ja on ollut jo viikon haudassa, mutta suostuu lopulta. Ovelta alkaa kohta kuulua yhä vaativammaksi käyvää koputusta. Rouva White ryntää ovelle, kun taas hänen miehensä kyyristelee peloissaan nurkassa. Rouva White taistelee lukkojen ja juuttuneen säpin kanssa koputusten muuttuessa iskuiksi, ja juuri kun hän saa säpin auki, mies toivoo apinantassu kädessään, että Herbert olisi kuollut ja rauhassa. Koputus loppuu äkkiä juuri kun rouva White saa oven auki, eikä ulkona ole ketään.

Näytelmä oli hyvin rakennettu ja kaikki sen osat tuntuivat sopivan saumattomasti kokonaisuuteen ja vahvistavan sitä. Yliluonnollinen elementti tuotiin ensin mietona näytelmään mukaan vääpeli Morrisin kertomuksilla, joille muut aluksi naureskelivat, ja jännite kasvoi näytelmässä koko ajan ja kantoi myös kohtausrajojen yli. Ihmisten tunteet välittyivät hyvin, ja henkilöt tuntuivat eläviltä. The Monkey's Paw on W. W. Jacobsin nykyään kuuluisin tarina. Louis N. Parker oli näytelmäkirjailija, säveltäjä ja kääntäjä.

29.5.2020 lisätty sisällysluettelo.

Nora Ratcliff: Pedlar's Progress, 1956(?), 30 sivua. W. W. Jacobs (kirjailija) ja Louis N. Parker (dramaturgi): The Monkey's Paw, 1910(?), 30 sivua. Kirjassa Invitation to Drama. One Act Plays for Secondary Schools, selected and edited by Andrew A. Orr, 1962 (1956). Edward Arnold (Publishers) Ltd. 196 sivua.

keskiviikko 20. toukokuuta 2020

Hyvää maailman mehiläispäivää!

Krainilainen mehiläinen (Apis mellifera carnica)
Kuva: Wikipedia
Mehiläiset pölyttävät 80% maailman kasveista ja kolmanneksen ruokakasveista. Mehiläisten määrä vähenee hälyttävällä nopeudella. 90% mehiläisistä on kadonnut viime vuosina. Hyönteismyrkyt, varroapunkit, metsien tuhoutuminen ja kukkien puute ovat niiden tuhon pääasiallisia syitä. Ilmastonmuutoksesta johtuvat lämpimämmät ilmat tappavat mehiläisiä ja heikentävät niiden elinvoimaa. Metsäpalot, hurrikaanit ja tornadot tuhoavat niiden ja muiden eläinten elinympäristöjä ja ravintoa. Mehiläisille voidaan antaa tuhoutuneilla alueilla lisäravinnoksi sokeria ja siitepölyä, kunnes elinympäristö alkaa toipua.

Jos on oma puutarha, mehiläisiä voi auttaa olemalla käyttämättä hyönteismyrkkyjä, kasvattamalla mehiläisille sopivia kukkia ja laittamalla puutarhaan hyönteishotellin.

Tiedot täältä ja täältä (englanniksi). Sekä täältä, missä voi käydä katsomassa lyhyen videon ja auttamassa samalla mehiläisiä.

Jos mehiläiset katoaisivat maan päältä, ihmisellä olisi vain neljä vuotta elinaikaa. - Maurice Maeterlinck

Maja Lunden mehiläisten häviämisestä kertova Mehiläisten historia on luettu mm. täällä: Mummo matkalla, Maailmankirjat, Kirjanmerkkinä lentolippu, Kirsin Book Club, Mitä luimme kerran, Kirjoihin kadonnut. Itse en ole sitä lukenut.

Hyönteisiä käsittelevä tietoteos on Anne Sverdrup-Thygesonin Jos hyönteiset katoavat, jota Mummo matkalla kuvaa "hupaiseksi ja eläväiseksi".

tiistai 19. toukokuuta 2020

Tom Taylor and Charles Reade: Masks and Faces; or, Before and Behind the Curtain, 1854

John Lewis: Peg Woffington (Wikipedia)

Juuri kun aloin ajatella, että kaikki 1800-luvun näytelmät reputtavat kirkkaasti Bechdelin testin naisista fiktiossa, luin tämän kaksinäytöksisen komedian Masks and Faces (48 sivua, kirjassa Nineteenth Century Plays). No jaa, tämäkin kyllä reputtaa sen, koska näytelmän naiset puhuvat keskenään vain miehistä, mutta muuten tämä oli virkistävä poikkeus aiempiin: tämä on naisten näytelmä. Naiset eivät tässä ole sivuosassa, vaan pääosassa (vaikka edelleenkin esiintyjäluettelon lopussa), naiset ovat aktiivisia toimijoita, ja lisäksi näytelmä ravisteli positiivisesti käsityksiä siitä, miten kaksi samaan mieheen rakastunutta naista kohtelee toisiaan. Näytelmä on erikoinen myös siinä, että sen päähenkilö, kuuluisa ja hyväsydäminen irlantilainen näyttelijätär Peg (Margaret) Woffington, sekä sivuhenkilö Colley Cibber, olivat todellisia 1700-luvun näyttelijöitä. Minun piti myös tarkistaa käsitystäni siitä, millaiselle yleisölle nämä 1800-luvun näytelmät on suunnattu, mistä enemmän postauksen lopussa. Charles Reade kirjoitti tasapuolisesti romaaneja ja näytelmiä, ja 1400-luvulle sijoittuva romaani Luostari ja kotiliesi (alkuteos 1861) on jopa suomennettukin. Tom Taylor esitellään myöhemmässä näytelmässä.

Lontoossa asuvat Sir Charles Pomander ja Mr. Vane ovat molemmat ihastuneita Peg Woffingtoniin. Pomander uskoo voivansa ostaa hänet rahalla (vaunut, talo maalla, käyttörahaa), kun taas Vane tarjoaa hänelle aitoa rakkautta – hän sanoo rakastavansa nyt ensimmäistä kertaa – ja Woffington torjuu Pomanderin ja hyväksyy Vanen.

Pomander [laughing]. Tell me, do you really refuse?
Woffington [inspecting him]. Acting surprise? no, genuine! My good soul, are you so ignorant of the stage and the world, as not to know that I refuse such offers as yours every week of my life? I have refused so many of them, that I assure you I have begun to forget they are insults.
Pomander. Insults, madam! They are the highest compliment you have left it in our power to pay you.
Woffington. Indeed! Oh, I take your meaning. To be your mistress could be but a temporary disgrace; to be your wife might be a lasting discredit.
Woffington [Vanelle]. … Say you never loved but me – never mind whether it is true – say so; - but it is true, for you do not yet know love. Ernest, shall I make you love me, as none of your sex ever loved? with heart, and brain, and breath, and life, and soul?
Vane. Teach me so to love, and I am yours for ever.

Woffington tapaa teatterissa köyhän näytelmäkirjailijan, taiteilijan ja näyttelijän Tripletin, jonka tragediat teatterin johtaja on taas hylännyt edes lukematta niitä. Triplet ei ole myöskään saanut myytyä muistista maalattua muotokuvaa Peg Woffingtonista. Woffington tunnistaa Tripletin, joka oli hänelle ystävällinen silloin, kun hän oli pieni, köyhä appelsiininmyyjätyttö, käskee tämän kirjoittaa komedian ja sanoo puhuvansa hänen näytelmiensä puolesta johtajalle. Hän myös ihastuu muotokuvaansa ja sanoo tulevansa istumaan mallina Tripletin kotiin muotokuvan viimeistelyä varten.

JUONIPALJASTUKSIA.
Vanen palvelijat ovat järjestämässä Vanen kotona juhlia Woffingtonille ja muille teatterilaisille, kun sinne tulee Vanen vaimo Mabel täynnä iloista odotusta jälleennäkemisestä miehensä kanssa ja miehen onnesta hänet nähdessään. Vanet ovat olleet naimisissa vuoden, mutta mies on viettänyt tästä ajasta puoli vuotta Lontoossa vaimon ollessa maaseutuasunnolla. Vaimo on lähettänyt miehelleen kolme päivää aiemmin tiedon tulostaan, kuten kunnon viktoriaanisen vaimon kuuluukin, mutta mies ei ole vaivautunut avaamaan hänen kirjettään. Kun Vane, Woffington ja muut tapaavat Mabelin, Woffington esittelee itsensä ja seuralaisensa väärällä nimellä eikä paljasta totuutta, ja Mabel jää yksin. Käymään tullut Triplet, jota Vane on aiemmin pyytänyt kirjoittamaan oodin Woffingtonille, ei tiedä, kuka Mabel on. Mabel tarjoaa ruokaa nälkäiselle Tripletille, joka puhuu ihastuttavasta naisesta, jolle hän on kirjoittanut runon ja joka tulee istumaan hänen mallinaan, ja Mabel luulee miehensä järjestäneen sekä runon että muotokuvamaalauksen häntä varten, mutta ymmärtää sitten kyseessä olevan Woffingtonin (tässä kohtauksessa Mabel keskeyttää Tripletin hauskasti viisi kertaa tämän yrittäessä lausua runoaan).

Woffington menee Tripletin kotiin muotokuvan maalausta varten ja tapaa siellä tämän sairaalloisen vaimon ja kolme pientä lasta, jotka kaikki näkevät nälkää. Woffington tarjoaa vaimolle viiniä ja kaikille ruokaa ja sujauttaa rahaa Tripletin taskuun.

Triplet. My wife is a good woman, ma'am, but deficient in an important particular.
Mrs. Triplet. Oh, James!
Triplet. Yes, my dear, I regret to say you have no sense of humour; no more than a cat, Jane.
Woffington. What! Because the poor thing can't laugh at your comedy.
Triplet. No ma'am, but she laughs at nothing.
Woffington. Try her with one of your tragedies!
Mrs. Triplet. I am sure, James, if I don't laugh, it is not for the want of the will. [Dolefully.] I used to be a very hearty laugher; but I haven't laughed this two years.
      [Woffington leads Mrs. Triplet to chair.]
Woffington. Oh, you haven't, haven't you? Then the next two years you shall do nothing else.
Triplet. Oh, madam, that passes the talent even of the great comedian.

Woffington kertoo kutsuneensa paikalle näyttelijä- ja kriitikkoystäviään katsomaan valmista taulua, jotta Triplet saisi uusia tilauksia, ja istuu tämän mallina. Turhautuneena siihen, ettei pysty vangitsemaan kankaalle Woffingtonin ilmeikkyyttä, Triplet kuitenkin tuhoaa taulun juuri kun muut ovat tulossa. Woffington leikkaa nopeasti taulusta koko kankaan pois ja menee itse raamien taakse, ja seuraa mainio taidekritiikkiä ivaileva sivun pituinen kohtaus, jossa kriitikot arvostelevat ”muotokuvaa” hyvin hienostunein sanakääntein siitä, ettei se vastaa todellisuutta, kunnes Woffington tulee pois taulun takaa. (Olisiko kirjailijalla ollut jotain hampaankolossa kriitikkoja vastaan?)

Quin. Whose portrait did you say?
Clive. He, he! Peg Woffington's – it's a pretty head enough, and not a bit like Woffington.
Quin. Nay – compare paint with paint, Kitty – who ever saw Woffington's real face?
Soaper. Now, I call it beautiful; so smooth, polished, and uniform.
Snarl. Whereas nature delights in irregular and finely graduated surfaces. Your brush is not destitute of a certain crude talent, Mr. Triplet, but you are deficient in the great principles of Art; the first of which is a loyal adherence to truth; beauty itself is but one of the forms of truth, and nature is our finite exponent of infinite truth.
Soaper. What wonderful criticsm! One quite loses oneself among such grand words!

Muiden lähdettyä Triplet kertoo Woffingtonille tapaamisestaan Mabelin kanssa, jonka ei vielä tiedä olevan Vanen vaimo, ja pettynyt Woffington, joka todella rakasti Vanea ja luotti tähän, paljastaa hänelle tilanteen ja kertoo aikovansa pitää Vanea pihdeissään ja leikitellä tämän kanssa välittämättä hänen vaimonsa tunteista. (He shall rue the hour he trifled with a heart and brain like mine!) Sitten Mabel tulee yllättäen vierailulle Tripletin luo ja pyytää tätä viemään hänet Woffingtonin luo, jotta hän voisi pyytää tältä ystävällisen näköiseltä naiselta armoa ja oikeutta. Nähdessään huoneessa Woffingtonin ”taulun”, jonka taakse Woffington on taas piiloutunut, hän puhuu suoraan tälle taululle ja rukoilee Woffingtonia antamaan miehensä takaisin itselleen tietämättä taulun olevan elävä. Mabelin liikuttama Woffington paljastaa itsensä, lähettää Tripletin pois huoneesta, ja suostuu käyttäytymään niin, että Vane alkaa halveksua häntä aiemman rakkauden sijaan, jotta tämä alkaisi rakastaa uudelleen vaimoaan. Mabel ilostuu ensin, mutta kieltäytyy sitten, koska ei tahdo Woffingtonin tahraavan hyvää nimeään, mutta tämä ei välitä tästä.

Woffington. … Angel of truth and goodness, you have conquered! The poor heart we both overrate shall be yours again. In my hands 'tis painted glass at best – but set in the lustre of your love, it may become a priceless jewel. Can you trust me?
Mabel. With my life!
Woffington. And will you let me call you friend?
Mabel. Friend! no – not friend!
Woffington. Alas!
Mabel. Let me call you sister? I have no sister! [Timidly and pleadingly.]
Woffington. Sister! oh, yes! call me sister! [They embrace.] You do not know what it is to me, whom the proud ones of the world pass by with averted looks, to hear that sacred name from lips as pure as yours.

Naisten luja ystävyys on erikoista senkin takia, että näytelmästä ilmenee selvästi, että ”kunnialliset” ihmiset pitivät itseään paljon teatteriväkeä parempana, eikä kunnon naisille katsottu sopivaksi edes seurustella näiden kanssa. Woffington järjestää asiat niin, että Vane (...the poor heart we both overrate...) pyytää Mabeliltä anteeksi ihastumistaan, joka antaa heti kaiken anteeksi. Paikalle tulevat teatterilaiset pyytävät Tripletiltä anteeksi aiempaa huonoa käytöstään ja tuovat tiedon, että teatterinjohtaja on hyväksynyt hänen tragediansa, joten hän voi nyt odottaa voivansa ruokailla joka päivä. Kaikki päättyy onnellisesti.

Tätä näytelmää oli työläämpi lukea kuin kahta aiempaa, varsinkin alussa, mutta sitten Peg Woffingtonin valloittava persoona ja ainakin nykynäkökulmasta epäsovinnainen juoni vei mukanaan. Naisten välinen ystävällisyys ja solidaarisuus oli näytelmässä virkistävää (Woffington oli Tripletin lisäksi kiltti ja huomaavainen myös Tripletin vaimolle). Mabel tuntui herttaiselta ja vilpittömältä, ja oli hauskaa, että halveksitun ammatin edustaja Peg Woffington esitettiin yksiselitteisen positiivisena, hyväsydämisenä, älykkäänä ja itsevarmana naisena. (Hän oli tosielämässäkin hyväsydäminen; Wikipedian mukaan hän rakennutti ja varusti kaksi köyhäintaloa (almshouse).) Jotkin lainaamani kohdat tuntuvat melkoisen sentimentaalisilta, mutta näytelmässä kokonaisuutena tämä ei häirinnyt, koska siinä oli paljon myös nokkelaa sanailua.

Lukemisen työläys johtui paljolti näytelmän kielestä: se ei aiemmissakaan näytelmissä ole ollut erityisen yksinkertaista, mutta tässä se tuntui alussa aika jähmeältä ja siinä oli kaikenlaisia viittauksia vanhoihin näytelmiin, mytologiaan, näyttelijöihin yms.: Amadis (espanjalainen ritariromaani), Falernian (viini), Lauzun (kreivi), Belvidera (tragedian henkilö), Dumesnil (näytelmäkirjailija?), Melpomene (tragedian muusa), Mrs. Pritchard (näyttelijä?). Tämä ja aikaisemmatkin näytelmät saivat minut miettimään, olenko ymmärtänyt kirjan esipuheen aivan väärin eikä näitä näytelmiä olekaan suunnattu vähän koulutetuille ihmisille – tämä on mahdollista, koska Rowell kirjoittaa mielestäni aika vaikeatajuisesti ja tuntuu olettavan lukijan tietävän aiheesta ennalta jo aika paljon – joten kokosin esipuheesta asiaan liittyviä kommentteja:
  • [Victorian drama] provides the most complete evidence of popular taste in the annals of English drama.
  • No other era … has been so utterly dominated by the demands of the masses.
  • Consequently the 'genteel' public abandoned not only playgoing but also playreading..., and took instead to the novel.
  • Like the nineteenth-century theatre, television has become all things to all men, but first and foremost it constitutes a pastime shared by millions whose living conditions, if free of the crippling squalor of the Victorian masses, have other limitations – of space, breadth of horizon, and variety of interest – in common with their forbears.
  • appeal to the widest possible public.
  • as 'I write for those who do not read', and consequently only a fraction of television drama finds its way into print – an exact parallel with Victorian drama.
Eli ehkä näiden näytelmien katsojat, ainakaan kaikki, eivät olleet kouluttamattomia, mutta edustivat kuitenkin ”massoja” ja laajaa väestöpohjaa – mikä mielestäni kyllä tarkoittaa 1800-luvun brittiyhteiskunnassa sitä, etteivät kovin monet voineet olla koulutettuja – eikä mukana ollut ylhäisiä tai ”sivistyneitä” (genteel) katsojia.

Oli miten oli, tähän asti näytelmät ovat olleet kiinnostavia ja hyvin kirjoitettuja. Luovutin kirjan suhteen ensimmäisellä lukukerralla 1990-luvulla varmaan ensimmäisen tai toisen näytelmän lukemisen jälkeen, koska tämä näytelmä ei tuntunut edes etäisesti tutulta, joten nyt tämä on Shakespearen sisarukset-haasteessa oikeasti tuntematon kuollut ei-suomalainen mieskirjailija.

Lisäys 20.5.2020.

Tom Taylor ja Charles Reade: Masks and Faces; or, Before and Behind the Curtain, 1854, 48 sivua. Kirjassa George Rowell (ed.): Nineteenth Century Plays, Second Edition, 1987 (alkuteoksen ensimmäinen painos 1953, toinen painos 1972). Oxford University Press.