Susan Blackmore: The Meme Machine, 1999

Meemistä tulee nykyihmiselle ehkä ensimmäisenä mieleen netissä leviävä, enemmän tai vähemmän hauska kuvan ja tekstin yhdistelmä. Termi on kuitenkin peräisin Richard Dawkinsin 1976 julkaistusta kirjasta Geenin itsekkyys, jossa Dawkins ei kehitellyt ideaa kovin pitkälle, vaan esitti sen vain tuodakseen ilmi ajatuksensa siitä, että DNA ei ole luonnonvalinnalle välttämätöntä, mutta kopioituja (replicator) on. Tällainen voi olla myös kulttuurinen kopioituja (ajatus, idea, käyttäytymismalli, tyyli...) eli meemi. Dawkinsin mielestä meemi-käsitteeseen liittyy kolme isoa ongelmaa: kopioinnin epätarkkuus, se etteivät meemit ole olemassa fyysisinä asioina sekä meemiksi nimetyn ilmiön rajaamisen vaikeus (s. xiv).

Muut kuitenkin innostuivat Dawkinsia enemmän meemin käsitteestä. 1990-luvulla meemejä esimerkiksi käsiteltiin jo monessa kirjassa, ja käsite laajassa merkityksessään sekä memetiikka (memetics) tuntuu olleen osa vuosikymmenen ajatusmaailmaa ainakin anglosaksisissa maissa (itse tosin muistan meemit vain yhdestä artikkelista).

Englantilainen psykologi Susan Blackmore on tutkinut mm. tietoisuutta, meditaatiota ja ihmisten uskoa paranormaaleihin ilmiöihin. Hänen kirjansa sai alkunsa pahasta virustaudista syyskuussa 1995: I stayed [in bed] for many months, unable to walk more than a few steps, unable to talk for more than a few minutes, unable to use my computer - in fact unable to do anything but read and think (s. xix). Sairaus antoi hänelle aikaa ajatella meemejä rauhassa ja kehittää niihin liittyvän kiinnostavan, monitahoisen teorian.

Blackmoren mukaan jäljittely (imitation) tekee meistä ihmisistä ihmisiä (s. 4) - harvat muut eläimet jäljittelevät samalla tavalla ja ainakaan samassa mittakaavassa kuin ihmiset. Jäljittely taas teki meemeistä toisen kopioitujan (second replicator) geenien lisäksi ja antoi meemeille mahdollisuuden levitä ihmisyhteisöissä horisontaalisesti (ei vain vertikaalisesti kuten geenit). Niitä ei rajoita sukulaisuuden vaatimus kuten geenejä, vaan ne pystyvät helpommin hyppäämään ihmisestä toiseen. Kun meemit pääsivät vähitellen vauhtiin, niistä tuli geenien rinnalle ihmisiä, ihmisyhteisöjä ja jopa ihmisten evoluutiota monessa asiassa muokkaava tekijä. Meemeistä saattaa muodostua toisiinsa sopeutuneiden, yhteenliittyvien meemien kokonaisuuksia, 'meemipleksejä' (memeplex eli coadapted meme complex, esim. uskonnot). Meemit ja geenit ovat jo pitkän aikaan kehittyneet rinnan (coevolution), mutta ne voivat olla myös ristiriidassa keskenään.

Geenin tavoin meemi on kiinnostunut vain itsensä kopioimisesta ja lisääntymisestä, ei isäntäorganismiensa hyvinvoinnista: Memes spread themselves around indiscriminately without regard to whether they are useful, neutral, or positively harmful to us (s. 7). Meemin ei siis tarvitse olla ihmisille hyödyllinen levitäkseen, vaan se voi olla jopa haitallinen. Tämä oli minusta hyvin kiinnostava ajatus, koska se antaa oman selityksensä siihen, miksi ihmiset ovat voineet uskoa ja uskovat hyvin tyhmän tuntuisiin ja vahingollisiin ajatuksiin, yhteisöinä tai yksilöinä. (Geenien tavoin meemit eivät ajattele eivätkä siis tietenkään ole myöskään oikeasti kiinnostuneita mistään, on vain helpompaa ja paljon lyhyempää puhua asiasta niin.) If memes are replicators, as I am convinced they are, then they will not act for the benefit of the species, for the benefit of the individual, for the benefit of the genes, or indeed for the benefit of anything but themselves. That is what it means to be a replicator. (s. 31) Niistä saattaa olla hyötyä kantajilleen, muttei välttämättä - se ei ole niiden olemassaolon tarkoitus.

Blackmore käsittelee noita Dawkinsin mainitsemia ongelmia ja selviää niistä. Hän mainitsee evoluution kolme vaatimusta - muuntelun, valinnan ja säilymisen (geeneillä perinnöllisyyden) - ja kuvaa, miten nämä sopivat myös meemeihin (s. 10). Hän antaa tieteelliselle teorialle (memetiikalle) myös kaksi yleisesti hyväksyttyä kriteeriä: teorian pitää ensinnäkin onnistua selittämään havaitut ilmiöt paremmin kuin muut teoriat, ja toiseksi teorian avulla pitää pystyä tekemään ennusteita, joita on mahdollista testata ja joiden pitää mielellään olla myös odottamattomia, teorian omasta katsantotavasta syntyneitä (s. 9), ja pyrkii usealla tavalla osoittamaan, että hänen teoriansa on tällainen.

Blackmore ei epäröi tarttua todella suuriin kysymyksiin. Hän selittää memeettisen teoriansa avulla esimerkiksi sen, miksi ihmisillä on niin suuret aivot (niiden haitoista huolimatta), miten kieli on syntynyt ja kehittynyt, miksi ihmiset ovat niin kiinnostuneita seksistä ja miksi ihmiset ovat usein altruistisia. Kaikki nämä johtuvat hänen mukaansa meemeistä. Hän esittää ajatuksilleen paljon perusteita, osoittaa heikkouksia toisissa näitä aiheita käsittelevissä teorioissa ja vastaa omaa teoriaansa kohtaan mahdollisesti esitettäviin vastaväitteisiin. Hän myös esittää käsittelemiinsä aiheisiin liittyviä testattavia ennusteita.

Kaikkein radikaalein Blackmoren meemeistä johtama ajatus on se, että meillä ei ole tietoisuutta (hän käsittelee monia tietoisuuteen (consciousness) liittyviä teorioita ja niiden ongelmia), vaan vain yhdessä toimivia meemejä. Hänen mielestään faktat vievät tähän johtopäätökseen, ja hän kieltäytyy hyväksymästä helpompaa ajatusta tietoisuuden olemassaolosta vain sen takia, että me tarvitsemme sitä. Hänen mielestään ajatus siitä, että tietoisuutta ei ole olemassa, saattaa kuitenkin vapauttaa ihmiset häiritsevistä ja tuskallisista ajatuksista (näkyy, että hän on tutkinut meditaatiota) ja tehdä heidän elämästään parempaa.

En tiedä, pitääkö Blackmoren teoria paikkansa ja siinä on tietysti myös heikkouksia - ja varsinkin viimeistä kohtaa minun vaikea hyväksyä; haluan ajatella, että on olemassa "minä" - mutta se on kiinnostava, ajatuksia herättävä, sisäisesti koherentti, haastava ja jännittävä ja tarjoaa mielenkiintoisen vaihtoehdon muille teorioille. Kirjaa oli hauska lukea, koska siinä tuli jatkuvasti vastaan yllättäviä ajatuksia ja uusia katsantokantoja, ja Blackmore myös kirjoittaa hyvin.

Kolmas bloggaus naistenviikkohaasteeseen, sekä Helmet-haaste 22. Kirjaa on suositellut kirjailija. Useita kirjoja julkaissut Richard Dawkins esipuheessaan: Any theory deserves to be given its best shot, and that is what Susan Blackmore has given the theory of the meme. ... I am delighted to recommend her book.

Edit 25.7.24 (lisätty linkki ja pieni korjaus).

Susan Blackmore: The Meme Machine, 1999. With a Foreword by Richard Dawkins. Kannen kuva: Jonathan Everitt. Oxford University Press. 246 sivua + lähdeluettelo (12 sivua) + hakemisto (6 sivua).

Emma Larkin: Secret Histories. Finding George Orwell in a Burmese Teashop (2004)

Englantilainen Emma Larkin, joka puhuu burman kieltä (tai yhtä niistä, Burmassa on useita eri kansanryhmiä ja muistaakseni satoja eri kieliä), matkusti 2000-luvun alussa Burmaan ottamaan selvää maan tilanteesta sekä seuraamaan englantilaisen kirjailijan George Orwellin jälkiä Burmassa. Burmalaisen vitsin mukaan Orwellin romaanit Päivät Burmassa, Eläinten vallankumous ja Vuonna 1984 ovat trilogia Burmasta. Vitsi on hyvin kitkerä, koska jälkimmäiset ovat dystopioita totalitaarisesta ja brutaalista yhteiskunnasta.

Burmalaiset sanovat elävänsä maailman suurimmassa vankilassa. Isoveli eli maan sotilasjuntta seuraa heidän - kuten myös maassa vierailevan ulkomaalaisen - jokaista askelta joko valtiollisen poliisin tai ilmiantajien avulla. Eikä vain askelta, vaan myös sanoja: vähäisestäkin kritiikistä saattaa joutua vuosikausiksi vankilaan, tai myös ilman mitään selvää syytä. Larkinin mukaan kaikilla burmalaisilla onkin sukulainen tai ystävä, joka on ollut vankilassa.

Orwell oli viisi(?) vuotta englantilaisten siirtomaapoliisina Burmassa 1930-luvulla(?) (kirjan lukemisesta on jo aikaa, enkä jaksa tarkistaa näitä tietoja, mutta suunnilleen). Hän ei ollut siellä onnellinen ja inhosi englantilaisten käyttäytymistä Burmassa, mutta saattoi itsekin joskus toimia siirtomaaisännän tavoin. Larkin käy paikoissa, joissa Orwell oli käynyt tai asunut, ja punoo Orwellin kautta siirtomaahistorian osaksi nykypäivää. Kirjasta välittyy selvästi käsitys siitä, että englantilaiset siirtomaaisännät ja kolonialismin kohteena oleminen ei ollut hyväksi Burmalle. Ennen sitäkään maa ei tosin ollut demokraattinen, vaan sitä hallitsivat erittäin itsevaltaiset kuninkaat.

Kadulla kävellessä Burmasta saattaa välittyä iloinen ja rento kuva: ihmiset nauravat ja elävät elämäänsä. Tämä on kuitenkin pintaa ja kertoo burmalaisten resilienssistä. Burmalaiset arvostavat kirjoja ja koulutusta (joka oli tosin tuolloin jo huonontunut) ja pitävät lukemisesta. Larkin kertoo monista keskusteluista burmalaisten kanssa eri paikoissa ja paikkakunnilla, ja keskusteluista välittyy hänen keskustelukumppaniensa sinnikkyys, sivistyneisyys, huumori ja rohkeus. Aina on kuitenkin taustalla tieto siitä, että joku saattaa kuunnella keskustelua ja kertoa siitä eteenpäin, joten monet pitävät parempana olla vaiti tai puhua merkityksettömistä asioista.

Vaikkei Larkin tätä kirjassaan sanonutkaan, ajattelin kirjaa lukiessani että maan köyhyys voi johtua huonosta hallinnosta: siitä, että monet ihmiset eivät ole järkevässä työssä, vaan että suuri osa maan työikäisestä väestöstä on esimerkiksi ihmisten puheita, liikkeitä ja painettua sanaa valvovia poliiseja tai sotilaita, tai sitten monet ihmiset ovat pakkotyössä tai vankilassa. Over half of the government budget is spent on building the army's strength (education reportedly receives a paltry 4 per cent of the budget). (172)

Burman hallitus kieltää kaikki negatiiviset tiedot toiminnastaan vihamielisenä panetteluna ja antaa julkilausumia, joiden mukaan kaikki menee koko ajan parempaan suuntaan. Se myös sensuroi maassa aktiivisesti sanomalehtiä, aikakauslehtiä ja painettuja kirjoja.

Bloggauksen tiedot ovat Larkinin kirjasta. En ennen tätä kirjaa tiennyt Burmasta juuri muuta kuin Aung San Suu Kyin, en edes sitä että Burma on ollut englantilaisten siirtomaa. Sen kuitenkin tiesin, että asiat maassa eivät ole hyvin, joten vaikka Larkinin kirja antaa tilanteesta vielä ahdistavamman kuvan kuin odotin (Whenever I looked at [the novel Nineteen Eighty-Four], I was astounded by how accurately Orwell's writing paralleled the fears and emotions of the Burmese people I had met, s. 228), kirjan tiedot ja Larkin itse tuntuvat uskottavilta. Toivottavasti asiat ovat parissakymmenessä vuodessa kuitenkin muuttuneet parempaan suuntaan.

Larkin on myös todella hyvä kirjoittaja: vaikka aihe on vaikea, kirja ei ole synkkä tai masentava, vaan kiinnostava ja elävä, ja vaikka Larkin kertoo välillä historiasta, välillä nykyisyydestä, hän onnistuu kokoamaan Burman siirtomaahistorian ja nykytilanteen eri puolista rakenteeltaan toimivan, sujuvasti luettavan ja informatiivisen tekstin. Hän kirjoittaa älykkäästi, tunteella ja myötätuntoisesti, mutta silti kiihkottomasti.

Larkin käyttää maasta nimeä Burma, ei Myanmar, ja perustelee sen kirjan alussa. Hän on kirjoittanut Burmasta myös sykloni Nargesia ja Burman totalitaarista hallintoa kuvaavan myöhemmän kirjan Everything is Broken: A Tale of Catastrophe in Burma (2010) sekä Thaimaahan sijoittuvan romaanin Comrade Aeon's Field Guide to Bangkok.

Toinen kirja Tuijatan naistenviikkohaasteeseen.

Emma Larkin: Secret Histories. Finding George Orwell in a Burmese Teashop, 2005 (2004). John Murray (Publishers). Kannen tekijää ei kerrottu. 232 sivua.

Alice B. Emerson: Ruth Fielding in Alaska; or, the girl miners of Snow Mountain, 1926

Tämän vanhan seikkailukirjan sankaritar on nuori Ruth Fielding, joka on esiintynyt tätä ennen jo monessa muussakin Alice Emersonin kirjassa. Ruth on elokuvien käsikirjoittaja, ohjaaja ja näyttelijä, ja hän on ohjannut jo useita elokuvia ja perustanut oman yrityksensä. Auttaakseen pulassa olevaa tuottajaystäväänsä hän suostuu Alaskaan sijoittuvan filmin ohjaajaksi ja matkustaa pohjoiseen hyvän ystävänsä Helenin, naisten kihlattujen Tomin ja Chessin sekä filmiryhmän kanssa.

Kaikki Ruthin tuntevat tietävät hänen osaavan työnsä, ja vaikka jotkut hänelle vieraat filmiryhmän miehet suhtautuvat nuoreen naiseen aluksi ennakkoluuloisesti, hekin huomaavat hänet pian taitavaksi ja ammattitaitoiseksi ohjaajaksi. Ainakin lähes kaikki: ongelmia aiheuttaa filmin roistoa esittävä kääpiö sekä tapahtumien taustalla Ruthin vanha vihollinen, juonitteleva Sol Bloomberg, joka perusteetta syyttää Ruthia aikaisemman filminsä epäonnistumisesta.

Ruth tapaa hengenvaarallisesta tilanteesta selvittyään sattumalta syrjäisessä mökissä kaksi nuorta naista, Maryn ja Ellenin, joiden isä on kuollut ja jättänyt heille mahdollisesti rikkaan kultakaivoksen. Mary ja Ellen yrittävät löytää kultaa vanhojen mainareiden avulla ja taistelevat kaivoksen havittelijoita vastaan säilyttääkseen kaivoksen omistusoikeuden itsellään. Heidän tilanteensa on kuitenkin huono, ja Ruth ystävineen auttaa heitä.

Tämä kirja ei vastannut käsitystäni sadan vuoden takaisesta tyttökirjallisuudesta, vaan muistutti enemmänkin myöhempää Neiti Etsivä -sarjaa (josta olen kyllä lukenut vain yhden kirjan). Naiset ovat kirjassa aktiivisia (he esimerkiksi ratsastavat hyvin), itsenäisiä, toimeliaita, sisukkaita ja päättäväisiä, ja he myös tukevat ja auttavat koko ajan toisiaan. Vaikka tilanteet saattavat olla vaikeita, he eivät luovuta ja selviävät ongelmista ja myös fyysisistä hyökkäyksistä neuvokkuudellaan ja rohkeudellaan. Kirjassa on yksi loppunsa takia aika huvittava kohtaus, jossa Ruth, Mary ja Ellen ovat jo peitonneet heitä uhkaavan roiston, minkä jälkeen eräs miessankareista vasta saapuu paikalle, ja naiset kiittävät tästä huolimatta "naisellisesti" häntä avusta. Miehet ovat toiminnassa mukana, auttavat naisia ja naiset arvostavat heitä, mutta he ovat tapahtumien laitamilla - pääosassa ovat reippaat naiset, jotka myös löytävät ja pelastavat lopussa filmiryhmän avulla roistojen sieppaamat Tomin ja Chessin.

Tom on ihanteellinen poikaystävä: hän haluaisi mennä Ruthin kanssa naimisiin, mutta Ruth ei vielä halua luopua kiinnostavasta työstään ja urastaan, ja mukava Tom suostuu mutkattomasti odottamaan ja on Ruthille luotettava ystävä.

Kirjassa oli yksi harmillinen asia: Ruth on tietysti kaunis ja sankarit komeita, mutta kääpiö (käytän samaa termiä kuin kirjassa) esitetään kirjassa rumana, rujona ja (ilmeisesti tämän takia!) myös moraalisesti kelvottomana, mikä tuntuu nykynäkökulmasta stereotyyppiseltä ja tyhmältä. Muuten kirja oli kuitenkin ihan mukavaa ja sujuvaa luettavaa, vaikka siinä olikin ajoittain vähän tyhjäkäyntiä.

Ruth Fielding -kirjat ovat olleet ilmeisen suosittuja: sarjassa on ilmestynyt 30 osaa, joissa Ruth seikkailee mm. saarella, collegessa, Punaisessa ristissä, sotarintamalla, farmilla, eri puolilla Yhdysvaltoja, tapaa mustalaisia, etsii aarretta ja tietenkin tekee elokuvia. Alice B. Emerson (joka oli usean kirjoittajan taakseen kätkevä pseudonyymi) on kirjoittanut lisäksi Betty Gordon -kirjoja. Kirjan lopussa on myös mainos Frances K. Juddin neljästä Kay Tracey -kirjasta: Meet clever Kay Tracey, who, though only sixteen, solves mysteries in a surprising manner. Working on clues which she assembles, this surprising heroine supplies the solution to cases that have baffled professional sleuths. Kirja laajensi mukavasti käsitystäni vanhasta tyttökirjallisuudesta, tai nuortenkirjallisuudesta.

Tällä kirjalla on mukava osallistua Tuijatan naistenviikkohaasteeseen.

Alice B. Emerson: Ruth Fielding in Alaska, or The Girl Miners of Snow Mountain, 1926. Cupples & Leon Company. Kirjassa on yksi kuva, kuvittajaa ei mainittu. 210 sivua.

Luettavissa Gutenbergissä.

Georg Popp (toim.): Hengen jättiläiset. Taiteilijoita, löytöretkeilijöitä, keksijöitä, tiedemiehiä, 1960

Tämä kirja on eräänlainen elämäkertakirja, muttei mikään tyypillinen sellainen. Siinä esitellään 82 enemmän tai vähemmän tunnettua länsimaista miestä sekä kaksi naisnobelistia (Marie Curie ja Selma Lagerlöf): löytöretkeilijöitä, keksijöitä, luonnontieteilijöitä, lääkäreitä, ajattelijoita ja kasvattajia, kirjailijoita, säveltäjiä, maalareita, kuvanveistäjiä ja arkkitehtejä.

Jokaisen elämästä esitetään lyhyt dramatisoitu kohtaus, eräänlainen pienoisnovelli, joka kertoo tämän henkilön luonteesta ja ajattelusta. Valitut tapahtumat ovat joskus käänteentekeviä tai merkityksellisiä henkilön elämässä ja uralla, mutteivät läheskään aina - esimerkiksi Marie Curie kuvataan opiskeluaikansa alussa pesemässä pulloja Sorbonnen yliopistossa henkensä pitimiksi - mutta kuitenkin tunnesisällöltään merkittäviä. Kertomuksen jälkeen on lyhyt tiivistelmä henkilön elämänvaiheista.

Lähestymistapa on yleensä ottaen toimiva: on usein mielenkiintoisempaa lukea kohtaus elämästä kuin vain elämäkertatietoja, ja tarina antaa käsityksen henkilön luonteesta, häntä ympäröivistä ihmisistä sekä hänen aikakaudestaan ja elämäntavastaan. Tarinat ovat myös ihan hyvin kirjoitettuja. Mutta koska ne ovat melko lyhyitä (keskimäärin viisi sivua / henkilö), kirja alkaa loppupuolella jo tuntua hyppelehtivältä ja pinnalliselta. Henkilöt saattavat tarinoissa ajoittain ryhtyä myös kertaamaan ystävälleen elämänvaiheitaan ihan vain kirjan lukijan takia. Ja on tylsää lukea käytännöllisesti katsoen ainoastaan miehistä, ja vain länsimaisista sellaisista.

Kuinka vähätellä kaksinkertaista nobelistia

Ainoat kirjaan hyväksytyt naiset ovat siis Marie Curie ja Selma Lagerlöf. Ehkä Popp ajatteli, että häntä saatettaisiin syyttää puolueellisuudesta ja seksismistä, jos hän ei ottaisi mukaan sekä fysiikan että kemian Nobel-palkinnon voittanutta naista ja kirjallisuuden nobelistia. Hän onnistuu kuitenkin sananvalinnoillaan hienovaraisesti vähättelemään Marie Curien työtä tämän elämäkertatiedoissa:

Marie Slodowska [sic] syntyi vuonna 1867 Warsovassa. 24-vuotiaana hän pakeni kotimaastaan, sen jälkeen kun Venäjän poliisi uhkasi hänen henkeään. Pariisissa hän hankki niukan toimeentulonsa pesemällä pulloja Sorbonnen yliopistossa, ennen kuin saattoi aloittaa tieteelliset opintonsa. Hänen harvinainen lahjakkuutensa huomattiin pian. Marie oli vielä ylioppilas mennessään naimisiin fysiikan professori Curien kanssa. Hän suoritti loppututkintonsa, jonka jälkeen auttoi miestään tämän tutkimuksissa. 1903 heille myönnettiin yhteisesti Nobelin fysiikan palkinto.
        Se oli tunnustus radiumin ja poloniumin keksimisestä. Nämä aineet saivat kemiassa, fysiikassa ja lääketieteessä aikaan suorastaan vallankumouksen, jonka seurauksia ei kuten tunnettua vielä nykyisinkään voi arvioida. Marien aviomies kuoli vuonna 1906. Marie Curie jatkoi sen jälkeen yksin miehensä työtä suurella menestyksellä. 1911 myönnettiin Madame Curielle - kuten häntä nykyisin kutsutaan, myös kemian Nobelin-palkinto. On ainutkertainen tapaus, että nainen saa kaksi kertaa Nobelin palkinnon ja kummallakin kerralla eri tieteen alueelta.
        Kun Madame Curie vuonna 1934 sulki silmänsä, olivat myös hänen tyttärensä Irene ja tämän aviomies Joliot saaneet Nobelin palkinnon merkittävistä tieteellisistä ansioistaan. Esimerkillinen suoritus hengen historiassa, joka tuskin voi toistua.

Marie Curie siis auttoi miestään ja jatkoi tämän työtä Pierre Curien kuoltua. Hän oli siis lähinnä miehensä jatke, ei omilla ansioillaan merkittävä tutkija. Ja oli "ainutkertainen tapaus, että nainen sai kaksi kertaa Nobelin palkinnon". Tekstin kirjoitusaikaan se oli ainutkertainen tapaus kenelle tahansa, koska kukaan ei ollut vielä tuolloin tullut palkituksi kahta kertaa. Kirjoittajan oli hyvin vaikea myöntää, että nainen oli parempi kuin mies.

Isaac Asimovin kuvaus Marie Curiesta antaa tästä aivan toisenlaisen käsityksen (vaikkei hänen kirjansa muuten olekaan naisten juhlaa): She had, meanwhile, made an interesting discovery in connection with uranium minerals which she was investigating at Becquerel's suggestion. ... At this point Pierre Curie abandoned his own research and joined his wife as a willing and admiring assistant, remaining so for the final seven years of his life. (In doing this he judged rightly, for though he was an excellent scientist, she was an outstanding one, and undoubtedly the greatest woman scientist who ever lived.) (Asimov's Biographical Encyclopedia of Science and Technology, 1972?/1978, s. 537)

Poppin kirja on hyvä esimerkki siitä, että kannattaa suhtautua varovaisesti aiempina vuosikymmeninä kirjoitettuihin kuvauksiin merkittävistä naisista. Popp ei muuten mainitse myöskään sitä, että Marie Curien tyttären Irène Joliot-Curien aviomiehen nimi ei ollut Joliot, vaan Frédéric Joliot-Curie. Hän otti avioituessaan vaimonsa sukunimen, koska halusi Curien nimen säilyvän (Asimov, s. 674). Muistelen myös lukeneeni, että Nobel-komitea aikoi ensin jättää Marie Curien palkinnotta, koska tämä oli nainen, mutta Pierre Curie kieltäytyi vastaanottamasta palkintoa, jos sitä ei myönnettäisi myös Marie Curielle.

Edit 20.7.24 (jatkettu viimeistä kappaletta ym.).

Hengen jättiläiset. Taiteilijoita, löytöretkeilijöitä, keksijöitä, tiedemiehiä. Toimittanut Georg Popp avustajinaan Ellen Schöler, Ernst J. Görlich, Kurt Heinrich Heizmann, Berthold Lutz, Heinrich Pleticha ja Ronald Ross, 1960 (Die Grossen der Welt, ei alkuperäisteoksen julkaisuvuotta enkä löytänyt sitä netistäkään). WSOY. Suomentaja: Aarno Peromies. Ei kannen tekijän nimeä. 432 sivua. (Kirjassa ei sanota, kuka on kirjoittanut minkäkin tekstin tai mikä noiden Poppin avustajien rooli oli, jos Popp oli kirjoittanut kaikki tekstit.)

Vandana Shiva: Taistelu vedestä (2002)

Vandana Shiva on intialainen tutkija (alunperin koulutukseltaan hiukkasfyysikko), ympäristöaktivisti ja ekofeministi. Hän on saanut vaihtoehto-Nobeliksi kutsutun Right Livelihood -palkinnon.

Wikipedia-artikkelin asenne on kiinnostava (ja muistuttaa siitä, että aina Wikipedian puolueettomuuteen ei voi luottaa). Neutraalin henkilöesittelyn jälkeen artikkeli vyöryttää esiin jaksossa "Geenimuuntelun vastustaja" asioita, jotka saavat Vandana Shivan kuulostamaan epärationaaliselta hirviöltä. Tämän jälkeen on vielä erikseen lyhyt kappale "Arvostelua" - edellinen jaksohan ei siis ole arvostelua? Artikkelin kirjoittaja ei aina ole kovin tarkka faktoista - hän sanoo avustusjärjestöjen tuoneen ruokaa miljoonille hirmumyrskyn uhreille (ja Shivan kieltäneen antamasta heille tätä ruokaa, koska se on geenimuunneltua), kun taas lähdeartikkelissa sanotaan näitä ihmisiä olleen tuhansia - mutta suurin osa kirjoitukseen huolella valikoiduista tiedoista saattaa pitää paikkansa. Shiva siis on vastustanut geenimuunneltuja kasveja ainakin vielä kymmenisen vuotta sitten (ja todennäköisesti nytkin), eikä aina välttämättä kovin hyvin perustein.

Wikipedia-artikkelin kirjoittaja ei selvästikään ole puolueeton (kuten eivät myöskään artikkelin lähteinä olleet kirjoitukset). Oli kuitenkin hyvä, että luin tämän tekstin, koska se auttoi minua miettimään Shivan kirjan tietoja ja sitä, miten ne on valittu kirjaan ja miten ne on esitetty. Otetaan esimerkiksi kultainen riisi: riisi, johon on geenimanipulaatiolla lisätty A-vitamiinin esiastetta beetakaroteenia, mikä suojaisi tavallisen riisin sijasta syötynä ehkä miljoonaa köyhää lasta sokeudelta tai kuolemalta vuosittain - siis jos näitten lasten yksinomainen ravinto on riisi (mikä on tietysti itsessään väärin ja iso ongelma). Yleensä biotekniikkayhtiöt rahastavat kehittyvien maiden viljelijöitä siemenillään, mutta kultainen riisi olisi saman hintaista ruokaa kuin tavallinenkin. Tiukan GM-sääntelyn ja ympäristöjärjestöjen vastustuksenkin vuoksi (aika tasapuolinen englanninkielinen artikkeli asiasta tässä) kultaisen riisin käyttö ei ole kuitenkaan yleistynyt, vaikka se on kehitetty jo kauan sitten.

Shiva kirjoittaa asiasta näin: Paljon mainostettu, runsaasti A-vitamiinia sisältävä kultainen riisi lisää sekin veden liikakäyttöä maataloudessa. Sata grammaa kultaista riisiä sisältää 30 mikrogrammaa A-vitamiinia. Vihreistä vihanneksista esimerkiksi revonhäntä ja korianteri sisältävät 500 kertaa enemmän A-vitamiinia, mutta käyttävät murto-osan siitä vesimäärästä, joka vaaditaan kultaisen riisin viljelyyn. Veden käytön näkökulmasta muuntogeeninen riisi on 1500 kertaa tehottomampi tapa tuottaa lapsille A-vitamiinia, joka on tärkeä vitamiini sokeuden ehkäisemisen kannalta. (119-120)

Ensilukemalla vakuuttavaa. Mutta ihminen ei elä pelkällä A-vitamiinilla eikä siis myöskään revonhännällä tai korianterilla (joista saisi kyllä paljon muitakin ravinteita). Vaikka riisillä elävät köyhät ihmiset pystyisivätkin syömään näitä vihanneksia, heidän perusravintonsa olisi kuitenkin riisi, ja yleensä riisinviljely vaatii paljon vettä (vaikka melko kuivassakin maaperässä kasvavia lajikkeita on olemassa), eli vettä kuluisi saman verran kuin aiemminkin. Vaikuttavia faktoja ja lukuja, mutta silti harhaanjohtavaa, ikävä kyllä. Haluaisin pystyä luottamaan Vandana Shivaan ja hänen ajatuksiinsa, koska hän tuntuu fiksulta ja oikeudenmukaiselta ihmiseltä. (Oma mielipiteeni kultaisesta riisistä: jos ihmiset joutuvat elämään pelkällä riisillä, minusta kultaisen riisin viljely ja syöminen kuulostaisi ihan järkevältä sen perusteella mitä siitä tiedän. Ja olisi hienoa lukea jostain mahdollisimman puolueeton arvio geeniteknologian ekologisista, sosiaalisista, taloudellisista ym. vaikutuksista.)

Okei, kirjaan kannattaa siis suhtautua kriittisemmin kuin miten siihen aluksi suhtauduin. Shiva ei varmastikaan aina ole oikeassa, ja hän tuntuu usein ihannoivan paljon työtä vaativia vanhoja järjestelmiä. Mutta silti: kirjassa on paljon tietoa ja faktoja veden liikakäytöstä maailmassa, jättimäisistä patoprojekteista ja niiden jättihaitoista, isojen kasteluprojektien haitoista (maan vettyminen ja suolaantuminen) sekä länsimaisten insinöörien ylimielisyydestä. Siinä kerrotaan myös intialaisten alkuperäisistä vettä säästävistä järjestelmistä, vaikkei kovin tarkkaan. Sen on kirjoittanut intialainen nainen ja monet sen esimerkeistä ovat Intiasta, usein köyhien ihmisten näkökulmasta, ja se tarjoaa siis harvinaisen vaihtoehdon länsimaisille, usein hyvin teknologiauskoisille näkemyksille. Itse luotan kehittyvien maiden vesikysymyksistä puhuttaessa mieluummin Shivan kaltaisiin ihmisiin kuin amerikkalaisen yliopiston professoriin, vaikka tällä olisikin intialainen nimi. (Ainakin lääketieteellisessä tutkimuksessa on havaittu, että kenen leipää syöt, sen lauluja laulat: tutkijat, jotka saavat rahoitusta lääkeyhtiöiltä, saavat positiivisempia tutkimustuloksia yhtiöiden lääkkeistä kuin ne, joiden rahoitus tulee muualta - joskus ehkä tarkoittamattaankin, mutta kuitenkin.)

Kirja painottaa sitä, että veden pitää kuulua ihmisille, ei yrityksille, ja että kaikilla pitää olla oikeus veteen. Veden pitää olla yhteinen, ei yksityinen luonnonvara. Vesilaitosten yksityistäminen on usein kallistanut vettä ja huonontanut sen laatua (97-98, 105). Tavallisten ihmisten oikeuden veteen pitää olla tärkeämpi kuin teollisuus- ja maatalousyritysten ja ylikansallisten korporaatioiden oikeuden siihen.

Nykyiset käytännöt ovat johtaneet vesipulaan monessa osassa maailmaa - myös Etelä-Euroopassa kärsitään nykyään vesipulasta, vaikka tähän tietysti vaikuttaa myös ilmastonmuutos - ja siksi tarvitaan tällaisia vastaääniä, jotka mm. muistuttavat, että vesipula johtuu usein ihmisten toiminnasta eikä se ole siis väistämätöntä. Nykyiseen tapaan käyttää vettä liittyy kirjan mukaan paljon epäoikeudenmukaisuutta ja usein juuri köyhimpien ihmisten sortoa. Vettä on saatavilla vain, jos vesivarantojen annetaan täydentyä ja niitä käytetään uusiutuvuuden rajoissa. ... Intiassa sijoitettiin suuria summia vesiprojekteihin, mutta samaan aikaan yhä useammalta kylältä oli vesi loppumassa. (27) Kirja tuntuu usein terveen järjen ääneltä - jos vettä käytetään enemmän kuin sitä on joessa, järvessä tai pohjavesivarannnoissa, se loppuu jossain vaiheessa, joten sitä pitää olla käyttämättä liikaa. Ja tietenkin likaamatta ja saastuttamatta sitä.

YK:n tietoja vuodelta 2020: "Maailmassa on 785 miljoonaa ihmistä ilman puhdasta juomavettä, 700 miljoonaa ihmistä voi joutua muuttamaan vedenpuutteen vuoksi vuoteen 2030 mennessä ja yli 80% jätevedestä päästetään takaisin jokiin ja meriin ilman minkäänlaista ravinteiden ja jätteiden poistoa." (Suomen ympäristökeskuksen SYKEn koulutusmateriaalit, Globaalit vesivarat -esitys)

Suomessa vesitilanne on onneksi monella tavalla hyvä, mutta tilannetta mutkistaa se, että vain 5% suomalaisten vedenkäytöstä on kotona suoraan käytettävää vettä. Loput 95% on piilovettä ja koostuu ostetuista, kotimaassa tai ulkomailla valmistetuista tuotteista ja palveluista (SYKE, sivulla linkki vesijalanjälkilaskuriin). Esimerkiksi naudanlihakilon vesijalanjälki on hurjat 15 400 litraa/kg, puuvillan 10 000 l/kg, juuston 3 178 l/kg, vehnän 1800 l/kg ja perunan 287 l/kg (SYKE -> Globaalit vesivarat). Vaikkapa aterian aikana saattaa siis käyttää helposti tonneittain vettä. Vaikka tämä onkin huono asia, se ei minusta ole vedenkäytön kannalta kuitenkaan välttämättä suuri ongelma, jos tuotteet ja vesi ovat peräisin Suomesta, mutta jos tuotteet ovat peräisin kuivilta alueilta (jollaisilla esimerkiksi puuvillaa usein viljellään), asia on paljon ongelmallisempi.

Kirja kannattaa lukea, jos on kiinnostunut veden käytöstä maailmassa ja vesiprojektien vaikutuksista, ja sen käännös on hyvä. Vandana Shiva on kirjoittanut myös kirjan Violence of the Green Revolution, jossa hän kritisoi 1960-luvulla alkanutta vihreää vallankumousta, jonka väitetään pelastaneen jopa miljardi ihmishenkeä. Myös tähän kritiikkiin on mielestäni hyvät perusteet.

Maapallo pystyy tyydyttämään kaikkien tarpeet, mutta ei muutamien ahneutta. - Gandhi

Helmet-haaste 11. Kirjan kannessa tai nimessä on yksi neljästä elementistä (ilma, vesi, maa tai tuli).

Edit 20.7.24, 22.7.24, 23.7.24.

Vandana Shiva: Taistelu vedestä, 2003 (Water Wars: Privatization, Pollution and Profit, 2002). Vastapaino. Suomentaja: Natasha Vilokkinen. 139 sivua + 10 sivua lähdeviitteitä.

Evelyn Attwood: Louis Pasteur (1954)

Ranskalaisen 1800-luvun tiedemiehen Louis Pasteurin (1822-1895) nimi on kaikille tuttu, jos ei muuten, niin ainakin termistä pastöroiminen eli maidon (ja muiden ruoka-aineiden) kuumentaminen pieneliöiden tuhoamiseksi. Pasteur teki elämänsä aikana mullistavia bakteriologisia tutkimuksia. Hän selvitti arvoituksellisten ja tappavien tautien syitä ja löysi näihin parannuskeinon sekä esimerkiksi syyn silkkimadon toukkia vaivanneeseen tautiin, millä oli suuri taloudellinen merkitys ranskalaisille silkinvalmistajille.

Evelyn Attwoodin kirjoittama elämäkerta on suunnattu englannin opiskelijoille, joten sen sanasto on jonkin verran tavallista helpompaa, muttei kuitenkaan liikaa. Kirjassa on välillä hieman opettavaisen tuntuisia lausahduksia, mikä johtunee sen todennäköisesti nuoresta kohderyhmästä.

Tämä ohuehko kirja on hyvin perinteinen elämäkerta: se kertoo Pasteurin elämän merkittävät tapahtumat lapsuudesta kuolemaan. Kirja on myös hyvin kritiikitön elämäkerta, koska se antaa Pasteurista kaikin puolin ihailtavan kuvan. Mutta Pasteur vaikuttaa älykkyytensä, tarmokkuutensa ja tunnollisuutensa lisäksi oikeasti olleen myös ystävällinen, myötätuntoinen, antelias ja vaatimaton ihminen, joka pyrki vilpittömästi auttamaan ihmisiä kykynsä mukaan, joten miksipä ei.

Pasteuria pidettiin koulussa aluksi melko hitaana, mutta hän pääsi kuitenkin opiskelemaan, vaikkei maaseudulla elävän nahanparkitsijan perheellä ollutkaan paljon rahaa. Pasteur piti myös tyttöjen opiskelua sekä naisia tärkeinä: eräässä kirjeessään hän pyysi äitiään antamaan siskonsa tehdä rauhassa koulutehtäviään ilman että tätä lähetettäisiin koko ajan asioille (15), hän tarjoutui opiskellessaan maksamaan siskonsa Josephinen koulutuksen antamalla opintojensa lisäksi yksityisopetusta, mistä hänen vanhempansa kuitenkin kieltäytyivät (17), ja hän oli päättänyt antaa tulevan perintönsä sisarilleen (33). Pasteur rakastui vaimoonsa Marie Laurentiin ensitapaamisella, ja avioliitto oli onnellinen (33-34). Vaimo ja tytär auttoivat häntä tarvittaessa hänen työssään.

Kuvaukset Pasteurin tutkimuksista, jotka usein muistuttivat salapoliisin työtä, ja joissa oli tieteellisten faktojen lisäksi kyse usein ihmisten hengestä ja elannosta, olivat kiinnostavia ja jopa jännittäviä. Pasteur todisti, että vastoin vuosituhantista käsitystä elämää ei synny tyhjästä (45-50), ratkaisi happamoituvan viinin arvoituksen (52-54), pelasti Ranskan silkinvalmistajat tuholta keksimällä tavan saada perhostoukat pysymään terveinä (55-65), auttoi oluen valmistajia ja kehitti samalla pastöroinnin (78-80), selvitti lampaan- ja karjankasvattajien elämää suuresti vaikeuttavan pernaruton syyn ja taudin monivaiheisen kulun ja pyrki samalla saamaan epäuskoiset lääkärit vakuuttumaan hygienian tärkeydestä sekä kehitti rokotteen pernaruttoa vastaan (85-110) sekä tutki vesikauhua eli rabiesta ja kehitti rokotteen myös tätä vastaan (123-140). Kaikkien näiden eri ilmiöiden taustalla olivat bakteerit, ja Pasteur selvitti niitä tutkiessaan samalla yleisiä bakteriologiaan liittyviä periaatteita. Vaikka Pasteurilla oli vastustajia ja hänen tutkimustuloksiaan myös epäiltiin, häntä arvostettiin paljon jo hänen elinaikanaan ja hän sai paljon tunnustusta työstään. Tämä ei ole ihmekään, koska hän auttoi todella monia ihmisiä.

Attwood on löytänyt hyvin tasapainon Pasteurin tieteellisen työn ja henkilökohtaisen elämän kuvauksen välillä, ja kirja oli sympaattista, elävää ja Pasteurin selvittäessä tautien syitä myös dekkarimaista luettavaa. Attwood kertoo käyttäneensä kirjansa lähteenä paljon Pasteurin vävyn René Vallery-Radot'n kirjaa Life of Louis Pasteur.

Edit 7.7.24.

Evelyn Attwood: Louis Pasteur, 1956 (1954). Longmans, Green and Co, sarja Lives of Achievement. Piirroskuvat: J. C. B. Knight. Ei kannen tekijän nimeä. 147 sivua + 7 sivun sanasto.

F. M. McMurry: How to Study and Teaching How to Study, 1909

Tästä yli sata vuotta vanhasta kirjasta (Gutenberg-löytö) tuli kerralla yksi parhaista opetusta käsittelevistä kirjoista, jonka olen lukenut. Sen ajatukset ovat hämmästyttävän moderneja, ja useimmat voisivat olla peräisin nykypäivän opetusoppaista. Lisäksi se on kiinnostavasti ja eloisasti kirjoitettu ja siinä on paljon esimerkkejä elävästä elämästä.

Frank McMurry oli pedagogi ja opettajankouluttaja, ja hän suuntasi kirjansa lähinnä melko nuorten lasten opettajille (jotka olivat yleensä naisia). Hän ei halunnut lasten opettelevan ulkoa koulun oppeja ymmärtämättä niitä ollenkaan, vaan luettelee kahdeksan hyvään opiskeluun kuuluvaa pääkohtaa. Seuraavassa omat käsitykseni McMurryn ajatuksista; hän käsittelee näitä tietysti paljon laajemmin.

1) Opiskelun ei pidä olla epämääräisen yleisluontoista, vaan oppilaan tai opiskelijan pitää valita itselleen jokaisessa aineessa jokin päämäärä tai tavoite, syy siihen miksi hän opiskelee tiettyä asiaa.

2) Oppilaan pitää täydentää lukemansa tekstin tietoja mielessään, tehdä siitä itselleen lisäkysymyksiä ja hankkia asiasta sopiva määrä lisätietoja.

3) Kaikkia tietoja ei pidä käsitellä samanarvoisina, vaan oppilaan pitää miettiä, mikä on tärkeää, kiinnittää joihinkin tietoihin enemmän huomiota ja opetella ne hyvin, ja jättää toiset taas lähes huomiotta.

4) Oppilaan pitää myös oppia arvioimaan argumenttien oikeellisuutta ja todenpitävyyttä ja uskaltaa samalla kyseenalaistaa kirjoittajan auktoriteetti.

5) Muistiin painamisen ei pidä olla mekaanista ulkoa pänttäämistä, vaan lähteä asian ymmärtämisestä: esimerkiksi kun opittavasta asiasta ymmärretään pääkohdat, siihen on helpompi lisätä yksityiskohtia ja muistaa ne. Parempi ajattelu johtaa parempaan muistamiseen.

6) Opiskellut ideat pitää assimiloida osaksi omaa ajattelua, niin että niitä pystyy käyttämään tai soveltamaan omassa elämässä. Opittujen asioiden ei pidä jäädä vain teoreettiseksi tiedoksi.

7) Oppilaan pitää suhtautua opiskeltaviin asioihin avoimesti ja joustavasti, ei lopullisena ja ehdottomana totuutena, vaan tietyllä hetkellä parhaana tietona, joka saattaa muuttua myöhemmin.

8) Oppilaan pitää oppia ajattelemaan itsenäisesti, omana itsenään, sekä olemaan yksilöllinen ja aloitekykyinen.

Nämä ovat aikuisellekin opiskelijalle aika kovia vaatimuksia, saati sitten lapsille. (Itse olen oppinut vuosien varrella opiskelemaan vähän aiheesta riippuen monella tavalla näin, ja opiskelu on oikeasti hauskempaa ja kiinnostavampaa, kun toimii näin, mutta tällaisten metodien omaksumiseen on mennyt minulla pitkä aika, eivätkä ne toimi minulla kaikessa opiskelussa.) McMurry kuitenkin selittää huolellisesti joka luvussa, miksi nämä ajattelu- ja toimintatavat eivät ole lapsille ainoastaan mahdollisia, vaan myös luontaisia, eli miksi kaikenikäisten, myös pienten, lasten opettajien pitää pyrkiä saamaan oppilaansa omaksumaan nämä opiskelutavat. Hän antaa joka luvussa myös käytännön ohjeita opettajille.

Vaikka McMurry käyttääkin yleensä oppilaista maskuliinista englannin pronominia he, kirjassa ovat mukana yhtä lailla tyttö- kuin poikaoppilaat, mikä on näin vanhassa kirjassa oikein mukavaa.

Kirja on innostava, ja vähän väliä tekee mieli hihkaista, että asia on juuri näin, hyvä ajatus! Jos opetustyö kiinnostaa, tämä kirja kannattaa lukea myös nykyään.

Helmet-haaste 37. Kirja, joka herättää voimakkaita tunteita (iloa, innostusta, hämmästystä ja kiinnostusta).

F. M. [Frank Morton] McMurry: How to Study and Teaching How to Study, 1909. Kustantaja: ? Sivumäärä: ?

Luettavissa Gutenbergissä.

Tiia Aarnipuu: Trans. Sukupuolen muunnelmia, 2008

Käsiin osui erinomainen kirja sukupuolen eri variaatioista ja niiden ilmentämisestä. Kirjan kirjoittaja Tiia Aarnipuu tuntee aiheensa perinpohjin Setassa työskentelynsä takia, ja vaikka esimerkiksi joitakin termejä saatetaan käyttää toisella tavalla kuin nykyään - Aarnipuu sanoo itsekin muutoksen olevan nopeaa - kirja oli minulle oikein hyvä johdatus aiheeseen, jonka tunsin vain pinnallisesti.

Kirja on perusteellinen ja monipuolinen. Aarnipuu valottaa ensin sukupuolen moninaisuuden historiaa ja löytää sukupuolen käsitettä kyseenalaistaneita ja laajentaneita myyttejä, tarinoita ja ihmisiä länsimaisesta kulttuuripiiristä antiikista nykyaikaan. Sitten hän selventää aiheeseen liittyviä eri sanoja ja niiden merkityksiä sekä kertoo lääketieteen suhtautumisesta mm. transsukupuolisiin ja intersukupuolisiin (aikaisemmalta nimitykseltään hermafrodiitteihin). Kirjassa kerrotaan myös sukupuolen muuntelusta muissa maanosissa sekä tarkastellaan sukupuolen moninaisuutta taiteessa - kirjoissa, teatterissa, elokuvissa, musiikissa ja kuvataiteessa. Lopuksi Aarnipuu kertoo lainsäädännöstä Suomessa ja Euroopassa ja sen puutteista sekä transihmisten omista järjestöistä.

Laajuutensa lisäksi kirja on kiinnostava. Aarnipuu kirjoittaa hyvin ja helposti lähestyttävästi ja onnistuu normalisoimaan aiheensa, joka minulle tuntui vieraalta ja eksoottiselta, koska paria lyhyttä tapaamista lukuun ottamatta en itse tunne esimerkiksi transsukupuolisia, transvestiitteja tai intersukupuolisia ihmisiä (ainakaan tietääkseni, ihmiset varmaan harvemmin kertovat näistä asioista vieraammille). Aarnipuu välittää kirjassaan hienosti tunteen siitä, että eri nimitysten takana on eläviä ja tuntevia ihmisiä, samanlaisia ja erilaisia kuten kaikki muutkin ihmiset, ja että sukupuolen vapaassa ilmentämisessä on kyse tärkeästä ihmisoikeudesta. Hän välittää hyvin myös käsityksen siitä, että jokainen ihminen on yksilö eivätkä esimerkiksi kaikki transsukupuoliset ole samanlaisia ja ajattele samalla tavalla, kuten eivät muidenkaan ryhmien jäsenet.

Kirjoitin erääseen blogikommenttiin vuosi pari sitten, että transnaiset ovat minusta tavallaan enemmänkin naisia kuin itse olen, koska he ovat valinneet naiseutensa ja ovat taistelleet sen puolesta (toisin kuin itse olen). Jos joku tuttuni tai läheiseni haluaisi korjata sukupuolensa, se tuntuisi varmasti aluksi hämmentävältä, mutta en uskoisi sen olevan loppujen lopuksi ongelma: ihminen pysyisi sukupuolestaan riippumatta samana sekä olisi onnellisempi ja pystyisi varmaan olemaan oma itsensä vapaammin ja laajemmin kuin ennen tuntiessaan olevansa oikeaa sukupuolta. Ellei kysymys olisi sitten puolisostani; tässä asiassa sukupuolella olisi minulle varmasti merkitystä, vaikka kaikille ei ole.

En siis ole pitänyt enkä pidä transsukupuolisuutta huonona asiana, mutta olen kuitenkin pitänyt sitä marginaalisena asiana, joka koskettaa vain pientä ihmisryhmää. Aarnipuun kirja sai minut ymmärtämään, että siinä ja sukupuolen muussa muuntelussa on kyse aiempaa käsitystäni laajemmasta ilmiöstä, joka on yhteiskunnallisesti merkityksellinen myös sen takia, että se saa meidät kyseenalaistamaan ja pohtimaan käsityksiämme sukupuolesta yleensä ja huomaamaan, että sukupuolet eivät ole tarkkarajaisia, vaan niiden rajat liukuvat ja siirtyvät ja niiden ilmenemismuodot sekoittuvat toisiinsa. Katsotaan siis ihmisiä sukupuolen rajojen yli ja annetaan heidän olla sellaisia kuin ovat lyömättä heihin leimoja, joiden mukaan heidän pitäisi ajatella tai käyttäytyä tietyllä tavalla.

Ehdin juuri ja juuri saada tämän kirjan mukaan Yöpöydän kirjat -blogin kesäkuun Pride-lukuhaasteeseen.

Ja haa, jo 400. bloggaus. Ei hassumpaa.

Edit 1.7.24: mm. korjattu 'interseksuaalinen' 'intersukupuoliseksi', ehkä englannin vaikutuksen takia kirjoitan termin helposti väärin, 4.7.24.

Tiia Aarnipuu: Trans. Sukupuolen muunnelmia, 2008. Like. Kansi: Eliza Karmasalo / Like. 237 sivua + lähdeluettelo (14 sivua) + elokuvaluettelo (5 sivua) + hakemisto (8 sivua).

Andrew Garve: Leandan sankari, 1960 (A Hero for Leanda, 1959)

Osallistun tällä kirjalla kirjabloggaajien dekkariviikkoon, jota tänä vuonna emännöi Kirsin kirjanurkka.

Olen tätä ennen lukenut kaksi englantilaisen Andrew Garven dekkaria ja aion lukea niitä lisääkin, koska Garven kirjojen juonet ovat kiinnostavia ja erikoisia ja pidän hänen kirjoitustyylistään. SPOILERIVAROITUS: en kerro kirjan loppuratkaisua, mutta kerron kuitenkin melko paljon sen juonesta, koska muuten en voisi kirjoittaa siitä paljon mitään.

Leandan sankarissa yksin viihtyvää valtameripurjehtijaa Mike Conwayta kohtaa heti alkusivuilla katastrofi Ghanan rannikolla, kun hän löytää päivää aiemmin kadonneen rakkaan jahtinsa Taran - ja samalla kotinsa ja kaiken, mitä hän omistaa - korjauskelvottomana meren pohjasta. Hänen rahansa ja vaihtoehtonsa ovat hyvin vähissä, mutta hän saa äkillisesti yllättävän tarjouksen, matkan Eurooppaan keskustelemaan hyvin palkatusta tehtävästä. Seikkailijana hän suostuu ja tapaa upporikkaan Victor Metaxasin. Metaxas on kotoisin Englannin valloittamalta Spyrosin saarelta, joka haluaa itsenäistyä. Hän tahtoo Conwayn purjehtivan Intian valtamerellä olevalle pienelle, syrjäiselle Heureusen saarelle vapauttamaan englantilaisten siellä vankina pitävän Spyrosin vapausliikkeen johtajan Alexander Kastellan.

Conway suostuu lopulta uhkarohkeaan yritykseen, ja koska Metaxasin toimittaman purjeveneen käsittelyyn tarvitaan kaksi, hän saa avukseen spyroslaisen nuoren naisen, Leandan, joka kannattaa palavasti Spyroksen itsenäisyyttä ja ihailee Kastellaa ja tämän jaloja periaatteita ehdoitta. Parivaljakko onnistuu vapauttamaan Kastellan, mutta mitä sankaruus todella tarkoittaa ja mitä siihen vaaditaan? Kuka on loppujen lopuksi sankari? Jännitteet veneessä kolmen ihmisen välillä kasvavat koko ajan suuremmiksi.

Tässä kirjassa oli selkeä intertekstuaalisuuden tuntu, koska Metaxas toi mieleeni Aristoteles Onassiksen. Kirjan juoni taas toi vahvasti mieleen Casablanca-elokuvan, koska siinä on samanlainen henkilöasetelma: antisankari, nainen ja vaarassa oleva vapaustaistelija. Kirja ei kuitenkaan ole jäljitelmä, vaan hyvin kirjoitettu seikkailu (ja varsinkin purjehtijat varmasti pitäisivät tästä, koska suurin osa ajasta oltiin purjeveneessä), ja sen loppu on yllättävä. Se antoi myös ajattelemisen aihetta siitä, mitä hyvien asioiden puolesta taistelu oikeuttaa ja mitä se ei oikeuta. Pidin tässäkin kirjassa siitä, että vaikka Garven kirjoissa pääosassa on mies, myös kirjan nainen on todellisen tuntuinen, vakavasti otettava ihminen, ei vain päälleliimattu koriste.

Aapo on pitänyt myös tästä Garven kirjasta, samoin kuin Juhani K (hänen arviossaan lisää spoilereita).

16.6.24: Aloin miettiä, voiko tätä sanoa dekkariksi. Ehkä tämä on ennemmin seikkailukertomus? Dekkariksi määrittelyn puolesta puhuu kuitenkin julkaisu Sapo-sarjassa, kirjailija Andrew Garve sekä myös osittain kirjan juoni.

Helmet-haaste 11. Kirjan kannessa tai nimessä on yksi neljästä elementistä (ilma, vesi, maa tai tuli), tai 13. Kirjan tapahtumapaikka on suljettu tai rajattu. Kuten sanottu, kirjassa vietetään paljon aikaa purjeveneessä.

Edit 16.6.24.

Andrew Garve: Leandan sankari, 1960 (A Hero for Leanda, 1959). WSOY, Sapo-sarja nro 48. Suomennos: Eero Ahmavaara. Kansi: Heikki Ahtiala (ei mainittu). 217 sivua.

Dale Spender: Mothers of the Novel. 100 good women writers before Jane Austen, 1986

Olen aiemmin lukenut australialaisen Dale Spenderin feministisen teoksen Man Made Language ja pidin siitä. Halusin lukea häneltä lisääkin, ja seuraavaksi kirjaksi valikoitui tämä houkuttelevan kuuloinen teos. Sata naiskirjailijaa ennen Jane Austenia? Ja vielä hyviä? Eikö Jane Austen ollutkaan ensimmäinen englanniksi kirjoittava naiskirjailija, joka on huomion arvoinen?

No ei ollut. Vaikka myöhempi kirjallisuudenhistoria on systemaattisesti jättänyt melkein kaikki nämä kirjailijat huomiotta, monet naiset kirjoittivat aktiivisesti, monipuolisesti ja rohkeasti ennen Austenia huolimatta kaikista niistä vaikeuksista, joita heidän tielleen asetettiin: tyttöjen koulutus oli järjestään paljon vähäisempää kuin poikien, jos sitä edes oli, 1600-luvulla ja sen jälkeenkin julkisuudessa olevaa naista pidettiin moraalittomana, oli syy mikä tahansa (kuten kirjan julkaiseminen), naiset eivät saaneet välttämättä edes käydä kirjakaupoissa...

Kaikesta tästä huolimatta naiset raivasivat itselleen tien kirjallisuuteen, niin että he olivat lopulta hyvin näkyvä ja huomattava osa 1700-luvun kirjallista maailmaa. Naiskirjailijat olivat niin suosittuja ja pidettyjä, että jotkut mieskirjailijat jopa julkaisivat kirjansa naisen nimellä saadakseen enemmän lukijoita. Jotkut 1700-luvun lopun tunnetuimmat kirjailijat olivat naisia, ja jotkut mieskirjailijat tukivat ja arvostivat heitä. Naisten kirjoittamia uusia teoksia odotettiin, niistä keskusteltiin ja niihin suhtauduttiin vakavasti - sekä naiset että miehet. Austen ei aloittanut tyhjästä, vaan hänellä oli takanaan pitkä perinne, jolle hän rakensi.

Kun Spender opiskeli kirjallisuutta yliopistossa, näistä varhaisista naiskirjailijoista ei puhuttu hänen kurssikirjoissaan mitään (tai hyvässä tapauksessa mainittiin pari kolme nimeä). Kun hän ryhtyi tutkimaan asiaa, hän ei odottanut löytävänsä juurikaan naiskirjailijoita tuolta ajalta, ja hänen paljon sinnikkyyttä vaatineen tutkimuksensa tulokset yllättivät hänet.

Spender aloittaa kirjansa 1600-luvun ensivuosikymmeniltä Lady Mary Wroathista ja Anne Weamysistä ja jatkaa tästä eteenpäin 1700-luvulle. Joukossa on mm. 1600-luvun Aphra Behn, jonka taitavan näytelmän olen itsekin lukenut. Kirjailijoita käsitellessään - ei kaikkia sataa, Spender on valinnut heistä vain osan tarkemman tarkastelun kohteeksi - Spender kuvaa myös aikakauden muuttuvaa kirjallisuusinstituutiota, suhtautumista kirjoittaviin naisiin sekä asenteita tuolloin ja nykyään. Spender kirjoittaa hyvin, ja kirjaa lukee mielikseen yleensä kirjallisuus- ja kulttuurihistoriana: teos ei ole kuiva faktaluettelo, vaan johdonmukainen, eri osa-alueita käsittelevä kirjallisuushistoria, kulttuurinen analyysi ja useinkin jännittävä elämäkertakirja, jossa nostetaan esiin nykyäänkin melkein näkymättömät ajan naiskirjailijat. Spender yhdistää kirjassaan hauskan kirjoitustyylin, avoimen feministisen asenteen ja hyvät perustelut.

Kirjan nimi ei turhaan ole Mothers of the Novel. Kirja käsittelee romaanikirjailijoita (ei siis esimerkiksi runoilijoita), ja naisilla oli Spenderin mukaan englanninkielisen romaanin synnyssä hyvin tärkeä rooli, määrällisesti ja laadullisesti. They drew on the strengths they had been allowed and transformed their private literary indulgence into a public paid performance, and in the process they gained for themselves a voice and helped to create a new literary form. Women did not imitate the men; it was quite the reverse. And as the women writers produced this novel form, they forged for themselves an occupation which was intellectually stimulating, often lucrative, generally rewarding, and increasingly influential. (4-5) Yhtä lailla tai enemmänkin naisten kuin miesten aikaansaannosta on esimerkiksi kirjeromaani, realistinen romaani, goottilainen romaani, omaelämäkerrallinen romaani, poliittinen fiktio sekä idearomaani (novel of ideas).

Kirja saa miettimään, mitä kirjoja sanotaan klassikoiksi ja miksi. Spender löysi ajalta ennen Jane Austenia yli sata naispuolista romaanikirjailijaa ja vain 30 miestä, mutta sanoo, että mieskirjailijoita saattoi olla parikymmentä enemmänkin. Tämän huomioon ottaenkin mieskirjailijoita oli tuolloin paljon vähemmän kuin naisia, mutta englanninkielisen romaanin historiassa tuolta ajanjaksolta nostetaan esiin kuitenkin vain viisi mieskirjailijaa (Daniel Defoe, Henry Fielding, Samuel Richardson, Tobias Smollett ja Lawrence Sterne) ja jätetään nuo yli sata naiskirjailijaa, joista jotkut olivat omana aikanaan hyvin tunnettuja ja suosittuja, huomiotta (s. 5-6). Tätä ei enää voi pitää vahinkona, vaan tahallisena poisjättönä. Tällainen poisjättö on vahingollinen: naiskirjailijoilla on merkitystä tietenkin naisille, jotka saavat heistä kaikupohjaa omille kokemuksilleen, tunteilleen ja ajatuksilleen, mutta myös miehille - yleensä ihmisille.

Asenteen naiskirjailijoihin huomaa myös romanttiselle kirjallisuudelle annetusta leimasta: jos miehet kirjoittavat ihmissuhteista ja tunteista, tätä pidetään emotionaalisesti ja psykologisesti syväluotaavana vakavasti otettavana kirjallisuutena; jos naiset kirjoittavat näistä, tätä pidetään helposti romanttisena höttönä.

Nykyään ei kuitenkaan ole mikään pakko noudattaa ennakkoluulojensa vankeina olleiden aikaisempien mieskriitikkojen luomaa kaanonia, vaan jos menneisyydestä löytää hyvän naiskirjailijan, voi olla hyvät perusteet nostaa tämä oman luvin klassikon asemaan, jos tämän pystyy perustelemaan kirjallisilla ansioilla. Ja tätähän on tietysti tehtykin sen lähes 40 vuoden aikana, joka Spenderin kirjan julkaisemisesta on kulunut. Mutta ei kuitenkaan kovin paljon - keitä 1600-1700-luvun naiskirjailijoita osaisit nimetä? Kuinka monen nimen seuraavista tunnistat? Minä tunsin ennen kirjan lukua vain Aphra Behnin, Mary Wollstonecraftin ja Ann Radcliffen nimet.

Tässä lista kirjailijoista, joita Spender käsittelee kirjassaan tarkemmin, koska heitä on aikalaisarvioissa tai myöhemmin (harvoissa naisten kirjoittamissa kirjallisuushistorioissa) pidetty merkittävinä: Lady Mary Wroath, Anne Weamys, Katherine Philips, Anne Clifford, Lucy Hutchinson, Anne Fanshawe, Margaret Cavendish, Aphra Behn, Delarivière Manley, Eliza Haywood, Sarah Fielding, Charlotte Lennox, Elizabeth Inchbald, Charlotte Smith, Ann Radcliffe, Mary Wollstonecraft, Mary Hays, Fanny Burney, Maria Edgeworth, Sydney Owenson (Lady Morgan), Amelia Opie ja Mary Brunton.

Sivuilla 119-137 on lista Spenderin löytämistä sadastakuudesta Jane Austenia aikaisemmin kirjoittaneesta naiskirjailijasta sekä näiden kirjailijoiden 568 romaanista. Spenderin kirja käsittelee romaanin kehitystä nimenomaan angloamerikkalaisella kielialueella, eikä siinä puhuta muusta Euroopasta mitään.

Gregorius on kirjoittanut aiheeseen liittyvästä Joanna Russin kirjasta How to Suppress Women's Writing.

Edit 12.6.24 (lisätty Ann Radcliffen nimi tuttuihin kirjailijoihin), 30.6.24 (korjattu nimi ym. pieniä muutoksia), 26.7.24 (lisätty linkki Gregoriuksen bloggaukseen).

Dale Spender: Mothers of the Novel. 100 good women writers before Jane Austen, 1986. Pandora Press. 338 sivua + lähdeluettelo (9 sivua) + hakemisto (10 sivua).