Chiara Lombardini-Riipinen ja Olli Riipinen: Aikidoa luonnon kanssa. Johdatus permakulttuuriin, 1998

Luin viime vuonna Toby Hemenwayn permakulttuuriviljelyä käsittelevän kirjan Gaia's Garden, joka sai minut kiinnostumaan asiasta ja etsimään siitä lisäluettavaa. Suomeksikin permakulttuurista on julkaistu muutama teos, mutta verrattuna siihen miten paljon puutarhakirjoja yleensä julkaistaan, niitä on todella vähän, ja olisi hyvä, jos permakulttuuri tulisi meillä paremmin tunnetuksi. (Sitä voisi verrata aurinkovoimaan - vaikka se on hyvä idea, se on viime vuosiin asti ollut energiantuotantomuotona marginaalinen, mutta on nyt lisääntynyt todella paljon.)

Tässä reilut satasivuisessa kirjassa annetaan hyvä yleiskatsaus permakulttuurin periaatteista ja käytännöistä, ja monet niistä olivat tuttuja jo Hemenwayn kirjasta. Kirjassa oli kuitenkin myös asioita, joita siinä ei ollut, esimerkiksi luku "Permakulttuuri ja asuminen", jossa käsiteltiin permakulttuurin periaatteiden soveltamista rakentamiseen - kirjan toinen kirjoittaja Olli Riipinen onkin arkkitehti.

Mietin Hemenwayn kirjan luettuani, olisiko permakulttuuri mahdollista maanviljelyksessä, ja tähän kysymykseen vastataankin lyhyesti (ja siksi ei kovin tyydyttävästi) tämän kirjan luvussa "Maatalous ja permakulttuuri" (s. 109-116). Japanilainen mikrobiologi ja maaperän tutkija Masanobu Fukuoka aloitti luonnonmukaisen riisinviljelyn jo 1950-luvulla: hän kehitti menetelmän, jossa riisiä, ohraa ja rukiita viljellään rinnakkain "talvi-kesä rotaationa" sekä kasvatetaan valkoapilaa maanpinnan katteeksi ja viherlannoitteeksi. Eri aikoina kylvettävät kasvit eivät kilpaile elintilasta, vaan tukevat toistensa kasvua. Hehtaarisadot (5,5-6,5 tonnia / ha) vastasivat japanilaisen tehoviljelyn satoja, mutta Fukuokan ei tarvinnut perinteisen riisinviljelyn tapaan kitkeä rikkaruohoja, säädellä vedenpintaa tai levittää torjunta-aineita, vaan hän säästi paljon töitä.

Yhdysvaltalainen kasvien perinnöllisyystutkija Wes Jackson taas kehitteli maatalouden muotoa, joka matkisi preeriaa: viljelyssä käytettäisiin lähes pelkästään perennoja, maata ei muokattaisi, monimuotoisuus olisi yhtä suurta kuin preerialla ja maaperän eroosiota ei esiintyisi. Tämän saavuttamiseksi Jackson ja Kansasin yliopisto pyrkivät kehittämään preerian perennoista ihmisravinnoksi soveltuvia monivuotisia kasveja, ja tutkimustulokset olivat parikymmentä vuotta sitten lupaavia. Suomeen soveltuvaksi esimerkiksi tehomaatalouden vaihtoehdoksi soveltuvasta maataloudesta kirja nostaa luonnonmukaisen viljelyn - vaikka luomuviljely ei olekaan sama asia kuin permakulttuuri, sillä on paljon yhteistä sen kanssa.

Kirjassa on mainio esimerkki lontoolaisten Michael ja Julia Guerran puutarhasta Englannissa (s. 72): heidän ostamansa rivitalon piha oli päällystetty kokonaan sementtilaatoilla, mutta perustamalla kasvipenkit laattojen päälle sanomalehtikompostin avulla he saivat 75 neliömetriä monipuolista viljelyalaa, joka tuotti ensimmäisen vuoden jälkeen noin 250 kiloa ruokaa vuodessa (eli 30 tonnia / ha). Puutarhan ylläpito vaati vain neljä tuntia töitä viikossa - permakulttuurin idea, toimiminen yhteistyössä luonnon kanssa eikä sitä vastaan, säästää paljon työtunteja. Tämä on toki innostava esimerkki, mutta kirjaan olisi kaivannut myös vastaavia rohkaisevia esimerkkejä Suomesta. Toisaalta kun ottaa huomioon, miten vähäistä permaviljely tuolloin parikymmentä vuotta sitten Suomessa oli (ja on nytkin), esimerkkien puutteen ymmärtää.

Kirja on huolellisesti tehty ja ohuudestaan huolimatta hyvin monipuolinen katsaus permakulttuurin periaatteisiin ja käytäntöihin Suomeen sovellettuina, ja jos aihe kiinnostaa, kirjaan kannattaa tutustua. Kirjassa on myös paljon kommentoituja lähdeviitteitä (suurin osa englanninkielisiä); vaikka nämä kirjat ovat jo vanhoja, niiden tiedot ja ideat saattavat myös nykyään olla ihan toimivia, koska kasvit kasvavat ympäristön muutoksesta huolimatta samoilla ehdoilla kuin aikaisemminkin. Chiara Lombardini toimii nykyään tutkijana ja luennoijana Helsingin yliopistossa. Vuonna 1997 Hesarissa julkaistiin juttu hänestä.

Chiara Lombardini-Riipinen ja Olli Riipinen: Aikidoa luonnon kanssa. Johdatus permakulttuuriin, 1998. Vihreä Sivistys- ja Opintokeskus (Visio), Pinko-sarja 1. Ulkoasu, kuvitus ja taitto: Olli Riipinen. 118 sivua.

Väinö Pelkonen: Myötäjäiset. 1-osainen huvinäytelmä, 1946

Vaikka tämä näytelmä on komedia, se on varsin kirpeä sellainen, koska siinä esitetään avioliitto vanhemman polven silmissä puhtaana liiketoimena, jonka ehdoista neuvotellaan, tingitään ja yritetään sopia molemmille osapuolille mahdollisimman edullisista kaupoista - itse naimisiin menevien mielipiteestä juurikaan välittämättä. Ainakin jotkut nuoremmasta sukupolvesta ovat kuitenkin sitä mieltä, että rakkaus on rahoja tärkeämpää.

Varakkaaseen maalaistaloon odotetaan sulhasta saapuvaksi. Äiti Maija on kuitenkin huolissaan, koska isä Esa on hänen mielipiteensä vastaisesti tehnyt talon tytöt, Liisan ja jo vanhanpiian iässä olevan Katrin, perinnöttömiksi vain siitä syystä, että poika Jussi saisi periä koko talon. Pelkään pahoin, että vanhoiksi piioiksi jäävät ... eihän sitä kukaan niin hullu ole, että ihan tyhjää ottaa ...

Maija. ... Mitä se nyt on, mennä naimisiin pelkästä rakkaudesta!
Liisa. Mutta sehän se onkin jotakin.
Maija. Ja sillä rakkaudellako sitä sitten eletään?
Liisa. Vaikka silläkin, tiukan tullen.
Maija. Sitä minä en usko. Rakkautta ei voi syödä eikä juoda. Vain köyhät piiat ja rengit menevät rakkaudesta naimisiin, mutta eivät koskaan talollisten tyttäret. Ja minkälaista se heidän elämänsä ja rakkautensa sitten on ... olethan sen nähnyt.
Liisa. Mikäs heillä on hätänä? Kun on rakkautta niin on kaikkea. Ja jos en minä rakastaisi Hannua, en minä huolisi häntä, vaikka hän omistaisi kaikki maailman rikkaudet. Ja samanlainen on Hannukin. Minä tiedän, että hän rakastaa minua. Ja jos ei hän sitä tekisi, niin minä...
Maija. Ja mitä sinä sitten tekisit?
Liisa. Antaisin hänelle rukkaset.
Maija. Se vielä puuttuisi. Saisin sinusta tähän vielä kolmannen ristin. Ei, kyllä se olisi jo liikaa. Olivat ne entiset ajat sentään toista kuin nämä nykyiset. Ei silloin naimisiin mennessä puhuttu rakkaudesta yhtään mitään. Ei tiedetty sellaista edes olevankaan. Pähkähulluna ja löylynlyömänä olisi pidetty sellaista, joka vain rakkaudesta, muka...
Liisa. Mutta kuinka te sitten tutustuitte toisiinne? Ja mikä teitä veti yhteen?
Maija. Ei niistä asioista lasten itsensä tarvinnut huolehtia, vanhemmat ne järjestelivät ja sillä hyvä. Raha ja mullikat ne olivat, jotka naimakaupoissa jotakin merkitsivät.
Liisa (nauraa).
Maija. Naura sinä vain, mutta usko se, että niissä entisajan avioliitoissa oli paljon enemmän järkeä kuin näissä nykyisissä. Ne otettiin vakavasti ja lyötiin kiinni raskaalla rahalla. Ja missä on rahaa ja tavaraa, siellä on kaikkea muutakin. On sitä niin sanottua rakkauttakin, mikä nyt minun mielestäni ei ole mistään arvosta.
Liisa. Voi tuota äitiä! En minä vaan olisi ikinä uskonut, että sinä pelkän tavaran takia olet isän taloon emännäksi tullut!
Maija. No ei siinä ainakaan rakkaudesta mitään puhuttu, hyvä jos vähän tykättiin.

Hannullekin rakkaus on tärkeintä eikä Liisan myötäjäisten puute haittaa häntä ollenkaan, mutta sitten Hannun isä, leskimies Matti karauttaa paikalle kuin tuli hännän alla estääkseen mielestään nyt täysin mahdottomaksi muuttuneen avioliiton - hän on nimittäin juuri kuullut siitä, ettei Liisalle ole luvassa perintöä. Kiukkuinen Matti ja samalla tavalla tulistuva Esa käyvät tiukkaa vääntöä avioliiton ehdoista ja viittaavat kintaalla lastensa toiveille ja tunteille. Lopulta he pääsevätkin yksimielisyyteen siitä, että Esa luovuttaa Matille 30 000 markkaa ja kaksi hyvää lehmää sillä ehdolla, että parikymppinen Hannu naikin nelikymppisen Katrin, ei Liisaa.

Matti on täysin tyytyväinen sopimukseen, samoin Esa, mutta tällä välin järkevä nuoripari onkin jo ehtinyt "karata". Matti on kuitenkin haluton luopumaan Esan jo käteensä latelemista suurista seteleistä sekä lehmistä, jolloin ukot vaihtavat lennossa Katrin sulhasen kuusikymppiseksi Matiksi. (Matti:) Jos vain Katri haluaa, niin mikäs siinä. Kun ovat kerran jo lehmätkin siellä kärrien perässä kiinni ... Niin, että mitäs tässä enää kauppoja perimään [sic]. Katrikin on ihan tyytyväinen asioiden käänteeseen, joten hän lähtee yhdessä tavaroineen Matin kanssa, jotta he ehtisivät pappilaan samana päivänä. Veli Jussi kutsuu lähistöllä olevat Liisan ja Hannun takaisin taloon, ja nämä toteavat tyytyväisinä vanhempiensa jättävän heidät vihdoin rauhaan.

Näytelmässä oli mainioita (joskaan ei välttämättä sympaattisia) tyyppejä ja sen kirjoitustyyli, tapahtumapaikka (paikkaa ei muistaakseni mainittu sen tarkemmin, mutta jostain syystä sijoitin sen mielessäni Pohjanmaalle) ja henkilöt olivat realistisen tuntuisia, juurevia ja hauskoja. Nuorten käsitykset rakkauden kaikkivoittavuudesta tasapainottivat vanhempien henkilöhahmojen materialistista maailmankuvaa ja näytelmä oli nopeatempoinen ja eloisa, joten pidin siitä.

Väinö Pelkonen: Myötäjäiset. Yksiosainen huvinäytelmä, 1946. Kariston seuranäytelmiä 466. 49 sivua.

Laura Soinne: "Kirjeenvaihtoon halutaan..." Yksinäytöksinen huvinäytelmä, 1948

Jos edellinen lukemani näytelmä oli sisällöltään kevyt, tämä lyhyt hupailu oli sitä vielä enemmän, ja tässäkin tärkeää osaa näytteli väärinymmärrys. Henkilöt ja varsinkin tapahtumat tosin tuntuivat Valtosen näytelmää paperinmakuisemmilta.

Edellisestä maalaisnäytelmästä poiketen tämä näytelmä sijoittuu kaupunkiin, jossa viisikymppinen vanhapoika maisteri Saariaho on kärttyinen, koska hänen emännöitsijänsä on lähtenyt, ja komentelee ja juoksuttaa pikakirjoittajaansa Airi Anttilaa taloustöissä. Enonsa kanssa asuva insinööri Yrjö Niemelä on tämän tietämättä käynyt kirjeenvaihtoa erään tuntemattoman naisen kanssa, johon hän on ajan myötä rakastunutkin ja sopinut naisen kanssa tapaamisesta. Hän on kuitenkin ehtinyt rakastua muutaman viime päivän aikana "syvästi ja toivottomasti" toiseen naiseen, ja yrittää siksi vakuuttaa enonsa juuri ennen kirjeenvaihtotoverin saapumista siitä, että eno on kovin yksinäinen ja tarvitsee siksi elämänkumppania ja päiviensä sulostuttajaa - eli hän toivoo enon ottavan aikaisemmin rakastamansa naisen pois niskoiltaan.

Miehet näkevät asunnon ikkunasta kaunottaren, jolloin Yrjö alkaa miettiä ehdotustaan uudestaan. Kohta huoneistoon saapuukin nainen kirje kädessään, mutta nuoren sulottaren sijasta tämä on keski-ikäinen, roteva, karski ja kouluttamattoman tuntuinen ja miehet sysivät vastuuta taas toisilleen. Lopussa tietysti selviää, kuka kukin on, ja ainakin miesten kannalta asiat lutviutuvat hyvin.

Vaikka näytelmä ei vakuuttanut sisällöllään, se oli ihan sujuvasti kirjoitettu, ja henkilöiden luonteet ilmenivät heidän repliikeistään hyvin.

Laura Soinne: "Kirjeenvaihtoon halutaan..." Yksinäytöksinen huvinäytelmä, 1948 (2. painos). Gummeruksen näytelmiä n:o 40. 30 sivua.

Hilja Valtonen: Autotyttö. Kommelluksia kolmessa näytöksessä, 1928

Pitkästä aikaa taas näytelmien pariin. Aiemmin lukemassani Hilja Valtosen näytelmässä Valitusaika on ohi oli vakavampaakin sisältöä, kun taas tämä Savon maaseudulle sijoittuva komedia oli puhdas väärinymmärryksiin ja vääriin henkilöllisyyksiin perustuva kevyt hupailu. Sen päähenkilö on rempseä, suorapuheinen ja muiden mielipiteistä välittämätön 22-vuotias Ulla, joka toimii rikkaan ystävättärensä Ineksen autokuskina (näytelmä on siis julkaistu 1920-luvun lopulla!). Autotyttönä hänellä usein napit vastakkain nimismies Riston kanssa, koska hänellä on tapana ajaa varsin holtittomasti, ja tällaisesta tilanteesta näytelmä alkaakin.

Lukijalle paljastuu melko pian, että rikas perijätär onkin Ulla eikä Ines, ja he ovat vaihtaneet henkilöllisyyksiä, koska Ulla ei halua ihmisten (ja kosijoiden) arvioivan itseään varakkuutensa takia. Näytelmän pahiksena toimii talon epämiellyttävä, pahantahtoinen ja helposti uhriutuva taloudenhoitajatar neiti Frisk, jolla on epäilyttäviä liiketoimia "pirtuherra" Uljaksen kanssa ja joka ei epäröi vierittää syytä tarvittaessa muiden niskoille. Mukana ovat myös piika Maija, renki Sulo, Riston leskiäiti Selma, jolla on vakaat käsitykset siitä, että hänen poikansa pitäisi naida rikas tyttö, Inestä sinnikkäästi ja toistuvasti kosiva hempeä keikari Hermes sekä muille tuntematon insinööri Jorma, joka omista syistään alkaa esittää taloon palkattavaa puutarhuria - vaikka onnistuukin tässä melko huonosti, mistä saadaan näytelmään lisää huumoria. Ja kun mukana on naimattomia, hyvännäköisiä ja miellyttäviä nuoria ihmisiä, näytelmässä on tietysti myös rakkautta, eikä ollut vaikea arvata, kuka päätyy erilaisista vaikeuksista huolimatta yhteen kenenkin kanssa.

Näytelmä oli helppoa, hauskaa ja sujuvaa luettavaa, vaikka nyt olisin kaivannut luettavampaani vähän painavampaakin sisältöä, eivätkä näytelmän kiemurat ja väärinkäsitykset sen takia kiinnostaneet tällä kertaa kovin paljon. Kesäteatteriin tällainen näytelmä sopisi varmasti hyvin, ja se onkin esitetty Nivalan kesäteatterissa vuonna 2016. Näytelmälle oli saatu Yhdysvalloissa tekijänoikeudet vuonna 1928, mikä kertoo ehkä suomalaisten siirtolaisten suuresta määrästä Amerikassa tuohon aikaan sekä näiden kulttuuriharrastuksista (mistä kertoo myös näyttelijä Elli Tompurin elämäkerran jatko-osa).

Netistä löytyy Tarja Kytösen Suomen historian pro gradu Miss Moderni. Naiskuva Hilja Valtosen romaaneissa 1920- ja 1930-luvulla (1998). Villa Emiliassa on yksittäisen romaanin lisäksi käsitelty Hilja Valtosen teoksia vähän yleisemminkin.

Hilja Valtonen: Autotyttö. Kommelluksia kolmessa näytöksessä, 1928. 212 sivua.

Helmiriitta Honkanen: Placatista julisteeksi. Suomalaisen julistetaiteen historiaa kirjapainotaidon alusta vuoteen 1960, 1983

Akseli Gallen-Kallelan automainos Bil-Bol
tuntuu nykynäkökulmasta aika karmealta.

Kirjan alaotsikko kertoo sen sisällöstä olennaisen. Helmiriitta Honkanen (Helmi Krohnin lapsenlapsi) oli itse graafikko, joten jouduttuaan sattumalta museotyöhön hän alkoi tutkia käyttögrafiikkaa, jonka tutkimus oli ainakin 1970-luvulla vielä lapsenkengissä (s. 9). Ehkä suureksi osaksi vieläkin, koska julisteita ei useinkaan ajatella taiteena eikä niiden säilyttämistä välttämättä pidetä tärkeänä - monet käyttögrafiikan arkistot on tuhottu (86) - joten on hyvä että joku on koonnut niiden historiaa ja kuvia itse julisteista kansien väliin. Suomalainen julistetaide saavuttikin Honkasen kuvaaman ajanjakson kuluessa korkean tason (103).

Honkanen etenee kirjassa johdonmukaisesti julisteiden teon varhaisvaiheista 1900-luvun teoksiin ja käsittelee myös monia yksittäisiä 1800- ja 1900-luvun taiteilijoita ja heidän töitään. Kirja on kirjoitettu huolellisesti, ja varsinkin lopun luetteloista huomaa, miten paljon se on varmastikin vaatinut tutkimustyötä ja penkomista erilaisissa arkistoissa. Honkasen kirjoitustyyli on myös persoonallinen ja kiinnostava, vaikka tällaisessa teoksessa jotkin kohdat tietysti tuntuivatkin vähän luettelomaisilta. 

Osallistuvilla kuvilla voitiin 1890- ja 1900-luvun sortokausien aikana ottaa kantaa esimerkiksi poliittiseen sortoon, koska kuvantekoa eivät koskeneet samanlaiset kiellot kuin kirjallisuutta, jonka aiheet oli rajoitettu uskontoon ja talouteen (23). Mitä tahansa ei kuitenkaan saanut tehdä, ja monelle tutun Eetu Iston maalaaman vaikuttavan Hyökkäys-teoksen (jossa Venäjän kaksipäinen kotka yrittää riistää Suomi-neidolta lakikirjan) tarina on dramaattinen. Vaikka taulun näyttöpaikka Helsingissä vuonna 1899 oli salainen, santarmit olivat saaneet näyttelystä vihiä, ja Iston oli paettava ikkunasta rullalle kietaistun taulun ja siitä tehtyjen jäljennösten kanssa santarmien ollessa ovella. Iston pakomatka jatkui Ruotsiin ja Saksaan, jossa taulusta otettiin vähintään 10 000 jäljennöstä, ja sieltä ne levisivät joka puolelle Suomea. (26, 27)

Honkanen kuvaa mainiosti Suomen Koristetaiteilijoiden Liiton Ornamon nuoria taiteilijoita (s. 48-49): Ornamon kantajoukon muodostivat Taideteollisuuskeskuskoulun vuosina 1911, 1912 ja 1913 opintonsa suorittaneet koristetaiteilijat, useimmat heistä Jumalan armosta ja olojen pakosta täydellisiä boheemeja. He elivät kuin kedon liljat ja värisivät syksyn tullen kylmästä. Talvella pakkasen yltyessä istuttiin talvitakit niskassa ja tehtiin hienoja töitä. Kenkien kuluneet pohjanahat korvattiin Helsingin Sanomilla, Uudella Suomella tai Husiksella aina lähimmän puoluekannan mukaan. Ruokaa nähtiin silloin tällöin, ja tuon ajan nuorempi taiteilijapolvi voi todistaa, että ihminen voi elää syömättäkin. Kahvi oli pääravintona, etenkin 'kriittakahvit'. Kaikki oli yhteistä, ansaitut rahat jaettiin. Mieli oli valoisa ja elämänusko lannistumaton - ainakin alkuvuosina.

Ensimmäisen maailmansodan aikana oli pulaa materiaaleista, eikä linoleikkaukseen (eräs grafiikan muoto) tarvittavia materiaaleja löytynyt kaupoista. Silloin neuvokas koristemaalari Hannes Malin osti Katajanokalta kokonaisen linoleumilattian, josta sen kuluneisuudesta huolimatta löytyi nurkista ja huonekalujen alta ehjää pintaa kuvalaattojen tekemistä varten. (59)

Lähinnä Pekka Puupää -sarjakuvan piirtäjänä ja suomalaisen animaatiofilmin isänä tunnettu Ola Fogelberg oli myös tuottelias julistepiirtäjä. Hän kokeili Elannon mainospäällikkönä ollessaan (1918-1945) erilaisia painomenetelmiä ja jopa matkusti Amerikkaan hakemaan patenttia kehittämälleen irispainomenetelmälle (jossa kaikki värit voidaan painaa yhtä aikaa), mutta patentti oli ehditty myöntää viikkoa aiemmin saksalaiselle keksijälle. Kerrotaan, että Fogelberg tuli matkalta murtuneena miehenä keppiinsä nojautuen ja perheen piti viedä hänet Rivieralle toipumaan. (67, 69)

Tunnettu graafikko Germund Paaer (1881-1950) oli ensin suunnitellut metsänhoitajan uraa, mihin vaadittiin kahden vuoden harjoittelu Gustaf Wreden eli kuuluisan Parkanon paronin luona noin 30 muun opiskelijan kanssa. Paaer kiinnostui harjoitellessaan kansanomaisesta kulttuurista, sillä Parkanon paroni vaati nuorukaiset käyttämään hurstia, valmistamaan itse virsunsa ja pieksunsa sekä rakentamaan metsäsaunan ilman yhtään naulaa. Harjoittelun loputtua kukaan Wreden harjoittelijoista ei päässyt Evon metsäkouluun, jolloin Paaer vaihtoi alaa. (73)

Mainonta saattoi jo viime vuosisadan alkupuolella olla hyvin suurimittaista: Jorma Suhonen teki 1930-luvulla neljän metrin kokoisia elokuvateatteri Rexin julisteita, ainutkertaisia maalauksia, joita olivat toteuttamassa useammat taiteilijat (87). Kirjassa on myös kiinnostava tieto siitä, että Suomi oli ensimmäinen maa, joka alkoi valmistaa talvirenkaita (91).

Kuten näkyy, kirjan teksti on elävää ja tukee hyvin sen kymmeniä tai satoja mielenkiintoisia kuvia erilaisista julisteista (kirjan loppuosassa myös värillisinä). Sain Gunnar Forsströmiä ja Heikki Ahtialaa koskeviin bloggauksiini pari lisäkuvaa, ja muutenkin kirja tarjosi mainion katsauksen vähälle huomiolle jääneeseen (ja jäävään) taiteenlajiin ja sen edustajiin Suomessa. Kirjaa täytyy kehua myös siitä, että useimmat sen kuvista ovat melko isokokoisia.

Tässä muutamia hienoja julisteita eri ajoilta.

Pyörät olivat yllättävän modernin näköisiä jo vuonna 1899.

 

Hugo Simbergin tekemä norjalaisen taiteilijatoverin näyttelyjuliste vuodelta 1909.

 

Einari Vehmaan juliste vuodelta 1929.

Nykyään on vaikea muistaa, miten vaikea tilanne oli Suomessa sodan jälkeen.
Holger Erkelenzin juliste vuodelta 1947.

Tapio Wirkkala teki myös joitakin julisteita. Tämä on vuodelta 1950.

Erik Bruunin mainio Finnairin mainos vuodelta 1958.

 

Aamulehti - raikas uutislehti. Björn Landström 1957.

 

Helmet-haaste 23. Kirja on iso.

Edit 16.9.23.

Helmiriitta Honkanen: Placatista julisteeksi. Suomalaisen julistetaiteen historiaa kirjapainotaidon alusta vuoteen 1960. Otava. Kannen kuva Aksel Gallen-Kallelan. 121 sivua. Lisäksi 32 sivun värikuvaliite, julisteluettelo tekijöittäin (25 sivua; ei vain kirjassa olevia julisteita, vaan ilmeisesti kaikki Honkasen löytämät kyseisen tekijän tekemät julisteet), ilman tekijätietoa olevien julisteiden luettelo 1800-luvun alusta 1960-luvun alkuun (12 sivua) sekä lista julisteiden säilytyspaikoista (2 sivua).

Lauri Kettunen: Hyvää vapaata suomea. Ohjekirja suomen kielen käyttäjille, 1949

Olen joskus kuullut "kielimiesten riidasta", mutta toden teolla ymmärsin asian vasta kun luin tämän kirjan, jonka professori Lauri Kettunen on kirjoittanut lähinnä vastalauseena toisen kielentuntijan, E. A. Saarimaan, vaikutusvaltaiselle kielenoppaalle. Kettunen viittaa teoksessaan Saarimaan kielenoppaaseen varmaan kymmeniä kertoja, lähes aina vastahankaan, koska pitää sen ohjeita liian sitovina ja jäykkinä. Omassa kirjassaan Kettunen haluaa vapauttaa suomen kielen käyttöä lieventämällä mielestään turhan tiukkoja ohjeita - hänen mielestään kieli ei joudu hunningolle, vaikka käytettäisiin esimerkiksi "tulla tehtyä" -muotoa "tulla tehdyksi" -muodon sijasta (s. 195).

Monet kirjassa käsitellyt asiat ovat tuttuja myös nykykielenhuollosta. Tällainen on esimerkiksi "kaksoispassiivi" (s. 127, 214), joka on oma helmasyntini: minusta yksinkertaisesti kuulostaa paremmalta sanoa ei oltu hiiskuttu asiasta sanaakaan kuin ei ollut hiiskuttu asiasta sanaakaan, joka kuulostaa minusta jotenkin väärältä, vaikka ymmärränkin sen olevan kieliopillisesti looginen. Kettusen mielestä myös edellinen muoto pitäisi hyväksyä - senkin takia, että pitkässä lauseessa sen avulla näkee heti, että on kyse passiivista (esim. ei oltu pitkään aikaan siitä asiasta saatu kuulla mitään vs. ei ollut...).

Kaikissa asioissa Kettunen ei kannata vapaampaa linjaa, mutta monissa kysymyksissä hänen asenteensa on sallivampi kuin Saarimaan. Hänen mielestään esimerkiksi svetisismeinä (eli ruotsista omaksuttujen mallien mukaisena kielenkäyttönä) tuomitut kielenkäyttötavat eivät useinkaan ole svetisismejä, vaikka ruotsissa olisikin samanlainen rakenne, vaan ne voivat olla aivan käypiä muotoja joissakin täysin suomalaisissa murteissa, joiden asiantuntija Kettunen oli. Kettusen mielestä ei myöskään pidä jääräpäisesti väittää, että vain yksi muoto voi ja saa olla oikein, vaan voidaan yhtä aikaa pitää kahta eri muotoa hyväksyttävinä (esim. nuo "tulla luettua / luetuksi", jos tälle on muuten hyvät perusteet. Monet tällaiset variantit tuntuvat muuten olevan peräisin eri murteista, varsinkin itä- ja länsimurteiden eroista - välillä kirjakieleen on hyväksytty itämurteinen käyttötapa, välillä länsimurteinen.

Kielenhuolto oli nuoressa Suomen valtiossa ja sitä ennen tärkeä asia, koska toimivan kirjakielen kehittämistä pidettiin tärkeänä kansalliselle identiteetille, eronteolle Venäjästä ja Ruotsista ja siis itsenäisyydelle. Myös 1940-luvun lopussa kielenhuolto sekä Kettusen ja Saarimaan kiista herättivät intohimoja:

... tilanteessa, jota edelsi laaja ja ajoittain kiivas oikeakielisyyttä koskenut polemiikki lehdistössä. Sen oli sytyttänyt arvostelu, jonka Lauri Kettunen suuntasi E. A. Saarimaan Kielenoppaaseen. Kettunen sai puolestaan kuulla kunniansa, vaikka Saarimaa itse suhtautuikin kohuun viileän asiallisesti. Kansa pääsi kuitenkin näkemään, että professorit olivat oikeakielisyysasioista eri mieltä. Niin pitkälle jouduttiin, että Helsingin Sanomat otti kiistaan kantaa pääkirjoituksessaan 16.8.1949. Siinä puhutaan kriisistä ja kulttuurivaarasta, joka on syntynyt, kun ”kielitieteemme huiput väittävät, ettei vastustaja osaa äidinkieltään virheettömästi”. Lehti katsoi tämän vaikuttavan ”demoralisoivasti niihin, jotka ovat saaneet vähemmän oppia”. Kulttuurivaarana lehti piti sitä, että koulunkäynyt sivistynytkin ajautuu paniikkiin, kun ”ei pysty kirjoittamaan virheetöntä kirjakieltä”. Kirjoituksen loppuponsi on kuin tehtävänjulistus [kielitoimiston uudelle johtajalle] Matti Sadeniemelle: ”On kansallinen ja valtakunnallinen asia, että nykyisestä kiistasta päästään selville vesille.” (Esko Koivusalo, Kielikello 4/1989)

Selkeän, helposti ymmärrettävän ja sujuvan asiatekstin olemassaolo on minusta tietysti nykyäänkin tärkeä asia (senkin takia, että sellaista on hauska ja mukava lukea), missä auttaa se, että on perustellut normit kirjakielelle ja että nämä ovat kaikille kielenkäyttäjille samat. Kettunen oli minusta kuitenkin kirjassaan monessa asiassa oikeassa - ja ohjeita onkin myöhemmin usein lievennetty hänen ehdottamaansa suuntaan - ja vaikkei kielenhuolto nytkään ole liian lepsua (eikä pidä olla), se on minusta muuttunut jo kauan sitten aiempaa joustavammaksi, lähemmäksi Kettusen asennetta.

Kirjan lopussa Kettunen tekee muutamia uudistusehdotuksia (s. 255-262), joita hän ei vaadi käytettäviksi, mutta jotka hänen mielestään rikastaisivat suomen kielen ilmaisumahdollisuuksia ja/tai selventäisivät kieltä. Nämä ovat aika erikoisen kuuloisia eivätkä ole tulleet käyttöön, esimerkiksi mahdollinen konditionaalin perfekti (olisin ottanut -> ottanu oisin -> ottanuisin), jota Kettusen mukaan käytetään vepsästä aunukseen ja vähän Uudenmaankin murteissa (s. 262). On mielenkiintoista, että viron kielessä tällainen muoto on vuosisadan alussa Kettusen mukaan otettu käyttöön kirjakieleen, minkä jälkeen siitä on tullut luonnollinen osa eestin kieltä, vaikka sitä ei siis siinä ennen ollut.

Kirja oli minusta kiinnostava myös kielihistorialliselta kannalta ja selvensi joitakin suomen kieliopin epäloogisuuksia. Se oli myös usein viihdyttävää luettavaa, koska Kettusen kirjoitustyyli on piristävä, persoonallinen ja joskus jopa hauska. Toki kirja tuntui ajoittain myös tylsältä.

Olen nyt lueskellut vanhoja Kielikellon numeroita, ja Kettuseen viitataan niissä aina välillä, muttei mitenkään yksiselitteisen positiivisesti. Eräässä mm. kielimiesten kiistaa käsittelevässä kirjoituksessa hänen kuitenkin sanotaan edustavan "virkistävää toisinajattelua". Myös Pentti Saarikoski oli nuorena Kettusen kanssa aika lailla samoilla linjoilla: "E. A. Saarimaan Kielenoppaassa on hyviä vihjeitä; peukalosääntönä voi sanoa, että yleensä ovat käyttöön soveltuvia ja suositeltavia sellaiset sanat, sanonnat, muodot ja rakenteet, joita Saarimaa kieltää käyttämästä." Kettunen ansaitsisi minusta maineenpalautuksen, niin ettei häntä muistettaisi lähinnä häirikkönä vaan fiksuna ja asiantuntevana kielimiehenä, jolla oli laajat tiedot suomen kielestä. Tällainen hän epäilemättä oli, vaikkei kaikissa asioissa ollutkaan oikeassa. Kukapa olisi?

Lauri Kettunen: Hyvää vapaata suomea. Ohjekirja suomen kielen käyttäjille, 1949. Gummerus. 271 sivua.

Anne Rooney: Flashpoints in Science. Exploring the causes, effects and triggers of major 20th-century discoveries, 2016

Tieteen historia on aina kiinnostanut minua jonkin verran, ja kuten tämän kirjan alaotsikko sanoo, siinä esitellään 1900-luvun suurimpia (luonnon)tieteellisiä löytöjä, oivalluksia ja keksintöjä. Tärkeiden asioiden valikointi on tietysti subjektiivista, mutta kaikki kirjassa esitellyt asiat - esimerkiksi (ei aikajärjestyksessä) verensiirrot, poliorokotus, avaruuslennot, Rachel Carson ja ympäristöliike, pimeä aine, DNA:n löytäminen, mannerliikuntoteoria, koeputkivauvat, Einsteinin suhteellisuusteoria, antibiootit - ovat kuitenkin tavalla tai toisella merkityksellisiä ja suurin osa niistä on vaikuttanut myös ihmisten käytännön elämään paljon. Kirja etenee vuosisadan alusta sen loppuun ja eri vuosikymmenille on varattu suunnilleen yhtä paljon tilaa, mutta koska kirjassa käsitellään vain nelisenkymmentä eri teemaa, läheskään joka vuodelle ei ole omaa tapahtumaa.

Mielenkiintoinen ja erikoinen lähestymistapa kirjassa on se, että siinä ei kerrota vain kyseisestä löydöstä, vaan taustoitetaan sitä kertomalla siihen johtaneista ajatuksista ja keksinnöistä, jotka on tehty joskus vuosikymmeniä tai vuosisatojakin aiemmin, ja kerrotaan myös löydön jälkeisestä kehityksestä - monen artikkelin tiedot ulottuvat 2000-luvulle. Jokaisen nelisivuisen artikkelin alussa on asiasta kertova teksti sekä koko sivun kuva ja seuraavalla aukeamalla aikajana - esimerkiksi koeputkivauvojen kohdalla tämä ulottuu vuodesta 1677 vuoteen 1995 - sekä neljä lyhyempää tekstiä tiettyjen vuosien oivalluksista ja keksinnöistä. Näin lukija saa tavallista laajemman kuvan asiasta, ja itse pidin tästä lähestymistavasta paljon. Jopa vuosisatoja kattavasta näkökulmastaan huolimatta Rooney ei juurikaan eksy hakoteille, vaan hänen mainitsemansa tiedot tuntuvat asiaankuuluvilta. Joitakin harmillisia virheitä mukaan on saattanut eksyä, esimerkiksi ihmisgenomissa sanotaan olevan 32 kromosomia (s. 158), kun oikea luku on 23 kromosomiparia.

Ilmastonmuutoksesta kertova kokonaisuus on sijoitettu yllättäen jo vuoteen 1967. Itse asiassa jo vuonna 1896 esitettiin ajatus, että hiilidioksidi, vesihöyry ja metaani saattaisivat aiheuttaa ilmaston lämpenemistä, mutta vasta vuonna 1967 japanilainen ilmastotieteilijä Syukuro Manabe tutki nousevien lämpötilojen ja hiilidioksidipitoisuuksien korrelaatiota tietokoneiden avulla ja löysi yhteyden näiden välillä. Itse muistan kun ilmastonmuutoksesta ja kasvihuoneilmiöstä puhuttiin 1980-luvun lopulla, mikä oli minulle silloin iso järkytys. Ja vieläkin jotkut jaksavat väittää sitä vastaan, vaikka merkit ilmaston lämpenemisestä ja sen aiheuttamista vahingoista ja kärsimyksestä ovat ilmiselvät.

Jokaista aihetta elävöittää siihen liittyvä pikkutieto, esimerkiksi tällaiset:
- Jos keskikokoisen atomin ydin olisi 60 metrin kokoinen, koko atomi olisi maapallon kokoinen.
- Penisilliinin löytäjä Alexander Fleming huvitti kollegoitaan tekemällä petrimaljoille kuvia kasvattamalla niihin erivärisiä homeita.
- 98,8 prosenttia ihmisten DNA:sta on sama kuin simpansseilla ja noin 44 prosenttia sama kuin banaanikärpäsillä.

Toiset kirjan aiheet kiinnostivat minua enemmän kuin toiset, mutta yleensä ottaen kirja oli valaiseva katsaus luonnontieteen suurien linjojen kehitykseen 1900-luvulla. Vaikka kirjassa on hakemisto, siinä ei ole lähdeluetteloa. Tämä tuntui ensin aika isolta puutteelta, mutta toisaalta kirjan tiedot ovat sellaisia, että ne on halutessaan varmaan melko helppo tarkistaa netistä tai asiaa käsittelevistä lähdeteoksista (ja kuten tuosta kromosomien määrästä näkee, kirjassa saattaa olla virheitä, vaikka se kokonaisuudessaan tuntuikin luotettavalta). Lähteiden merkitseminen olisi myös tehnyt tällaisesta tietosanakirjamaisesta teoksesta rakenteeltaan melkoisesti raskaamman, eli vaikka yleensä ottaen tietenkin kannatankin lähdeluetteloita, tässä sellaisen poisjättö on puolustettavissa. Lähteiden ajatteleminen sai myös tajuamaan, miten paljon työtä Rooney on tehnyt kirjan kanssa (jokaiseen teemaan liittyisi varmaan ainakin kymmenkunta lähdettä) etsiessään tietoja kyseisen tieteellisen löydön historiasta ja joskus esihistoriastakin, valitessaan tärkeimmät tiedot ja muokatessaan niistä teemaa käsittelevän kirjoituksen.

Anne Rooney: Flashpoints in Science. Exploring the causes, effects and triggers of major 20th-century discoveries, 2016. Bounty Books. 176 sivua.

Taina Parikka: Varkaus Vaskitehtaassa. Neiti Sundmanin seikkailuja Fredrikshamnissa 1, 2017

Tämän pienikokoisen 1870-luvun Haminaan sijoittuvan dekkarin on kirjoittanut Haminan Kauppiaantalomuseon museonhoitajana työskentelevä Hanna Parikka. Hän siis todennäköisesti tietää hyvin, mistä puhuu, kun hän laittaa sankarittarensa neiti Julia Sundmanin seikkailemaan vanhan Haminan kaduille ja kujille (jotka ovat säilyneet hyvin nykyaikaan asti) piikojen, työläisten ja enimmäkseen varakkaamman väen keskuuteen.

Neiti Sundmanilla on jonkin verran omaa perittyä varallisuutta, josta hän on sijoittanut osan ystäviensä ja asuinkumppaniensa Elfvingin neitien kirjakauppaan. Tämä on myös hänen työpaikkansa. Kirjan tapahtumat käynnistyvät Julian tavatessa raskaana olevan piikatytön Maria Puustellin, jonka sulhanen, Vaskitehtaan oppipoika Josef Lindeman, on pidätetty tehtaan kassan varkaudesta epäiltynä. Tämä saattaisi johtaa Josefin lähettämiseen Siperiaan. Hyväsydäminen Julia haluaa auttaa vaikeassa tilanteessa olevaa Mariaa ja ryhtyy selvittämään asiaa.

Minämuodossa kerrotussa kirjassa Julia miettii aika paljon naimattomuuttaan. Nykynäkökulmasta kolmikymppinen Julia ei ole iällä pilattu, mutta 1800-luvun loppupuolella hän oli jo auttamatta vanhapiika, jonka avioliittomahdollisuudet ainakaan ikäisensä kanssa olivat varsin heikot - varsinkaan kun hän ei ole valmis huolimaan ketä tahansa kättään tarjoavaa miehenpuolta, ja koska Vaskitehtaan kuparitehtailija Lindfors herättää hänessä sydämentykytyksiä siitä huolimatta että tämä on naimisissa.

Kirja oli hauskaa ja viehättävää luettavaa, ja neiti Sundman oli ponteva ja tarmokas sankaritar. Kirjan tarjoama ajankuva oli uskottava, ja puolentoista vuosisadan takainen Hamina ja sen ihmiset heräsivät tarinassa eloon - Julia tapaa myös pienen Hugo Simbergin, joka kirjan mukaan jo lapsena osoitti kiinnostusta taiteen tekemiseen. Lähes kaikilla kirjan henkilöillä, myös neiti Sundmanilla, onkin historiallinen esikuva. Vaikka Parikka on historian asiantuntija, kirja ei tunnu mitenkään historian tuputtamiselta, vaan hän on onnistunut sovittamaan historialliset tiedot mukavasti tarinan lomaan. Kirjassa on kiinnitetty paljon huomiota yksityiskohtiin, esimerkiksi ihmisten vaateparteen ja puhetapaan, ja ne tuntuivat pääpiirteissään aidoilta. Tosin muutaman kerran mietitytti, ajattelisiko 1800-luvun säätyläisneiti kuten neiti Sundman, eikä olla-verbin potentiaalilla lienee ole imperfektiä "lieni", jota kirjassa joskus käytetään, mutta nämä eivät juurikaan häirinneet. Luen varmaan myös seuraavat neiti Sundmanin seikkailut; sarjassa on esipuheen mukaan neljä osaa.

Myös näissä blogeissa kirjaa on pidetty viihdyttävänä ja sarjaa jopa loistavana: Kirsin kirjanurkka, Yksi luku vielä... ja Mummo matkabloggaa.

Helmet-haaste 8. Kirja kertoo pienestä kaupungista.

Taina Parikka: Varkaus Vaskitehtaassa. Neiti Sundmanin seikkailuja Fredrikshamnissa 1, 2017. Omakustanne. 129 sivua.

Ville Eloranta: 125 myyttiä suomen kielestä, 2014

Tämä Hesarin 125-vuotisjuhlavuonna ilmestynyt kirja käsittelee suomen kieltä ja siihen liittyviä väärinkäsityksiä, ja uskoisin sen olevan useimmille suomesta ja sen käytöstä kiinnostuneille mielenkiintoista luettavaa. Kielenhuoltoon erikoistunut toimittaja Ville Eloranta on tiivistänyt kaikki kirjan tekstit enintään yhden sivun pituisiksi, mikä tekee kirjan lukemisesta helppoa ja nopeaa (varsinkin kun kirja on lisäksi pienikokoinen). Tekstien aihepiiri vaihtelee esimerkiksi sanojen oikeinkirjoituksesta "alkaa tekemään" -muotoon (joka särähtää ehkä murretaustastani johtuen omaan korvaani, muttei monen muun korvaan, ja joka on jo vuosia ollut hyväksytty muoto) sekä sukunimien taivutuksesta komparatiivien ja välimerkkien käyttöön tai suomen kielen oppimisen vaikeuteen. Tai siihen, onko suomessa futuuria vai ei ja jos on, saako tällaista muotoa käyttää vai ei (s. 19). Muutaman kerran kirja tarjoaa myös kiehtovia väläyksiä kielihistoriaan.

Kirjaan mahtuu tietysti paljon muutakin, koska aiheita on 125. Jotkin kirjassa käsitellyistä asioista tunnisti jo vuosikymmeniä vanhoiksi kiistakapuloiksi. Minulla on mielestäni melko hyvä käsitys suomen oikeinkirjoitus- ja kielenkäyttösäännöistä, mutta rakkaassa kielessämme on kuitenkin aina opittavaa ja pohdittavaa, ja kirjassa tulikin monta kertaa vastaan asioita, joista en ollut ihan varma ja joista oli kiinnostavaa lukea, esimerkiksi se, onko montaa virheellinen muoto vai ei (s. 5). Montaa-sanassahan on tuplapartitiivi, mutta olen itsekin käyttänyt sitä joskus. Sen käyttö saattaa myös muuttaa ilmaisun merkitystä ("söin monta kakkua" vs. "söin montaa kakkua"), ja se onkin 1990-luvulla hyväksytty käyväksi muodoksi. Ja omasta mielestäni sana viimeinen tarkoittaa absoluuttisesti viimeistä, jotain minkä jälkeen ei enää tule muuta, mutta 2000-luvulla on hyväksytty viimeisten kymmenen vuoden aikana samaa tarkoittavaksi kuin kymmenen viime vuoden aikana (auts, minusta ihan väärin, mutta hyvä silti tietää). Kirjassa on siis kyse siitä, mitkä ovat nykyään hyväksyttäviä muotoja asiateksteissä ja yleiskielessä - kaunokirjallisuudessa ja epävirallisessa kommunikaatiossahan jokainen saa käyttää kieltä miten haluaa.

Kirjan tekstit ovat viihdyttävästi ja nokkelasti kirjoitettuja ja usein hauskojakin. Ottaen huomioon että kirjassa käsitellään usein kielioppiasioita, Eloranta on hämmästyttävän hyvin pystynyt välttämään kielioppitermien käyttöä, eli kirja on siinäkin mielessä helppolukuinen. Jukka Pylvään mainiot piirrokset elävöittävät kirjaa, ja kirjan lopussa on hyödyllinen hakemisto käsitellyistä asioista. Kielikellossa on artikkeli montaa-partitiivista ja sen käytöstä.

Tällä saisi ehkä Helmet-haasteen kohdan 17. Kirja on kokoelma esseitä, pakinoita tai kolumneja (siis lyhyitä kielipakinoita).

Edit 15.8.23, 28.8.23 (lisätty Kielikello-linkki).

Ville Eloranta: 125 myyttiä suomen kielestä, 2014. HS-kirjat. Ulkoasu ja kuvitus: Jukka Pylväs. 133 sivua.

Eleanore Kelly Sellars: Muotimurhat, 1944 (Murder à la Mode, 1941)

Vaikka Eleanore Kelly Sellars on ilmeisesti myös angloamerikkalaisessa maailmassa varsin tuntematon dekkaristi (en löytänyt hänestä netistä tietoja), tässä salapoliisiromaanissa on kunnianhimoa, joka ilmenee jo heti ensi sivun lennokkaasta kirjoitustyylistä. Siinä newyorkilainen nuori leski Debbie Woods on lauantaiaamuna kävelemässä työpaikalleen Dexter & Colen loistokkaaseen tavarataloon, jossa hän työskentelee mainososastolla "ilmoitussommittelijana". Illalla hän osallistuu kokoukseen pomonsa hulppealla huvilalla, jossa hänen emäntänsä murhataan, mistä käynnistyvät poliisitutkimukset sekä Debbien omat pohdinnat ja selvittelyt.

Dekkarin päähenkilöt esitellään jo alkusivuilla Debbien työtovereina tai myöhemmin pomon illalliskutsujen vieraina, ja heidän luonteistaan syntyy kuva Debbien terävän kommentoinnin sekä henkilöiden oman käytöksen ja käytyjen dialogien kautta. Kirjassa on pyritty tekemään henkilöistä mielenkiintoisia hahmoja ja osittain onnistuttukin tässä, vaikka monille dekkareille tyypillisesti vain harvat henkilöhahmot pääsevät kunnolla syvenemään eivätkä varsinkaan kehity kirjan kuluessa.

Minämuotoinen kerronta on sujuvaa ja persoonallista: Debbie on työnsä hallitseva ammattilainen, itsenäinen nainen, joka on tottunut suurkaupungissa asumiseen ja selviämään myös hankalien työtovereiden kanssa. Oli mukavaa, että kirjan päähenkilö oli töissä tuolloin varmaan melko miehisellä alalla, mainososastolla, eikä esimerkiksi tavaratalon myyjänä, ja kirjassa oli muutenkin feminististä viritystä varsinkin erään vanhemman henkilöhahmon elämäntarinan ja myös muiden kirjan naisten tarinoiden myötä.

Kirjasta on otettu vuonna 2017 uusintapainos englanniksi. Itse en sanoisi tätä ihan klassikoksi, mutta ihan mukavaa luettavaa tämä kuitenkin oli. Käännös oli myös ihan toimiva joistakin vanhahtavista piirteistään huolimatta (mutta painojäljessä olisi ollut parantamisen varaa). En ikävä kyllä löytänyt kirjasta ihanan pulp-henkisen kansikuvan tekijän nimeä.

Eleanore Kelly Sellars: Muotimurhat, 1944 (Murder à la Mode, 1941). Suomentaja: Sirkka Nuormaa. Suomen Kirja. Kansikuvan tekijää ei kerrottu. 234 sivua.