1000 puutarhaniksiä, 1997

Millaisessa maaperässä kellokukat viihtyvät? Kannattaako maata harata yöllä? Miten voi estää hallan tuhot tai vähentää niitä? Miten mustaherukkaa voi itse lisätä? Millaisia kukkia voi lisätä salaatteihin? Näihin ja moniin muihin kysymyksiin löytyy vastaus tästä isokokoisesta kirjasta - jos kaikki sen neuvot laskettaisiin yhteen, niitä olisi varmasti paljon enemmän kuin tuhat.

Niksit ovat aakkosjärjestyksessä. Hakusanoina on esimerkiksi kasvin nimi (tomaatti, pelargoni, salaattisikuri, laventeli...), työtehtävä (latvominen, leikkaukset, siirtoistutus), puutarhan osa tai tehtävä (pääsisäänkäynti, pihagrilli, aita, muurit) tai jokin muu aihe (pölytys, leppäkertut, hiekka, yrttiteet). Mukana ovat myös huonekasvit. Niksit ovat usein sellaisia, joita saattaisi olla vaikea löytää muualta - vaikkapa tiedot pähkinäpensaasta - ainakaan ilman pitkää etsimistä tai netin selailua. Yhteen aiheeseen liittyy useampi vinkki.

Vaikka kirja pohjautuu ranskalaiseen, englantilaiseen ja amerikkalaiseen teokseen, hortonomi ja puutarhatoimittaja Sinikka Neuvonen on sovittanut alkuteosten tiedot Suomen oloihin ja kirjoittanut kirjaan myös uusia tekstejä. Sen ohjeet vaikuttavatkin täysin suomalaisiin puutarhoihin sopivilta. Aiheita on runsaasti ja monipuolisesti ja neuvot vaikuttavat järkeviltä, ja kirjan lähestymistapa on varsin luonnonmukainen. Uudempia metodeja (esim. bokashi-kompostointi) kirjassa ei tietenkään ole, mutta muuten kirja ei varmaan ole vanhentunut. Kirjassa puhuttiin monista sellaisistakin kasveista, joita itse en ole koskaan kasvattanut ja jotka herättivät uteliaisuutta ja kokeilunhalua.

Kirjan käyttökelpoisuutta lisäävät lopun teemakokonaisuudet: 24 sivun pituinen luettelo eri kuukausina tehtävistä puutarhan töistä, 20 sivun luettelo puutarhan taudeista ja tuholaisista ja niiden torjunnasta sekä kuukausittainen luettelo yleisimmistä puutarhakasveista sen mukaan, milloin ne ovat erityisen kauniita. 

Ihanan värikkäässä kirjassa on joka sivulla monta kaunista, neuvoja selventävää piirroskuvaa sekä jonkin verran valokuvia, joten sitä selailee ja katselee mielikseen. Erinomainen käännös ei töksähtele missään kohdassa, vaikka se on varmasti vaatinut paljon työtä. Kaiken kaikkiaan tämä on oikein hyvä ja huolellisesti tehty kirja.

Yksi liero [kastemato] syö vuorokaudessa oman painonsa verran eloperäistä ainesta ja tuottaa saman verran lantaa, joka on paljon ravinteikkaampaa kuin ympäröivä multa. Lanta vähentää maaperän happamuutta, sillä lieron suolen läpi kulkevat maamurut muuttuvat lähes neutraaleiksi ulosteiksi. On laskettu, että jos peltomaassa on 200 lieroa neliömetrillä, ne tuottavat 1 000 kiloa lantaa hehtaaria kohti kesän aikana. Viljavassa maassa lierojen määrä voi olla kaksinkertainenkin. (109) Kastemadot pitävät luomuviljellystä maasta, mikä on yksi syy harrastaa luomua. Madot myös ilmastavat maata ja parantavat sen rakennetta.

1000 puutarhaniksiä, 1997. Valitut Palat. Ranskan- ja englanninkielisestä lähdeaineistosta suomentanut Merja Heikkilä. Suomen oloihin soveltanut ja uudet tekstit kirjoittanut Sinikka Neuvonen. Kansi ja typografia: Tuula Mäenpää. 325 sivua + kasvihakemisto ja kirjan hakusanojen luettelo. Alkuteosten nimet: 1001 Trucs et Astuces pour le Jardin; 1001 Hints and Tips for the Garden (Englanti) ja 1001 Hints & Tips for Your Garden (USA).

Celia Fremlin: A Lovely Day to Die and other stories, 1984

Olen lukenut jo kuusi Celia Fremlinin dekkaria ja hänestä on tullut yksi lempikirjailijoistani, joten minulla oli suuret odotukset myös hänen dekkarinovellikokoelmansa suhteen, varsinkin kun yleensä pidän novelleista. Odotukset eivät sinänsä pettäneet: tarinat olivat kiinnostavia ja hyvin kirjoitettuja ja niiden henkilöt elävästi hahmoteltuja.

Tarinat tuntuivat kuitenkin hyvin paljailta ja paljaudessaan usein jopa julmilta, koska niissä oli vain yksi päätapahtuma (joskus murha, muttei läheskään aina). Fremlinin romaaneissa taas tapahtumat pohjustetaan hyvin ja henkilöiden luonteita ja heidän motiivejaan syvennetään paljon, joten murha tai kuolemantapaus tuntuu niissä paljon luontevammalta osalta tapahtumien kulkua kuin näissä lyhyissä tarinoissa, joissa se on yhtäkkinen. Ja kuten Fremlinin romaaneissa, näissä novelleissakin kyse oli perhesuhteista tai muuten läheisistä suhteista eikä vieraiden ihmisten murhista, mikä lisäsi raakuuden tunnetta: avioliitoissa, rakkaussuhteissa ja ystävyyssuhteissa pitäisi voida luottaa toisiinsa, kun taas näissä tarinoissa ihmiset pettivät toisiaan, kohtelivat toisiaan huonosti eivätkä pitäneet toisistaan. Mitenkään verisiä tai väkivaltaisia nämä novellit eivät kuitenkaan olleet.

Kirjoitusajankohta näkyi näissä tarinoissa: monissa novelleissa oli keski-ikäisiä tai vanhempia naisia, jotka pitivät huonoakin parisuhdetta usein parempana kuin yksin elämistä, ja joissakin novelleissa miehiä pidettiin jonkinlaisina palkintoina, jotka parantavat naishaltijansa statusta, vaikka miehet itse olisivat olleet tylsiä ja epämiellyttäviäkin. Muutamissa novelleissa oli kummallinen mutta aikakautensa kontekstissa ehkä melko tavallinen käsitys siitä, että naiset kilpailevat keskenään miehistä. Päinvastaisiakin asenteita kirjassa oli, kuten novelleissa The Bonus Years ja The Holiday.

Henkilöiden käyttäytyminen oli joskus... en tiedä, englantilaista? Eräs vanhempi nainen kävi esimerkiksi säännöllisesti vierailulla (entisen) ystävänsä ja tämän miehen luona - ystävän mies oli naisen entinen kihlattu, jonka ystävä oli varastanut häneltä - pelkästään tavan vuoksi, vaikka naiset eivät edes pitäneet toisistaan. Ja toinen leskeksi jäänyt vanhempi nainen lavasti mieluummin murron kotiinsa kuin myönsi pojalleen ja miniälleen, ettei ollut koskaan pitänyt miehensä kanssa tehdyistä jokakesäisistä matkoista ulkomaille eikä halunnut enää tehdä niitä.

Mutta taitavia nämä tarinat olivat, ja julmuudestaan huolimatta niissä oli myös inhimillisyyttä ja vinoa huumoria, niissä olivat pääosassa yleensä naiset, ja ne olivat tarkkanäköisiä, yllättäviä ja omintakeisia, joten vaikka pidänkin enemmän Fremlinin romaaneista, aion kyllä lukea myös lisää hänen novellejaan, jos niitä sattuu löytymään jostain.

Helmet-haaste 19. Suomi mainittu: She was the one who landed an exciting job on a glossy magazine before she was twenty: who spent the next few years swanning around the world covering fashion shows in places like Biarritz and Helsinki; ... (65), sekä ... and those who went on the shore trips [from the boat] came back with the usual tales of fantastic bargains, of comic natives and of knowing the Norwegian/Icelandic/Finnish for "How much?" (123), ja 31. Kirjassa on vammainen henkilö (erään novellin henkilö ei pysty kävelemään).

Celia Fremlin: A Lovely Day to Die and other stories, 1984 (13 novellia). Doubleday & Company, the Crime Club. Kannen suunnittelu: Cathy Canzani. 191 sivua.

Jukka Rantala ym.: Näinkö historiaa opitaan? 2020

Kirjastossa osui silmiin historianopetusta käsittelevä kirja, joka tuntui selailtuna mielenkiintoiselta ja oli sitä myös luettuna. Kirjoittajat ovat historianopettajia ja/tai kasvatustieteen tutkijoita, joten he tietävät mistä puhuvat. He ovat myös jalkautuneet historiantunneille alakouluihin ja lukioihin havainnoimaan historianopetusta käytännössä.

Vaikutelma historianopetuksen käytännöistä oli pettymys. Kirjoittajat suhtautuvat historianopettajiin ja heidän työnsä vaikeuksiin ja vaatimuksiin ymmärtävästi, mutta kirjan yleisasenne on silti kriittinen ja siinä toivotaan vahvasti muutosta nykykäytäntöihin. Historianopetuksessa keskitytään Suomessa (ja esimerkiksi Yhdysvalloissa) lähes pääasiassa asiasisältöjen läpikäymiseen. Oppilaita ei kannusteta itsenäiseen lähteiden analysointiin ja niiden kriittiseen arviointiin eikä heiltä vaadita tätä, vaan sisällöt opetetaan lähinnä oppikirjojen mukaan. Suomalaiset oppikirjat ovat toki laadukkaita, mutta lähteet ovat niissä useimmiten mukana vain kuvittamassa sisältöjä, jos ollenkaan (110).

Historianopetuksessa sisällöt ovat tietysti myös tärkeitä, mutta nykyään sisältöopetus kahmaisee leijonanosan historianopetukseen käytetystä ajasta. Tämä ei ole välttämätöntä, koska opettajilla olisi opetussuunnitelman mukaan mahdollisuus käyttää halutessaan aikaa myös "historian tekstitaitojen" opettamiseen. Tätä usein käytettyä termiä ei määritellä kirjassa, mutta se tarkoittaa ilmeisesti sitä, että oppilas saa kyvyn arvioida kriittisesti historiallisia lähteitä, asettaa ne oikeaan kontekstiinsa, ymmärtää niiden suhde muihin aikakauden lähteisiin ja osata arvioida lähteiden todenperäisyyttä kirjoittajan (taiteilijan, puhujan) henkilöllisyyden, aseman ja motiivien perusteella ja ehkä huomioida myös lähteiden vastaanottajan vaikutus. Oppilaan pitäisi siis tiedostaa, että historiallinen tieto on aina tulkinnan tulosta, että samasta asiasta on usein erilaisia aikalaistulkintoja ja -käsityksiä (ja tietysti myös myöhempiä), että toiset lähteet ovat luotettavampia kuin toiset, ja osata arvioida eri lähteiden luotettavuutta.

Miksi taitopainotteisen opetuksen lisääminen olisi tärkeää? Siksi, että vaikka ihmiset saattavat elämässään selvitä hyvin ilman yksityiskohtaisia tietoja vaikkapa Ruotsin kuninkaista tai ensimmäisen maailmansodan kulusta, [o]n kuitenkin huomattavasti hankalampaa perustella, miten tulevaisuudessa pärjäisi ilman kykyä ajatella kriittisesti. Lähteiden antaman tiedon vertailu, niiden luotettavuuden arvioiminen ja taustalla olevien tarkoitusperien pohtiminen ovat taitoja, joita tarvitaan esimerkiksi erilaisten medioiden tuottaman informaation analysoinnissa (129). Olen aivan samaa mieltä: historia oli minusta koulussa tylsää eikä minulla ole järin yksityiskohtaista kuvaa historiallisista tapahtumista (yleiskuva historian kulusta toki on, ja tarvitsen sitä usein), mutta on erittäin tärkeää pystyä arvioimaan eri suunnista tarjotun tiedon oikeellisuutta ja todenpitävyyttä, koski tämä tieto sitten historiaa tai nykyisyyttä.

Historian tekstitaitojen opettaminen myös antaa toivoa ja kannustaa aktiiviseen kansalaisuuteen, koska se auttaa huomaamaan, että nykytilanne on seurausta aiemmin tehdyistä valinnoista. Jos historia ei vain tapahdu vaan ihmiset tekevät sen, myös tulevaisuuteen on mahdollista vaikuttaa (193). Tekstitaidot eivät kuitenkaan kehity itsestään muun opiskelun ohessa, vaan [k]riittinen ajattelu vaatii järjestelmällistä ja pitkäjänteistä harjoittelua aivan kuten mikä tahansa muukin taito (127).

Historian tekstitaitoja ja lähteiden kriittistä arviointia voidaan kirjoittajien mielestä opettaa myös nuorille oppilaille (esim. s. 120, 127) (ja jo sata vuotta sitten kirjoitetussa kirjassa ajateltiin lasten pystyvän mm. ajattelemaan kriittisesti).

Menetelmäopetus saattaa jopa tehostaa sisältöjen oppimista: lähdetyön lisääminen hyödyttäisi eniten heikkoja opiskelijoita. [Yhdysvaltalaisen tutkijan Abby] Reismanin mukaan tekstitaitoja tukeva historianopetus auttaisi vahvistamaan luku- ja kirjoitustaitoa mutta myös omaksumaan enemmän sisältöjä (120). Pelkkä sisältöjen läpikäynti tunneilla ei välttämättä riitä niiden oppimiseen, vaan syväoppimiseen tarvitaan informaation prosessointia. [T]ekstien kanssa toimineet omaksuivat [Abby Reismanin] tutkimusjakson aikana myös enemmän historian sisältöjä kuin vertailuryhmä, jonka saama opetus perustui opettajien luentoihin ja oppikirjoihin (172). Tässä yhteydessä voi myös muistuttaa, että se että tehtävä - usein samanlainen kuin perinteinen paperitehtävä - tehdään tietokoneella, ei itsessään tehosta oppimista.

Kirja on kirjoitettu kiinnostavasti ja helposti lähestyttävästi, ja se oli nopealukuinen. Kirjassa on viisi laajahkoa tehtäväesimerkkiä erityyppisiä lähteitä sisältävistä tekstitehtävistä (joihin kannen kuvat liittyvät), mutta nämä olivat minusta turhan rajoittuneita. Kaikki tehtävissä esiintyvät ihmiset ovat valkoisia miehiä (tai poikia), mikä vahvistaa käsitystä siitä, että historiaa tekevät valkoiset miehet tai että vain se, mitä valkoiset miehet tekevät, on tärkeää ja ”historiallista”. Tämä on ristiriitaista, koska kirjan tekstistä itsestään ei synny ollenkaan tällaista kuvaa ja kirjoittajien joukossa on myös ihmisiä, joiden nimi ei ole tyypillisen suomalainen.

Analysointitehtäviä olisi hyvin voinut tehdä myös vaikkapa feminismistä 1800-luvulla tai 1900-luvulla, tai 1950-1970-lukujen kansalaisoikeusliikkeestä USA:ssa. Tai esimerkiksi siitä, miten miehet perustelivat 1800-luvulla sitä, että naiset eivät saa opiskella tai äänestää (hedelmättömyys, kohtu surkastuu, aivot räjähtävät? okei, ehkä viimeistä ei väitetty, mutta se olisi hyvin sopinut muiden väitteiden joukkoon) ja naisten vasta-argumenteista tähän, tai siitä, miten 1800-luvulla perusteltiin ”tieteellisesti” sitä väitettä, että valkoiset ihmiset olisivat parempia kuin muunnäköiset ihmiset. Tai siitä, että englantilaiset nimittävät erästä 1800-luvun puolivälin aseellista yhteenottoa sepoykapinaksi, mutta intialaiset itse vapaustaisteluksi (tai joksikin vastaavaksi). Tästä kritiikistäni huolimatta kirja on hyvä, mutta minusta myös tuollaiset analyysitehtävät kuulostaisivat mielenkiintoisilta. Ja tarpeellisilta.

Edit 9.10.24 (korjattu epäselvä kohta ym.), 19.10.24 (lisätty sepoykapinakohta).

Jukka Rantala, Mikko Puustinen, Amna Khawaja, Marko van den Berg & Najat Ouakrim-Soivio: Näinkö historiaa opitaan? 2020. Gaudeamus. Kansi: Jussi Jääskeläinen. 204 tekstisivua + viitteet (7 sivua) + lähteet (15 sivua) + henkilö- ja asiasanahakemistot (5 sivua).

Elvia Alvarado: Don't Be Afraid, Gringo. A Honduran Woman Speaks from the Heart. Translated and Edited by Medea Benjamin, 1987

Tämä kirja, jossa hondurasilainen kansalaisoikeusaktivisti ja työläisten oikeuksien puolustaja Elvia Alvarado kertoo elämästään, on yksi parhaista, jotka olen lukenut. Alvaradon elämäntarinan kautta kirjassa käsitellään hyvin monia köyhien maatyöläisten eli campesinojen elämään vaikuttavia tekijöitä, lisäksi naisnäkökulmasta, ja monet kirjan teemoista ja ajatuksista pätevät varmasti myös nykyään. Teknologian ympäröimänä, hyvinvointiyhteiskunnassa asuvana länsimaalaisena on vaikea muistaa, että monet ihmiset elävät edelleen aivan erilaisessa maailmassa kuin itse elän. Teksti on elävää ja kiinnostavaa, suoraa puhetta suoraan sydämestä. Henkilökohtainen yhdistyy koko ajan yleiseen ja poliittiseen.

Vaikka Alvarado on kouluttamaton, hän ei ole tyhmä, ilmaisukyvytön tai kykenemätön ajattelemaan syvällisesti - kaikkea muuta. Hän on lisäksi valtavan rohkea: kun hänestä tuli yksi köyhien maatyöläisten johtajista ja hän valtasi ryhmiensä kanssa väkivallattomasti rikkaiden käyttämättömiä maapalstoja, hän joutui asettumaan vastakkain aseistettujen miesten ja rikkaiden maanomistajien puolella olevien poliisien kanssa, mutta kieltäytyi antamasta periksi ja lopettamasta. Siitäkin huolimatta, että vähän ennen kirjan kirjoitusaikaa häntä oli pidätysaikana ensimmäisen kerran kidutettu, ja siitä huolimatta, että ihmisiä saattoi Hondurasissa kadota heidän päädyttyään poliisien käsiin.

Medea Benjaminin kirjoittamassa esipuheessa taustoitetaan Hondurasin tilannetta 1980-luvulla. Vaikka suuri osa maan varallisuudesta valui ulkomaisten jättiyritysten kautta Yhdysvaltoihin ja tuloerot maassa olivat hyvin suuret, kuten naapurimaissakin, ja köyhät olivat erittäin köyhiä, Honduras oli kuitenkin välttynyt samanlaisilta väkivaltaisuuksilta kuin naapurimaat El Salvador, Nicaragua ja Guatemala, eikä siellä ollut samanlaista diktatuuria kuin Nicaraguassa. Tämä johtui siitä, että köyhät hondurasilaiset olivat pystyneet saamaan hallitukselta myönnytyksiä väkivallattomin keinoin, esimerkiksi vuoden 1954 jättilakolla. Tämän seurauksena työläisten ja campesinojen järjestäytymisaste maassa oli hyvin suuri ja he onnistuivat saamaan eri hallituksilta joukkovoimallaan lisää oikeuksia (vaikkakin hyvien lakien toteutuminen käytännössä oli kyseenalaista). Reaganin hallitus oli kuitenkin alkanut 1980-luvulla lähettää maahan amerikkalaisia joukkoja taistelemaan Nicaraguan contrasissejä vastaan - Alvarado ei ymmärrä miksi heidät oli päästetty Hondurasiin - minkä seurauksena poliisi oli tullut väkivaltaisemmaksi.

Alvarado oli syntynyt maaseudulla köyhään campesino-perheeseen, jossa isä joi ja löi äitiä. Äiti jätti isän, kun Elvia oli 7-vuotias, ja elätti perheen itse lasten osallistuessa työntekoon. Lapsille ei annettu mitään seksuaalivalistusta, ja Elvia tuli raskaaksi 15-vuotiaana, minkä takia hänen veljensä uhkasi tappaa hänet. Elvia pakeni kaupunkiin ja työskenteli kotiapulaisena, synnytti lapsensa, palasi kotiseudulleen ja tuli uudelleen raskaaksi parin vuoden päästä.

It's very recent that women have started taking pills and things to keep from getting pregnant. When I was young there was nothing like that. We just got pregnant and had our children.
          We were taught that women should have as many children as they can. And we were also taught that when a woman gets pregnant it's her responsibility, not the man's, because she let him touch her. If the man didn't want to marry the woman or help support the child, there wasn't anything the woman could do about it. (6)

Kolmannen lapsensa syntymän jälkeen Elvia muutti yhteen lapsen isän Alberton kanssa ja eli tämän kanssa yhdessä 15 vuotta. Sitten hän alkoi osallistua katolisen kirkon järjestämiin naisten ryhmiin miehensä vastustuksesta huolimatta. At the meetings we'd talk about our problems and try to help each other out. We also did practical things like distribute food to malnourished children, grow gardens, and go to talks about food and nutrition. And we'd pray together, too. ... I loved going to the meetings. (11) Näissä ryhmissä Elvia löysi keinon vaikuttaa elämäänsä, mutta pettyi lopulta katoliseen kirkkoon, koska se ei halunnut pyrkiä muuttamaan ongelmien juurisyitä. Hän alkoi toimia omilla ehdoillaan ja hänestä tuli vähitellen yksi campesino-liikkeen johtajista. Tämä johtui varmasti Elvian luonteesta: hän ei ollut hiljainen ja syrjäänvetäytyvä, vaan äänekäs, suorapuheinen ja rohkea. Hän ei pelännyt ilmaista mielipiteitään, vaatia oikeuksiaan ja pitää puoliaan, oli kyseessä sitten hänen miehensä, varakas maanomistaja tai poliisi.

Kirjassa kerrotaan rampauttavasta köyhyydestä, joka ulottuu kaikille elämänalueille ja joka on campesinoille arkipäivää, naisten ja miesten suhteesta, koulutuksesta, järjestäytymisestä ja toimimisesta ruohonjuuritasolla asioiden muuttamiseksi. Alvarado ei kaipaa Yhdysvalloista tai muualta hyväntekeväisyyttä, vaan oikeudenmukaisuutta.

Kirjassa on 14 eri teemaa käsittelevää lukua, ja jokaisen luvun alussa on teemaan liittyvät Susan Meiselasin hieno valokuva sekä lainaus Elvian tekstistä. Laitan tähän joitakin noista sitaateista, koska ne ovat minusta kertovia ja vaikuttavia.

I never really had much of a childhood at all. By the time I was 13, I was already on my own.

The church wanted us to give out food to malnourished children, but they didn't want us to question why they were malnourished to begin with. (10)

I don't think God says, 'Go to church and pray all day and everything will be fine.' No. For me God says, 'Go out and make the changes that need to be made, and I'll be there to help you.' (28) 

There's nothing more important than getting an education. But I'm not very happy with the kind of education the kids are getting here in Honduras. (58)

You read in the paper, 'Campesinos invade such and such a piece of land.' That's not true. We don't invade land, we recover land that belongs to us by law but was invaded by the big landowners or the foreign companies. (66)

It's often a tough battle to win the women over. But once you get them organized, they change overnight. (84) 

We're not going to solve our problems through handouts. Until we change the system all the charity in the world won't take us out of poverty. (100) 

Here all the money goes for the military. And we poor Hondurans? Malnourished, without land to work, without jobs, without education. Is that a democracy? (116)

Since I'm not willing to stop my organizing work, I'm sure someday I'll be captured again. Every time I leave my house, I'm not sure whether I'll come back again. (126)

You can't imagine how much hope it gives me to know that we have friends in the United States. Who would have ever believed it? (140)

Elvia päätti kouluttaa yhden tyttärensä (ei esimerkiksi poikaansa) pisimmälle, koska tämä oli älykkäin ja opinhaluisin. Tytär tuli kuitenkin raskaaksi ja joutui keskeyttämään koulun ja jäämään kotiin hoitamaan lasta. Raskauden mahdollisuus saattaa vaikuttaa köyhien vanhempien päätökseen siitä, kumman he päästävät kouluun, tyttärensä vai poikansa, jos rahaa ei ole kaikkien lasten koulumaksuihin tai muihin kuluihin. Ehkäisyn ja päivähoidon puute ei siis ainoastaan pakota raskaaksi tulevia tyttöjä keskeyttämään kouluaan köyhissä maissa, vaan voi vaikuttaa jo vuosia aiemminkin vanhempien valintaan. Ehkäisyn vapaa saatavuus ja seksuaalivalistus siis edistävät tyttöjen koulunkäyntiä.

Sekä Elvia Alvarado itse että Medea Benjamin ja Benjaminin järjestö The Institute for Food and Development Policy miettivät ennen kirjan julkaisemista, olisiko Elvian tarinan kertomisesta enemmän hyötyä vai haittaa. Tekisikö se Elvian elämästä vielä entistä vaarallisempaa vai lisäisikö se hänen mahdollisuuksiaan säilyä hengissä, kun useat ihmiset kuulevat hänestä? Olikin todella lohdullista huomata, että Elvia Alvarado säilyi hengissä ja on vieläkin elossa. Wikipedian mukaan tämä kirja on ollut bestseller, ja sen se todella ansaitsee - sitä voi suositella kaikille kehitysyhteistyöstä, köyhyydestä ja naisista kiinnostuneille lukijoille, myös nykyään, samoin kuin aiemmin lukemaani afrikkalaisen Abegail Ntlekon omaelämäkertaakin.

Elvia Alvarado: Don't Be Afraid, Gringo. A Honduran Woman Speaks from the Heart. The Story of Elvia Alvarado. Translated and Edited by Medea Benjamin, 1987. A Food First Book; The Institute for Food and Development Policy. Kuvat: Susan Meiselas. 146 sivua + 22 sivua liitteitä.

Jean-Claude Mourlevat: Jefferson (2018)

Tämä kirja on eräänlainen lasten dekkari, joka yhdistää lastenkirjan ja dekkarin genrepiirteitä joskus hämmentävällä tavalla. Sen päähenkilöitä ovat eläinhahmot - kohtelias, siisti, järjestyksestä pitävä ja huomaavainen siili Jefferson ja hänen ystävänsä, rempseä ja iloinen sika Gilbert - ja ihmiset ovat vain sivuosassa, mikä sijoittaa sen selkeästi lastenkirjallisuuteen. Kirjassa on paljon huumoria, mutta toisaalta se ei ole mitenkään kovin kevyt ja hilpeä, koska se on kertomus murhatutkimuksesta. Kirjassa on muutama yllättävän raakakin kohtaus - sen lopussa ihmisroisto esimerkiksi roikottaa Jeffersonia kylpyammeen yllä ja aikoo viiltää tältä kurkun auki - joita minun on vaikea sovittaa ajatukseen lastenkirjasta.

Eläinten maassa asuva Jefferson joutuu kirjan alussa syyttömänä epäillyksi kampaajansa, mäyrä Edgarin murhasta. Puhdistaakseen maineensa hänen täytyy rohkaista mielensä ja matkustaa Gilbertin kanssa seuramatkaturistin roolissa monien muiden eläinten seurassa bussilla ihmisten maahan. Jefferson ja Gilbert saavat ihmisten kaupungissa vähitellen selville tärkeitä asioita Edgarin menneisyydestä ja selvittävät samalla syyn tämän murhaan. He joutuvat tutkimuksen ohessa myös kohtaamaan sen, miten ihmiset kohtelevat eläimiä: eläinturistien kohtaama hienovarainen halveksunta ei ole mitään verrattuna siihen, että Gilbert joutuu viettämään painajaismaisen yön suuressa teurastamossa ja näkemään, miten ahdistuneet lehmät, siat ja lampaat johdatetaan kuolemaansa.

Kirja puolustaa siis eläinten oikeuksia, mikä on kunnioitettavaa ja hyvä asia, mutta jostain syystä en kuitenkaan oikein innostunut siitä. Ehkä siksi, etten pystynyt sijoittamaan sitä selkeästi lastenkirjaksi tai dekkariksi, ja ehkä ruotsin kieli myös hankaloitti lukemista jonkin verran. Kirjasta jäi kuitenkin elävästi mieleen Gilbertin ihmettely siitä, miksi ihmiset syövät lihaa, kun on olemassa niin paljon ihania hedelmiä, vihanneksia ja kasvisruokia. Gilbertin listaus sai minut tajuamaan, miten monia ja miten herkullisia ruokia kasviksista ja hedelmistä saa tehtyä ja että liharuoat ovat oikeastaan varsin tylsiä ja yksipuolisia niihin verrattuina. Taas yksi syy vähentää lihansyöntiä, kun umami-maunkin voi saada aikaan vaikkapa soijakastikkeella tai kaupan mausteella.

Ei siinä ole järkeä, hän mumisi ja Jefferson kuuli hänen äänensä kuin suodattimen läpi, he voivat syödä mitä vain haluavat: spagettia ja tomaattikastiketta, perunagratiinia, pitsoja, vadelmapiirakoita, perunatortillaa, saksanpähkinäkakkua, punaista linssikeittoa ja kookosmaitoa, pannukakkuja hillon kera, appelsiineja, päärynöitä, aprikooseja, voissa paistettuja herkkusieniä, tomaattisalaattia, voisarvia, tagliatellea peston kanssa, vaniljakiisseliä, mansikoita, meloneja, riisiä, perunasosetta, herneitä, kurpitsasosetta, hasselpähkinäsuklaata... mutta se ei riitä! (166-167)

Kirjan kansikuva ja sisällön mustavalkoiset kuvat ovat kauniita ja taidokkaita. Ranskalainen Jean-Claude Mourlevat on saanut arvostetun Astrid Lindgren Memorial Awardin eli ALMA-palkinnon vuonna 2021, joten saan tällä kirjalla osuman Kirjaimia-blogin Kirjallisuuspalkinto-lukuhaasteeseen.

Jean-Claude Mourlevat: Jefferson, 2021 (Jefferson, 2018). Lilla pirat förlaget. Ranskankielisestä alkuteoksesta ruotsiksi kääntänyt Marianne Tufvesson. Kannen kuva: Lisa d'Andrea. Kuvitus: Antoine Ronzon. 262 sivua.

Elina Nikulainen: Haluatko? Pieni kirja suostumuksesta, 2024

Olen bloggauksissani paljon jäljessä ja luin tämän kirjan jo kesäkuussa, joten se ei ole enää tuoreena mielessä. Kirjoitan tähän kuitenkin pääkohtia kirjasta, koska kirja ansaitsee tulla esitellyksi, ja se on kaiken lisäksi vaikeitakin asioita käsitellessään hyvin ja viihdyttävästi kirjoitettu. Se myös herätti ajatuksia ja antoi pohdittavaa.

Elina Nikulainen on tehnyt väkivallan vastaista työtä pian 20 vuotta. Monissa erilaisissa maissa, hyvin erilaisista lähtökohdista tulevien ihmisten kanssa ja erilaisissa olosuhteissa (7). Hänellä on siis oikein hyvät lähtökohdat kirjoittaa sukupuoliseen kanssakäymiseen liittyvästä suostumuksesta, jonka hän ymmärtää paljon laajemmin kuin vain lain puitteissa pysymisenä ja suoranaisen väkivallan puuttumisena: kyse on ymmärryksen lisäämisestä ja turvallisuudesta. Hyvistä suhteista ilman minkäänlaista pelkoa tai painostusta (9-10).

Nikulainen tiivistää suostumuksen akronyymiin TATTI (englanniksi FRIES, s. 23-25): suostumuksen tulee olla Takaisin vedettävää, vapaaehtoisesti Annettua, Tietoon perustuvaa, Tiettyä ja Innostunutta (23-25). Mielensä saa siis muuttaa koska vain eikä suostumukseen saa kuulua minkäänlaista painostusta, vaan sen pitää lähteä kaikenpuolisesta vapaaehtoisuudesta. Ihmisen pitää tietää mihin hän suostuu ja mitä seurauksia suostumuksella on. Suostumus koskee tiettyä, kumppanin kanssa sovittua asiaa ja vain yhtä kertaa. Innostus on suostumuksessa hyvin tärkeää: se ei siis ole periksi antavaa tai epäröivänä myöntyvää, vaan omasta innostuksesta ja halusta lähtevää.

Nikulainen kuljettaa TATTI-akronyymiä eli noita viittä tärkeää asiaa läpi kirjan ja käsittelee teemaa monelta eri kannalta. Hän peilaa suostumukseen liittyviä kysymyksiä jatkuvasti popkulttuuriin, sarjoihin ja elokuviin, mikä tekee kirjasta sisällön painavuudesta huolimatta helppolukuisen, viihdyttävän ja hauskankin. (Leffoja ja sarjoja ei tarvitse välttämättä tuntea; itse olen nähnyt vain harvat, mutta se ei haitannut lukemista.)

Kirjan lähestymistapa on lempeä ja ymmärtäväinen, ja se sai miettimään esimerkiksi sukupuolirooleja ja sitä miten kanssaihmisiin (ei välttämättä vain mahdollisiin seksikumppaneihin, vaan muihinkin) suhtautuu, mitä heiltä odottaa ja miksi. Kirja on suunnattu ehkä pääasiassa teineille ja nuorille aikuisille, joille rajojen asettaminen voi olla vaikeampaa kuin vanhemmille, mutta keski-ikäinenkin löysi siitä kiinnostavia ajatuksia ja hyviä huomioita.

Pohjimmiltaan tämä on kirja vapaudesta. Miten vastata mahdollisimman vapaasti kysymykseen "haluatko"; miten kysyä "haluatko" ja jättää tilaa toisille mahdollisimman vapaasti vastata siihen. Kaiken ytimessä on vapaa valinta siitä kenen kanssa, milloin (jos koskaan) ja millaista seksiä harrastaa. (11) ... Kirjan lukemalla sinusta voi tulla parempi ja turvallisempi rakastaja, mutta myös parempi ystävä ja paremmin itseäsi kohteleva ihminen. Aika mahtavat palkinnot, vai mitä? (8)

Kirjavinkeissä on hyvä esittely kirjasta.

Helmet-haaste 26. Kirjan nimessä on sana kirja, 39. Kirjassa on bi- tai panseksuaalinen henkilö (kirjan käsitys seksuaalisuudesta on laaja, joten ainakin biseksuaalisuus varmaan mainitaan jossain kohdassa), 49. Kirja on julkaistu vuonna 2024, tai 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä (se oli esittelyhyllyssä).

Elina Nikulainen: Haluatko? Pieni kirja suostumuksesta, 2024. Kustantamo S & S. Kansi: Tom Backström. 269 sivua.

Rolf Ulrici: Elefantti posliinikaupassa. Ihan hullu tarina (Der Elefant im Porzellanladen, 1966)

Tämän lasten (ja aikuisten?) kirjan sisältö sopii julkaisuvuosikymmenelleen. Kirjan alussa Puudeli pyytää Ristoa kyytiin ohjaamaansa vihreään autoon, minkä jälkeen he välttyvät juuri ja juuri ajamasta kadulla varomattomasti juoksevan pienen kahvikupin Mokan päälle. He ottavat Mokan kyytiinsä auton takapenkille, jossa tämä nukahtaa syvään uneen, ja tapaavat sitten Elefantin posliinikaupassa. Elefantti rakastuu heti takapenkillä uinuvaan kahvikuppiin ja lyöttäytyy joukon jatkoksi. Kumppanukset tapaavat kirjan edetessä myös ilkeän, juonittelevan Etanan sekä tämän palvelijakseen värväämän, hyväsydämisen pikku Marjan, ison muttei kovin taitavan koiran Juliuksen sekä erilaisia ihmisiä, joutuvat toistuvasti eroon toisistaan ja etsivät toisiaan sekä päätyvät lopulta monien vaiheiden jälkeen kaikki saarelle, jossa asiat vihdoin selviävät.

Kirjan maailmassa on oma sadunomainen logiikkansa - kukaan ihminenkään ei kyseenalaista tai ihmettele puhuvia eläimiä - ja sen tapahtumissa ja juonessa on alun tempoilusta huolimatta punainen lanka, joka muuttuu selvemmäksi kirjan edetessä. Ensin kirja tuntui minusta tyhmältä, mutta muutaman kymmenen sivun päästä aloin tottua kirjan maailmaan ja sen tapahtumat veivät mukanaan. Se alkoi tuntua myös aikuisnäkökulmasta kiinnostavalta, koska varsinkin kirjan pahiksen, kieron Etanan toiminnan kuvaukseen on ujutettu myös sosiaalista kritiikkiä ja kommentointia manipuloinnista, hyväksikäytöstä, propagandasta ja valheellisesta informaatiosta. Kirjan ihmiset ovat useimmiten hyväuskoisia ja nielevät Etanan tarinat helposti. Kirja ei kriittisistä kommenteistaan huolimatta muutu missään vaiheessa synkäksi tai ankeaksi, vaan sen tapahtumat ovat loppujen lopuksi aika hauskoja ja yleisilme positiivinen, koska se on kirjoitettu niin kieli poskessa.

Pidin kirjassa myös siitä, että sen päähenkilöt ovat kaikki persoonallisia: Risto on ystävällinen, mutkaton ja neuvokas, Puudeli fiksu ja jokseenkin äreä, Elefantti höpsö, tunteellinen ja hieman rasittava, mutta kiltti, Julius-koira iso, hyväntahtoinen, neuvoton ja epävarma ja pikku Marja hyväsydäminen ja auttavainen, muttei tyhmä. Etana on kaikin puolin limainen, ja pieni suloinen kahvikuppi Mokka taas nukkuu lähes koko kirjan ajan.

Loppujen lopuksi siis outoudestaan huolimatta ihan hyvä lukukokemus, varsinkin kun suomennoskaan ei töksähdellyt.

Rolf Ulrici: Elefantti posliinikaupassa. Ihan hullu tarina, 1968 (Der Elefant im Porzellanladen, 1966). Gummerus. Suomennos: Eero Patrikka. Kuvitus: Franz Josef Tripp. 169 sivua.

Theodora du Bois: Kuolema myöhästyy lounaalta. Salapoliisiromaani (Death is Late to Lunch, 1941)

Suhtaudun lähtökohtaisesti positiivisesti naisten kirjoittamiin dekkareihin, kirjan toipumiskotiympäristö on kiinnostava, ja myös vanhat dekkarit saattavat olla mielenkiintoisia ja hyvin kirjoitettuja, mutta tämä kirpparilöytö osoittautui melkoiseksi pettymykseksi. Miksi? Juoni ei ollut minusta kovin jännittävä tai johdonmukainen eivätkä kirjan henkilöt olleet järin sympaattisia tai elävän tuntuisia. Kirjan logiikka ontuu pahasti: terve, hyvinvoiva, tiettävästi elämäänsä tyytyväinen mies putoaa yöllä parantolan katolta tulppaanipenkkiin ja kuolee. Kukaan ei tiedä, miksi hän oli katolla, mutta vaikka murhan ajatus vilahtaakin mielessä, kaikki olettavat (muistaakseni) koko kirjan alkupuolen ajan, että kyse on kummallisesta onnettomuudesta, mielestäni täysin perusteetta.

Ruumiin löytänyt kirjan päähenkilö, lääkärin vaimo Anne McNeill, tuntuu olevan enemmän huolissaan siitä, että hän on kävellyt aamutakkisillaan yöaikaan ulkona ja mitä ihmiset tästä ajattelevat, kuin mahdollisesta murhasta. Tämä oli ehkä suurin ongelma kirjassa: en pitänyt sen päähenkilöstä tai kirjan asenteista. Minusta Anne tuntui kertakaikkiaan tuskastuttavan sovinnaiselta henkilöltä eikä hän juurikaan edistänyt kirjassa jutun tutkimusta, toimi vain kertojana ja toppuutteli paikalle myöhemmin saapuvaa miestään Jeffreytä, kun tämä rikkoi käyttäytymissääntöjä.

Kirjan asenteet ovat myös antiikkiset (mikä ei ole ollenkaan itsestään selvää edes vanhoissa kirjoissa, tai ainakin ne on yleensä esitetty hienovaraisemmin): kirjassa rekvisiittana olevista "ikäneidoista" puhutaan halveksivasti tai vähättelevästi, ja naisiin suhtaudutaan muutenkin... naiset ovat melkein olemassa vain suhteessa miehiin. Peittelemättä ja kyseenalaistamatta. Kirjan henkilöihin ei juurikaan suhtauduta ymmärtäen ja heidän luonnettaan syventäen, ja heidän toimintansa ja ajatuksensa tuntuvat usein epäloogisilta.

Kirjan teksti on kuitenkin ärsyttävyydestään huolimatta melko sujuvaa. Harrastelijasalapoliisipariskunta Anne ja Jeffrey McNeill ovat ilmeisesti esiintyneet useammassakin kirjassa. Kirjan kansikuva häiritsee kauniista väreistään huolimatta, koska Annen ruumiinjäsenten mittasuhteet ja sijainti tuntuvat oudoilta.

Edit 18.9.24, 20.9.24.

Theodora du Bois: Kuolema myöhästyy lounaalta. Salapoliisiromaani, 1945 (Death is Late to Lunch, 1941). Gummeruksen Ajanvietekirjasto. Suomennos: Juho Tervonen. Kannen tekijää ei kerrottu. 213 sivua.

Riikka Saarenpää (toim.): Miten pärjätä ilmastokriisissä? Tositarinoita maailman köyhimmistä maista, 2020

Kirjan ensimmäisen luvun nimi on "Ilmastonmuutoksen vapaamatkustajat ja panttivangit". Nimi saa selityksensä siinä esitetyistä tilastotiedoista, jonka mukaan maailmassa vallitsee valtava globaali eriarvoisuus myös ilmastonmuutoksessa: maat, jotka ovat tuottaneet vähiten kasvihuonekaasuja, ovat haavoittuvimpia muiden maiden aiheuttaman ilmastonmuutoksen vaikutuksille ja pystyvät vähiten varautumaan siihen. Niille se on usein akuutti kriisi. Niihin maihin taas, jotka tuottavat eniten kasvihuonekaasuja, ilmastonmuutos vaikuttaa vähemmän - ja kun ottaa huomioon, miten länsimaissakin on kärsitty hirmuhelteistä, kuivuusjaksoista, tavallista kovemmista myrskyistä sekä tulvista, voi kuvitella miten suuria ongelmat ovat ilmastonmuutokselle alttiimmissa maissa. Kasvihuonekaasuja paljon tuottavissa maissa saatetaan siis kuitenkin ajatella, että päästöjen vähentäminen ei ole niin kiireellistä (12-14).

Suomen Lähetysseuran julkaisema kirja vie tapauskuvausten avulla lukijansa näille haavoittuville alueille afrikkalaisiin kyliin sekä mm. Himalayan rinteille Nepaliin. Se antaa synkkää tietoa ilmastonmuutoksen vaikutuksista alueilla, mutta se antaa myös rohkaisevia esimerkkejä siitä, mitä asiassa voi tehdä. Kaiken tämän keskiössä on yhteisöjen resilienssi: ihmisten vahvuus ja kestävyys, se, kuinka he sopeutuvat elämään ilmastonmuutoksen ja sen tuomien katastrofien ja kriisien kanssa (28). Tietysti jos elinmahdollisuudet alueella - niin ihmisille, eläimille kuin kasveillekin - tulevat mahdottomiksi ilmastonmuutoksen takia, sopeutuminen ei enää auta, vaan ihmisten pitää muuttaa pois, ja eläimet ja kasvit joko vaeltavat pois alueelta tai kuolevat.

Ennaltaehkäisevä työ kannattaa: YK:n mukaan jokainen luonnonkatastrofeihin valmistautumiseen käytetty euro säästää yhteisölle kuusi euroa jälleenrakennuksesta (26). Tällaiseen työhön käytetään kuitenkin vain hyvin pieni määrä rahoista.

Keinot eivät välttämättä ole monimutkaisia tai kalliita: rakensimme [Kambodžassa] ryhmissä savesta puuta säästävän lieden, ämpäristä ja muoviletkusta vettä säästävän tippakastelujärjestelmän sekä bambusta ja muovipressusta ruoankuivausteltan. Kaikki nämä kolme esimerkkiä on mahdollista toteuttaa muutaman euron hinnalla ja paikallisista materiaaleista (29). Juomavettä voi puhdistaa SODIS-menetelmällä (Solar water disinfection): Yhden kylän kuorolla [Tansanian Kishapussa] on laulu, jossa opetetaan, miten pulloihin laitetaan vettä, viedään pullot auringonpaisteeseen [talojen katoille], milloin vesi on valmista ja miten lasten vatsataudit siten helpottavat (36).

Ruokaturvaa voi parantaa monipuolistamalla viljeltyjä kasvilajeja ja käyttämällä alueella perinteisiä, kestäviä lajikkeita - esimerkiksi Afrikassa voidaan siirtyä maissista takaisin hirssin viljelyyn (34-35). Lähetysseuran hankkeissa mm. opetetaan ihmisille uusia kädentaitoja sekä yrittäjyystaitoja (36), kunnostetaan vesijärjestelmiä (35-36) ja istutetaan puita vaikkapa vesipullojen avulla toimivan tihkukastelujärjestelmän avulla (39): tansanialainen Petro Kibungu on istuttanut omalle maalleen jo 2800 puuta (39), ja Nepalissa yli 500 vapaaehtoista istutti puita (74).

Kirja kertoo ongelmista, mutta myös niiden ratkaisuista ja siitä, että ongelmille voi tehdä jotain, ja sitä voi hyvin suositella kehitysyhteistyökysymyksistä kiinnostuneille. Se tutustutti minut termiin ilmasto-oikeudenmukaisuus ja muistutti, että ilmasto on myös ihmisoikeuskysymys (4). "Ei ole reilua, että ne maat, joiden omat päästöt ovat alhaiset ja joiden voimavarat ovat pienet, ovat myös ne, joissa ilmastonmuutoksen vaikutukset näkyvät ensimmäisenä ja jotka joutuvat näin kohtaamaan ilmastonmuutoksen seuraukset etulinjassa", [Outi Honkatukia ympäristöministeriöstä] lisää (65).

Kirja päivitti tietoni Suomen Lähetysseurasta. Järjestön nimestä saa sellaisen käsityksen, että se kulkee muualla maailmassa jakamassa Raamattuja ihmisille, mutta ainakaan tässä kirjassa ei puhuta uskonnosta mitään. Kirjasta sai sellaisen käsityksen, että Lähetysseura tekee tärkeää ja tuloksellista kehitysyhteistyötä tiiviissä yhteistyössä paikallisten toimijoiden ja järjestöjen kanssa. Nettisivujen mukaan järjestö auttaa 4 735 000 ihmistä vuosittain.

Kasvihuonekaasupäästöjen suurimmat tuottajat ja niistä eniten kärsivät maat.

Meillä eurooppalaisilla ei ole varaa tuntea itseämme hyveellisiksi, vaikka Euroopan päästöt ovatkin vähentyneet. Hyvin suuri osa eurooppalaisten käyttämistä tavaroista tuotetaan Kiinassa (tai muualla Aasiassa), jonne eurooppalaiset siis ovat myös ulkoistaneet niiden valmistamisen aiheuttamat päästöt. Kulutuksen vähentäminen on tärkeää.

Helmet-haaste 31. Kirjassa on vammainen henkilö. Kirjan kahdeksannen luvun nimi on Vammaisinkluusio ilmastonmuutokseen sopeutumisessa: tapaustutkimus Nepalista. Tämä luku (toisin kuin kirjan muut luvut, jotka olivat painavasta sisällöstään huolimatta helppolukuisia) oli kirjoitettu akateemisen tutkimuksen tapaan, joten se oli minusta aika hankalaa luettavaa.

Riikka Saarenpää (toim.): Miten pärjätä ilmastokriisissä? Tositarinoita maailman köyhimmistä maista, 2020. Kirjoittajat: Katri Leino-Nzau, Olli-Pekka Siira, Miia Barrow, Mikko Pyhtilä, Minna Havunen, Ruusa Gawaza, Sanna Raita-aho, Niko Humalisto ja Roosa Rantala. Suomen Lähetysseura. Kannen valokuva: Hannes Honkanen. Ulkoasu ja taitto: Tanja Varonen Graphics. 99 sivua.

Meillä on idea! Yhteiskunnallisen yrittäjyyden opas, 2016

Tämä ohuehko kirja sattui käsiin, joten lukaisin sen, vaikkei yrittäjyys ole itselläni mielessä. Termi 'yhteiskunnallinen yrittäjyys' oli minulle kuitenkin vieras, joten asiaan oli mielenkiintoista tutustua. Yhteiskunnallinen yritys on yritys, joka toimii liiketoiminnallisin perustein, mutta samalla auttaa ihmisiä, tekee luonnolle tai yhteiskunnalle hyvää tai muuta vastaavaa. Tällaisia yrityksiä ovat esimerkiksi designyritys Mifuko (s. 14), joka valmistuttaa Keniassa kiondo-koreja ja korilaukkuja sisustustarkoituksiin, työllistää näin 400 naista Kenian maaseudulla ja suuntaa yli puolet jaettavasta voitostaan köyhyyden vähentämiseen, tai Minduu (s. 22), joka auttaa yhdistämään asiakkaan ja hänelle sopivan terapeutin. Yrittäjänä on varmaan mahtavaa tuntea pystyvänsä tekemään yritystoiminnan ohessa hyvää ja parantamaan maailmaa!

Kirja antaa tällaisen yrityksen perustamiseen hyviä neuvoja. Se etenee idean jalostamisesta huolelliseen suunnitteluun ja idean siirtämiseen paperilta käytäntöön, antaa neuvoja mm. rahoituksen järjestämiseen, kertoo vaikutusten mallinnuksesta ja todentamisesta sekä antaa tapauskuvaukset viidestä yhteiskunnallisesta yrityksestä. En lukenut kirjaa kovinkaan tarkasti, mutta se vaikuttaa asiantuntevalta, monipuoliselta sekä huolellisesti tehdyltä, joten jos itsellä on mielessä hyvä yritysidea ja halua toteuttaa se käytännössä, tästä kirjasesta saa varmasti hyviä neuvoja. Myös sen ulkoasuun on panostettu: kirja on värikäs ja varsin selkeä, ja luvut ovat mukavan lyhyitä.

Meillä on idea! Yhteiskunnallisen yrittäjyyden opas. Toimittaneet Pauliina Liukkonen ja Sanna Ovaska. Kirjoittajat: Pauliina Liukkonen, Kimmo J. Lipponen, Aino Elina Muhonen, Juho Paavola ja Saila Tykkyläinen, 2016. Suomen Setlementtiliitto (Setlementtijulkaisuja 47). Ulkoasu: Jessica Leino. Kuvitukset: John Salinero. Kannen augmented reality: Frans Tihveräinen. 72 sivua.