lauantai 17. huhtikuuta 2021

Susan Herbert: Cats Galore. A Compendium of Cultured Cats, 2015

 

Tämä on kertakaikkisen ihana taidekirja, josta tekisi mieli liittää postaukseen kymmeniä kuvia. Englantilainen Susan Herbert (1945-2014) oli minulle ennestään tuntematon taiteilija, kunnes törmäsin yhteen hänen teokseensa jossakin yhteydessä, ja kirjastosta löytyikin upea yli 300-sivuinen hänen teoksiaan esittelevä kirja.

 

Miau Lisan salaperäinen hymy.

Sandro Botticellin Venuksen syntymä.
 

Kirja koostuu kolmesta osasta: Cats in Art, Cats on Stage ja Cats in the Movies. Kuten nimistä ja kirjan kansikuvasta voi päätellä, Herbert on sijoittanut kissoja ihmisten paikalle länsimaisiin klassikoihin - tauluihin, näytelmiin, oopperoihin ja elokuviin. Useat kirjan alkuperäisteoksista ovat ikonisia, monien tuntemia teoksia, ja suuri osa kirjan viehätyksestä olikin siinä, kun bongaili itselleen tuttuja teoksia ja vertaili niitä mielessään alkuperäisiin tauluihin, joita oli mukana antiikista impressionisteihin, tai elokuvien tai näytelmien kohtauksiin. Mukana oli tosin myös minulle tuntemattomia tauluja, ja varsinkin oopperoiden kohtaukset olivat minulle aika vieraita (tietysti Carmenia lukuun ottamatta), mutta nämäkin maalaukset olivat hienoja ja herättivät halun tutustua alkuperäiseen teokseen.


Jan van Eyckin Giovanni Arnolfini ja hänen vaimonsa.

Jacques-Louis Davidin Marat'n kuolema.


Hihittelin usein kirjaa katsellessani (en sano lukiessani, koska lyhyen esipuheen lisäksi siinä on vain kuvatekstit, jotka nimeävät alkuperäisteokset) - en tiedä, miksi kissat ovat niin mainioita ihmisten paikalla, mutta ne vain ovat. Herbertin kissoissa on jonkinlaista viehättävää vakavuutta, luontevuutta, läsnäoloa ja tosissaan olemista. Lisäksi nämä vesivärimaalaukset ovat valtavan hyvin tehtyjä, Herbertin taito ja loistava tekniikka näkyvät niissä hyvin, samoin innostus maalaamiseen. Kissojen väritys heijastaa oivaltavasti hahmojen luonnetta, ja hauskan, alkuperäisestä poikkeavan yksityiskohdan teoksiin tuovat kissojen hännät. Taulujen hahmojen mahdolliset lemmikkieläimetkin ovat vähän erilaisia kuin alkuteoksissa...


Pidin pienenä Cary Grantin elokuvista, ja tunnistin heti kohtauksen Vaarallisesta romanssista.

Lisäintensiteettiä teoksiin tuo se, että kissat ovat hiljaa (ne eivät mielestäni puhu teoksissa, kuten eivät luonnossakaan) ja ne välittävät siis teoksen draaman vain ilmeillään ja asennoillaan. Herbert on hienosti saanut kissoistaan ilmeikkäitä, vaikka kissojen kasvoissa on paljon vähemmän liikkuvia lihaksia kuin ihmisillä - hänen kissojensa ilmeet ovat kuitenkin täysin luonnollisia, ja ilman vaatteita taulujen kissojen päät saattaisivat esittää oikeita kissoja - ja hän on hienosti myös saanut kissansa näyttämään luontevilta pystyasennossa sekä käsiään tai tassujaan käyttäessään. Omiakin kissoja katseli eri tavalla tämän kirjan jälkeen - millaisia intohimoja ja draamoja noiden keltaisten silmien takana piileekään?



 

Kirja on ulkoasultaan ylellinen: siinä on 326 värikuvaa, joista melkein kaikki ovat koko sivun kokoisia. Kirja oli niin hieno, että tilasin sen itselleni. Täältä löytyy lisätietoja Herbertistä sekä enemmän (ja parempia) kuvia hänen teoksistaan kuin minulla, ja tässä vielä Googlen kuvahaku.


Hamletin Ofelia hulluuden kourissa.


Susan Herbert: Cats Galore. A Compendium of Cultured Cats, 2015. Thames & Hudson. 320 sivua.

keskiviikko 14. huhtikuuta 2021

Pirkko Arhipan kuusi dekkaria

Kiinnostuin tuotteliaan, vuosikymmeniä dekkareita kirjoittaneen jännityskirjailijan Pirkko Arhipan kirjoista noin vuosi sitten luettuani hänen esseensä naisdekkaristeja käsittelevästä kirjasta Murha pukee naista. Luin vasta viime kuussa ensimmäisen hänen kirjansa ja sen jälkeen nopeassa tahdissa viisi muuta, mistä voi päätellä, että pidän niistä. Vaikka yleensä olen suhteellisen hidas lukija, väsyneenäkin luen yksittäisen Arhipan jännärin yhdessä illassa. Ne ovat minusta rentouttavia, vaikka tuntuukin vähän hassulta sanoa tällaista dekkareista - ehkä tämä johtuu Arhipan kirjoitustyylistä, jossa tutustutaan kirjan ihmisiin kaikessa rauhassa. Kirjoitan tässä yhteisesti kaikista lukemistani Arhipoista.


Arhipan dekkareiden vakituiset tapahtumapaikat, Turku ja Naantali ympäristöineen, poikkeavat mukavasti totutusta. Hänen kirjansa kuvaavat tavallisten suomalaisten tavallista elämää ja tavallisia ongelmia, ja oli vaihteeksi kiva lukea tutuista ja helposti tunnistettavista ihmisistä, ympäristöistä ja tapahtumista. Kahdessa kirjassa on kyllä vietetty paljon aikaa myös Kanarialla ja Kuubassa, mutta silloinkin maat on kuvattu suomalaisen turistin näkökulmasta.

Kirjoissa ei demonisoida murhaajia eikä kuvata heitä yksiselitteisen pahoina ihmisinä (yhtä poikkeusta lukuun ottamatta), mikä on myös positiivista. Viiden lukemani Arhipan dekkarin sankari, turkulainen komisario Varpu Ahava, sanookin jossakin kirjoista suunnilleen niin, että hänen kokemuksensa mukaan murhia tekevät aivan tavalliset ihmiset, joiden kestokyky on syystä tai toisesta ylittynyt. Varpulla on itsellään ollut elämässä omat tuskalliset tragediansa, joihin kaikissa kirjoissa viitataan, ja hän on ollut alkoholisti, joten hän ei ole kärkäs tuomitsemaan muita eikä hän järkyty helposti.

Vaikeita asioita ja pahoja tapahtumia kirjoissa kyllä on - perheväkivaltaa, henkistä alistamista, alkoholismia, omistushalua, ahneutta, kateutta, mustasukkaisuutta, mielenterveyden ongelmia... Kirjat ovat hyvin ihmissuhdepainotteisia ja usein eräänlaisia perhekuvauksia, mikä on minulle yksi syy niiden kiinnostavuuteen. Koska kirjat ovat dekkareita, niissä on yksi tai useampi murha, mutta väkivallan määrä niissä on hyvin vähäinen, eikä kirjoissa myöskään ole yksitoikkoista johtolankojen keräämistä ja aikataulujen tarkistamista, vaan poliisit tutustuvat tapauksiin keskustelemalla ihmisten kanssa ja keräämällä tietoa murhatun ja hänen läheistensä elämästä. Tämä tapahtuu lähes aina ihmisten kodeissa, ei poliisiasemalla. Vaikka joskus tuntuikin vähän epätoden-näköiseltä, että poliisien haastattelema murhatun läheinen kertoisi heille oma-aloitteisesti runsaasti lapsuudestaan ja siihenastisesta elämästään, yleensä Arhippa saa tiedot nivotuksi saumattomasti kirjan juoneen ja syvennettyä näin henkilöhahmoja. Näin hänen kirjoistaan tulee myös eräänlainen sosiologinen kuvaus nyky-Suomen yhdestä puolesta.

Jotkut Arhipan kirjojen henkilöt esiintyvät myös muissa hänen kirjoissaan, esimerkiksi yhden Varpu Ahava -kirjan melko suuressa osassa oleva henkilö, juristi Pauliina Kivikoski, on toisen kirjan päähenkilö. Sekä Varpu Ahava että Pauliina Kivikoski ovat keski-ikäisiä, 40-50-vuotiaita, yksin asuvia naisia, mikä on minusta Arhipalta omintakeinen ja virkistävä ratkaisu. Heillä on mutkaton suhtautumistapa miehiin: vaikka heidän seurustelusuhteensa eivät olekaan kovin vakituisia, heillä on miesystäviä enemmän tai vähemmän säännöllisesti, eivätkä he tee suhteiden jatkuvuudesta tai jatkumattomuudesta itselleen ongelmaa. Varpun työtoveri ja ystävä, nuori komisario Tiia, on lesbo, eivätkä hänenkään seurustelusuhteensa ole ongelmattomia. Vaikka Varpu on sympaattinen, taitava ja ystävällinen, hän jää kirjoissa melko piirteettömäksi - muita kirjojen henkilöitä kuvataan  enemmän.

Vaikka pidinkin Arhipan dekkareista, jotkin asiat hänen kirjoissaan tuntuivat liian yksinkertaistetuilta. Kolmessa lukemassani kirjassa (ensimmäisenä dekkarissa Yön syli armoton) esiintyy esimerkiksi sivuhenkilönä nuori, kaunis somalinainen Aisha, joka on hyvin älykäs ja lahjakas opiskelija ja jonka odotetaan valmistuvan yliopistosta hyvin arvosanoin ja saavan hyvän työn. Hänen perheestään sanotaan, että muslimiperheeksi se on suhteellisen vapaamielinen, mutta loppujen lopuksi Aishan vapaus tukahdutetaan kokonaan ja hänet pakotetaan vaimoksi ja äidiksi, jonka jokaista askelta miehet vartioivat. Kirjasta saa sen käsityksen, että Aisha ja hänen perheensä edustavat kaikkia maailman 1,6 miljardia muslimia, mikä on yhtä ongelmallista kuin sanoa yhden kristityn, olipa tämä vaikkapa vanhoillislestadiolainen tai sitten maallistunut ei-uskovainen kristitty, edustavan kaikkia maailman 2,4 miljardia kristittyä.

Jotkut musliminaiset käyttävät huivia, jotkut eivät. Jotkut muslimit juovat alkoholia, jotkut eivät (islam kieltää alkoholin). Jotkut muslimit ovat uskonnollisia, jotkut eivät. Jotkut uskonnolliset muslimit ovat ahdasmielisiä ja tuomitsevia, jotkut uskonnolliset muslimit ovat vapaamielisiä ja suvaitsevaisia. Myös musliminaiset opiskelevat ja käyvät töissä. Melkein kaikki tapaamani musliminaiset ovat näyttäneet liikkuvan yhtä vapaasti kuin muutkin suomalaiset naiset - mikä on tietysti loogista, koska en ole voinut tavata sellaisia naisia, jotka ovat sidottuja kotiinsa, mutta se kertoo kuitenkin siitä, että islamille uskontona ei ole ominaista naisten vapauden rajoittaminen, vaan tällainen on tapauskohtaista, kuten kaikissa muissakin uskonnoissa. Arhipan kirjoissa on toki esimerkkejä myös siitä, miten kantasuomalaisten naisten vapautta ja itsemääräämisoikeutta on rajoitettu, mutta naisten vapauden rajoittamisen ei tästä huolimatta esitetä niissä olevan suomalaisen kulttuurin tai uskonnon ominaispiirre. Muslimit kannattaa nähdä yksilöinä eikä stereotyyppisen ryhmän edustajina, kuten kaikki muutkin ihmiset.

Myös Kihlaava kuolema -kirjan nuori ADHD-nainen Onerva tuntui aika karikatyyrimäiseltä ja liioitellulta.

Vaikka nämä mutinat veivät kirjoituksesta aika paljon tilaa, olen yleensä ottaen pitänyt lukemistani Arhipan dekkareista ja myös niiden maailmankuvasta ja asenteista, ja luen niitä varmasti lisääkin - valinnanvaraa riittää, sillä vuonna 2017 ilmestyi silloin 82-vuotiaan Arhipan 38. kirja. Tässä vielä erään kirjan kansiliepeen luonnehdinta, joka kuvaa kirjoja mielestäni hyvin: Arhipan jännitysromaanien tunnusmerkkejä ovat perinteinen dekkarirakenne, eloisa arjen kuvaus sekä ajankohtaisiin aiheisiin paneutuvat teemat. Olen lukenut Arhipan kirjoja sen mukaan, miten niitä on osunut käsiin kirjaston hyllystä, en ilmestymisjärjestyksessä, mikä on toiminut ihan hyvin.

Arhipan kirjoista löytyy useita bloggauksia, esimerkiksi täältä: Tarukirja, Kirjan pauloissa, Kirjavinkit, Sinimarjan matkassa, Villasukkamurmelin kirjablogi, Tuulevin lukublogi, Kuristava kirsikka, Kirjaviidakko, Kirsin kirjanurkka.

Tässä lukemani Arhipan kirjat lukujärjestyksessä (kaksi olen jo palauttanut kirjastoon, joten niistä ei ole kuvaa). Kirjojen kustantaja on Mäkelä.

Kulki kuolema puistotietä, 2015
Yön syli armoton, 2003
Valkealla varsalla, ruskealla ruunalla, 2005 (kansi: Heli Leino)
Lukinmerkki, 2007 (ei tietoa kannen tekijästä tai se on kirjastotarran alla)
Kyyn punainen maito, 2006 (kansi: Heli Leino)
Kihlaava kuolema, 2012 (ei tietoa kannen tekijästä tai se on kirjastotarran alla)

Edit 14.4.21, 15.4.21, 17.4.21.

maanantai 12. huhtikuuta 2021

Noel Streatfeild: Talo rannikolla, 1974 (The House in Cornwall, 1940)

Tämä omasta hyllystä löytynyt lasten tai nuorten seikkailukirja kertoo englantilaisen Chandlerin perheen neljästä sisaruksesta, 14-vuotiaista kaksosista Sorrelista ja Johnista, 12-vuotiaasta Wishistä ja muistaakseni 10-vuotiaasta Edwardista (Sorrel ja Wish ovat tyttöjä, ihanat nimet). Lapset eivät ole kesälomallaan voineet mennä tavalliseen tapaan Sydney-sedän ja Ann-tädin luokse, koska näiden tyttärellä on todettu tulirokko. Sen sijaan heidät on lähetetty isän velipuolen Murdock-sedän luokse, jota he eivät ole koskaan tavanneet. Murdock on asunut kauan Liviassa ja auttanut Livian diktaattoria Manoffia tekemään vallankumouksen, mutta sitten kuninkaallinen perhe on taas palannut valtaan ja nyt Murdock ja Manoffi asuvat Englannissa Murdockin linnamaisessa talossa, jonne lapset saapuvat lukittujen porttien kautta. (Lasten vanhemmat ovat kirjassa hämmentävän olemattomia, mutta he ovat ilmeisesti silti elossa.)

Jo kirjan alkusivuilla siis viritellään jännitystä ja salaperäistä tunnelmaa, joka vain tihenee talossa. Kaikki palvelijat ovat livialaisia, eniten lasten kanssa oleva miespalvelija on täysin mykkä, lasten harvoin tapaama Murdock on ankara ja pelottava ja heidän vain yhden kerran tapaamansa Manoffi erittäin epämiellyttävän tuntuinen ihminen. Talon puutarhan ulkorakennuksessa sanotaan hoidettavan lavantautia sairastavaa puutarhuria, ja lapsia kielletään ankaran rangaistuksen uhalla menemästä sinne.

Lomassa on hyviäkin puolia - heistä huolehtiva livialainen naispalvelija Katja on ystävällinen ja kiltti, ja lapset tekevät uimaretkiä läheiselle lahdelle Katjan ja mykän miespalvelijan seurassa. Pian he kuitenkin huomaavat olevansa täysin ulkomaailmasta eristettyjä ja käytännössä vankeja: heitä estetään tapaamasta ketään ulkopuolista, taloon ei tule lehtiä eikä siellä ole radiota. Kummallisinta on, että ulkorakennuksesta kuuluu lapsen itkua. Toimeliaat nuoret ottavat pelkonsa voittaen asioista rohkeasti selvää, ja vaarallisten tilanteiden ja jännittävien tapahtumien jälkeen asiat selviävät.

Lapset olivat luonteiltaan mukavan erilaisia. Kirja oli nopeatempoista ja hauskaa luettavaa, ja sen nuoret sankarit olivat sympaattisia ja neuvokkaita ja auttoivat toisiaan - kaikkia tarvittiin tilanteesta selviämiseen. Kirjassa ihmetytti kuitenkin se, että aika usein lapset vaativat itseltään rohkeutta ja pelon kätkemistä; Ann esimerkiksi yritti kovasti olla itkemättä, vaikka olisi ollut peloissaan tai huolissaan, ja Sorrel, joka osoittautui loppujen lopuksi hyvinkin rohkeaksi, moitiskeli itseään alussa ja myöhemminkin liiasta pelkuruudesta. Ehkä tämä teema liittyy kirjan julkaisuajankohtaan.

Kirja on Aila Meriluodon kääntämä, ja käännös olikin oikein sujuva. Kansikuva on Maija Karman.

Noel Streatfeild: Talo rannikolla, 1974 (The House in Cornwall, 1940). WSOY. TaskuSet-sarja. Suomentaja: Aila Meriluoto. Kansi: Maija Karma. 140 sivua.

lauantai 10. huhtikuuta 2021

Hanna-Leena Helavuori & Kaisa Korhonen: Kiihottavasti totta, 2008

Löysin tämän kirjan kirjaston poistomyynnistä viime vuonna (luin sen vasta nyt) ja ostin sen itselleni, koska se sopi näytelmähaasteen teemaan. Kaisa Korhonen oli minulle tuttu vain epämääräisesti nimenä, johon liitin jonkinlaisen hurjuuden mielikuvan. Innokkaat teatteriharrastajat tuntevat hänet varmasti paremmin, onhan hän ohjannut näytelmiä jo yli 40 vuotta ja toiminut Tampereen yliopiston näyttelijäntyön laitoksen ja Teatterikorkeakoulun ohjaajantyön professorina sekä ollut muutenkin aktiivinen kulttuurivaikuttaja. Hanna-Leena Helavuori, joka on haastatellut kirjaan Korhosta ja näyttelijöitä ja kirjoittanut arviot Korhosen 2000-luvun ohjaustöistä, on mm. Teatterimuseon johtaja ja yliopisto-opettaja.

Minulla ei ollut kovin suuria odotuksia tämän kirjan suhteen (kansikin vaikutti aika valjulta), mutta ajattelin, että ainakin kokeilen sen lukemista, ja - kuten niin usein - kokeileminen kannatti. Ensimmäisillä noin 90 sivulla Korhonen kertoo mm. ohjausperiaatteistaan, suhteestaan näyttelijöihin ja muihin teatteriesityksen tekemisessä mukana oleviin ihmisiin, joiden ammattitaitoa ja luovuutta hän arvostaa suuresti, tilan ja esineiden merkityksestä esityksessä, valtakysymyksistä, harjoitusprosessista ja paljosta muusta. Minulle oli yllätys, että hänen elämässään ja työssään on ollut paljon mukana tietynlainen lapsuudesta peräisin ollut epävarmuus ja jopa alemmuudentunto, mutta siitä huolimatta (ehkä jopa sen takia?) hän on tehnyt rohkeasti täysin omanlaisiaan projekteja. Hänen elämänsä ja työnsä on kulkenut sykleinä, joiden aikana hän on käsitellyt ohjaustöissään itselleen eri aikoina tärkeitä teemoja, jotka ovat liittyneet myös tiettynä aikana yleisesti tärkeisiin asioihin.

Kysehän on simulaatiosta, leikitään että -prosessista. Jokainen ohjaaja määrittelee itselleen aiheen jota uskoo voivansa käsitellä tämän tekstin kautta. Ohjaajien käytössä on ammattinäyttelijöitä. Leikistä tulee useimmiten täyttä, kiihottavaa totta. Se että samasta materiaalista syntyy niin erilaisia, omalla tavallaan relevantteja esitysaihioita, on kerta toisensa jälkeen yhtä häkellyttävää. Kirjailija antaa kertomuksen, ohjaaja aiheen. Hyvä teksti taipuu minkälaiseksi muodoksi tahansa, jos ohjaaja antaa sen läpäistä itsensä. Jos hän on kokonaispersoonana läsnä, jäljestä tulee ehdottoman alkuperäistä. (61)

Oli yllättävää, että kirja herätti minussa niin paljon vastakaikua, koska olen enemmänkin lukija kuin teatteriesitysten katsoja (vaikka pidänkin teatterissa käymisestä, käyn aika harvoin katsomassa näytelmiä) ja tässä kirjassa oli nimenomaan kyse esitystaiteesta, siitä miten teksti ja esitys muuntuu eri asioiden vaikutuksesta. Ehkä tässä kiinnosti se, että Korhosen teksti oli niin avointa, henkilökohtaista, rehellistä, aiheestaan innostunutta, uutta etsivää ja kiihottavasti totta. Siinä näkyy vuosikymmenien kokemus ja ajattelu, ja minusta se oli oikein mielenkiintoinen kuvaus teatterintekemisen prosessista ja yleisemmin toiminnasta ihmisten kanssa. Löysin siitä usein myös yhtymäkohtia omaan ajatteluuni ja joskus myös työhöni.

Korhosen osuuden jälkeen kirjassa pääsevät ääneen myös monet Korhosen kanssa työskennelleet näyttelijät, dramaturgi Seppo Parkkinen ja pukusuunnittelija Sari Salmela. Kirjassa on noin sadan sivun pituinen kuvaliite yhdeksästä Korhosen 2000-luvulla ohjaamasta näytelmästä, joiden esityskuvista välittyy näytelmien tunnelman intensiivisyys ja näyttelijöiden heittäytyminen, Helavuoren analyysit näistä näytelmistä (noin 50 sivua) ja Helavuoren muotokuva Kaisa Korhosesta ohjaajana. Kirja on oikein hyvin tehty (Helavuori on tehnyt suuren työn!) ja myös muut osuudet olivat ihan kiinnostavia, mutta Korhosen kuvaus työstään jäi minulle tämän kirjan parhaaksi anniksi. Kirjaa voi hyvin suositella kaikille teatterintekemisestä ja tietysti varsinkin ohjauksesta kiinnostuneille. Liitteessä on Kaisa Korhosen regiografia (opin uuden sanan) eli hänen ohjauksensa yli 40 vuoden ajalta kaikkine tekijätietoineen.

Hanna-Leena Helavuori & Kaisa Korhonen: Kiihottavasti totta, 2008. Like. 295 sivua (mukaan lukien kuvat) liitteitä lukuun ottamatta.

maanantai 5. huhtikuuta 2021

Blogini yksivuotissynttärit

Aloitin blogini pitämisen vuosi sitten. Olen vuoden aikana käynyt läpi erilaisia osin päällekkäin meneviä vaiheita, joista tässä muutama.

Osaanko kirjoittaa? Tunnen usein bloggauksia kirjoittaessani törmääväni kirjallisen ilmaisukykyni rajoihin. Haluaisin kirjoittaa vaikkapa syvällisemmin, elävämmin, henkevämmin, hauskemmin ja huomiokykyisemmin. Joskus on parempi kirjoitusfiilis, joskus huonompi, eikä tämä välttämättä riipu ollenkaan luetusta kirjasta. Mutta toisaalta, äänellään se variskin laulaa, ja ainakin kirjoitan kirjasta jotakin ja kerron sen olemassaolosta, ja joskus olen ihan tyytyväinen bloggauksiini. Tämä ongelma on saanut minut arvostamaan yhä enemmän kirjailijoita, jotka kirjoittavat ehkä satoja sivuja sujuvaa, koherenttia ja mielenkiintoista kaunokirjallista tai tietotekstiä, sekä kanssabloggareita, jotka kirjoittavat muun elämän ohessa harrastuksenaan usein oikein taidokkaita, ajateltuja ja hyvin kirjoitettuja kirjapostauksia. Ja itse tykkään lukea hyvin erityylisiä kirjabloggauksia, tiiviitä tai rönsyileviä, henkilökohtaisia tai analyyttisiä, joten kannattaa varmaan asennoitua niin, että blogikirjoitukset saavat olla sellaisia kuin ovat. (Ja ihan tekninen ongelma: pidän monia sellaisia sanoja yhdyssanoina, jotka tarkistettaessa pitäisi kirjoittaa erikseen.)

Löysin sisäisen klikkijournalistini. Yhdessä vaiheessa tarkkailin innostuneena blogini kävijämääriä ja eri postausten klikkausmääriä ja pohdin jopa, pitäisikö minun alkaa lukea enemmän sellaisia kirjoja, joiden bloggauksia klikataan enemmän (erot saattavat olla monikymmenkertaisia). Onneksi pääsin aika pian tämän vaiheen ohi - aloitin bloggaamisen, koska halusin kertoa hyvistä lukukokemuksistani muillekin, joten minulle on edelleen tärkeintä lukea sellaisia kirjoja, joita haluan lukea ja joista odotan pitäväni tai jotka tuntuvat minusta tavalla tai toisella kiinnostavilta. Jos bloggaukseni kiinnostavat jotakuta muutakin, hienoa, jos eivät kiinnosta, niin siitä ei loppujen lopuksi ole haittaa minulle eikä muille (ja koska bloggaukset ovat netissä useamman vuoden, ne saattavat myös myöhemmin löytää jonkun kiinnostuneen). Lisäksi olen todella huono arvioimaan sitä, mitkä kirjat kiinnostavat muita.

Haluanko kirjoittaa? Alkuvaiheessa kirjoitin reippaasti ja tunnollisesti jokaisesta lukemastani kirjasta (lukuun ottamatta neljää tai viittä, joiden tekstinkäsittelyohjelmaan kirjoittamani tekstit vahingossa tuhoutuivat ja joita en jaksanut enää kirjoittaa uudelleen, ja paria ammattikirjaa). Vuodenvaihteessa minulle tuli kuitenkin 1-2 kuukauden totaalinen kirjoitusjumi, ja vaikka ajattelinkin kirjoittaa silloin lukemistani kirjoista jälkikäteen, en vain ole jaksanut tehdä sitä, mikä on harmi, koska niiden joukossa oli muutamia oikein hyviä kirjoja.
          Nyt olen lieventänyt vaatimuksiani - en voi olla lukematta, mutta jos elämässäni on paljon muuta, minulla ei välttämättä ole energiaa kirjoittaa kaikesta lukemastani. Esimerkiksi nyt olen saanut uuden kiinnostavan työn, mikä on tosi hienoa, mutta työ vie aikaisempaa enemmän aikaa ja aivokapasiteettia, ja minulla on myös pari muuta isompaa asiaa kesken (mikä on vähentänyt myös muiden blogien lukemista). Ja joskus haluan ihan vain lukea kirjoja tekemättä niistä tiliä kenellekään. Eli blogin pitää tarvittaessa joustaa, vaikka periaatteessa haluaisinkin kirjoittaa jokaisesta lukemastani kirjasta, koska kaikki kirjat ansaitsevat päästä esille.
          Ihan alkuvaiheessa minun oli myös tavallaan helpompi kirjoittaa, koska ajattelin, että ei blogiani kuitenkaan kukaan lue, joten minulla ei ollut myöskään mitään suorituspaineita, vaikka toki pyrinkin kirjoittamaan järjellisiä tekstejä. Mutta hei, jos omassa blogissaan ei voi kirjoittaa vapaasti ja omana itsenään, niin missä sitten? Kysymyshän on lähinnä omasta asenteesta.
         Ja yksi hyvin tärkeä syy blogikirjoittamiseen on se, että kirjoista kirjoittaminen auttaa minua miettimään lukemaani kirjaa tarkemmin ja syvällisemmin ja muistamaan sen paremmin. Löydän kirjoittaessani joskus ihan uusia puolia ja näkökohtia kirjasta, samoin jokin kommentti voi avata siitä jotain uutta. Vaikka joskus mietinkin jostakin kirjasta, että mitähän tästä kirjoittaisi, enkä välttämättä löydä siitä kovin oivaltavaa sanottavaa, saan kirjoitusprosessista usein itselleni jotakin ja kirjoittaminen tuntuu ainakin jälkikäteen palkitsevalta.

Olenko normaali? Pidän monista sellaisista kirjoista ja kirjallisuudenlajeista, joita ei ainakaan monissa muissa kirjablogeissa kovin paljon lueta: näytelmistä, novelleista, vanhoista kirjoista, elämäkerroista, tietokirjoista, lasten ja nuorten kirjoista... Mutta toisaalta joidenkin muidenkin blogien kirjavalikoima on hyvinkin eklektinen ja vaihteleva, ja ainakaan blogistani ei voi sanoa, että luen pelkkiä uutuuksia ja samoja kirjoja kuin kaikki muutkin (joidenkin vanhojen kirjojen kohdalla tuntuu kyseenalaiselta, onko kukaan muu nykysuomalainen lukenut niitä). Eli en ole normaali, mutta ei se mitään - maailmaan mahtuu monenlaisia ihmisiä ja kirjablogimaailmaan monenlaisia bloggaajia, ja monimuotoisuus on sekä luonnossa että kulttuurissa hyvä asia.

Yllättäviä asioita. En ole ollut niin energinen, että olisin tehnyt vuodenvaihteessa tilastoja ja taulukoita lukemistani kirjoista, vaikka niitä onkin hauska lukea muiden blogeista. Sivupalkissa olevista tunnuksista näkyy kuitenkin joitakin yleisiä trendejä, vaikkei tunnuksien käyttö postauksissani olekaan sataprosenttisen täsmällistä.
          Postauksia on ollut vuoden aikana yhteensä 158 (mukana on näytelmähaasteeseen osallistumisen vuoksi monia yksittäisen näytelmän bloggauksia). Minulle oli yllätys se, että luen tietokirjoja vähemmän kuin olisin luullut, ja myös se, miten monen lukemani kirjan alkukieli on ollut englanti (maa saattaa tietenkin olla englanniksi kirjoittavilla Iso-Britannia, Yhdysvallat, Irlanti, Australia, Uusi-Seelanti, Intia, Etelä-Afrikka tai vaikka Zimbabwe). Lukemissani kirjoissa on kuitenkin ollut yhteensä 14 eri alkukieltä suomi mukaan lukien.
          Olen lukenut 2000-luvulla julkaistuja kirjoja enemmän kuin olisin odottanut, reilun neljänneksen luetuista eli yli 40 kirjaa, mutta olen lukenut myös jokaiselta 2000-lukua edeltävältä vuosikymmeneltä 1840-luvulle(!) asti jotakin, vaikkapa vain yhden näytelmän. Yksi aika hämmentävä ja kummallinen, täysin satunnainen seikka on se, että taaksepäin mentäessä olen lukenut 1900-luvun parittomilla vuosikymmenillä aina suuremman määrän kirjoja kuin parillisilla vuosikymmenillä, vaikken ole millään tavalla pyrkinyt tähän. Blogitilastoissa haun avainsanoja on myös ollut koko ajalta vain neljä (joista yksi ei edes liity mihinkään lukemaani kirjaan!), vaikka olen muiden blogeista saanut sellaisen käsityksen, että niitä olisi enemmän.

Onko bloggaus kivaa? On, vaikkei se aina olekaan helppoa. On hauskaa kertoa hyvistä ja joskus huonommista kirjakokemuksistaan muille ja intoilla joskus hyvinkin oudoista kirjoista. Bloggaus on tuonut lukulistalleni uusia kirjoja (esimerkiksi ne useat hienot näytelmät, jotka olen vuoden aikana lukenut, mutta myös jotkin muut kirjat). On hienoa olla osa kirjoista ja maailmasta kiinnostuneiden, humaaneiden kirjabloggareiden joukkoa. On kiva, että blogini on löytänyt lukijoita, vaikkeivät lukemani kirjat olekaan ihan kuuminta hottia - kiitokset kaikille lukijoille, kävijöille ja kommentoijille!


tiistai 30. maaliskuuta 2021

Juha Kuisma: Tupenrapinat. Idiomeja ajan uumenista, 2015

Tähän kirjaan on koottu Juha Kuisman Helsingin Sanomien vuosina 2007-2009 Kuukausiliitteeseen kirjoittamia kielikolumneja sekä aivan uusia kirjoituksia, joissa hän kertoo suomen kielen eri idiomien lähtökohdista. Idiomin hän määrittelee "sanontatavaksi tai ilmaisuksi, jota ei voi ymmärtää sen yksittäisten sanojen merkityksen perusteella". Kuisman kirjoitustyyli on sujuvaa ja helppolukuista, ja idiomien esittely aakkosjärjestyksessä tekee kirjasta helppokäyttöisen. Yhteensä sanontoja on kirjassa ehkä parisataa.

Kielistä ja miksei myös kansatieteestä tai historiasta kiinnostuneelle tämä on mielenkiintoista ja hauskaa luettavaa: kirjasta selviää, mistä ovat lähtöisin esimerkiksi sellaiset sanonnat kuin lehmänkaupat, kautta rantain, saada jauhot suuhun, haukkua pataluhaksi ja vakka kantensa valitsee. Mukana oli muutama sellainenkin idiomi, jota en tuntenut, kuten haisee kuin ruonan raato, urheilutermi saada kuparinen rikki, tai olla oraitten päällä, jota kuulin käytettävän pari viikkoa kirjan lukemisen jälkeen.

Kirjaa lukiessa huomasi, miten paljon värikkäitä ilmaisuja suomen kielessä on (eikä tässä kirjassa tietenkään ole läheskään kaikkia suomen idiomeja, vaikka paljon onkin) ja miten sujuvasti minäkin käytän monia niistä tai ainakin ymmärrän niiden merkityksen, vaikken välttämättä tiedä mitään siitä, mitä ne ovat alun perin tarkoittaneet. Alkuperän tunteminen ei tietysti ole tarpeenkaan niiden käyttämiseksi (ja joskus, vaikkakin harvoin, se voi tuntua jopa häiritsevältä), mutta se antaa lisää ulottuvuuksia sanontoihin, ja sanontojen alkuperästä oli mukava lukea. Kuisma sanoo, että idiomit ovat kielen kovia kohtia, jotka kuluvat hitaasti, ja monet idiomit liittyvätkin alunperin talonpoikais- tai jopa metsästäjäkulttuuriin ja sen käytäntöihin. Vaikka alkuperäiset tavat olisivat unohtuneet, ne elävät sanonnoissa.

Kirja herätteli mukavasti ajattelemaan, että näitä hauskoja sanontoja voisi käyttää enemmänkin ja tuoda näin elävyyttä puheeseen tai kirjoituksiin. Se sai myös miettimään, miten vaikeaa vieraan kielen erinomainen osaaminen on: suomalaiset idiomit liittyvät niin tiiviisti suomalaiseen kulttuuriin ja Suomen historiaan, että on suomalaisena tavallaan kasvanut niihin kiinni. Vieraan kielen idiomien hallitseminen ja niiden merkitysvivahteiden ymmärtäminen on vaikeaa, koska ne ovat niin läheinen osa mennyttä tai nykyistä arkielämää ja kansankulttuuria, että niissä ei ole kyse vain kielen oppimisesta vaan kokonaisen kulttuurin ja elämäntavan ymmärtämisestä ja oppimisesta (mitä kielen oppiminen tietysti aina jonkin verran on, mutta sanonnoissa vielä enemmän kuin muuten).

Maahenki-kustantamo on julkaissut viime vuosina monia mielenkiintoisen tuntuisia kirjoja, kiitokset sille tästä kirjasta.

Kirjasta on kirjoitettu myös ainakin Kiiltomadossa ja Annelin kirjoissa.

Juha Kuisma: Tupenrapinat. Idiomeja ajan uumenista, 2015. Maahenki. Ulkoasu Marko Mäkinen. 176 sivua.

tiistai 23. maaliskuuta 2021

Terry Pratchett: Suuri ajomatka. Onttujen ensimmäinen kirja, 2005 (Truckers, 1989)

Luin nuorena aikuisena muutaman Terry Pratchettin Kiekkomaailma-sarjan kirjan. En muista niiden juonista enää paljonkaan, mutta ne kertovat fantasiamaailmasta, joka vertautuu meidän maailmaamme, ja niissä Pratchett kommentoi satiirisesti omaa maailmaamme. Huomasin hiljattain, että Pratchett on kirjoittanut myös nuorten fantasiaa, ja ainakin tämän kirjan ajatussisällössä on paljon samaa kuin Kiekkomaailma-kirjoissa.

Tämä trilogian ensimmäinen osa kertoo ontuista, hyvin pienistä olennoista, jotka elävät paljon vähemmän aikaa kuin ihmiset, mutta niin nopealla tahdilla, että heidän vuotensa vastaa kymmentä ihmisvuotta. Kirjan alussa pieni kymmenkunnan ontun ryhmä, jossa on vain kaksi nuorta jäsentä, metsästäjä Masklin ja nuori nainen Grimma ja muut vanhuksia, heidän joukossaan johtaja Torrit ja Morkkisen mummo, käy häviävää taistelua luonnonvoimia, nälkää ja petoja (hiiriä, rottia ja kettuja) vastaan. Pelastaakseen ryhmänsä Masklin saa ontut kapuamaan kuorma-auton kyytiin, jolloin he päätyvät Kauppaan, jossa he tapaavat tuhansien onttujen hyvinvoivan yhteisön.

Kaupan onttuyhteisö on sukupolvien ajan asunut Kaupassa ja lähes kaikkien sen jäsenten on mahdotonta uskoa, että Ulkopuolellakin voisi olla jotakin. Uskovathan he Kaupan perustaneeseen Velj. Arnoldiin (perust. 1905), jonka Onttujen kirja sanoo määränneen, että Kaupassa on Kaikki Yhden Katon Alla. Kauppa on siellä asuville ontuille maailma ja maailmankaikkeus, ja he ovat mukauttaneet kaiken tietonsa ja uskontonsa sen mukaan, mitä he tietävät Kaupan perustajasta ja mitä he ovat lukeneet Kaupassa olevista kylteistä.

Vaikka Kaupan ontuilla on ruokaa ja suojaa riittämiin, he ovat jakautuneet eri osastoihin (Paperuksiin, Rautalaisiin, von Herckuihin...), jotka taistelevat keskenään aina välillä ja ovat ennen taistelleet paljon pahemminkin. Ovathan ontut monimutkaisia olentoja. Ontuille kuitenkin selviää, että Kauppa aiotaan tuhota lähiaikoina, jolloin tahtomattaan johtajaksi valitun Masklinin on yhdistettävä riitaisat ontut ja kehitettävä ratkaisu siihen, miten kaikki parituhatta onttua pääsevät turvaan. Toivoa herättää se, että ontut pystyvät joustamaan yhteisen uhkan edessä.

Tarinan puitteissa Pratchett kommentoi - muun muassa - uskonnollisuutta ja virallista uskontoa (melkoisen epäkunnioittavasti), maailmankuvien muotoutumista ja niiden todenpitävyyttä, virallista ja epävirallista johtajuutta, vanhoista asenteista kiinni pitämistä, sukupuolia koskevia asenteita ja todellisuutta, tiedon hankkimista ja sen luotettavuutta, taikauskoa, sodankäyntiä, yhteistyötä sekä suhtautumista eri lajeihin (kuten ihmisiin, joita ontut pitävät varsin tyhminä), kirjoja, sanojen voimaa ja sitä, että pystyisimme parempaankin.

Masklin oli aina ollut sitä mieltä, että jos vain ajatteli riittävästi, oli mahdollista saada kaikesta selvää. Vaikkapa tuuli. Se oli aina aiheuttanut hänelle päänvaivaa, kunnes eräänä päivänä hän oli tajunnut, että senhän aiheutti puiden heilunta. (103)

Kirjaa ei ole mielestäni suunnattu pienille lapsille (varsinkin kun alku on aika raju), vaan enemmänkin nuorille, joilla on jo tietoa maailmasta ja jotka osaavat lukea myös rivien välistä. En tiedä, millaisena nuori lukija kokisi tämän tarinan - se on myös puhtaana seikkailuna nopeatempoinen ja kiinnostava - mutta ainakin aikuislukijana luin tämän nimenomaan vertauksena omasta maailmastamme ja tavoistamme, ja sellaisena se oli minusta oivaltava ja sai miettimään, miksi uskomme niihin asioihin, joita pidämme tosina ja mitä perusteita meillä on uskomuksillemme. Kirja oli myös tarinana hyvä ja usein hauska, eli ei yhtään hassumpi lukukokemus.

Ja sillä aikaa kun ne odottivat, Masklin ajatteli, me unohdimme niistä kaiken, me unohdimme kaiken itsestämme ja elimme onkaloissa maan sisällä. (141)

Suomentaja Katja Ruunaniemi on tehnyt oikein hyvää työtä, hän on kääntänyt monet nimet hauskasti ja tavoittanut hyvin myös kirjan eri tyylit. Kannen kuva on itsessään hieno, mutta ontut eivät siinä ole vaatetusta lukuun ottamatta ulkonäöltään sellaisia millaisiksi heidät kirjassa kuvataan, eikä kirjassa ole myöskään kannessa kuvatun kaltaista kohtausta.

Terry Pratchett: Suuri ajomatka. Onttujen ensimmäinen kirja, 2005 (Truckers, 1989). Karisto. Suomentaja: Katja Ruunaniemi. Kannen kuva: David Wyatt. 250 sivua.

perjantai 19. maaliskuuta 2021

Sheila Hocken: Emma ja minä, 1978 (Emma and I, 1977)

Tässä omaelämäkerrallisessa kirjassa kirjoitusaikaan kolmikymppinen englantilainen Sheila Hocken kertoo elämästään sokeana. Hänen sokeutensa oli isältä saatua perinnöllistä harmaakaihia, joka eteni asteittain hänen lapsuudestaan lähtien, niin että hänen varhaisimmatkin näkömuistonsa olivat sumuisia. Kaksikymmentävuotiaana hän oli kokonaan sokea. Nykyään tällainen silmävamma voitaisiin varmaan korjata helposti leikkauksella, mutta isälle oli tehty useita ja Sheilalle yksi tulokseton leikkaus, ja veli oli menettänyt leikkauksen takia näön kokonaan toisesta silmästään, joten perhe ei enää halunnut kokeilla silmäkirurgiaa.

Sheilan lisäksi hänen koko perheellään, isällä, äidillä ja isoveli Grahamilla, oli näkövamma, niin etteivät isä ja äitikään pystyneet näkemään juuri mitään. Sokeudesta ei perheessä kuitenkaan puhuttu, vaan sitä pidettiin vain elämän tosiasiana, ja lapset kasvatettiin mahdollisimman riippumattomiksi ja omatoimisiksi näkövammastaan huolimatta. Sheila kävi tavallista koulua ja olisi halunnut elää samanlaista elämää kuin ystävänsäkin, vaikkei näkövammansa takia useinkaan pystynyt tähän.

Aikuisena Sheila koulutettiin sokeille sopivaan ammattiin puhelunvälittäjäksi ja hän sai töitä. Hän kuitenkin häpesi sokeuttaan eikä tahtonut ihmisten kiinnittävän siihen huomiota, ja lisäksi itsenäinen liikkuminen kaupungilla oli hyvin vaikeaa, minkä takia hän eristäytyi.

Kaikki muuttui paremmaksi, kun hän sai opaskoirayhdistykseltä opaskoiran, Emman: Emma oli mahdollisuus koko ajan suurempaan riippumattomuuteen ja itsenäisyyteen ja teki eläimiä rakastavan Sheilan elämästä muutenkin paljon hauskempaa. Emma oli melkoinen persoonallisuus ja hyvin älykäs - kirjassa on monia esimerkkejä tästä - ja sen avulla Sheila onnistui kävelemään kotikaupunkinsa Nottinghamin ihmisvilinässä pelkäämättä auton alle jäämistä tai törmäämistä ihmisiin tai esineisiin, mikä helpotti töissä käymistä ja asiointia tietysti paljon ja antoi Sheilalle itseluottamusta. Hän opiskeli kirjoittamista ja sokeille suunnatuilla iltakursseilla meikkaamista ja ompelua, kävi kertomassa muilla paikkakunnilla Emman kanssa opaskoiratoiminnasta, muutti omaan asuntoon ensin kämppiksen kanssa ja asui sitten itsenäisesti sekä rakastui.

Kirja on sympaattinen kertomus elämästä sokeana, muiden ihmisten ylihuolehtivista asenteista sokeita kohtaan, sokeiden elämää helpottavista asioista (esimerkiksi jo tuohon aikaan oli ilmaisia kasettikirjoja sokeille, ja Sheila lukikin paljon), pyrkimyksestä riippumattomuuteen vammasta huolimatta, sekä tietenkin opaskoirista yleensä ja erityisesti Emmasta, josta tuli Sheilalle valtavan tärkeä ja joka teki hänen elämästään paljon onnellisempaa. Kirjan kirjoitustapa on aika neutraalia ja toteavaa eikä kovin tunteisiin vetoavaa, ja sen ihmiskuvat jäävät aika pintapuolisiksi, mutta kirja on sujuvaa luettavaa, täynnä kiinnostavia yksityiskohtia ja tapahtumia ja myös hauska, joten sitä voi hyvin suositella aiheesta (sokeudesta tai koirista) kiinnostuneille.

Sheila Hocken: Emma ja minä, 1978 (Emma and I, 1977). Femi, Suuri naistenkerho / Suuri Suomalainen Kirjakerho Oy. Suomentaja: Anja Haglund. Kansi: Paula Hietaranta-Järveläinen. 236 sivua.

sunnuntai 14. maaliskuuta 2021

Rauhannobelistit 1907 - Fredrik Bajer: Herr Kapitals omvändelse, 1871 sekä Spanmåls-ön och Kol-ön. En liten skyddstulls-bild, 1873 (1880)

Tämä teos on sarjassamme todella yllättäviä vanhoja kirjoja (kirja laajasti ymmärrettynä; nämä tarinat on julkaistu ensin lehdessä, ja tämä kirjanen on vain 48 sivua pitkä). Tanskalainen kirjailija ja poliitikko Fredrik Bajer (1837-1922) sai Nobelin rauhanpalkinnon yhdessä Klas Pontus Arnoldsonin kanssa vuonna 1907, varmastikin täysin ansaitusti - hänen aloitteensa perusteella perustettiin Maailman rauhantoimisto (IBP tai BIPP) Berniin vuonna 1891 sekä Pohjoismaiden parlamenttienvälinen liitto vuonna 1907. Vasemmistolaisena kansanedustajana hän puolusti naisasiaa ja yleistä maailmanrauhaa.

Kaksi muuta saatavilla ollutta Bajerin kirjaa, Norden som republik: några ord om Nordens enhets- och frihetsmål (1879) sekä Befästningsfrågan, parlamentarismen och den förenade Venstern i Danmark: politiska bref (1876) kuulostivat minusta vähän tylsiltä. Sen sijaan nämä, "Herra Kapitaalin kääntymys" ja "Viljasaari ja Hiilisaari. Pieni suojatullikuvaelma" kuulostivat enemmänkin mahdollisesti hauskalta satiirilta, joten tilasin kirjan kaukolainana. Satiiria nämä eivät kuitenkaan olleet, vaan allegorisia taloustieteellisiä kertomuksia, ja siinä näiden yllättävyys ja viehättävyys juuri olikin: en ole varmaan koskaan lukenut tai edes kuullut kansantaloustieteen käsitteiden havainnollistamisesta kaunokirjallisessa muodossa.

Tästä syystä näitä voinee pitää kansanvalistuksena (tai näkökulmasta riippuen propagandanakin), ihmisten elämään paljon vaikuttavien taloudellisten ja yhteiskunnallisten tekijöiden esittämisenä ymmärrettävässä muodossa. Tietysti ne yksinkertaistavat aihettaan paljon, mutta niin tekevät myös tutkijoiden taloustieteelliset mallit. Ne olivat selvästi myös Bajerin kommentti aikakauden keskusteluun siitä, millaiset poliittiset ratkaisut olisivat toimivia ja oikeudenmukaisia. Nämä tarinat julkaistiin ensin Dansk Folketidende -lehdessä eli ilmeisesti ihan tavallisille (lukutaitoisille) ihmisille suunnatussa lehdessä. Ne käännettiin myös ruotsiksi alle kymmenessä vuodessa, ja kannessa muistutetaan avuliaasti kirjasen soveltuvan pitäjänkirjastoihin, eli ne ovat ehkä levinneet Ruotsissa melko laajalle.

Minusta nämä tarinat olivat oikein sympaattisia: ne olivat kiinnostavasti kirjoitettuja - vain niiden lopussa oli luennoinnin makua - eivätkä ne olleet mitenkään yksiselitteisesti mustavalkoisia (varsinkin ensimmäisen tarinan loppu on aika yllättävä), vaan Bajerin tavoitteena tuntui olevan oikeudenmukaisuus ja työläisten ja köyhien ihmisten etu, ja ensimmäisen tarinan lopun periaatteet kuulostavat melkoisen nykyaikaisilta. Poliittista suuntautuneisuutta on kyllä tietysti havaittavissa, ja varsinkin jälkimmäisessä tarinassa kysymys vapaakaupasta tuntuu liiankin suoraviivaiselta. Bloggauksesta tuli aika pitkä, mutta koska kovin monet eivät varmaan aio lukea tätä kirjasta itse, tässä yhteenveto (alkuperäinen on kiinnostavampi).

Kuva: Wikipedia

Kolmiosaisessa "Herra Kapitaalin kääntymyksessä" (31 s.) kuvataan erilaisia talousjärjestelmiä. Ensimmäisessä osassa luonnonvaroiltaan rikkaalle, asumattomalle saarelle rantautuu valtavan rikas (rahaa ei ole vielä keksitty, joten hänen rikkautensa koostuu kirveistä, sahoista, pyöristä, ruuveista, tikkaista ja muista työvälineistä) Kapitaali-niminen mies sekä suuri joukko muita miehiä, joilla ei ole mitään omaisuutta. Kapitaali sopii heidän kanssaan siitä, että vastineeksi oikeudesta saada käyttää hänen työvälineitään, joita ilman miehet eivät pystyisi hankkimaan elantoaan, työntekijöiden pitää tuoda hänelle kaikki työnsä hedelmät. Itselleen he saavat takaisin juuri sopivasti ruokaa, juomaa, lämpöä ja suojaa elämiseen.

Aluksi asiat sujuvat hyvin - Kapitaali nauttii joutilaasta elämästään ja työntekijöiden kaikki tarpeet tyydytetään. Sitten Kapitaali alkaa kuitenkin kerätä ympärilleen yhä suurempaa palvelijoiden ja hännystelijöiden joukkoa - heitä aletaan tarinassa kutsua "Kapitalisteiksi" - jotka huolehtivat vain hänen tarpeistaan, ja hänen asumuksensakin kasvaa yksinkertaisesta majasta palatsiksi. Koska yhä vähemmän ihmisiä on tuottavassa työssä, ruokaa ja muita tarpeita on koko ajan vähemmän, ja yhä kovemmin raatamaan joutuvat työntekijät saavat yhä vähemmän ruokaa ja alkavat nähdä nälkää. Silloin Joukko/Kasa/Keko (Hop) -niminen mies innostaa työntekijät kapinaan, jonka he voittavat helposti. Kapitalistit tapetaan ja Kapitaali pääsee veneellä karkuun toiselle saarelle.

"Kuolleet Kapitalistit veteen! Ei enää mitään mikä muistuttaa omistuksesta! Ja sitten työhön yhteenkuuluvuudessa! Se, joka piilottaa jotakin itselleen, on varas, nyt kun olemme kaikki tasa-arvoisia ja kun meillä on kaikki yhteistä."
          "Kauan eläköön kommunismi!" huusivat työläiset Kapitaalin kadotessa kaukaisuuteen.
(11)

Vaikken ole lukenut Marxia tai Engelsiä, on helppo nähdä, että ensimmäinen osa on ytimekäs esitys riistokapitalismista. Kannattaa huomata, että työläiset hurraavat kommunismille vuonna 1871 julkaistun lehden kertomuksessa. Miten kommunistisessa systeemissä sitten käykään?

Aluksi asiat sujuvat taas hyvin. Sitten jotkut alkavat ajatella, että koska työn hedelmät jaetaan joka tapauksessa tasan, on aivan sama, työskenteleekö itse paljon vai vähän. Ahkerammin työskennelleet jäävät kuitenkin nälkäisiksi ja vaativat siksi oikeutta käyttää varaston antimia. Äänestyksen jälkeen näin sovitaankin, mutta varasto tyhjenee pian. Yhä useammat jäävät työpäivän jälkeen nälkäisiksi, ja jotkut syyttävät toisia kuormasta syömisestä ruoan yhteiseen varastoon antamisen sijasta, eli varkaudesta. Nämä taas syyttävät edellisiä laiskuudesta - miksi heidän pitäisi jättää laiskureiden syötäväksi kovalla työllään ansaitsemaansa ruokaa? - ja tappelu on lähellä.

Johtaja Joukko keksii ratkaisun: laitetaan joka kymmenes työläinen valvomaan muiden työtä. Näin käy, mikä tietysti vähentää työläisten määrää. Syntyy muitakin ongelmia: vaikka ihmiset saavat taas mahansa täyteen ja varasto täyttyy, työläiset valittavat, että alituinen vahdittuna olo vie työnilon, ja että työnvalvojat määräävät aivan kaiken - kuinka nopeasti pitää työskennellä, millä paikalla, mitä tehdä ja millä tavalla. Myöskään se ei toimi, että kaikki saavat aivan saman palkkion työstään.

"Nyt saamme ruoka-aikoina kaikki yhtä paljon ja samaa laatua. Mutta emme ole kaikki samalla tavoin rakennettuja. Toinen tarvitsee enemmän, toinen vähemmän. Toinen enemmän lihaa, toinen enemmän leipää. Mikä tekee toiselle hyvää, saa toisen helposti voimaan huonosti, ja päinvastoin. Minulla itselläni ei ole enää oikeutta ottaa sitä mitä haluan, mikä minulle maistuu parhaiten tai mitä tarvitsen eniten!" (16)

Myös se on epäreilua, että uudessa systeemissä kaikille määrätään ylhäältä työskentelypaikat riippumatta siitä, sopivatko ne paremmin metsästykseen, kalastukseen, puunhakkuuseen vai viljelyyn, jolloin toiset pääsevät hyvillä paikoilla helpolla, toiset joutuvat huonoilla paikoilla raatamaan. Ennen jokainen sai valita vapaasti työnsä ja työskentelypaikkansa, mutta enää ei välitetä siitä, mitä työläiset haluavat tai osaavat. Meiltä on ryövätty vapaus vain samanlaisuuden tähden. (16) Työläiset jakautuvat kahteen ryhmään ja seuraa verinen taistelu, jonka Joukon vastustajat voittavat, ja Joukko itse kuolee.

Eloonjääneiden keskuudesta nousee mies nimeltä Kansa (Folk), joka sanoo, että sekä Kapitaalin että Joukon alaisuudessa heiltä on puuttunut vapautta. Jokainen saa siis tulevaisuudessa itse valita, mitä hän haluaa tehdä, missä työskennellä, millä tavalla ja kuinka kauan. Koska kukaan ei voi yksin tyydyttää kaikkia tarpeitaan, vaihdettakoon jatkossa palveluita palveluihin. Mitä enemmän joku tässä systeemissä antaa, sitä enemmän hän siis myös saa, ja saamallaan omaisuudella hän saa tehdä ihan mitä haluaa - kuluttaa, vaihtaa johonkin, tuhlata, piilottaa tulevaisuutta varten tai jättää kuollessaan jollekulle muulle. Omistusoikeus siis palautetaan, mutta Kansa sanoo tämän olevan itse asiassa tarpeetonta, koska omistus on samanlainen luonnonlaki kuin painovoima, eli sen kumoaminen on mahdotonta. (Tätä ei tekstissä kyllä perustella, se vain todetaan.)

Aika radikaalina siirtona Kansa sanoo, että heidän pitää hakea Kapitaali takaisin (ellei hän ole vielä kuollut nälkään uudella saarella), koska myös hänen omistusoikeuttaan pitää kunnioittaa. Koska he ovat käyttäneet korvauksetta hänen omaisuuttaan, heidän pitää maksaa hänelle takautuvasti korvausta tästä. Vanhan sorron he välttävät sillä, että he ovat jo rakentaneet itselleen omia työkaluja, ja sillä, että Kapitaali tarvitsee heidän työtään yhtä paljon kuin he hänen työkalujaan; työkaluthan eivät itsestään tee mitään, vaan niiden käyttämiseen tarvitaan työvoimaa.

Nälkiintynyt ja sairas Kapitaali tuodaan siis takaisin ja hänelle annetaan korvauksena puolet saarelaisten omaisuudesta, mikä tekee hänestä suunnattomasti rikkaamman kuin kukaan muu. "Kapitaali", jatkoi Kansa. "Sinä olet nyt kanssamme tasa-arvoinen vapaudessa. Mutta valtasi on paljon suurempi kuin se, mikä kenelläkään muulla on; sillä omaisuutesi on niin suuri, että vain kaikkien meidän omaisuus yhdessä on yhtä suuri. Voit nyt vapaasti käyttää valtaasi kuten haluat, kunhan et käytä sitä väärin loukataksesi meidän oikeuttamme tai meidän omaisuuttamme; sillä sitä emme aio tästä eteenpäin sietää. Nyt jokainen ymmärtää, että olisit epäoikeudenmukainen, jos väkivallalla tai oveluudella yrittäisit pakottaa jonkun työskentelmään pienimmällä mahdollisella korvauksella, vain sillä mikä tarvitaan hänen päivittäiseen elantoonsa, hänen työkykynsä ylläpitoon. Nyt on myös jokaisen vapaasti valittavissa olla ottamatta sinulta vastaan tällaista tarjousta. Nykyään jokaisella on niin paljon omaisuutta, että hän voi vapaasti valita, työskenteleekö hän sinulle vai omaan laskuunsa." (28)

Mistä pääsemme tarinan nimeen. Kapitaali on yksin karkotussaarellaan ollessaan ymmärtänyt, miten väärin hän oli tehnyt kerätessään rikkauksia ja tavoitellessaan vain nautintoja. Nyt hän ymmärtää, että itse työ on nautintoa, ja hän aikoo käyttää valtaansa ja omaisuuttaan koko yhteiskunnan hyväksi sekä esteiden tasoittamiseen kaikilta, ja silloin kun hän tarvitsee työvoimaa, hän aikoo maksaa kaikille oikeudenmukaisen palkan. Voiton hän aikoo käyttää työvälineiden parantamiseen ja lisäämiseen sekä varojen tallettamiseen esimerkiksi sairauden varalle. Näin hänestä tulee muiden työtoveri, ja mitä paremmin muut työskentelevät, sitä edullisempaa se on sekä heille itselleen että hänelle. Näin useille työntekijöille saattaa ahkeruutensa ja säästäväisyytensä ansiosta tulla mahdolliseksi saada lähes yhtä paljon, jopa saman verran omaisuutta ja siis valtaa kuin Kapitaalilla itsellään, mutta se sopii Kapitaalille hyvin, koska he kaikki pyrkivät kuitenkin samaan eli yhteiskuntansa eteenpäin menoon. "Yksilön etu on kaikkien etu, ja kaikkien etu on yksilön etu. Tämä totuus on syytä oivaltaa ja levittää sitä. Mutta se ilmenee vain siellä, missä vapaus vallitsee työssä ja tasa-arvo vapaudessa. Siksi kaikkein tärkeintä on uskoa vapauden ja tasa-arvoisuuden voimakkaaseen henkeen." (31)

Kertoja sanoo lopuksi, että tämän pienen yhteiskunnan tarinan voidaan nähdä toistuvan maailmanhistoriassa ja eri yhteiskunnissa. Vain Kapitaalin kääntymys on aivan uusi asia.


Kirjan toinen tarina, "Viljasaari ja Hiilisaari. Pieni suojatullikuvaelma" (15 s.), kertoo kahdesta saaresta, jotka olivat luonnonvaroiltaan erilaiset. Viljasaaressa oli erinomainen maaperä, jossa viljan viljely oli helppoa, mutta energiavaroja (puuta, turvetta, hiiltä) siellä oli niin vähän, että saarelaiset eivät pystyneet edes kypsentämään leipää. Hiilisaarella taas oli valtavasti helposti saatavilla olevaa hyvälaatuista hiiltä, mutta maaperä oli niin köyhää, että viljan viljely oli lähes mahdotonta.

Kun saarten välille syntyivät kauppasuhteet, molempien saarten kaikkien kansalaisten elämänlaatu parani: viljasaarelaiset saivat vaihtotaloudessa vastineeksi viljastaan halpaa hiiltä, hiilisaarelaiset taas itselleen halpaa viljaa.

Sitten keksittiin raha, jolla pystyi hankkimaan mitä tahansa, esimerkiksi veneitä tai auroja, mistä tahansa, myös mantereelta. Saarilla alettiin kerätä rahaa myös valtion kassaan, ja saarten hallitukset huolestuivat siitä, että rahaa virtaa toiselle saarelle. Teknologia oli myös kehittynyt niin paljon, että omallakin saarella pystyttiin tuottamaan toisen saaren tuotetta, viljaa tai hiiltä, vaikkakin suurella vaivalla ja kustannuksilla ja laadultaan paljon huonompaa kuin toisella saarella. Eikö olisi siis parempi asettaa suojatulli toisen saaren tuotteille, jolloin ulkomaisen viljan tai hiilen hinta tosin kohoaisi kaksinkertaiseksi, mutta mikä aiheuttaisi oman saaren tuotteiden suosimisen ja työllisyyden kasvun omalla saarella?

Vapaakauppias (Frihandlare) oli tätä vastaan: tästä kärsisivät etenkin köyhät ihmiset, koska sekä vilja että hiili ovat välttämättömyystarvikkeita ja niitä pitää ostaa, oli niiden hinta mikä tahansa. Häntä ei kuitenkaan uskottu, vaan suojatulli asetettiin, mikä teki vähitellen rikkaat yhä rikkaammiksi ja köyhät yhä köyhemmiksi. Lopulta suojatullisysteemin huonot puolet olivat niin ilmiselvät, että entiset suojatullin puolustajatkin alkoivat nimittää itseään vapaakauppiaiksi ja alettiin miettiä muita ratkaisuja, esimerkiksi hiilen suojatullin poistoa Viljasaaressa, jos toinenkin saari poistaa omansa.

Silloin Viljasaaren Vapaakauppias sanoi, että ihan riippumatta hiilisaarelaisten toiminnasta heidän kannattaa poistaa oma suojatullinsa, koska ei ole mitään järkeä suojata itseään hyvältä asialta. Tämä kannattaa kuitenkin tehdä vähitellen, jotta Viljasaaren rikkaat hiilentuottajat pystyvät kehittämään itselleen muita, Viljasaaren luontoon sopivia teollisuudenaloja ja näin työllistämään köyhät työläisensä näillä toisilla aloilla. Harvojen rikkaiden Viljasaaren hiilenmyyjien pitää kuitenkin taipua monien hiilenostajien edessä. "Mutta älkäämme missään tapauksessa tulko huijatuiksi huudolla "molemminpuolisuudesta", joka on vain aristokraattisten suojatulliherrojen iskulause. Olkoon vapaakauppa tavoitteemme molemminpuolisuudesta riippumatta!" (48)

Edit 19.3.21, lisäys 5.4.21.

Fredrik Bajer: Herr Kapitals omvändelse. Social tendens-berättelse; samt Spanmåls-ön och Kol-ön. En liten skyddstulls-bild (1880). G. J. Leufstedts Förlagsexpedition, Stockholm. Käännetty tanskasta ruotsiksi tekijän luvalla; kääntäjän nimeä ei mainittu. Esimmäinen kertomus ilmestynyt Dansk Folketidenden kolmessa vuoden 1871 numerossa, toinen yhdessä vuoden 1873 numerossa. Yhteensä 48 sivua.

torstai 11. maaliskuuta 2021

Theodore Roosevelt: Ett verksamt lif. Tankar i sociala frågor, 1906 (rauhannobelistit 1906)

Rauhannobelisteihin tutustumiseni on ollut pitkään tauolla. Tämäkin kirja oli kesken muutaman kuukauden, kunnes taas pääsin vauhtiin.

Sen jälkeen kun kirjoitin Theodore Rooseveltistä osaksi negatiivisesti toisen käden lähteiden perusteella, halusin antaa hänelle myös mahdollisuuden puhua omasta puolestaan, koska minulla oli hänestä kuitenkin jostain syystä positiivinen käsitys. Melkein toivon, etten olisi tehnyt niin, koska huh huh, millaista tekstiä tämä oli. Roosevelt vaikuttaa ensimmäisessä luvussa nimenomaan militaristiselta ja imperialistiselta, sellaiselta millaisena osa amerikkalaisista kritisoi häntä viime vuosisadan alussa. Eivätkö rauhan Nobel-palkinnosta päättäneet olleet lukeneet hänen kirjojaan, ennen kuin he antoivat hänelle rauhanpalkinnon Venäjän ja Japanin välisen sodan rauhanneuvotteluista?

Hän väittää Yhdysvaltain sotatoimia Kuubassa, Havaijilla, Puerto Ricossa ja Filippiineillä välttämättömiksi ja vastuullisiksi mm. käyttäen niitä vanhoja, tympeitä, eurosentrisiä ja tekopyhiä valloittajamaiden väitteitä, että "eivät nämä kansat osaisi kuitenkaan hallita itseään, ennen kuin me olemme sivistäneet heidät", ja suorapuheisemmin "jos me emme valtaisi näitä maita, jotkin muut maat kuitenkin tekisivät sen". Hän puolustaa myös Amerikan alkuperäisasukkaiden jyräämistä ja heidän maidensa valtausta: Heidän [intiaanien puolustajien] opetuksensa, käytäntöön sovellettuina, oikeuttaisivat meidät jättämään Arizonan apassit tuuliajolle tai tekisivät meille mahdottomaksi intiaanialueiden sivistämisen. Heidän mukaansa oli rikos, kun esi-isämme ottivat Yhdysvallat valtaansa ja tekivät itsestään täällä herroja. (14)

Mielenkiintoisinta näitä asioita käsittelevässä ensimmäisessä luvussa oli kuitenkin se, miten Roosevelt koko ajan haukkuu siinä rauhanpuolustajia pelkureiksi, arkajaloiksi ja humanitäärisyyden kaapuun piiloutuviksi raukoiksi, jotka haluavat vain helppoa ja mukavaa elämää. Tästä saa sellaisen positiivisen käsityksen, että näitä rauhanpuolustajia oli vuosisadan vaihteen Yhdysvalloissa melko paljon ja että he olivat myös varsin äänekkäitä, ja että kaikki amerikkalaiset eivät tosiaankaan olleet samaa mieltä intiaanien järjestelmällisestä alistamisesta ja heidän maidensa riistosta, vaan maassa oli myös intiaanien puolustajia.

Roosevelt käsittelee kirjassa valloituskysymysten lisäksi kotimaan sosiaalisia kysymyksiä ja myös poikien kasvatusta. Heikkoutta ja arastelua ei pidä suvaita, kaikkien (poikien) pitää urheilla innokkaasti (Roosevelt oli itse lapsena sairaalloinen, mutta tervehtyi aloitettuaan liikuntaharrastuksen, ja aikuisena hän oli todella tarmokas ja urheilullinen), sosialismi on huono asia, ihmisten pitää hallita itsensä, olla rohkeita ja elää puhtaasti ja terveesti. Hän on kuin sellaiset joistakin paljon myöhemmistäkin romaaneista tutut ankarat isät, jotka eivät hyväksy mitään muuta kuin oman käsityksensä elämästä, koska uskovat sen olevan ainoa oikea ja toimiva tapa elää.

Roosevelt puhuu kauniisti kansakoulunopettajien, eli lähinnä naisten, työstä: he ovat omistautuneet vähän arvostetulle ja rasittavalle muiden hyväksi tehtävälle työlleen, ja heidän olemustaan leimaa jalous, kuten myös naislääkäreiden ja -sairaanhoitajien olemusta (27). Rooseveltin mukaan isänmaan tulevaisuuden rakentamiselle mikään muu työ ei ole yhtä tärkeää kuin näiden kansakoulunopettajien työ, varsinkin kun varsinaisen työnsä lisäksi he tekevät myös vapaaehtoistyötä koulun ulkopuolella. Näillä opettajanaisilla on suuri vaikutus lasten luonteen hyvälle kehittymiselle ja lisäksi maahanmuuttajaperheiden lasten auttamiselle ja amerikkalaistamiselle.

Kummallisen miehisen logiikan mukaan Roosevelt ei missään kuitenkaan sano, että näiden ihanteellisten opettajanaisten, jotka vaikuttavat maan tulevaisuuteen paljon, pitäisi saada äänioikeus (ja samalla tietysti kaikkien muidenkin naisten); hän ei tässä sosiaalisia kysymyksiä käsittelevässä kirjassa edes mainitse naisten äänioikeuspyrkimyksiä. Hän ei myöskään sano, että naisopettajien varmaan edelleen paljon miehiä huonompaa palkkaa (1800-luvulla se saattoi muistaakseni olla vain puolet miesopettajien palkasta) pitäisi nostaa. Toisaalta hän kuitenkin mainitsee kirjassa myös naiset kohtalaisen usein, eli hänellä ei ole sellaista vuosikymmeniä myöhemmissäkin kirjoissa ärsyttävää kirjoitustapaa, jossa maailmasta puhutaan niin kuin siinä olisi vain miehiä.

Roosevelt ei siis enimmäkseen tehnyt kirjassa hyvää vaikutusta. Mutta. Huolimatta siitä, että oli itse rikkaasta perheestä, hän oli viettänyt paljon aikaa karjapaimenten ja monien muiden työläisten kanssa ja tuntui pitävän näistä aidosti ja arvostavan näitä. Hän tuntuu melko ennakkoluulottomalta eri kansanryhmien suhteen - hän kertoo esimerkiksi kirjassa nuoresta, reippaasta ja rohkeasta newyorkilaisesta juutalaismiehestä, jonka palkkasi poliisivoimiin ja josta tuli erinomainen poliisi - vaikka hänen suhtautumisensa afroamerikkalaisiin olikin kaksijakoista (Wikipedia). Vaikka ihmisten piti oppia auttamaan itseään, hänen mielestään varakkuus vaati myös vastuuta: rikkailla piti olla sosiaalista omaatuntoa ja halua käyttää rikkauksiaan muiden hyväksi; samoin koulutettujen piti käyttää taitojaan ja oppejaan auttaakseen muita. [Kyky auttaa itseään] voi kuitenkin, kuten mikä tahansa hyve, muuttua virheeksi, jos se viedään huippuunsa kylmäksi ylimielisyydeksi, kyvyttömyydeksi ymmärtää sitä että jopa vahvinkin voi joskus olla avun tarpeessa. Sen takia, jos ei muun takia, pitää vahvan iloisin mielin tarttua jokaiseen tilaisuuteen auttaa heikkoa. (24)

Yhdessä kirjan luvussa hän käsittelee työväen oloja, ja ilmeisesti ollessaan New Yorkin kuvernöörinä vuosisadan vaihteessa hän oli ajanut kaikille osavaltion (siis julkisen sektorin) työntekijöille läpi kahdeksan tunnin työpäivän ja suurimman kyseisestä työstä yleensä annettavan palkan, mikä tuntuu tuohon aikaan hyvin edistykselliseltä. ...huono työ on aina kallista. Parasta politiikkaa on siis maksaa kunnolla hyvästä, rehellisestä työstä, ja missä se on mahdollista, pysyttäytyä kahdeksan tunnin työpäivässä. (62) Roosevelt rakasti myös luontoa (ja taas ristiriitaisesti myös metsästystä), ja hänen aloitteestaan suojeltiin valtavia maa-alueita (tieto aiemmista kirjoista). Hän piti lukemisesta, hän luki kuulemma kirjan päivässä, ja julkaisi ilmeisesti itse 40 kirjaa. (Tutustuttuani kymmenkuntaan aikakauden kirjaan on alkanut kyllä vaikuttaa siltä, että 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa monet kirjat olivat paljon ohuempia kuin nykykirjat, tässäkin oli vain 86 sivua.) Eräässä kommentissa häntä sanottiin hyväksi isäksi.

Eli Rooseveltissa oli huonojen asioiden lisäksi myös monia asioita, joista voi pitää, mutta rauhannobelistiksi hän oli kuitenkin aivan väärä valinta. Ajankuvan kannalta tämä kirja oli ihan mielenkiintoista ja sujuvasti kirjoitettua luettavaa. Rooseveltin elämäkerran kommenteista saa käsityksen siitä, miten hänen elämäkertansa nykylukijat suhtautuvat Rooseveltiin.

Omistuskirjoitus: Till min son Jarl på hans 20de födelsedag. Felix H______


Kirjan luvut: Ett verksamt lif, Medborgerlig hjälpsamhet, Karaktär och framgång, Den amerikanske pojken, Löften och ordhållighet, Arbetarfrågan, Reformer genom socialt arbete, Studenten och samhället.

Lisäys 11.3.21.

Theodore Roosevelt: Ett verksamt lif. Tankar i sociala frågor, 1906 (ei alkuteoksen nimeä ja julkaisuvuotta). Hugo Gebers förlag. Käännös ruotsiksi: Cecilia Milow. 86 sivua.