keskiviikko 6. tammikuuta 2021

Hilja Valtonen: Valitusaika on ohi. Kolminäytöksinen huvinäytelmä, 1951

Tutustuin Hilja Valtosen kirjoihin jo nuorena. Hän on minulle ja varmaan monelle muullekin tuttu esimerkiksi Vaimokkeesta (1933) tai muista hersyvistä romaaneistaan, joissa sankarina on topakka, lannistumaton nuori nainen ja joiden kirjoitustyylissä on etenkin vanhemmissa suomalaisissa romaaneissa harvinaista keveyttä ja iloisuutta, mutta jotka ovat siitä huolimatta vakaasti todellisuuteen ankkuroituneita. Tämä 1950-luvulta oleva näytelmä on odotetusti komedia, mutta siinä on yllättävänkin vakavia teemoja.

HERRA PETTERI  Miehelläsi on toinen syy ottaa avioero kuin se, jonka hän mainitsi. Hänellä on ... toinen nainen.
HANNA 
(Hetken vaiettuaan. Rauhallisesti.) Väärin, rakas ystäväni ... Ei toinen, vaan kuudes. (58-59)

Älykäs, kaunis, järkevä ja pätevä keski-ikäinen Hanna on kansakoulun johtajaopettaja, joka on asettunut ehdolle eduskuntavaaleihin. Tultuaan kotiin taas yhdeltä reissultaan hänen miehensä, kauppaedustaja Heikki Järvinen, suuttuu tästä kuullessaan ja käskee häntä avioeron uhalla vetämään nimensä pois listalta, mutta tämä ei ole enää mahdollista, koska "valitusaika on ohi". Pariskunnalla on aikuiset lapset, sosiologiaa opiskeleva reipasotteinen tytär Tuikki ja voimistelunopettajaksi valmistunut Jokke, joista varsinkin Tuikilla on näytelmässä tärkeä osa. Herra Petteri on toinen kansanedustajaehdokas, Hannan hyvä ystävä ja paikkakunnan viehättävä viisikymppinen naimaton sarjakosija.

Sivuosissa on hauskoja hahmoja: Rissasen Pappa, patavanhoillinen ja pihi mutta jääränäkin sympaattinen, vahvaa murretta puhuva talollinen, joka koulun johtokunnan taloudenhoitajana on torpannut Hannan perheen toiveen uusista tapeteista jo vuosien ajan, sekä iso ja lihava, äänekäs, helposti tulistuva ja leppyvä, Hannan puolta intohimoisesti pitävä kirjakauppias Martta, jolla on vakaat feministiset periaatteet ja joka toimii Hannan taustatukena vaalitaistossa. Toisen naisen roolia hoitavat eri paikkakunnalla asuvat kahvilanomistaja Kerttu Nieminen ja tämän tytär Taru. Mukana on myös "rikas rouva" Iisa Siniselkä, joka kailottaa estottomasti ja itsetyytyväisesti hyvin sovinistisia näkemyksiä naisen paikasta kodissa ja politiikassa, sekä tämän tytär, hempeä ja tunteellinen Ansu.

Ydinjuoni on siis se, että Heikki pettää vaimoaan ja vikittelee toisessa kaupungissa uutta valloitustaan, tytärtään nuorempaa naista, joka luulee Heikkiä naimattomaksi, sekä se, miten varsinkin ensi kertaa isänsä petollisuuden selville saava Tuikki tähän suhtautuu. Toisessa näytöksessä on mainio pitkä kohtaus, jossa Hanna, Tuikki ja Martta laittavat Kerttu Niemisen kotona Heikin seinää vasten ja kasaavat tämän pään päälle tulisia hiiliä esittäen olevansa hänen serkkujaan ja muita sukulaisiaan.

Juonta tärkeämpi on näytelmän feministinen vire: siinä käsitellään monipuolisesti naisen asemaa kotona ja yhteiskunnassa eri henkilöiden suilla esitettyjen asenteiden kautta, ja tämä tekee näytelmästä perhedraamaa yleispätevämmän ja mielestäni edelleen kiinnostavan, vaikka näytelmä onkin keveydessään aika pintapuolinen. Tietysti tuo pettämisjuonikin liittyy naisen ja miehen rooleihin ja siihen, mitä molempien katsotaan tai ei katsota olevan oikeutettuja tekemään. Hannan kansanedustajaehdokkuus mahdollistaa ajatusten esittämisen naisista politiikassa.

Tässä kiinnostava historiallinen yksityiskohta (en ole lukenut tätä mistään muualta, joten en tiedä, pitikö tämä todella tuolloin paikkansa): näytelmän mukaan kansakouluissa oli tuohon aikaan mieskiintiö. Laki määrää, että jos kaksiopettajaisessa koulussa on ennestään pätevä naisopettaja, on sinne toiseksi otettava mies (42) - vaikka naishakija olisi parempi vaihtoehto ja mieshakija juoppo ja arvosanoiltaan naista huonompi, kuten näytelmässä.

Tuikin ja Joken kinastelu näytelmän alussa oli minusta vähemmän houkutteleva alku tälle näytelmälle ja se käynnistyi muutenkin hieman hitaasti, mutta vauhtiin päästyään se oli oikein hauska. Rissasen Papan repliikkejä lukuun ottamatta näytelmässä puhutaan yleiskieltä.

Hilja Valtonen: Valitusaika on ohi. Kolminäytöksinen huvinäytelmä, 1951. Otava. 160 sivua.

lauantai 2. tammikuuta 2021

Kailash Sankhala: Tiikeri! Intiantiikerin tarina, 1979 (1977)

Länsimaissa asuvana ihmisenä saa helposti sellaisen käsityksen, että jos hyviä asioita (luonnonsuojelu, ihmisten toimeentulo, ihmisten jokapäiväinen elämä, ihmisoikeudet, naisten oikeudet...) halutaan edistää ei-länsimaisissa maissa, tarvitaan länsimaisia ihmisiä, jotka menevät paikan päälle auttamaan ja neuvomaan, miten asiat kannattaa ja pitää hoitaa. Monet länsimaiset järjestöt tekevät tietysti hyvää ja tärkeää työtä niin lännessä kuin muuallakin (olen itsekin muutaman jäsen), mutta koska meillä kerrotaan melkein vain länsimaisista toimijoista, unohtuu helposti, että myös muissa kuin länsimaissa on paljon fiksuja ja aktiivisia ihmisiä, jotka välittävät maastaan ja joista osa toimii tarmokkaasti asioiden parantamiseksi. Siksi oli hauskaa löytää kirpparilta tällainen kirja, jossa intialainen tiikerien tutkija ja koko elämänsä tiikerien kanssa toiminut luonnonsuojelija kertoo tiikereistä, niiden elämästä Intiassa ja niiden suojelusta.

Kailash Sankhala oli kirjan kirjoittamisen aikaan toiminut lähes koko ikänsä metsänvartijana ja tutkijana ja tutustunut tänä aikana tiikereihin biologiselta, ekologiselta ja etologiselta eli käyttäytymisen kannalta, ei vain aseen tähtäimessä olevana metsästyksen kohteena, kuten lähes kaikki ennen häntä. Tiikerinmetsästys oli ollut sekä maharadzojen, englantilaisten siirtomaaherrojen ja kuninkaallisten huvia niin kauan, että tiikerien määrä oli 1970-luvulla vähentynyt todella hälyttävästi. Jopa Sankhala itse oli käskettynä tappanut tiikerin opiskeluaikoinaan, koska tätä odotettiin metsänvartijaopiskelijoilta (!). Suurimpana syynä tiikerien määrän "katastrofaaliseen laskuun" oli kuitenkin se niin monesta yhteydestä tuttu tarina, että ihminen oli tuhonnut niiden elinalueita laidunmaiden ja viljelyalueiden lisäämiseksi.

Sankhalaa harmittaa selvästi, että Intian upea luonto on jäänyt Afrikan hienon luonnon varjoon sekä luontodokumenteissa että ihmisten mielissä, minkä ymmärtää kirjan luettuaan: Intia kuuluu kolmeen maapallon kuudesta eliömaantieteellisestä vyöhykkeestä: etiopialaiseen, palearktiseen ja orientaaliseen. Mikään muu maa tai edes maanosa ei kuulu useampaan kuin kahteen (89). Minulle oli yllätys esimerkiksi se, että tiikerien elinalueilla Pohjois-Intiassa on yöpakkasia. Luonnon monimuotoisuus joillakin Intian alueilla tuntuu ällistyttävältä, tässä eräs kuvateksti: Kazirangan korkeaa heinikkoa, intiansarvikuonon asuinaluetta, jossa 500 km²:n alalla elää 800 sarvikuonoa, 600 luonnonvaraista puhvelia, 500 norsua, 250 barasingaa, 800 villisikaa, 5000 sikahirveä ja 30 tiikeriä (81, barasinga on kaunis hirvieläin). Minulle oli uusi tieto myös se, että Intiassakin on flamingoja; Sankhala kertoo retkestään Rann of Kutchin "flamingokaupunkiin", jossa oli tuolloin puoli miljoonaa flamingoa.

Sankhalan mukaan tiikeriä - ja mitään villieläintä sen puoleen - ei voi tutkia irrallisena ilmiönä kuvan vääristymättä (9). Kirja kuvaakin tiikeriä hyvin monelta eri kannalta: sen käyttäytymistä, lisääntymistä, perhe-elämää (tiikeriäiti on oikein hyvä emo ja kärsivällinen opettaja), saalistustapoja, saaliseläimiä, elinympäristöjä, perusteltuja ja perustelemattomia väitteitä ihmissyönnistä ja syitä siihen, suhdetta muihin eläimiin, tiikerin roolia alueensa ekologiassa... Kirjasta saa hyvän kuvan Intian rikkaasta luonnosta yleensä tiikerialueilla, ei pelkästään tiikereistä, mutta tiikerien elämästä se antaa niin perusteellisen ja asiantuntevan kuvauksen, että jokaisen tiikereistä kiinnostuneen kannattaisi lukea tämä kirja. Tiikeri on luonnon pyramidin huippu ja hallitsee koko ekosysteemiä. Verottamalla riistaa se estää kasvillisuuden liikakäytön ja pelastaa maan tuholta. Se toimii vahtina suojellakseen metsiä, joista jotkut ovat pelastuneet vain siksi että puuvarkailta on puuttunut rohkeutta tunkeutua niihin yöllä metsänvartijan nukkuessa. (104)

Kävin 1990-luvulla erään itäeurooppalaisen maan eläintarhassa, joka oli valtavan masentava: eläinraukat oli suljettu pieniin, paljaisiin metallihäkkeihin. Sankhala toimi metsänvartijatyönsä lisäksi viisi vuotta Delhin eläintarhan johtajana, ja tänä aikana hän teki siitä hyvin eläinystävällisen: eläimet elivät mahdollisimman luonnonmukaisissa oloissa ja saivat itse päättää, haluavatko tulla nähdyiksi vai eivät - periaatteet tuntuvat hyvin nykyaikaisilta. Vaikka Sankhala pitikin Delhin eläintarhaa eläintarhojen mittapuulla hyvänä, hän suhtautuu kirjassa eläintarhoihin yleensä hyvin kriittisesti.

Kirjasta välittyy hyvin Sankhalan rakkaus koko Intian luontoon ja varsinkin tiikereihin. Sankhala oli olennaisena osana Intian "tiikeriprojektissa", jossa suojeltiin tiikerien elinalueita, estettiin salametsästystä ja muutettiin ihmisten asenteita positiivisemmiksi tiikereitä kohtaan. Kirjan lopusta oli mukava lukea siitä, että tiikeri on elintavoiltaan, lisääntymiseltään ja luonteeltaan sellainen eläin, että kunhan sille annetaan mahdollisuus ja suojellaan sen elinympäristöjä, tiikerien lukumäärä lisääntyy kyllä (ja samalla koko muukin luonto voi tietysti paremmin); tiikeriprojektista oli jo melko lyhyenä aikana saatu hyviä tuloksia. Toivottavasti Intiassa arvostetaan ja suojellaan nykyäänkin maan luontoa, vaikka ihmisiä on siellä nyt paljon enemmän kuin 1970-luvulla.

Kirja on oikein mielenkiintoisesti ja sujuvasti kirjoitettu (ainoa tylsä jakso oli valkoisista tiikereistä kertova luku, jossa käsiteltiin lähinnä niiden sukupuita) ja sitä voi suositella kaikille luonnosta kiinnostuneille. Raija Mattilan käännös oli muuten hyvä, mutta hän käytti häiritsevästi liikaa minä-sanaa Sankhalan puhuessa itsestään; persoonapronominit kuuluvat mielestäni puhekieleen, ei kirjoitettuun tekstiin. Kirjassa on 1970-luvun kirjaksi paljon upeita kuvia, useimmat värillisiä, ja lisäksi valokuvien pohjalta tehtyjä taidokkaita piirroksia.

Languriapinaisän lapsenhoidosta: Näin kerran languriperheessä mitä liikuttavimman isällisen hellyydenosoituksen. Emo kuoli, kun poikanen oli tuskin kymmenen päivän ikäinen, eikä eläintarhassa ollut ainoaakaan langurinaarasta, jonka puoleen olisi voinut kääntyä. Isä otti velvollisuudet kantaakseen. Koska sillä ei ollut maitoa, se hienonsi banaaneja, sekoitti niihin sylkeään ja syötti ne poikaselle väkisin. (79)

Intialaisista naisista: Eräänä aamuna sain vieraakseni neiti Padmaja Naidun. Olin tuntenut hänen äitinsä Sarojini Naidun, joka oli Intian satakieli (koulukirjoissani oli hänen runojaan) ja maan kongressin ensimmäinen naispuheenjohtaja sinä vuonna jolloin minä synnyin. Hänen tyttärensä Padmaja oli juuri luopunut virastaan Länsi-Bengalin kuvernöörinä palveltuaan siinä yli kahden viisivuotisen virkakauden ajan, ja oli tullut kiihkeän poliittisen elämänsä jälkeen etsimään rauhaa Delhistä. Hän oli ollut yksi melskeisen Länsi-Bengalin menestyneimmistä kuvernööreistä ja nyt hän halusi minun apuani istuttaessaan puita talonsa edustalle. Hämmästyin hänen kasvituntemustaan; ... Vierailua seuraava päivä oli 1. heinäkuuta 1966, ensimmäinen seremoniallinen puunistutuspäivä Intiassa. ... Indira Gandhin lisäksi vieraiden joukossa oli neiti Naidun täti Vijay Lakshmi Pandit, joka oli aikoinaan toiminut YK:n puheenjohtajana, ... Indira Gandhista oli juuri silloin tullut pääministeri, mutta mitään muodollisuutta ei ilmennyt ja usein häntä puhuteltiin "Induksi". (159) ...
        Me olimme menneet naimisiin juuri ennen kuin minä astuin metsähallinnon palvelukseen, oltuamme kihloissa siitä pitäen kun vaimoni oli kaksitoistavuotias. Me uskomme molemmat että avioliitot päätetään taivaassa emmekä tunteneet toisiamme lainkaan ennen kuin kihlauksemme vahvistettiin. Vaimoni mukaan se ei merkinnyt hänelle kuin että hän sai hieman uusia vaatteita ja ihmetteli, mistä se johtui! (16)
Kirjassa on kuva siitä, kun vaimo ja aikuinen tytär leikkivät pihalla tiikerinpentujen kanssa.

Edit 6.1.2021.

Kailash Sankhala: Tiikeri! Intiantiikerin tarina, 1979 (Tiger! The Story of the Indian Tiger, 1977). Otava. Suomennos: Raija Mattila. Piirrokset: Champalal ja Brahm Deo. 245 sivua.

sunnuntai 27. joulukuuta 2020

Sarah L. Delany and A. Elizabeth Delany with Amy Hill Hearth: Having Our Say. The Delany Sisters' First 100 Years, 1994

Bessie vasemmalla, Sadie oikealla.
Tämä on oikein hauska, virkistävä ja kiinnostava kirja, jossa kaksi kirjan julkaisemisen aikaan yli satavuotiasta afroamerikkalaista yhdessä asuvaa siskosta kertoo elämästään. Sadien (103 v.) ja Bessien (101 v.) kertomukset on kirjannut ylös valkoinen toimittaja Amy Hill Hearth, joka on myös kirjoittanut lyhyet taustoittavat esipuheet kirjan lukuihin; muuten Sadie ja Bessie pääsevät kirjassa itse ääneen, joskus erikseen ja joskus yhdessä. Kirjan kieli on puheenomaista ja ilmeikästä, ja lukija tuntee olevansa paikalla kuuntelemassa tarinointia.

Yleensä varsinkin vanhempaa aikaa kuvaavat afroamerikkalaisista kertovat tarinat ovat kertomuksia sorrosta, väkivallasta ja järkyttävästä epäoikeudenmukaisuudesta, joten oli vaihteeksi oikein mukavaa lukea 1800-luvulta alkavat elämäntarinat, joissa näillä asioilla ei ole suurta merkitystä. Yhteiskunnan läpitunkeva rasistisuus tulee kirjassa toki selvästi esiin - esimerkiksi kun rotusorron laillistavat Jim Crow -lait tulivat etelävaltioissa voimaan ja mustat eivät yhtäkkiä enää voineetkaan mennä paikkoihin, joissa he olivat ennen vapaasti käyneet, lukija kokee itsekin miten älyttömiä ja epäreiluja nämä lait olivat.

I don't remember my mother ever calling my father by his first name, Henry. He was always "Mr. Delany" or "Your Pa." Now, I do recall that my father would call my mother "Miss Nan" in private moments, but he usually called her Mrs. Delany in front of everyone, including us children. Now, you might think this seems a bit formal. But the reason they did this is that colored people were always called by their first names in that era. It was a way of treating them with less dignity. What Mama and Papa were doing was blocking that. Most people never learned their first names. (9)

Delanyn suku on Amy Hill Hearthin mukaan yksi tunnetuista ja arvostetuista afroamerikkalaisista suvuista. Delanyn siskokset olivat viettäneet lapsuutensa kymmenlapsisessa perheessä Pohjois-Carolinassa St. Augustinen mustan collegen kampuksella, jossa heidän isänsä oli hallinnollisena johtajana (administrator) ja äitinsä taloudenhoitajana (matron). Isästä, Henry Beard Delanysta, tuli ensimmäinen afroamerikkalainen episkopaalinen piispa, ja kaikki Delanyiden kymmenen lasta, niin tytöt kuin pojatkin, suorittivat collegetutkinnon. Sadie oli ensimmäinen lukiotason taloustiedon (home economics) musta opettaja New Yorkissa, ja Bessie toinen musta nainen, joka oli saanut oikeuden harjoittaa hammaslääkärin tointa New Yorkissa.

Siskosten äiti, Nanny Logan Delany, oli vapaana syntynyt musta nainen, ja myös hänen vanhempansa ja isovanhempansa olivat olleet vapaita. Isän perhe oli ollut orjuuden aikaan "kotiorjana", ja perheenjäseniä oli kohdeltu melko hyvin; isä oli ollut seitsemänvuotias kun kaikki orjat oli sisällissodan jälkeen vapautettu. Isän äiti oli ollut osaksi intiaani, ja äidin isä ja isoisä olivat olleet valkoisia. Vaikka äidin isä ja äiti eivät olleet voineet mennä virallisesti naimisiin rasististen lakien takia, heidän liittonsa oli ollut puhdas rakkausavioliitto, he elivät kuin aviopari 50 vuotta, liitto oli ilmeisesti melko tasa-arvoinen, ja hurjan näköinen isoisä piti huolen siitä, ettei kukaan loukannut hänen rakastettuaan.

Sisaruksissa oli siis hyvin monenlaisten eri "rotujen" geenejä (tiedän, että "rotu" ei ole tieteellisesti merkityksellinen termi, mutta tässä kirjassa sillä on merkitystä), mutta he identifioituivat täysin mustiksi (Bessie itse piti eniten termeistä "colored" tai "Negro") ja olivat ylpeitä rodustaan. Kun tytöt saivat lapsina valkoiset posliininuket lähetystyöntekijöiltä, Bessie maalasi nuken kasvot oman ihonsa väriseksi.

This is what we were told by our Mama: A fellow named John Logan, who was white, was an army officer called away to fight during the War of 1812. While he was gone, his wife took up with a Negro slave on their plantation. She was already the mother of seven daughters by her husband, and her romance with the slave produced two more daughters. When the husband returned, he forgave his wife -
forgave her! - and adopted the two mulatto girls as his own. They even took his last name, Logan. No one remembers what happened to the slave, except he must've left town in a big hurry. This slave and this white woman were our great-great-grandparents.
          The two little mulatto girls, Patricia and Eliza, were just part of the family. (41-42)

 

Oli kiinnostavaa lukea sisarusten sukujuurista, koska orjuuden aika Yhdysvalloissa oli todella kammottavaa aikaa, johon liittyi hirvittäviä ihmisoikeusrikkomuksia. Silloinkin oli kuitenkin joitakin tällaisia tapauksia, jolloin mustat ihmiset pystyivät elämään myös etelässä melko normaalia elämää, ja oli olemassa pariskuntia, joissa toinen osapuoli oli musta ja toinen valkoinen, ja jotka rakastivat toisiaan aidosti. Mieleeni tuli, olisiko Delanyiden suvun jäsenten hyvä koulutus ja tasapainoisuus ollut yhteydessä siihen, että heillä ei ollut ollut kannettavanaan samanlaista ylisukupolvista traumaa (josta nykyään puhutaan usein) kuin monilla muilla afroamerikkalaisilla; orjuus sellaisena kuin mitä se yleensä oli on yksi vaikeimmista traumoista, joita voi kuvitella.

We saw in our own family that people treated the lighter-skinned children better. But it was not something that was even discussed in our household. We were different shades, and it didn't make a bit of difference among us. It didn't matter if you were white, black, grizzly, or gray, you were you. ...
          You see, I think I'm just as good as anyone. That's the way I was brought up. I'll tell you a secret: I think I'm
better! Ha! I remember being aware that colored people were supposed to feel inferior. I knew I was a smart little thing, a personality, an individual - a human being! I couldn't understand how people could look at me and not see that, because it sure was obvious to me. (Bessie, 106-107) ... Personally, I never had any desire to be white. I am absolutely comfortable with who I am. (Sadie, 172)

Siskosten esivanhempien tarina on kuitenkin vain pieni osa kirjasta, ja lukija saa kulkea Sadien ja Bessien tarinan myötä läpi 1900-luvun. Siskokset muuttivat yli 20-vuotiaina New Yorkiin Harlemiin, jossa Bessie toimi hammaslääkärinä ja Sadie opettajana. He asuivat koko loppuikänsä New Yorkissa tai sen lähistöllä, ja vaikkei kumpikaan mennyt koskaan naimisiin, heillä oli koko elämänsä ajan läheiset suhteet vanhempiinsa, sisaruksiinsa ja sisarusten lapsiin, mikä ilmenee esimerkiksi seuraavasta tarinasta: kun eräs Bessien sosiologiaa opiskeleva ystävä oli harmistunut siitä, että hänen valkoinen opettajansa oli väittänyt mustien olevan valkoisia tyhmempiä, Bessie ehdotti, että tämä lainaisi tunnille kahta hänen veljensä pientä lasta, jotka saivat sitten älykkyystestistä paljon paremman tuloksen kuin valkoiset lapset.

You see, when you are colored, everyone is always looking for your faults. I you are going to make it, you have to be entirely honest, clean, brilliant, and so on. Because if you slip up once, the white folks say to each other, "See, what'd I tell you." So you don't have to be as good as white people, you have to be better or the best. When Negroes are average, they fail, unless they are very, very lucky. Now, if you're average and white, honey, you can go far. Just look at Dan Quayle. If that boy was colored he'd be washing dishes somewhere.
          There are plenty of white folks who say, "Why haven't Negroes gotten further than they have?" They say about Negroes, "What's wrong with them?" To those white people, I have this to say:
Are you kidding? (Bessie, 161-162)

Kirjasta ja sen teemoista (lasten ja varsinkin tyttöjen kasvatustavat yli sata vuotta sitten, opiskelu, lama-aika, uskonnon merkitys, työ, rasismi ja miten siitä voi selvitä katkeroitumatta ja menettämättä itsekunnioitustaan...) voisi kirjoittaa vaikka kuinka, ja kirjassa on paljon kiinnostavia tarinoita, mutta yritän pitää bloggaukseni suhteellisen lyhyenä. Kirjan kerrontatapa on hauskaa ja värikästä, ja sekä Sadie että Bessie nousevat kirjan sivuilta elävinä esiin. He ovat mainioita persoonia: sisukkaita, hilpeitä, itsenäisiä, itsepäisiä, energisiä, huumorintajuisia. Kannattaa lukea, jos tämän kirjan löytää jostain.

I'll tell you something else, honey. We were good citizens, good Americans! We loved our country, even though it didn't love us back. (87)

Tähän kirjaan on mukava päättää osallistumiseni LauraKatarooman lukuhaasteeseen, jossa luetaan ei-valkoisten ja ei-miesten kirjoja.

Sarah L. Delany and A. Elizabeth Delany with Amy Hill Hearth: Having Our Say. The Delany Sisters' First 100 Years, 1994. Dell Publishing. Kirjassa kuvaliite. 299 sivua.

maanantai 21. joulukuuta 2020

Helmet-haasteen loppukiri

Viikko pari sitten tutkailin Helmet-haasteeni tilaa, ja huomasin, että minulta puuttuu siitä vielä viitisentoista kohtaa. Olen tähän asti vain ruksaillut haasteeseen sopivia kohtia muutenkin lukemistani kirjoista, ja ajattelin vielä kuun alussa, että tämä saa riittää, koska haasteen suorittamisen ei ole tarkoitus olla ahdistavaa ja aloitinkin sen vasta maalis-huhtikuussa. Mutta toisaalta, eräs Helmet-haasteen päämäärä on varmaan saada haasteen suorittaja tarttumaan itselleen jostain syystä hankaliin kirjoihin (joissain kohdissa itse kirja ei ole hankala, vaan esimerkiksi se, että sitä pitäisi lukea yhdessä jonkun kanssa) ja laajentamaan näin luku-universumiaan, joten päätin ainakin yrittää suorittaa loputkin haastekohdat eli ne, jotka eivät ole tulleet itsestään vastaan. Joidenkin kirjojen kohdalla tämä tuntui aika vaikealta, mutta nyt olen löytänyt loppuihinkin kohtiin kirjat, jotka tuntuvat kiinnostavilta tai jotka voin ainakin kuvitella lukevani (ja kirjan saa jättää keskenkin, jos en innostu siitä).

Vuotta ja siis varsinaista haasteaikaakin on vain kymmenen päivää jäljellä, mutta päätin antaa itselleni haasteen suorittamiseen lisäaikaa ihan niin paljon kuin tarvitsen. Lähiviikkoina aion kuitenkin keskittyä tämän haasteen kirjoihin (sekä yrittää saada myös Shakespearen sisarukset -näytelmähaasteen kauniisti pakettiin ja lukea klassikon tammikuun loppuun mennessä ja ehkä palata pitkästä aikaa myös rauhannobelisteihin).

lauantai 19. joulukuuta 2020

Jonah Lehrer: Proust Was a Neuroscientist, 2007

Mitä yhteistä kahdeksalla 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun runoilijalla, kirjailijalla, kuvataiteilijalla, säveltäjällä ja keittokirjan kirjoittajalla on nykyaikaisen neurotieteen kanssa? Tämän kirjan mukaan paljonkin. Jonah Lehrerin mukaan sadan vuoden takaiset taiteen tai gastronomian edustajat ovat teoksissaan tavoittaneet jotain olennaista ihmisaivojen ja -aistien tavasta toimia, ja uudet aivotutkimukset ovat osoittaneet heidän näkemyksensä jälkikäteen oikeiksi.

Kirjassa puhutaan Walt Whitmanista, George Eliotista, Marcel Proustista, Paul Cézannesta, Igor Stravinskysta, Gertrude Steinista ja Virginia Woolfista. Auguste Escoffier oli kokki ja suositun keittokirjan kirjoittaja, joka tavoitti umami-maun vaistonsa ja kokeilujen avulla, vaikka tiede väitti vielä kauan hänen jälkeensä, että vain neljä makua ovat fysiologisesti mahdollisia. Vaikka muut paitsi Escoffier olivat minulle tuttuja, kukaan heistä ei ole suosikkini enkä ole lukenut ketään kirjan kirjailijoista Woolfin Omaa huonetta ja Whitmania lukuun ottamatta (eräs jakso hänen Leaves of Grass / Ruohonlehtiä -teoksestaan on ollut minulle tärkeä jo vuosikymmeniä ja niitä harvoja runoja jotka osaan ulkoa, vaikka kokonaisuutena teoksen monesti luettelomainen vyörytys on minulle liikaa). Cézannen taulut ovat itse asiassa mielestäni aika kolhoja ja rumia (tässä olen samaa mieltä kuin 1800-luvun vanhoilliset taidearvostelijat, hmm), mutta tämä kirja antoi minulle uuden valaisevan näkökulman niihin, kuten kaikkien muidenkin ihmisten teoksiin, joista kirjassa puhuttiin.

Jottei tästä kirjoituksesta tulisi toivottoman pitkä, tiivistän lukujen sisällön muutamaan sanaan. Whitman - kehon merkitys, kehollisuus ja kehon yhteys tunteisiin; Eliot - positivismin harha ja valinnanvapauden mahdollisuus; Escoffier - maku; Proust - muisti ja sen muuttuvuus ja jatkuva uudelleen muotoutuminen; Cézanne - näkemisen rakentuminen ja ajatusten vaikutus näköhavaintoon; Stravinsky - kuuloaisti ja varsinkin musiikin havaitseminen sekä järjestyksen ja toisaalta uutuuden tarve aivoissa; Stein - kieli ja synnynnäinen kielioppi; Woolf - tietoisuuden rakentuminen sekä identiteetin olemassaolo, mosaiikkimaisuus ja vaihtelevuus. Yhteisenä juonteena kaikissa luvuissa on se, että reduktionismi ei toimi, että havaitseminen ja aivojen toiminta on monimutkaista ja monitahoista ja tavallaan orgaanista (no, aivothan ovat orgaaniset), mikä sopii yhteen myös omien kokemusteni ja ajatusteni kanssa.

Lehrer on itse työskennellyt nobelisti ja hermotutkija Eric Kandelin laboratoriossa, ja vaikka hän sanookin itseään vaatimattomasti vain rivityöläiseksi, hänen tietämyksensä aivojen toiminnasta vaikuttaa mittavalta. Kun tähän yhdistetään vielä kiinnostavaa ja asiantuntevaa 1800-luvun ja 1900-luvun kulttuurihistoriaa - lukija saa tietää paljon käsitellyistä kulttuurin edustajista ja heidän aikakaudestaan - tulos on oikein nautittava. (Kirja vaati kuitenkin aika paljon keskittymistä ja minuun iski lukiessa muutaman kerran jumi, mutta pääsin sen yli lukemalla tekstiä ääneen - olen löytänyt tämän keinon jostain blogista.)

Kirjassa pidetään sekä tiedettä että taidetta tärkeinä, ja Lehrer toivookin, että toisin kuin nykyään, niitä ei pidettäisi toisilleen vastakkaisina vaan että niiden edustajat arvostaisivat toisiaan, koska sekä tiede että taide saavat omilla tavoillaan otteen totuudesta. Näin molemmat pääsisivät etenemään pidemmälle kuin vain pitäytymällä tiukasti omissa lokeroissaan. Kirjassa esitellyt taide-elämän edustajat olivat kaikki kiinnostuneita oman aikansa tieteestä ja seurasivat sitä (Gertrude Stein oli jopa ennen kirjailijaksi ryhtymistään psykologi ja aivotutkija). Lehrer edustaa itse hienosti tätä tieteen ja taiteen yhdistymistä: hän tuntee tiedettä hyvin, mutta hän arvostaa ja rakastaa myös taidetta, ja hänen proosansa on usein hyvin kaunista ja hivelee korvaa ja mieltä.

The memory is altered in the absence of the original stimulus, becoming less about what you remember and more about you. So the purely objective memory, the one "true" to the original taste of the madeleine, is the one memory you will never know. The moment you remember the cookie's taste is the same moment you forget what it really tasted like. (85)

Vaikka pidinkin kirjasta paljon, en ollut Lehrerin kanssa samaa mieltä asiasta, josta itse tiedän enemmän. Kirjoittaessaan Gertrude Steinista Lehrer puhuu Noam Chomskyn kieliteoriasta (Chomsky on varmaan yleisesti paremmin tunnettu yhteiskuntakriitikkona ja aktivistina, mutta alkujaan hän tuli tunnetuksi kielitieteilijänä), jonka mukaan ihmisillä on syntyessään eräänlainen kaikille samanlainen syväkielioppi (deep structure), jonka pintatason ilmentymiä kaikki eri kielet ovat. Vaikka tämän teorian puolesta puhuvatkin jotkin vakuuttavan tuntuiset seikat, Chomsky päätyy tiukoille solmuille yrittäessään johtaa syvärakenteestaan niin erilaiset kielet kuin vaikkapa suomi, englanti ja kiina, ja mielestäni epäonnistuu tässä kokonaan.

Chomskyn mielestä kielentaju on myös vain ihmisille ominainen asia ja hän on joko mitätöinyt tulokset ihmisapinoiden (esimerkiksi simpanssi Washoe, gorilla Koko, bonobo Kanzi; myös papukaija Alex on oppinut ihmiskieltä) kielen oppimisesta, tai jos ei ole voinut tehdä tätä, antanut kielitaidolle aina uuden määritelmän sulkeakseen ihmisapinat kielen ulkopuolelle sitä mukaa kun ne ovat oppineet käyttämään kieltä hänen aiemmin määrittelemällään tavalla. Tästä huolimatta Lehrer puhuu hänen kieliteoriastaan kuin se olisi todistettu, kaikkien hyväksymä asia, mitä se ei todellakaan ole. (Professori Anneli Kauppisen kirjoittaman uuden kirjan Mistä kieli meihin tulee takakannessakin sanotaan, että "Kirjassa väitetään, että todisteita synnynnäisestä ja kaikille ihmisille yleisestä kieliopista ei ole".)

Tämä sai minut ajattelemaan, että ehkä muutkaan kirjassa esitetyt ajatukset aivotoiminnasta eivät ole välttämättä yleisesti hyväksyttyjä, vaikka ne minusta kuulostivatkin intuitiivisesti ja tiedollisesti uskottavilta. (Lähteitä on käytetty paljon - kirjan pienellä kirjoitettu kirjallisuusluettelo on 15 sivun pituinen, vaikka mukana on tietysti myös paljon historiateoksia.) Oli miten oli, kirja on kiinnostava, älykäs ja kauniisti kirjoitettu.

Kirjan kansikuva on mielestäni vähän tylsä, mutta tuolta Proustin kuuluisa madeleine-leivos siis näyttää. Oli hauska lukea kirjasta, että Proust viilaili tekstejään painoon menemiseen asti, koska itsekin tunnen usein tarvetta tehdä bloggauksiini pieniä muutoksia julkaisun jälkeen. Mikä sopi Proustille, sopii myös minulle, vaikken kirjoitakaan tärkeitä asioita ihmisten aivotoiminnasta paljastavaa maailmankirjallisuutta. 

Korjaus 19.12.20: Deep grammar muutettu deep structureksi.

Jonah Lehrer: Proust Was a Neuroscientist, 2007. Houghton Mifflin Company. Kansi: Robert Overholtzer. 200 sivua.

keskiviikko 16. joulukuuta 2020

Miljoona kilometriä Budapestiin. Unkarilaisia novelleja 1909-1986 (valinnut, esitellyt ja suomentanut Hannu Launonen), 1987

Kirjan takakannessa sanotaan, että "novelli on tunnetusti edustanut unkarilaisen proosan parhaimmistoa". Minulle tämä ei ollut mitenkään tunnettua, kuten ei muukaan unkarilainen kulttuuri runoilijoita Sándor Petöfiä ja Endre Adya lukuun ottamatta, joten ajattelin tutustua sukukansan kirjallisuuteen näiden 21 novellin avulla. Kokonaisuutena tämä kokoelma ei hirveästi innostanut, vaan se tuntui yleensä ottaen vähän ankealta, vaikka joitakin sellaisiakin novelleja oli mukana, joista pidin, ja taidokkaitahan nämä olivat varmaan kaikki. Tämän jälkeen pitäisi lukea jokin uudempi unkarilainen novellikokoelma, jotta näkisi, olisiko se tunnelmiltaan erilainen kuin tämä.

Seuraavassa lyhyet luonnehdinnat kirjan novelleista. Olen merkinnyt tähdellä ne, joista pidin vaihtelevista syistä enemmän. Ehkä neljää viimeistä nuorempaa kirjailijaa lukuun ottamatta kirjan kirjoittajat olivat Hannu Launosen mukaan Unkarissa 1980-luvulla tunnettuja ja arvostettuja kirjailijoita.

* Zsigmond Móricz: Seitsemän kreutseria, 1909, 7 s.. Taitava ja sympaattinen köyhiä ihmisiä kuvaava novelli (kreutseri on kolikko), jossa pitelemätön ja olosuhteita uhmaava hilpeä nauru sekoittuu yhtäkkiä tragediaan.

* Józsi Jenö Tersánszky: Ja kevätaurinko paistoi..., 1910, 4 s.. Tunnelmallinen, lyhyt kuvaus kahden toisilleen tuntemattoman ihmisen satunnaisesta kohtaamisesta, jossa toinen loukkaa toisen tunteita ja vapautta aivan tarkoittamattaan.

Gyula Krúdy: Sindbadin matka kuoleman luo, 1911, 7 s. Sekava, vaikeasti ymmärrettävä ja outo kuvaus Tuhannen ja yhden yön tarinoiden merenkulkija Sindbadista nykyajan Budapestissä.

Géza Csáth: Pikku Emma, 1912, 12 s. Inhottava ja väkivaltainen novelli, jossa sekä aikuiset että varsinkin lapset tuntuvat psykopaateilta.

Frigyes Karinthy: Barabbas, 1918, 4 s. Entä jos kansa saisi valita uudelleen Jeesuksen ja Barabbaan välillä? Kuvastoltaan tehokas novelli käsittelee ilmeisesti kansanjoukkojen käyttäytymistä massoina, ja kirjoitusajankohtakin on varmaan merkityksellinen.

Dezsö Kosztolányi: Uimarannalla, 1924, 10 s. Perhekuvaus isästä, äidistä ja 11-vuotiaasta pojasta kuumana päivänä. Isä kohtelee poikaa tylysti, mutta novellin tapahtumat tulevat hänelle järkytyksenä.

* Lajos Kassák: Jaakob, apina, 1934, 8 s. Novelli köyhän, juopon, väkivaltaisen ja ilkeän miehen apinasta, joka kiertää miehen kanssa kapakoissa tekemässä temppuja. Novelli on kirjoitettu pienen apinan näkökulmasta ja se saa lukijan tuntemaan apinan suojattomuuden, pelon, nälän, palelun ja kivun. Eläimetkään eivät kuitenkaan kestä mitä tahansa. (En tiedä, onko tämä novelli tarkoitettu luettavaksi eläintensuojelunäkökulmasta vai yleisesti suojattomuuden ja väkivallan kuvauksena, mutta eläintensuojelu siitä tulee helposti mieleen.)

* Dezsö Kosztolányi: Tailor for gentlemen, 1936, 15 s. Hieno novelli unelmista, identiteetistä, omakuvasta sekä muutoksen toiveesta ja mahdollisuudesta kerrottuna uuden miesten puvun kautta.

* Miklós Mészöly: Varjo, 1959, 6 s. Hämmentävä ja kummallinen, mutta jollakin tavalla kiehtova fantasian puolelle siirtyvä kuvaus huonosti päättyvästä retkestä suolajärvelle.

Ferenc Sánta: Vanha mies ja nuori, 1959, 9 s. Vanha mies yrittää opettaa hyvin kovapäiselle nuorelle miehelle ammattinsa saloja. Ammatti selviää vasta novellin lopussa.

Erzsébet Galgóczi: Miljoona kilometriä Budapestiin, 1967, 33 s. Pitkä novelli, jossa seurataan kunnianhimoisen ja epäreilun pyrkyrin etenemistä maaseudun puoluekoneistossa. (Novellin nimi tulee siitä, että miehen toimia seuraava lehtimies haluaisi muuttaa Budapestiin, mutta kokee sen hyvin vaikeaksi.) Mielestäni hyvin tylsä, junnaava tarina, senkin takia etten useinkaan tajunnut novellin tapahtumia tai niiden logiikkaa. Löytyykö historiasta ollenkaan idyllisiä aikoja? Kenties historiasta, mutta tuskin nykyhetkestä.

* Magda Szabó: Kukonlaulun aikaan, 1967, 29 s. Kuvaus neljän ihmisen - isoäidin, miniän, pojan ja miniän aikaisemmasta avioliitosta syntyneen pienen tyttären - heräämisestä isoäidin pienessä talossa maaseudulla. Jokainen ajattelee herätessään yksin elämäänsä ja suhdettaan toisiin talon asukkaisiin. Novelli ei tuntunut ensin kiinnostavalta, mutta sen edetessä se alkoi kiinnostaa kuvauksena siitä, miten vähän ihmiset ymmärtävät toistensa motiiveja käyttäytymisen perusteella, miten väärässä he saattavat olla tulkitessaan toisia ihmisiä, koska he eivät kerro toisilleen tunteistaan ja ajatuksistaan, ja miten kaukana toisistaan he ovat tämän takia.

* István Örkény: Vieraita kieliä opiskelemaan! 1968, 4 s. Aika absurdi kuvaus toisen maailmansodan aikaisesta tapahtumasta ja nykyajasta. Ei yhtään niin kevyt kuin nimen perusteella voisi luulla.

* István Örkény: Kuinka vanhaksi puu elää? 1968, 17 s. Taimistolle saapuu arvoituksellisesti käyttäytyvä nainen, joka haluaa ostaa itselleen tietynlaisen puun. Syy selviää vähitellen. Tämäkin novelli sijoittuu toisen maailmansodan aikaan, mutta sillä ei ole merkitystä novellille.

Ferenc Sánta: Jumala vaunuissa, 1970, 14 s. Talonpojan kärryille ilmaantuu väsynyt vanhus, joka väittää olevansa Jumala ja todistaakin tämän. En ymmärtänyt tämän novellin syvempää merkitystä (varmaan sillä on sellainen), vaikka se olikin omalla tavallaan kiinnostava. 

* István Csurka: LSD, 1972, 8 s. Mitä laatikkotehtaan ammattiyhdistyksen johtokunnan jäsenen pitäisi tehdä nuorten työläisten länteen suuntautuneelta retkeltä tuomalla suurella määrällä LSD:tä? Poliittista järjestelmää kommentoiva, absurdiksi muuttuva satiirinen novelli.

* Károly Szakonyi: Korallinpunainen Fiat, 1977, 12 s. Kuvaus sairaalan laboratoriossa työskentelevästä lapsettomasta, eronneesta naisesta, joka ajattelee lapsuuttaan, vanhempiensa riitoja ja mykkäkoulua ja nykyisiä ihmissuhteitaan. Hänellä ei ole ketään läheistä ystävää eikä hän sellaista kaipaakaan, koska hän pitää ihmisiä lähinnä vaivalloisina. Eniten hän nauttii pienestä, korallinpunaisesta Fiatistaan, koska se mahdollistaa hänelle vetäytymisen yksinäisyyteen ja rauhassa olemisen.

Péter Hajnóczy: Hautajaiset, 1980, 16 s. Alkoholisoitunut ja "yleisen naisen" kanssa elävä poika tulee käymään kotonaan varakkaan isän kuoltua. Koko novellin ajan hän ajattelee talon eteisessä elämänsä kulkua, hallitsevaa isäänsä sekä tämän (ja itsensäkin) huonoa suhdetta sairastelevaan, itsekeskeiseen äitiin. Kaikki novellin henkilöt ovat aika epämiellyttävän tuntuisia.

* Péter Esterházy: Lippu, 1981, 5 s. Lippu kertoo elämästään. Ihan hauska novelli, vaikken ymmärtänytkään sen ideaa.

Géza Bereményi: Kaulus pystyssä, 1983, 17 s. Outo ja hajanainen koulumaailmaan sijoittuva novelli, jossa en onnistunut selvittämään edes sitä, kuka on legendaarinen Pierre, josta novellissa koko ajan puhutaan. Muut ovat tajunneet novellin minua paremmin; Launosen mukaan tästä tarinasta on tehty elokuva.

Péter Nádas: Ja tuska hiipi takaisin, 1986, 23 s. Kummallinen, tajunnanvirtamainen tarina, jossa aikuinen mieskertoja muistelee outoa ja melko vääristynyttä suhdettaan kehitysvammaiseen sisareensa. Tarinaan liittyy myös kaksi isää; en ymmärtänyt tätä. Novellissa oli kuitenkin välillä hyvin kaunista kieltä.

Kirjan lopussa on Hannu Launosen 26 sivun pituinen asiantunteva luku Jälkisanat, jossa hän esittelee kirjan kirjailijat ja vähän muutakin unkarilaista kirjallisuutta, ja kommentoi jonkin verran myös kirjaan otettuja novelleja. Kirjan 21 novellin joukkoon on mahtunut kaksi naiskirjailijaa, Erzsébet Galgóczi (jonka novellissa ei ollut mitään "naisellista") ja Magda Szabó.

Kirjan on lukenut myös Ketjukolaaja.

Helmet-haaste 32. Kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa. Unkari on minulle kielenä täysin läpinäkymätön.

Edit 19.12.20.

Miljoona kilometriä Budapestiin. Unkarilaisia novelleja 1909-1986, 1987. WSOY. Novellit valinnut, esitellyt ja suomentanut Hannu Launonen. Kansi: Marjaana Virta. 282 sivua.

sunnuntai 13. joulukuuta 2020

Tina Råman, Ewa-Marie Rundquist ja Justine Lagache: Lantakirja. Opas puutarhan maanalaiseen elämään, 2017

Ne, jotka pitävät puutarhassa kuopsuttelusta, todennäköisesti tietävät, miten tärkeää hyvä maa on. Ymmärsin tämän itse viimeistään silloin, kun siirsin huonossa paikassa kasvaneen kitukasvuisen malvan kuohkeaan, ravinteikkaaseen, humuspitoiseen maahan: edellisessä paikassa ehkä 30-senttiseksi jäänyt, muiden kasvien sekaan hukkunut malva kasvoi noin metrin korkuiseksi, komeasti kukkivaksi, monihaaraiseksi kasviksi.

Tässä kirjassa on siis tärkeää tietoa puutarhureille: miten maaperän ravinteikkuutta ja humuspitoisuutta voi lisätä? Vaikkei teollisesti valmistettuja keinolannoitteitakaan kokonaan tyrmätä, kirjan painopiste on luonnonmukaisissa lannoitteissa ja muissa luomuratkaisuissa. Siinä suositellaan esimerkiksi runsaasti laimennetun pissan käyttöä, ja kirja saa tämän kuulostamaan toimivalta ratkaisulta: lannoite ei voi olla enää lähempänä tuotettua, sitä on aina saatavilla, se on ilmaista ja nopeavaikutteista, siinä on kasvien tarvitsemaa typpeä ja fosforia, ja kirjan mukaan itse tuotettuna siinä ei ole juurikaan ole haju- tai bakteeriongelmia.

Kirjassa kerrotaan monipuolisesti myös muista lannoitteista ja eri eläinten lannasta, ja siinä annetaan perustiedot kasvien tarvitsemista ravinteista, maan rakenteesta ja maatyypeistä. Kirjassa painotetaan myös sitä, että pelkkä ravinteiden lisääminen ei riitä, vaan kasvit tarvitsevat myös humusta eli orgaanista ainesta, joka auttaa sitomaan vettä ja ravinteita kasvien käyttöön (varsinkin typpi huuhtoutuu muuten helposti maasta) ja houkuttelee paikalle kastematoja, jotka osaltaan kuohkeuttavat ja lannoittavat maata. Komposti on hyvä humuksen lähde, ja olen äidin vaikutuksesta ollut aina innokas kompostoija, senkin takia, että minusta on aika maagista, miten appelsiininkuoret, omenankarat, kahvinporot ja muut sekalaiset ruoantähteet, lehdet ja kasvinosat muuttuvat kompostissa ihanaksi mustaksi mullaksi. (Hankalien rikkakasvien juuria kompostiin ei kannata laittaa.)

Osa kirjan tiedoista oli tietysti minulle tuttuja, koska olen lukenut näistä asioista ennenkin, mutta kirjassa oli minulle myös uutta tietoa - kiinnostavilta kuulostavat esimerkiksi bokashi, japanilainen kompostointimenetelmä (s. 46) sekä terra preta eli biohiili (s. 54-55). Myöskään esimerkiksi luujauhoa en ole kokeillut puutarhassa, vaikka olen kuullut siitä ennenkin. Olen aika laiska lannoittamaan kasveja, ehkä tämä kirja innostaa minua hoivaamaan kasvejani paremmin. Kirjassa oli paljon tietoa, mutta olisin kaivannut tällaiseen pääasiassa luomuasenteella kirjoitettuun kirjaan lisäksi myös tietoa permakulttuuriviljelystä, josta siinä ei puhuttu mitään.

Kirjassa on myös muutama innostava ruotsalaisen puutarhagurun haastattelu. Yleisen tieto-osan jälkeen kirjan viimeisellä noin sadalla sivulla kerrotaan erityyppisten kasvien (esim. nurmikko, juurekset, perennat, kesäkukat, kaalit ja sipulit, palkokasvit...) ravinnetarpeista ja lannoituksesta kasviryhmä kerrallaan. Kirjan mukaan kaikki kasvit tarvitsevat keväisen peruslannoituksen lisäksi lisälannoituksia kesällä (pieninä annoksina, jotta ravinteet eivät huuhtoudu), mutta tästä en ole ainakaan kaikissa tapauksissa ihan samaa mieltä. Olen yli 15 vuoden ajan hoitanut punaherukkapensaitani vain kattamalla niiden juuristoalueen oksasilpulla (lisää kosteutta, maan pehmeyttä, kastematoja, hyödyllisiä mikrobeja ja ehkä myös kasveille hyödyllisiä sienirihmastoja) - silppuri on yksi parhaita puutarhaostoksiani, ja sen avulla saa prosessoitua kuivuneet tai poisleikatut oksat hyötykäyttöön - enkä ole lannoittanut niitä mitenkään, koska ne ovat tuottaneet mielestäni vähän liikaakin marjoja. Siitä huolimatta reilusti yli 30-vuotiaat pensaat tuottavat edelleen joka vuosi runsaasti marjoja, vaikka herukkapensaiden satoisaksi iäksi sanotaan yleensä vain 20 vuotta. Pari herukkapensasta on tosin kuollut, mutta se ei varmaan ole ihme niiden iän huomioon ottaen.

Kirja on kirjoitettu hauskalla otteella ja sujuvasti, ja Jenna Pahlmanin käännös on hyvä. Sivulle 50 oli eksynyt eläintieteellisesti ainakin kolmella tavalla outo virke (Muita arvokkaita hyötyeläimiä ovat maakiitäjäiset (kovakuoriaiset, vesikuoriaiset, turkkilot ja sepät), jotka käyvät selkärangattomien loisten, kuten etanoiden, kimppuun), mutta muuten kirjan tiedot tuntuivat asiantuntevilta ja uskottavilta. Tähän on myös panostettu - tekstin on tarkistanut maataloustieteen tohtori. Se, mitä tämän nimiseltä kirjalta ei ehkä odottaisi, on, että tämä isokokoinen kirja on ulkoasultaan hyvin kaunis. Kansi antaa tästä kauneudesta käsityksen, ja tekstiä rytmittävät monet upeat sivun kokoiset valokuvat esim. kukista sekä piirroskuvat hyönteisistä.

Tässä lisäksi yksi syy siihen, miksi tarvitsemme kasveja ja puita: Jokainen maapallon ihminen kuluttaa noin kilon happea joka päivä. (12)

Ostettu uutena.

Edit 14.12.20 ja 16.12.20.

Tina Råman (teksti), Ewa-Marie Rundquist (kuvat) ja Justine Lagache (ulkoasu ja idea): Lantakirja. Opas puutarhan maanalaiseen elämään, 2017 (Gödsel - Om trädgårdens näringsliv, 2016). Metsäkustannus Oy. Kääntäjä: Jenna Pahlman. Piirroskuvat: Christina Drejenstam. 256 sivua.

keskiviikko 9. joulukuuta 2020

Heikki Ahtialan kirjankansia 1950-1960-luvuilta

Joissakin vanhoissa lukemissani dekkareissa on ollut tyyliltään hyvin tunnistettava kansi: kannen piirros on ollut yksinkertaisen tuntuinen, helpon näköinen ja pelkistetty, mutta kansi on silti herättänyt uteliaisuutta ja kuvannut kirjaa ja sen teemoja hyvin. Olen pitänyt näistä kansista - tai oppinut pitämään niistä, vaikken ehkä aluksi ollutkaan niistä niin innostunut - ja olen oppinut tunnistamaan tekijän jo hänen tyylistään. Vaikka kannen tekijän nimeä ei ole kirjoissa kerrottu, piirrokset on signeerattu nimellä "Ahtiala". Ville Hännisen kirjasta Kirjan kasvot selvisi lisää: kyseessä on Heikki Ahtiala (1913-1983), joka aloitti mainostoimistossa ja voitti vuoden 1952 olympialaisten julistekilpailun. Kansikuvittajana hän työskenteli lähinnä WSOY:lle ja Gummerukselle.

Myös Ville Hänninen pitää Ahtialan kansista: ...vähäeleiset mutta väreiltään upottavat kansikuvat... Ahtialan käsityönä tekemät kuvat hengittävät. Jäljestä näkee, ettei hän kärsinyt graafikoille tyypillisestä pedantismin taudista. Viivoittimen sijaan hän turvautui luovuuteen. ... Rutinoituneimmillaankin Ahtialan kansissa oli lämpöä ja tunnelmaa. Ne johdattivat kirjan maailmaan mutta eivät paljastaneet sen saloja. (162)

Ajattelin kerätä tähän päivittyvään postaukseen Heikki Ahtialan kansia lukemistani ja muista mahdollisesti vastaan tulevista kirjoista ja näin lisätä osaltani tietoutta usein tuntemattomiksi jäävistä kansien tekijöistä ja heidän töistään, varsinkin kun melkein kaikki aikaisempien vuosikymmenien kansitaiteilijoiden kirjankannet ovat nykyään kirjavarastojen ja divarien kätköissä.

Paul-sedässä (1964) nainen asuu yksin ruohottuneen pihan keskellä olevassa omakotitalossa. Tapahtumien taustalla häilyy salaperäinen ja uhkaava Paul-setä.

 
Hetkissä ennen aamunkoittoa (1963) vauvan itku estää päähenkilöä nukkumasta. Tärkeässä osassa on myös öinen kävelyretki.

 
Minä, Edgar Jessop (1957) sijoittuu lontoolaisen sanomalehden toimitukseen. Ensimmäinen murha tehdään käyttämällä myrkytettyjä oliiveja.

 
Lupauksessa (1960) poliisi alkaa selvittää lapsen murhaa mm. tämän "jättiläismäisestä miehestä" aiemmin tekemän piirroksen avulla.

 
Kuva Ville Hännisen kirjasta: Raymond Chandlerin Syvä uni (1965) on niin upottavan sininen, ettei tiedä, odottaako painajaista vai suloista levon hetkeä (s. 162). Huomaa aseen koko kirjoihin verrattuna. Kynä on miekkaa mahtavampi?


 
Edit 12.12.2020.

sunnuntai 6. joulukuuta 2020

Emily Dickinsonin Suomi

 


 

 

Hyvää itsenäisyyspäivää!


Dagerrotypia Emily Dickinsonista arviolta vuonna 1848.

 

Satuin kymmenisen vuotta sitten selailemaan kirjastossa 1800-luvun amerikkalaisen runoilijan Emily Dickinsonin (1830-1886) tuntemattomampaa postuumisti julkaistua runokirjaa Poems for Youth (1918). Runot eivät tuntuneet kauhean kiinnostavilta, kunnes silmäni osuivat todella hätkähdyttävään runoon.


These are the days that Reindeer love

And pranks the Northern star,

This is the Sun's objective

And Finland of the year.


Nykyisetkään amerikkalaiset eivät välttämättä tiedä kaikki Suomen olemassaolosta, joten miten Dickinson saattoi 1800-luvulla tietää Suomesta, kun Suomea ei vielä ollut olemassa itsenäisenä valtiona?

Olen miettinyt eri mahdollisuuksia. Oliko Suomi ollut jostain syystä uutisissa (ehkä Venäjän sortotoimien kohteena)? Historian tuntemukseni on niin heikkoa, etten osaa sanoa tästä mitään. Oliko Suomesta kerrottu silloisissa amerikkalaisissa maantiedon kirjoissa pohjoisena ja kylmänä maana? Dickinsonhan oletti nuortenkin lukijoidensa tietävän mikä Suomi on - tai ei kyllä välttämättä, koska hän ei runoissaan pyrkinyt helppoon ymmärrettävyyteen. Tai ehkä Massachusettsissa syntynyt ja elänyt Dickinson oli tutustunut suomalaisiin siirtolaisiin tai kuullut heistä; suomalaisilla siirtolaisilla oli erään lukemani kirjan mukaan maine väkivahvoina ja noitataitoja hallitsevina ihmisinä.

Oli selitys mikä tahansa, asia on kiehtova. On jännittävää ajatella, että Emily Dickinson ajatteli Suomea 1800-luvulla. Runo on myös hieno talviruno, se on kulkenut mukanani jo monta vuotta ja vaikken ymmärräkään sitä kokonaan (mikä on the Sun's objective?), pidän siitä koko ajan enemmän. Kirjan muihinkin runoihin kannattaisi ehkä tutustua ja antaa niille enemmän aikaa.

Edit 6.12.20, 16.12.20.

Emily Dickinson: Poems for Youth, edited by Alfred Leete Hampson, foreword by May Lamberton Becker, 1934 (1918). Little, Brown and Company. Piirrokset George ja Doris Hauman. 78 runoa, ei sivunumeroita; lainattu runo on numero 59.

lauantai 5. joulukuuta 2020

Ville Hänninen: Kirjan kasvot. Sata vuotta suomalaisia kirjankansia, 2017

Mikäpä sopisi paremmin kirjankansia käsittelevän kirjan kanteen kuin ikoninen kuva Mika Waltarin Sinuhen kasvoista? Ensimmäisessä Sinuhessa (1945) kansi oli kuitenkin erilainen; tämä Björn Landströmin tekemä tuttu kuva on vasta vuoden 1974 painoksesta. Tämä ja moni muukin tieto selviää Ville Hännisen kirjasta Kirjan kasvot, joka keskittyy hyvin vähälle huomiolle jääneisiin kirjojen tekijöihin, kansitaiteilijoihin. He ovat kuitenkin tärkeä osa kirjakokemusta: kansi saattaa joko houkutella lukemaan kirjan tai pahimmassa tapauksessa estää kokonaan tarttumasta siihen, ja joskus kirjankansi on niin kaunis tai oivaltava, että pelkästä sen katselemisesta saa mielihyvää. Joihinkin kirjoihin tietty kansi liittyy aivan olennaisesti. Kansien tekijät ovat kirjansa ansainneet, varsinkin kun useimmista on saatavilla hyvin vähän tietoa. (Kustannustoimittajat, taittajat, oikolukijat, kielentarkistajat ja varsinkin kirjanpainajat, kirjansitojat yms. ovat tietysti vielä näkymättömämpiä kuin kansitaiteilijat, mutta hekin vaikuttavat kirjanautintoon - kiitokset kaikille kirjojen tekemiseen osallistuville!)

Tässä Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuonna julkaistussa kirjassa on valittu jokaiselle itsenäisyyden vuodelle jollakin tavalla aikaansa ja sen kirjankansitaidetta hyvin edustava kirja. Mukana on niin romaaneja, runokirjoja, novellikokoelmia, lastenkirjoja, matkakertomuksia kuin tietokirjojakin, niin suomalaisia kuin ulkomaisiakin kirjoja, ja myös kansikuvien tyylit vaihtelevat paljon. Jokaisesta kannesta on koko sivun kuva ja siihen liittyy parin sivun kirjoitus, jossa Ville Hänninen kertoo kannen tehneestä kuvittajasta ja itse kirjasta ja taustoittaa näiden suhdetta omaan aikaansa. Hänninen, joka on Suomen kirjataiteen komitean puheenjohtaja, tuntee aiheensa selvästi hyvin ja hänellä on vahvat mielipiteet siitä, millainen on hyvä kansi. Vaikka hänen mieltymyksensä eivät aina osuneet yksiin omieni kanssa, kirjaa oli mukava lukea, ja kuten tällaista aihetta käsittelevältä kirjalta on lupa odottaa, se on esineenä oikein kaunis. Suurin osa kirjassa esitellyistä kansista on eri tekijöiden käsialaa - vain muutama taiteilija on saanut teokseen useamman kannen - mutta Hänninen kertoo myös kansien tekijöiden muista töistä.

Kirjasta selvisi joitakin yleisiä suuntauksia: valokuvakannet alkoivat yleistyä jo 1960-luvulla, ja 1980-1990-luvuilla piirroskansia alettiin pitää toivottoman vanhanaikaisina. Hänninen pitää monia valokuvakansia hengettöminä (kuten myös joitakin piirroskansiakin), mistä olen samaa mieltä - varsinkin kansainvälisten kuvatoimistojen kuvat, joita saatetaan käyttää aivan erityyppisten kirjojen kansissa, ovat mielestäni karmeita, ja vaikka yleensä pyrinkin löytämään myös kannen tekijän nimen kirjan tietoihin, valokuvakansien kanssa asialla ei mielestäni ole niin paljon väliä (mikä on toki väärin). On hauskaa, että ajatuksella tehdyt upeat piirroskannet ovat nykyään taas yleistyneet.

Kirjan mukaan vuosisadan alkupuolella myös aikuisille suunnatuissa kirjoissa saattoi olla kuvitusta, mutta muistaakseni 1940-luvulta lähtien kuvitusta alettiin pitää vain lastenkirjoihin kuuluvana asiana. Viimeinen kuvitettu aikuisten kirja, Arvi Järventauksen Tunturikertomuksia, julkaistiin vuonna 1990 (s. 238). Mielestäni kuvitus ei kuitenkaan haittaisi aikuistenkaan kirjoissa, ja ehkä tämäkin asia on hiljalleen muuttumassa - ainakin Bobin maailma -kirjassa oli mukana piirroskuvia. Ja kun asiaa ajattelee, aikuisille suunnatuissa aikakauslehdissähän on paljon kuvia, joten miksei myös kirjoissa?

Hänninen mainitsee myös tällaisen muutoksen: Viime vuosikymmenten suurin muutos kirjansuunnittelijoiden työnkuvissa liittyy mahdollisuuteen vaikuttaa kaikkeen alusta loppuun. Tietokone viimeistään vapautti sommittelua, kuvien käyttöä ja värien määritystä. (239)

Kansitaiteilijan ammatin tasa-arvoistuminen näkyy siinä, että kirjan lopussa naispuolisia kansien suunnittelijoita on paljon enemmän kuin kirjan alkupuolella (yhteensä naistaiteilijoita on kirjassa 18). Tässä kirjan alkupuolen naisnimiä (vuoteen 1979 asti): Venny Soldan-Brofeldt, Sylvi Kunnas, Signe Hammarsten-Jansson (Tove Janssonin äiti), Martta Wendelin, Helga Sjöstedt, Maarit Somersalo, Tove Jansson ja Maija Karma.

Kirja auttoi minua saamaan selville lukemieni vanhojen dekkareiden kansikuvien tekijän, salaperäisen "Ahtialan", jonka kansista olen pitänyt: kyseessä on Heikki Ahtiala (1913-1983). Jos siis tahtoo tietää enemmän jostakusta kannen tekijästä, kannattaa tarkastaa, löytyykö tämä kirjan hakemistosta. Muutenkin kirja on omanlaisensa kiintoisa sukellus kirjallisuuden historiaan sadan vuoden ajalta.

Kiiltomadossa on perusteellinen esittely kirjasta ja sen sisällöstä, ja kirja on luettu myös ainakin täällä: Kirjasta kirjaan, Kirjat kertovat sekä Kirjojen kuisketta -blogissa, jossa on muutama esimerkki kirjassa käsitellyistä kansista.

Vuosiluvun korjaus 6.12.2020, edit 6.1.2021.

Ville Hänninen: Kirjan kasvot. Sata vuotta suomalaisia kirjankansia, 2017. Suomalaisen kirjallisuuden seura, Kirjokansi 130. Kannen suunnittelu ja taitto: Samppa Ranta / Punavuoren Folio Oy. 320 tekstisivua.