sunnuntai 5. helmikuuta 2023

Stella Claydon: Murhan oppitunti (Lesson in Murder, 1960)

Tämä vanha dekkari sijoittuu englantilaiseen "paremman väen" tyttökouluun, jonka oppilaat ovat ehkä 11-18-vuotiaita. Koulun oppilaat eivät paljonkaan nouse dekkarissa esiin, ainakaan kokonaisina henkilöinä, vaan kuvaus painottuu koulun naispuoliseen opettajakuntaan ja ylitarkastaja Roger Lessingiin.

Lukija joutuu kirjan alkuosassa tutustumaan koulun melko tuoreen rehtorin, neiti Parsonsin, menettelytapoihin. Kohteliaasta ulkokuorestaan huolimatta tämä haluaa kontrolloida, manipuloida ja alistaa tahtonsa alle kaikki ympärillään olevat ihmiset, sekä oppilaiden vanhemmat että opettajat, ja tähän hän on valmis käyttämään myös likaisia keinoja. Opettajakollegat suhtautuvat tähän eri tavoin, mutta neiti Parsons on kuitenkin jo useamman vuoden ajan myrkyttänyt koulun ilmapiiriä ja aiheuttanut tahallaan ahdistusta työtovereissaan ja myös oppilaissa, joten kun hän löytyy murhattuna, tämä ei ihmetytä ketään. Roger Lessingin tullessa tutkimaan tapausta neiti Parsonsin menneisyydestäkin löytyy ikävä tapaus. Lisäkiinnostusta tuo se, että Lessing löytää koulusta myös aiemmin kadottamansa rakastetun.

Kirja on tutkimus vallankäytöstä, hienovaraisesta ja vähemmän hienovaraisesta. Sitä lukiessani mietin pitäisikö minun alkaa lukea ihan tavallisia romaaneja dekkarien sijaan, koska minusta tuntui murhan tapahduttua että olisin mieluummin jatkanut sellaisen kirjan lukemista, josta olisin saanut tietää, miten oppilaat ja opettajat jatkavat elämäänsä koulussa, jossa on näin huono ilmapiiri, ja miten he selviytyvät neiti Parsonsista (tai huonossa tapauksessa eivät selviydy), sen sijaan että oltaisiin alettu miettiä alibeja ja niiden puutetta. Ja olisi ollut myös kiva tietää, miten neiti Parsonsista oli tullut sellainen kuin hän oli - mitenkään onnelliselta hän ei vaikuttanut.

Kirjasta näkyi myös tyttöihin ja naisiin (ja ehkä miehiinkin, vaikkei se tässä kirjassa tullut ilmi) kohdistuva aivan älytön kontrolli 1950-luvun Englannissa, mikä antoi neiti Parsonsille aseita vallankäyttöönsä (samoin se, että koulu oli hyvin hierarkkinen ympäristö, s. 26). Oppilaat eivät esimerkiksi saaneet käyttää koulun kesäpuvun kanssa muovivyötä, vaan vain kangasvyötä, ja eräs tyttö oli vaarassa joutua erotetuksi koulusta siksi, että oli sanonut rehtorin läsnäollessa sanan 'raskaus' (s. 9). Samoin avoliitossa (erittäin hyvistä syistä) elävä naisopettaja olisi kaikkien mielestä aivan luonnollisesti tullut erotetuksi työstään, jos asia olisi tullut yleisesti tunnetuksi.

Tämä dialogivetoinen kirja oli ihan mielenkiintoinen, hyvin kirjoitettu ja asiantunteva, ja pidin sen murhan jälkeisistä päähenkilöistä. Ongelmana siinä oli tosin se, että monet sivuhenkilöopettajat eivät juurikaan erottuneet toisistaan, varsinkin kun heistä käytettiin vain sukunimiä. Kirjassa siirrytään neutraalista kertojaäänestä pari kertaa lyhyesti nuoren opettajasivuhenkilön kirjeisiin, mikä oli hauska ja toimiva keino antaa persoonallinen näkökulma asioihin sekä taustatietoa koulun tapahtumille. Takakansitekstin mukaan Stella Claydon (josta en löytänyt mitään muita tietoja) oli syntynyt v. 1920 ja toiminut monta vuotta opettajana, joten hän tunsi kuvaamansa miljöön hyvin. Häneltä ei näy käännetyn muita kirjoja.

Helmet-haaste 6. Kirjan kansikuvassa on vaate tai kirjan nimessä on jokin vaate. Kannen hattu on eräänlainen vaate, vaikkei tyypillisin sellainen.

Stella Claydon: Murhan oppitunti, 1961 (Lesson in Murder, 1960). Gummerus, Salamasarja 92. Suomentaja: Eija Palsbo. Kansi: "Vuori". 238 sivua.

keskiviikko 1. helmikuuta 2023

Lisa Feldman Barrett: Seven and a Half Lessons About the Brain (2020)

Lisa Feldman Barrett on kirjan esittelyn mukaan erittäin tunnettu amerikkalainen psykologi ja neurotutkija, joka on tehnyt vallankumouksellista tutkimusta alallaan. Minulle nimi ei ollut tuttu eivätkä kirjan tiedot olleet niin hätkähdyttäviä kuin äskeisen perusteella voisi odottaa, ja jostain syystä kirja ei tehnyt lukiessa kovin suurta vaikutusta. Jotkin siinä käsitellyt asiat ovat kuitenkin myöhemmin tulleet mieleen ja auttaneet tulkitsemaan ja ymmärtämään tiettyjä asioita, ja minulla on nyt varmastikin todenmukaisempi kuva siitä miten aivot toimivat, eli loppujen lopuksi kirja oli hyvä luettava.

Barrett tahtoo kirjassaan oikaista väärinkäsityksiä aivojen toiminnasta. Koko kirjan läpikäyvänä pohja-ajatuksena on se, että eläinten (ja siis myös ihmisten) aivot eivät ole ajattelua varten, vaan allostaasia eli kehon käytössä olevien resurssien (veden, glukoosin, suolan yms.) järkevää ennakoivaa budjetointia varten, niin että eläin pystyy selviytymään vastaan tulevista asioista mahdollisimman hyvin.

Ihmisaivot eivät myöskään ole niin siististi organisoitu ja tehtäviltään jaoteltu elin kuin usein ajatellaan. Minulle oli ennestään tuttu ainakin englanninkielisissä kirjoissa suosittu käsitys kolmijakoisista aivoista (matelija-, nisäkäs- ja ihmisaivot eli aivokuori), mutta Barrettin mukaan aivoja on vain yksi, ja saman funktion hoitaminen on jakautunut ympäri aivoja. Tämän mahdollistaa se, että aivot ovat verkosto. Aivot eivät ole sen enempää lihamureketta (tasaista massaa, jonka kaikki neuronit ovat yhteydessä kaikkiin muihin) kuin linkkuveitsikään (yksittäiset aivojen osat hoitavat jokainen vain omaa tehtäväänsä), vaan joustava rakenne, jonka eri osilla on päätehtävänsä mutta jotka kommunikoivat toistensa kanssa ja hoitavat osittain myös toistensa tehtäviä, minkä ansiosta aivot ovat niin monimutkaiset ja pystyvät hoitamaan niin monia erilaisia tehtäviä.

Lasten aivot sopeutuvat ympäristöönsä ja muuttuvat sen mukaan, eivät vain metaforisesti vaan myös fysiologisesti: paljon käytettyihin aivojen osiin syntyy uusia yhteyksiä muihin neuroneihin, kun taas vähälle käytölle jääneet neuronit kuihtuvat. Tämä on mielenkiintoista mm. rasismin kannalta: jos lapsi näkee ympärillään vain samannäköisiä ihmisiä, hän alkaa (fysiologisesti) pitää tämännäköisiä ihmisiä normaaleina ja muita kummallisina. Positiivinen asia on kuitenkin se, että jos ja kun hän näkee toisennäköisiä ihmisiä lapsena tai aikuisena, hermosolut alkavat taas kasvattaa uusia yhteyksiä ja hän alkaa pitää tämännäköisiä ihmisiä samanlaisina ja samalla tavalla normaaleina kuin ihmisiä, joihin hän on jo tottunut.

Myös köyhyys vaikuttaa lasten aivoihin: varhainen ja pitkäaikainen köyhyys (huono ravinto, melusta johtuva huono nukkuminen, liiasta kylmyydestä tai kuumuudesta johtuvat lämmönsäätelyn ongelmat ym.) on haitallista kehittyville aivoille (s. 60-61).

Aika jännä tutkimustulos on se, että sosiaalinen stressi lihottaa (tämä tieto näyttäisi kuitenkin pohjautuvan vain kahteen tutkimukseen). Jos stressaantuu kahden tunnin kuluessa syömisestä, kehon aineenvaihdunta muuttuu niin, että ruoasta saa 104 kaloria enemmän kuin muuten. Ja terveelliset, tyydyttämättömät rasvahapot esim. pähkinöistä muuttuvat ällistyttävästi huonoiksi rasvoiksi, jos on yhden päivän aikana stressaantunut sosiaalisesti eli muiden ihmisten toiminnan takia (s. 92-93). Taas esimerkki siitä, että lihomisessa ja lihavuudessa on usein kysymys paljosta muustakin kuin syömisestä.

Sosiaalinen stressi eli ilkeys, epämiellyttävä käytös ja vihapuhe ei siis ole vain ikävää ja inhottavaa, vaan se näkyy myös tällaisen toiminnan kohteeksi joutuneen ihmisen aivojen fysiologiassa ja siinä miten ne saavat kehon toimimaan - muissakin asioissa kuin lihomisessa.

En kirjoita muista luvuista sen enempää, jottei postauksesta tule tosi pitkä, mutta tässä niiden otsikoita: aivosi ennustavat (lähes) kaiken mitä teet; aivot saavat aikaan useamman kuin yhdenlaisen mielen; aivomme pystyvät luomaan todellisuutta.

Törmäsin netissä hiljattain termipariin writer-responsible language ja reader-responsible language, joista en ollut kuullut, vaikka käsitteet ovat ilmeisesti peräisin jo 1980-luvulta (keskustelua asiasta esim. täällä). Edellinen tarkoittaa sitä, että tekstin kirjoittaja on vastuussa viestin perillemenosta, kun taas jälkimmäisessä lukijan odotetaan tekevän työtä ymmärtääkseen tekstin. Englannin sanotaan olevan "kirjoittajavastuullinen" kieli, ja tämä kirja sijoittui selvästi kirjoittajavastuun puoleiseen päähän jatkumoa - Barrett helpotti ymmärtämistä usein vertauksilla, ja hänen tekstinsä oli helppolukuista. Toisaalta tämä oli tietysti hyvä, mutta toisaalta teksti tuntui monesti liiankin simppeliltä. Pidän siitä, että tietokirjoja lukiessaan pitää jonkin verran ponnistella ja miettiä, ja ehkä tämä oli ainakin yksi syy siihen, että kirja ei lukiessa innostanut tosi paljon. Olen kuitenkin omaksunut kirjan tietoja, eli ilmeisesti tällainen(kin) kirjoitustapa toimii minulla.

Edelliseen liittyy kirjan erikoinen kirjoitusratkaisu. Varsinaisessa tekstissä (125 sivua) ei sujuvuuden takia mainita lähdeviitteitä tai mennä asian yksityiskohtiin, vaan tekstiä mielenkiintoisesti syventäviä lisätietoja sekä joitakin kirjallisuusviitteitä annetaan kirjan loppuosan viitteissä, joita on noin 35 pienemmällä fontilla kirjoitettua sivua. Vielä jonkin verran lisää informaatiota sekä yksityiskohtaiset lähdeviitteet löytyvät netistä sivulta 7half.info. Kirjassa ei ole varsinaista lähdeluetteloa ollenkaan, ja vaikka netissä oleva lähdeluettelo toki toimii tällä hetkellä, sen olemassaolosta sadan, viidenkymmenen tai edes kymmenen vuoden päästä ei ole takuita.

Erityismaininta kirjalle ihanasta fraktaalikannesta. Tällainen monimutkainen, kaunis fraktaali sopii hyvin aivoja käsittelevään kirjaan.

Helmet-haaste 15. Kirjan nimessä on ja-sana (tai 13. Kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs, ehkä myös 22. Kirja kertoo aiheesta, josta olet lukenut paljon. Ainakin jonkin verran, aivojen toiminta kiinnostaa.).

Lisa Feldman Barrett: Seven and a Half Lessons About the Brain, 2021 (2020). Picador. 125 tekstisivua, kiitokset, 36 viitesivua ja hakemisto.

lauantai 28. tammikuuta 2023

Katja Bargum & Hanna Kokko: Kutistuva turska ja muita evoluution ihmeitä, 2008

Katja Bargum ja Hanna Kokko ovat biologeja ja tutkijoita, jotka ovat kirjoittaneet evoluutiota monelta eri puolelta esittelevän, yleistajuisen kirjan. Evoluution käsitteet ja ajattelutapa tulevat tutuiksi erilaisten kiinnostavien tapausesimerkkien kautta. Bargumin ja Kokon kirjoitustyyli on sujuva ja kepeä, mistä kertovat jo kirjan lukujen nimet: Hei Charles, täällä Charles; Sattumalla sormet pelissä; Ei kenen vaan kanssa kelpaa!; Toiveikkaat hirviöt; Hyvä isä ei syö poikasiaan... Pääluvuissa käsitellään mm. evoluutioteorian syntyä, evolutiivista kilpavarustelua, ihmisen aikaansaamaa evoluutiota, evoluution nopeutta ja toisaalta hitautta, lajiutumista, ihmisen tulevaa evoluutiota, evoluution epätäydellisyyttä, seksiä, sukupuolen joustavuutta ja lopuksi sitä, mitä me ihmiset voimme oppia kaikesta tästä.

Kirja ei ole kuivan teoreettinen, vaikea tai akateeminen, vaan viihdyttävä ja myös varsin kattava johdatus aiheeseensa. Olen lukenut evoluutiosta jonkin verran ennenkin, ja kirjan teoreettinen puoli tuntui aika tutulta, mutta eläinmaailman eri edustajista otetut, käsitteitä havainnollistavat tuoreet esimerkit tekivät kirjasta mielenkiintoista luettavaa.

Se, että kasvi- ja eläinlajit ovat usein hämmästyttävän hyvin sopeutuneita ympäristöönsä, peittää helposti näkyvistä vähemmän toimivat, epätäydelliset tai todella huonot ratkaisut, joita niitäkin on, vaikka etenkään kaikkein huonoimmat ratkaisut eivät ole päässeet kehittymään, koska ne ovat karsiutuneet nopeasti pois. Evoluutio osuu yleensä oikeaan, mutta se on silti sokea.

Hyvä esimerkki tästä ovat Meksikon ja Teksasin makeissa vesissä asustelevat amatsonimollikalat (s. 220-228), joiden mielestä koiraat ovat turhia: naaraat synnyttävät partenogeneettisesti eli neitseellisesti vain tyttäriä. Amatsonien ongelma on siinä, että vaikkei koiraan siittiöitä enää tarvita jälkeläisten tuottamiseen, kalojen geeneihin on jäänyt kuitenkin ohje siitä, että yksilönkehitys alkaa vasta sitten kun siittiö törmää munasoluun. Amatsonimollinaaraat siis houkuttelevat lähisukuiset leveäevämollikoiraat parittelemaan kanssaan, mikä johtaisi ajan myötä leveäevämollien ja niiden myötä myös amatsonimollien sukupuuttoon (kirjasta selviää tarkemmin miksi), elleivät leveäeväkoiraat pystyisi siirtymään isommissa vesistöissä paikasta toiseen. Kirjassa on muitakin esimerkkejä evoluution huonosti toimivista tuloksista.

Amatsonimollit ovat yksi esimerkki siitä, että evoluutio toimii yksilötasolla, ei lajitasolla. Se mikä yksilölle saattaa olla edullista, voi lajille kokonaisuutena olla haitallista tai jopa tuhoisaa. Mistä päästään ihmisiin ja yhteislaidunten tragediaan (tragedy of the commons, s. 282-283): jos vaikkapa matkustaa pummilla joukkoliikenteessä, pääsee itse halvemmalla, mutta jos kaikki tekisivät niin, kukaan ei voisi lopulta matkustaa joukkoliikenteessä, koska sen ylläpitämiseen ei olisi varoja. Ihmisillä on kuitenkin se etu puolellaan, että he voivat keskustella keskenään, havaita huolestuttavia kehityssuuntia ja pyrkiä toivottavasti korjaamaan näitä (esim. sukupuutot ja ilmastonmuutos, joista kirjassa myös puhutaan, tosin erisuuruisilla luvuilla kuin nykyään).

Vaikka kirjassa mennään aina välillä ihmisiin, suurin osa siitä käsittelee eläimiä. Muurahaisille on omistettu kokonainen hauska pääluku (s. 194-219), jossa oiotaan niihin liittyvää viittä väärinkäsitystä: sitä, että muurahaiset olisivat alkeellisia eläimiä, muurahaisten yhteistyö olisi epäitsekästä, kuningatar hallitsisi muurahaispesää, muurahaisten yhteistyö olisi saumatonta ja että muurahaisyhteistyö olisi omamme peilikuva. Muurahaisilla (ja muilla hyönteisillä) on takanaan aivan yhtä pitkä kehityskaari kuin ihmisilläkin, ja eri muurahaislajit ovat jo miljoonia vuosia sitten keksineet monia sellaisia asioita, joita ihmiset pitävät vain itselleen ominaisina: maatalouden, kotieläimet, ompelutaidon, orjuuttamisen, sodankäynnin ja lääketieteen. Niitä on myös yllättävän paljon: Suomessa havumetsien eläinbiomassasta kymmenesosan muodostavat muurahaiset (s. 195), ja muistelen lukeneeni jostain, että muurahaisia olisi maapallolla biomassaltaan yhtä paljon kuin ihmisiä. Olisi kiinnostava tietää, onko joku tutkinut muurahaisten lannoitusvaikutusta metsissä ja puutarhoissa, koska esimerkiksi kastematojenhan tiedetään (muiden hyötyjensä lisäksi) lannoittavan maata paljon jätöksillään.

Jos haluaa ymmärtää eläin- ja kasvimaailmaa ja niiden kehittymistä ja lajien kanssakäymistä syvemmin, kirja kannattaa lukea. Kirja sai tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon vuonna 2009, ja sen hyödyllisyyttä lisäävät lukujen lopussa olevat kommentoidut kirjavinkit.

Muita kirjoituksia: Donna mobile (joka piti huvittavasti juuri niitä juttuja tylsinä, jotka omasta mielestäni olivat oikein kiinnostavia), Kolmas linja (keskustelua kirjan eräästä sivujuonteesta) ja Luetut. Yhteislaidunten tragedia osoittautui paljon monipuolisemmaksi ja monitahoisemmaksi asiaksi kuin millaisena se yleensä (ja tässäkin kirjassa) esitetään: suomenkielisessä artikkelissa on mukavan kriittinen ja laajempi näkökulma siihen (sen mukaan yhteislaitumet itse asiassa toimivat vuosisatojen ajan hyvin, ja ongelmat johtuivat ulkoisten olosuhteiden muutoksesta), ja pitkässä englanninkielisessä Wikipedia-artikkelissa asiaa käsitellään hyvin monipuolisesti.

Muurahaisten läsnäoloa puutarhassa ei juuri huomaa paitsi silloin kun jättää maahan jotain sellaista, jonka ne tulkitsevat mahdolliseksi asunnoksi tai pesän suojaksi (esimerkiksi laudanpalan). Erikoisimpia ratkaisuja viime kesänä oli se, kun ne tekivät pesän maahan jättämäni jatkojohdon sisäosiin. Johtoa pudistelemalla (tein sen, vaikka tuntuikin tylyltä tuhota niiden pesä) sen sisältä, siis noista pienistä rei'istä, putosi yllättävän paljon muurahaisia ja niiden koteloita.

Helmet-haaste 12. Kirjan nimi liittyy veteen. Tai: 30. Kirja on ollut ehdokkaana kirjallisuuspalkinnon saajaksi (ja myös saanut sen).

Edit 29.1.23, 3.2.23.

Katja Bargum & Hanna Kokko: Kutistuva turska ja muita evoluution ihmeitä, 2008. WSOY. Päällys: Elina Warsta. Päällyksen (ja kirjan?) kuvat: The Universal Dictionary of Natural History, 1849. 300 tekstisivua.

sunnuntai 22. tammikuuta 2023

Karensac & Thom Pico: Aubépine 1. Le génie saligaud, 2018

Olen taas innostunut petraamaan ranskaani lukemalla lastenkirjoja ranskaksi. Onneksi on kirjastot, niistä ei löydy mitä vain mutta paljon kaikkea mitä tulee mieleen kaivata. Ja jos ei läheltä, niin usein ainakin kaukolainana.

Tämän sarjakuvan ennen nimiösivua oleva alkukuva on mainio, koska se antaa pelkästään yhden kuvan avulla paljon taustatietoa kirjan tapahtumille: sen että Aubépinen perhe on nelihenkinen, että siihen kuuluu äiti, isä ja isoveli, ja että perhe on juuri muuttanut. Ja että vaikka Aubépinen velikään ei ole kovin innoissaan muutosta, Aubépine itse on aivan järkyttynyt asiasta.

"Tässä uusi kotimme, lapset!"

Aubépinen perhe on muuttanut isosta kaupungista pieneen vuorten keskellä sijaitsevaan kylään, jotta tutkijaäiti voisi rauhassa kehittää linturobottiaan. Robotin kehittämisellä valmiiksi on kiire, koska jättimäisten lintujen muuttokausi alueen läpi alkaa lähestyä. Jos ihmiset joutuvat näiden jättilintujen tielle, heille käy huonosti. Aiemmin jättilinnuista ei ole ollut haittaa, koska ne eivät ole muuttaessaan kohdanneet ihmisiä, mutta viime vuosikymmeninä ihmiset ovat levittäytyneet niiden alueelle.

Aubépine on kirjan alussa hyvin itsekeskeinen ja ajattelee asioita vain omalta kannaltaan: paikka on kuolettavan tylsä, siellä ei ole mitään tekemistä ja kylässä asuu vain vanhoja ihmisiä. Isän pakotettua hänet ulkoilemaan hän kohtaa kuitenkin salaperäisen paimenmuorin, joka antaa hänelle lahjaksi koiranpennun Peladen. Tämän kanssa hän törmää metsän syvyyksissä henkeen ('saligaud' tarkoittaa haukkumasanana 'likaista äpärää', tässä sen voisi suomentaa kiltisti vaikka 'rontiksi', koska ensimmäiseksi mieleen tullut pidempi suomalainen sana ei sopisi lastenkirjaan; hengen nimeen on hyvä syy). Henki lupaa hänelle klassisesti kolme toivetta, joiden sanamuodon kanssa pitää klassisesti olla varuillaan. Kirjan lopussa Aubépine näkee asiat laajemmasta näkökulmasta ja ymmärtää vastuun käsitteen toisella tavalla kuin ennen.

Kirja oli hauska ja vauhdikas ja sen piirroksissa oli mielikuvitusta ja fantasiaa. Se käytti tarinassaan vanhoja satuaiheita ja yhdisti ne nykyaikaan robotteineen ja muine piirteineen - eräässä kohdassa henki sanoo, ettei ole mikään Google. Kirjassa oli huumoria, ekologinen asenne, jännitystä (asiat näyttävät kirjan lopussa erittäin huonoilta, kunnes Aubépine keksii hyvin luovan ratkaisun), puhuva koira, sympaattinen hirviöpariskunta, rinnakkaistodellisuus ja intertekstuaalisuutta.

Oli hauskaa lukea tämä ranskaksi, ja ymmärsin sen ihan hyvin. Lukisin mielelläni kirjan kolme jatko-osaakin - Le renard furax, Pourquoi tant de laine? ja La fin de tout (et du reste) - mutta niitä ei näy ranskaksi löytyvän mistään. Ehkä sitten englanniksi? Aubépinen nimi tarkoittaa muuten "Orapihlajaa", ja kirjan englanninkielisessä käännöksessä hänen nimensä on "Aster" ja espanjalaisessa käännöksessä "Olivia". Nämä nimet antavat päähenkilöstä kuitenkin erilaisen kuvan kuin "Orapihlaja", joka kuvaa hyvin Aubépinen tiettyä särmikkyyttä ja itsepäisyyttä.

Helmet-haaste 38. Kirjan tarina perustuu myyttiin, taruun tai legendaan. (Tai: 1. Kirjassa on kartta, 3. Kirjan nimessä on kasvi (Aubépine), 31. Kirjan kansikuvassa on taivas tai kirjan nimessä on sana taivas, 41. Kirjan kirjailija on syntynyt 1990-luvulla (Karensac vuonna 1990), 44. Kirja kuuluu genreen tai kirjallisuuden lajiin, jota et lue yleensä.)

Karensac (idea ja piirrokset) & Thom Pico (teksti): Aubépine 1. Le génie saligaud, 2018. Dupuis. 99 sivua.

lauantai 21. tammikuuta 2023

Seija Samela & Juha Samela: Mennään metsään. Tunnelmakuvia suomalaisesta metsästä, 2012


Luin Tuijata-blogin viimevuotiseen selkokirjalukuhaasteeseen hyvistä suunnitelmista huolimatta vain yhden kirjan, mutta mikään ei tietenkään estä lukemasta selkokirjoja muulloinkin.

Tämä isokokoinen Mennään metsään -kirja on ulkoasultaan todella kaunis kirja, ja kuvat olivatkin minulle sen parasta antia. Joka sivulla on yksi tai useampi suuri värikuva, voisi melkein sanoa muotokuva, sivun tekstin aiheesta (blogissani olevat kuvat eivät tee niille kunnolla oikeutta). Kuvat on otettu Nuuksion ja Riisitunturin kansallispuistoissa, Rantasalmella ja Espoossa. Tekijät sanovat alkusanoissaan toivovansa, että metsän tunnelma välittyy myös niille lukijoille, jotka eivät itse pääse nauttimaan luonnosta, ja metsän värit, tuoksut, valo ja kauneus tuntuvatkin henkivän kirjan sivuilta.

Teksti on asiallista ja tietopuolista ja koska käsiteltävät asiat olivat minulle ennestään tuttuja, teksti ei kiinnostanut minua yhtä paljon kuin kuvat, mutta se antaa kuitenkin hyvän kokonaiskuvan metsästä ja sen eri puolista. Suurin osa kirjasta on metsän kasvilajien (pienistä isoihin, sammalista ja jäkälistä kukkien kautta puulajeihin) esittelyä, mutta myös pienikokoisista eläimistä - oravasta, linnuista, matelijoista ja hyönteisistä - kerrotaan. Siis juuri sellaisista kasveista ja otuksista, joita saattaa itsekin nähdä metsässä kävellessään; esimerkiksi karhuista tai susista kirjassa ei puhuta. Teoksessa esitellään lisäksi metsämaiseman eri piirteitä, esimerkiksi siirtolohkareita ja pienoismaisemia. Kirja on kaiken kaikkiaan hyvin tehty kuvaus helposti lähestyttävästä osasta suomalaista metsäluontoa.

Helmet-haaste 19. Kirjassa on paikka, jossa olet käynyt. Kun koirani oli vielä elossa, vietin sen kanssa monia hyviä hetkiä lähimetsässä, ja vaikka nykyään metsässä tulee käytyä paljon harvemmin, se ottaa aina syliinsä ja toivottaa tervetulleeksi.

Seija Samela (teksti) & Juha Samela (kuvat): Mennään metsään. Tunnelmakuvia suomalaisesta metsästä, 2012 [kirjassa ei julkaisuvuotta, katsottu kirjaston tietokannasta]. 104 sivua.

tiistai 17. tammikuuta 2023

Cuentos breves para leer en la cama, 2009 (Lyhyitä tarinoita sängyssä luettavaksi)

Jatkoin taas espanjankielisten novellien lukemista (aikaisemmista kokoelmista täällä ja täällä). Tämä oli tapahtumapaikoiltaan, tapahtuma-ajoiltaan ja kirjoitustyyleiltään hyvin vaihteleva kokoelma, mutta kaikki sen tarinat liittyvät rakkauteen tai seksiin, mikä olisi ehkä pitänyt tajuta kirjan nimestä ja hauskasta kansikuvasta. Itse kuitenkin luen sängyssä mitä tahansa, aiheesta riippumatta. Kirjassa oli sulassa sovussa sekä humoristisia että vakavia tarinoita. Mukana oli novelleja, josta pidin, mutta yleensä ottaen monet kirjan tarinat jäivät minulle vähän ulkokohtaisiksi. Vaikka tämä on näin uusi kokoelma, vain kolme kirjan 17 novellista on naisten kirjoittamia. Paljastan tässä novellien juonet melkein kokonaan.

Francisco Ayala: Cuento viejo (Vanha tarina). Kummallisen keskiaikaisen tarinan uudelleenkerronta: äiti harrastaa varsinaisesti tarkoittamattaan ja poikansa tietämättä seksiä tämän kanssa ja synnyttää tälle tyttären, jonka kanssa poika menee myöhemmin naimisiin tietämättä kuka tämä on. Tarina vain kerrotaan neutraalisti ottamatta siihen kantaa. (Espanja, 6 s.)

Mario Benedetti: Vaivén (Keinuminen). Nuoren naisen ja miehen filosofisia, runollisia ja syvällisiä ajatuksia tai sanoja rakastellessa, ja rakastelun hetkien kuvausta. (Uruguay, 8 s.)

Luis Mateo Díez: El sueño (Uni). Kuvaus painajaisesta ja pelottavasta heräämisestä. Koko novellissa on vain neljä lyhyttä lausetta kahdella ja puolella rivillä. (Espanja, 1 s.)

* Carlos Fuentes: Un alma pura (Puhdas sielu). Pitkä kirje Juan Luisille tätä rakastaneelta naiselta, Claudialta. Claudia ja Juan Luis ovat kasvaneet yhdessä Meksikossa kuin sisarukset, mutta Meksikon nurkkakuntaisuutta inhoava mies on muuttanut opiskeluaikana työskentelemään YK:ssa Euroopassa ja kertonut naiselle elämästään, ajatuksistaan ja rakkauksistaan kirjeissä. Nainen on kuunnellut. Hyvin kirjoitettu novelli, jonka asetelma kuitenkin ärsytti. (Meksiko, 22 s.)

* Almudena Grandes: Amor de madre (Äidinrakkaus). Hurja novelli äidistä, joka haluaa tyttärensä Mariannen pysyvän aina iloisena, tottelevaisena pikkutyttönä, silloinkin kun tämä on kasvanut aikuiseksi. Äiti on novellin minäkertoja ja novellin vahvuus syntyy siitä, että lukija näkee asiat lopulta aivan eri tavalla kuin äiti, vaikka tämä kertoo koko ajan asiat vain omasta, hyvin vääristyneestä näkökulmastaan. (Espanja, 9 s.)

Joaquín Leguina: El desahogo (Helpotus). 11-vuotias poika kertoo äitinsä täysihoitolaan vuoden 1947 Espanjassa saapuvasta kauniista Maruchasta. Marucha tulee setänsä (tai "setänsä") kanssa ja jää täysihoitolaan asumaan; setä käy ajoittain vierailuilla tämän luona. Myöhemmin Marucha katoaa rannalla, mikä järkyttää sekä poikaa että hänen äitiään kovasti, mutta vuosien jälkeen hän löytyy uudelleen toisesta maanosasta. Eräänlainen rakkaustarina. (Espanja, 14 s.)

Manuel Longares: Morbo (Sairaalloinen kiinnostus). Mies kertoo (kuvailee, kiistelee, höpöttää) tyttöystävälleen siitä, kun on kadulla kävellessään kuullut (ja huoneen hämäryyden takia vain kuullut yksittäisiä lauseita) pikkuikkunasta jonkin vieraan pariskunnan harrastavan seksiä kellarissa. Tarinassa oli niin paljon puhekielisiä ja seksiin liittyviä sanoja, että ymmärsin siitä vain osan. (Espanja, 9 s.)

* Javier Marías: En el viaje de novios (Häämatkalla). Vaimo tuntee olonsa häämatkalla huonovointiseksi ja nukkuu hotellin sängyssä samalla kun mies katselee parvekkeelta katuelämää. Mies näkee kadulla täysin vieraan naisen, joka selvästi odottaa jotakuta kärsimättömänä. Lopulta nainen huomaa myös hänet ja mies ymmärtää hänen reaktiostaan naisen odottaneen juuri häntä. Novelli loppuu siihen, kun nainen on tulossa koputtamaan hotellihuoneen ovelle. (Espanja, 6 s.)

José María Merino: Lolito. Poika tai nuori mies Lito ostaa syrjäkylässä asuvalle sedälleen kaupungista tämän pyytämiä erotiikkaan liittyviä asioita. Etsiessään Lolitaa hän päätyy sulkemisaikaan kirjakauppaan, jonka kaunis naismyyjä osoittaa selvästi olevansa kiinnostunut hänestä. (Espanja, 2 s.)

* Juan José Millás: Solo de moto (Vain moottoripyörällä). Keski-ikäinen Vicente kuvittelee vaimonsa tietämättä nukkumaan käydessään jännittäviä moottoripyöräretkiä ihanissa maisemissa vaimo ohjaimissa, molemmat nuorina, täynnä vapauden huumaa. Hän alkaa odottaa nukkumaanmenoaikaa yhä innokkaammin, hankkii mustan pyjaman ja moottoripyöräilijän lasit ja alkaa jopa perehtyä mekaniikkaan. Kuvitelluilla retkillään hän alkaa olla kuitenkin yhä huolestuneempi mahdollisista haavereista, alkaa moittia vaimoaan vaarallisesta ajosta, siirtyy tylsiin ajomaisemiin ja on lopulta iloinen, kun vaimo menettää kuvitelmassa ajokorttinsa. Tämän jälkeen Vicente alkaa nukkumaan käydessään kuvitella olevansa lintu. (Espanja, 4 s.)

* Rosa Montero: Mi hombre (Aviomieheni). Yli 20 vuotta kestäneeseen avioliittoonsa tyytymätön nelikymppinen nainen kuvailee tylsää, proosallista ja laiskaa aviomiestään. (Espanja, 4 s.)

* Augusto Monterroso: El dinosaurio. Kun heräsin, dinosaurus oli vieläkin siinä. Tässä tarina kokonaisuudessaan. (Honduras / Guatemala, 1 s.)

Juan Carlos Onetti: Luna llena (Täysikuu). Viisikymppinen kirjallisuuskriitikko Carmencita pohtii yksin yöllä kehonsa rapistumista, nuoruuden katoamista ja parikymppistä miesystäväänsä. Tässä novellissa tuntui, ettei miesten kannattaisi kirjoittaa naisista. (Uruguay, 4 s.)

Carme Riera: Un poco de frío para Wanda (Vähän kylmää Wandalle). Boumond-Foullatin varakreivi ja tämän poika rakastavat kumpikin samaa naista, lumoavaa ja jalosukuista Wandaa (isällä ei ole oikeastaan mitään yhteistä ihastusta vastaan, estääpä poikaa avioitumasta tavallisen rahvaan naisen kanssa). Wanda suostuu seksiin kuitenkin vasta viileällä ilmalla syksyn tultua, ei kesähelteellä, minkä takia poika menee äärimmäisyyksiin viileän ilmaston järjestämiseksi huomaamattomasti ja häiritsemättömästi isän ja pojan kartanoon jo kesän aikana. Loppujen lopuksi käy kuitenkin huonosti ja poika vihaa vanhanakin ilmastointilaitteita. (Espanja, 10 s.)

Manuel Rivas: Carmiña. Mies kertoo baarimikolle seurustelustaan yksinäisessä kylässä kauniin Carmiñan kanssa. Asian etenemistä häiritsee kuitenkin vakavasti Carmiñan koira Tarzán, joka haukkuu ja uhkailee miestä koko ajan. Carmiña ei välitä koiran häirinnästä ja kun mies karkottaa ja lopulta tappaa Tarzánin, Carmiñakin menettää mielenkiintonsa. (Espanja, 5 s.)

* Albert Sánchez Piñol: Sólo dime si aún me quieres (Sano minulle vain rakastatko minua vielä). Kaunis Marta ja komea Alfred menevät naimisiin. Alfred rakastaa vaimoaan ja on tyytyväinen kaikkeen paitsi anopin lahjoittamaan kammottavan rumaan isoon vaatekaappiin. Eräänä päivänä hän tapaa kaupungilla kuubalaisen naisen johon rakastuu selittämättömästi heti ja tuo tämän kotiinsa; vaimon saapuessa hän työntää naisen vaatekaappiin. Tämä kuitenkin katoaa kaapista, samoin muut Alfredin sinne laittamat asiat. Pienet asiat kuitenkin ilmaantuvat takaisin kaappiin melko nopeasti ja näin Alfred odottaa joka päivä puoliksi toiveikkaana, puoliksi kauhuissaan kuubattaren saapumista. Vuosikymmenten jälkeen näin käykin, mutta kaapista ilmaantuu samalla myös lukuisia noloja miehiä. Marta hacía de la vida una casa; la cubana, que la vida fuera verdad. (Espanja, 18 s.)

* Juan Eduardo Zúñiga: 10 de la noche, Cuartel del Conde Duque (Kello kymmenen illalla Conde Duquen kaupunginosassa). Mies ja nainen tapaavat illalla talvella ilmeisesti Espanjan sisällissodan aikaan tyhjässä lämpimässä leipomossa rakastellakseen, vaikka paljastuessaan heidät ammuttaisiin heti. Ehkä kertomus siitä, miten rakkaus uhmaa ympäröivää sotaa. Pitkiä lauseita ja hyvin yksityiskohtaista kerrontaa havainnoista, mistä syntyy runollinen vaikutelma. (Espanja, 9 s.)

Helmet-haaste 42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa.

Edit 22.1.23.

Juantxu Herguera Casado ja Alfredo Blanco Solís (toim.): Cuentos breves para leer en la cama, 2009. Punto de lectura. Kannen suunnittelu: María Pérez-Aguilera. Kannen kuva: Getty Images. 143 sivua.

lauantai 14. tammikuuta 2023

Saranda Dedolli-Yasa: Tee maailmasta parempi paikka. Opas vastuullisempiin valintoihin, 2019

Saranda Dedolli-Yasa on bloggari ja sosionomi, joka haluaa kirjassaan innostaa ihmisiä tekemään ympäristön kannalta parempia valintoja. Keneltäkään ei ole varmaan jäänyt huomaamatta, miten huono ympäristön tila maailmanlaajuisesti ja Suomessakin on ja miten kestämätön nykyinen elämäntapa on, joten tällaiset kirjat ovat tarpeen. Kuitenkin jos ympäristöongelmat näkee vain vuorenkorkuisena monoliittina, niille on vaikea tehdä mitään (ahdistus on harvoin paras aktivointikeino), mutta Dedolli-Yasa pilkkoo ongelmat osiin ja tekee niistä helpommin käsiteltäviä.

Kirjan lähestymistapa on lempeä ja syyllistämätön. Antamalla tietoa ja kannustavia esimerkkejä siitä, että asiat voi ja kannattaa tehdä toisin Dedolli-Yasa osoittaa, että ympäristön mahdollisimman monessa asiassa huomioon ottava elämäntapa on mahdollinen ja myös palkitseva.

Vastuullisuutta yleensä käsittelevän alkuluvun jälkeen kirjassa kerrotaan vastuullisemmasta ruoasta, vaatteista, kosmetiikasta, matkailusta sekä lopuksi yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta. Luvuissa on tieto-osuuden lisäksi sitaatteja yksittäisiltä ihmisiltä, jotka kertovat, miten he tekevät maailmasta paremman paikan. Sitaateista näkee, että maailmanparantamistapoja on monia erilaisia, ja että voi lähteä liikkeelle pienistäkin asioista ja että myös niillä on merkitystä. Luvussa on myös teemaan liittyvä asiantuntijahaastattelu tai pari, konkreettisia neuvoja siihen, mitä itse voi tehdä, sekä dokumenttielokuva- ja nettisivuvinkkejä. Hauska idea kirjassa on se, että luvun lopussa annetaan lyhyet ohjeet asteittaisiin muutoksiin tasoille 1, 2 ja 3 sen mukaan, miten pitkälle on itse tietyllä hetkellä valmis menemään. Kirjassa ei siis anneta vain teoreettista tietoa, vaan se myös osallistaa lukijansa hyvin.

Pidän itseäni suhteellisen ekologisena ihmisenä: kierrätän kaiken mahdollisen, pyrin syömään kasvispainotteisesti (nykyinen kasvisruoka on hyvää), tunnen huonoa omaatuntoa autolla ajamisesta (mikä ei saa minua lopettamaan sen käyttöä, koska julkinen liikenne ei toimi omalla alueellani tarpeeksi hyvin ja auton käyttöön liittyy myös vapautta, mutta kuitenkin vähentämään sitä), olen matkustanut lentokoneella vain noin kerran kymmenessä vuodessa (Italiaan ja takaisin pääsi hyvin maata myöten, kun oli tarpeeksi aikaa), ostan mielelläni käytettyjä vaatteita (siksikin että valikoima kirppareilla on monipuolisempi kuin kauden muotitrendejä noudattavissa kaupoissa ja että vanhemmat vaatteet ovat usein parempilaatuisia ja huolellisemmin tehtyjä kuin uudemmat)... Monet kirjassa esitetyistä asioista olivat minulle siis tuttuja, mutta sain siitä kuitenkin myös uutta tietoa. Kirjan innostamana tein Tampereen reissun junalla enkä autolla ja valitsin ravintolassa vegaanivaihtoehdon liharuoan sijasta. (Jostain syystä varsinkin ravintolassa ajattelee, että vegaaniruoka on tylsempää ja mauttomampaa kuin liharuoka. Ei ollut.)

Tässä muutama kirjan fakta: Jo sillä ruoalla, jolla syötetään karjaeläimiä, voitaisiin ruokkia teoriassa koko maapallon väestöä (22); maailmanlaajuisesti vain 10% muovista kierrätetään vuosittain (36); vaateteollisuuden [ja pikamuodin] hiilijalanjäljen on laskettu olevan suurempi kuin lento- ja laivaliikenteen yhteensä ja kokonaisia kuorma-autollisia vaatetekstiiliä päätyy polttoon tai kaatopaikalle lähes joka sekunti (50)...

Tällaiset tiedot saavat olon synkäksi, mutta toisaalta, tästä tilanteesta on valtavasti mahdollisuuksia mennä parempaan suuntaan. Sillä mitä tekee ja miten elää on merkitystä. Dedolli-Yasan kirjasta saa helposti lähestyttävän tietopaketin ihmistoiminnan maailmanlaajuisista ympäristövaikutuksista sekä runsaasti neuvoja siihen, miten pallomme pysyisi jatkossakin elinkelpoisena ihmisille ja muille olennoille.

Dedolli-Yasa sanoo kirjan lopussa, että haluan, että lapseni syntyy parempaan maailmaan kuin mihin minä synnyin (139). Tämä ei ole kuitenkaan mahdollista. Minä synnyin maailmaan, jossa elossa oli enemmän eläin- ja kasvilajeja kuin nyt, jossa talvella Etelä-Suomessakin oli melkein aina lunta ja sään ääri-ilmiöitä ja kuivuutta oli maailmanlaajuisesti vähemmän, jossa oli terveet koralliriutat sekä melko elinvoimaiset kalakannat, jossa oli vähemmän ydinjätettä, jossa Tyynessämeressä ei ollut jättimäistä muoviroskakeräytymää, jossa sademetsiä oli enemmän, jossa luonnon monimuotoisuus oli suurempi... Syntymäni jälkeen nämä asiat ovat jatkuvasti huonontuneet, ja meidän jälkeemme tulevat ihmiset saavat meitä köyhemmän ja huonomman maailman. Onneksi ympäristöjärjestöt ja luonnon puolesta toimineet ihmiset ovat kuitenkin hidastaneet ympäristön köyhtymistä. Nyt olisi aika ja tilaisuus pysäyttää asioiden huononeminen ja alkaa muuttaa niitä paremmiksi.

Dedolli-Yasa sanoo kirjan alussa hyvin, miksi juuri me suomalaiset voimme ja meidän pitää toimia: Meillä suomalaisilla on hyvät edellytykset toimia paremmin. Se, että olemme syntyneet Suomessa emmekä sotaisessa Syyriassa tai ilmastonmuutoksen hukuttamalla Kiribatilla, on vain hyvää tuuria. Olen itse juuriltani kosovolainen ja mietin jatkuvasti, kuinka etuoikeutettu olen, että olen saanut alkuperästäni huolimatta ilmaisen koulutuksen maassa, jossa sanavapauttani ei rajoiteta lailla. Koska olen hyvässä asemassa verrattuna moneen muuhun ihmiseen, ajattelen usein, miten voisin antaa oikeuksistani maailmalle takaisin. (13)

Kirjan julkaisemisen aikaan Dedolli-Yasa oli kirjoittanut jo monta vuotta blogia Tyhjä ajatus (joka mainitaan kirjan takakannessa), mutta nykyään hänen bloginsa on täällä: Saranda Dedolli.

Helmet-haasteen kohta 10. Kirjassa on ohjeita ja neuvoja.

Saranda Dedolli-Yasa: Tee maailmasta parempi paikka. Opas vastuullisempiin valintoihin, 2019. Viisas elämä. Kansi: Jonna Nisu. 160 sivua.

perjantai 6. tammikuuta 2023

Marie Hermanson: Det finns ett hål i verkligheten, 1986 (Todellisuudessa on aukko)

Löysin kirpparilta ruotsalaisen novellikokoelman, joka on kirjoitettu ennen nykyistä fantasiabuumia mutta joka silti liikkuu varsin kummallisilla alueilla. En tiedä, missä genrerajat tarkkaan ottaen ovat eli onko tämä fantasiaa, uuskummaa vai jotain muuta, mutta se ei ole tärkeää. Gunder Andersson kertoo houkuttelevasti esipuheessaan, että tämän kirjan on sanottu "yhdistävän pohjoismaisen satumaailman anglosaksisen fantasia- ja scifiperinteen teemoihin". Monien kirjan tarinoiden pohjatekstinä onkin jokin satu, mutta samalla ne ovat usein kasvukertomuksia, koska niiden sankarina on monesti nuori, murrosikää lähestyvä tai sen saavuttanut tyttö tai poika, ja ne on fantasia-aineksista huolimatta kerrottu realistisesti. "Maamyyräkuningasta" lukuun ottamatta novellien päähenkilöt elävät ihan tavallisessa ruotsalaisessa arkimaailmassa, ja kaksi novellia yhdeksästä ovat täysin realistisia.

Pitkässä niminovellissa "Todellisuudessa on aukko" (johon kannen kuva liittyy) tyttö tapaa salaperäisen neiti Columbin, joka käskee hänen tulla hoitamaan isoa koiraansa. Vastineeksi neiti Columbi opettaa tytölle taikatemppuja... ja opettaa hänet myös muuttamaan painopistettään sisällään ja lentämään. Mietin lukijana tytön elämäntilannetta: vaikka hänellä on hyvät suhteet vanhempiinsa, hänellä ei tunnu olevan oikein mitään kontaktia siskoonsa ja veljeensä, joita vanhemmat näyttävät jonkin verran suosivan, eikä hänellä ole myöskään ystäviä.

Lentämisestä puhutaan myös "Taikurin tyttäressä", jossa tytön isä on tämän ollessa pieni (sananmukaisesti) lentänyt pois. Hän tapaa tämän uudelleen aikuisena ja päätyy hoitamaan tämän ja nuoremman taikurin, rakastettunsa, taloutta. Hänen elämänsä on proosallista aherrusta ja asioiden hoitoa, kun taas miehet vain leikkivät kauniilla asioilla.

Kokoelman kaikkein sadunomaisin tarina "Maamyyräkuningas" kertoo erään kuningaskunnan arasta ja lempeästä nuoresta kuninkaasta, joka ei tahdo kantaa vastuutaan asettumalla vastustamaan sotaisaa naapuria ja aiheuttamalla näin monien kansalaistensa kuoleman. Hän kaivautuu vähitellen yhä syvemmälle maan alle, hänen käsivartensa vahvistuvat ja silmänsä heikentyvät, ja hän elää vuosikymmeniä maan pienten eläinten parissa kaivellen maahan käytäviä. Lopulta maahan myöhemmin saapuneen uuden kansan prinsessa saa hänet kiinni kesyn ilveksensä avulla, rakastuu häneen ja pakottaa hänet kanssaan naimisiin. Kuningas rakastaa ja kaipaa kuitenkin edelleen pimeyttä, maata ja hiljaisuutta eikä ole onnellinen.

"Museovierailussa" keuhkotautia sairastava tyttö katoaa luonnonhistoriallisen museon dioraamaan. "Pikkuveli Konradissa" Konrad-vauva on vanha sielu, joka on elänyt tuhansia vuosia, mutta aina vauvan kehossa. Novellissa yhdistyy huvittavasti se, että Konrad puhuu ajoittain kuin kypsä ja älykäs aikuinen ja pystyy laajojen kokemustensa perusteella sanelemaan isosisaruksilleen kiehtovia romaaneja, mutta ajoittain taas jokeltaa, imee varpaitaan ja keskittyy muihin vauvamaisiin asioihin. "Najadien aarteessa" 11-vuotias tyttö sukeltaa vedenalaisiin luoliin etsimään kohta 12 vuotta täyttävän pojan aarretta, jonka pahanilkiset najadit, veden henget, ovat varastaneet tältä. Luolissa hän tapaa hyljekuninkaan. Poika ei itse voi käydä hakemassa aarrettaan, koska 12 vuotta täyttäessään ihmiset menettävät kykynsä nähdä najadeja.

Pidin tästä kirjasta ja sen kerrontatyylistä. Fantasiaelementit sujahtivat vaivattomasti osaksi henkilöiden arkielämää, ja novelleissa kuvattiin jotakin käännekohtaa elämässä, mutta pitämättä siitä liikaa melua. Kirjan viehätystä lisäsi se, että joku aikaisempi lukija on lisännyt jokaisen novellin alkuun tulkinta-ajatuksia tarinasta ja näkyy ottaneen nämä novellit hyvin vakavasti ja pohtineen niitä. Marie Hermanson on jatkanut kirjailijan uraansa tämän esikoisteoksensa jälkeenkin, ja hänen kirjoistaan on myös suomennettu kaksi, Laakso (2012) ja Hämäränmaa (2015). Häntä voisi lukea enemmänkin.

Tämä kirja on aivan omiaan Helmet-haasteen kohtaan 5. Kirjassa ollaan maan alla.

Kirjan novellit: Trollkarlens dotter, Den elektriska hästen, Det finns ett hål i verkligheten, Najadernas skatt, Mullvadskungen, Honungsmåne, Lillebror Konrad, Hundra nallar och tusen änglaspel, Museibesöket.

Edit 8.1.23: lisätty Helmet-haaste.

Marie Hermanson: Det finns ett hål i verkligheten, 1986. En bok för alla. Kannen tekijää ei kerrottu. 181 sivua.

keskiviikko 4. tammikuuta 2023

Toby Hemenway: Gaia's Garden. A Guide to Home-Scale Permaculture, 2009 (2000)

Tätä kirjaa lukiessa tuntui, että juuri tällaista puutarhakirjaa (ja yleensä kirjaa) olen kaivannut kauan aikaa, vaikken ole sitä tiennytkään. Kirjan lähestymistapa puutarhanhoitoon on permakulttuuri, australialaisten Bill Mollisonin ja David Holmgrenin 1970-luvulla kehittämä käytännön filosofia kestävästä ja ekologisesta elämäntavasta, jossa toimitaan yhteistyössä luonnon ja sen ällistyttävän uusiutumiskyvyn, monipuolisuuden ja rikkauden kanssa - ei siis luontoa vastaan sitä pakottamalla, riistämällä, yksipuolistamalla ja köyhdyttämällä. Permakulttuurilla on yhteyksiä luomuviljelyyn ja moneen muuhun hyvään asiaan, mutta ne eivät sisälly siihen: permakulttuuri shows us where and how to apply these important ideas. It is a linking science (6).

Permakulttuuri ei liity pelkästään puutarhanhoitoon, vaan se on ajattelutapa, jota voi soveltaa myös esimerkiksi rakentamiseen, kaupunkisuunnitteluun ym. Hemenway luettelee 14 permakulttuurin periaatetta (s. 6-7), joiden siteeraaminen tässä veisi liikaa tilaa, mutta ne ovat hyvinkin tutustumisen arvoisia.

Pidin kirjassa paljon sen systeemisestä ajattelusta, siitä että puutarha nähdään järjestelmänä ja kokonaisuutena, jossa sen jokainen osa tuo kokonaisuuteen oman monipuolisen panoksensa (esimerkiksi typensitominen, katteen tuottaminen, ravinteiden nostaminen syvältä maasta, "hoitajakasvi", pölyttäjäkasvi, marjakasvi) ja vaikuttaa toisten osien hyvinvointiin, niin että puutarha on parhaimmillaan kuin iso sinfoniaorkesteri, joka soi harmonisesti yhdessä. Kun puutarhan eri osat muodostavat tiheän, yhdessä toimivan verkoston, koko systeemin resistenssi ja elinvoimaisuus kasvaa.

Teollisia öljyn avulla valmistettavia typpiravinteita ei tarvita, kun käytetään mm. typensitojakasveja sekä puutarhan kasveista itsestään saatavaa katetta, joka lisää maaperän mikrobitoimintaa ja auttaa kasveja hyödyntämään ravinteita paremmin. Hemenway käyttää maaperän eliöstöstä hauskaa nimitystä mikrokarja: nämä maaperän bakteerit ja pikkueliöt hajoittavat orgaanista ainesta ja toimivat yhteistyössä kasvien ja puutarhurin kanssa lisäämällä maan ravinteikkuutta.

Puutarhurin ei tarvitse myöskään kammota hyönteisiä eikä myrkyttää niitä, vaan nimenomaan välttää tätä: hyönteismyrkyt tappavat sekä haitalliset hyönteiset että niitä syövät peto- ja loishyönteiset, mutta koska edelliset uusiutuvat jälkimmäisiä nopeammin, tuhohyönteiset ehtivät tuhota kasvit ennen kuin petohyönteiset pääsevät toimeen. Ja taas tarvitaan hyönteismyrkkyjä. Jos hyönteismyrkkyjä ei kuitenkaan käytetä alun perinkään, puutarhan petohyönteiset pitävät tuholaiset kurissa eivätkä ne pääse aiheuttamaan juurikaan vahinkoa. Tämä edellyttää kuitenkin sitä, että puutarha on monimuotoinen - laajat yhden kasvin viljelykset ovat kutsukortteja ja herkkupöytiä tuhohyönteisille.

Laaja nurmikko on permakulttuurin näkökulmasta vettä ja lannoitteita nielevä hedelmätön autiomaa. Monimuotoinen puutarha eri tasoissa, jossa on paljon erilaisia, erityyppisiä ja eri asioita hoitavia kasveja, taas on paratiisi kasveille, hyönteisille, isommille eläimille ja linnuille. Ja myös ihmisille, koska tällaisessa puutarhassa voi tuottaa paljon ruokaa (mikä ei itse asiassa itseäni kiinnosta kovin paljon, vaikka omavaraisuus ruoantuotannossa olisikin hyvä asia, koska se vähentäisi resurssien käyttöä muualla maailmassa).

Parhaimmillaan resurssit kiertävät puutarhassa, niin ettei sinne tarvita ulkopuolisia lannoitteita eikä vettä, myöskään kuivilla alueilla: kirjassa on paljon vinkkejä siihen, miten sadevettä voi hyödyntää puutarhassa ja miten kodin talousvettä voi kierrättää puutarhaan (jälkimmäinen vaatii kyllä useimmiten rakennustöitä). Hemenway on amerikkalainen, ja hän on onnistunut kirjoittamaan kirjan, joka sopii sekä Yhdysvaltain kuumiin ja kuiviin eteläosiin että kylmiin ja sateisiin pohjoisosiin. Vaikka kirjassa onkin runsaasti käytännön neuvoja, siinä on enemmän kyse yleisistä, kaikkialla hyödynnettävistä periaatteista kuin ohjeista esimerkiksi tietylle vyöhykkeelle sopivista kasveista, joten sen ideoita voi hyvin soveltaa Suomessakin. Kirjan kasvilistoissa oli kyllä monia sellaisia kasveja, joita en itse tuntenut, mutta paljon myös tuttuja.

Kirjassa on hämmästyttävä ja innostava esimerkki New Mexicon kuuman ja kuivan autiomaan keskellä olevasta noin 500 neliömetrin kokoisesta puutarhasta, josta permakulttuuriperiaatteita noudattaen tuli neljässä vuodessa ympäristöstään keitaana erottuva rehevä, monenlaista ruokaa tuottava viidakko. Alussa tähän toki tarvittiin vettä ja orgaanista ainesta muualta, mutta ajan myötä tästä puutarhasta tuli suljettu, itseään ylläpitävä systeemi, jossa vesi ja ravinteet kiertävät ja johon ei enää tarvittu ulkopuolista panosta.


Ilmastonmuutoksen edetessä ja yhä useampien alueiden kärsiessä kuivuudesta varsinkin köyhissä maissa permakulttuuriviljelyksen periaatteita kannattaisi mielestäni soveltaa kuivilla alueilla ja toki muuallakin eri puolilla maailmaa. Kasvillisuus ja varsinkin puut pidättävät kosteutta ympärillään ja jopa tuovat luokseen sateita sekä luovat suotuisan mikroilmaston muille kasveille ja eläimille, ja jos auringon paahtamaan kuivaan ja kuumaan New Mexicon autiomaahan on pystytty kasvattamaan rehevä kasvillisuussaareke, tämä onnistuisi varmasti muuallakin. Metsäviljelystä (forest gardens) on itse asiassa harrastettu jo vuosituhansia trooppisessa Afrikassa, Aasiassa ja Etelä-Amerikassa, mutta valkoiset maahantulijat katsoivat tällaisia puutarhoja vain omasta näkökulmastaan eivätkä tunnistaneet pienen peltotilkun ympärillä olevaa metsää asukkaiden puutarhaviljelykseen olennaisesti kuuluvaksi osaksi, vaan tuomitsivat asukkaiden metsien ympäröimät pikkupellot primitiivisiksi (s. 212).

Hemenway kirjoittaa kiehtovasti, kiinnostavasti ja hauskasti, ja jotkut kirjan osuudet tuntuvat jopa kaunokirjallisilta. Joissain kohdissa olin eri mieltä hänen kanssaan (esimerkiksi hyvin virikkeettömän tuntuisista kaniinihäkeistä - kirjassa puhutaan vähän myös pieneläinten kasvattamisesta), mutta melko harvoin. Kirjassa ei myöskään kerrota epäonnistumisista, joita niitäkin varmasti on. Kirja tuntui kuitenkin hyvien ideoiden aarreaitalta, ja tässä bloggauksessa on vain pieni osa sen tiedoista, ajatuksista ja neuvoista.

Minusta olisi mielenkiintoista tietää, millaista olisi permakulttuurin periaatteita noudattava maanviljelys - ja onko sellainen edes mahdollista? - koska ihanteena permakulttuurissa on se, että maan annetaan olla mahdollisimman paljon rauhassa eikä maata siis käännetä, jottei häiritä maaperän eliöstöä, sekoiteta maan ravinnetasapainoa ja aiheuteta eroosiota. Nykyaikainen peltomaanviljelys (ja siis pääosa maailman ruoantuotannosta, ihmisille tai tuotantoeläimille) taas perustuu maan kääntämiseen ainakin joka vuosi. Ja jos tahtoo itse kasvattaa puutarhassaan vaikkapa tomaatteja tai perunoita, maata on varmaan pakko kääntää. Hemenway sanoo itsekin kasvattavansa jonkin verran myös tomaatteja ja paprikoita, vaikka nämä eivät permakulttuuriin sovikaan.

Permakulttuuri on Suomessa aika vähän tunnettu asia, mutta siihen liittyviä kirjoja löytyi muutama suomeksikin: esimerkiksi uusi Monivuotiset vihannekset -kirja (2022), joka esittelee ällistyttävät 60 monivuotista vihannesta (joita viljellessä maata ei siis tarvitse kääntää), Permakulttuuriopas: opas lasten ja nuorten kanssa työskenteleville (2015), Riippumaton puutarha: teollisen ruoantuotannon romahdus ja permakulttuurin perusteet (2012) sekä Aikidoa luonnon kanssa: johdatus permakulttuuriin (1998).

Tässä vielä joitakin puutarhassani viihtyneitä hyönteisiä - jos tiedät otuksen lajin, kerro.

Iso sininen sudenkorento näytti lentäessään upealta perhoselta, koska myös siipien takaosat olivat tummansiniset. Se poseerasi ystävällisesti kauan aikaa maitohorsman lehdellä.


Tuomenkehrääjäkoita oli viime kesänä paljon eri puolilla Suomea, mutta ihme kyllä ne söivät meillä päin vain pienen osan tuomien lehdistä. Aavemaisista harsoista esiin tullut aikuinen näyttää itsekin lakanaan verhoutuneelta kummitukselta.


Hauskasti nimetyt, vinkeän väriset pyjamaluteet jatkamassa sukuaan.

Vähän kimalaisen näköinen koppakuoriainen nautiskeli karhunputken kukkien tarjonnasta.


Helmet-haasteen kohta 9: Kirjan kirjailija kuuluu vähemmistöön, ja kirja kertoo tästä vähemmistöstä. Haasteessa ei varmastikaan ajateltu ihan tätä, mutta permakulttuurin harjoittajat ovat Yhdysvalloissakin vähemmistönä. Hemenway kertoo tämän suuntauksen tulleen siellä kuitenkin paljon tunnetummaksi ensimmäisen ja toisen painoksen julkaisemisen välissä kuluneina yhdeksänä vuonna.

Edit 5.1.23: lisätty kuva ym.

Toby Hemenway: Gaia's Garden. A Guide to Home-Scale Permaculture, second edition, 2009 (ensimmäinen painos 2000). Chelsea Green Publishing. 272 tekstisivua.

maanantai 2. tammikuuta 2023

Blogisuunnitelmia uudelle vuodelle


Ajattelin tänä vuonna keskittyä luontoon, eläimiin, kasveihin, luonnon- ja ympäristönsuojeluun ja vähän puutarhanhoitoonkin liittyviin kirjoihin. Tällaisia kirjoja on blogeissa suhteellisen vähän, mikä johtuu osaksi varmasti siitä, että ne ovat useimmiten tietokirjoja, joita on blogeissa selvästi vähemmän kuin kaunokirjallisuutta, ja ehkä myös siitä että kirjablogien pitäjät (kuten minäkin) ovat useammin humanisteja kuin biologeja, mikä suuntaa kiinnostusta tietynlaisiin kirjoihin.

Olen toki lukenut tällaisia kirjoja aiemminkin, mutta tänä vuonna haluan erityisesti keskittyä luonto- ja eläinteemaan ensinnäkin siksi, että minulla on joitakin ihania kirjoja, jotka haluan lukea uudelleen ja kirjoittaa niistä blogissani, mutta joita ei ole tullut luettua, koska on niin paljon kaikkea kiinnostavaa ennen lukematonta; tämä oma haasteeni innostaa todennäköisesti uusintalukuun. Toinen syy on se, että aihe on tärkeä: eläimet ovat merkityksellisiä ja persoonallisia olentoja, kasvit ovat mielenkiintoisia ja mahdollistavat elämämme antamalla meille ja kaikille muillekin eliöille happea, ruokaa ja monipuolisia ekosysteemipalveluita, ja ekosysteemien hyvinvointi ja luonnon monimuotoisuus on myös ihmisten hyvinvoinnin ja elämän perustana. Ja luonto on tietysti itsessään kaunis ja virkistävä.

Ympäristönsuojelusta ja varsinkin ilmastonmuutoksesta puhuttaessa aihe on myös ahdistava. Olen reagoinut ahdistavuuteen lähinnä niin, että en ole lukenut kovinkaan paljon aiheeseen liittyviä kirjoja (lehtiä kyllä), koska tuntuu että ympäristöongelmille, esimerkiksi massasukupuutoille, ei voi tehdä mitään, vaikka ne ovat todella ikäviä, järkyttäviä ja tuhoisia asioita, ja tällaisten kirjojen lukeminen on usein raskasta. Toisaalta voisi kokeilla toisenlaista strategiaa: lukea aiheesta ja hankkia siitä mahdollisimman paljon tietoa, mikä saattaa masentamisen sijaan (tai lisäksi) myös voimauttaa, aktivoida, innostaa toimimaan ja muuttamaan käytöstään.

Jos ei puhuta ympäristöongelmista, kasvi- ja varsinkin eläinkirjat ovat minulle rentouttavia feelgood-kirjoja. Toivottavasti tämä teema kiinnostaa muitakin, minulla on mielessä monia kirjoja jotka ainakin omasta mielestäni ovat mielenkiintoisia! Ja hienoa, jos joku muukin innostuu lukemaan tällaisia kirjoja enemmän kuin ennen!

Vanhat teemat jatkuvat myös. Aion jatkaa edelleen rauhannobelistien parissa, vaikka tämän oman haasteeni eteneminen onkin nyt jumittanut paljon tällä hetkellä lukemani kirjan hankaluuden takia. Näytelmien lukemista aion tietysti myös jatkaa, joskin melko hissukseen, esimerkiksi Tagoren kirjoittamat ja viktoriaaniset näytelmät odottavat lukemistaan, ja novellikokoelmiakin on odottamassa. Dekkareita tulee varmasti luettua jonkin verran, mutta varsinaiset romaanit jäävät taas vähemmälle, eikä runojen lukeminen ole joistakin yrityksistä huolimatta edistynyt pitkään aikaan. Ja toki yritän etsiä luettavakseni myös kirjoja "harvinaisemmista" maista (esimerkiksi afrikkalaiset naiset) sekä lukea kirjoja vaikeammilla kielillä. Ja sitten ovat tietysti sellaiset kirjat, jotka vain tulevat vastaan ja ovat kiinnostavia.

Hyvää uutta vuotta kaikille! Toivottavasti järki, rauhantahto, inhimillisyys ja oikeudenmukaisuus voittavat niin Euroopassa kuin muuallakin maailmassa, niin että kaikki ihmiset saavat elää rauhassa.