keskiviikko 29. toukokuuta 2024

Rabindranath Tagore: Malini, 1896

Kolmas lukemani Rabindranath Tagoren näytelmä. Tässä näytelmässä suojattua elämää viettänyt prinsessa Malini kokee eräänä aamuna hetken tulleen ja haluaa lähteä maailmaan sekä tuoda siihen valoa, lämpöä ja uuden uskon. Bramaanit, jotka ovat kuulleet hänen uusista ajatuksistaan, joita pitävät harhaoppisina, ovat kokoontuneet kansanjoukkojen kanssa palatsin ulkopuolelle ja vaativat hänen karkottamistaan maanpakoon. Bramaanien joukossa ovat Suprija ja Kemankar, jotka ovat lapsuudenystäviä ja rakastavat toisiaan; Suprija on kuitenkin suvaitsevainen ja avoin uusille asioille, Kemankar taas on jäykkä ja ehdoton pyhänä pitämänsä uskon puolustaja.

Suprija. Julkeus ei ole minun, vaan niiden, jotka muovailevat pyhiä kirjoja niin, että ne soveltuvat heidän omiin ahtaisiin sydämiinsä.
...
Bramaanit, te teitte virheen valitessanne minut liittoonne. Minä en ole teidän varjonne enkä teidän tekstienne kaiku. Minä en myönnä milloinkaan, että totuus on sillä puolella, missä kiivaimmin huudetaan, ja minä häpeen [sic] tunnustaa omakseni uskoa, jonka olemassaoloa on tuettava väkivalloin.
(Kemankarille) Salli minun lähteä, hyvä ystävä!

Lempeän Malinin tullessa yksin bramaanien keskelle kaikki näkevät hänessä Äidin, jumalattaren, ja saattavat hänet takaisin palatsiin. Kaikki paitsi Kemankar, joka lähtee yksin vieraisiin maihin hakemaan sotilaita tuhotakseen Malinin ja hänen edustamansa uudet ajatukset. Suprija taas tuntee löytäneensä Malinista sen, mitä on aina etsinyt, aidon uskon.

Malini (Suprijalle). ... Nyt, kun olen nähnyt maailman kasvoista kasvoihin, sydämeni on käynyt pelokkaaksi, ja minä en tiedä, kuinka voin hoitaa sen suuren aluksen peräsintä, jota minun tulee ohjata. Minä tunnen olevani yksin, ja maailma on suuri, teitä on paljon, ja taivaan valo leimahtaa äkkiä hävitäkseen jo seuraavassa tuokiossa. Tahdotko auttaa minua, sinä, joka olet viisas ja oppinut?
Suprija. Minä pidän itseäni onnellisena, jos pyydät minulta apua.
Malini. On aikoja, jolloin epätoivo salpaa kaikki elämän virrat, jolloin katseeni ihmisten joukossa äkkiä suuntautuu itseeni ja minä kauhistun. Tahdotko olla ystäväni sellaisina uupumuksen hetkinä ja kuiskata minulle toivon sanan, joka tuo minut takaisin elämään?
Suprija. Minä olen oleva valmiina. Minä pidän sydämeni yksinkertaisena ja puhtaana ja mieleni rauhallisena, jotta voin todella sinua palvella.

Malini on kahden aikaisemman Tagoren näytelmän tavoin ideanäytelmä, pohdintaa siitä mikä on oikein ja totta, mikä ei, ja kuvaus vanhan ja uuden ajattelutavan törmäämisestä toisiinsa. Se on kuitenkin näytelmänä heikompi kuin kaksi aikaisempaa, koska näytelmän juoni on siinä täysin alistettu ajatusten esittämiselle, ja siinä on ainakin kolme aivan epäloogista siirtymää, joille ei löydy perusteita aiemmista tapahtumista tai henkilöiden luonteista.

Mutta silti, kaunista, kuten aiemmatkin. Ja hyviä ajatuksia. Pidän Tagoren näytelmissä siitä, että henkilöt eivät useinkaan reagoi vihalla, vaikka sitä odottaisi, sekä siitä, että henkilöt ovat yllättäviä ja monivivahteisia, ja heillä on epäilyksiä, suruja ja pelkoja, vaikka he olisivat oikeassakin. Kukaan ei ole täysin erehtymätön, täysin hyvä tai täysin paha. Epäilykset saattavat olla jopa hyvä asia, koska ne auttavat pitämään mielen avoimena; vahva ja luja ihminen taas saattaa olla suvaitsematon.

Suprija. Kemankar on minun ystäväni, veljeni ja mestarini. Hänen mielensä on ollut alun pitäen luja ja voimakas, minun ajatuksiani sitävastoin ovat epäilykset aina ajelleet sinne tänne. Hän on kumminkin sulkenut minut kiinteästi sydämeensä, niinkuin kuu sulkee itseensä tummat täplänsä.

Rabindranath Tagore: Malini, 1896 (vuosiluku täältä). 34 sivua. Kirjassa Pimeän kammion kuningas ja muita draamoja, 1924. Otava. Tagoren tekemästä bengalinkielisen alkuteoksen englanninkielisestä käännöksestä suomentanut J. A. Hollo. 432 sivua.

tiistai 28. toukokuuta 2024

100 asiaa maapallon pelastamisesta, 2021




What you do makes a difference, and you have to decide what kind of difference you want to make
. - Jane Goodall

Yllä oleva sitaatti on yksi lemppareistani (samoin kuin Jane Goodall itsekin), koska se muistuttaa, että teoillamme on merkitystä. Sillä mitä syömme, miten kuljemme paikasta toiseen, millaisia vaatteita käytämme, miten rakennamme talomme, millaista energiaa käytämme. Sillä miten suhtaudumme maapalloon ja ihmisten lisäksi niihin kasveihin ja eläimiin jotka jakavat sen kanssamme.

Tähän lastenosastolle sijoitettuun tietokirjaan on koottu 100 eri asiaa, joita ihmiset voivat yksin tai yhdessä tehdä parantaakseen maapallon tilaa ja parantaakseen samalla omaa ja tulevien sukupolvien elämänlaatua. Se on siis hyvä vastalääke passivoitumista, apatiaa ja toivottomuutta vastaan, ja antaa samalla tietoa ympäristökysymyksistä monipuolisesti ja helposti omaksuttavassa muodossa. Kirja on runsaasti ja värikkäästi kuvitettu, ja 1-2 sivun pituiset yksittäiset tietoiskut ovat ytimekkäitä.

Ytimekkyys tarkoittaa tietenkin myös sitä, että paljon jää sanomatta ja että asiat ovat käytännössä usein kirjassa esitettyä monimutkaisempia ja vaikeampia. Kirja antaa kuitenkin hyvän lähtökohdan ottaa siinä käsitellyistä asioista tarkemmin selvää - yleensä tällaisia asioita saa etsiä monesta eri lähteestä - ja se tarjoaa ratkaisuja monelta eri tieteenalalta ja elämänalueelta.

Kirja sopii minusta hyvin aikuisellekin. Siinä oli paljon minulle uusia asioita, monia hyviltä kuulostavia ideoita sekä innostava lähestymistapa usein vaikeilta ja masentavilta tuntuviin ympäristöongelmiin. Monille ympäristöä vahingoittaville asioille on olemassa ympäristöystävällinen vaihtoehto. Maailmaa voi muuttaa vähän tai paljon kerrallaan, ja kaikki positiiviset teot (tai tekemättä jättämiset, esimerkiksi se, kun ei syö lihaa, lennä tai osta pikamuotia) tekevät maailmaa aina vähän paremmaksi. Itse pyrin muuttamaan tekemisiäni tai tekemättä jättämisiäni ympäristöystävällisempään suuntaan - mikä usein tarkoittaa myös ihmisystävällisempää, eläinystävällisempää ja taloudellisesti järkevämpää suuntaa - ja vaikken siinä aina onnistukaan, kannattaa kuitenkin yrittää.

Tässä muutama kiinnostava kirjan tieto:

- Kenkien valmistamiseen eläimen nahasta käytetään saastuttavia kemikaaleja. Tälle on kuitenkin useita vaihtoehtoja: nahkaa voidaan valmistaa omenankuorista tai ananaksen lehdistä (molemmat elintarviketeollisuuden jätteitä), korkkitammen kuoresta tai laboratoriossa kasvatetusta "kollageeninahasta". Tai myrkyllisten kemikaalien sijaan voidaan käyttää vaikkapa raparperia. (s. 12)

- Valaan kakka viilentää maapalloa. Hämmästyttävää, mutta totta: valaat käyvät pyydystämässä ravintonsa meren syvyyksissä, mutta ulostavat runsasravinteisen kakkansa meren pinnalle, missä se lisää kasviplanktonin määrää. Maailman valtamerien kasviplanktonit varastoivat hiiltä yhtä paljon kuin 1,7 triljoonaa puuta, eli neljän Amazonin sademetsän verran. Valaiden tekemän työn kokonaisarvo onkin lähes triljoona euroa. (s. 40-41) (Tässä kohdassa on iloisesti niputettu kaikki maailman erilaiset ja eri ravintoa syövät valaat yhden lajinimikkeen alle, mutta se ei kuitenkaan vähennä tämän tiedon, prosessin, tai valaiden arvoa.)

- Maailmassa myydään joka minuutti miljoona muovipulloa - ja 90 % niistä heitetään pois (s. 99). Kirjan mukaan ratkaisu tähän olisi uusi PET-muovia syövä bakteerilaji Ideonella sakaiensis, jonka aineenvaihdunnan tuloksena saataisiin raaka-ainetta uusiin muovipulloihin. Minusta tämän rinnalla yhtä hyvä ellei parempikin idea olisi järjestää joka maahan samanlainen pullojenkierrätysjärjestelmä kuin Suomessa sekä pullojen käytön vähentäminen (juomavettä saa myös hanasta, ainakin osassa maailmaa, ja ihmiset näyttävätkin nykyään usein käyttävän ilahduttavasti kestopulloja). Kirjan mukaan muovipullojen kierrättämisestä syntyy tosin paljon hiilidioksidia, mutten tiedä tarkoitetaanko tässä pullojen vai muovin uusiokäyttöä.
          Muovipulloja voi uusiokäyttää myös toisella tavalla: esimerkiksi Afrikassa niitä voidaan käyttää veden puhdistamiseen ultraviolettisäteilyn avulla tai vettä säästävään kasvintaimien tihkukasteluun, jolloin ne meren tai muun luonnon saastuttamisen ja eläinten vahingoittamisen sijaan parantavat ihmisten elämää. (Lähde ainakin tihkukastelutietoon: Miten pärjätä ilmastokriisissä? Tositarinoita maailman köyhimmistä maista.)

- Kirjan viimeisenä kohtana on kuulentoprosessista lainattu innostava näkemys siitä, mitä tarvittaisiin ilmastokriisin (ja muidenkin ympäristöongelmien) ratkaisemiseen: valtiot kilpailisivat keskenään hiilidioksidipäästöjen vähentämisestä lähelle nollaa ja investoisivat fiksuihin ja toimiviin ratkaisuihin huikeita summia, maiden johtajat innostaisivat ihmisiä olemaan ylpeitä ilmastonsuojelusta ja miljardit ihmiset muuttaisivat omaa toimintaansa hiilidioksidipäästöjen vähentämiseksi. Eli kyse on asenteista, siitä että uskotaan hyvien asioiden olevan mahdollisia ja pyritään tosissaan näiden saavuttamiseen.

Suomentaja Marketta Pyysalolla on varmaan mennyt aikaa termien tarkistamiseen, mutta sujuva käännös ei töksähdellyt missään kohdassa. Kirja on painettu Dubaissa, mikä tuntuu ympäristöteemaan nähden kummalliselta valinnalta. 100 asiaa -kirjasarjassa on julkaistu myös lukemani avaruudesta kertova hyvä kirja, ja muitakin kirjoja, jotka ovat varmaan yhtä hyvin tehtyjä.

100 asiaa maapallon pelastamisesta, 2021 (100 Things to Know About Saving the Planet). Lasten Keskus. Suomentaja: Marketta Pyysalo. 128 sivua. (Kirjan viimeisellä sivulla luetellaan 26 kirjan tekemiseen osallistunutta ihmistä, eikä ketään nosteta erityisesti esiin, joten en kirjoita tähän kirjan tekijöitä.)

sunnuntai 12. toukokuuta 2024

Clayton Hamilton: The Theory of the Theatre, and Other Principles of Dramatic Criticism, 1910

Tässä vanhassa kirjassa teatterikriitikko Clayton Meeker Hamilton käsittelee teatteriesityksen eri puolia. Kirja jakautuu kahteen osaan, joissa ensimmäisessä Hamilton selvittelee sitä, mikä tekee teatteriesityksestä erilaisen kuin kaikki muut taidemuodot, ja minkä takia teatteriesitys pitää nimenomaan nähdä, ei vain lukea näytelmänä.

Pidän itse näytelmien lukemisesta, olen nauttinut monista näytelmistä nimenomaan luettuina ja käyn harvoin teatterissa. Hamiltonin argumentit on kuitenkin helppo ymmärtää. Toisin kuin paperilla, teatteriesityksessä ovat vaikuttavina tekijöinä mukana mm. yleisö, fyysinen tila (esimerkiksi Shakespearen aikainen paljas näyttämö oli aivan erilainen kuin 1800-luvun voimakkaaseen todellisuuden illuusioon pyrkivä ja kykeneväkin näyttämö), näyttelijät (lisäksi monet näytelmäkirjailijat ovat Hamiltonin mukaan kirjoittaneet näytelmänsä juuri tietyille näyttelijöille) ja se, että yleisön huomio pitää pystyä kohdistamaan tärkeisiin seikkoihin. Hyvä esitys pystyy tekemään vaatimattomasta tekstistä hyvän ja huono esitys tekemään hyvästäkin teoksesta huonon. Olen itsekin huomannut, että samasta tekstistä tehdyt eri esitykset saattavat olla tulkinnoiltaan, painotuksiltaan ja vaikutukseltaan aivan erilaisia.

Hamilton jakaa draaman neljään eri päätyyppiin: tragediaan ja melodraamaan sekä komediaan ja farssiin. Lisäksi hän käsittelee "modernia sosiaalista draamaa", jonka merkittävin edustaja on norjalainen Henrik Ibsen.

Kirjan ensimmäinen osa on tiivis kokonaisuus, kun taas toinen osa koostuu teatteriin liittyvistä erillisistä esseistä. Lähes kaikki kirjan tekstit onkin aiemmin julkaistu eri lehdissä, vaikka Hamilton onkin enemmän tai vähän kirjoittanut niitä uudelleen kootessaan niistä kirjan. Tässä muutamia toisen osan lukujen teemoja: Pitääkö näytelmäkirjailijan pyrkiä teostensa pysyvyyteen vai vain viihdyttävyyteen? Mikä tekee näytelmästä tuoreen ja uudenlaisen? Millaiset näytelmät ovat miellyttäviä, mitkä epämiellyttäviä? Onko onnellinen loppu näytelmässä toivottava vai ei ja miten tämä liittyy näytelmän sisäiseen uskottavuuteen?

Kirjassa on paljon muitakin aiheita, ja minusta sen ajatukset tuntuivat nykyäänkin mielenkiintoisilta, koska vaikka Hamilton mainitseekin esimerkkeinä monia eri näyttelijöitä, näytelmiä ja näytelmäkirjailijoita - hän tuntee alansa selvästi hyvin, ja loppuosan hakemisto on pitkä - kirjan tekstit eivät ole tiettyjen yksittäisten näytelmien kritiikkiä, vaan ehkä yhtä lukuun ottamatta kirjan kaikki luvut käsittelevät teatterin tekemisen sekä näytelmien kirjoittamisen ja vastaanottamisen yleisiä periaatteita. Kirja oli myös mukavaa luettavaa, koska Hamilton kirjoittaa selkeästi, kiinnostavasti ja helposti lähestyttävästi.

Clayton Hamilton: The Theory of the Theatre, and Other Principles of Dramatic Criticism, 1910. Henry Holt and Company. 127 sivua + 10 sivun hakemisto.
Luettavissa Gutenbergissä.


torstai 9. toukokuuta 2024

Runar Collander: Kasvifysiologian alkeet, 1966

Kirpparilöytö, jonka luin a) siksi, että kasvitiede on mielenkiintoista (tosin 10-20 vuotta sitten en olisi pitänyt tällaista kirjaa kiinnostavana) ja b) siksi, että kirja on hyvin kirjoitettu. Runar Collander osaa selittää asiat niin, että ne on helppo ymmärtää. Kirja on mielestäni ihanteellinen tieto- ja oppikirja sillä tavalla, että siinä ei aliarvioida lukijaa, mutta asiat pyritään silti selittämään mahdollisimman selvästi ja ymmärrettävästi.

Olen kyllä lukenut samoista asioista jo esimerkiksi Antero Pankakosken 1990-luvun Puutarhurin kasviopista ja myöhemmästä kasviopin kirjasta, joten ne eivät olleet ihan vieraita. Collanderin kirjassa on myöhempiin teoksiin verrattuna kiinnostavaa kuitenkin se, että hän kuvaa jonkin verran myös niitä kokeita, joiden avulla on selvitetty kasvifysiologiaa - minusta on mielenkiintoista tietää, miten tiedot kasvien elintoiminnoista on saatu selville. Ja vaikka kirja on jo yli puoli vuosisataa vanha, siinä oli aika paljon samoja asioita kuin myöhemmissä oppikirjoissa. Molekyylitietouteen pohjaava geenitieto on siinä kyllä söpösti vielä aivan lapsenkengissä: Viime aikoina on voittanut jalansijaa käsitys, että DNA olisi geneettisessä mielessä tärkein (231). Epävarmuus DNA:n roolista perinnöllisyydessä on kummallista vuonna 1966 julkaistussa kirjassa, koska Watson ja Crick selvittivät Rosalind Franklinin työhön pohjaten DNA:n rakenteen jo vuonna 1953. Nykylukijaa hämmentää myös se, että professori aivan tyynesti lukee sienet ja bakteerit(!) kasveiksi.

Kirjan viimeisessä luvussa Collander esittää, että kasvien ja eläinten välillä on pohjimmiltaan enemmän yhtäläisyyksiä kuin eroavaisuuksia, mikä tuntuu äkkiseltään aika erikoiselta väitteeltä, mutta Collander perustelee sen oikein hyvin. Tämä toi mieleen italialaisen Stefano Mancuson hienon kirjan Loistavat kasvit (2017), jossa Mancuso italialaisella kiihkeydellä puhuu kasvien ja niiden kykyjen puolesta, ja ihan syystä - kasvit ovat hämmästyttäviä.

Nykyisin roiston maineen saanut hiilidioksidi ei tietenkään automaattisesti ole pahis, vaan elintärkeä osa kasvien aineenvaihduntaa. Ongelma on se, että maailmassa on nykyään aivan liikaa hiilidioksidia ja aivan liian vähän kasveja, minkä vuoksi kasveja ja metsiä pitäisi pyrkiä suojelemaan ja lisäämään mahdollisimman paljon. Yhden sokerikilon muodostamiseen kuluu n. 800 litraa puhdasta hiilidioksidia eli ts. koko se CO2-määrä, joka sisältyy n. 2 700 000 litraan tavallista ilmaa. Näin ollen on ymmärrettävää, että mahdollisimman nopea hiilidioksidin saanti on elinehto, josta assimilaation voimakkuus ja täten myös kasvin koko kehitys ratkaisevasti riippuvat. Yhteyttävälle kasville on siis tärkeätä, että tuulet alituisesti tuovat uutta hiilidioksidipitoista ilmaa sen luo ja että maasta jatkuvasti nousee hiilidioksidia, jota siellä syntyy ennen kaikkea erilaisten pikkueliöiden - bakteerien, sienien ja eläinten - hengityksen tuotteena. (s. 91-92). Mm. tämän takia maaperän elävyys on tärkeää. (Ja numeroihin kannattaa näin vanhassa teoksessa tietysti suhtautua varovasti, mutta kaasujen kemia ja kemiallinen tutkimus oli aika kehittynyttä jo 1800-luvulla, joten luvut lienevät suuruusluokaltaan suunnilleen oikeita.) Olen uudemmasta kirjasta kuitenkin lukenut, että liika hiilidioksidi saattaa jopa haitata kasvin kasvua.

Kirjassa on 86 kuvaa ja piirrosta, jotka piristävät tekstiä mukavasti. Kaikki kirjassa ei ollut ihan hirveän mielenkiintoista, mutta kuitenkin tarpeeksi monet asiat, jotta kiinnostus pysyi yllä.

Runar Collander: Kasvifysiologian alkeet. Kolmas korjattu painos, 1966 (1. painos vuodelta 1947). Otava, Tiedekirjasto. 86 kuvaa ja piirrosta (tekijää ei mainittu, Collander itse?). 265 tekstisivua, suomalais-ruotsalainen kasvifysiologian oppisanasto (4 s.) ja hakemisto (8 s.).

sunnuntai 5. toukokuuta 2024

John Amid: With the Movie Makers, 1923


Lisää Gutenberg-löytöjä. John Amid, oikealta nimeltään Myron M. Stearns, oli ilmeisesti elokuvakäsikirjoittaja ja muutenkin tekemisissä elokuvien kanssa, joten hän oli oikea henkilö kirjoittamaan kirjan elokuvien teosta. Mykkäelokuvia tehtiin Yhdysvalloissa 1920-luvulla yllättävän paljon. Studiot tahkosivat niitä loputtomana virtana, jolloin niiden laatu saattoi olla sitä ja tätä, joten ei ole ihme, että Amid halusi tässä nuorille suunnatussa kirjassaan painottaa sitä, että kannattaa etsiä katsottavakseen hyviä elokuvia, ei vain mennä katsomaan mitä tahansa mitä elokuvateattereissa sattuu olemaan tarjolla.

Kirjan kirjoitukset on ilmeisesti alkujaan julkaistu pojille suunnatussa lehdessä, joten teksti on mukaansatempaavaa. Amid kertoo elokuvatekniikasta ja elokuvien tuotantoprosessista eri puolilta ja pyrkii näin antamaan lukijoilleen paremmat valmiudet arvioida elokuvien hyvyyttä tai huonoutta. Varsinaista elokuvakritiikin opetusta (jota alun perusteella odotin) tässä kirjassa ei kuitenkaan ole, joten siinä mielessä se oli pieni pettymys. Enemmänkin kirja on muistutus siitä, että elokuvia on erilaisia ja että hyvässä elokuvassa pitää mm. olla hyvä juoni ja sen pitää olla huolella tehty.

Kirjassa on viitisenkymmentä valokuvaa elokuvien tekemisestä, ja se on kirjoitettu sujuvasti ja viihdyttävästi.

We don’t use our brains enough, where the movies are concerned, either in the selection of pictures to go to see, or in analyzing—and appreciating or criticizing—what we see.

How often do you watch motion pictures?

Do you know anything about how they’re made? And who makes the best ones? And how they do it? And why they are better? And how you can tell them? And what it means in your life to see good ones—or bad ones?

Helmet-haaste 4. Kirjassa on presidentti (aivan kirjan alussa on anekdootti 1800-luvun presidentistä Grover Clevelandista) ja 6. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1920-luvulle (ainakin osaksi, osa elokuvista on varmasti tehty jo aiemmin).

John Amid: With the Movie Makers, 1923. Lothrop, Lee, & Shepard Co. Ei kannen tekijän nimeä. 192 sivua.
Luettavissa Gutenbergissä.

maanantai 29. huhtikuuta 2024

Jesse J. Prinz: Beyond Human Nature. How Culture and Experience Shape the Human Mind, 2012

Jesse Prinz haluaa kirjassaan esittää argumentteja sen puolesta, että ihmisten tavat, kyvyt, taidot ja jopa tunteet ovat opittuja tai ympäristön aikaansaamia asioita sen sijaan että ne olisivat biologian ja geenien määräämiä. Kukaan ei varmastikaan edusta näitä kahta lähestymistapaa - englanniksi nurturism ja naturism - äärimmäisissä muodoissaan väittämällä, että oppimisella tai vaihtoehtoisesti geeneillä ei olisi mitään vaikutusta ihmisten käyttäytymiseen ja luonteeseen, eikä Prinz itsekään väitä ihmismieltä "tyhjäksi tauluksi".

Prinzin mielestä biologismia ja geenien vaikutusta on kuitenkin viime vuosina painotettu paljon kulttuurin ja kasvatuksen vaikutusta enemmän. Asia on hänen mielestään tärkeä, koska se vaikuttaa siihen, ajatellaanko ihmisiin voivan vaikuttaa ja minkä verran ja millaisina me pidämme esimerkiksi opetuksen mahdollisuuksia; sillä on siis merkitystä mm. sosiaali- ja koulutuspolitiikalle. Hänen mielestään tiede tukee vahvasti sitä, että oppimisella on geenejä paljon suurempi osuus (12).

Omasta elämästäni löytyy vahvistusta molempiin kantoihin, mikä on yksi syy siihen, että tartuin kirjaan. Käyttäytymiseni ja suhtautumiseni asioihin on muuttunut monella tavalla elämäni aikana (varsinkin jos olen sinnikkäästi pyrkinyt muuttamaan niitä), myös sellaiset asiat joita olen pitänyt luonteeseeni kuuluvina ja joita nykyisissä psykologisissa teorioissa saatetaan pitää melko muuttumattomina. Toisaalta tunnistan itseni samaksi ihmiseksi kuin nuorena - olen esimerkiksi aina ollut enemmän tai vähemmän introvertti - ja olen aivan erilainen kuin sisareni, vaikka olemme kasvaneet samassa ympäristössä.

Kirja käsittelee ihmismieltä monipuolisesti. Se antaa kahdessatoista eri teemoja käsittelevässä luvussaan kiehtovan sukelluksen psykologisiin näkemyksiin ihmisluonteen eri puolista: luonteenpiirteisiin, älykkyyteen, synnynnäisiin (tai ei) käsitteisiin ja ajatteluun, kielen oppimiseen, kielelliseen relativismiin, erilaisiin ajattelutapoihin eri puolilla maailmaa, sukupuolisidonnaiseen (tai ei) ajatteluun, seksiin, tunteisiin, arvoihin ja moraaliin.

Kirjassa käsitellyt asiat ja siinä siteeratut tutkimukset ovat kiinnostavia. Parasta kirjassa on kuitenkin se, miten se kerta toisensa jälkeen dekonstruoi ensikatsomalta täysin varmoilta ja vastaansanomattomilta tuntuvat biologismin suuntaan viittaavat tutkimustulokset (esim. kaksostutkimuksissa ja sosiobiologisissa teorioissa) ja osoittaa, että ne eivät olekaan varmoja ja vastaansanomattomia, vaan että niille voi löytää hyvinkin vakuuttavia vasta-argumentteja. Oli Prinz oikeassa tai ei - ja usein tuntui olevan - tämä vasta-argumentteihin tutustuminen tuntui hyvältä, koska se auttoi ajattelemaan monipuolisemmin, joustavammin ja vapaammin ja katsomaan asioita useammalta kannalta.

Kirjan alkuosa tuntui hyvinkin vakuuttavalta, mutta loppuosassa Prinzin argumentit vaikuttivat usein heikommilta ja epäuskottavammilta. Esimerkiksi onnellisuudesta puhuessaan hän siteeraa vain yhtä hyvinvointitutkimusta, jonka mukaan esimerkiksi Western countries, especially in more northern parts of Europe, and the former Soviet states were [according to the research], as a group, the least happy of all ja sellaiset maat kuin Nigeria, Puerto Rico ja Meksiko olivat listan ensimmäisinä (s. 268-269), vaikka yleensä pohjoismaat ovat tällaisten tutkimusten kärjessä. Myöskään hänen tulkintansa masennuksen syistä (s. 284) ei ollut minusta uskottava.

Oli miten oli, kirja selventää monia käsitteitä (esim. geneettiset harhakäsitykset, s. 24, ja se että perinnöllinen ja geneettinen ovat kaksi eri asiaa, s. 35-36) ja ennen kaikkea laajentaa ajattelua. En yleensä ottaen pidä determinismistä ja biologismista, joten olen otollista kohderyhmää tällaiselle teokselle.

Prinz kirjoittaa hyvin ja usein myös ironisesti ja hauskasti. Hän käyttää tosin suhteellisen lyhyitä virkkeitä - en tiedä, onko tämä hänelle luontainen tyyli vai onko tämä osa hänen pyrkimystään tehdä kirjasta helposti ymmärrettävä, koska käsitellyt asiat ovat joskus hankalia. Kirja ei kuitenkaan ole yksinkertaistetun tuntuinen.

Prinz on selvästi ajatellut kirjan teemoja paljon ja hänen tietonsa ovat laajat. Kirja on kiinnostava ja siihen kannattaa tutustua, jos on kiinnostunut psykologiasta yleensä tai pohtii kirjassa esitettyjä teemoja ja varsinkin jos törmää sellaiseen käsitykseen tai tutkimustulokseen, jonka mukaan geenit ratkaisevat kaiken. Nykyään tällainen ajattelutapa on ehkä onneksi vähentynyt ja tasoittunut.

Helmet-haaste 42. Kirjan nimessä on alaotsikko.

Jesse J. Prinz: Beyond Human Nature. How Culture and Experience Shape the Human Mind, 2012. W. W. Norton & Company. Kannen suunnittelu: Chin-Yee Lai, kannen kuva: Istockphoto. 368 sivua + lukukohtaiset lähdeviitteet (19 sivua) ja hakemisto (14 sivua).

lauantai 27. huhtikuuta 2024

Robert Williams Wood: How to tell the Birds from the Flowers. A Manual of Flornithology for Beginners, 1907

(Front Cover) Nature Series No. 23. | How To Tell The Birds From The Flowers. 

Kerrassaan mainio "flornitologian opas" siihen, miten linnut ja kukat pystyy erottamaan toisistaan. Voi olla, että tämä tehtävä ei ole aiemmin juurikaan tuottanut päänvaivaa, mutta Woodin hauskan oivaltavia piirroksia pitää usein katsoa tovi, että onnistuu tässä. Tehtävässä auttavat kuviin liittyvät lyhyet runot, jotka nekin ovat Woodin käsialaa. Kaikki kuvien linnut ja kukat eivät ole samannäköisiä, mutta runot kommentoivat näitäkin kuvia lystikkäästi.

Tässä muutama maistiainen kirjasta:


The Clover. The Plover.



The Parrot. The Carrot.

The Parrot and the Carrot we may easily confound,

They're very much alike in looks and similar in sound,

We recognize the Parrot by his clear articulation,

For Carrots are unable to engage in conversation.


The Hawk. The Hollyhock.

To recognize this Bird-of-Prey,

The broody Hen you should survey:

She takes her Chicks on daily walks,

Among the neighboring Hollyhocks,

While with the Hawk association,

Is quite beyond her toleration.


The Pipe. The Snipe.


The Ibis. The 'Ibiscus.

The sacred Ibis tells his beads,

And gravely from his prayer-book reads;

The Ibis therfore we may say,

Is classified a bird-of-prey.

'Ibiscus we have heard related,

The "Crimson-Eye" is designated;

Their difference is plain indeed,

The flower is red, the bird can read.


Kirja löytyy Gutenbergistä, kuten myös samalla tavalla kuvia ja runoja yhdistävä Woodin teos Animal Analogues. Molempien kirjojen sisältö on tässä kokoomateoksessa.



Robert Williams Wood (verses and illustrations): How to tell the Birds from the Flowers. A Manual of Flornithology for Beginners, 1907. Paul Elder and Company. 28 sivua.

sunnuntai 21. huhtikuuta 2024

Palvelustytön kirje Wihtori Peltosen kirjasta Kynäilijä (1900)

Kirjoitan tähän Wihtori Peltosen (eli Johannes Linnankosken) kirjoitusoppaassa Kynäilijä esimerkkinä olleen pitkän kirjeen, jossa nuori, elämäänsä oikein tyytyväinen savolainen palvelustyttö Aliina kertoo äidilleen oloistaan suuressa kaupungissa. Kirje on tietysti Peltosen eikä Aliinan käsialaa, mutta kuvaa kuitenkin aikansa tapoja, ihanteita, asenteita, huvituksia, seurustelua ja vähän ongelmiakin sekä opiskelua.


                                            Helsingissä 25 p. jouluk. 1899.

                    Rakas Äiti!

          Niinkuin muistatte, Äiti rakas, lupasin kotoa lähteissäni Teille piakkoin kirjoittaa. Kohta on kuitenkin kulunut jo kaksi kuukautta ja nyt vasta tartun kynään Teitä tervehtääkseni ja ilmoittaakseni voinnistani. Tämä laiminlyönti on ollut minun puoleltani hyvin pahasti tehty, sillä tuntien huolehtivan luonteenne ja sen hellyyden, millä aina olette lastenne askeleita seurannut, arvaan että olette minunkin suhteeni ollut hyvin huolissanne. Eikä ihme: yksinkertainen maalaistyttö Savon sydämestä lähtee outoihin oloihin, maailmankaupungin hyörinään ja pyörinään äidin vaalivan silmän alta.
          Mutta sitä voin heti Teille vakuuttaa, rakas Äiti, ettei ole mitään huolen syytä. Kaikki on mennyt paremmin kuin siellä kotona osasimme aavistaakaan.
          Mitä ensinnäkin palveluspaikkaani tulee, on se aivan harvinaisia. Herra on erittäin hyvä ja ystävällinen mies, puhuttelee aina niin kauniisti, jotta oikein hyvältä tuntuu. Hän on pankin virkamies ja on virkatoimissaan suurimman osan päivästä.
          Rouva taas on semmoinen, että niitä saa etsimällä etsiä. Hän nyt tietää kaikki, mitä talossa on, lakanasta parsineulaan asti. Eikä hän räiski ja roiski, niinkuin nimismiehen rouva siellä kotipitäjässä. Kyllä tässä meidän talossa jokainen tietää tehtävänsä, vaikka onkin piikoja yhtä paljo kuin nimismiehessä ja pappilassa yhteensä.
          Meitä näet on palvelijoita koko liuta: keittäjä, keittäjän apulainen, lapsenhoitaja ja minä, joka olen sisäkkönä. Ja hyvin me sovimme keskenämmekin. Toverini ovat kunnon tyttöjä. Keittäjä tosin on hiukan hienosteleva: laittelee hiuksensa päälaelle, niinkuin rouvilla on tapana, tuhraa hajuvettä vaatteisiinsa ja käy mielellään kaupungilla "promeneerailemassa" tai muuten huvittelemassa, kun vaan aikaa saa. Mutta kelpo tyttö hänkin on pohjaltaan.
          Enkä pidä ihmeenä että hän on huvituksiin mieltynyt. Sillä kyllä täällä on paljo semmoista, joka vetää puoleensa. On se elämä täällä toisenlaista kuin siellä Kaatamon perukoilla.
          Minäkin olen ollut joskus toisten mukana ulkosalla. Olisittepas vaan käynyt täällä museoissa, niin jo löisitte kahta kämmentä yhteen ja sanoisitte: "jopa jotakin!" Esim. yliopiston museossa on valaskalan luuranko, ja se on niin hirmuisen suuri, mitä lie 20 syltä pitkä, jotta olisi vaikka kymmenen Joonasta sen vatsaan mahtunut.
          Entäs sitte teaatterissa! Siellä vasta suu auki jää. Kaikki näytetään niinkuin elämässä tapahtuu. Annappas kun muutamassa kappaleessa - "Kuopion takana" taisi olla sen nimi - piikatyttö "hoasteli ihan sitä meijän puolen puhheen tyylii", jotta multa kesken kaiken pääsi hörä nauru.
          Sunnuntai-iltapäivät ovat sentään kaikkein hauskimmat. Silloin ollaan jäällä luisteluradalla tahi kelkkamäessä. Täällä kun näet lähettyvillä ei ole luonnonmäkeä, niin ovat lautatelineitten avulla laittaneet jäälle kelkkamäen. Sieltä sitten laskea hurautetaan alas niin että suhahtaa. Viisi penniä se heilaus maksaa kerralta.
          Siellä kelkkamäessähän minä tapasin sen Aholan Tanunkin. Se on nyt aliupseeri ja niin pulska ja kohtelias kuin suuret herrat, että kelpaisi varmaan vaikka rovastin nimipäiville. Tanu on hyvin kunnon poika; hänen kanssaan saattaa huoletta seurustella.
          Täällä näet täytyy nuoren tytön pitää silmänsä auki kenen kanssa seurustelee. Hyvin moni tyttö on täällä joutunut hunnikolle. Niinkuin sekin Mäkelän Tiina sieltä Valtimon kulmalta, jonka hyvin tunnette. Eipä surkeampaa, kun minä näin hänet eräänä iltana kadulla - humalassa. Huonoille jäljille on tyttöraukka joutunut. Mutta älkäähän tulko levottomaksi, Äiti kulta! Se asia riippuu ihmisestä itsestään. Täällä on kyllä paljo viettelyksiä, mutta joka tahtoo olla siveä ja kunniallinen tyttö, hänellä ei ole täällä suurempaa vaaraa kuin siellä Kaatamossakaan.
          Tekeepä mieleni sanoa että vielä enemmän täällä on tilaisuutta saada hyviä neuvoja kuin siellä kotipuolella, kun vaan tahtoo ottaa neuvosta vaarin. Täällä pidetään n. s. kansanopistokursseja, semmoisia illanviettoja, joissa oppineet miehet ja naiset puhuvat hyödyllistä ja opettavaista. Ja sitte lauletaan ja keskustellaan tarpeellisista asioista, niinkuin esim. kuinka tulee säästää palkat oman kodin perustamista varten tai vanhan päivän varaksi j. n. e.  Ette usko, Äiti hyvä, kuinka me väliin innostumme ja kuinka onnellinen ihminen saattaa olla hyvien ja viisasten ihmisten seurassa.
          Tämän lisäksi on vielä erittäin n. s. palvelijatarkurssit, joissa opetetaan kirjoittamaan, laskemaan j. n. e. ja joissa minäkin olen saanut käydä.
          Jo tästä näette kuinka hyvää huolta täällä pidetään palvelijoistakin. On oikein ihmeteltävää kuinka oppineet ihmiset pitävät palvelijaa vertaisenaan. Ei kukaan sano vain "piika" ja "piika", vaan nämä professorit ja korkeasti oppineet opettavat että me olemme yhtä hyviä isänmaan lapsia kuin hekin, kun vaan käyttäydymme kunniallisesti ja täytämme rehellisesti tehtävämme. Saatatte arvata miten hyvältä tämä meistä tuntuu ja mitenkä se aivan kuin antaa uutta halua ja uusia voimia.
          Olen nyt kertonut Teille, rakas Äiti, yhtä ja toista elämästäni täällä pääkaupungissa. Niinkuin näette, olen olooni hyvin tyytyväinen. Sanoitte lähteissäni: "pidä, lapseni, Jumala silmäisi edessä!" Ne sanat eivät ole koskaan unohtuneet, vaan olen tullut päivä päivältä yhä selvemmin niiden merkitystä käsittämään sekä huomaamaan että kun niin tekee, silloin seuraa onni ja tyytyväisyys ja levollisen omantunnon rauha. Vasta nyt olen tullut oikein käsittämään antamienne neuvojen suuren arvon elämän monimutkaisella polulla.
          Sanokaa terveisiä kaikille tuttaville. Muistelen usein maata pannessani teitä kaikkia ja erittäinkin Teitä, hellä Äitini. Voikaa hyvin ja antakaa Latolan Ellin kirjoittaa muutamia rivejä voimisistanne ja kotipuolen kuulumisista.

                    Oma tyttärenne

                         Aliina



Kirjeen sanamuodot ovat samat kuin kirjassa, esim. 'parsineula', 'paljo' ja 'sitte' ilman n-kirjainta.

Wihtori [Vihtori] Peltonen: Kynäilijä. Helppotajuinen opas kirjoitusten sepittämisessä. Nuorisoseuroja, kansakoulun jatkokursseja ja itsekseen opiskelevia varten, 1900. Werner Söderström. 54 sivua. Kirje sivuilla 20-23.

keskiviikko 17. huhtikuuta 2024

Robert Barr: Jennie Baxter, Journalist, 1899

Olen alkanut lukea lehtiä myös puhelimella, mikä on vienyt minut myös Gutenbergissä julkaistujen kirjojen pariin. Olen toki ennenkin katsellut Gutenbergin kirjoja ja lukenutkin niitä pari kolme, mutta aiemmin en ole pitänyt puhelimella lukemisesta. Nyt se on kuitenkin alkanut tuntua helpolta ja luontevalta, ja Gutenbergistä löytyy sattumanvaraisilla hauilla tai kohdistetummin vaikka mitä mielenkiintoisia, usein myös naisnäkökulmasta kiinnostavia kirjoja, joten blogissani tulee lähiaikoina olemaan tavallistakin vanhempia kirjoja. Tällä erää olen lukenut Gutenbergistä vain englanninkielisiä kirjoja, vaikka siellä on ihan kiitettävästi myös suomenkielistä vanhempaa kirjallisuutta. (Gutenbergin kirjoja voi toki lukea myös lukulaitteilla yms.)

Robert Barr oli skotlantilais-kanadalais-englantilainen tuottelias kirjailija ja toimittaja, joka oli mm. Arthur Conan Doylen ja Jerome K. Jeromen ystävä. Tämän kirjan päähenkilö on nuori, kaunis, päättäväinen, älykäs mutta vähävarainen englantilainen toimittaja Jennie Baxter, joka on tottunut tienaamaan oman elantonsa ja on tehnyt jo paljon keikkatöitä iltalehdille ja useille aikakauslehdille, mutta haluaa vakituisen työpaikan ja kiinnostavampia töitä ja hakee molempia Daily Buglesta. Lehden parkkiintunut miespäätoimittaja Hardwick tuhahtelee ensin halveksivasti ajatukselle naisreportterista, mutta kun Jennie on varastanut hänen lehdeltään taitavasti (ja täysin epäeettisesti) loistojutun ja antanut sen toiselle lehdelle, Hardwick vakuuttuu tämän kyvyistä, kääntää kelkkansa täysin ja palkkaa Jennien.

Kirjan seikkailujuoni alkaa siitä, kun Hardwick lähettää Jennien Italiaan ottamaan selvää amerikkalaisen ruhtinattaren (amerikkalainen perijätär on siis avioitunut eurooppalaisen ruhtinaan  kanssa) kadonneiden jalokivien tapauksesta. Sihteeriä esittänyt Jennie selvittää asian ja ystävystyy ruhtinattaren kanssa, minkä seurauksena hän päätyy takaisin Lontooseen hienostojuhliin, Wieniin ratkaisemaan salaperäisessä räjähdyksessä kadonneen valtiollisen kullan arvoitusta - tähän liittyy todella tuhovoimainen sekopäisen tiedemiehen keksintö - ja jopa Venäjälle jännittävälle öiselle junamatkalle, jossa hän pelastaa tärkeän kirjeen joutumasta vääriin käsiin ja samalla roistojen huumaaman diplomaattirakastettunsa maineen.

Itseensä ja kykyihinsä luottava Jennie on tarmokas, neuvokas ja rohkea (tosin hänen ammattietiikkansa on usein varsin kyseenalaista) ja aina askeleen edellä häntä melkoisesti hidasälyisempiä miehiä, myös Sherlock Holmesia hauskasti parodioivaa kirjan sivuhenkilöä, yksityisetsivä Cadbury Tayloria. Kirjan juonenkäänteet olivat melkoisen epäuskottavia, mutta hyvin dialogivetoisesti etenevä juoni oli nopeasti etenevä ja kirjoitustyyli hauska.

Ja oli virkistävää lukea tällainen jo 1800-luvulla julkaistu kirja - kaiken lisäksi miehen kirjoittama - jossa itsenäinen, ammatissaan taitava nainen matkustelee työtehtävissä yksin ympäri Eurooppaa ja selviää kaikista eteensä tulevista ongelmista oman älynsä (ja ajoittain myös ruhtinatarystävänsä) avulla. (Toinen tällainen aktiivisesta ja neuvokkaasta naisesta kertova 1800-luvun lopun kirja on Catherine Louisa Pirkisin The Experiences of Loveday Brooke, Lady Detective.)

(Spoileri:


Kirjan loppu oli kuitenkin naisnäkökulmasta hyvin epätyydyttävä, koska Jennie menee kirjan lopussa naimisiin, irtisanoutuu Daily Buglesta ennen häitään ja sanoo aikovansa eurooppalaisten mysteerien sijaan keskittyä mm. vaatteiden valmistuttamisen salaisuuksiin.)



Helmet-haaste 2024: 1. Kirjan nimessä on erisnimi, 24. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääkaupunkiin (sekä Lontoossa että Wienissä vietetään aikaa) ja 29. Kirjassa valehdellaan.

Robert Barr: Jennie Baxter, Journalist, 1899. Kustantaja: ?. 152(?) sivua.
Luettavissa Gutenbergissä.

maanantai 15. huhtikuuta 2024

Pipaluk Freuchen: Inaluk (1954)

Luin toissavuonna grönlantilaisen Pipaluk Freuchenin kirjoittaman vaikuttavan lasten- tai paremminkin nuorten- ja ehkä jopa aikuisten kirjan Eskimopoika Ivik, minkä takia hakia hankin luettavakseni myös hänen toisen romaaninsa Inaluk, joka kertoo tarinan alussa 17 vuotta täyttävästä grönlantilaistytöstä Inalukista. Kerron kirjan juonen tässä suureksi osaksi. Inaluk matkustaa Grönlantiin sijoittuvien alkuvaiheiden jälkeen Tanskaan sukulaisten luokse opiskelemaan lastenhoitoa ja taloudenhoitoa. Inalukin äiti on grönlantilainen ja isä tanskalainen - kuten myös Pipaluk Freuchenin vanhemmat, vaikka tämä menettikin äitinsä kolmevuotiaana - mutta isä ei ole vuosikymmeniin halunnut käydä kotimaassaan, koska on viihtynyt Grönlannissa niin hyvin.

Tämä kirja oli minulle aika lailla pettymys: Ivik ja Inaluk ovat kuin kahden eri ihmisen kirjoittamia. Ivik on jännitteinen, hurja ja intensiivinen kertomus, eikä siinä tunnu olevan mitään turhaa. Inalukissa taas on paljon keskusteluita ja muuta tekstiä, ja vaikka keskustelut ovat eläväisiä, iloisia ja pirteitä, ne tuntuvat usein aika tyhjänpäiväisiltä. Kirjan tapahtumat vain seuraavat toisiaan vähän luettelomaisesti, eikä kirjassa ole tarpeeksi draamaa: kaikki on Inalukille todella helppoa, koska hän on niin söötti ja iloinen, että jokainen hänen tapaamansa ihminen ihastuu häneen.

Tietysti oli mukavaa lukea grönlantilaisesta tytöstä, joka ei vähäistä tietämättömyyttä ja joitakin tyhmiä kysymyksiä lukuun ottamatta kohtaa mitään ennakkoluuloja Tanskassa, mutta kaunokirjalliseen teokseen kaipaisi kuitenkin yhtenäisempää juonta ja joitakin vaikeuksia, joista sankarittaren pitää selvitä. Ainoa suurempi ongelma Inalukilla on se, että häneen ihastunut ja naima-aikeita elätellyt tanskalainen Ole osoittautuu epäluotettavaksi naistennaurattajaksi, mutta tästäkin Inaluk selviää hyvin pikaisella suremisella, koska hän tajuaa nopeasti, ettei ollut koskaan oikeasti rakastanutkaan Olea, ja että grönlantilainen lapsuudenystävä, Tanskassa lääkäriksi opiskellut Ivik onkin hänelle se oikea. Olisi ollut varmaan mielenkiintoisempaa lukea sellaisesta grönlantilaisesta nuoresta, joka täysin kielitaidottomana matkustaa Tanskaan opiskelemaan - kirjassa mainitaan pari kertaa, että tällaisilla grönlantilaisnuorilla on (ymmärrettävistä syistä) Tanskassa ongelmia.

Inaluk ei myöskään tunnu kovin mielenkiintoiselta, vaan aika pinnalliselta henkilöltä, vaikka hän onkin reipas ja pitää tarvittaessa puolensa. Hän ei myöskään kehity kirjan kuluessa, ja monet muutkin kirjan henkilöt vaikuttavat aika paperinmakuisilta. Kiinnostavimmilta ja aidoimmilta ihmisiltä kirjassa tuntuivat Ivalukin isä, äiti Nuka ja varsinkin hänen Tanskaan avioitunut äidinpuoleinen serkkunsa, topakka Regine. Myös kuvaus siitä, miten neljän nuoren ystävyksen veneretkellä Grönlannissa vene ajautui moottorin oikkuilun takia sumussa virran mukana yhä kauemmas valtamerelle, tuntui todelliselta ja aidosti vaaralliselta. Inalukin opiskelusta Tanskassa kerrottiin vain vähän, ja sekin sujui tietysti hyvin ja ongelmitta. Freuchen osasi kirjoittaa ja hän työskenteli toimittajanakin, joten tuntuu että hän olisi pystynyt tekemään kirjasta paljon kiinnostavammankin, ja olisin varmaan suhtautunut kirjaan myönteisemmin, elleivät odotukset olisi olleet niin korkealla Eskimopoika Ivikin lukemisen jälkeen.

Positiivista kirjassa oli se, että siinä puhutaan usein Grönlannin luonnon kauneudesta, jylhyydestä ja majesteettisuudesta sekä se, että Inaluk arvostaa omaa maataan, kulttuuriaan ja myös kieltään paljon eikä kuvittelekaan haluavansa asua pysyvästi Tanskassa, vaikka ihasteleekin Tanskan mukavuuksia ja hienoja tavaroita. Kirjassa puhutaan myös eksoottisesti esimerkiksi riekon, mursunkäpälien ja valaanlihan(!) syönnistä ja kerrotaan, että Inalukilla on Grönlannissa kasvihuone, jossa hän viljelee mm. retiisejä, mitä jotkut tanskalaiset hämmästelevät kovasti. Myös kirjan kansikuva on viehättävä.

Helmet-haaste 1. Kirjan nimessä on erisnimi ja 32. Kirja on kirjoitettu alun perin kielellä, jolla on alle 10 miljoonaa puhujaa (tanskan puhujia on nykyään 6 miljoonaa).

Pipaluk Freuchen: Inaluk, 1954 (ruotsinkielinen painos 1955). Söderström & C:o Förlagsaktiebolag, Helsingfors (painettu Suomessa). Tanskankielisestä käsikirjoituksesta ruotsiksi kääntänyt Ruth Hasselrot. Kansi: Tage Fredrikson. 200 sivua.