keskiviikko 17. huhtikuuta 2024

Robert Barr: Jennie Baxter, Journalist, 1899

Olen alkanut lukea lehtiä myös puhelimella, mikä on vienyt minut myös Gutenbergissä julkaistujen kirjojen pariin. Olen toki ennenkin katsellut Gutenbergin kirjoja ja lukenutkin niitä pari kolme, mutta aiemmin en ole pitänyt puhelimella lukemisesta. Nyt se on kuitenkin alkanut tuntua helpolta ja luontevalta, ja Gutenbergistä löytyy sattumanvaraisilla hauilla tai kohdistetummin vaikka mitä mielenkiintoisia, usein myös naisnäkökulmasta kiinnostavia kirjoja, joten blogissani tulee lähiaikoina olemaan tavallistakin vanhempia kirjoja. Tällä erää olen lukenut Gutenbergistä vain englanninkielisiä kirjoja, vaikka siellä on ihan kiitettävästi myös suomenkielistä vanhempaa kirjallisuutta. (Gutenbergin kirjoja voi toki lukea myös lukulaitteilla yms.)

Robert Barr oli skotlantilais-kanadalais-englantilainen tuottelias kirjailija ja toimittaja, joka oli mm. Arthur Conan Doylen ja Jerome K. Jeromen ystävä. Tämän kirjan päähenkilö on nuori, kaunis, päättäväinen, älykäs mutta vähävarainen englantilainen toimittaja Jennie Baxter, joka on tottunut tienaamaan oman elantonsa ja on tehnyt jo paljon keikkatöitä iltalehdille ja useille aikakauslehdille, mutta haluaa vakituisen työpaikan ja kiinnostavampia töitä ja hakee molempia Daily Buglesta. Lehden parkkiintunut miespäätoimittaja Hardwick tuhahtelee ensin halveksivasti ajatukselle naisreportterista, mutta kun Jennie on varastanut hänen lehdeltään taitavasti (ja täysin epäeettisesti) loistojutun ja antanut sen toiselle lehdelle, Hardwick vakuuttuu tämän kyvyistä, kääntää kelkkansa täysin ja palkkaa Jennien.

Kirjan seikkailujuoni alkaa siitä, kun Hardwick lähettää Jennien Italiaan ottamaan selvää amerikkalaisen ruhtinattaren (amerikkalainen perijätär on siis avioitunut eurooppalaisen ruhtinaan  kanssa) kadonneiden jalokivien tapauksesta. Sihteeriä esittänyt Jennie selvittää asian ja ystävystyy ruhtinattaren kanssa, minkä seurauksena hän päätyy takaisin Lontooseen hienostojuhliin, Wieniin ratkaisemaan salaperäisessä räjähdyksessä kadonneen valtiollisen kullan arvoitusta - tähän liittyy todella tuhovoimainen sekopäisen tiedemiehen keksintö - ja jopa Venäjälle jännittävälle öiselle junamatkalle, jossa hän pelastaa tärkeän kirjeen joutumasta vääriin käsiin ja samalla roistojen huumaaman diplomaattirakastettunsa maineen.

Itseensä ja kykyihinsä luottava Jennie on tarmokas, neuvokas ja rohkea (tosin hänen ammattietiikkansa on usein varsin kyseenalaista) ja aina askeleen edellä häntä melkoisesti hidasälyisempiä miehiä, myös Sherlock Holmesia hauskasti parodioivaa kirjan sivuhenkilöä, yksityisetsivä Cadbury Tayloria. Kirjan juonenkäänteet olivat melkoisen epäuskottavia, mutta hyvin dialogivetoisesti etenevä juoni oli nopeasti etenevä ja kirjoitustyyli hauska.

Ja oli virkistävää lukea tällainen jo 1800-luvulla julkaistu kirja - kaiken lisäksi miehen kirjoittama - jossa itsenäinen, ammatissaan taitava nainen matkustelee työtehtävissä yksin ympäri Eurooppaa ja selviää kaikista eteensä tulevista ongelmista oman älynsä (ja ajoittain myös ruhtinatarystävänsä) avulla. (Toinen tällainen aktiivisesta ja neuvokkaasta naisesta kertova 1800-luvun lopun kirja on Catherine Louisa Pirkisin The Experiences of Loveday Brooke, Lady Detective.)

(Spoileri:


Kirjan loppu oli kuitenkin naisnäkökulmasta hyvin epätyydyttävä, koska Jennie menee kirjan lopussa naimisiin, irtisanoutuu Daily Buglesta ennen häitään ja sanoo aikovansa eurooppalaisten mysteerien sijaan keskittyä mm. vaatteiden valmistuttamisen salaisuuksiin.)



Helmet-haaste 2024: 1. Kirjan nimessä on erisnimi, 24. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääkaupunkiin (sekä Lontoossa että Wienissä vietetään aikaa) ja 29. Kirjassa valehdellaan.

Robert Barr: Jennie Baxter, Journalist, 1899. Kustantaja: ?. 152(?) sivua.
Luettavissa Gutenbergissä.

maanantai 15. huhtikuuta 2024

Pipaluk Freuchen: Inaluk (1954)

Luin toissavuonna grönlantilaisen Pipaluk Freuchenin kirjoittaman vaikuttavan lasten- tai paremminkin nuorten- ja ehkä jopa aikuisten kirjan Eskimopoika Ivik, minkä takia hakia hankin luettavakseni myös hänen toisen romaaninsa Inaluk, joka kertoo tarinan alussa 17 vuotta täyttävästä grönlantilaistytöstä Inalukista. Kerron kirjan juonen tässä suureksi osaksi. Inaluk matkustaa Grönlantiin sijoittuvien alkuvaiheiden jälkeen Tanskaan sukulaisten luokse opiskelemaan lastenhoitoa ja taloudenhoitoa. Inalukin äiti on grönlantilainen ja isä tanskalainen - kuten myös Pipaluk Freuchenin vanhemmat, vaikka tämä menettikin äitinsä kolmevuotiaana - mutta isä ei ole vuosikymmeniin halunnut käydä kotimaassaan, koska on viihtynyt Grönlannissa niin hyvin.

Tämä kirja oli minulle aika lailla pettymys: Ivik ja Inaluk ovat kuin kahden eri ihmisen kirjoittamia. Ivik on jännitteinen, hurja ja intensiivinen kertomus, eikä siinä tunnu olevan mitään turhaa. Inalukissa taas on paljon keskusteluita ja muuta tekstiä, ja vaikka keskustelut ovat eläväisiä, iloisia ja pirteitä, ne tuntuvat usein aika tyhjänpäiväisiltä. Kirjan tapahtumat vain seuraavat toisiaan vähän luettelomaisesti, eikä kirjassa ole tarpeeksi draamaa: kaikki on Inalukille todella helppoa, koska hän on niin söötti ja iloinen, että jokainen hänen tapaamansa ihminen ihastuu häneen.

Tietysti oli mukavaa lukea grönlantilaisesta tytöstä, joka ei vähäistä tietämättömyyttä ja joitakin tyhmiä kysymyksiä lukuun ottamatta kohtaa mitään ennakkoluuloja Tanskassa, mutta kaunokirjalliseen teokseen kaipaisi kuitenkin yhtenäisempää juonta ja joitakin vaikeuksia, joista sankarittaren pitää selvitä. Ainoa suurempi ongelma Inalukilla on se, että häneen ihastunut ja naima-aikeita elätellyt tanskalainen Ole osoittautuu epäluotettavaksi naistennaurattajaksi, mutta tästäkin Inaluk selviää hyvin pikaisella suremisella, koska hän tajuaa nopeasti, ettei ollut koskaan oikeasti rakastanutkaan Olea, ja että grönlantilainen lapsuudenystävä, Tanskassa lääkäriksi opiskellut Ivik onkin hänelle se oikea. Olisi ollut varmaan mielenkiintoisempaa lukea sellaisesta grönlantilaisesta nuoresta, joka täysin kielitaidottomana matkustaa Tanskaan opiskelemaan - kirjassa mainitaan pari kertaa, että tällaisilla grönlantilaisnuorilla on (ymmärrettävistä syistä) Tanskassa ongelmia.

Inaluk ei myöskään tunnu kovin mielenkiintoiselta, vaan aika pinnalliselta henkilöltä, vaikka hän onkin reipas ja pitää tarvittaessa puolensa. Hän ei myöskään kehity kirjan kuluessa, ja monet muutkin kirjan henkilöt vaikuttavat aika paperinmakuisilta. Kiinnostavimmilta ja aidoimmilta ihmisiltä kirjassa tuntuivat Ivalukin isä, äiti Nuka ja varsinkin hänen Tanskaan avioitunut äidinpuoleinen serkkunsa, topakka Regine. Myös kuvaus siitä, miten neljän nuoren ystävyksen veneretkellä Grönlannissa vene ajautui moottorin oikkuilun takia sumussa virran mukana yhä kauemmas valtamerelle, tuntui todelliselta ja aidosti vaaralliselta. Inalukin opiskelusta Tanskassa kerrottiin vain vähän, ja sekin sujui tietysti hyvin ja ongelmitta. Freuchen osasi kirjoittaa ja hän työskenteli toimittajanakin, joten tuntuu että hän olisi pystynyt tekemään kirjasta paljon kiinnostavammankin, ja olisin varmaan suhtautunut kirjaan myönteisemmin, elleivät odotukset olisi olleet niin korkealla Eskimopoika Ivikin lukemisen jälkeen.

Positiivista kirjassa oli se, että siinä puhutaan usein Grönlannin luonnon kauneudesta, jylhyydestä ja majesteettisuudesta sekä se, että Inaluk arvostaa omaa maataan, kulttuuriaan ja myös kieltään paljon eikä kuvittelekaan haluavansa asua pysyvästi Tanskassa, vaikka ihasteleekin Tanskan mukavuuksia ja hienoja tavaroita. Kirjassa puhutaan myös eksoottisesti esimerkiksi riekon, mursunkäpälien ja valaanlihan(!) syönnistä ja kerrotaan, että Inalukilla on Grönlannissa kasvihuone, jossa hän viljelee mm. retiisejä, mitä jotkut tanskalaiset hämmästelevät kovasti. Myös kirjan kansikuva on viehättävä.

Helmet-haaste 1. Kirjan nimessä on erisnimi ja 32. Kirja on kirjoitettu alun perin kielellä, jolla on alle 10 miljoonaa puhujaa (tanskan puhujia on nykyään 6 miljoonaa).

Pipaluk Freuchen: Inaluk, 1954 (ruotsinkielinen painos 1955). Söderström & C:o Förlagsaktiebolag, Helsingfors (painettu Suomessa). Tanskankielisestä käsikirjoituksesta ruotsiksi kääntänyt Ruth Hasselrot. Kansi: Tage Fredrikson. 200 sivua.

keskiviikko 10. huhtikuuta 2024

Wihtori Peltonen: Kynäilijä. Helppotajuinen opas kirjoitusten sepittämisessä, 1900

Halusin saada Kirjaimia-blogin sadan vuoden lukuhaasteeseen yhden kirjan myös 1900-luvun ensimmäiseltä vuosikymmeneltä, ja kirjoitusoppaita on yleensä hauska lukea. Alkusanojen mukaan aikana semmoisena, kuin nykyinen, jolloin kansan syvät rivit heräävät omintakeiseen kansalliseen ja yhteiskunnalliseen elämään ... miltei joka miehen tulisi olla jonkunvertainen kynäniekka. Peltonen oli sanomalehtimiehenä toimiessaan kuitenkin huomannut, että kirjoitustaito oli monella puutteellinen. Mutta sen ohessa olen havainnut kuinka harras, ellen sanoisi itsepintainen, kansanmiehen ja varsinkin sen nuorison pyrkimys on päästä kynäilytaidon omistajaksi ja kuinka suuria edellytyksiä kansa tässä suhteessa omaa. Peltonen toivoi kansantajuisen pienen oppaansa olevan ensiaskel kirjoittamisen opiskeluun ja olevan nuorten käytössä kursseilla, nuorisoseuroissa sekä itseopiskelun apuna kotona.

Kirja oli erilainen kuin odotin - siinä ei esimerkiksi ollut ollenkaan esimerkiksi oikeinkirjoitukseen liittyviä sääntöjä, vaan enemmänkin suuria, yleisiä teemoja. Ensiksi käsitellään sisällystä ja muotoa sekä niiden kauneutta ja sopusointuisuutta. Kirjoitukset jaetaan kolmeen pääryhmään: kertomuksiin, kuvauksiin ja tutkistelmiin, minkä jälkeen käsitellään ainesten keräämistä näihin sekä ainesten tarkastamista ja pohtimista.

Kolmannen luvun aiheena on kokoonpano: kirjoittajan tulee hallita aineksia eikä ainesten häntä, ja ainekset pitää järjestää hyvin, jotta niistä syntyisi ehyt ja luonteva kokonaisuus. Kirjassa on esimerkkinä maaseudulta kaupunkiin palvelukseen muuttaneen nuoren Aliinan äidilleen kirjoittama pitkä kirje (joka kuvasi hauskasti vuosisadan alun palvelijaelämää ja antoi siitä melkoisen positiivisen kuvan; nuori nainen teititteli kirjeessä äitiään) - ensin "sotkuisena, ilman suunnitelmaa kyhättynä sepustuksena", jossa koko teksti oli yhtenä kappaleena ja hyppelehti aiheesta toiseen, sitten "hyvin järjestettynä, suunnitelman mukaan laadittuna esityksenä", jossa teksti oli järjestetty loogisesti useisiin eri kappaleisiin. Tämän jälkeen kerrotaan tarkemmin jäsennysperiaatteista, johdannon, käsittelyn ja loppulauseen kirjoittamisesta sekä otsakkeen valinnasta.

Huolellinen jäsennys antaa esitykselle rungon, minkä jälkeen pidetään vaan huolta että ajatuksen lehvät liitetään taitavasti tämän rungon ympärille, mitä neljäs luku käsittelee: esityksen pitää olla asiallista ja arvokasta, selvää, lyhyttä ja reipasta. (Peltosen mukaan asiallisuutta haittaa se, että Suomen kansa, erittäinkin rahvas, on melkoisessa määrässä leikillisyyteen ja kokkapuheisuuteen taipuisa, mikä oli aika yllättävä mutta positiivinen näkemys suomalaisten melankolisuutta painottavien käsitysten rinnalla.)

Hyviltä kirjailijoilta kannattaa ottaa oppia, mutta "kirjallista näpistelyä" eli plagiaattia ei pidä harrastaa: Esityksen tulee aina olla itsenäistä ja omavaraista. Emme lainaa kirjailijoilta sanoja ja lauseita, vaan laajennamme näköalaamme sekä koetamme omistaa heidän ajatuksiaan ja taitoansa sanojen ja lauseiden käyttämisessä. (Rikon kyllä itse aika paljon tätä periaatetta vastaan tässä bloggauksessa, mutta erotan kuitenkin selvästi Peltosen ja oman tekstini.)

Luvussa käsitellään hauskasti myös eri esitystapoja eli tyylejä - vakava ja arvokas, leikkisä, ponteva, lämmin ja myötätuntoinen, vieno ja runollinen, lyhyt ja terävä, pureva ja ivallinen sekä kuvaannollinen - ja annetaan niistä lyhyet mutta havainnolliset esimerkit. Sitten annetaan joitakin esimerkkejä vältettävistä sanatyypeistä tai kirjoitustavoista. Tämän jälkeen kerrotaan 12 "somistuskeinosta" eli kielikuvasta, joilla voi lisätä esitystavan viehättäväisyyttä, elävyyttä ja sattuvaisuutta sekä kielen sointuisuutta.

Kuten näkyy, monet kirjan aiheet ja usein myös ohjeet ovat tuttuja myös nykyisistä (asiatekstin) kirjoitusoppaista. Pieneen kirjaan mahtuu paljon asiaa, ja monesti tuntuu että aiheita olisi voitu käsitellä paljon pidempäänkin. Kirjanen on kirjoitettu lämmöllä, elävästi ja helposti ymmärrettävästi. Teksti ei ole missään kohdassa kuivaa, vaan se etenee soljuvasti. Peltonen havainnollistaa tekstiä monin eri tavoin ja vertaa kirjoittamista kansanihmisille tuttuihin asioihin, kuten musiikkiin, rakennusten suunnitteluun tai jäsennysperiaatteista puhuessaan ison maatalon asuin- ja talousrakennusten luokitteluun. Kirjan asenne on kannustava ja rohkaiseva: Jokainen huolella suoritettu yritys, vaikkapa se ei sillä kertaa täydelleen onnistuisikaan, on edistysaskel. Edistyminen taas varmistaa pyrkimystämme ja selventää päämaaliamme, kunnes meistä vähitellen varttuu pystyvä kynäilijä.

Kirjan luettuani huomasin, että Vihtori Peltonen oli Laulu tulipunaisesta kukasta -romaanin kirjoittajan Johannes Linnankosken oikea nimi (täytyy sanoa, että Johannes Linnankoski kuulostaa paljon romanttisemmalta kuin Vihtori Peltonen). Ei siis ihme, että kirjaa oli mukava lukea, koska sen on kirjoittanut niin taitava kirjailija - olen lukenut tuon Linnankosken tunnetuimman romaanin vain lyhennettynä versiona, mutta ainakin siitä pidin.


Älä tee itseäsi syypääksi huolimattomuuteen, vaan kohtele kirjoja hyvin. Näissä ohjeissa ei ollut kehotusta ilmoittaa kirjastonhoitajalle mahdollisista tarttuvista taudeista kotona, kuten monissa myöhemmissä. Lainaussäännöt ovat monessa kohdassa samanlaisia kuin nykyäänkin, mutta onneksi nykyään saa lainata enemmän kuin kaksi kirjaa kerralla. Ja onneksi kirjaa itseään ei ollut kirjoitettu fraktuuralla, vaan tavallisilla nykykirjaimilla.

Wihtori [Vihtori] Peltonen: Kynäilijä. Helppotajuinen opas kirjoitusten sepittämisessä. Nuorisoseuroja, kansakoulun jatkokursseja ja itsekseen opiskelevia varten, 1900. Werner Söderström. 54 sivua.

maanantai 8. huhtikuuta 2024

Maailmankirjallisuuden mestarinovelleja, osa I (1960, toinen bloggaus)

Tässä toinen kirjoitus tämän novellikokoelman novelleista (edellinen täällä).

O. Henry: Elämän napakiikussa. Maalaispariskunta tulee hakemaan eroa rauhantuomarin luota ja saa sen. Ero osoittautuu kuitenkin yllättävän kalliiksi, eikä puoliso ehkä olekaan niin paha kuin miltä aikaisemmin tuntui. (Yhdysvallat, 1862-1910, 6 s.)

Rudyard Kipling: Bimi. Eläinnäkökulmasta todella tympeä tarina siitä, miten länsimaalainen "kämmeköiden ja villipetojen ja kansatieteellisten esineiden" kokoaja Hans suhtautuu eläimiin. Orangutangi Bimi rakasti isäntäänsä Bertrania, joka rakasti tätä, mutta ihmisten tavoille opetettu Bimi oli myös mustasukkainen ja salakavala. Novelli esittää eläimet villeinä ja pahoina, mutta nykynäkökulmasta ihmiset ovat tarinan roistoja. (Englanti, 1865-1936, 6 s.)

W. Somerset Maugham: Glasgow'n mies. Englantilainen matkalainen tapaa Espanjassa skotin, joka kertoo hänelle tarinan aina täysikuun aikaan kuulemistaan kammottavista äänistä, jotka ovat alkaneet eräällä tilalla vuosi sitten. (Englanti, 1874-1965, 11 s.)

* Herman[n] Hesse: Traagillista. Aiemmin hyvin arvostettu vanha kirjailija Johannes toimii nykyään sanomalehden latojana ja käy kerran tai pari vuodessa kertomassa häneen säälivän myötätuntoisesti suhtautuvalle päätoimittajalle siitä, miten kieli on köyhtynyt ja miten kielenturmelus saa muut latojat kohtelemaan välimerkkejä välinpitämättömästi. Myös sanaa 'traagillinen' käytetään nykyään täysin holtittomasti. Sympaattinen, lempeä novelli. (Saksa, 1877-1962, 10 s.)

James Joyce: Valitettava tapaus. (Kirjoitin tästä novellista toisessa bloggauksessa.)

* Sigrid Undset: Puoli tusinaa nenäliinoja. Suuren perheen vanhin lapsi Bildit toivoo hartaasti pääsevänsä tanssikouluun, koska kaikki muutkin hänen luokkatoverinsa pääsevät sinne, mutta isällä ei ole kuulemma rahaa. Asianajajaisä lupaa tuoda hänelle Oslon-matkaltaan korvaukseksi hienoja tuliaisia, mutta rahat kuluvat kaikkiin isän omiin tarpeisiin, ja eiväthän pikkutytöt oikeastaan ymmärrä mitään hienoista tavaroista eivätkä tarvitse niitä, ja Bildit on kiltti ja ymmärtäväinen tyttö, joten isä päätyy lopulta kaikkein halvimpiin nenäliinoihin. (Norja, 1882-1951, 13 s.)

Franz Kafka: Hiilisangolla ratsastaja. Surrealistinen novelli hiilisankoonsa pakkaspäivänä hiiliä etsivästä rahattomasta miehestä. (Böömi/Tšekki, 1883-1924, 3 s.)

Franz Kafka: Maalaislääkäri. Maalaislääkärin täytyisi päästä hyvin sairaan potilaan luokse kymmenen peninkulman päähän sakeassa lumipyryssä. Oudot, unenomaiset tapahtumat alkavat hänen pihaltaan, ja sairaskäynnissä on painajaisen logiikka. (6 s.)

* Karen Blixen: Sormus. Viikon naimisissa ollut onnellinen, rikas Lise tapaa metsässä rosvon ja murhamiehen, mikä muuttaa koko hänen elämänsä. Sanaton tapaaminen on erilainen kuin lukija odottaisi, ja tarinasta tuli minulle mieleen Buddhan elämän ratkaiseva käänne. (Tanska, 1885-1962)

* Katherine Mansfield: Laulutunti. Laulunopettaja miss Meadows on saanut kihlatultaan maailmansa murskanneen kirjeen, mutta joutuu kuitenkin pitämään tunnin koulussa. Elävä kuvaus tunteista ja ajatuksista hetkestä hetkeen. (Uusi-Seelanti, 1888-1923, 6 s.)

Katherine Mansfield: Kuppi teetä. Onnellisesti naimisissa oleva nuori, rikas ja kevyen hyväsydäminen, muttei kovin kaunis Rosemary pyytää kalliin antiikkiesineen ostamista harkitessaan kotiinsa teelle nälkiintyneen nuoren naisen, jota hänen miehensä pitää erittäin kauniina. (9 s.)

* Pär Lagerkvist: Kellarissa. Mies on tavannut kadulla monta kertaa kerjäläisen, jonka jalat ovat surkastuneet, ja menee eräänä iltana vierailulle tämän kotiin kellariin. Miehen valoisa elämänasenne hämmästyttää häntä. Hänessä oli jotakin rauhoittavaa ja hyvää, minä aivan kuin tarvitsin sitä. (Ruotsi, 1891-1974, 7 s.)

William Faulkner: Käsi veden pinnalla. Piirisyyttäjä Stevens menee tutkimaan joesta ongensiimaan tarttuneena löytynyttä Lonnie Grinnupin ruumista. Hökkelissä asunut, oman rauhallisen filosofiansa omannut Lonnie on kymmenen vuoden ajan huolehtinut kuuromykästä Joesta ja ollut tälle sekä veli että isä. Stevensin tutkimukset paljastavat, että Lonnien kuolema ei ollut luonnollinen, ja hän löytää lisää tapahtumaan liittyviä henkilöitä. (USA, 1897-1962, 15 s.)

Ernest Hemingway: Isäukkoni. Amerikkalainen nuori poika kertoo jockey-isästään, joka pojalle epäselvästä syystä ei enää saa töitä Italian radoilta, minkä jälkeen he muuttavat Ranskaan. Ranskassa isä veikkaa raveissa ja ratsastaa lopulta omalla hevosellaan kohtalokkaissa kilpailuissa. (USA, 1898-1961, 14 s.)

Ernest Hemingway: Jonkin loppu. Isosta sahalaitoksesta elänyt Hortons Bay on muuttunut täysin, kun tukkien tulo on loppunut. Kymmenen vuotta myöhemmin sahan entiselle paikalle tulevat Nick ja Marjorie kalastamaan, ja jokin muukin loppuu. Ihmisten tunteet pitää päätellä pelkästään niukasta dialogista ja heidän eleistään. (4 s.)

* Halldor Kiljan Laxness: Silli. Silli tulee 17 vuoden poissaolon jälkeen taas kalastajakylään ja lähes kahden vuosikymmenen köyhyyden ja niukkuuden jälkeen saa kaikki kyläläiset liikkeelle, myös yhdeksänkymmentä vuotta vanhan ja sairaan Niityn Katan, joka itsepäisesti perkaa sillejä tunnista toiseen. Toteavuudessaan ja kuvaavuudessaan vahva novelli toisaalta lähes täysin luonnon antimista riippuvasta yhteisöstä ja toisaalta eräästä naisesta, jonka elämä on ollut vain olemassaoloa, joka on vain ottanut vastaan sen mitä on tullut, mitään kyselemättä ja vaatimatta. (Islanti, 1902-1998, 10 s.)

John Steinbeck: Korkeat vuoret. Jo aiemmasta kirjasta lukemani novelli, jonka päähenkilönä on poika Jody. Kaipaus vuorille ja tuntemattomaan, vanha meksikolainen Gitano ja kaunis vanha miekka. (USA, 1902-1968, 14 s.)

* Graham Greene: Kutsujen loppu. Noin kymmenvuotiaat identtiset kaksospojat menevät lastenkutsuille. Rohkea Peter suhtautuu suojelevasti arkaan veljeensä Francisiin, jolle kutsut ja varsinkin piiloleikki pimeässä on kauhistuttava painajainen. (Englanti, 1904-1991, 9 s.)

* Alberto Moravia: Pienokainen. Surkean köyhä pariskunta päättää luopua seitsemännestä lapsestaan jättämällä tämän kirkkoon. Mies kuvaa sitä, miten pariskunta etsii sopivaa paikkaa, mutta kaikissa paikoissa on joitakin ongelmia. Tässä novellissa köyhiä ihmisiä ei nähdä kohteina, vaan ratkaisua etsivinä ihmisinä. (Italia, 1907-1990, 6 s.)

Albert Camus: Yövieras. Algerian lumisella ylätasangolla vanha ystävällinen santarmi tuo opettaja Darun syrjäiseen kouluun arabivangin ja välittää tälle käskyn viedä serkkunsa tappanut vanki kunnantalolle toiseen kaupunkiin. Santarmi jättää hiljaisen ja rauhallisen vangin, jota Daru kohtelee inhimillisesti, hänen luokseen yöksi, vaikka Daru ei halua luovuttaa tätä poliisille. Karun alueen elämä välittyy novellista hyvin, mutta minun oli vaikea ymmärtää henkilöiden ja varsinkin Darun motiiveja. (Ranska, 1913-1960, 13 s.)

Aulis Ojajärvi (toim.): Maailmankirjallisuuden mestarinovelleja, osa I, 1987 (1960). WSOY. Eri suomentajia. Kannen suunnittelu: Kirsti Kanniainen, kannen kuva: Ford Madox Brown, Jäähyväiset Englannille. 308 sivua.

sunnuntai 7. huhtikuuta 2024

Carl von Ossietzky, osa Sigurd Hoelin esipuheesta (rauhannobelistit 1935, käännös)

Käänsin osan (s. 5-10) norjalaisen kirjailijan Sigurd Hoelin pitkästä esipuheesta kirjaan Ossietzky talar (1937, kirjoitus kirjasta edellisessä bloggauksessa), koska siitä saa hyvän käsityksen tämän vuonna 1935 Nobelin rauhanpalkinnon saaneen saksalaisen rauhanpuolustajan toiminnasta ja luonteesta.

Viime vuosina ja kuukausina on levitetty niin paljon epätotuuksia ja valheita Ossietzkysta – osittain tiedon puutteesta, vaikka sanojien pitäisi tietää paremmin, osittain suoraan vastoin parempaa tietoa – että uskon joidenkin yksinkertaisten tosiasioihin perustuvien tietojen tästä rauhanystävästä, keskitysleirivangista ja Nobel-palkinnon saajasta olevan paikallaan.

Tarkastellaan vähän lähemmin taantumuksellisen (reaktionära) lehdistön väitteitä.

Ensimmäinen kuuluu: Ossietzky on juutalainen kommunisti, ja juuri kansainvälinen juutalainen kommunistiklikki on tyrkännyt hänet esiin Nobel-palkinnon saajaehdokkaaksi.

Tämä väite on esitetty vastoin parempaa tietoa, ja se kuuluu agitaation alhaisimpaan lajiin, jonka on laskelmoitu vaikuttavan kaikkein tietämättömimpiin ihmisiin, niihin jotka ovat sitä mieltä, että juutalaiset ja kommunistit ovat kumpikin vaarallisia asioita, ja että juutalaiset kommunistit ovat pahempia kuin peikot (värre en sotaren). Kuten nyt lienee yleisesti tunnettua, Ossietzky ei ole sen enempää juutalainen kuin kommunistikaan. Hän syntyi vuonna 1889 Hampurissa aatelisille katolilaisille vanhemmille (hän sanoutui irti vapaaherra-arvostaan ja jätti katolisuuden), ja hän on monella tavalla puhtaampi ”arjalainen” kuin Hitler. Poliittiselta kannaltaan hän oli ja on puolueeton demokraatti (”puolueeton mies vasemmalla”, sanoo hän itse). Poliittisena kirjoittajana hän vastusti kaikkia diktatuurin muotoja, sillä hänen mielestään diktatuuri johtaa väistämättä taantumukseen. Hän vastusti kaikkea nationalismia, sillä hän uskoi nationalismin perustuvan taantumukselle ja johtavan pidemmälle taantumukseen. Hän vastusti kaikkea ”rauhanomaista” varustelua riippumatta siitä, missä tämä tapahtui, sillä hänen mielestään kaikki varustelu väistämättä johtaa sotaan.

Tästä ei millään tavalla seuraa se, että hän aivan mekaanisesti tuomitsi saman mittapuun mukaan jokaisen diktatuurin, kaikki puolustuslaitokset.

Toinen väite kuuluu: Ossietzky ei ollut millään tavalla merkittävä rauhanystävä.

Tarkastellaan lähemmin tätä vastaväitettä.

Ossietzkyn aktiivinen toiminta rauhanaatteen hyväksi alkoi jo ennen maailmansotaa. Vuonna 1913 hän sai ensimmäisen vankilatuomionsa preussilaisesta militarismista kirjoittamansa artikkelin johdosta. Se käsitteli tunnettua tapausta Zaberissa, jossa muuan luutnantti iski sapelilla eräitä siviilejä, koska nämä eivät hänen mielestään olleet tarpeeksi kohteliaita. Viranomaisten näkemyksen mukaan ei ollut viisasta antaa Ossietzkyn kärsiä rangaistusta ja hänet armahdettiin.

Seuraavien neljän vuoden ajan Ossietzky otti osaa maailmansotaan jalkaväkisotilaana ja lopulta korpraalina. Vuonna 1919 hän alkoi julkaista pasifistista viikkolehteä Hampurissa. Samana vuonna professori Quidde (myöhempi rauhanpalkinnon saaja) nimitti hänet Berliinin saksalaisen rauhanyhdistyksen sihteeriksi. Siellä hän perusti kansainvälisen järjestön ”Ei koskaan enää sotaa”. Samaan aikaan hän työskenteli erilaisissa porvarillisissa vasemmistoradikaalien (?, borgerliga, vänsterradikala) sanomalehdissä ja aikakauslehdissä, mm. ”Das Tagebuchissa”. Hän lähti rauhanjärjestöstä, koska piti sen politiikkaa epäkäytännöllisenä ja virheellisenä, mutta artikkeleissaan hän jatkoi työtä militarismia vastaan rauhan puolesta. Erityisesti hän pyrki parempaan yhteisymmärrykseen Ranskan ja Saksan välillä.

Eräs osa hänen työstään oli saada Saksa Kansainliiton jäseneksi muiden kanssa samanarvoisena jäsenenä. Tälle työlle on nyt helppo naureskella. … Liittyminen Kansainliittoon (N. F.), Saksan ja Ranskan ystävystyminen – kyllä, näille on nykyään helppo nauraa ja ravistella päätään sekä sanoa Ossietzkya naiiviksi utopistiksi. Mutta jos lukee hänen artikkeleitaan tältä ajalta, huomaa ettei hän kuitenkaan ollut kovin naiivi. Hän ei elätellyt utopistisia kuvitelmia Kansainliitosta. Liittyminen siihen oli hänelle ainoastaan pieni osa suuresta työstä. Hän näki niin kammottavan selvästi, mitä olisi seurauksena, jos nämä maat eivät tekisi keskenään sovintoa.

Vuonna 1927 Ossietzkysta tuli viikkolehti ”Weltbühnen” päätoimittaja. Ja tästä alkaen saa hänen työnsä varsinaisen merkityksensä.

Mikä oli ”Weltbühne”?

Yksinkertainen totuus on se, että ”Weltbühnesta” tuli Ossietzkyn johdolla Saksan paras ja tärkein poliittis-kulttuurinen aikakauslehti. Se oli pieni ja vähäpätöinen 48-sivuinen halvalle sanomalehtipaperille painettu vihkonen. Mutta sitä tutkittiin kaikissa saksalaisten sanomalehtien toimituksissa, virastoissa ja ministeriöissä, yhdistyksissä ja kahviloissa, opintopiireissä ja keskustelukerhoissa. Lehden painos nousi Ossietzkyn aikana vähitellen kahteenkymmeneen tuhanteen; mutta voidaan hyvin arvioida sillä olleen kymmenkertaisesti lukijoita; ja sen vaikutus, suora tai epäsuora, oli edelleen paljon näitä lukuja suurempi. ”Die Weltbühnestä” tuli näiden vuosien aikana todellinen poliittinen ja kulttuurinen toimija. Se oli valpas kulttuurinen omatunto Saksan poliittisessa elämässä.

Miten tämä onnistui?

Voidaan mainita monia syitä. Esimerkiksi toimittajatoveri Kurt Tucholsky oli yksi syistä – Saksan paras ja älykkäin journalistinen kynä, jättimäisen vitaalinen, yksinäänkin kokonainen ”hengenmahti” – ei, ei yksinään, toimiakseen hän tarvitsi henkisen ympäristön, jossa pystyi viihtymään. ”Weltbühne” antoi hänelle sellaisen. Kun hän menetti sen, hän ei enää kestänyt. Hän teki itsemurhan kaksi vuotta sitten siirtolaisena ulkomailla.

Voitaisiin mainita muitakin lehden kirjoittajia – on huomiota herättävää, kuinka monet Saksan parhaista kirjailijoista olivat edustettuina tämän köyhän julkaisun jokaisessa vuosikerrassa. Eivätkä vain tilapäisillä tunnelmapaloilla vaan lujilla, vaarallisilla asioilla.

Voitaisiin myös mainita lehden luotettavuus. Se oli aina keskellä poliittisia ampumalinjoja ja sen kimppuun hyökättiin sekä oikealta että vasemmalta, mutta niiden viiden vuoden aikana, jolloin luin sitä joka viikko, en muista sen kertaakaan jääneen kiinni vilpistä tai epätotuudesta.

Mutta tärkein syy, se joka oli kaikkien muiden edellytyksenä, oli lehden absoluuttisen riippumaton kanta. Se oli radikaali, mutta se ei kuulunut mihinkään puolueeseen, mihinkään ryhmään, mihinkään klikkiin. Se ei edistänyt mitään henkilökohtaisia asioita, eikä sen näkökantoja voinut ostaa suoraan tai epäsuorasti.

Näiden ominaisuuksien ruumiillistuma oli Ossietzky.

Hän tiesi minkä arvoista sisäinen vapaus oli, mutta myös sen mitä se maksaa. Ja hän tiesi, miltä suunnalta vaarat uhkaavat. Johdonmukaisesti hän kieltäytyi kaikista virallisista kutsuista, kaikista lehdistövastaanotoista ja kaikista poliittisista päivällisistä, pysyttäytyi erossa poliittisen maailman ja taiteilijamaailman seuraelämästä – seuraelämästä, jolla on se pahamaineinen ominaisuus, että se sitoo ja velvoittaa ihmistä melkein hänen huomaamattaan.

Hän seurusteli niin vähän kuin mahdollista. Mutta ei toki voinut välttää sitä, että monet toivoivat konferenssia ”Weltbühnen” vaarallisen päätoimittajan kanssa. Näissä tapauksissa hän noudatti pettämättömästi sitä periaatetta, että ne jotka halusivat häneltä jotain (ville honom något) saivat etsiä hänet käsiinsä, mutta eivät yksityisesti vaan toimituksesta.

Näillä periaatteilla on hyvin vähän tekemistä mainostamisen kanssa. Niitä ei ollut myöskään suunniteltu tekemään Ossietzkya ”suosituksi”. Sellaista hänestä ei sanan yleisessä merkityksessä tullutkaan.

Vielä eräs asia: Niillä toimittajilla, jotka käyttivät ”Weltbühneä” tavalla tai toisella lähteenä, oli harvoin etua tämän lähteen mainitsemisesta.

Lyhyesti sanottuna – Ossietzkyn nimi ei ollut kansan huulilla. Hän ei koskaan saavuttanut nyrkkeilijän tai filmitähden kuuluisuutta. Melkeinpä vain asioista perillä olevat ihmiset tunsivat hänet.

Vain asioista perillä olevat ihmiset? No jaa, saksalaisen puolustusministeriön miehet olivat toki omalla tavallaan perillä asioista. He joka tapauksissa tunsivat hänet.

He seurasivat hänen toimintaansa hyvin tarkasti. Ja heillä oli syytä tehdä se. Koska hän seurasi heidän toimintaansa, ja hänellä oli runsaasti syitä tehdä tämä ottaen huomioon hänen poliittiset näkökantansa.

Edit 15.4.24, 17.4.24.

Ossietzky talar, 1937. En antologi sammanställd av Kurt Singer. Förord av Sigurd Hoel. Axel Holmströms förlag. Käännös ruotsiksi: Arne Holmström. Ei kannen tekijän nimeä. 128 sivua.

Kurt Singer (toim.): Ossietzky talar. En antologi, 1937 (rauhannobelistit 1935)

Vuoden 1935 Nobelin rauhanpalkinnon sai saksalainen toimittaja ja pasifisti Carl von Ossietzky (1889-1938) natsien vastustamisesta, jonka hän aloitti jo kauan ennen kansallissosialistisen puolueen valtaannousua vuonna 1933. Toimimisen rauhan puolesta hän oli myös aloittanut jo vuosikymmeniä aiemmin, ennen ensimmäistä maailmansotaa. Rauhan puolustaminen ei ollut helppoa tai vaaratonta Weimarin tasavallan aikana vuosina 1919-1933 eikä varsinkaan natsien ja oikeiston vaikutusvallan lisääntyessä.

Tähänastiset rauhannobelistit, joista olen lukenut, tekivät työtään valtioissa, joissa demokratia toimi hyvin tai ainakin melko hyvin eivätkä he olleet henkilökohtaisesti vaarassa vaan saivat ajatella ja kirjoittaa rauhassa - tai ainakin tällaisen kuvan olen saanut. Ossietzky sen sijaan eli Saksassa, jossa 1920-1930-luvuilla oikeisto teki poliittisia murhia ja jossa väärien asioiden sanomisesta saattoi helposti joutua oikeuteen ja vankilaan. Vaikutusvaltaisen Weltbühne-lehden päätoimittaja Ossietzky eli jatkuvan uhan alla. Hänelle rauha ei ollut teoreettinen ideaali, vaan hän koki rauhan ja demokratian puutteen koko ajan omassa elämässään.

Rauhan puolesta puhuminen ei tuohon aikaan ollut mitenkään suosittua Saksassa, ei myöskään se, ettei nähnyt Saksaa uhrina: Det har skett Tyskland en hel del orätt, javisst, men inte hundradelen så illa som den det själv förberedde mot Europa. Ty det har inte känt Europa och har aldrig velat lära känna det. Det har hållit för öronen, så fort detta namn nämnts, det har hatat det. (1929, s. 55) Ossietzky halusi Saksan parasta, muttei sokeasti tai fanaattisesti muiden kansojen kustannuksella eikä ylhäältä päin saneltujen mielipiteiden mukaan, vaan rakentavasti, kestävästi ja oikeudenmukaisesti.

Rauhanpuolustajaa saatettiin pitää maanpetturina. Kirjassa oli kohta (tai useampiakin), joka sopisi nykyään itänaapuriin: Den som betecknar kriget som barbari, den som vågar skriva ned att soldatens hantverk består i att döda, han är brottslig. Då hjälper ingen hänvisning till mänsklighetens stora religions- och sedlighetslärare, vilka nästan alla förkastat kriget. ... Den som inte skattar de krigiska dygderna högst på jorden är redan på förhand misstänkt och löper fara att bli konfiskerad. På så sätt ska den allmänna meningen uniformeras, på så sätt ska man framkalla föreställningen om att det i alla militära frågor råder allmän överensstämmelse, ... Så sjunker pressens frihet så småningom samman. (1932, s. 70)

Ossietzky kieltäytyi pelkäämästä. Hän ei kumarrellut mihinkään suuntaan, vaan kritisoi näkemyksensä mukaan niin sosialisteja, oikeistolaisia, kapitalisteja, natseja, kommunisteja ja kirkonmiehiä kuin myös sentimentaalisia tai pelkurimaisia rauhanpuolustajiakin - myös eräitä sellaisia ihmisiä, joista olen itse ajatellut positiivisesti. Pakolaisten ja rauhan ehdoton puolustaja Fridtjof Nansen oli tässä kirjassa muistaakseni ainoa, josta Ossietzky puhui yksiselitteisen arvostavasti (ja hänen käsityksensä Nansenista osuu täysin yksiin sen käsityksen kanssa, jonka olen itse saanut Nansenista); hänen antamansa kuva saksalaisesta rauhannobelistista Gustaf Stresemannista sitä vastoin ei ollut mitenkään yksiselitteisen positiivinen.

Ossietzkysta välittyy kuva ehdottomana ihmisenä, joka oli päättänyt riskeistä huolimatta sanoa totuuden. Hänen antimilitarisminsa oli aggressiivista. Tähän nähden on kummallista, että kirjassa ei muistaakseni puhuttu mitään juutalaisista ja heihin kohdistetusta sorrosta (mikä ei välttämättä tarkoita sitä, ettei Ossietzky kirjoittanut näistä mitään, koska kirja on ainoastaan valikoima hänen lyhyitä kirjoituksiaan).

Ossietzky on lukemistani ensimmäinen rauhannobelisti, joka puolustaa siirtomaiden ja niiden asukkaiden vapautta, eikä mitenkään puolinaisesti, vaan vaatii kolonialismin ja imperialismin poistamista. Och vad åtnjuter egentligen infödingarna [av tropiska kolonier]? De räknas inte, de är... utsedda att även i fortsättningen bära det gamla tyranniet. ... Coudenhoves Europa proklamerar emellertid rätten att förtrycka och plundra den del av mänskligheten som ännu inte lärt sig att försvara sig. Har inte Coudenhove reda på att det sen länge finns en rörelse "Afrika åt afrikanerna"? Det gäller i dag att avbetala Europas blodskuld till den tropiska världen, att likvidera kolonialimperialismen, ... (1930, s. 58)

Carl von Ossietzky
Esterwegenin keskitysleirillä. (Kuva: Wikipedia.)


Natsit vangitsivat Ossietzkyn vuonna 1933 ja hän joutui keskitysleirille, jossa hän sairastui tuberkuloosiin. Ulkomailla Ossietzkyn toiminta oli kuitenkin huomattu. Häntä oli ehdotettu rauhanpalkinnon saajaksi 86 kertaa ja Saksan vastustuksesta huolimatta hän saikin palkinnon vuonna 1935, mutta häntä ei vapautettu eikä päästetty Osloon vastaanottamaan palkintoaan (kuten ei myöskään iranilaista rauhannobelistia Narges Mohammadia viime vuonna). Hän kuitenkin vastaanotti palkinnon poissaolevana natsien vastustuksesta huolimatta. Ossietzky kuoli tuberkuloosin ja vankeuden heikentämänä vuonna 1937. (Wikipedia)

Tämän artikkelikokoelman lukeminen ei ollut mitenkään helppoa, koska Ossietzky käyttää usein satiiria, ironiaa ja kielikuvia ja koska kirjan kirjoitukset liittyvät silloisiin tapahtumiin ja ihmisiin, joista en useimmiten tiennyt paljonkaan (enkä juuri haluakaan tietää), eikä kohtalaisen vaikea ruotsin kieli auttanut asiaa. Minun oli vaikea poimia kirjasta yleisiä periaatteita, ja luinkin kirjaa vain sivulle 85 asti.

Ossietzky on kuitenkin varmasti hyvin tärkeä rauhannobelisti. Nykyään häntä arvostetaan paljon Saksassa, Kansainvälinen ihmisoikeusliitto perusti Carl von Ossietzky -mitalin vuonna 1962 (Wikipedia), ja ruotsalaisen Forskning & Framsteg -lehden viime vuoden nobelnumerossa (10-2023) eräs toimittajista nimeää hänet suosikkinobelistikseen. Hänen nimellään löytyy Finna-haulla 99 tekstiä, mutta näistä suomenkielisiä on vain kahdeksan Tulenkantajat-lehden artikkelia vuodelta 1937 (nimistä päätellen samoja kirjoituksia kuin tässä kirjassa).

Seuraavassa bloggauksessa on osa norjalaisen kirjailijan Sigurd Hoelin kirjoittamasta esipuheesta kirjaan.

Ossietzky talar, 1937. En antologi sammanställd av Kurt Singer. Förord av Sigurd Hoel. Axel Holmströms förlag. Käännös ruotsiksi: Arne Holmström. Ei kannen tekijän nimeä. 128 sivua.

lauantai 30. maaliskuuta 2024

Pflanzenwelt. Sternstunden der Schöpfung, 1988 (Kasvien maailma. Luomisen tähtihetkiä)

Tämä suurikokoinen saksankielinen tietoteos on omistettu kokonaan kasveille, ja se lähestyy aihettaan monelta eri puolelta: kirjassa on kuvauksia eri maanosien kasvillisuudesta (vähiten mielenkiintoinen osuus), kasveja eri kannoilta käsitteleviä yleensä ottaen kiinnostavia artikkeleita sekä eri puolilta maailmaa olevia legendoja ja tarinoita kasveista. Vaatimattoman näköisestä kannesta ei heti huomaa, että erittäin tärkeä osa kirjaa ovat upeat värikuvat, jotka ovat sivun tai kokonaisen aukeaman suuruisia ja joita kirjassa on paljon. Kirjassa ei ikävä kyllä kerrota, mitä kuvien kasvit ovat.

Professorien ja dosenttien kirjoittamat kirjan artikkelit ovat useimmiten asiallisia ja asiantuntevia, vaikka asiat ovatkin 1980-luvun lopun tilanteeseen verrattuna tietysti jonkin verran muuttuneet - joskus onneksi myös parempaan suuntaan.

Kirjassa muistutetaan, että "Kasvien hätätilanne on omamme" ja kerrotaan esimerkiksi Intian tilanteesta: sen metsistä on 40 vuoden aikana hävitetty noin 50 prosenttia, prosentti Intian maa-alasta muuttuu vuosittain aavikoksi, ja 226 miljoonasta hektaarista alkujaan hedelmällistä maata on 88 miljoonaa hehtaaria köyhtynyt (ertraglos geworden, ei kerrota miksi, s. 91). Kirjassa ei kuitenkaan vain synkistellä, vaan siinä kerrotaan myös mm. kasvien historiasta, sopeutumista ja elinkierrosta.

Tässä vähän erikoisempia kirjan tietoja. Artikkelissa kasvien aisteista (s. 148-150) kerrotaan intialaisesta tiedemiehestä Jagadis Chandra Bosesta, joka tutki kasvien fysiologiaa ja niiden reaktioita erilaisiin tapahtumiin. Hän esimerkiksi "nukutti" valtavan puun kloroformilla, minä aikana se istutettiin toiseen paikkaan, jonka jälkeen se jatkoi kasvuaan niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Artikkelissa kerrotaan myös amerikkalaisesta Cleve Baxterista, joka innostui tutkimaan kasvien sähköisiä reaktioita valheenpaljastimella 1960-luvulla ja uskoi löytäneensä todisteita siitä, että kasvit reagoivat kipuun ja pystyvät jopa aistimaan ihmisten niihin kohdistuvia pahantahtoisia ajatuksia (!). Tähän artikkeliin kirjassa olisi kaivannut lisää kriittisyyttä, koska nämä tulokset esitetään siinä todellisina, vaikka niitä on Wikipedian artikkelin mukaan kritisoitu paljon eikä niitä ole yleensä pystytty toistamaan. Myytinmurtajat-tv-sarjan eräässä jaksossa kuitenkin toistettiin Baxterin kokeet samanlaisella valheenpaljastimella kuin mitä tämä oli käyttänyt ja saatiin aika ällistyttävästi samat tulokset; EEG-laite sitävastoin ei rekisteröinyt kasvissa mitään reaktioita. (En tiedä asiasta paljonkaan, mutta luulisin, että EEG-laite ja valheenpaljastin mittaavat sähköistä aktiviteettia kuitenkin aika eri tavoilla.)

Neuvostoliittolaiset Valentina ja Semjon Kirlian taas testasivat myös kasveilla omaa valokuvaustekniikkaansa (s. 150), joka näyttää eräänlaisen energiakentän elollisten olioiden ympärillä. Samansukuisilla kasveilla on yleensä samanlainen energiakenttä, mutta kerran erään tutkijan tuomien kahden ulkonaisesti aivan samannäköisen ja samanlajisen kasvinlehden energiakentät erosivat toisistaan täysin. Myöhemmin selvisi, että toinen lehti oli peräisin hyvin sairaasta kasvista, toinen terveestä, ja tutkiessaan asiaa Kirlianit havaitsivat eron ulkonaisesti samannäköisten sairaiden ja terveiden kasvien lehtien välillä monta kertaa myöhemminkin. Kirliankuvausta ja "auroja" on tietenkin myöhemmin kritisoitu, ja auroja on havaittu olevan myös elottomilla esineillä. (Wikipedia-artikkelissa ei kuitenkaan puhuta sairaiden ja terveiden lehtien kirliankuvien eroista, vaikka tämän luulisi olevan mielenkiintoinen tutkimustulos, jos se on pystytty toistamaan.) Itse tunnen kuitenkin lukkarinrakkautta tätä menetelmää kohtaan, koska kun olin lapsi, äiti teetti jossakin tapahtumassa kädestäni kirliankuvan ja siihen liittyvän tulkinnan, ja kuva oli kaunis ja vaikuttava. On jännittävää ajatella, että meillä on ympärillämme energiakenttä, joka muuttuu tunteiden ja ehkä persoonallisuudenkin mukaan.

1980-luvulla uuden geenitekniikan mahdollisuuksiin suhtauduttiin hyvin optimistisesti ja usein epärealistisesti, ja kirjassa mainitaan (s. 185) yritykset muuntaa pääasiassa hernekasvien juurien kanssa symbioosissa eläviä typpibakteereja niin, että ne yhdistyisivät myös muiden hyötykasvien, esimerkiksi rukiin ja ohran, juuriin ja tuottaisivat ilmasta typpeä myös näille, mikä poistaisi typpilannoituksen tarpeen. Kuulostaa suunnitelmana hyvältä - typpilannoitteiden tuottaminen vaatii paljon energiaa, ne huuhtoutuvat pelloilta rehevöittämään vesistöjä ja niiden käyttö köyhdyttää viljelymaita - muttei ole toteutunut, koska prosessi on todennäköisesti todella monimutkainen. Kirjassa on myös aika tieteiskirjallisuudelta kuulostava tieto: ihmisten geenejä siirrettiin petunioihin(!), minkä jälkeen nämä tuottivat erästä ihmisistukassa valmistettavaa hormonia (s. 197).

Jo tuolloin kuudes sukupuuttoaalto oli todellisuutta. Kirjassa sanotaan, että lajeja kuolee sukupuuttoon 1980-luvulla 800 kertaa nopeammin kuin jääkauden aikana, ja arvioidaan ilmeisesti tämän luvun perusteella, että tulevina vuosina 20-30 prosenttia kaikista elämänmuodoista tulee kuolemaan sukupuuttoon (s. 198). Tämä on yksi syy siihen että geeniteknologian kanssa tulee olla varovainen.

Muistan, että 1990-luvulla väiteltiin paljon mm. geeniteknologian turvallisuudesta luonnonkasveille (eli siitä, leviävätkö geenit muuntogeenisistä viljelyskasveista samanlajisiin luonnonkasveihin tai alkuperäisiin viljelyskantoihin) ja siitä, onko geeniteknologiasta pysyvää hyötyä esimerkiksi hyönteisten torjunnassa vai muuntuvatko hyönteiset niin nopeasti, ettei siitä ole pitkäaikaista apua. Luulisi, että näistä asioista olisi saatu jo paljon tietoa - 1990-luvulla kyse oli vain spekuloinnista, koska geenimuunneltuja kasveja ei ollut vielä viljelty paljon - mutten ole muistaakseni lukenut tästä asiasta mitään. Olisi kiinnostavaa lukea geeniteknologian vaikutuksista ympäristöön jokin kooste.

Viime aikoina olemme hyväksyneet, että ihminen ei voi elää vastoin luontoa, sillä hän on peräisin siitä, elää sen kanssa ja siitä. ... Tämä on kirjan toive: miellyttää sydäntä tiedon avulla. Saada ymmärtämään, että planeettamme kasvit ovat "liittolaisiamme", jotka meidän tulee tuntea, joita meidän pitää arvostaa ja joista meidän pitää huolehtia. (s. 206, 207)


Pflanzenwelt. Sternstunden der Schöpfung. Unsere faszinierende Natur, 1988. Eri kirjoittajia ja eri valokuvaajia. Julkaisija: IFK-Institut für Kulturförderung AG Verlag (?). 208 sivua.

sunnuntai 24. maaliskuuta 2024

Gareth Moore & Helena M. Gellersen: Päättele, hoksaa, ratkaise. Aivotreeniä pääkoppasi parhaaksi. Yli 80 monipuolista tehtävää, 2023

Kirjan nimi kertoo siitä lähes kaiken. Kirjassa on ajattelutehtäviä, jotka pystyy halutessaan hyvin tekemään välipaloina muun tekemisen lomassa, koska niiden ratkaiseminen on useimmiten melko nopeaa (vaikkei välttämättä helppoa), mutta niiden lisäksi siinä on myös ajattelun, muistamisen, ongelmanratkaisun ja luovuuden teoriaa sekä neuvoja tällaisten tehtävien ratkaisuun. Kirjan lyhyehköjen tieto-osuuksien sisältö oli minulle suurimmaksi osaksi tuttua, koska olen lukenut näistä asioista muualtakin, mutta tieto-osuus toimi kuitenkin hyvin mukavana kertauksena.

Kirja on jaettu neljään eri lukuun - lämmittelyyn, liikkeelle lähtöön, sykkeennostoon ja palautumiseen - mutta ne eivät intensiteetiltään vaihdelleet minusta yhtään niin paljon kuin lukujen nimistä voisi päätellä, vaan kaikissa luvuissa oli sekä helpompia että vaikeampia tehtäviä. Kaikissa luvuissa oli myös erityyppisiä tehtäviä: esim. päättely-, muisti- ja luovuustehtäviä sekä avaruudellisen hahmottamisen tehtäviä. Mukana oli myös muutama anagrammi, joita itse inhoan (jostain syystä olen aina ollut niissä huono, vaikka yleensä pidän sanatehtävistä, minkä takia en ole myöskään juurikaan tehnyt niitä enkä ole siis kehittynyt niissä), mutta niitä oli aika vähän ja yritin tehdä nekin - kirjassa sanotaan, että on hyväksi aivoille tehdä asioita myös oman mukavuusalueen ulkopuolelta, mistä olen täysin samaa mieltä. Kirjan tehtävät ovat niin monipuolisia, että jokaiselle löytyy varmasti paljon tehtäviä, joista pitää.

Pidin kirjasta, koska se oli hyvin tehty, sujuvasti käännetty ja minulle oikean tasoinen: tehtävät vaativat miettimistä, olivat hauskaa aivojumppaa eivätkä olleet liian helppoja mutteivat kuitenkaan ylivoimaisia. Myös sanojen muistamistehtävissä pärjäsin hyvin, koska rakennan sanoista epätodennäköisen visuaalisen tarinan, mikä auttaa muistamaan sanat (mikä muuten olisi minulle todennäköisesti vaikeaa). Kirjan lopussa on tehtävien ratkaisut.

Eräässä muistitehtävässä piti muistaa kuusi eri salasanaa sekä niiden käyttöyhteydet (s. 158, vain kaksi salasanoista pelkkiä numeroita) ja tietojen mieleen painamiseen annettiin aikaa yksi minuutti. Minuutin jälkeen sain tehtävästä nolla pistettä eli en muistanut salasanoista käytännöllisesti katsoen mitään. Kun käytin tämän jälkeen salasanojen opetteluun vielä 3 minuuttia 20 sekuntia, muistin yhtä tai kahta pientä virhettä lukuun ottamatta kaikki. Tulos ei ollut minulle yllätys, koska olen aina ollut melko hidas tekemään asioita, mutta se herättää mielenkiintoisia kysymyksiä testeistä, niiden arvioinnista ja siitä mitä testit mittaavat. Onko minulla tämän tehtävän perusteella siis auttamattoman huono vai oikein hyvä muisti? (Muistihan on tietysti myös tällaisia tehtäviä valtavan paljon laajempi asia.) Miten tärkeää asioiden mieleen painaminen nimenomaan nopeasti on? Mittaavatko testitehtävät yleensäkin sitä, mitä niiden on tarkoitus mitata, vai myös jotain muuta asiaa? Onneksi vain harvoissa kirjan tehtävissä oli aikarajoitus (jota ei tietenkään ollut pakko noudattaa).

Helmet-haaste 34. Kirjan nimessä on käsky tai kehotus

Edit 17.4.24 (lisätty Helmet-haastekohta).

Gareth Moore (tehtävät ja ratkaisut) & Helena M. Gellersen (tieto-osuudet): Päättele, hoksaa, ratkaise. Aivotreeniä pääkoppasi parhaaksi. Yli 80 monipuolista tehtävää, 2023 (The Brain Fitness Puzzle Book. A Full Mental Workout with over 80 Puzzles, 2023). Kirjapaja. Suomentanut Jaana Mirjam-Mustavuori. Ulkoasu Gareth Moore. 184 sivua.

perjantai 22. maaliskuuta 2024

Ángeles Encinar (ed.): Cuentos de este siglo. 30 narradoras españolas contemporáneas, 1996 (Tarinoita tältä vuosisadalta. 30 nykyajan espanjalaista naiskertojaa, osa 2)

Tässä kuvaukset tämän espanjalaisiin naiskirjailijoihin keskittyvän kokoelman loppupuoliskon novelleista (alkuosan tarinoista tässä). Kirjassa näkyy Espanjan moni-ilmeisyys: monet kirjan kirjailijoista ovat syntyneet Barcelonassa tai muualla Kataloniassa ja ovat siis usein kirjoittaneet katalaaniksi, eivät espanjaksi, Mallorcalla syntyneen Carme Rieran teokset on samoin käännetty espanjaksi (katalaanista?), ja edellisen bloggauksen Marina Mayoral on galicialainen (Galiciassa puhutaan omaa, portugalia muistuttavaa kieltään galegoa), vaikka hän kirjoittaakin espanjaksi.

Kirja oli oikein nautittava: lähes jokainen novelli oli mielenkiintoinen, vahva ja hallittu kokonaisuus (vaikka mukana olikin muutama, jota en ymmärtänyt ollenkaan kielellisesti tai muuten). Tämä kertoo kirjoittajien taidosta, koska novellit ovat lyhyitä, useimmat alle kymmensivuisia, ja kiinnostavan tarinan kirjoittaminen näin lyhyessä muodossa on varmasti vaikeaa. Kirja osoittaa sen, että vaikka uudemmissakin novellikokoelmissa (kuten toisessa espanjankielisessä antologiassa) naiskirjailijoita saattaa olla hyvin vähän, tämä ei johdu siitä, että naisten kirjoittamia hyviä novelleja olisi vähän. Se osoittaa myös sen, että tällaisia "naiskokoelmia" tarvitaan.

* Lourdes Ortiz: El inmortal (Kuolematon). Variaatio Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvasta (joka myös mainitaan tarinassa). Mies on jo pikkupoikana päättänyt olla vanhenematta ja siis myös kuolematta ja on tullut siihen tulokseen, että nämä asiat johtuvat ainoastaan siitä, että niihin uskoo. Novellissa on kiinnostava sivujuonne siitä, miten miehen kanssa seurustelevat naiset kaipaavat muistoja, tunteita ja nostalgiaa, joita ei ajan ulkopuolella elävällä ole. (1943 -, 8 s.)

* Cristina Fernández Cubas: Ausencia (Ausencia (naisen nimi) / Poissaolo). Nainen huomaa yhtäkkiä kahvilassa istuessaan, ettei hänellä ole aavistustakaan siitä, mikä hänen nimensä tai ammattinsa on, missä hän asuu ja onko hänellä perhettä. Vieressään olleen laukun tavaroiden avulla hän alkaa alun paniikin jälkeen selvittää asiaa, mikä johtaa hänet uuteen oivallukseen elämästä. Sinä-muodossa kerrottu tarina. (1945 -, 15 s.)

Montserrat Roig: Madre, no entiendo a los salmones (Äiti, en ymmärrä lohia). Novellin alussa ja lopussa äiti keskustelee lapsensa kanssa lohien nousemisesta kutemaan syntymäjokiinsa ja niiden kuolemisesta siellä. Niiden välissä kerrotaan Norman käynnistä syksyllä pohjoisessa hautausmaalla vanhan tasavaltalaisen kanssa, ja tämän muistoista sodasta. En juurikaan ymmärtänyt tätä novellia. (1946-1991, 6 s.)

Ana María Moix: El color del deseo (Halun väri). Nuorukainen tarkkailee joka iltapäivä viikunapuun alta kotonaan vierailevan naistaiteilijan työtä, tämän valkeita siroja käsiä sekä olemusta tämän kuvatessa kankaalle liilaa bougainvilleaköynnöstä, ja on mustasukkainen ja vihainen talossa vierailevalle miehelle. Myös sinä-muodossa kerrottu 7-sivuinen novelli, joka on kokonaisuudessaan yhtä kappaletta, ja jossa objekti ja subjekti vaihtavat lopussa paikkaa. (1947-2014, 7 s.)

Soledad Puértolas: El jardín de la señora Mussorgsky (Rouva Mussorgskyn puutarha). Amerikkalaiseen lähiöön vierasmaalaisuudestaan huolimatta hyvin kotoutunut rouva Mussorgsky viihtyy kauniin puutarhansa ympäröimänä hyvin, ja kaikki pitävät ystävällisestä vaikkakin vaiteliaasta rouvasta, mutta kukaan ei tiedä hänestä paljonkaan. Puutarha ja sen kukat ovat rouva Mussorgskyn intohimo, ja ne ovatkin lähiössä nähtävyys. Sitten järjestetään kilpailu alueen kauneimmasta puutarhasta, mikä johtaa kriisiin. (1947 -, 13 s.)

* Carme Riera: La dame à la licorne (Nainen ja yksisarvinen). Nainen perii tapaturmaisesti kuolleelta vanhalta bibliofiili-sedältään Jaimelta kummallisia vanhoja kirjoja. Niihin ja niiden kuviin tutustuessaan hän löytää tarinan yksisarvisesta, ja alkaa tapahtua outoja asioita. Novellissa on sen alusta alkaen jonkin verran pahaenteinen tunnelma sedän erikoisen talon ja naisen siinä asuvan niljakkaan, moralisoivan miesserkun takia. Tarinan ranskankielinen nimi viittaa kuuteen kuuluisaan 1500-luvun ranskalaiseen kuvakudokseen ja niihin liittyvään myyttiin yksisarvisesta, jonka voi pyydystää vain neitsyt. (1948 -, 10 s.)

* Rosa Montero: Parece tan dulce (Hän vaikuttaa niin suloiselta). Mies kertoo ihastuttavasta vaimostaan ja suhteestaan tähän. Alussa molemmat rakastivat toisiaan intohimoisesti, mutta nyt vaimo on miehen pahin vihollinen, vielä pahempi kuin muut ihmiset, joista harvoihin mies luottaa. Paria sitovat kuitenkin monet siteet. Novellin teemaksi nousee ehkä ristiriita sen välillä, miltä asiat näyttävät ja miten ne todella ovat. (1951 -, 7 s.)

Mercedes Soriano: Viernes tráfico (Perjantain liikenne). Mies ei tule sovituille treffeille baariin perjantai-iltana, ja nainen kärsii ajatustensa takia. (1953-2002, 7 s.)

* Pilar Pedraza: Las cosas de palacio (Palatsin asiat). Kunnanhallitus ja sen naispormestari ovat päättäneet järjestää kunnianosoituksen hiljattain kuolleelle nuorelle miesrunoilijalle. Suunnitellun sovinnaisen runon asemesta tilaisuudessa kuullaankin aivan toinen runo. (1951 -, 9 s.)

* Pilar Cibreiro: Días de lluvia (Sadepäiviä). Muistoja pitkään jatkuneista sadepäivistä, naisista ja nuorista tytöistä kertovista vahvoista tarinoista, tutkimusretkistä ullakolla sekä Kuubassa onnettomasti rakastuneesta naapurin miehestä. Pidin novellin kerrontatyylistä, mutta se vaikutti osalta pidemmästä kokonaisuudesta. (1952 -, 3 s.)

Paloma Díaz Mas: La fiesta pasa (Juhlakulkue menee ohi). Nainen seuraa ikkunasta väkijoukkoa ja juhlaa sekä pelkää tai tuntee eroavansa ruumiistaan. Novelli oli monimutkaisesti kirjoitettua tajunnanvirtaa ja minun oli hyvin vaikea ymmärtää sitä; se on omistettu kaikille skitsoideille ihmisille. (1954 -, 3 s.)

* Laura Freixas: El asesino en la muñeca (Tappaja ranteessa). Nainen puhuu "herra johtajalle" sinä-muodossa ja hallitsee keskustelua täysin; hän ei kuuntele toista ollenkaan vaan on keskittynyt kokonaan omiin tunteisiinsa ja ajatuksiinsa, ainakin ennen loppua. Hän on "naimisissa tappionsa kanssa" ja ajattelee koko ajan kuoleman väistämättömyyttä, omaa ja muiden ("tappaja ranteessa" on aika). Miksi katsotte minua niin kuin eläisin, niin kuin olisin elossa, niin kuin ihminen katsoo toista ihmistä? ... Jättäkää minut rauhaan, ettekö näe että itken...? Miksi kätenne lähestyy minua? Varokaa! Tartun siihen haaksirikkoisen raivokkuudella, ripustaudun kaulaanne ja hukutan teidät, taskuni ovat täynnä kiviä. ... Miten on mahdollista elää? Miten se on mahdollista? Pidin tästä novellista paljon. (1958 -, 5 s.)

* Mercedes Abad: Una bonita combinación (Erinomainen yhdistelmä). Lontoossa asuvat Louise ja Albert Cromdale ovat ihanneaviopari, jonka onni tuntuu vain kasvavan vuosien kuluessa. Heidän sekä hyvät että huonot puolensa sopivat mainiosti yhteen. Kauhuväritteinen novelli paljastaa, millä keinoin tämä onni on saavutettu. (1961 -, 4 s. Abadilta on suomennettu kirja Veri.)

Beatriz Pottecher: Vete como se va mi cuerpo. Tajunnanvirtamainen, todella vaikea novelli, josta en tajunnut mitään muuta kuin että siinä on poika (nuori? aikuinen?), joka on inhonnut äitiään ehkä syntymästään lähtien ja jolla on oletettavasti ongelmia kehonsa kanssa. (1961 -, 4 s.)

* Belén Gopegui: En desierta playa (Autiolla rannalla). Nuori mies, joka on joutunut keskeyttämään opintonsa ja tekemään päivisin tylsää työtä ja on katkera rahattomuudestaan, käy kahtena päivänä viikossa kirjastossa lukemassa vakoojaromaaneja ja dekkareita, koska nauttii niistä. Joku aluksi tuntematon ihminen on kuitenkin alkanut alleviivata kirjan keskivaiheilla syyllisen nimen, mikä raivostuttaa nuorukaista, ja sinä-muodossa kirjoitettu novelli on eräänlainen pitkä kirje tälle miehelle. Novellin lopussa nuorukainen alkaa harkita muunkinlaisten kirjojen lukemista. (1963 -, 10 s. Gopeguilta on suomennettu kirja Aukko kartalla.)

Kannen kuva on selvästikin yksityiskohta jostakin maalauksesta, ja vaikka pidin kuvaa ensinäkemältä aika tylsänä, naisen suora katse ja hymy ovat muuttuneet koko ajan kiehtovammiksi. En löytänyt kirjasta maalauksen tekijää tai nimeä, mutta ehkä se on jostakin espanjalaisille yhtä tutusta taideteoksesta kuin mitä meille suomalaisille ovat esimerkiksi jotkin Hugo Simbergin, Helene Schjerfbeckin tai Akseli Gallen-Kallelan maalaukset.

Helmet-haaste 28. Kirjailija on Välimeren maasta.

Ángeles Encinar (ed.): Cuentos de este siglo. 30 narradoras españolas contemporáneas, 1996 (Tarinoita tältä vuosisadalta. 30 nykyajan espanjalaista naiskertojaa). Femenino Lumen. En löytänyt kannen maalauksen tekijän nimeä. 320 sivua sekä 29 sivun bibliografia.

keskiviikko 20. maaliskuuta 2024

Erich Kästner: Lisen ja Lotten salaisuus (Das doppelte Lottchen, 1949)

Lasten kesäleirillä tapaa sattumalta kaksi aivan samannäköistä mutta eriluonteista yhdeksänvuotista tyttöä, Lise ja Lotte, jotka alkuhankaluuksien jälkeen ystävystyvät. He asuvat eri kaupungeissa kaukana toisistaan, toinen säveltäjäisän ja toinen työssäkäyvän äidin kanssa. Kun he huomaavat myös syntyneensä samana päivänä, he tekevät tästä omat päätelmänsä ja päättävät yrittää saada asiat kuntoon esiintymällä koteihinsa palattuaan toisinaan, mikä aiheuttaa kaikenlaisia kommelluksia ja johtaa lopulta ratkaisuun.

Kirja on viihdyttävästi ja hauskasti kirjoitettu ja lähes kaikki sen henkilöt ovat sympaattisia mutteivät liian enkelimäisiä, vaan persoonallisia. Mukana on myös ulkonäöltään kaunis pahis, joka vaanii tässä asiassa kovin avuttoman tuntuista isää, mikä mutkistaa juonta ja tuo siihen jännitettä. Kirja käsittelee vanhempien avioeroa, muttei kuitenkaan saarnaavasti, tuomitsevasti tai yksioikoisesti. Aikuisten tekemät ratkaisut pohdituttavat varsinkin kirjan alussa, mutta koska tällainen lastenkirja on kuitenkin yleisilmeeltään kepeä, se oli helppoa ja mukavaa luettavaa, kuten edellinenkin lukemani Erich Kästnerin kirja.

Saksankielisissä maissa tämä on klassikko, ja siitä on Wikipedian mukaan tehty yhteensä 15(!) elokuvaa, saksankielisten lisäksi myös amerikkalaisia (nimellä Ansa vanhemmille / The Parent Trap on tehty useampiakin elokuvia) ja japanilaisia sekä puolalainen ja ruotsalainen elokuva. Siitä näkyy tehdyn Saksassa myös musikaaliversio teatteriin.

Muita kirjoituksia: Lumiomena, Sinisen linnan kirjasto ja Hyönteisdokumentti.

Helmet-haaste 1. Kirjan nimessä on erisnimi, 10. Kymmenes kirja, jonka luet tänä vuonna (eli kymmenes kirja, josta bloggaan tänä vuonna), 21. Kirjasta on tehty tv-sarja (der Palast, jossa jo aikuisia kaksosia erottaa Itä- ja Länsi-Saksan välinen raja) tai 29. Kirjassa valehdellaan.

Edit 22.3.24 (lisätty Helmet-haasteen kymmenes kohta).

Erich Kästner: Lisen ja Lotten salaisuus, 1965 (Das doppelte Lottchen, 1949). WSOY. Piirrokset: Walter Trier. Suomennos: Kyllikki Nohrström. Kansi: Alf Danning. 143 sivua.