sunnuntai 12. marraskuuta 2023

Astrid Lindgren: Kerstin ja minä (1944)

Astrid Lindgren on kirjoittanut myös ainakin kaksi nuortenromaania. Itse olen lukenut aiemmin yhden, mutten tätä. Kirjan minäkertoja on 16-vuotias Barbro, jonka elämä identtisen kaksoissisaren Kerstinin kanssa muuttuu kokonaan majuri-isän jäätyä eläkkeelle: perhe muuttaa täydessä yhteisymmärryksessä pikkukaupungista isän lapsuuskotiin isolle maatilalle. Uusi koti on aivan oikea maatila, jossa on lehmiä, lampaita, sikoja ja viljelyksiä, joten tyttöjen elämä muuttuu kokonaan - isällä ja äidillä ei nimittäin ole liikoja rahoja käytettäväksi, koska maatilan ylläpito ja sen investoinnit vaativat paljon varoja, ja tytöt joutuvat tinkimään esimerkiksi vaatetoiveistaan.

Myös kaksosten työpanos on maatilalla tärkeä, ja tytöt ahkeroivat pellolla, kuljettavat maitoa meijeriin, lypsävät (jos osaavat - Barbro ei tässä onnistunut, mutta Kerstiniltä lypsy sujui), korjaavat satoa ja säilövät. Ajoittaisesta mukinasta ja pikku kapinoinnista huolimatta koulunkäyntiä vierastavat tytöt useimmiten myös nauttivat uudesta elämästään ja maatilan työväen seurasta täysin sydämin.

Kaksosilla riittää kuitenkin aikaa myös kesästä nauttimiseen ja he tutustuvat paikallisiin mukaviin nuoriin ihmisiin. Muiden tapahtumien ohessa molemmat rakastuvat, mutta Barbrolla on kaksikin ihailijaa, joista toinen on varakas hienon auton omistaja, toinen köyhempi, ja hänen on jossain vaiheessa vaikea päättää mitä haluaa.

Mutta Astrid Lindgrenin nuortenkirja - miten tässä voisi muuten käydäkään kuin hyvin? Kaikki henkilöt olivat sympaattisia, kirja oli ilkikurista, kepeää ja eloisaa luettavaa, ja romanttisista juonenkäänteistä huolimatta kirjalla ja kaksosilla oli jalat tukevasti maassa. Kirja läpäisee Ariel-testin helposti, koska tytöt tekivät maatalon töitä todella paljon ja useimmiten täysin vapaaehtoisesti; he ymmärsivät työpanoksensa tärkeäksi ja myös pitivät tilan töistä. Kirja oli siinä mielessä erikoinen nuortenkirja, että koulunkäyntiä pidetään siinä aika toisarvoisena asiana hyvälle elämälle, tai koulunkäynti ja opiskelu ovat siinä vain yksi mahdollisuus muiden joukossa.

Muuten äidillä oli aina tapana saarnata Kerstinille ja minulle: - Tytölle ei ole tärkeintä, että pojat pitävät hänestä. Tärkeintä on, että hän on sellainen, että hänen oma sukupuolensa hyväksyy hänet.
          Sen tähden olin iloinen siitä, että Ann ja Viveka näyttivät hyväksyvän meidät niin kuin me hyväksyimme heidät. (78)

- Vähän toista kuin minä, sanoi Viveka. ... - Minä en ole kaunis enkä kiltti. Mutta minä olen viisas kuin villakoira. (94)

Helmet-haaste 7. Kirja on klassikkoteos Ruotsista, Norjasta tai Tanskasta.

Astrid Lindgren: Kerstin ja minä. Tyttöromaani, 2003 (Kerstin och jag, 1944; neljäs painos, suomennos ilmestynyt ensi kerran vuonna 1949). Suomentaja: Heliä-Kaarina Salminen. Kannen tekijää ei kerrottu. 180 sivua.

sunnuntai 22. lokakuuta 2023

Simo Ojanen: Ikioma kesäloma, 1983

Kirjan sankareita ovat kolme luullakseni 14-15-vuotiasta ystävystä, Minna, Sari ja Kirsi, joista Minnan ja Sarin perheet ovat keväisessä lumisateessa lähteneet pitkälle lomalle Dubrovnikiin ja jättäneet tytöt kaupunkiin Sarin isosiskon Riitan ja tämän poikaystävän Kaken paimennettaviksi. Kirsikin on yksin kotona, koska ei ole halunnut lähteä perheensä mukana mökille. Kirsi on kesällä töissä jäätelönmyyjänä ja Sari sanomalehden toimituksen lähettinä.

Tytöt alkavat haaveilla omasta lomamatkasta mahdollisimman kauas kesän lopulla ja päättävät ansaita siihen rahat tekemällä sekalaisia töitä naapurustossa. Työtehtävillä ei ole väliä, ja niinpä he toimivatkin mm. kirjojen järjestäjinä, taidemaalarin malleina (avaruusolentoina!), koiranulkoiluttajina, paketinkuljettajina, kaupan ostoskärryjen kerääjinä (ja sattumalta samalla myymälävartijoina), aaveen shakinpeluukavereina, runonkirjoittajina, matojen myyjinä ja puutarha-apuna ja joutuvat jopa poliisin epäilemiksi varkauskeikoista ja pankkiryöstön suunnittelusta. Palkan työtehtävistä he antavat asiakkaiden määrätä itse, mikä tarkoittaa hyvin vaihtelevia summia, koska monet apua haluavista ovat melkoisen pihejä. Kirjan rakenne on episodimainen; työkeikoista vain kerrotaan luku kerrallaan.

Tytöt joutuvat kesän aikana monenlaisiin kommelluksiin ja tapaavat monenlaisia ihmisiä, jotkut ystävällisiä ja mukavia, toiset hyvinkin epämiellyttäviä. Kannessa olevan koiran, Kesän, he ovat esimerkiksi pelastaneet kadulta tämän jäätyä auton alle ja kuljettajan paettua paikalta. Jalkansa taittaneen koiran tervehdyttyä heidän sattumalta kadulla tapaamansa inhottava nuoripari kuitenkin syyttää heitä sen varastamisesta ja ottaa koiran mukaansa. Asialla on kuitenkin hyvätkin seurauksensa, koska se johtaa kirjoittamisesta pitävän Minnan ensimmäiseen julkaistuun kirjoitukseen sanomalehdessä.

Tytöt eivät lannistu vastoinkäymisistä ja hankalista ihmisistä, vaan selviävät kaikesta yhdessä. Kirja onkin hyvä kuvaus tyttöjen välisestä ystävyydestä, joka kestää hyvin ajoittaiset erimielisyydet. Ariel-testin se läpäisee kevyesti, koska nuoret suhtautuvat työntekoonsa hyvin päättäväisesti ja päämäärätietoisesti, ja se on heille tärkeä asia. Kirjan kieli oli elävää, luontevaa ja aidon tuntuista, ja sen tapahtumat ja henkilöt mukavan rouheita. Kirjan tapahtumat olivat samalla kuitenkin hyvin viattomia. Nykylukijana varsinkin tuon taidemaalarin kohdalla odotti jonkinlaista limaista seksipetoa ja hyväksikäyttöyritystä, mutta taiteilija oli itse asiassa kirjan mukavimpia asiakkaita, syöpään kuollutta vaimoaan vuosienkin jälkeen kaipaava ystävällinen ja antelias mies, eivätkä kirjan muutkaan ihmiset suhtautuneet tyttöihin seksiobjekteina, vaikka olisivat olleet muuten ikäviä. Oli kiva lukea tällaista nuortenkirjaa.

Kirjan takakannessa mainitaan kaksi muuta Simo Ojasen (1940-2021) nuortenromaania: Heli ryhtyy ystäväksi ja Meeri järjestää, eli Ojanen oli aika erikoinen kirjailija, mies joka kirjoitti uskottavia tyttökirjoja - tai kannen maininnan mukaan "tyttöromaaneja". Ehkä näissä on merkitysero: "tyttökirjan" voisi ajatella olevan tytöille suunnattu kirja, "tyttöromaanin" taas tytöistä kertova kirja. Simo Ojanen oli myös Sirkuspelle Hermanni -hahmon luoja. Kirjassa käytetään muuten kaksi kertaa (s. 74, 100) sanaa herpaantua merkityksessä hermostua, vaikka minusta nämä merkitykset ovat aika lailla päinvastaiset. Kielikellon artikkelin maininnan mukaan sanan tällainen käyttö oli kuitenkin ainakin 1990-luvulla yleisempääkin.

Helmet-haaste 11. Kirjailijan nimessä on yhtä monta kirjainta kuin sinun nimessäsi. 

Edit 12.11.23 (korjattu kirjoitusvirhe).

Simo Ojanen: Ikioma kesäloma. Tyttöromaani, 1983. Otavan nuortenkirjoja -sarja. Kansi: Kaarina Ewart. 189 sivua.

tiistai 17. lokakuuta 2023

Lisbeth Werner: Puck valloillaan, 1956

Tämä tanskalainen nuortenromaani (jonka juonta paljastan paljon) kertoo ehkä 13-vuotiaasta Bente Wintheristä eli Puckista, joka käy koulua Tammilinnan tytöille ja pojille tarkoitetussa "täysihoitolakoulussa", koska hänen isänsä on pitkällä työmatkalla Chilessä ja hänen äitinsä on kuollut kolme vuotta aikaisemmin auto-onnettomuudessa. Reilu, ystävällinen ja reipas Puck viihtyy hyvin koulussa - opettajat ovat osaavia ja huumorintajuisia, ja hänen kaksi huonetoveriaan Skip ja Inger ovat mukavia ja välittömiä. Pilviä taivaalle tuo vain kolmas huonetoveri, Karen, huoneen surunlapsi - eli kuten nykyaikaiset tiedemiehet sanoisivat, probleemalapsi (9), eronneiden vanhempien tytär, joka on ynseä, luoksepääsemätön, nopea loukkaantumaan ja vastaa ystävällisyyden osoituksiin torjunnalla ja epäystävällisyydellä.

Puck tapaa lähistön rikkaalla maatilalla mutkattoman herttaisen Annelisen, joka päättää Puckin olevan hyvä kaveri ratsastuksen opetteluun. Tytöt oppivatkin nopeasti ratsastamaan ja pääsevät sen jälkeen tekemään yksin ratsastusretkiä lähiseudulle, jossa he tapaavat erakkomaisen taiteilijan. Taiteilijaa syytetään myöhemmin rahavarkaudesta, mutta Puck onnistuu ratkaisemaan tapauksen. Hänen välinsä Karenin kanssa tulehtuvat yhä pahemmin, kunnes tapahtumat huipentuvat myrskyyn, jossa molemmat joutuvat hengenvaaraan. Kirjan loppuratkaisu jää kuitenkin täysin avoimeksi - Karen on sairaalassa ja Puck vasta miettii tämän tapaamista - ja sen viimeinen virke on Mutta vähän hän osasi aavistaa, miten "huippujännittävää" kaikesta vielä tulisi! Sarjaan pedataan siis selvästi jatkoa (sarjan aloitusosa oli Puck joutuu pulaan ja tämän kirjan jatko-osa on Puck uskaltaa). Puck-kirjat näyttävätkin olleen suosittuja - niitä on käännetty yli kymmenen, ja suomennoksia on julkaistu vielä 1970-luvulla.

Kirja oli helppoa, nopeaa ja pirteää luettavaa ja siinä oli hyviä dialogeja. Kovin mieleenjäävä se ei näin aikuiselle kuitenkaan ollut, koska asiat luistivat turhankin helposti eteenpäin. Kirja läpäisee Ariel-testin - Puck ratsastaa, urheilee, ratkaisee rikoksen ja käy koulutunneilla - mutta vähän rimaa hipoen, koska nämä asiat eivät ole Puckille kuitenkaan kovin tärkeitä vaan asiat enemmänkin vain tapahtuvat hänelle, ja kirjassa on romantiikan puuttumisesta huolimatta enemmänkin kyse ihmissuhteista (jotka ovat toki kiinnostavia).

Lisbeth Werner on kirjailijanimi, jonka taakse kätkeytyy yllättäen kaksi miestä, Knud Meister ja Carlo Andersen. Tanskassa Puck-kirjoja julkaistiin kaikkiaan 46.

Lisbeth Werner: Puck valloillaan. Nuorisonromaani, 1956 (Puk slår sig løs, 1953). Gummeruksen nuorten kirjasto nro 15 (Puck-sarjan toinen osa). Suomentaja: Inkeri Hämäläinen (ei mainittu kirjassa! Nimi saatu kirjaston sivuilta). Kannen tekijää ei mainittu. 127 sivua.

perjantai 6. lokakuuta 2023

Isabelle Holland: Seuraan sinua pimeään (1981)

Kirjan päähenkilö on Englannissa asuva amerikkalainen taidegalleriassa työskentelevä Julia, joka matkustaa Italiaan kuultuaan italialaisen isoäitipuolensa, kreivitär Gianetta di Monaldinin, kuolemasta. Korkeasta iästään huolimatta elinvoimainen Gianetta oli kaatunut ruusutarhassa ja lyönyt päänsä. Kreivittären kartanoon Italiassa saapuu myös Julian voimakkaan ja toivottoman nuoruudenrakkauden kohde, pienen Monaldin taidemuseon hoitaja Oliver, Julian joitakin vuosia aiemmin jättänyt pitkäaikainen miesystävä David tyttärineen sekä useimmiten suunnattoman ärsyttävä, epäkohtelias ja epäystävällinen Julian työnantaja, pankkiirista gallerian omistajaksi ryhtynyt Rupert.

Tästä voikin päätellä, mistä tässä kirjassa on kysymys: miehistä ja taiteesta. Sekä rikoksesta ja sen selvittelystä, sillä isoäidin kuolema ei ollut onnettomuus, vaan murha. En yleensä ottaen pidä romanttisista kirjoista, joiden pääsisältö on rakkaussuhde ja sen kehittyminen, mutta pidän kuitenkin tällaisista viihdekirjoista, joiden päähenkilö on aloite- ja toimintakykyinen, itsenäinen ja älykäs nainen, joka selvittelee rikosta tai arvoitusta ja samalla miessuhteitaan - tällaiset kirjat eivät ole imelän romanttisia eikä miehen löytäminen ole sankarittaren elämän pääsisältö, vaan ihmissuhteiden selvittely on vain osa kirjaa. Ja useimmiten tällaiset kirjat ovat lähes täysin väkivallattomia, eikä niissä ole tylsää alibien pohtimista tai muita poliisintyön rutiineja. (Muita tällaisia lukemiani kirjoja ovat Barbara Michaelsin teokset.)

Eli pidin tästä kirjasta, jokseenkin kolhosta kannesta huolimatta. Kirjan alkuperäisnimi on kuvaavampi kuin suomennoksen nimi.

Isabelle Holland: Seuraan sinua pimeään, 1983 (The Lost Madonna, 1981). Tammi. Suomennos: Anna-Liisa Laine. Kannen tekijää ei mainittu (tai se on puuttuvassa takakannessa). 292 sivua.

maanantai 2. lokakuuta 2023

Runar Schildt: Suuri haave (Den stora rollen, 1923)

Luin eräästä novellikokoelmasta suomenruotsalaisen Runar Schildtin kevyen novellin, josta pidin, joten otin luettavakseni myös hänen näytelmänsä. Näytelmä sijoittuu kuitenkin sisällissodan syttymisen aikaan, joten vaikka se olikin sujuva ja hyvin kirjoitettu, kevyt se ei ollut, koska sisällissota vaikuttaa siinä kohtalokkaasti lähes kaikkien sen ihmisten elämään ja pakottaa heidät kohtaamaan itsensä ja moraalinsa sekä tekemään vaikeita valintoja.

Näytelmän päähenkilö on viisikymppinen Armas Fager, entinen teatterin statisti, joka on jonkin aikaa sitten saanut potkut teatterista, vaikka se on ollut hänelle henki ja elämä. Hän on suostunut näyttelemään teatterissa vähäpätöisiäkin rooleja ainoastaan näyttelemisen ilosta, vaikka onkin koko ajan unelmoinut pääroolin esittämisestä. Potkujen jälkeen hän on katkeroitunut koko elämälle ja alkanut käyttää alkoholia paljon entistä reippaammin. Juoma- ja muutakin seuraa hänelle antaa entinen teatterinparturi Ferdinand Hagert, joka on vaimonsa ja kahden lapsensa keuhkotautikuoleman jälkeen masentunut niin paljon, ettei ole voinut hoitaa tointaan. Armaksen vaimo Vendla, joka näkee miehensä heikkoudet mutta rakastaa tätä silti pyörittää perheen pientä kauppaa ja huolehtii kaikesta.

Armaksen ja Vendlan tyttäret, parikymppiset kotona asuvat Hjördis ja Elli, ovat myös teatterin statisteja. Luonteeltaan he ovat aivan erilaiset: Ellille tärkeintä on selviäminen elämässä keinolla millä hyvänsä ja hän suhtautuu miessuhteisiin hyvin vapaasti. Hjördis taas on paljon vakavamielisempi ja on rakastunut erääseen nuoreen mieheen, joka sodan sytyttyä menee valkoisten puolelle, ja Hjördis auttaa häntä kätkemällä aseita, mikä on punaisten hallitsemassa Helsingissä todella vaarallista. (Nuorukaisen olemassaolo on näytelmän juonelle olennainen asia, mutta häntä itseään ei siinä nähdä, vain hänen äitinsä.)

Isä Armas taas liittyy punaisiin - ei syvästä vakaumuksesta, vaan toiveesta saada vihdoinkin itselleen se suuri rooli joka hänelle mielestään kuuluu, ja myös halusta kostaa teatterin johdolle. Ystävänsä Ferdinkin hän houkuttelee mukaan tämän vastahakoisuudesta huolimatta. Hän saa kuitenkin huomata, että sodassa ei ole kyse näytelmästä, ja henkilöiden toiminta ja heidän luonteensa johtavat petokseen ja tragediaan.

Näytelmä oli surullinen, mutta hyvä. Sen henkilöt, niin naiset kuin miehetkin, olivat eläviä ja todellisen tuntuisia, dialogi luontevaa ja tapahtumat kiinnostavia, vaikka lopussa ja sitä ennenkin tekikin mieli ravistella Armasta ja sanoa, että ei noin tehdä, ajattele nyt. Hanki selkäranka ja ajattele muitakin kuin itseäsi. Kirjailija on valkoisten puolella (punakaartilaisia kuvataan vain lyhyessä kohtauksessa, mutta siinä kurittomina juomareina), muttei kuitenkaan mitenkään osoittelevasti tai ilmiselvästi - näytelmän varsin vähävaraisia ja elämän kolhimia päähenkilöitä Schildt kuvaa myötätuntoisesti. Myös näytelmän käännös on sujuva.

Näytelmää on esitetty useamman kerran 1990-luvulla. Se on luettu myös Prosperon kirjahyllyssä, ja sen voi ladata Doriasta. Helsingin Sanomissa on juttu Runar Schildtistä, ja hänen mukaansa on nimetty Helsingissä Runar Schildtin puisto sekä Schildtinpolku.

Runar Schildt: Suuri haave. Nelinäytöksinen näytelmä, 1924 (Den stora rollen, 1923). Otava. Suomentaja: Ilmari Ahma. 158 sivua.

perjantai 29. syyskuuta 2023

Hilja Valtonen: Pippuria, 1965

Tämä on eräänlainen lasten Kuinka äkäpussi kesytetään. Pälvi on 10-vuotias omapäinen helsinkiläinen tyttö, joka terrorisoi niin vanhempiaan, kerrostalon naapureita, koulutovereitaan kuin ketä tahansa väärään aikaan tielleen sattunutta. Tämä johtuu siitä, että hänen äitinsä on antanut hänelle aina kaikessa myöten ja passannut häntä kaikessa, niin ettei hänen ole tarvinnut tehdä kotona mitään; tiedemiesisä taas on liian kiireinen (tai mukavuudenhaluinen) välittääkseen tyttärensä kasvatuksesta. Asiat ovat edenneet niin pitkälle, että Pälvin perhettä uhkaa tytön takia jo häätö.

- "Pälvi kulta, sinäpä vasta hermostunut olet. Onko koulussa jokin asia mennyt hullusti?"
- "Hermostunut! Hullusti! Sano, miksi olet kasvattanut minut niin huonosti, että kaikki sitä jankuttavat. Oletko niin tyhmä, ettet osaa."
- "Olemme kasvattaneet sinut uusien kasvatusmenetelmien mukaan. Vapaasti. Ilman kieltoja, ilman käskyjä, ilman pakkoja ja rangaistuksia."
- "Olisi sopinut kasvattaa minut samoin kuin muidenkin ihmisten lapset, niin ei nyt jokainen minua sormellaan osoittaisi. Ja anna minulle voileipää ja maitoa, sillä minulla on kiljuva nälkä!" (7)

Asiat muuttuvat, kun vanhemmat lähtevät puolen vuoden Amerikan matkalle isän työtehtävien takia ja lähettävät Pälvin siksi aikaa Erkki-enon viisilapsisen perheen luokse maalle. Eno on ainoa sukulainen, joka suostuu Pälvin ottamaan, sillä muut pelkäävät tätä. Vanhemmat eivät tosin uskalla kertoa matkasta pippuriselle tyttärelleen, vaan valehtelevat vierailun enolassa kestävän sen aikaa, kun äiti etsii häädön takia perheelle uutta asuntoa isän ollessa matkoilla; Pälvi kuulee totuuden vasta perillä.

Aluksi nirppanokkainen, hienosti puettu Pälvi halveksii maalaistallukkasukulaisiaan ja yrittää tanssittaa näitä pillinsä mukaan samoin kuin on tehnyt kotonakin. Hän saa kuitenkin nopeasti huomata, että hänen keinonsa eivät toimi enolassa. Eno, tämän vaimo Laura ja serkut ovat ystävällisiä, mutta lujia ja järkähtämättömiä. Kiukuttelu ja laiskottelu eivät auta. Vaikka selkäsaunaa väläytetään pari kolme kertaa mahdollisuutena, eno ja täti eivät tähän yhtä läpsäystä lukuun ottamatta kuitenkaan turvaudu, vaan hoitavat asian peräänantamattomuudellaan, useimmiten rauhallisina.

On helppo arvata, miten kirjassa käy, mutta sitä oli silti ihan viihdyttävää lukea. Kirjan mukaan lapsi tarvitsee sekä rakkautta että rajoja ja lapsi on itsekin onneton, jos hänelle ei aseteta minkäänlaisia rajoja eikä anneta ollenkaan vastuuta. Pälvi huomaa loppujen lopuksi olevansa paljon onnellisempi enolassa kuin kotona, senkin takia että hänellä on aina seuraa serkuistaan sekä mielekästä tekemistä kotona ja koulussa. Kotona hän on ainoana lapsena joutunut olemaan paljon yksin, eikä vanhemmilta ole juurikaan liiennyt aikaa hänelle - hän ei siis vapaasta kasvatuksestaan huolimatta ole saanut paljon myöskään rakkautta - toisin kuin enolta ja Laura-tädiltä, joilla on maalaistalon kiireistään huolimatta aina aikaa kuunnella lapsia ja puhua näiden kanssa.

Kirjassa kaksi voimakasta tahtoa, enon ja Pälvin, joutuvat vastakkain, ja Pälvi saa huomata enonsa olevan paljossa samanlainen kuin hän itse, mutta oppineen tulemaan toimeen omapäisyytensä kanssa. Pälvi oppii myös lopulta olemaan halveksimatta koulutoveriaan Kerttua tämän köyhyyden (ja punatukkaisuuden!) takia, kun huomaa tämän olevan paitsi lahjakas, älykäs, ahkera ja reilu, myös rohkea. Pidin siitä, että Pälvin tahtoa ei kirjassa murreta väkivallalla eikä muutenkaan, vaan kirjan lopussa Pälvi on edelleen oma itsepäinen ja rohkea itsensä, mutta laajemmin ja vapaammin kuin ennen, koska hänellä on nyt parempia keinoja toimia muiden kanssa.

Ehkä julkaisijasta (Raittiuskasvatusliitto) johtuen tämä on siis selkeän opettavainen kirja (ja asenteellinen, asiat eivät ole näin helppoja), muttei kuitenkaan saarnaavalla tavalla. Ja kun opettavaisuus on näin ilmiselvää, sitä on helpompi halutessaan vastustaa kuin kirjoissa, joissa tytöt vain automaattisesti esitetään kiltteinä ja auttavaisina. Kirja on ollut palkintona kansakoulun raittiuskirjoituskilpailussa, eikä sen aikaisempaa omistajaa voi syyttää kannen paranteluyrityksistä.

Myös Kirjanainen on kirjoittanut tästä kirjasta, ja Ylen sivuilla on Valtosen 80-vuotishaastattelu sekä luettelo hänen kirjoistaan.

Hilja Valtonen: Pippuria. Nuorisokertomus, 1965 (2. painos). Raittiuskasvatusliitto. Kansi: E. Antikainen. 75 sivua.

keskiviikko 27. syyskuuta 2023

Mark Shackleton (ed.): Further Recollections. Ten stories on five themes (1989)

Tämä novellikokoelma on englanninopiskeluun tarkoitettu kirja, jonka kymmenen tarinaa käsittelevät aina pareittain viittä eri teemaa; näin jokaiseen teemaan syntyy ristivalotus. Novellit ovat alkuperäismuodossaan eli niiden kieltä ei ole helpotettu, mutta ne vaikeutuvat kirjan loppua kohden. Jokaiseen novelliin on myös liitetty kirjailijaesittely, lyhyt luonnehdinta novellista, pieni sanasto, mielenkiintoisia kielenopiskelutehtäviä, pari tarinaan liittyvää ja sitä edelleenkehittelevää kirjoitustehtävää sekä oikein kiinnostavia kysymyksiä novellista.

Kirjan kysymykset eivät ole tylsähköjä sisältökysymyksiä kuten kielenopiskelukirjoissa usein, vaan niiden pohtiminen auttaa löytämään novelleista uusia puolia ja ymmärtämään niitä paremmin. (Tällaiset kysymykset saattaisivat olla hyviä missä tahansa novellikokoelmassa; ne rikastivat lukukokemusta.) Ja koska kirjailijat olivat taitavia ja tunnettujakin (tunnistin nimistä seitsemän ennalta), kirja oli oikein nautittavaa lukemista. Tässä lyhyet luonnehdinnat kertomuksista sekä niiden teemat. Kirja on painettu pienellä fontilla, joten novellit ovat vähän pidempiä kuin miltä ne sivumäärästä päätellen vaikuttavat.

Yllätys

* Saki: The Story-teller (6 s.). Kolme melko huonosti käyttäytyvää lasta matkustaa tätinsä kanssa junassa, jossa kanssamatkustaja kertoo heille normaalista poikkeavan sadun kiltistä pikkutytöstä. Hauska tyypillistä opettavaista kertomusta varioiva tarina.

W. Somerset Maugham: The Verger (8 s.). 16 vuotta työtään moitteettomasti hoitanut suntio erotetaan uuden papin tultua kirkkoon, koska suntio ei osaa lukea eikä kirjoittaa eikä omanarvontuntoisena myöskään enää tahdo vanhemmalla iällä opetella näitä taitoja. Hän menestyy kuitenkin tämän jälkeen erinomaisesti liikemiehenä.

Kiusaukseen joutuminen

* Stan Barstow: One of the Virtues (8 s.). Työväenluokkaisen perheen nuori Will perii rakkaalta isoisältään tämän aarteen, arvokkaan ja kaikin puolin täydellisen kultakellon. Will on hyvä poika, mutta hänessä on myös perheen hylänneeltä isältä peritty taipumus kärsimättömyyteen. Willin isoisä käyttää tyttärenpojastaan tälle puhuessaan hän-muotoa (But he'll need plenty o' patience afore that day. Patience an' hard work, Will lad), mikä on ehkä Yorkshiren murteen piirre.

* Frank O'Connor: The Man of the House (10 s.). Kymmenvuotias poika pitää esimerkillisesti huolta vähävaraisesta äidistään ja kodinhoidosta äidin sairastuttua vakavasti. Pitkä lääkkeenhakumatka osoittautuu kuitenkin hänellekin liian vaikeaksi tehtäväksi.

Päätös

* Graham Greene: A Shocking Accident (6 s.). Jeromen matkakirjailijaisä kuolee ulkomailla sian pudottua parvekkeelta tämän päälle. Traagisuudestaan huolimatta tapaus huvittaa kovasti kaikkia siitä kuulevia, minkä takia aikuinen Jerome jännittää kovasti morsiamensa suhtautumista asiaan. Aika yllättävä, humoristinen novelli Graham Greeneltä.

* Muriel Spark: You Should Have Seen the Mess (6 s.). 17-vuotias Lorna työskentelee eri paikoissa konekirjoittajana, ystävystyy ja seurustelee. Kaikkea hänen kokemaansa värittää kuitenkin pakkomielle siisteydestä. Novellin minämuotoinen, hyvin asenteellinen kerronta tekee siitä omalla tavallaan hauskan. En ole aiemmin lukenut Sparkia, vaikka olenkin lukenut hänen kirjoistaan Sparkin teoksiin ihastuneiden Gregoriuksen ja Kirjaluotsin blogeista, mutta pidin tästä tarinasta.

Rikos

* Roald Dahl: Lamb to the Slaughter (10 s.). Lastenkirjailijana tunnetun Dahlin minulle ennestään tuttu aikuisten novelli, mustan huumorin sävyttämä kertomus perhepiirissä tapahtuvasta murhasta.

James Thurber: The Catbird Seat (10 s.). Säntillistä Erwin Martinia ärsyttää kovasti hänen rauhalliseen työpaikkaansa tunkeutunut kovaääninen ja moukkamainen Mrs Ulgine Barrow, josta hänen pomonsa jostakin kumman syystä pitää kovasti. Hän päättääkin firman edun takia vapauttaa työpaikkansa tästä naisesta, mutta tämä ei tapahdu aivan niin kuin odottaisi.

Yksinäisyys

* Susan Hill: How Soon Can I Leave? (13 s.) Kaksi pikkukylässä asuvaa naimatonta naista, nuorempi neiti Bartlett ja vanhempi neiti Roscommon, asuvat käytännöllisyyden ja seuran takia yhdessä neiti Roscommonin talossa. Kumpikaan ei halua myöntää, että juuri hän tarvitsee toista, vaan ajattelee olevansa parivaljakon hyväntekijä, ja neiti Bartlett tuntee rempseän neiti Roscommonin myös sitovan, määrittelevän ja holhoavan itseään.

Katherine Mansfield: Miss Brill (5 s.). Keski-ikäinen Ranskassa asuva englanninopettaja neiti Brill nauttii kovasti jokasunnuntaisista kävelyretkistään puistossa, ihmisten tarkkailusta siellä ja retkeen liittyvistä pienistä nautinnoista. Eräänä sunnuntaina hänen kuulemansa keskustelu muuttaa kuitenkin hänen käsityksensä itsestään ja koko omasta maailmastaan. Hyvin surullinen novelli, jota lukiessani kuitenkin ajattelin, että neiti Brillin ei olisi pitänyt välittää parin epäkypsän ihmisen ajatuksista.

Helmet-haaste 14. Kirja (eli yksi novelli) kertoo terveydenhuollosta. Frank O'Connorin novelli kertoo terveydenhuollosta vuosikymmenten takaisessa Englannissa työväenluokkaisessa perheessä: nuori poika hoitaa taloutta ja sairasta äitiään, eikä lääkkeisiin helposti irtoa rahaa.

Edit 28.9.23 (lisätty Kirjaluotsi-linkki ja muutettu vähän tekstikohtaa).

Mark Shackleton (ed.): Further Recollections. Ten stories on five themes, 1997 (1989). Longman. Kannen tekijää ei mainittu. 155 sivua.

sunnuntai 24. syyskuuta 2023

Chiara Lombardini-Riipinen ja Olli Riipinen: Aikidoa luonnon kanssa. Johdatus permakulttuuriin, 1998

Luin viime vuonna Toby Hemenwayn permakulttuuriviljelyä käsittelevän kirjan Gaia's Garden, joka sai minut kiinnostumaan asiasta ja etsimään siitä lisäluettavaa. Suomeksikin permakulttuurista on julkaistu muutama teos, mutta verrattuna siihen miten paljon puutarhakirjoja yleensä julkaistaan, niitä on todella vähän, ja olisi hyvä, jos permakulttuuri tulisi meillä paremmin tunnetuksi. (Sitä voisi verrata aurinkovoimaan - vaikka se on hyvä idea, se on viime vuosiin asti ollut energiantuotantomuotona marginaalinen, mutta on nyt lisääntynyt todella paljon.)

Tässä reilut satasivuisessa kirjassa annetaan hyvä yleiskatsaus permakulttuurin periaatteista ja käytännöistä, ja monet niistä olivat tuttuja jo Hemenwayn kirjasta. Kirjassa oli kuitenkin myös asioita, joita siinä ei ollut, esimerkiksi luku "Permakulttuuri ja asuminen", jossa käsiteltiin permakulttuurin periaatteiden soveltamista rakentamiseen - kirjan toinen kirjoittaja Olli Riipinen onkin arkkitehti.

Mietin Hemenwayn kirjan luettuani, olisiko permakulttuuri mahdollista maanviljelyksessä, ja tähän kysymykseen vastataankin lyhyesti (ja siksi ei kovin tyydyttävästi) tämän kirjan luvussa "Maatalous ja permakulttuuri" (s. 109-116). Japanilainen mikrobiologi ja maaperän tutkija Masanobu Fukuoka aloitti luonnonmukaisen riisinviljelyn jo 1950-luvulla: hän kehitti menetelmän, jossa riisiä, ohraa ja rukiita viljellään rinnakkain "talvi-kesä rotaationa" sekä kasvatetaan valkoapilaa maanpinnan katteeksi ja viherlannoitteeksi. Eri aikoina kylvettävät kasvit eivät kilpaile elintilasta, vaan tukevat toistensa kasvua. Hehtaarisadot (5,5-6,5 tonnia / ha) vastasivat japanilaisen tehoviljelyn satoja, mutta Fukuokan ei tarvinnut perinteisen riisinviljelyn tapaan kitkeä rikkaruohoja, säädellä vedenpintaa tai levittää torjunta-aineita, vaan hän säästi paljon töitä.

Yhdysvaltalainen kasvien perinnöllisyystutkija Wes Jackson taas kehitteli maatalouden muotoa, joka matkisi preeriaa: viljelyssä käytettäisiin lähes pelkästään perennoja, maata ei muokattaisi, monimuotoisuus olisi yhtä suurta kuin preerialla ja maaperän eroosiota ei esiintyisi. Tämän saavuttamiseksi Jackson ja Kansasin yliopisto pyrkivät kehittämään preerian perennoista ihmisravinnoksi soveltuvia monivuotisia kasveja, ja tutkimustulokset olivat parikymmentä vuotta sitten lupaavia. Suomeen soveltuvaksi esimerkiksi tehomaatalouden vaihtoehdoksi soveltuvasta maataloudesta kirja nostaa luonnonmukaisen viljelyn - vaikka luomuviljely ei olekaan sama asia kuin permakulttuuri, sillä on paljon yhteistä sen kanssa.

Kirjassa on mainio esimerkki lontoolaisten Michael ja Julia Guerran puutarhasta Englannissa (s. 72): heidän ostamansa rivitalon piha oli päällystetty kokonaan sementtilaatoilla, mutta perustamalla kasvipenkit laattojen päälle sanomalehtikompostin avulla he saivat 75 neliömetriä monipuolista viljelyalaa, joka tuotti ensimmäisen vuoden jälkeen noin 250 kiloa ruokaa vuodessa (eli 30 tonnia / ha). Puutarhan ylläpito vaati vain neljä tuntia töitä viikossa - permakulttuurin idea, toimiminen yhteistyössä luonnon kanssa eikä sitä vastaan, säästää paljon työtunteja. Tämä on toki innostava esimerkki, mutta kirjaan olisi kaivannut myös vastaavia rohkaisevia esimerkkejä Suomesta. Toisaalta kun ottaa huomioon, miten vähäistä permaviljely tuolloin parikymmentä vuotta sitten Suomessa oli (ja on nytkin), esimerkkien puutteen ymmärtää.

Kirja on huolellisesti tehty ja ohuudestaan huolimatta hyvin monipuolinen katsaus permakulttuurin periaatteisiin ja käytäntöihin Suomeen sovellettuina, ja jos aihe kiinnostaa, kirjaan kannattaa tutustua. Kirjassa on myös paljon kommentoituja lähdeviitteitä (suurin osa englanninkielisiä); vaikka nämä kirjat ovat jo vanhoja, niiden tiedot ja ideat saattavat myös nykyään olla ihan toimivia, koska kasvit kasvavat ympäristön muutoksesta huolimatta samoilla ehdoilla kuin aikaisemminkin. Chiara Lombardini toimii nykyään tutkijana ja luennoijana Helsingin yliopistossa. Vuonna 1997 Hesarissa julkaistiin juttu hänestä.

Chiara Lombardini-Riipinen ja Olli Riipinen: Aikidoa luonnon kanssa. Johdatus permakulttuuriin, 1998. Vihreä Sivistys- ja Opintokeskus (Visio), Pinko-sarja 1. Ulkoasu, kuvitus ja taitto: Olli Riipinen. 118 sivua.

perjantai 22. syyskuuta 2023

Väinö Pelkonen: Myötäjäiset. 1-osainen huvinäytelmä, 1946

Vaikka tämä näytelmä on komedia, se on varsin kirpeä sellainen, koska siinä esitetään avioliitto vanhemman polven silmissä puhtaana liiketoimena, jonka ehdoista neuvotellaan, tingitään ja yritetään sopia molemmille osapuolille mahdollisimman edullisista kaupoista - itse naimisiin menevien mielipiteestä juurikaan välittämättä. Ainakin jotkut nuoremmasta sukupolvesta ovat kuitenkin sitä mieltä, että rakkaus on rahoja tärkeämpää.

Varakkaaseen maalaistaloon odotetaan sulhasta saapuvaksi. Äiti Maija on kuitenkin huolissaan, koska isä Esa on hänen mielipiteensä vastaisesti tehnyt talon tytöt, Liisan ja jo vanhanpiian iässä olevan Katrin, perinnöttömiksi vain siitä syystä, että poika Jussi saisi periä koko talon. Pelkään pahoin, että vanhoiksi piioiksi jäävät ... eihän sitä kukaan niin hullu ole, että ihan tyhjää ottaa ...

Maija. ... Mitä se nyt on, mennä naimisiin pelkästä rakkaudesta!
Liisa. Mutta sehän se onkin jotakin.
Maija. Ja sillä rakkaudellako sitä sitten eletään?
Liisa. Vaikka silläkin, tiukan tullen.
Maija. Sitä minä en usko. Rakkautta ei voi syödä eikä juoda. Vain köyhät piiat ja rengit menevät rakkaudesta naimisiin, mutta eivät koskaan talollisten tyttäret. Ja minkälaista se heidän elämänsä ja rakkautensa sitten on ... olethan sen nähnyt.
Liisa. Mikäs heillä on hätänä? Kun on rakkautta niin on kaikkea. Ja jos en minä rakastaisi Hannua, en minä huolisi häntä, vaikka hän omistaisi kaikki maailman rikkaudet. Ja samanlainen on Hannukin. Minä tiedän, että hän rakastaa minua. Ja jos ei hän sitä tekisi, niin minä...
Maija. Ja mitä sinä sitten tekisit?
Liisa. Antaisin hänelle rukkaset.
Maija. Se vielä puuttuisi. Saisin sinusta tähän vielä kolmannen ristin. Ei, kyllä se olisi jo liikaa. Olivat ne entiset ajat sentään toista kuin nämä nykyiset. Ei silloin naimisiin mennessä puhuttu rakkaudesta yhtään mitään. Ei tiedetty sellaista edes olevankaan. Pähkähulluna ja löylynlyömänä olisi pidetty sellaista, joka vain rakkaudesta, muka...
Liisa. Mutta kuinka te sitten tutustuitte toisiinne? Ja mikä teitä veti yhteen?
Maija. Ei niistä asioista lasten itsensä tarvinnut huolehtia, vanhemmat ne järjestelivät ja sillä hyvä. Raha ja mullikat ne olivat, jotka naimakaupoissa jotakin merkitsivät.
Liisa (nauraa).
Maija. Naura sinä vain, mutta usko se, että niissä entisajan avioliitoissa oli paljon enemmän järkeä kuin näissä nykyisissä. Ne otettiin vakavasti ja lyötiin kiinni raskaalla rahalla. Ja missä on rahaa ja tavaraa, siellä on kaikkea muutakin. On sitä niin sanottua rakkauttakin, mikä nyt minun mielestäni ei ole mistään arvosta.
Liisa. Voi tuota äitiä! En minä vaan olisi ikinä uskonut, että sinä pelkän tavaran takia olet isän taloon emännäksi tullut!
Maija. No ei siinä ainakaan rakkaudesta mitään puhuttu, hyvä jos vähän tykättiin.

Hannullekin rakkaus on tärkeintä eikä Liisan myötäjäisten puute haittaa häntä ollenkaan, mutta sitten Hannun isä, leskimies Matti karauttaa paikalle kuin tuli hännän alla estääkseen mielestään nyt täysin mahdottomaksi muuttuneen avioliiton - hän on nimittäin juuri kuullut siitä, ettei Liisalle ole luvassa perintöä. Kiukkuinen Matti ja samalla tavalla tulistuva Esa käyvät tiukkaa vääntöä avioliiton ehdoista ja viittaavat kintaalla lastensa toiveille ja tunteille. Lopulta he pääsevätkin yksimielisyyteen siitä, että Esa luovuttaa Matille 30 000 markkaa ja kaksi hyvää lehmää sillä ehdolla, että parikymppinen Hannu naikin nelikymppisen Katrin, ei Liisaa.

Matti on täysin tyytyväinen sopimukseen, samoin Esa, mutta tällä välin järkevä nuoripari onkin jo ehtinyt "karata". Matti on kuitenkin haluton luopumaan Esan jo käteensä latelemista suurista seteleistä sekä lehmistä, jolloin ukot vaihtavat lennossa Katrin sulhasen kuusikymppiseksi Matiksi. (Matti:) Jos vain Katri haluaa, niin mikäs siinä. Kun ovat kerran jo lehmätkin siellä kärrien perässä kiinni ... Niin, että mitäs tässä enää kauppoja perimään [sic]. Katrikin on ihan tyytyväinen asioiden käänteeseen, joten hän lähtee yhdessä tavaroineen Matin kanssa, jotta he ehtisivät pappilaan samana päivänä. Veli Jussi kutsuu lähistöllä olevat Liisan ja Hannun takaisin taloon, ja nämä toteavat tyytyväisinä vanhempiensa jättävän heidät vihdoin rauhaan.

Näytelmässä oli mainioita (joskaan ei välttämättä sympaattisia) tyyppejä ja sen kirjoitustyyli, tapahtumapaikka (paikkaa ei muistaakseni mainittu sen tarkemmin, mutta jostain syystä sijoitin sen mielessäni Pohjanmaalle) ja henkilöt olivat realistisen tuntuisia, juurevia ja hauskoja. Nuorten käsitykset rakkauden kaikkivoittavuudesta tasapainottivat vanhempien henkilöhahmojen materialistista maailmankuvaa ja näytelmä oli nopeatempoinen ja eloisa, joten pidin siitä.

Väinö Pelkonen: Myötäjäiset. Yksiosainen huvinäytelmä, 1946. Kariston seuranäytelmiä 466. 49 sivua.

torstai 21. syyskuuta 2023

Laura Soinne: "Kirjeenvaihtoon halutaan..." Yksinäytöksinen huvinäytelmä, 1948

Jos edellinen lukemani näytelmä oli sisällöltään kevyt, tämä lyhyt hupailu oli sitä vielä enemmän, ja tässäkin tärkeää osaa näytteli väärinymmärrys. Henkilöt ja varsinkin tapahtumat tosin tuntuivat Valtosen näytelmää paperinmakuisemmilta.

Edellisestä maalaisnäytelmästä poiketen tämä näytelmä sijoittuu kaupunkiin, jossa viisikymppinen vanhapoika maisteri Saariaho on kärttyinen, koska hänen emännöitsijänsä on lähtenyt, ja komentelee ja juoksuttaa pikakirjoittajaansa Airi Anttilaa taloustöissä. Enonsa kanssa asuva insinööri Yrjö Niemelä on tämän tietämättä käynyt kirjeenvaihtoa erään tuntemattoman naisen kanssa, johon hän on ajan myötä rakastunutkin ja sopinut naisen kanssa tapaamisesta. Hän on kuitenkin ehtinyt rakastua muutaman viime päivän aikana "syvästi ja toivottomasti" toiseen naiseen, ja yrittää siksi vakuuttaa enonsa juuri ennen kirjeenvaihtotoverin saapumista siitä, että eno on kovin yksinäinen ja tarvitsee siksi elämänkumppania ja päiviensä sulostuttajaa - eli hän toivoo enon ottavan aikaisemmin rakastamansa naisen pois niskoiltaan.

Miehet näkevät asunnon ikkunasta kaunottaren, jolloin Yrjö alkaa miettiä ehdotustaan uudestaan. Kohta huoneistoon saapuukin nainen kirje kädessään, mutta nuoren sulottaren sijasta tämä on keski-ikäinen, roteva, karski ja kouluttamattoman tuntuinen ja miehet sysivät vastuuta taas toisilleen. Lopussa tietysti selviää, kuka kukin on, ja ainakin miesten kannalta asiat lutviutuvat hyvin.

Vaikka näytelmä ei vakuuttanut sisällöllään, se oli ihan sujuvasti kirjoitettu, ja henkilöiden luonteet ilmenivät heidän repliikeistään hyvin.

Laura Soinne: "Kirjeenvaihtoon halutaan..." Yksinäytöksinen huvinäytelmä, 1948 (2. painos). Gummeruksen näytelmiä n:o 40. 30 sivua.