perjantai 22. lokakuuta 2021

Sandy Silverthorne & John Warner: The Awesome Book of One-Minute Mysteries and Brain Teasers, 2009

Vuosia sitten kaverini kertoi minulle ja silloin ehkä 8-vuotiaalle tyttärelleen tarinan tai arvoituksen. Jos muistan oikein, tarina kuului näin: "Mies kävelee baariin ja sanoo baarimikolle jotakin. Tämä osoittaa miestä aseella. Mies kiittää baarimikkoa ja kävelee pois. Mistä oli kysymys?" Kuulijoiden piti löytää ratkaisu tekemällä kysymyksiä. Kumpikaan meistä, tytär tai minä, ei onnistunut löytämään ratkaisua, ja jonkin ajan kuluttua kysymykset hiipuivat, koska emme enää keksineet mitään kysyttävää. Mietin ratkaisua pitkän aikaa tämän jälkeen (pyysin, ettei kaverini kertoisi sitä minulle), mutten keksinyt sitä. (Jos et tiedä vastausta ja haluat tietää sen, maalaa se hiirellä näkyviin: Miehellä oli hikka ja hän pyysi baarimikkoa pelästyttämään itsensä.)

Sitten löysin tämän kirjan, joka on koottu täyteen samanlaisia arvoituksellisia, parin kolmen lauseen pituisia tarinoita, jotka vaikuttivat aluksi täysin käsittämättömiltä, mutta ratkaisun selviämisen jälkeen itsestään selviltä. Olen aina ollut aika huono lateraalisessa ajattelussa ja ratkaisujen löytämisessä annettujen tai pikemminkin oletettujen rajojen ulkopuolelta, mutta tällainen ajattelu kiinnostaa minua, ja muutenkin on kivaa kun on jotain pientä pohdittavaa.

Tämä kirja oli erinomainen mahdollisuus tällaisen ajattelun harjoittelemiseen, ja lisäksi hauska. Se on huolella tehty: tehtäviä on yhteensä sata, niihin kaikkiin liittyy hupaisa piirroskuva (joka kyllä johdattaa aina harhaan), jokaiseen tehtävään annetaan kirjan loppuosassa muutama vihje ja lisäksi vastaukset. Joissakin tehtävissä ratkaisu vaatii tietoja amerikkalaisesta kulttuurista ja arkipäivästä, mutta melko harvoin. Kirjan tarinoissa esiintyy rikoksia ja rikkomuksia, muttei mitään kovin vakavaa, joten tehtävät sopivat hyvin myös lapsille. Ja joo, en pystynyt ratkaisemaan läheskään kaikkia tehtäviä, mutta kuitenkin osan, jolloin olin hyvin tyytyväinen itseeni.

Olen lukenut myös vähän aikuisempaa kirjaa (Argumentti ja kritiikki), joka käsittelee osaltaan samaa asiaa kuin tämä kirja: faktoihin ja tarinoihin liittämiämme taustaoletuksia. Monessa kirjan tehtävässä ratkaisun löytämisen vaikeus johtui juuri siitä, että oletti asian olevan tietyllä tavalla, miten se ei sitten ollutkaan (ja tehtävien ratkaisut olivat reaalimaailmassa ihan mahdollisia, vaikkeivät niitä, joita ajattelee ensiksi, eli kyse ei ollut siitä, että ne olisivat olleet aivan hatusta vedettyjä). Kirja oli siis kiinnostava myös sen takia, että se teki nämä automatisoituneet taustaoletukset näkyviksi sekä muistutti siitä, että muitakin ratkaisuja on olemassa kuin se, joka tulee ensimmäisenä mieleen.

200. kirjoitus. :-)

Sandy Silverthorne & John Warner: The Awesome Book of One-Minute Mysteries and Brain Teasers, 2009. Harvest House Publishers. 175 sivua.

sunnuntai 17. lokakuuta 2021

Marianne Thorby: Irma Brannertin arvoitus, 1963 (Irma Brannerts dilemma)

Lainasin tämän kirjan, koska halusin blogiini uuden Heikki Ahtialan kansikuvan. Muutenkin kirja tuntui kiinnostavalta, ja minulla on myös jatkuva pieni vanhempien naisdekkaristien lukuprojekti (en siis aio lukea kaikkia kirjoja, joissa on Ahtialan kansi).

Suomenruotsalainen Marianne Thorby aloittaa kirjansa vahvasti Irma Brannertin sanoilla: Tietysti minä tapoin mieheni. Irma on vangittuna, joten kirjan varsinaisena toimijana on hieman hulivilimäinen vastavalmistunut lakimies Peter Halse, joka ottaa Irman puolustuksen vastahakoisesti harteilleen, kun hänen setänsä, kunnioitettu varatuomari Ernst Halse kuolee tapaturmaisesti.

Ernst Halse on uskonut Irman syyttömyyteen, mutta Peter pitää tätä varmasti syyllisenä - vaikka minkäänlaista motiivia Irmalla ei näytä hurmaavan, kaikkien rakastaman miehensä tappamiseen olleenkaan - ja näkee puolustuksen mahdollisuudet vain lieventävien asianhaarojen etsimisenä. Peterin ja Irman välit eivät alun alkaenkaan ole kovin hyvät sen takia, että vaikka he ovat lapsuudessaan ja nuoruudessaan viettäneet paljon aikaa yhdessä, Irma on silloin ollut aina kolmantena pyöränä, koska Peter on pitänyt enemmän suloisesta vaaleakutrisesta Leenistä kuin dramaattisesta merimiehen tyttärestä Irmasta - kuten pitää edelleenkin.

Kirja on idylliseen pikkukaupunkiin miellyttävien ihmisten pariin sijoittuvaa sujuvaa luettavaa. Siinä vaihdellaan näkökulmia mielenkiintoisesti: Peterin toimintaa kolmannessa persoonassa kuvaavan tekstin katkaisevat aina välillä Irman minämuodossa kerrotut ajatukset, ja hyvin julkisesti tapahtunut murha kerrotaan useamman henkilön kuvaamana. Irmalla ei tunnu olevan kaikki purjeet ylhäällä, koska hän ei yritä puolustaa itseään mitenkään. Irman itsepäinen vaikeneminen on melko ärsyttävää eikä ehkä kovin realistista, mutta juonen kannalta perusteltua. Kirjassa seurataan myös Irman ja Peterin suhteen kehittymistä - harvemmin lakimies ja syytetty inhoavat toisiaan - ja sekä Peter että Irma muuttuvat kirjan aikana. Kirjaa voisi kuvata sanoilla leppoisa, ajateltu, hyvin kirjoitettu ihmissuhdedekkari.

Helmet-haaste 2020: Kirjassa on kirjeenvaihtoa. Ainakin kirjeet ovat kirjassa tärkeässä osassa, vaikkei niihin vastausta saadakaan.

Marianne Thorby: Irma Brannertin arvoitus, 1963. WSOY (lunastettu WSOY:n suuressa salapoliisiromaanikilpailussa). Ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta "Irma Brannerts dilemma" kääntänyt Panu Pekkanen. Kansi: Heikki Ahtiala. 200 sivua.

sunnuntai 10. lokakuuta 2021

Dorothy Sayersin parhaat (toim. Tage La Cour), 1965

En ole koskaan lukenut Dorothy Sayersin romaaneja, vaikka jokin hänen novellinsa onkin tullut aiemmin vastaan. Sayers on kuitenkin salapoliisikirjallisuuden klassikko, joten nyt paikkasin aukon sivistyksessäni ja luin hänen dekkarinovelliensa kokoelman. Mielestäni se oli oikein viihdyttävä.

Kirjan ensimmäisessä puoliskossa on enemmänkin psykologisiksi luokiteltavia rikosnovelleja, joista jotkut kerrotaan murhaajan - joka saattaa joskus olla syyllisyytensä kalvama ja joskus tuntua jopa sympaattiselta - näkökulmasta, joskus rikosta epäilevän ihmisen näkökulmasta. Mukana on myös pari hauskaa novellia, joissa kaikki merkit viittaavat veritekoon ja kuolemaan, mutta totuus onkin toinen. Sayers on tehokas tunnelman luoja, ja näitä oli mukava lukea.

Kirjan loppupuolella taas on Sayersin vähemmän tunnetun sankarin (tunnetuin on tietysti lordi Peter Wimsey), ystävällisen ja viisaan kauppamatkustaja Montague Eggin tapauksia, jotka hän kohtaa viininmyyntimatkoillaan - kauppamatkustus on hyvä syy sille, että tavallinen ihminen törmää koko ajan murhiin. Egg ratkaisee tapaukset loogisella ajattelullaan ja Myyntimiehen käsikirjan riimiteltyjen neuvojen avulla. Nämä olivat perinteisempiä arvoitus- ja johtolankanovelleja, mutta hyvin kirjoitettuja nekin. Kahdessa viimeisessä, itsenäisessä novellissa on mukana myös yliluonnollisia tekijöitä, ja niissä on näin jo hienoisia kauhunovellin piirteitä.

Tammi näkyy Omnibus-sarjassaan julkaisseen erilaisia novelleja dekkarikirjailijoista nobelisteihin. Jokke on kirjoittanut Sayersin novellikokoelmasta In the Teeth of the Evidence, jossa on paljon samoja novelleja kuin tässäkin.

Dorothy Sayersin parhaat, toimittanut Tage La Cour, 1965. 17 novellia. Ei alkuteoksen/teosten nimeä tai julkaisuvuotta. Tammi, Omnibus-sarja. Suomentaja: Heikki Karvonen. 307 sivua.

keskiviikko 6. lokakuuta 2021

Kim Dennis-Bryan ja John Woodward: Kysy eläimistä, 2012

Löysin kirjaston poistomyynnistä hauskan eläintietovisakirjan. Kirja ei ole niin lapsellinen kuin miltä se kansikuvan perusteella vaikuttaa, vaan osassa sen kysymyksistä olisi varmaan haastetta asianharrastajallekin. Kirjan tietovisat - yksi 15-20 kysymyksen visa joka aukeamalla, yhteensä 60 visaa - on luokiteltu helppoihin, vaikeahkoihin ja vaikeisiin.

Vaikka helpoista visoista selvisi yleensä vähemmällä miettimisellä ja niiden kysymyksissä osuin yleensä oikeaan, niidenkin kysymykset vaativat kohtalaisesti tietoa luonnosta ja villieläimistä. (Esimerkki: Miten ravulle käy, jos se menettää yhden jaloistaan? a) se kävelee ontuen, b) se kuolee, c) sille kasvaa uusi jalka, d) ei mitään näistä.) Vaikeatkaan visat eivät kuitenkaan olleet täysin mahdottomia, ja niistä oppi samalla uusia asioita. (Esimerkki vaikeahkon visan kysymyksestä: Painavin koskaan punnittu nilviäinen painoi 495 kiloa. Mikä laji oli kyseessä? a) kolossikalmari, b) Tridacna gigas -jättiläissimpukka, c) tiikerikotilo, d) merietana.)

Kirjan aukeamat ja tietovisat on otsikoitu kiinnostavasti jännittävillä eläimiin liittyvillä tiedoilla, kuten tällaisilla: Kaskaalla on "korva" kunkin etujalan polven alapuolella; afrikannorsun kantoaika kestää keskimäärin 640 päivää, ja maailmassa on 200 miljoonaa hyönteistä jokaista ihmistä kohden. Jokaisella aukeamalla on ainakin kaksi värivalokuvaa, mikä tekee kirjasta kauniin ja houkuttelevan näköisen. Kirjan lopussa on vielä lyhyesti tietoa eri eläinryhmistä.

Kirjan tiedot tuntuvat luotettavilta, ja kääntäjä Anna Oja on tehnyt pääpiirteissään hyvää työtä - tällaisen kirjan kääntäminen vaatii varmasti suurta tarkkuutta - vaikka joitakin pieniä lapsuksia löytyikin. Kirjassa häiritsi kuitenkin se, että koska kirjan alkukieli on englanti, lähes jokaisessa tai ainakin joka toisessa visassa oli kysymys siitä, mitä nimitystä käytetään ryhmästä tietynlajisia eläimiä (esimerkiksi kiuruista, torakoista, meduusoista tai taimenista). Vaikka kääntäjä oli varmasti usein nähnyt vaivaa vaihtoehtojen miettimisessä, tällaiset kysymykset eivät ole suomeksi kovin mielenkiintoisia, koska vastaus on suunnilleen aina vain lauma tai parvi. Tämän takia olisi ollut hyvä, jos nämä kysymykset olisi korvattu joillakin muilla kysymyksillä.

Englanniksi tällaiset kysymykset saattavat sitä vastoin olla aika hauskoja ja vaikeita, koska englannin kielessä on hämmästyttävä määrä nimityksiä eri eläinryhmille. Jotkin näistä olivat minulle ennestään tuttuja, kuten a pride of lions ja a school of fish, mutta kun muutama vuosi sitten luin muista nimityksistä, luulin niitä ensin vitsiksi (a parliament of owls? a yap of Chihuahuas? a leap of leopards?), mutta ilmeisesti näitä todella käytetään, ainakin periaatteessa, koska montaa niistä kysyttiin tässä kirjassa. Tässä muutama, näitä on siis enemmänkin (lista Gyles Brandrethin kirjasta Word Play, s. 40-41):

an obstinacy of buffalo    an intrusion of cockroaches           a quiver of cobra   
a band of coyote              a float of crocodiles                      a yap of Chihuahuas   
a smack of jellyfish          a descent of woodpeckers            an unkindness of ravens   
a shrewdness of apes       a pride of lions                           
a watch of nightingales
a plague of locusts           a murmuration of starlings          a hover of trout   
a flight of swallows          a pitying of turtledoves               
a school of fish  
a parliament of owls        an army of caterpillars                 a peep of chickens   
a murder of crows            a nest of rabbits                          
a crash of rhinoceros   
a leap of leopards            a gaggle of geese                       
an exaltation of larks    
an ambush of tigers       
an ostentation of peacocks   

Edit 8.10.21.

Kim Dennis-Bryan ja John Woodward: Kysy eläimistä, 2012 (ei alkuteoksen nimeä, 2012). Readme.fi. Kääntäjä: Anna Oja. Kansi: Marko Tapani. 144 sivua.

lauantai 2. lokakuuta 2021

Jacques Cousteau ja Susan Schiefelbein: Ihminen, orkidea ja mustekala. Elämäni luonnon tutkijana ja suojelijana, 2008

Jacques Cousteau on lapsuuden sankarini: minä, kuten niin monet muutkin, seurasin televisiosta hänen jännittäviä merestä ja sen eläimistä kertovia sukellusohjelmiaan. En kuitenkaan tiennyt tai olen unohtanut, että hän oli merentutkijan lisäksi myös keksijä (erilaisten sukellusvälineiden yms. kehittäjä), kirjailija (tekijätietojen mukaan hän on kirjoittanut yksin tai yhdessä muiden kanssa ällistyttävät 75 kirjaa) sekä aktivisti, joka puolusti väsymättä merta ja myös muuta ympäristöä ihmisten ahneudelta. Tämä ei ehkä ole ihme, koska sukeltajana hän joutui näkemään meriympäristöjen köyhtymisen - hän kertoo kirjassaan, miten eräs vedenalainen paratiisi, joka oli kuhissut kaloja ja muuta elämää muistaakseni 1950-luvulla, oli ihmistoiminnan takia myöhemmin eloton vedenalainen autiomaa.

Cousteaulla oli ikävä kyllä paljon puolustettavaa: meriin syydettävät myrkyt, merten elinympäristöjen tuhoaminen ja sumeilematon ylikalastus ovat esimerkkejä niistä asioista, joita vastaan hän taisteli ja jotka edelleen uhkaavat meriä paljon. Hän kertoo vaikuttavassa kirjassaan mm. näistä ongelmista, ja siitä jäi mieleen esimerkiksi se, että elämän vyöhyke merissä on hyvin kapea. Suurin osa meristä on täysin autioita, ja enemmän elämää on lähinnä vain kapeilla rannikkojen lähellä olevilla kaistaleilla. Näitä elämän vyöhykkeitä pitäisi siis suojella aktiivisesti.

Kirjasta huomasi myös taas kerran, miten järjetöntä liikakalastus on. Vaikka maailman kalansaaliit oli tuolloin saatu kokonaisuutena kasvamaan jatkuvasti (en tiedä nykytilanteesta), tämä oli tapahtunut vain teknologiaa ja pyyntimenetelmiä kehittämällä: kalastuksesta oli tullut teollista, saalista jouduttiin hakemaan koko ajan kauempaa, ja yhä suuremmilla panoksilla ja kustannuksilla saatiin yhä pienempiä saaliita (mikä johti myös siihen, että teolliset kalastajat veivät kotitarvekalastajien kalat). Atlantin turska on varoittava esimerkki ylikalastuksesta, koska aiemmin valtavan runsas kalakanta romahti 1990-luvulla aikaisempien vuosikymmenten 600 000 tonnin vuotuisesta saalismäärästä nollaan ja on toipunut erittäin hitaasti.

Cousteau kirjoittaa kirjassaan merien lisäksi pitkälti myös ydinaseista ja ydinenergiasta, johon hän suhtautuu hyvin kriittisesti, koska ydinjätteille ei 1990-luvulla oltu keksitty mitään lopullista säilytyspaikkaa ja ne vain lähinnä dumpattiin jonnekin pois silmistä, vaikka niitä oli kertynyt jo vuosikymmenien ajan ja niiden määrä lisääntyi edelleen koko ajan, koska ydinjätteistä voidaan tehdä aseita ja koska käytetty ydinvoimala merkitsee teollisuuslaitoksen kokoista ongelmajätemäärää sekä miljoonien (tai miljardien?) dollarien purkamislaskua.

Mielestäni kirjassa nousi esiin aika yllättävänä teemana demokratia: ympäristöä, joka kuuluu meille kaikille ja myös tuleville sukupolville, tuhoavat usein sellaiset yritykset ja ihmiset, jotka eivät ole saaneet tähän mitään yleistä valtuutusta keneltäkään, vaan tekevät sitä vain oman voitonhalunsa tähden ja ohittavat näin demokraattisen prosessin, ihmisten mahdollisuuden ja oikeuden vaikuttaa omaan ympäristöönsä.

Cousteaun mielestä kaikkien isompien uskontojen pyhät kirjoitukset kehottavat suhtautumaan luontoon ja elämään kunnioittavasti ja rakastavasti ja suojelemaan niitä. Kirjan lopussa hän innostuu maalailemaan tieteiskertomuksen kaltaisia kosmisia visioita tulevaisuudesta.

Cousteau ja Schiefelbein saivat kirjan valmiiksi vuonna 1997, ja asia, joka tuntuu nykyisin huutavan siinä poissaolollaan, on ilmastonmuutos ja sen aiheuttamat ongelmat merille ja muulle ympäristölle (vaikka kasvihuoneilmiöstä ja ilmastonmuutoksesta tiedettiin tuolloin jo hyvin). Vaikka ilmastonmuutos on nykytilanteessa suurin uhka, muut ongelmat eivät kuitenkaan ole kadonneet minnekään. Tämä kirja oli hyvä muistutus siitä, että meidän pitää muistaa sen lisäksi myös muut ympäristöongelmat ja olla sahaamatta omaa oksaamme ja tuhoamatta omaa ja muiden olentojen elämää ja elämän edellytyksiä - kaikkea sitä, minkä kehittyminen on vaatinut vuosimiljardeja. Niin kauan kuin vielä on aikaa, ja maailmahan köyhtyy koko ajan, koska koko ajan kuolee yhä lisää lajeja sukupuuttoon.

Suomentaja Antti Immonen on mielestäni tehnyt hyvää ja tarkkaa työtä (mutta Kirjankuluttaja-blogin kirjoittaja on eri mieltä). Olisin kaivannut kirjaan lisäksi hakemistoa.

Muita kirjoituksia: Kirjankuluttaja (kirjoituksessa hyvä kooste merten surkeasta nykytilasta), Perussuomalainen ja Kattona taivas. Atlantin ja Itämeren turskasta tässä. Kalevan artikkelissa siitä, että britit ovat joutuneet vaihtamaan yhä useammat perinteisesti syömänsä kalalajit toisiksi ylikalastuksen takia.

Kirjan luvut: Susan Schiefelbeinin johdanto; Tutkimisen tarve; Henkilökohtainen riski; Julkinen riski; Korvaamaton vesi, korvaamaton ilma; Pyhät kirjoitukset ja ympäristö; Riisto; Saalista, maksoi mitä maksoi; Tiede ja inhimilliset arvot; Kuuma rauha: ydinaseet ja ydinenergia; Elämän vuosimiljardit; Elämän ihme: Ihminen, orkidea ja mustekala; Jälkisanat: Tapahtumien kulku tämän kirjan kirjoittamisen jälkeen.

Helmet-haaste 2020: 20. Luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja.

Edit 3.10.21.

Jacques Cousteau ja Susan Schiefelbein: Ihminen, orkidea ja mustekala. Elämäni luonnon tutkijana ja suojelijana, 2008 (The Human, the Orchid and the Octopus. Exploring and Conserving our Natural World, 2007). Green Spot, Helsinki. Suomentaja: Antti Immonen. Ulkoasu: Green Spot Media Farm. 307 sivua.

keskiviikko 22. syyskuuta 2021

Ari Turunen: Tosi on! Valheen, vääristelyn ja vilpin historiaa, 2012

Tämän kirjan lähtökohta ja kirjoitustapakin on melko kyyninen: se, että ihmiset ovat aina huijanneet toisiaan ja valehdelleet toisilleen monilla eri tavoilla ja monista eri syistä. Turunen marssittaa väitteensä tueksi suuren osan esimerkkejä lähihistoriasta ja kaukaisemmasta menneisyydestä ryhmiteltyinä eri valehtelemistapoja käsitteleviin lukuihin, ja ei voi kieltääkään, etteikö valehtelu olisi yleinen, vaikkakin paheksuttu osa inhimillistä kanssakäymistä. Kirjassa ei käsitellä pelkästään sanallisia valheita, vaan myös erilaisia, joskus hyvin monimutkaisiakin huijauksia. Turunen esittää lyhyesti myös kiinnostavan teorian siitä, että valehtelu on tärkeä osa lapsen psyykkistä kehitystä ja että se auttaa pientä lasta eriytymään vanhemmistaan ja itsenäistymään (s. 17).

Kirja on alun perin ilmestynyt vuonna 2005, ja vuoden 2012 painos on sen uudistettu laitos. Turunen sanoo esipuheessaan, että tällä aikavälillä valheita oli päästelty odotettua enemmän. Jos uudistettu laitos olisi julkaistu viime vuosina, hän olisi saanut kirjaansa tietysti valtavasti lisämateriaalia rapakon takaa.

[Lehtikeisari William Randolph] Hearst kokeili samaa temppua meksikolaisiin. Vuonna 1913 julkaistiin valokuva, jossa meksikolaiset lapset olivat vyötäisiään myöten vedessä kädet ylhäällä. Kuvatekstissä kerrottiin, että kuvan ottamisen jälkeen viranomaiset ampuivat lapset mereen. Myöhemmin paljastui, että kyseessä oli turistin ottama kuva kylpevistä lapsista Brittiläisessä Hondurasissa. (66)

Kirja oli kiinnostavaa luettavaa ja sai muistamaan esimerkiksi valvonnan merkityksen ja sen, että kaikkea ei kannata uskoa. Turunen kirjoittaa viihdyttävästi, sujuvasti ja hyvin helppolukuisesti, mutta toisaalta tämä tyyli tekee kirjasta aika pinnallisen, ja hän tuntuu vetävän melko paljon mutkia suoraksi. Hän esimerkiksi sanoo, että luonnossa yleensä vahvin ja väkivaltaisin voittaa (31), mikä ei pidä paikkaansa - tilanteesta ja lajista riippuen myös esimerkiksi älykkäin, arin tai taiteellisin voittaa. Kirjan loppuluku tasapainottaa muun teoksen kyynistä asennetta, koska siinä muistutetaan siitä, että valehtelu ei tee onnelliseksi ja että luottamus ihmisten välillä on tärkeää.

Tietokirjaan olisi kaivannut ehkä tarkempiakin lähdeviitteitä kuin vain yhdeksän sivun pituisen kirjaluettelon kirjan lopussa, ja kirjassa vilisi sen verran nimiä, että myös hakemisto olisi ollut hyvä olemassa.

Luru antaa kirjan sisällöstä enemmän esimerkkejä.

Ari Turunen: Tosi on! Valheen, vääristelyn ja vilpin historiaa, 2012 (uudistettu laitos vuonna 2005 julkaistusta kirjasta). Atena, atschi!-pokkari. Kansi: Ville Lähteenmäki, kuva: Corbis. 191 sivua.

sunnuntai 19. syyskuuta 2021

Buchi Emecheta: Nnu Egon tarina, 1989 (The Joys of Motherhood, 1979)

Tämä kirja kertoo erään nigerialaisen naisen, Nnu Egon, elämäntarinan alkaen hänen vanhempiensa epäsovinnaisesta suhteesta ja päättyen Nnu Egon kuolemaan. Kirja alkaa vuodesta 1934, kun Nnu Ego on ehkä 20-vuotias. Hän oli syntynyt maaseudulla arvostetun ibopäällikön tyttäreksi ja ollut tunnettu kauneudestaan, mutta hänen rakastamansa ensimmäinen aviomies oli hylännyt hänet, koska hän ei ollut tullut raskaaksi. Sen jälkeen hänen isänsä naitti hänet brittien hallitseman Nigerian suurkaupunki Lagosissa asuvalle miehelle, valkoisen perheen pyykkärinä toimivalle Nnaifelle. Nnu Ego pitää 10-15 vuotta vanhempaa miestään rumana ja halveksii tämän työtä, mutta tulee kuitenkin raskaaksi - eikä vain kerran, vaan kerran toisensa jälkeen, niin että lopulta hänellä on seitsemän elossa olevaa lasta eli hän on nigerialaisen mittapuun mukaan todella rikas, varsinkin kun kolme lapsista on poikia.

Siitä asti, kun Nnu Ego saa ensimmäisen lapsensa, hänen elämänsä on jatkuvaa taistelua ja työntekoa lasten ja itsensä säilyttämiseksi hengissä ja ravittuina sekä poikien ja vähän myös tyttöjenkin koulumaksujen hankkimiseksi. Hän tottuu Nnaifeen ja alkaa pitää tästä enemmän, vaikka todellista läheisyyttä ja toveruutta heidän välillään ei olekaan ja vaikka olut maistuu miehelle liian hyvin, mutta Nnaife on paljon poissa kotoa ensin töiden takia, sitten sen takia, että britit käytännössä pakottavat hänet monien muiden nigerialaisten kanssa sotimaan brittien sodassa, jonka syytä afrikkalaiset eivät ymmärrä ja josta he eivät välitä. Kun Nnaife tulee kotiin, hän ottaa näennäisestä kristinuskostaan huolimatta ensin yhden uuden vaimon, sitten toisen (ibojen perinnäistapojen mukaan mies peri kuolleen veljensä vaimot).

Miehensä poissaolojen aikana Nnu Ego joutuu huolehtimaan koko ajan suuremmasta perheestään yksin, ja alkuvaiheessa hän ja hänen lapsensa olisivat kuolleet nälkään ilman naapurin apua. Kirjasta näki, millaista elämä ilman sosiaaliturvaa on. Suurkaupunki on naapureista ja ystävistä huolimatta Nnu Egolle paljon vaikeampi ja yksinäisempi asuinpaikka kuin maaseutu, jossa maata voi viljellä, tavat ovat tuttuja ja ennakoitavia ja suurperheen apuun voi aina luottaa.

Vaikka kirjan suomenkielinen nimi onkin kuvaava, sen alkuperäisnimi "Äitiyden ilot" kertoo kirjan pääteemasta paremmin ja on ironisuudessaan säväyttävä. Nnu Egon koko elämää määrittelee äitiys: ensin se, että hän ei pysty saamaan lasta, sitten se, että hän on onnistunut synnyttämään lapsia ja varsinkin poikia, mitä pidetään naisen arvon tärkeimpänä mittana. Hän ei ole koskaan vastuussa vain itselleen ja riittävä omana itsenään, vaan hän on aina vain tytär, vaimo tai äiti, ja hänen arvonsa määritellään tämän perusteella ja sen perusteella, pystyykö hän käyttäytymään odotetulla ja tapojen sanelemalla tavalla, sillä tavalla kuin tyttären, vaimon tai äidin kuuluu. Varsinkin kirjan loppupuolella Nnu Ego alkaa kapinoida mielessään näitä sääntöjä vastaan ja miettiä niiden oikeudenmukaisuutta ja järkevyyttä.

Nnu Ego rakastaa lapsiaan ja tekee näiden puolesta mitä vain, varsinkin poikien, mutta väsyy kuitenkin alituisiin raskauksiin, köyhyyteen ja yhä suuremmasta lapsijoukosta huolehtimiseen. Tapojen muutos näkyy kirjassa ihmisten maaseudulta kaupunkiin muuton lisäksi siinä, että vaikka poikia koulutetaan yhä pidemmälle (Nnu Ego pitää poikien koulunkäyntiä hyvin tärkeänä ja haluaa myös tyttöjen oppivan perustaidot), aikuistuvat pojat eivät enää automaattisesti huolehdikaan ikääntyvistä vanhemmistaan. Tytötkin saattavat toimia vastoin vanhempiensa tahtoa, vaikka ainakin Nnaife odottaa tytärten vain olevan hiljaa ja näkymättömiä, tekevän kotityöt ja menevän naimisiin milloin ja kenen kanssa käsketään. Myös Nnaifen toinen vaimo toimii perinnäistapoja ja odotuksia vastaan.

Kirja on kirjoitettu täysin afrikkalaisnäkökulmasta: valkoiset (joiden ihonväriä Nnu Ego pitää rumana ja sairaalloisena) vilahtavat kirjassa vain pienessä roolissa esimerkiksi työnantajina. Kirja on realistinen ja hyvin ja sujuvasti kirjoitettu (vaikka minulla menikin sen lukemiseen kauan aikaa, kosken ollut lukutuulella ja kirjan tapahtumat eivät olleet kovin helppoja) ja voimakas puheenvuoro sen puolesta, että naistenkin pitää saada olla ihmisiä, ei vain synnyttäjiä. Jos on kiinnostunut Afrikasta tai naiskirjallisuudesta, se kannattaa lukea. Kustantaja on mainio kehitysmaiden naisten kirjallisuutta kustantanut Kääntöpiiri.

Emechetan nimi oli minulle ennestään tuntematon, mutta hän on selvästikin afrikkalaisen kirjallisuuden klassikoita: Nigerian pääkaupungissa Lagosissa syntynyt, 18-vuotiaasta alkaen Iso-Britanniassa asunut Buchi Emecheta (1944-2017) on kirjoittanut yli 20 kirjaa. Hän synnytti viisi lasta, erosi miehestään tämän poltettua hänen ensimmäisen käsikirjoituksensa, elätti lapsensa kirjastotyöntekijänä ja suoritti Lontoon yliopistossa sosiologian tutkinnon (kansilieve), ja häntä pidetään ensimmäisenä menestyneenä vuoden 1948 jälkeen Iso-Britanniassa asuneena mustana naiskirjailijana (Wikipedia).

Buchi Emecheta: Nnu Egon tarina, 1989 (The Joys of Motherhood, 1979). Kääntöpiiri. Suomentaja: Kristiina Drews. Kansi: Maija Orava. 246 sivua.

torstai 9. syyskuuta 2021

Hilja Valtonen: Sanaton Santeri. Novelleja, 1939

Hilja Valtonen on minulle vanhastaan tuttu hauskoista, kepeistä romaaneistaan ja nyt myös yhdestä näytelmästään. Tästä kirjasta selvisi, että hän on kirjoittanut myös novelleja. Nämä novellit eivät olleet varsinkaan kirjan alkupuolella sellaisia kuin odotin, eli reippaita nuoria kaupunkilaisnaisia sanailemassa nokkelasti, vaan niissä kerrottiin myös vanhemmista ihmisistä, miehistä, maalaisista ja maanviljelijöistä: agraarinen kyläyhteisö näyttäytyy näissä monelta kantilta.

En ollut myöskään kovin lukutuulella tätä aloittaessani, ja pääsin kirjan vauhtiin vasta sen sympaattisessa, navetanhajuisessa niminovellissa, jossa hyvin vähäpuheinen, komea talonisäntä Santeri ja hänen taloudenhoitajansa, aviottoman lapsen äiti Esteri päätyvät hyvin erikoisella tavalla jouluyönä yhteen. Sen jälkeen kirjassa alkoi myös olla enemmän tuttua Valtosen tyyliä, varsinkin neljässä viimeisessä novellissa.

Useimmiten tarinoissa käsitellään naisten ja miesten välisiä suhteita. Eräässä hyvin lyhyessä novellissa Valtonen kertoo, miten eri tavalla neljä eri ihmistä tulkitsee saman tapahtuman omien odotustensa, mielipiteidensä ja käsitystensä perusteella. Eivät muutkaan novellit huonoja olleet, vaan Valtonen luo muutamalla sivulla (151-sivuisessa kirjassa on 12 novellia) taitavasti tilanteen, ongelman ja sen ratkaisun ja mikä tärkeintä, elävän kuvan henkilöistään, eli vaikkei tämä kirja suosikikseni noussutkaan, se oli ihan mukavaa luettavaa.

Edit 9.9.21, 22.9.21.

Hilja Valtonen: Sanaton Santeri. Novelleja, 1939 (toinen painos). Otava. Kannen tekijää ei kerrottu. 151 sivua.

sunnuntai 5. syyskuuta 2021

H. G. Wells, Julian Huxley ja G. Ph. Wells: Elämän ihmeet. Edellinen nidos, 1950

Löysin antikvariaatista kaksi biologiaa popularisoivaa (kääntäjä nimittää kirjaparia esipuheessaan nimellä "Jokamiehen biologia") isokokoista kirjaa, ja ne herättivät kiinnostukseni useammastakin syystä. Ensinnäkin nimi H. G. Wells kuulosti tutulta, ja kyllä, hän on nimenomaan tieteisromaaneistaan Maailmojen sota, Aikakone ja Tohtori Moreaun saari tuttu kirjailija. Minulle oli yllätys, että hän oli tuohon aikaan vielä elossa ja aktiivinen, mutta alkuteos The Science of Life (jonka nimeä ei ole taaskaan mainittu suomennoksessa, mutta joka löytyi netistä pienen etsinnän jälkeen) on julkaistu jo vuosina 1929-30. Professori Julian Huxley taas oli Darwinin aikalaisen ja puolestapuhujan T. H. Huxleyn pojanpoika (sekä WWF:n yksi perustaja, Unescon ensimmäinen johtaja ja Aldous Huxleyn veli), ja meribiologi George Philip Wells oli H. G. Wellsin poika.

Toiseksi kirja on todella runsaasti kuvitettu - harvaa poikkeusta lukuun ottamatta jokaisella aukeamalla on ainakin yksi, yleensä useampi kuva - ja kuvat ovat kiinnostavia, hyvin valittuja ja sellaisia, joita olisi hankala löytää nykyteoksista. Kuvat eivät ole niin alkeellisia kuin voisi olettaa, esimerkiksi jo tuolloin pystyttiin ottamaan valokuvia kromosomeista. Kirjan suomeksi toimittanut Aarno Jalas sanoo tosin esipuheessaan, että kuvitus on pääasiassa peräisin kirjan norjalaisesta painoksesta, eli suomenkielisessä kirjassa on mukana myös uudempia kuvia.

Kolmanneksi tekstikään ei tunnu mitenkään kovin vanhahtavalta tai vanhentuneelta. Okei, suomennoksessa on toki vanhahtavia sanoja tai pikemminkin sanankäyttötapoja, muttei häiritsevästi - Aarno Jalas on tehnyt hyvää työtä! - mutta mikä tärkeintä, kirjan sisältö tuntuu edelleen mielestäni suureksi osaksi järkevältä, vaikka kirjan julkaisemisen jälkeen onkin tietysti saatu valtavasti uutta tietoa. Kääntäjä on laittanut mukaan joitakin korjauksia ja lisäyksiä, mutta ilmeisesti melko vähän. Kirja on muun laajan tietosisältönsä lisäksi darwinismin ja evoluutioteorian puolustuspuhe, ja siinä esitellään paljon evoluutioteoriaa tukevia faktoja, joita oli jo melkein sata vuotta sitten runsaasti eri aloilta.

Kirjan iän toki huomaa. Esimerkiksi geenien rakenteesta ei tuolloin tietenkään tiedetty vielä mitään - mutta niiden olemassaolo pääteltiin kuitenkin tosiasioiden perusteella - ja myös jotkin darwinismin vaihtoehdoksi esitetyt kehitysteoriat (jotka kirjassa esitellään, vaikkei niitä juuri kannatetakaan) tuntuvat nykyään aika oudoilta.

Kirja on viihdyttävästi ja hauskasti kirjoitettu ja hyvä esimerkki onnistuneesta tieteen popularisoinnista, ja vaikka ostin sen lähinnä kuvien takia enkä aikonut lukea sitä kokonaan, niin se vain tuli luettua (vaikka jotkin osat olivat kyllä kiinnostavampia kuin toiset). Kirjan tiedot ovat mielestäni edelleenkin monessa kohdassa paikkansapitäviä (esimerkiksi Mendelin lait eivät ole muuttuneet miksikään), vaikken tietysti käyttäisi niitä tarkistamatta niitä uudemmista lähteistä. Kirja on klassikko alallaan: It has been called "the first modern textbook of biology" and "the best popular introduction to the biological sciences". Wells's most recent biographer notes that The Science of Life "is not quite as dated as one might suppose" (Wikipedia).

Minusta on mielenkiintoista lukea vanhoja tieteellisiä tekstejä myös sen takia, että uutta tekstiä lukiessaan voi ottaa tiedot annettuina ja paikkansapitävinä (tietysti edellyttäen että lähde on luotettava), mutta vanhaa tekstiä lukiessaan pitää miettiä tarkemmin, mitä asiasta oikeasti tietää, ja täytyy punnita tietojaan samalla kun pohtii pitääkö kirjan teksti paikkansa. Vanhemmista kirjoista voi myös löytää tietoa nykyisin unohdetuista, mutta edelleen pätevistä tutkimuksista.

Tässä muutama esimerkki kirjan kuvista (kannattaa lukea kuvatekstit).








Luin tämän kirjan jälkeen samanlaisista hyönteisparvista afrikkalaisilla järvillä
Jacques Cousteaun nykykirjasta.



Kirjan sisältöä (Wikipediassa on englanninkielisen version sisällysluettelo): Nisäkkään elimistön toiminta, elimet, hormonit ja hermot. Lisääntyminen. Eläinkunnan rakenne ja pääjaksot. Kasvit. Evoluutioteorian todisteita: geologia ja fossiilit, alkiokehitys, eliöiden muuntelu ja levinneisyys, ihmisen kehitys. Kehitysoppi: kehitysteoriat, yksilöiden syntymä, perinnöllisyys, Mendelin lait, yksilön kehitys, sukupuolen määräytyminen, mutaatiot, lajien muuntelu, valinta kehitystekijänä.

Edit 22.9.21.

H. G. Wells, Julian Huxley ja G. Ph. Wells: Elämän ihmeet. Edellinen nidos, 1950. Kolmas painos (ensimmäinen suomenkielinen painos 1938-1939). Alkuteos: The Science of Life, 1929-1930 (alkuteoksen nimeä ja julkaisuvuotta ei mainittu suomennoksessa). WSOY. Suomeksi toimittanut Aarno Jalas. Kannen tekijää ei mainittu. 467 sivua.

tiistai 31. elokuuta 2021

Rabindranath Tagore: Uhri (Pimeän kammion kuningas, 1924)

Intialaisen kirjailijan yli 400-sivuinen näytelmäkokoelma? Hmm, kirjojen julkaisupolitiikka oli sata vuotta sitten aika erilaista kuin nykyään. Asiaa tietysti auttoi se, että bengalinkielinen Rabindranath Tagore (1861-1941) oli saanut ensimmäisenä aasialaisena Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1913.

Kokoelman ensimmäinen näytelmä on Uhri (62 sivua), ja paljastan tässä paljon sen juonesta. Se sijoittuu Tripuran Kali-jumalattaren temppeliin, jossa jumalattarelle uhrataan eläimiä. Kuningatar Gunavati on tullut temppeliin rukoilemaan itselleen lasta, ja temppeliin on matkalla suuri kulkue hänen uhrilahjojaan, kukkia ja eläimiä. Tapahtumien normaali kulku muuttuu, kun kerjäläistyttö Aparna on kertonut kuningas Govindalle tuskansa siitä, että hänen ainoa lemmikkivuohensa, johon hän on suhtautunut kuin äiti, on väkisin tuotu temppeliin ja teurastettu. Tästä järkyttyneenä puhdasmielinen ja jalo kuningas kieltää kaiken verenvuodatuksen temppelissä, mikä herättää valtavaa vastustusta kaikissa muissa, varsinkin temppelin papissa, bramaani Raghupatissa.

Govinda. Bramaanilla ei ole oikeutta loukata ikuista hyvää. Elävien olentojen veri ei ole jumalille otollinen uhri. Ja kuninkaan samoinkuin talonpojan on lupa puoltaa totuutta ja oikeutta. (27)

Raghupati pitää kuninkaan päätöstä jumalattaren ja kaikkien perinnäistapojen, jopa maailmanjärjestyksen, loukkaamisena, ja yrittää ensin suostutella armeijan kenraalin tappamaan kuninkaan, ja kun tämä ei tähän suostu, sitten kuninkaan veljen ja lopulta kasvattipoikansa, suuresti rakastamansa temppelipalvelija Dzaisingin, joka on rakastunut Aparnaan. Näytelmässä puhutaan muistakin viattomista uhreista.

Edellisestä huolimatta tämä ei ole Macbeth-tyyppinen kuninkaanmurha- ja syyllisyysnäytelmä juonitteluineen, vaan enemmänkin pohdintaa esimerkiksi moraalista, jumaluuden olemuksesta ja varsinkin verenvuodatuksen ja elävien olentojen hengen riistämisen oikeutuksesta. Teksti on tässä teoksessa paljon tärkeämpi kuin juoni, ja minulle tuli mieleen kreikkalainen foorumi, johon ihmiset tulevat vuorotellen kertomaan mielipiteensä yrittäessään ratkaista vaikean kysymyksen. Ihmiset eivät suhtaudu asiaan kuitenkaan mitenkään ulkokohtaisesti, vaan tuntevat asiat sydänverellään. Näytelmässä ei ole loppujen lopuksi helppo erottaa hyviksiä ja pahiksia.

Minun oli vaikea ratkaista, kuka näytelmässä on päähenkilö - Govinda, Raghupati vai Dzaising - koska kaikki heistä saavat tilaa näyttämöllä kokonaisina henkilöinä ja lukijalle kerrotaan heidän motiiveistaan, ja minun oli vaikea myös päättää, mistä näytelmässä oikeastaan on kysymys. Pitkän aikaa tarina ja kuningas Govinda toivat mieleeni Sinuhe egyptiläisestä tutun idealistisen ja traagisen faarao Ekhnatonin, joka yritti pelkällä käskyllä muuttaa valtakuntansa tavat paremmiksi (ja 1970-luvun Afganistanin, jossa silloinen kommunistihallinto yritti muistaakseni parantaa naisten asemaa ja muutenkin nykyaikaistaa tapoja kerralla huolimatta vanhoillisten kansanryhmien voimakkaasta vastustuksesta), ja ajattelin että kyse on vanhan ja uuden ristiriidasta.

Govinda. Nakšatra? 

Tšandpal. Hän on luvannut Raghupatille tuoda sinun veresi jumalattarelle uhrattavaksi. 

Govinda. Jumalattarelle? Siinä tapauksessa en voi häntä moittia. Ihminen menettää inhimillisyytensä, kun tulevat kysymykseen hänen jumalansa. ... Ota nämä kukkaset, jumalatar, ja salli luotujesi elää rauhassa. ... Jos tahdot minut surmata rakkaan henkilön kädellä, niin tapahtukoon se. Synnin täytyy kypsyä äärimmäiseen rumuuteensa, ennenkuin se voi puhjeta ja kuolla inhoittavan kuoleman, ja kun veljen käsi vuodattaa kuninkaan verta, niin verenhimo näyttää pirulliset kasvonsa antaen jumalattaren valepuvun pudota yltänsä. Jos se on tahtosi, niin minä kumarran ja tottelen. (45-46)

Teoksessa puhuttiin paljon jumalattaresta, Kali Emosta (J. A. Hollo on kääntänyt sanan Mother suloisesti Emoksi), joka on hindulaisuudessa sekä tuhon että luomisen jumalatar, ja jonka kaulakoruna on pääkalloja, vyönä katkaistuja käsivarsia (Wikipedian mukaan symboleina), ja suupielistä valuu verinoroja. Monet näytelmän henkilöt pitävät häntä kuitenkin tuhoavan ja pelottavan lisäksi myös armollisena, rakastavana ja auttavana jumaluutena, johon voi turvautua hädän hetkellä.

Näytelmän alussa on Tagoren omistuskirjoitus: Minä omistan tämän näytelmän niille sankareille, jotka urhoollisesti puolustivat rauhaa, kun ihmisuhreja vaadittiin sodan jumalattarelle, ja tämä on varmasti avain näytelmän tulkintaan. Jumalatar vaatii verta ja tyyntyy vain saadessaan sitä, ja uhrin vaatimus nousee näytelmässä pakottavaksi. Uhreiksi valitut näytelmän henkilöt eivät yritä paeta väkivaltaa eivätkä kuolemaa vaikka eivät sitä etsikään, ja miettivät paljon sääliä, oikeutta ja armoa. Näytelmä herättää kuitenkin kysymyksen siitä, kuka verta loppujen lopuksi vaatii - jumalatar vai ihmiset? Onko jumalatar todellinen? Näytelmän lopussa erään henkilön käsitys on muuttunut täydellisesti.

Näytelmä on kulttuuriltaan ja asenteiltaan hyvin intialainen (ja intialaisella teatterilla on luullakseni vuosisatojen, ellei vuosituhansien perinne), ja sen ymmärtämistä varmasti auttaisi intialaisen kulttuurin tunteminen, mutta ei-intialaisellekin se oli vaikuttava. Kun Tagore kirjoitti teoksiaan, Intia oli brittien vallassa (Tagore peruutti saamansa ritarinarvon vastalauseena brittien politiikalle), joten Nobelin palkinto oli hänen itsensä lisäksi tunnustus myös rikkaalle, omaehtoiselle ja vanhalle intialaiselle kulttuurille.

Oma kirjani on kaunis mutta vanha ja repaleinen, omasta hyllystä löytynyt, ehkä mummulta peritty kappale. Minulle oli näin yllätys, että tämä näytelmä on (ainakin Intiassa?) nykyäänkin hyvin tunnettu: haulla "rabindranath tagore sacrifice" löytyy noin 650 000 osumaa: analyysejä, videoita, juonitiivistelmiä ja blogikirjoituksia. Netissä on Tagoren muiden teosten lisäksi myös tämä näytelmä englanniksi, ja tämä on siinä mielessä poikkeuksellinen teos, että J. A. Hollon sujuva ja kaunis käännös tuntuu iästään huolimatta helpommalta lukea kuin alkukielinen.

Gregorius on kirjoittanut kiinnostavasti Tagoren romaanista The Home and the World ja Margit hänen novellikokoelmastaan Ahnaat paadet, josta löytyy linkkejä myös muutamaan muuhun bloggaukseen Tagoren kirjoista.

Rabindranath Tagore: Uhri (Sacrifice), kirjassa Pimeän kammion kuningas ja muita draamoja, 1924. Otava. Tagoren tekemästä bengalinkielisen alkuteoksen englanninkielisestä käännöksestä suomentanut J. A. Hollo. 62 sivua.