perjantai 14. elokuuta 2020

Friedrich Dürrenmatt: Meteori. Kaksinäytöksinen komedia, 1966 (Der Meteor, 1966)

Tässä sveitsiläisen Friedrich Dürrenmattin näytelmä (rikosromaanista täällä). Näytelmää luonnehditaan komediaksi ja ehkä sitä voi sellaiseksi sanoa, mutta se on sysimusta, absurdi komedia.

Kuoleminen on näytelmän päähenkilölle, ikääntyneelle Nobel-kirjailija Schwitterille, ongelma. Alussa hän tulee kävellen sairaalasta lääketieteellisesti todetun kuolemansa jälkeen huonokuntoisena, mutta elossa, karusti sisustettuun ateljeeseen, jossa asui 40 vuotta aiemmin köyhänä taiteilijana. Nyt asunnossa asuu köyhä taidemaalari Nyffenschwander, joka maalaa koko ajan uusia alastonkuvia kauniista vaimostaan Augustesta; pariskunnalla on kaksi pientä lasta. Schwitter alkaa komennella pariskuntaa, koska hän haluaa kuolla asunnon sängyssä, ja nämä tekevät kiltisti kaiken mitä hän tahtoo ja poistuvat sitten paikalta tullakseen välillä tarkastamaan, onko vieras jo kuollut.

Harvasta henkilöhahmosta tuntee tarvetta sanoa tällaista, mutta Schwitter on täysi kusipää. Käytän tätä sanaa, koska hän tuntuu nimenomaan pyrkivän loukkaamaan ja vahingoittamaan muita mahdollisimman paljon. Hänessä saattaa olla hyviä puolia, mutta tässä näytelmässä ne eivät tule esille. Huoneistoon tulee näytelmän aikana uskonnon, liike-elämän, kirjallisuusmaailman ja lääketieteen edustajia sekä Schwitterin oman perheen jäseniä, ja kaikkia näitä Schwitter kohtelee yhtä vihamielisesti ja kiusaa tarkoituksellisesti.

Hän on ilmeisesti halveksinut kaikkia neljää vaimoaan, ja nykyistä, 19-vuotiasta Olgaa, joka on entinen prostituoitu, hän nimittää huoraksi, vaikka heidän on ollut hyvä olla yhdessä sen vähän aikaa, jonka he ovat olleet naimisissa. Nyt 35-vuotiasta poikaansa Jochenia hän kohtelee välinpitämättömästi ja halveksuen, kuten on ilmeisesti kohdellut tätä koko tämän elämän ajan. Jochen inhoaa isäänsä ja tuntuu myös melkoisen epämiellyttävältä. Näytelmän alussa Schwitter polttaa julkaisemattomat käsikirjoituksensa ja puolitoista miljoonaa (joista osa ei edes kuulu hänelle), kaiketi sen takia, ettei hän tahdo kenenkään jälkeenjäävän saavan nauttia rahoista, ja hän sanoo suoraan, ettei hän halua käyttää niitä myöskään hyväntekeväisyyteen. Hän kuolee näytelmän kuluessa ainakin kerran uudestaan, ja taas tuodaan seppeleitä kuolinvuoteelle ja pidetään puheita, ja taas hän nousee energisenä seppeleiden alta ihmisten lähdettyä, vaikka itse tahtoo kuolla pysyvästi.

Ihmiset ovat Schwitterille pelkkiä välineitä eikä hän näytelmässä tahdo hyvää kenellekään. Näytelmässä on se kummallinen mutta joistain muistakin teoksista tuttu ajatus, että nuoret ja kauniit naiset haluavat harrastaa seksiä epämiellyttävän, itsekkään, vanhan ja ruman miehen kanssa. (Tätä fiktiivistä ajattelutapaa tai sen seurauksia näkyy nykyäänkin, vrt. Jean-Claude Arnault ja Harvey Weinstein.) Näytelmä menee naisten kuvaamisessa niin absurdiksi - on vaikea kuvitella, että kukaan todellinen nainen käyttäytyisi esimerkiksi Augusten tavoin - että on hankala sanoa, mitä Dürrenmatt haluaa sanoa naisten toiminnalla. Näytelmässä puhutaan paljon seksistä, huorista ja pettämisestä, ja väitetään, että ikääntynyt prostituoitu olisi työllään ansainnut valtavan omaisuuden (mitä tällä sitten tahdottiin sanoa, koska tämä ei ole millään tavalla realistista?).

Näytelmän antama kuva yhteiskunnasta ja sen toimijoista on melkoisen lohduton. Dürrenmatt on varmasti halunnut kritisoida aikansa yhteiskuntaa ja sen hän tietysti tekeekin, mutta tällaisenaan näytelmä tuntuu enemmän moukarilla huitomiselta joka suuntaan kuin perustellulta kritiikiltä.

SCHWITTER: ... Elämä on luonnon kehittämä nylkyrijärjestelmä vailla vertaa, hiilen säädytön kasvannainen, pahanlaatuinen ihottuma maapallon pinnalla, parantumaton rupi.

Näytelmässä ei missään mainita meteoria, mutta Schwitterin on helppo ajatella olevan meteori, joka polttaa kaiken tieltään ja tuhoaa kaikki, jotka kohtaa. Vaikka hän on henkilönä totaalisen epämiellyttävä, hänen raivokkuutensa ja inhonsa kaikkea ja kaikkia kohtaan myös kannattelee näytelmää. Minulle tuli näytelmän kulusta vampyyriassosiaatio, mutten tiedä onko se vain oma ajatukseni, näytelmässä tällaisesta ei puhuta. En pitänyt tästä näytelmästä enkä tajunnut sitä, ja olisi mielenkiintoista tietää, miten näytelmä on omana aikanaan ja omassa kulttuurissaan otettu vastaan. Aarno Peromiehen käännös oli hyvä.

Friedrich Dürrenmatt: Meteori, 1966 (Der Meteor, 1966). Otava. Suomentaja: Aarno Peromies. 89 sivua.

tiistai 11. elokuuta 2020

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja, 2016 (2003)

Löysin Hyönteisdokumentista tämän kiinnostavan kuuloisen japanilaisen kirjan. Kirjan minäkertoja on taloudenhoitajia välittävässä toimistossa työskentelevä nainen, joka saa uuden tehtävän: Professorin. Jo yhdeksän edeltävää taloudenhoitajaa on vaihdettu valituksen takia, joten tehtävä ei ole helppo, mutta kertojalla on vahva ammattiylpeys ja kokemusta hankalista asiakkaista.

Asiakas osoittautuu 64-vuotiaaksi matematiikan professoriksi, joka on saanut aivovamman auto-onnettomuuden seurauksena 17 vuotta aiemmin, minkä jälkeen hänen muistinsa pituudeksi on vakiintunut 80 minuuttia. Muuten hänen päänsä toimii aivan hyvin, ja hän osallistuu edelleen matematiikkalehtien kilpailuihin.

Vaikka taloudenhoitaja joutuu esittelemään itsensä Professorille uudelleen joka aamu, heidän välilleen kehittyy vahva ystävyys, varsinkin kun hyvin lapsirakas Professori saa tietää, että taloudenhoitajalla on kymmenvuotias poika, jonka Professori tahtoo tulevan koulun jälkeen luokseen, ettei pojan tarvitse olla yksin kotona ilman äitiä. Professori antaa pojalle nimen Juuri, koska tämän tasainen päälaki tuo hänen mieleensä neliöjuuren merkin. Kummallista kyllä, taloudenhoitajakin nimittää poikaansa koko kirjan ajan Juureksi, eikä hänen tai kenenkään muunkaan kirjan henkilön nimiä kerrota kirjassa, japanilaisia baseballpelaajia lukuun ottamatta. Baseball on nimittäin sekä Juurelle että Professorille tärkeää.

Pohjimmiltaan ystävällinen, mutta varmaan jo ennen aivovammaansa erikoinen ja ihmisarka Professori ja taloudenhoitaja ovat kumpikin omalla tavallaan yksinäisiä. 28-vuotias taloudenhoitaja on yksinhuoltaja ja hänen äitinsä on kuollut, isäänsä hän ei ole tuntenutkaan. Hän tuntee Juuren kanssa syvää myötätuntoa Professoria kohtaan, ja heistä muotoutuu kirjan kuluessa eräänlainen perhe. Myös Professorin menneisyydestä paljastuu jonkin verran.

Professori löytää mistä tahansa luvusta jotakin matemaattisesti kiinnostavaa, ja erityisesti hän rakastaa alkulukuja. Hän on innostava ja kannustava matematiikan opettaja, ja hän avaa Juurelle ja taloudenhoitajalle matematiikan maailman ja sen kauneuden ja saa taloudenhoitajan uskomaan itseensä enemmän kuin ennen. Taloudenhoitaja löytää matematiikasta lujan pohjan, jonka totuudet pitävät ikuisesti paikkansa, ja eräästä matemaattisesta kaavasta tulee hänelle keino selvitä vaikeiden aikojen yli.

Vain rajattu joukko käsitti tähän laskuun kätkeytyvän merkityksen. Valtaosa ihmisistä eli elämänsä tuntematta edes häivähdystä tuosta merkityksestä. Ja nyt tuiki tavallisen taloudenhoitajan, jonka olisi luullut olevan kaukana kaikesta sellaisesta, käsi oli kohtalon oikun seurauksena ojentunut koskettamaan salaisuuksien porttia. Jo siitä hetkestä lähtien, kun kotipalveluita välittävä Akebono oli osoittanut naiselle työpaikan Professorin luona, hän oli tietämättään ollut valokeilassa, erityiseen tehtävään valittuna... (83)

Pidin siitä, miten kirja kuvasi muistihäiriön kanssa elämistä sekä kokijan että sivustakatsojan kannalta, ja pidin siitä, miten kolmikon ystävyys kehittyi kirjan kuluessa ja miten kirjan henkilöt arvostivat toisiaan. Kirjassa oli joitakin hyvin japanilaisia piirteitä (mutta syödyt ruokalajit tuntuivat yllättävän tutuilta). Pidän myös matematiikasta, sen logiikasta, selkeydestä ja varmuudesta, mutten itse tavoita siitä sitä kirjan hienosti kuvaamaa kauneutta ja avaruutta, josta olen lukenut muualtakin. Oli kuitenkin hauska lukea kirjaa, jossa puhuttiin matematiikasta tällä tavalla, ja pidin matematiikkaa kuvaavista, joskus aivan lumoavasti kirjoitetuista jaksoista. Kirja ei matematiikasta huolimatta ollut vaikeatajuinen, vaan helppo luettava.

Kirja oli minun makuuni kuitenkin ehkä liian sordiinolla kirjoitettu. Ehkä tämä johtui taloudenhoitajan persoonasta, hän tuntui koko ajan jollakin tavalla suitsivan itseään, mikä saattoi johtua siitä, että hän oli toiminut työssään kymmenen vuoden ajan ja joutunut koko ajan sopeutumaan työnantajiensa toiveisiin. Hän tuntui minusta enemmän keski-ikäiseltä kuin alle kolmikymppiseltä naiselta. Hän tuntui jäävän kirjassa taustalle, mikä oli outoa, koska hän oli minäkertoja ja kirjassa kuvattiin hänen tunteitaan. Ehkäpä tässä taustalle jäämisessä oli jotain japanilaistakin?

Antti Valkama on suomentanut kirjan hienosti alkukielestä ja lisännyt siihen ystävällisesti muutaman baseball-termejä tai matemaattisia asioita selventävän alaviitteen (joita on tosiaan vain muutama, ei häiritsevän paljon). Blogeissa on joskus ihmetelty, miksi japanilaiset kirjat on suomennettu englannista eikä japanista, mikä on tosiaan kummallista, koska Suomessa kuitenkin on ainakin yksi japania taitava hyvä kääntäjä.

Helmet-haasteessa tämä sopisi tietysti Japaniin liittyväksi kirjaksi, mutta vaikkei baseball kirjan pääteema ollutkaan, siitä puhuttiin sen verran ja käytiin baseball-ottelussakin, että tällä voi mielestäni kuitata itselleni hankalan kohdan 14. Urheiluun liittyvä kirja. Tämä sopii myös LauraKatarooman haasteeseen, jossa luetaan ei-valkoisten ja ei-miesten kirjoja.

Yoko Ogawa on saanut kaikki suurimmat japanilaiset kirjallisuuspalkinnot, ja tämä on hänen tunnetuin ja laajimmin käännetty kirjansa.

Kirjaa on luettu blogeissa vaikka kuinka, ja siitä on yleensä pidetty kovasti ja pidetty sitä lämpimänä ystävyyden kuvauksena ja muistiongelman kanssa elämistä herkästi kuvaavana kirjana. Hyönteisdokumentin lisäksi se on luettu ainakin näissä: Kaisa Reetta, Kirja vieköön, Annelin lukuvinkit, Kirsin Book Club, Paljon melua kirjoista, Kirjavinkit... Kulttuuri kukoistaa -blogissa pidettiin taloudenhoitajaa toisaalta ärsyttävän kilttinä ja nöyränä, mutta pidettiin tätä asiaa toisaalta virkistävänä poikkeuksena kaiken nykyisen huomionhakuisuuden, oman edun tavoittelun ja mediahälyn keskellä. Postauksesta löytyy paljon linkkejä muihin blogikirjoituksiin.

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja, 2016 (Hakase no Aishita Sūshiki, 2003). Tammi. Suomentaja: Antti Valkama. Kannen tekijä kirjastotarran takana. 286 sivua.

lauantai 8. elokuuta 2020

Penelope A. Lewis: The Secret World of Sleep. The Surprising Science of the Mind at Rest, 2013

Aikaisemmin lähinnä ajantuhlauksena pidetyn unen merkitystä ja luonnetta on viime vuosina tutkittu paljon. Uusi tieto unesta on mielestäni kiinnostavaa, ja olen aiemmin lukenut Amerikassa asuvan Matthew Walkerin kirjan Why We Sleep (luin sen ennen sen kääntämistä suomeksi nimellä Miksi nukumme). Tässä kirjassa taas englantilainen tutkija pureutuu unen saloihin. Molempien kirjojen viesti on se, että uni on monella tavalla tärkeää, eikä hyvistä ja tarpeeksi pitkistä yöunista kannata tinkiä. Tässä lyhyehkö kooste kirjasta.

Ilmeisesti kaikki eläimet tarvitsevat unta ja nukkuvat, myös hyönteiset. Pullonokkadelfiinit ja monet lintulajit nukkuvat kuitenkin ällistyttävästi vain toisella aivopuoliskolla: toisen aivopuoliskon nukkuessa toinen on valveilla. Yksi unijakso (EEG-laitteella mitattavat kevyen ja syvän unen vaiheet sekä REM-unen eli aktiivisen unennäön vaihe) kestää ihmisellä noin puolitoista tuntia.

Unenpuutteesta on monenlaista haittaa: se huonontaa havaitsemista ja päätöksentekoa, haittaa muistamista, tekee huonotuuliseksi ja vaikuttaa jopa moraalisiin ratkaisuihin. Yllättävästi kaikki henkiset toiminnot eivät kuitenkaan huonone: unenpuute ei vaikuta haitallisesti älykkyystesteihin, luetun ymmärtämiseen eikä loogisen päättelyn tai järkeilyn testeihin, eikä myöskään useimpiin urheilullisiin taitoihin. Luovuus, lateraalinen ajattelu, innovointikyky ja joustavuus kuitenkin vähenevät. Oppimiskyky heikkenee, mutta tämä ei kuitenkaan vaikuta negatiivisen tiedon muistamiseen, koska se on ollut evolutiivisesti tärkeää hengissäpysymiselle.

Unta säätelevät monet hermoston välittäjäaineet. Asetyylikoliini on välttämätöntä hereillä pysymiselle; GABA eli gamma-aminovoihappo sitä vastoin nukkumiselle. Masennuslääkkeistä tuttu serotoniini on myös välttämätöntä unelle, mutta se saattaa joskus myös edistää valveilla oloa. Oreksiini auttaa pysymään valveilla, ja poikkeamat sen pitoisuuksissa liittyvät narkolepsiaan.

Asetyylikoliini edistää REM-unta, serotoniini inhiboi sitä. Jos serotoniinia on liian vähän, REM-unta on tavallista enemmän, mikä tarkoittaa sitä, että syvää unta ei saa tarpeeksi ja päivällä on väsynyt. Serotoniinin määrää voi lisätä SSRI-lääkkeillä, mutta nämä huonontavat omalla tavallaan unta. Voisi ajatella (oma mielipide), että REM-unen määrän mittaus unenaikaisella EEG-mittauksella, johon ei nykyään tarvita välttämättä kovin kalliita laitteita, olisi hyvä tapa arvioida serotoniinin määrää aivoissa ja siis sitä, olisiko masentuneelle ihmiselle hyötyä serotoniinia lisäävistä masennuslääkkeistä. Masennushan on hyvin monimuotoinen tauti, eivätkä kaikki masentuneet hyödy kaikista lääkkeistä. Olen myös muualta lukenut, että fibromyalgiassa unikäyrä on poikkeuksellinen, koska syvän unen aaltoihin sekoittuu valvetilan alfa-aaltoja, joten unenaikaista EEG-mittausta voisi ehkä käyttää sen diagnosointiin. Myös ADHD:hen liittyy monesti uniongelmia (toisesta kirjasta luettu tieto).

Serotoniinin määrää aivoissa voi lisätä (lääkkeiden lisäksi) liikunnalla, joogalla tai muilla tyynnyttävillä toiminnoilla tai tietyillä ruoilla, esim. kanalla, kalalla tai soijatuotteilla. Kofeiini säilyy elimistössä jopa kymmenen tuntia ja tekee unesta selvästi kevyempää. Alkoholi taas voi auttaa nukahtamaan, mutta huonontaa unen laatua.

Syvä uni on eräänlainen kevätsiivous aivoille (synaptic homeothasis hypothesis). Synapsien määrä ja koko kasvavat valveilla, mutta ne vähenevät syvässä unessa, mikä auttaa erottamaan tärkeät asiat vähemmän tärkeistä ja parantaa näin muistia. Tämä on täsmätoimintaa: syvän unen aallot kohdistuvat ihmisillä siihen aivoalueeseen, jota on käytetty valveilla paljon. Hämmästyttävästi myös valveilla ollessa pienillä aivoalueilla saattaa ilmetä syvän unen kaltaista toimintaa, mikä huonontaa rotilla tehtävästä suoriutumista.

Kun ihmiset muistavat asioita valveilla, heidän aivoissaan aktivoituvat alkuperäiseen kokemukseen liittyvät aistialueet. Rotat käyvät syvän unen aikana aivoissaan läpi päivän aikana harjoittelemiaan labyrinttireittejä, ja niiden suoritus seuraavana päivänä paranee suhteessa siihen, kuinka monta kertaa ne ovat käyneet reitin läpi unen aikana.

Terveyskirjastossa ei-REM-unta nimitetään perusuneksi ja REM-unta vilkeuneksi. Unennäkö liittyy vahvasti vilkeuneen, mutta unia nähdään kuitenkin kaikkien univaiheiden aikana. Perusunen aikana nähtävät unet ovat vain yleensä lyhyempiä, proosallisempia ja loogisempia kuin vilkeunen aikana nähdyt. Kirjassa pohditaan unennäön merkityksiä ihmisille, mistä on esitetty paljon teorioita. Esimerkiksi suuressa osassa unista (jopa yli 70%:ssa) on jokin uhkaava tilanne, minkä takia on arveltu, että unen aikana voitaisiin harjoitella reaktioita uhkaaviin asioihin. Unet saattavat myös olla tärkeitä luovuudelle, oivallukselle ja ongelmanratkaisulle ja auttaa muistamaan asioita.

Aamu on tutkimustenkin mukaan usein iltaa viisaampi. Uni voi auttaa yhdistämään uutta tietoa vanhaan, abstrahoimaan tapahtumista yleisiä sääntöjä tai periaatteita ja tekemään perusteltuja ennusteita tulevaisuudesta.

Voimakkaisiin tunteisiin liittyvät muistot ovat vahvoja. (Tunnereaktioihin, varsinkin pelkoon, liittyvä aivoalue on mantelitumake eli amygdala, joita on itse asiassa kaksi molemmilla puolilla aivoja, vaikka niistä puhutaankin yleensä yksikössä.) Masentuneilla ihmisillä on usein enemmän REM-unta kuin normaalisti, ja vilkeuni vaikuttaa suojaavan ja vahvistavan juuri negatiivisia muistoja. Positiiviselta näkökannalta vilkeuni auttaa kalibroimaan uudelleen tunnekokemuksia, jotka tulevat helposti sitä negatiivisemmiksi, mitä väsyneempiä olemme. Kirjassa puhutaan myös siitä, miten negatiivisten kokemusten tunnesisältö voi vaimeta unen aikana niin, etteivät muistot enää tunnu tuskallisilta (overnight therapy hypothesis); toisaalta negatiiviset muistot voivat joskus päinvastoin vahvistua, joten tämä asia on epäselvä. Myös unisukkuloista (sleep spindles) ja niiden mahdollisesta yhteydestä älykkyyteen puhutaan.

Jos nukkuu päiväunia, aamutorkkujen aikana nukkuu todennäköisemmin vilkeunta ja iltapäivätorkkujen aikana syvää unta. Syvän unen määrä vähenee iän myötä ja erilaisissa unihäiriöissä. Saksassa tehdyssä tutkimuksessa syvän unen määrää ja muistamista on pystytty lisäämään simuloimalla elektrodeilla syvän unen aivoaaltoja. Tällaista on saatu aikaan myös ääniärsykkeillä. Olisi hienoa, jos tällaisia keinoja saataisiin laajemmin käyttöön. Oikein ajoitettujen unenaikaisten tuoksujen avulla pystytään parantamaan muistamista, mutta tämä vaatii ikävä kyllä erikoislaitteita. Myös unen aikana kuullut hiljaiset äänet saattavat vaikuttaa muistamiseen. Hyvä uni ei aina ole niin helppoa kuin sen pitäisi olla, ja kirjassa kerrotaan jonkin verran uneen liittyvistä häiriöistä ja annetaan melko tutunkuuloisia ohjeita hyvään uneen.

Kirjan kirjoitustapa on melko puheenomainen, ja Lewis on pyrkinyt saamaan sen mahdollisimman helppotajuiseksi. Kirjassa puhutaan aika paljon aivorakenteista ja aivojen toiminnasta, ja näistä kertoessaan Lewis käyttää usein vertauksia arkielämään. Ehkä omasta mielentilasta riippuen tämä tuntui joskus lukijaystävälliseltä, joskus taas turhan päiväkotimaiselta. Kirjan alkupuoli oli mielestäni helppolukuisempi kuin hajanaisempi loppupuoli, tai sitten vain väsyin aiheeseen. Yleensä ottaen tämä on Matthew Walkerin kirjan tavoin hyvä unitutkijan kirjoittama kirja unesta, vaikka ehkä jonkin verran sitä teoreettisempi. Nukkumisessa, unien näkemisessä, unihäiriöissä ja unen merkityksessä ihmiselle on kuitenkin näissä kirjoissa esiteltyjen tutkimustenkin jälkeen vielä paljon selvitettäviä salaisuuksia.

Blogissa Mallan maailma on juttu unesta, nukkumisesta ja unisukkuloista.

Lisäys (ADHD) 12.8.20.

Penelope A. Lewis: The Secret World of Sleep. The Surprising Science of the Mind at Rest, 2013. Palgrave Macmillan. 185 tekstisivua.

tiistai 4. elokuuta 2020

Friedrich Dürrenmatt: Lupaus. Rikosromaanin sielumessu, 1958

Löysin kirjastosta sveitsiläisen kirjailijan ja kuvataiteilijan Friedrich Dürrenmattin näytelmän, ja koska kotona oli yksi hänen rikosromaaninsa, ajattelin tutustua häneen ensin romaanikirjailijana.

Kirjan kerrontaratkaisu on erikoinen: se on kaksinkertaisesti etäännytetty, koska kehyskertomuksessa rikoskirjailija kertoo siitä, kuinka tapaa esitelmöintimatkallaan tohtori H:n, Zürichin kantoninpoliisin eläkkeellä olevan komendantin, joka taas kertoo hänelle tarinan entisestä komisariostaan Matthäista. He tapaavat kirjan alussa Matthäin rappeutuneella bensiiniasemalla alkoholisoituneena, peseytymättömänä ja puhumattomana bensiiniaseman hoitajana. Komendantin tarina kertoo siitä, miten hänen "pystyvin miehensä" ja "nero" muuttui tällaiseksi. Lukija saa Matthäin taidoista kuvan kirjan alkuosassa siinä, miten hyvin hän käsittelee vihaista väkijoukkoa.

Yhdeksän vuotta aiemmin poliisit oli kutsuttu tutkimaan pienen tytön murhaa Zürichin lähistöllä olevassa kylässä, ja tällöin Matthäi oli itselleenkin odottamatta antanut tytön äidille lupauksen siitä, että selvittää tytön murhaajan henkilöllisyyden. Muut poliisit ajattelevat epäillyn painostuksen jälkeen löytäneensä oikean syyllisen, mutta Matthäi ei tähän usko, vaan kehittää harvojen johtolankojen avulla teorian siitä, millainen oikea murhaaja on, ja asettaa tälle ansan. Asiat eivät kuitenkaan suju niin tyydyttävästi kuin rikosromaaneissa yleensä (mistä kirjan alaotsikko), vaan sattumalla on kirjan tapahtumissa iso rooli. Kirjan lopussa on yllättävä (ja irrallinen) juonenkäänne, mutta senkään tarkoituksena ei ole saada lukijaa tuntemaan tyytyväisyyttä rikoksen hyvästä ratkaisemisesta, vaan oikeastaan päinvastoin.

Outo tunnelma alkaa heti kirjan alussa nimettömäksi jäävän rikoskirjailijan kuvatessa periaatteessa ihan normaalia esitelmöintimatkaansa Churiin: hänen olonsa on matkalla huono, hän näkee kaiken negatiivisena ja matka tuntuu painajaismaiselta, kuten hän itsekin sanoo. Näin negatiivinen tunnelma jo alussa oli hämmentävä, ellei sen tarkoituksena ollut virittää lukijaa tunnelmaan, jossa ihmiset tuntevat, että he ovat joutuneet ahdistavaan tilanteeseen, josta ei ole ulospääsyä.

En juurikaan pitänyt kirjasta, vaikka se olikin hyvin kirjoitettu ja nopealukuinen. Sen henkilöt tuntuivat etäisiltä, mikä oli varmasti täysin tarkoituksellista kerrontaratkaisun huomioon ottaen, mutta koko kirjastakin jäi melko etäinen ja viileä vaikutelma. Matthäi oli varmasti taitava, älykäs ja oikeudentuntoinen poliisi ja hänestä olisi ollut helppo tehdä sankari (ja jos asiat olisivat menneet toisin, hän olisi kirjan lopussa ollut sankari eikä alkoholisti), mutta hän tuntuu kylmältä, vaikka häntä ajaakin tarve oikeuden toteutumiseen. Hän käyttää muita ihmisiä, myös lasta, tarkoitusperiensä saavuttamiseen, eikä välitä näistä henkilöinä; hänen lupauksensa ja henkilökohtainen tarpeensa löytää murhaaja ajavat kaiken muun ohi. Tuntuu, että pakkomielteessään saada murhaaja kiinni (= saada vahvistus päättelynsä paikkansapitävyydelle, oikeuttaa omat ratkaisunsa, tuntea elämässään olevan järkeä?) hän tuhoaa vähintään epäsuorasti toisen pienen tytön elämän. (Kirjassa annetaan ainakin kuva tuhotusta elämästä, toivottavasti tyttö saa myöhemmin jostain kimmokkeen lähteä bensa-asemalta ja aloittaa parempi elämä.)

Luin keväällä Sofokleen Kuningas Paksujalan (= Oidipus), ja ehkä Matthäissakin voisi nähdä traagisen sankarin, ihmisen, joka nousee kohtaloa vastaan ja tuhoutuu. Mielestäni tuhoutumisessa oli kyllä paljon hänen omaakin vikaansa.

Ja miksi sivuhenkilönä oleva nainen toimii niin kuin toimii, senkin jälkeen kun saa tietää Matthäin motiiveista? Puhumattakaan kirjassa myöhemmin esiintyvästä naisesta, jonka toiminta on täysin käsittämätöntä. (Olisiko tämän tarkoituksena sanoa, että yhteiskunta on kokonaisuutena vastuussa rikoksista?) Minua ihmetytti myös se, miksi vuosikymmeniä työnsä hyvin ja säntillisesti hoitanut poliisi tarttuu heti pulloon, kun hänen normaalirutiininsa katkeavat (eikä vasta sitten, kun asiat todella menevät huonosti), onko hänen lupauksensa järkyttänyt häntä ja hänen järjestelmällistä maailmaansa niin paljon?

Kirjassa on tarkoituksellisesti jätetty pois se tyypillinen rikosromaanin rakenne, jossa asiat ratkeavat rikoksen selvittäjän sinnikkään työn tai älykkyyden seurauksena. Kirjassa on molempia, mutta asiat eivät ratkea niiden seurauksena. Tämä on koko kirjan idea, minkä komendantti H tekee lukijalle selväksi, mutta minä selvästikin pidän enemmän perinteisistä rikosromaaneista, joissa langat sidotaan siististi yhteen.

Kirjan pohjana on Ladislao Vajdan ohjaama elokuva Es geschah am hellichten Tag (1958, suomeksi Rikos keskellä päivää), johon Dürrenmatt teki pyynnöstä synopsiksen ja osakäsikirjoituksen. Muuttaessaan tarinan romaaniksi hän kuitenkin muutti myös painotuksia. Tein tapauksesta rikosetsivän tapauksen, halusin arvostella vuosisadan tyypillisintä hahmoa, kuten hän sanoo jälkisanoissaan. Elokuvan trailerin perusteella vaikuttaa siltä, että tarinan hahmojen esiintyminen ja loppuratkaisu kirjassa ja elokuvassa ovat jonkin verran erilaisia, ja että elokuva on tarinaltaan kirjaa odotuksenmukaisempi.

Kirja on luettu myös Hyönteisdokumentissa, jossa pohditaan mm. kirjan metatasoja. Villa Deestä löytyy pitkä analyysi (ilman juonipaljastuksia), ja siinä myös vertaillaan kirjaa ja elokuvaa. Kirjoituksesta selvisi, että Jack Nicholsonin tähdittämä Sean Pennin elokuva Kunniasanalla (The Pledge, 2001) perustuu tähän (elokuvaan/kirjaan?).

Pari lisäystä 6.8.2020.

Friedrich Dürrenmatt: Lupaus, 1960 (Das Versprechen, 1958). WSOY, Korppi-sarja nro 9. Suomentaja: Eero Ahmavaara. Kannen tekijä (nimeä ei kerrottu): "Ahtiala". 185 sivua.

sunnuntai 2. elokuuta 2020

Sujata Massey: Murha Bombayssa, 2019 (The Widows of Malabar Hill, 2018)

Pidin yhdessä vaiheessa paljon Sujata Masseyn Japaniin sijoittuvista Rei Shimura -dekkareista. Kun bongasin Kirjan pauloissa -blogista hänen uuden sarjansa, 1920-luvun Intiaan sijoittuvat Perveen Mistry -kirjat, tartuin ensimmäiseen osaan innolla, koska olen jo kauan ollut kiinnostunut Intiasta ja intialaisesta kulttuurista.

Perveen Mistry on 1920-luvun Bombayssa kummajainen: hän on Oxfordissa tutkintonsa suorittanut naisasianajaja. Vaikka hänellä ei olekaan naisena oikeutta esiintyä oikeudessa, hän työskentelee isänsä lakitoimistossa tehden sopimuksia ja valmistellen oikeudenkäyntejä. Eräs hänen isänsä pitkäaikainen muslimiasiakas on kuollut, ja kun toimistoon saapuu kirje, jossa asiakkaan kolme leskeä (kyllä, kolme; mies on ollut moniavioinen) ilmoittavat luopuvansa perinnöstään perheen hyväntekeväisyysjärjestön hyväksi, Perveenin epäilykset heräävät ja hän menee itse tapaamaan leskiä. Nämä elävät eristyksessä, purdahissa, eli eivät saa (eivätkä välttämättä halua) tavata miehiä muuten kuin väliseinän takaa. Naisjuristina Perveenillä on siis ainutlaatuinen mahdollisuus tutkia tapausta, ja naisten edustajaksi nimetty mies alkaa tuntua koko ajan hämäräperäisemmältä. Kirja sijoittuu kahdelle aikatasolle, edellisten tapahtumien vuoteen 1921 sekä vuosiin 1916-1917, jolloin Perveen tapaa viehättävän kalkuttalaisen parsimiehen Cyrus Sodawallan ja rakastuu tähän, ja tämän tapahtuman seurauksiin.

Murhajuoni vie kirjasta vain osan. Varsinkin kirjan alkupuolella Massey antaa lukijalle kulttuurikylvyn ja tutustuttaa hänet Bombayhin ja monikulttuurisen Intian eri uskontojen, tässä kirjassa zarathustralaisuuden ja islamin, tapoihin. Perveen on itse parsi eli Persiasta Intiaan tulleen zarathustralaisuuden edustaja, ja kirja oli mainio tapa tutustua tähän itselleni nimeltä tuttuun mutta muuten varsin outoon uskontoon. Kirjan taustalla ovat vaimeina Intian vapauspyrkimykset, ja brittivalta näkyy siinä englantilaisina poliisijohtajina sekä Perveenin Oxfordin aikaisessa ystävässä, Alice Hobson-Jonesissa, brittihallinnossa työskentelevän Sir Davidin kapinallisessa matematiikkaa opiskelleessa lesbotyttäressä, joka tulee kirjan alussa Bombayhin. Pidän varsinkin nykyään dekkareista, joissa päähuomio on tunnelmassa, ajankuvassa tai ympäristössä ja ihmissuhteissa eikä niinkään murhan selvittelyssä. Massey tuntuu tehneen kirjaa varten valtavasti taustatyötä, mutta tämä tulee esille mukavasti juonen ohessa, kirjan henkilöiden käytöksessä ja kirjan tapahtumissa, ei erillisinä selityksinä.

Pidin myös Perveenistä (nimi tarkoittaa tähteä). Hänen hahmonsa perustuu Intian ensimmäiseen naisasianajajaan, Cornelia Sorabjihin (1866-1954, eli hän syntyi aika paljon ennen Perveeniä). Kuten Rei Shimura, Perveen on ystävällinen, huomaavainen ja kohtelias, mutta myös jämpti ja neuvokas ja osaa pitää puolensa, mikä on naisjuristille usein tarpeen. Naisena olon hankaluus tuona aikana tulee usein esiin: Intiassa erikoisluvalla lakia opiskellessaan Perveen on usein joutunut miespuolisten opiskelutovereiden kiusanteon ja häirinnän kohteeksi, ja opettajatkin ovat tehneet hänen opiskelunsa vaikeaksi. Kirjassa kerrotaan kammottavasta uskonnollisesti puhdasoppisten ja vanhanaikaisten parsien tavasta eristää naiset pieneen vankikopperoa muistuttavaan huoneeseen kuukautisten ajaksi. (Tällaista tehdään tietääkseni järkyttävästi vieläkin jossain päin maailmaa (vaikkeivät kyseessä olekaan parsit).) Purdahissa elävien naisten täydellinen riippuvuus talouden miespuolisista, kodin ulkopuolisia asioita hoitavista jäsenistä ilmenee hyvin. Tuonaikaiset naisille asetetut rajoitukset näkyvät myös ihan arkielämässä ja liikkumisessa kodin ulkopuolella.

Toisaalta Perveenin perheessä ei harrasteta tuollaista kuukautisten aikaista eristämistä, ja omien vanhempiensa vanhoillisuudesta huolimatta juuri Perveenin isä on halunnut tyttärestään itselleen työtoverin lakitoimistoonsa, on kannustanut häntä opiskelemaan ja on käyttänyt paljon rahaa hänen opiskelujensa rahoittamiseksi. Kun Perveenin äiti löysi hänet keittiöstä tekemästä ruokaa palvelijan kanssa 13-vuotiaana, tämä käski hänen palata lukemaan latinaa, koska aina löytyisi joku, joka voisi tehdä hänelle ruokaa, mutta kukaan ei koskaan voisi opiskella hänen puolestaan. Ehkä tämä tapahtuma on peräisin Cornelia Sorabjin lapsuudesta? Kirja oli viihdyttävä ja sitä oli mukava lukea, ja kiinnostus säilyi näin paksussakin kirjassa loppuun asti. Kirjan lopussa on sanasto kirjassa käytetyistä vierasperäisistä sanoista, jonka huomasin vasta kirjan luettuani, mutta ilman sitäkin sanojen merkitys selvisi yleensä hyvin tekstiyhteydestä.

Minua häiritsi käännöksessä jonkin verran se, että lähes kaikki kirjan henkilöt sinuttelivat toisiaan (siinä teititeltiin ehkä yhtä ihmistä). Ehkä kääntäjä on tahtonut tällä tavalla tehdä kirjan kielenkäytön suomalaiselle lukijalle tutummaksi, mutta minusta tuntuu mahdottomalta ajatella, että kohtelias Perveen olisi 1920-luvulla sinutellut heti tavatessaan esimerkiksi itselleen tuntemattomia leskiä, Sir Davidiä tai ylemmyydentuntoista Lady Hobson-Jonesia. Muuten Maija Heikinheimon käännös oli oikein sujuva ja hyvä.

Yhdysvalloissa asuvan, Englannissa syntyneen ja Japanissa asuneen Sujata Masseyn isä on intialainen ja äiti saksalainen, joten ehkäpä tämäkin kirja sopii LauraKatarooman lukuhaasteeseen, jossa luetaan ei-valkoisten ja ei-miesten kirjoja, varsinkin kun kirja sijoittuu Intiaan.

Kirja on luettu myös ainakin Kirsin kirjanurkassa, Ruusun nimessä ja Donna Mobilen kirjoissa. Kirjan pauloissa -blogissa on ehditty lukea myös jatko-osa, Satapurin jalokivi.

Edit 5.8.20.

Sujata Massey: Murha Bombayssa. Perveen Mistry tutkii, 2019 (The Widows of Malabar Hill, 2018). Gummerus. Kääntäjä Maija Heikinheimo. Kannen kuvitus Anja Reponen. 460 sivua.

tiistai 28. heinäkuuta 2020

Lana F. Rakow and Cheris Kramarae (eds.): The Revolution in Words. Righting Women 1868-1871, 1990 - 1800-luvun naisenergiaa!


Pitäisitkö näitä naisia radikaaleina aktivisteina ja valtaapitävien väsymättöminä haastajina? Elizabeth Cady Stanton ja Susan B. Anthony olivat 1800-luvun amerikkalaisen naisliikkeen voimahahmoja, älykkäitä, sisukkaita, tarmokkaita, hauskoja, logiikallaan vakuuttavia ja peräänantamattomia naisia, jotka kyseenalaistivat miesten vallan ja etuoikeudet kaikilla rintamilla ja vaativat naisille äänioikeuden lisäksi yhtäläisiä oikeuksia miesten kanssa kaikilla muillakin aloilla.

Principle, not policy: justice, not favors. - Men, their rights and nothing more: women, their rights and nothing less. (The Revolutionin motto)

Kun puhutaan yhteiskunnallisista epäkohdista, kertomukset epäoikeudenmukaisuuksista herättävät kiukkua, surua, epäuskoa ja usein myös halua toimia asian parantamiseksi, mutta jos sorretun ryhmän jäsenet esitetään aina uhreina, tällaiset kertomukset aiheuttavat helposti myös lamaannusta: näitä ihmisiä ei enää näe aktiivisina, toimivina ihmisinä. Tarvitaan myös rohkaisevia esikuvia, kertomuksia positiivisesta toiminnasta, siitä, miten he itse ja muut ovat toimineet asioiden muuttamiseksi ja onnistuneet tässä. (Sama juttu ympäristönsuojelussa: ympäristön tuhoutumisesta kertovien tietojen lisäksi tarvitaan tietoja siitä, miten ympäristön huononeminen on onnistuttu pysäyttämään ja asioita on pystytty muuttamaan paremmiksi.)

The Revolution oli radikaali naisten oikeuksia ajava viikoittainen sanomalehti, jonka Stanton ja Anthony perustivat vuonna 1868. Se toimi heidän ajatustensa äänitorvena, mutta julkaisi myös muiden naisasiaihmisten kirjoituksia ja ympäri maata lähetettyjä naislukijoiden kirjeitä. Se antoi julkaisuväylän naisten näkökulmasta kirjoitetuille uutisille naisiin liittyvistä ongelmista ja epäkohdista, mutta myös voitoista, ja se kommentoi miesten lehdissä esiintyviä uutisia. Se ei kuitenkaan rajoittunut vain naisiin liittyviin asioihin tai äänioikeusvaatimuksiin, vaan lehdessä kirjoitettiin kaikesta maan ja taivaan välillä - työläisten oikeuksista, politiikasta, taloudesta, vapaakaupasta, uskonnosta, koulutuksesta ja sosiaalisesta elämästä. Ikävä kyllä lehti ilmestyi vain kolmen vuoden ajan, minkä jälkeen sen piti lopettaa rahavaikeuksien takia (tai se hiipui rahavaikeuksista ym. johtuneiden kahden omistajan ja päätoimittajan vaihdoksen takia), mutta ilmestyessään se oli merkittävä ja anteeksipyytelemätön naisten oikeuksien edistäjä ja oli varmaan henkireikä ja innostaja monille amerikkalaisille naisille.

"The Revolution" started for the express purpose of "meddling" with everything. It is our intention to turn the State, the Church and the Home inside out, and let the people see the utter rottenness of our political, religious and social life. (26-27)

Tähän kirjaan on koottu sitaatteja lehdestä sen ilmestymisajalta aiheen mukaan järjestettyinä. Äänioikeus oli tietysti yksi 1800-luvun naisasianaisten tavoitteista. Stanton ja Anthony vastustivat äänioikeuden myöntämistä mustille miehille, jos naiset eivät samalla saisi myös äänioikeutta, koska he pelkäsivät, että tässä tapauksessa naisten äänioikeuden saaminen viivästyisi paljon, ja huoli oli oikeutettu - naiset saivat Yhdysvalloissa äänioikeuden vasta vuonna 1920. (Mustat miehet saivat äänioikeuden vuonna 1870, mikä ei ihme kyllä automaattisesti tarkoittanut oikeutta äänestää, ainakaan 1900-luvulla. Silloin äänestämiseen vaadittiin äänestäjäksi rekisteröitymistä, mikä oli tehty mustille etelävaltioissa hyvin vaikeaksi vielä 1950-luvullakin, kuten Rosa Parksin elämäkerrasta voi lukea.). Muuten he puolustivat kuitenkin myös mustien oikeuksia: lehdessä julkaistiin myös afroamerikkalaisten naisten kirjoituksia, eräässä kirjoituksessa paennutta orjaa ja kansalaisoikeusaktivistia Frederick Douglassia sanottiin kuutta rasistista valkoista miestä älykkäämmäksi (173), ja lehdessä iloittiin tiedosta afroamerikkalaisen naisen, Sarah P. Remondin, opiskelemisesta lääkäriksi Italiassa (107, jotenkin aina hämmästyy sitä miten paljon myös menneisyydessä matkusteltiin).

To correspondents: Don't preach. Don't even exhort. Don't philosophize. Above all, don't sentimentalize. ... Give us facts and experience, in words, if you please, as hard as cannon-balls. (37)

Kirjan luvuissa käsitellään myös naisten työntekoa (Equal pay for equal work!), työläisnaisten oikeuksia, kaksinaismoralismia, prostituutiota, aborttia, miesten väkivaltaa naisia kohtaan kotona ja kaduilla, naisten vaatteita, muotia ja terveyttä (lääkäri Mary Edwards Walker käytti housuja ja joutui kerran pidätetyksi tämän takia), naisia sortavaa kielenkäyttöä ja sitä, että naisten oletettiin ottavan miehensä nimi naimisiinmenon jälkeen (mitä jotkut naisasianaiset, esimerkiksi Lucy Stone, eivät tehneet). Lehdessä kiellettiin miesten oikeus määritellä naiset ja heidän toimintansa ja määriteltiin ne itse, ja romutettiin täysin miesten väitteet siitä, että lapset jäisivät heitteille, jos naiset saisivat äänioikeuden.

Siinä vastattiin myös niille naisille, joiden mielestä heillä ja kaikilla muillakin naisilla jo oli kaikki oikeudet joita he tarvitsevat ja joiden mielestä äänestäminen olisi epänaisellista. (Nykyään kukaan nainen tuskin vastustaa äänioikeuttaan, vaikka 1800-luvulla myös naisissa oli äänioikeuden vastustajia.) Lehdessä kerrottiin naisten aktivismista ja tuettiin sitä, mikä oli tervetullutta, koska miesten lehdissä naisesitelmöitsijöitä ja muita näkyviä ja epäsovinnaisia naisia usein pilkattiin. Esimerkkeinä aktivismista naiset järjestivät joissakin paikoissa varjoäänestyksiä menemällä vaalipäivinä äänestämään, menivät neulomaan paikkakunnalle perustettuihin baareihin tai peliluoliin, mikä karkotti miesasiakkaat, antoivat ryhmänä vaimoaan hakkaavalle miehelle kunnon löylytyksen, perustivat (ei feministisen) naisten kerhon, Sorosiksen, johon miehet eivät päässeet, tai järjestivät "vaateuudistuspiknikkejä" (dress reform picnics, 154), joihin tuhannet ihmiset osallistuivat.

Tieto 1870-luvun feministisistä teatteriryhmistä, joissa ironisoitiin naisten oikeuksia vastustavia naisia, ei varmaan ehtinyt The Revolutioniin, mutta niistä kerrotaan kirjan alaviitteessä. The actors wore suits, hats and white gloves, or housedresses and aprons, or cheerleading outfits while chanting such slogans as Roses Not Raises; Father Knows Best; Brooms, Not Basketballs; Gold Rings, Not Gold Medals; I'd Rather Be Ironing; Pump Iron: Do His Shirts. (219)

Vallankumouksellisissa oli naisten lisäksi myös muutama mies. Protestanttinen pappi ja orjuuden vastustaja Parker Pillsbury toimi lehden alkuaikoina Stantonin kanssa päätoimittajana. Kirjassa on monia hänen naisten oikeuksia kaunopuheisesti puolustavia kirjoituksiaan. Häntä nimitettiin muissa lehdissä "Miss Pillsburyksi" tai "Mrs. Pillsburyksi".

Se, mitä ei odottaisi 1800-luvun naisasialiikkeeltä, on se, että tekstit ovat monesti hauskoja, ironisia ja satiirisia. Niiden argumentointi on loogista ja vakuuttavaa. Toisaalta kirja saa hyvälle tuulelle ja virkistää, koska sitä lukiessa huomaa, että myös menneisyydessä on ollut fiksuja, tarmokkaita ja rohkeita naisia, ei pelkästään passiivisia uhreja, ja lukijana nauttii siitä sisusta ja älystä, jolla lehden kirjoittajat käsittelevät naiskysymyksiä antamatta tuumaakaan periksi. Toisaalta ihmettelee turhautuneena sitä, että monet kirjan käsittelemistä asioista ovat edelleen ongelmia, 150 vuotta myöhemmin. On harmi, että kirjan tylsä (vaikka lehteä kunnioittava) kansi tai sen hankalasti ymmärrettävä nimi eivät juuri houkuttele tarttumaan kirjaan.

Yhdysvalloissa julkaistiin 1800-luvulla muitakin naisten oikeuksia käsitteleviä lehtiä, mutta The Revolution oli niistä radikaalein. Aiemmin julkaistuista lehdistä kerrotaan samassa Routledgen Women's Source Library -sarjan kirjassa The Radical Women's Press of the 1850s (toimittajat Ann Russo ja Cheris Kramarae), jota en ole lukenut.

Kuvat kirjasta.

Muutama lisäys 29.7.20, pieni muutos 31.7.20.

Lana F. Rakow and Cheris Kramarae (eds.): The Revolution in Words. Righting Women 1868-1871, 1990. Routledge, Women's Source Library. 258 tekstisivua. Lisäksi elämäkertaliite Women of The Revolution, 24 sivua, ja hakemisto.

sunnuntai 26. heinäkuuta 2020

Kaarlo Erho: Hasalan hovin haamu. 1-näytöksinen salapoliisi-ivailu, 1948

Kukapa voisi vastustaa näytelmässä genremääritelmää "salapoliisi-ivailu"? Minä en ainakaan, joten otin tämän näytelmän mukaan kirjaston varastosta.

Näytelmän esittämisen aikaan englantilaiset salapoliisikertomukset olivat lukijoille ilmeisesti jo hyvin tuttuja, koska juonessa hyödynnetään tätä. Entinen suutari, sotakeinotteluilla rikastunut nousukas Optius Hamsteri haluaa jäljitellä lukemiensa dekkareiden perusteella englantilaisten kartanonomistajien elämää ja siksi hän on myös palkannut Hasalan hoviinsa hovimestariksi Jaakko Kaartisen, entisen rengin. Näytelmän alussa Hamsteri huomaa, että kaikki hänen rahansa ja osakkeensa on varastettu kassaholvista, jolloin paikalle tulee juuri sopivasti Vilhelmi Kyttäri eli Tiikeri-Ville, yksityissalapoliisi. Juonessa on mukana myös ulvonnallaan ja satunnaisilla ilmestymisillään ihmisiä pelotteleva Hasalan hovin haamu, Hamsterin sisarenpoika Kalle Vilkas, emännöitsijä Manta Mukkonen ja Benito Alvardo Kakahotti, joka opettaa Hamsterille "hienoja kieliä".

KYTTÄRI. ... Huusin heti majatalon isännälle: 'Hei, isäntä, auto kuntoon heti!' Samalla ahdoin taskuihini kaikki tarvittavat välineet, vedin ulsterin niskaani ja juoksin majatalon edessä olevaan autoon. Kuljettajalle sanoin: 'Kymppi triksua, jos ajatte Hasalan hoviin kuin rasvattu salama!' 'Oooo keii!' sanoi kuljettaja lisäten häkää. Matkalla pohdin tapausta ja olin tyytyväinen siitä, että kerrankin saan tarjota apuani oikealle gentlemannille. ...

Kyttäri on suurennuslaseineen ja asuineen hyvin sherlockmainen, muttei silti taidoissaan: hän epäilee vuorollaan kaikkia, eikä tappelultakaan vältytä. Lopussa hän kuitenkin sananmukaisesti nuuskii roiston esiin. Näytelmään jäi minulle vähän epäselviä kohtia (kuka kutsui Kyttärin paikalle ja miksi?). Kyllähän tämä meni kevyenä farssina, mutta nykyään näytelmän ksenofobia Kakahottin suhteen häiritsee. Ehkäpä Benito-nimiset italialaiset eivät toisen maailmansodan jälkeen olleet kovin suosittuja, vaikka 1930-luvun alussa heitä saatettiin Suomessakin arvostaa (kuten Etelka hurjistuu -kirjasta voi huomata).

Kirjailija antaa alussa tarkat (4 sivua!) "Esitysohjeet seuranäyttelijöille" lavastuksesta sekä henkilöiden ulkonäöstä ja vaatetuksesta. Lavastuksessa voidaan tosin tarpeen mukaan joustaa resurssien mukaan. Nämä Kariston seuranäytelmät on ilmeisestikin tarkoitettu harrastajanäyttelijöille, sillä Erho sanoo esitysohjeiden lopussa näin: Jokaisen näyttelijän tulee osata osansa hyvin ulkoa, ja menojen ja tulojen pitää käydä sukkelaan, muutenkin on pidettävä yllä joustavuutta kaikessa lavalla liikkumisessa, niin näytelmästä muodostuu hupaisa ohjelman pääte minkälaiseen tilaisuuteen tahansa. Väliverho on esityksen päättyessä suljettava nopeasti.

Kaarlo Erho: Hasalan hovin haamu. 1-näytöksinen salapoliisi-ivailu, 1948. Kariston seuranäytelmiä, nro 493. 43 sivua.

lauantai 18. heinäkuuta 2020

Bertha von Suttner: Aseet pois! 1982/1889 (rauhannobelistit)

Osallistumiseni Tuijata-blogin emännöimään kirjablogien naistenviikkoon on hyvä aloittaa ensimmäisellä naispuolisella rauhannobelistilla. Olen joihinkin nykyisten rauhannobelistien elämäkertoihin aiemmin tutustuttuani päättänyt alkaa systemaattisesti käydä läpi rauhannobelisteihin liittyviä kirjoja palkinnon myöntämisestä alkaen. Idea on siis vähän sama kuin Tarukirja-blogin hienossa kirjallisuusnobelistien sarjassa, vaikka tutustuinkin tähän sarjaan vasta oman suunnitelmani jälkeen enkä ainakaan vielä ole päässyt nobelisti kuukaudessa -vauhtiin. Myös Jokken kirjanurkassa on luettu vaikuttava määrä kirjallisuusnobelisteja.

Kaikki rauhannobelistit eivät kiinnosta minua yhtä paljon, kaikista ei löydy kirjoja, ja palkituissa on mukana myös järjestöjä, joten joitakin vuosia jää välistä. Projekti on hyvä keino tutustua palkittujen lisäksi historiaan (aiemmissa palkituissa) ja tuntemattomampiin maihin (myöhemmissä palkituissa), ja suosittelen muillekin esimerkiksi tällä vuosituhannella palkittujen naisnobelistien (kenialaisen Wangari Maathain, pakistanilaisen Malala Yousafzain ja liberialaisen Leymah Gboween suomeksi, iranilaisen Shirin Ebadin englanniksi) kiinnostavia elämäkertoja.

Huhtikuussa kirjoitin vuoden 1901 ensimmäisen palkinnon toisesta saajasta, Punaisen Ristin perustajasta Henri Dunantista. Saman vuoden toisesta palkitusta, Parlamenttienvälisen liiton perustajasta, ranskalaisesta Frédéric Passysta ei löytynyt mitään kovin järkevää (kaksi ranskankielistä kirjaa 1800-luvun puolivälistä ja yksi ruotsinkielinen käännös vuodelta 1899) eikä mitään seuraavista palkituista, joten hyppäsin vuoteen 1905 ja itävaltaunkarilaiseen (eli Itävalta-Unkarin kansalaiseen) Bertha von Suttneriin (1843-1914), radikaaliin pasifistiin. Nimi oli minulle ennestään tuttu, koska hänet on ikuistettu Itävallan kahden euron kolikkoon ja postimerkkiin, ja muistelen lukeneeni juuri hänen ehdottaneen Alfred Nobelille rauhanpalkinnon lisäämistä Nobelin palkintoihin; Wikipediankin mukaan hän todennäköisesti vaikutti asiaan suuresti. Von Suttner toimi Nobelin sihteerinä Pariisissa viikon ajan vuonna 1876, ja kirjeenvaihdossa he olivat Nobelin kuolemaan asti vuonna 1896.

Aseet pois! on pasifistinen romaani, josta von Suttner halusi tehdä mahdollisimman kiinnostavan ja tunteisiin vetoavan saadakseen sille paljon lukijoita. Hän onnistuikin tässä, koska teos käännettiin pian useille kielille (suomeksi vuonna 1895), ja se vaikutti Irmeli Niemen esipuheen mukaan Saksassa ja Itävallassa rauhanliikkeen leviämiseen. Esipuheesta saa sellaisen vaikutelman, että kirja olisi hyvin sentimentaalinen ja epä-älyllinen, mutta kirjassa on yllättävänkin paljon myös pohdintaa, ja voisi ajatella, että von Suttner esitti monia kirjan ajatuksia esitelmissään ja lehtikirjoituksissaan. Hän perusti Itävaltaan pasifistiorganisaation vuonna 1891 ja toimitti kansainvälistä pasifistista julkaisua vuosina 1892-1899.

Bertha von Suttnerin elämä muistuttaa joiltakin osin romaanin minäkertojan ja sankarittaren, kreivitär Martha Althausin elämää. Molemmat olivat korkea-arvoisen upseerin tyttäriä ja syntyneet suunnilleen samaan aikaan. Molemmat olivat itävaltalaisia (von Suttnerinkin voi varmaan lukea itävaltalaiseksi, vaikka hän oli syntynyt Prahassa), ja molemmat tekivät aktiivista rauhantyötä miehensä kanssa. Marthan elämä poikkeaa kuitenkin monessa kohdassa von Suttnerin elämästä, joten omaelämäkerta kirja ei ole.

Romaania voi pitää Martha Althausin (ja Bertha von Suttnerin?) kehityskertomuksena sotilaita ja sodankäyntiä ihailevasta aatelistytöstä vakaumukselliseksi ja intohimoiseksi rauhanpuolustajaksi. Martha kasvaa maassa ja kulttuurissa, jossa sotaa ihannoidaan ehdoitta, kirjojen parissa, joissa sotilaat esitetään sankareina ja sotasankaruus kunniakkaimpana asiana, johon mies voi pyrkiä, ja sotilasperheessä, jonka isä kertoo jatkuvasti sankaritarinoita niistä sodista, joihin on nuorempana osallistunut, ja puolustaa ehdoitta sotia isänmaan kunnian ja hyvinvoinnin nimessä.

Kirjan taustana ovat Itävallan ja muiden maiden käymät sodat 1850-luvun lopusta 1870-luvun alkuun. Martha menee nuorena naimisiin rakastamansa husaarin Arnon kanssa, joka joutuu pian naimisiinmenon ja heidän lapsensa Rudolfin syntymän jälkeen lähtemään sotaan Ranskaa ja Sardiniaa vastaan ja kuolee (tämä ei ole spoileri, koska tämä tapahtuu jo kirjan alussa). Tämä saa Marthan epäilemään sodan mielekkyyttä ja tutkimaan historiaa ja yhteiskuntateorioita (häneen suuresti vaikuttanut englantilainen H.T. Buckle oli todellinen henkilö), mutta hän ei saa vastakaikua mistään, kunnes tapaa Fredrik Tillingin, joka vihaa sotaa huolimatta siitä, että on itsekin upseeri. Toisin kuin muut, hän ei ole valmis siloittelemaan sodan väkivaltaa korulauseilla. Martha tuntee löytäneensä hänessä sielunkumppanin, ja he menevät naimisiin ja ovat hyvin onnellisia, koska heidän avioliittonsa on kahden samoin ajattelevan, toisiaan rakastavan, mielipiteensä oman ajattelun kautta saavuttaneen ihmisen kumppanuutta. Itävalta ryhtyy kuitenkin taas sotaan Preussin puolella Tanskaa vastaan kiistassa Schlesvig-Holsteinin herruudesta, ja Fredrik joutuu lähtemään mukaan. Tämän sodan jälkeen seuraa sota entistä liittolaista Preussia vastaan. Kun Martha on 1870-luvun alussa Pariisissa, hän joutuu keskelle Preussin ja Ranskan välistä sotaa ja Pariisin piiritykseen - neljä sotaa alle 15 vuodessa!

Kirja kuvaa hyvin sitä, miten vaikeaa yksittäisen ihmisen oli nousta yleistä kansallista sotahurmosta vastaan - jos sota on "reipasta, iloista leikkiä", nuoret miehet unelmoivat sotilaan urasta ja nuoret naiset avioliitosta sotilaan kanssa ja sodan syttymisestä iloitaan yleisesti, sotaa vastaan puhuva on ilonpilaaja. Vaikka Marthalla on läheinen ja rakastava suhde isäänsä ja perheeseensä, hänen mielipiteensä sodasta on täysin vastakkainen hänen isänsä käsityksen kanssa. Asiaa ei auta se, että hän on nainen (vaikka tämä ei juuri näytäkään aiheuttavan Marthalle kirjassa ongelmia), mutta hänen isänsä paheksuu voimakkaasti myös Fredrikiä, joka uskaltaa sotilaana kritisoida sotaa.

Kirja tuo hyvin esiin sen, miten järjettömiä sodat ovat ja miten heikkoja ja epäloogisia niiden perusteeksi esitetyt argumentit ovat. Itävallan käymissä sodissa ei todellakaan tunnu olevan mitään järkeä, eikä myöskään Ranskan ja Preussin välisen sodan syissä. Nykyään nimenomaan Marthan esittämät sodanvastaiset ajatukset ja argumentit ovat järkeviä, ja ehkä tämä kirja edisti osaltaan kansainvälisiä liittoja ja myöhemmin Euroopan unionia (joka sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2012, ja vaikka sen palkitsemista on kritisoitu, 1800-luvun näkökannalta katsottuna palkinto oli ansaittu). Kirjassa toivotaan myös kansainvälisen tuomioistuimen perustamista.

- Mutta - huudahdin minä pannen käteni ristiin, - minkätähden, Herran nimessä, eivät kaikki sivistyneet valtakunnat Euroopassa tee liittoa? Sehän olisi varmaan kaikista yksinkertaisinta! -
          Herrat kohottivat olkapäitään, hymyilivät ylenkatseellisesti, eivätkä vastanneet minulle. Minä olin varmaankin jälleen tehnyt itseni syylliseksi johonkuhun niistä tyhmyyksistä, joita "naiset" tavallisesti lausuvat, kun he rohkenevat astua korkeamman valtiotiedon, heidän suvulleen luoksepääsemättömälle alalle. (132)

Henri Dunantin elämäkerrassa naiset muuten pitivät eräässä tilaisuudessa Dunantin alkuvaiheen ajatuksia Punaisesta Rististä järkevinä, kun seurueen miehet nauroivat niille.

Marthalla on varakkaana aatelisena ja rakastavan perheen jäsenenä itsellään turvattu asema, joten kirja ei ole henkilökohtaista kurjuuskuvausta (vaikka Martha saakin runsaan osansa sodan tragedioista). Siinä tuodaan kuitenkin esille kaikki se onnettomuus ja tuho, minkä sota saa aikaan: haavoittuneet, kuolleet, lesket, orvot, poikansa menettäneet äidit, poltetut kylät ja tuhotut viljavainiot, nälkä, kylmä, kodeistaan pakenemaan joutuneet ihmiset, hevoset, jotka on viety sotaan kuolemaan ja ruhjoutumaan ymmärtämättä miksi... Rauhansopimuksen jälkeenkin sota saattaa tuoda mukanaan koleran, joka tappaa sumeilematta niin lapsia kuin aikuisiakin ja saattaa tuhota kokonaisen perheen muutamassa päivässä (eräs kirjan henkilöistä kuoli koleraan kymmenessä tunnissa, monet muut päivässä).

Marthan isän mukaan sensuurin olisi pitänyt estää sotaa kielteisesti kuvaavan tositarinan julkaiseminen sanomalehdessä, jotta ihmiset eivät saisi sodasta kielteistä kuvaa. Kirjassa taas Martha matkustaa sotatoimialueelle taistelujen jälkeen etsimään Fredrikiä ja näkee mätäneviä ruumisröykkiöitä ja hirvittävästi silpoutuneita haavoittuneita, jotka rukoilevat vettä, mutta joita kukaan ei ehdi auttaa. Kirja poistaa tämän matkan kuvauksen ja Fredrikin sotaa kuvaavien kirjeiden kautta sodankäynnistä kaiken romanttisuuden ja ihannoinnin ja vie sen veriseen, mätänevään, haavojen täyttämään, julmaan todellisuuteen, poisammuttuihin alaleukoihin ja ulos pursuaviin sisälmyksiin.

Kirja on vahvan sodanvastaisuutensa lisäksi kiinnostava myös Marthan persoonan takia. Hän on monella tavalla "naisellinen" (esimerkiksi kulkiessaan taistelukentillä urhean sairaanhoitajan rouva Simonin kanssa hänestä ei järkytyksensä takia ole mitään hyötyä ja suuret järkytykset saavat hänet usein sairastumaan). Hän on myös ennakkoluuloton, tiedonhaluinen, tunteva ja rakastava ihminen, jolla on rohkeutta, itsenäisyyttä ja aloitekykyä nousta vastustamaan yhteiskunnassa yleisesti hyväksyttyä käsitystä lukemalla kirjoja, hankkimalla tietoa ja ajattelemalla omilla aivoillaan tunteisiinsa ja kokemuksiinsa perustuen. Hän on oikein virkistävä naiskuva 1800-luvun kirjallisuudessa (sen verran kuin olen sitä lukenut, eli en valtavan paljon): hän ei todellakaan ole kiinnostunut miehistä, vaatteista, koruista, tansseista, sisällöttömästä seurustelusta ja juhlinnasta (vertaa Gustave Flaubertin rouva Bovaryyn) eikä hän ole tyhjäpäinen vaan opiskelee uutta ja haluaa perustaa ajattelunsa faktoille ja hankkia laajasti tietoa eri asioista, ja hän haluaa miehensä kanssa toimia parantaakseen asioita.

Minun ympäristössäni oli useamman kuin yhden kerran tehty viittauksia siihen suuntaan, että minun pitäisi mennä naimisiin, mutta kaikissa niissä nuorissa herroissa, jotka ympäröivät minua ja sisariani, ei ollut yhtäkään, joka olisi tehnyt mitään syvällisempää vaikutusta minuun. Tunsin, että niiden ja minun välillä oli aita, jonka opiskeluni ja miete-elämäni niinä neljänä yksinäisenä [leskeys]vuotena oli muodostanut. Kaikilla noilla loistavilla nuorilla herroilla, joiden suurin harrastus oli urheilu, peli, tanssi, kurtiisi ja kunnianhimo, ei ollut vähintäkään käsitystä niistä asioista, joihin minun ajatukseni olivat kiintyneet ja joista minun henkeni oli saanut niin runsasta ravintoa. Tunsin, että jos sydämeni vielä kerran tuntisi rakkautta, tulisi rakkauteni esineen täydellisesti vastata minun vaatimuksiani. (46)

Mitenköhän paljon käsitystä 1800-luvun naisista on vääristänyt se, että useat tunnetuimmat 1800-luvun kirjat ovat miesten kirjoittamia? Miksei 1800-luvun kirjallisuudessa yleensä kuvata sellaisia aikanaan hyvin näkyviä naishahmoja kuten suffragetteja, orjuutta vastustaneita abolitionisteja tai vaikkapa Florence Nightingalen kaltaisia (tässä kirjassa sellainen oli rouva Simon) rohkeita, sisukkaita ja peräänantamattomia naisia, jotka auttoivat haavoittuneita kurjissa oloissa, vaan enimmäkseen vain naisia, joiden elämä määrittyy pelkästään suhteessa miehiin? Tai miksei kuvata lehtien päätoimittajia, journalisteja, liikenaisia, valokuvaajia, työläisiä, lääkäreitä, kirjailijoita, protestanttisia pappeja, latojia (kaikkia näitä oli 1800-luvulla) tai yleensä jossakin ammatissa toimivia naisia? Tämä pätee kyllä varmaan myös Brontën sisarusten kirjoihin, vaikka niissä onkin vahvoja naishahmoja. Kotiopettajattaren romaanissakaan Jane Eyren ammatti ei ollut kirjassa pääasia, vaan hänen suhteensa Rochesteriin, enkä toki toivo tätä hienoa klassikkoa toisenlaiseksi, mutta 1800-luvun kirjojen naisten toiminnan kuva on kovin kapea myös lukemissani naisten kirjoittamissa kirjoissa.

Näin nykynäkökulmasta 1800-luvun loppupuolen Itävalta-Unkarissa olisi varmasti löytynyt kritisoitavaa myös aatelisten asemasta yhteiskunnassa suhteessa muuhun kansaan ja siitä, että oli ylipäätään olemassa valtio nimeltä Itävalta-Unkari, johon kuului myös osia Tsekistä ja Puolasta. Näistä ei kirjassa puhuta mitään (voi olla, että von Suttner ei edes kyseenalaistanut näitä), mutta ei nipoteta. Samassa kirjassa ei voi puhua kaikista epäkohdista. Sodanvastaisena kirjana tämä on hyvä ja vaikuttava, ja on varmasti vaikuttanut paljon siihen, että on tajuttu, että sota on aina hirvittävää, tuhoisaa ja julmaa, ja että pitää aina pyrkiä rauhaan. (Se, että nyt tuntuu itsestään selvältä sanoa näin, kertoo, miten paljon on edetty kirjan kuvaamasta aikaisemmasta asenteesta sotaan.) Von Suttner on rauhanpalkintonsa ansainnut.

Kirjassa ei loppujen lopuksi tapahdu kovinkaan paljon, enkä voi sanoa, että se olisi imaissut minut ehdoitta mukaansa, mutta se oli kuitenkin helposti luettava, kiinnostava ja ajatuksia herättävä, ja henkilöt olivat sympaattisia. Kirjoitustyyli oli omalla tavallaan viehättävää, eikä kirja suurimmalta osaltaan ollut mitenkään rankkaa luettavaa. Jos on kiinnostunut 1800-luvun kirjallisuudesta ja elämästä, kirja kannattaa lukea juuri sen omintakeisen naiskuvan takia. Samoin teos kuuluu pasifismista ja sen historiasta kiinnostuneiden lukulistalle. Alli Nissisen käännös ilmeisesti vuodelta 1912 (tai ruotsista käännetty lyhennetty laitos vuodelta 1895?) sisältää useita vanhahtavia piirteitä, mikä ei kuitenkaan juuri haittaa lukemista, kun siihen tottuu.

Välistä pois jääneet rauhannobelistit:

1901
Frédéric Passy, Ranska, Parlamenttienvälisen liiton perustaja (Parlamenttienvälinen liitto perustettu 1888, toimii edelleen; Suomen ryhmä perustettu 1920. Eduskunnan tiedote: Suomen IPU-ryhmä täyttää sata vuotta. Englanninkielinen raportti IPU:n toiminnasta 130-vuotisen toiminnan kunniaksi.)

1902 (kaksi palkittua)
Élie Ducommun, Sveitsi, asemastaan Kansainvälisen Rauhantoimiston ensimmäisenä kunniapääsihteerinä (Kansainvälinen Rauhantoimisto toimii edelleen, perustettu 1891, sai Nobelin rauhanpalkinnon 1910)
Charles Albert Gobat, Sveitsi, Parlamenttienvälisen liiton ensimmäinen pääsihteeri

1903
William Randal Cremer, Iso-Britannia, Parlamenttienvälisen liiton perustaja

1904
Kansainvälisen oikeuden instituutti, Belgia, tavoitteestaan valtioiden välisenä sovitteluelimenä (perustettu 1873, toimii edelleen, ei käsittele erityisiä konflikteja, mutta esittää muutoksia kansainväliseen lainsäädäntöön ja antaa ohjeellisia päätöksiä)


Vaikka näiden alkuvaiheen palkittujen nimet ovat nykyään tuntemattomia, heidän perustamansa järjestöt toimivat yhä. Ainakin minulle yllätyksenä kaikkiaan neljä Yhdysvaltain presidenttiä on saanut Nobelin rauhanpalkinnon (vuosina 1906, 1919, 2002 ja 2009), mihin liittyy seuraava rauhannobelisti.


Pieniä lisäyksiä 20.7.20. ja 22.7.20.

Bertha von Suttner: Aseet pois!, 1982 (Die Waffen nieder!, 1889). Esipuhe Irmeli Niemi. Kannen piirros Seppo Polameri. 253 sivua.

tiistai 14. heinäkuuta 2020

Agapetus: Olenko minä tullut haaremiin? Kolminäytöksinen farssi, 1927


Maisterit Aili Viheroja (Laila Rihte) ja Martti Paavola (Unto Salminen).
Aili valistaa Marttia siitä, että pesemättömiin astioihin kertyy bakteeripesäkkeitä.

 Kuva: Finna

Myös näytelmistä löytyy kevyttä kesälukemista. Agapetus eli Yrjö Soini on (kuten Kersti Bergroth) vanhoja mökkituttavuuksiani. Komedia saa alkunsa kaupunkilaisasunnosta, jossa kolme eri-ikäistä miestä - insinööri Arvi, maisteri Martti ja sanomalehtimies Salomon - yrittää selvitä taloudenpidosta sen jälkeen kun palvelija on kaksi päivää sitten lähtenyt. Tämä käy poikamiehiltä hyvin huonosti, minkä takia he ovat ilmoittaneet lehdessä palvelijan paikasta. Huonon viestinnän takia miehet palkkaavat yhden kotiapulaisen sijasta kukin yhden palvelijan - Helvin, Ailin ja Mantan - ja tästä saavat alkunsa koko näytelmän kestävät väärinymmärrykset ja erehdykset. Juoneen liittyy myös vääriä identiteettejä, perintöongelmia ja rakastumisia.

Näytelmä on nopeatempoinen, hauska ja helppolukuinen kepeä hupailu. Miesten esitetään siinä olevan täysin kykenemättömiä taloudenpitoon ja taloudenhoidon olevan täysin luontaista naisille, mutta mielestäni näytelmän yhtenä pohjatekstinä on silti se, että tätä ei enää pidetty aivan sanomatta selvänä (ja lähes sadassa vuodessa on jo melkein päästy eroon tästä käsityksestä), tai ainakin ajateltiin naisten pystyvän muuhunkin. Näytelmä oli omana aikanaan varmaan hurjempi kuin miltä se nyt tuntuu; nykyajan perspektiivistä katsottuna ei luultavasti aivan ymmärrä, miten shokeeraavaa oli se, että poikamiesten asunnossa yöpyi naimattomia naisia, ja erikoista se, että yksi näytelmän naisista oli maisteri.

AILI. Ja sitten tämä miesten taloudenhoito on niin tuhlaavaista. Kaikkia tarveaineita käytetään paljon enemmän kuin on välttämätöntä. Ajatelkaa, mikä kansantaloudellinen tappio se olisi, jos kaikissa talouksissa elettäisiin niin säästämättä kuin mitä ruoanjätteet tuolla näyttävät. (Menee pesupöydän luo.) Katsokaa nyt: tuossa on tuhansia kalorioja käyttämättä!
MARTTI. (Peittelemättä hämmästystään.) Kylläpä te puhutte oppineesti! Se on meidän eilisen aamiaisen jätteitä.
AILI. Niin - konkreettisempaa todistusta siitä, että taloudenhoito kuuluu naisille, voi tuskin saada.
MARTTI. Konkr...! 

Näytelmä on ehkä tuttu televisiosta, koska se on filmattu kaksi kertaa (1932 ja 1938, Joel Rinne esitti molemmissa versioissa Arvia). Viides painos näytelmästä on otettu yli 30 vuotta ensiesityksen jälkeen ja kuvahausta päätellen sitä esitetään nykyäänkin, eli se on vedonnut suomalaisten huumorintajuun.

Kymmeniä kuvia vuoden 1938 elokuvasta löytyy Finnasta.

Agapetus: Olenko minä tullut haaremiin? Kolminäytöksinen farssi, 1958 (5. painos, alkuteos 1927). Otava. 135 sivua.

sunnuntai 12. heinäkuuta 2020

Fjodor Dostojevski: Idiootti (aiemmin luettu)

Omppu pohtii eräässä kirjoituksessaan sitä ongelmaa, että ei pidä kirjasta, josta "kuuluisi" pitää. Olen miettinyt jo pidemmän aikaa kirjoitusta Dostojevskin Idiootista, ja hänen postauksensa antoi minulle kimmokkeen siihen. Tuntuu, että suhtaudun kirjaan väärällä tavalla, mutta olen sitä mieltä, että jokaisella lukijalla on oikeus lukukokemukseensa, ja lukukokemukseni oli sen verran häiritsevä, että haluan kertoa siitä, vaikka lukemisesta on jo pitkä aika.

Tätini (toinen kuin Okri-täti, tämä täti on lukenut aikoinaan varmaan kaikki Dostojevskit) antoi minulle 5-10 vuotta sitten Idiootin ja käski lukea sen. Tein työtä käskettyä senkin takia, että ajattelin, että olisi hyvä sivistää itseään ja lukea jotain Dostojevskilta. Inhosin kirjaa, mutta luin sen silti läpi.

Näin pitkän ajan jälkeen en muista Rogozinista mitään. Ruhtinas Myskinistä muistan, että hän oli kirjassa koko ajan läsnä ja puhui kaikkien kanssa, mutta hän on muistikuvissani varsin piirteetön hahmo (mieleen on jäänyt hänen pitkä puheensa ortodoksisesta uskosta; en ole koskaan tajunnut erontekoa kristillisten kirkkokuntien välillä). Nastasja herätti minussa kahdenlaisia tunteita. Toisaalta minua suututti se tekopyhyys, jolla muut suhtautuivat häneen ja tuomitsivat hänet, vaikka hän ei muistaakseni ollut nuorena voinut vaikuttaa elämäänsä mitenkään. Toisaalta minua suututti Nastasja itse, koska hän ei tuntunut tekevän mitään elämänsä parantamiseksi silloinkaan, kun hänellä olisi ollut mahdollisuus tähän. (Voisi tietysti näin jälkeenpäin ajatellen olla mielenkiintoista pohtia, miksi Nastasja oli tällainen.)

Kaikkein vahvin muistikuvani kirjasta ja se, mikä sai minut todella inhoamaan sitä, on se, että siinä ei ollut yhtään todellista keskustelua, jossa ihmiset olisivat oikeasti kuunnelleet toisiaan ja reagoineet toistensa sanoihin sen sijaan että olisivat pitäneet monologeja muiden ihmisten seurassa. Kirja tuntui kahlaamiselta loputtoman autiomaan halki keskustelun keitaita etsien, mutta turhaan. On minullakin tietysti kokemusta ohipuhumisesta ja siitä, ettei tunnu ymmärtävän toista (sen takia keskustelut, joissa tuntee olevansa samalla aaltopituudella toisen kanssa, ovat niin ihania), mutta näin paksuun kirjaan olisi luullut mahtuvan edes joitakin kunnon keskusteluja. En ole varma, onko muistikuvani oikea - enkä aio lukea kirjaa uudestaan - mutta tällainen todella vahva jälkivaikutelma minulla oli siitä.

Ehkä se, että kirja sai minut suuttumaan ja herätti minussa näin voimakkaita tunteita, kertoo sen taitavuudesta ja kirjallisesta arvosta. Ehkä tartuin sivuseikkoihin ja luin kirjaa pinnallisesti, jos se syystä tai toisesta herätti minussa vastustusta alusta alkaen (vaikkapa siksi, että koin sen tädin takia kuitenkin pakkolukemiseksi). Olen lukenut blogikirjoituksia Idiootista, ja siinä on nähty syvällistä ihmiskuvausta, pohdintaa hyvän ihmisen läsnäolon vaikutuksista raadollisessa maailmassa, kiinnostavia teemoja, ja kirjaa on pidetty jopa hauskana. Ehkä minun olisi pitänyt lukea tämä lukupiirissä, jolloin olisin muiden kommenttien kautta nähnyt myös kirjan syvällisyyden ja ansiot ja ehkä jopa alkanut pitää siitä.

Idiootista on paljon bloggauksia. Esimerkiksi Kiiltomadosta saa käsityksen keskeisistä henkilöhahmoista.