lauantai 29. lokakuuta 2022

Salman Rushdie and Elizabeth West (eds.): Mirrorwork: 50 Years of Indian Writing, 1947-1997 (osa 1)

Kirjoitin jo aiemmin tämän intialaista kirjallisuutta esittelevän kirjan johdannosta, ja jatkan tässä bloggauksessa kirjan alkuosan teksteistä. Kirja alkaa vuodesta 1947, koska se on Intian itsenäistymisvuosi. Tässä kirjassa on siis otteita itsenäisyyden ensimmäisten 50 vuoden kirjallisuudesta, niin romaaneista, elämäkerroista kuin novelleistakin. Salman Rushdien ja toisen toimittajan Elizabeth Westin mielestä näytteet ovat parhaista tänä aikana kirjoitetuista intialaisista teksteistä. Otteet eivät useinkaan ole itsenäisiä novelleja, vaan katkelmia pidemmistä teoksista, mutta ne toimivat myös sellaisina oikein hyvin. Kirjassa on teoksia yhteensä 32 kirjailijalta, joista 12 on naisia, joten naisten asema intialaisessa kirjallisuudessa tuntuu olevan vahva, tai sitten kirjan toimittajilla on tavallista tasa-arvoisempi asenne. Monet kirjan kirjailijoista asuvat muualla kuin Intiassa.

Kirjan nimi Mirrorwork tarkoittaa kannessa kuvattua intialaista kirjontatapaa, jossa kankaaseen kirjotaan kiinni pieniä peilinpaloja (kansi on vähän tylsä, mutta näyttää hämärässä hienolta, kun "peilit" hohtavat); kirjallisuuteen liitettynä sana saa tietysti oman merkityksensä. Kirjoitan kirjan teksteistä kahdessa postauksessa, jottei kirjoituksesta tule toivottoman pitkä. Olen merkinnyt naiskirjailijat n-kirjaimella. Ainakin kirjan alkupuolella suurin osa teksteistä painottuu yksityisen ihmisen kokemuksiin, ei yhteiskunnalliseen kommentointiin. Poikkeuksiakin on, ja niissä käsitellään Intian itsenäistymistä sekä Intian historian traumoja, Intian väkivaltaista jakoa ja Indira Gandhin murhaa, eli valtiollisia asioita. Esimerkiksi tuloeroihin, köyhyyteen tai yhteiskunnalliseen epäoikeudenmukaisuuteen liittyvää kritiikkiä näissä teksteissä on hyvin vähän, toisin kuin vastikään lukemassani intialaisten 2000-luvun novellien kokoelmassa Aito huijaus.

* Jawaharlal Nehru: Tryst With Destiny. Intian ensimmäisen, pitkäaikaisen pääministerin puhe itsenäisyyspäivän aattona. (1889-1964, 2 s.)

* Nayantara Sahgal: With Pride and Prejudice. Ote Nehrun sisarentyttären muistelmateoksesta - kiinnostavaa ja elävää tekstiä. (n, 1927- , 20 s., ote kirjasta Prison and Chocolate Cake)

Saadat Hasan Manto: Toba Tek Singh. Novelli eriuskontoisten mielisairaalan asukkien vaihtamisesta toiseen maahan Intian ja Pakistanin erottamisen jälkeen; novelli kommentoi ymmärtääkseni maan jakamisen järjettömyyttä. Toba Tek Singh on erään mielisairaalan asukkaan syntymäpaikan nimi, josta on epäselvää, sijaitseeko se jaon jälkeen Intiassa vai Pakistanissa. (1912-1955, 7 s.)

G. V. Desani: All About H. Hatterr. Ilmeisesti Tristram Shandyn tapainen "omaelämäkerta", joka on hurjaa verbaalista ilotulitusta ja joka suuntaan poukkoilevaa assosiointia, mutta onnistuu silti kertomaan tarinan. En juuri pitänyt teoksen kertojahahmosta (ja jos aikoo viettää kokonaisen romaanin hänen omalaatuisen kertomistapansa kanssa, hänestä pitäisi pitää), mutta oli tämä silti vaikuttavaa tekstiä. It was a dam' fine day and the atmosphere, warm champagne sun, oh, absolutely belles-lettres! (1909-2000, 27 s.)

* Nirad C. Chaudhuri: My Birthplace. Elämäkertakirjan katkelma kertoo onnellisesta lapsuudesta pikkukylässä Itä-Bengalissa eli nykyisessä Bangladeshissa. Kirjoitus on yksityiskohtaista ja perusteellista - Chaudhury kuvaa oman elämänsä lisäksi paikkakunnan tapoja, elinkeinoja, uskomuksia ja luontoa - mutta silti tai ehkä juuri sen takia mielenkiintoista. (1897-1999, 20 s., ote kirjasta The Autobiography of an Unknown Indian)

* Kamala Markandaya: Hunger. Vaikuttava kuvaus viljelijäperheen taistelusta nälkää vastaan kuivuuden aikana. Minäkertojana on nainen. (n, 1924-2004, 15 s., ote kirjasta Nectar in a Sieve, joka on suomennettu nimellä Savimaja ja temppeli)

Mulk Raj Anand: The Liar. Lapsikertoja kertoo kylänsä uskomattomia tarinoita sepittävästä vanhasta miehestä, joka on eräällä matkallaan loukannut jalkansa ja on sen jälkeen masentunut, mutta piristyy päästessään jälleen kertomaan tarinaa. (1905-2004, 6 s.)

* R. K. Narayan: Fellow-Feeling. Ystävällinen Rajam Iyer nousee junassa toista matkustajaa häiritsevää kiusantekijää vastaan. Tämä uhkaa Iyeria väkivallalla, mutta Iyer voittaa hänet nokkeluudellaan. (1906-2001, 6 s. Narayanin kirjoja on suomennettu.)

Ved Mehta: Activities and Outings. Sokeainkoulussa opiskeleva poika kertoo koululaisten tekemistä retkistä ympäristöön. (1934-2021, 12 s., ote muistelmateoksesta Vedi. Ved Mehtan omaelämäkerta on suomennettu nimellä Kasvoista kasvoihin.)

Anita Desai: Games at Twilight. Pikkupojan näkökulmasta kerrottu tarina piiloleikistä, joka päättyy pojan itsetunnon kannalta surullisesti. Huomatuksi tuleminen on ihmisille tärkeää. (n, 1937- , 8 s. Desain novellikokoelma on suomennettu nimellä Hämärän leikkejä.)

* Ruth Prawer Jhabvala: In the Mountains. Kertomus Pritamista, naisesta, joka on sukunsa musta lammas, koska haluaa asua yksin vuorilla eikä välitä ulkonäöstään. Novellissa kerrotaan äidin ja muun suvun pakollisesta vuosittaisesta vierailusta, joka kuitenkin päättyy eri tavalla kuin yleensä. (n, 1927-2013, 18 s. Jhabvalan kirjoista on suomennettu ainakin Kuumuus ja kiihko.)

* Satyajit Ray: Big Bill. Fantasian puolelle keikahtava kertomus metsästä löytyvästä kummallisesta, isosta munasta, josta kuoriutuvan otuksen novellin hyvin mielikuvitukseton sankari ottaa lemmikikseen. (1921-1992, 15 s. Satyajit Ray on kuuluisa intialainen elokuvaohjaaja, mutta on näemmä myös julkaissut kaunokirjallisuutta.)

* Salman Rushdie: The Perforated Sheet. Olen jostain syystä ajatellut, etten pitäisi Rushdien kirjoista, mutta tästä katkelmasta pidin. Runsasta, rönsyilevää tekstiä, jossa minäkertoja kertoo kashmirilaisen lääkäri-isoisänsä tutustumisesta tulevaan vaimoonsa monien hoitokertojen yhteydessä pieni lakanan reiän läpi näkyvä kehonosa kerrallaan. (1947-, 18 s., ote romaanista Keskiyön lapset.)

* Padma Perera: Dr Salaam. Itävaltalainen juutalaispakolainen Dr Schlamm tutustuu keskiluokkaisella intialaisella asuinalueella asuviin naapureihinsa; novellin minäkertoja on toinen naapuriperheen teini-ikäisistä tytöistä. Kaunis yksittäisen ihmisen merkitystä korostava novelli ihmissuhteista, välittämisestä, yhteisöstä ja surusta. (n, ?, 20 s., kirjailijan koko nimi on Padma Perera Hejmadi.)

Upamanyu Chatterjee: The Assassination of Indira Gandhi. Epämiellyttävän tyhjäntoimittajaopiskelija Bunnyn vierailu perheensä luona Indira Gandhin murhan aikaan sekä hänen elämänsä muuttuminen ihan eri syistä. (1959-, 13 s.)

Rohinton Mistry: The Collectors. Eläinlääkäri-isä ei pidä karkeakäytöksisestä pojastaan, joka ei välitä kirjoista eikä koulunkäynnistä, mutta löytää perheen uuden asuinalueen naapurin pojasta, herkästä Jehangirista sukulaissielun, jolle voi esitellä rakasta harrastustaan, postimerkkeilyä. Asiat eivät kuitenkaan mene hyvin. (1952-, 24 s.)

Bapsi Sidhwa: Ranna's Story. Pienen pojan näkökulmasta nähty kertomus siitä, kun sikhit raiskasivat hänen muslimikylänsä tytöt ja naiset ja tappoivat pojat ja miehet; Ranna selviytyi hengissä vain koska häntä luultiin kuolleeksi ja koska hän pystyi pääsemään vakavasti loukkaantuneena turvaan pitkän vaelluksen jälkeen. Eleettömästi ja toteavasti kerrottu, mutta juuri sellaisena hyvin rankka ja julma teksti käsittämättömästä väkivallasta Intian jakautumisen aikaan vuonna 1947. Teksti oli hyvin kirjoitettu, mutta minulle liian rankka. (n, 1938-, 13 s., ote romaanista Ice-Candy-Man.)

I. Allan Sealy: The Trotter-Nama. Todella rasittava teksti 80-vuotiaasta lyhytkasvuisesta linnanisännästä, joka tekee pitkän ilmapallolennon vuonna 1799. Teksti eksyy koko ajan jaaritteleville ja minusta täysin turhille sivupoluille, on pitkä ja hajanainen, enkä saanut siitä tai sen henkilöistä oikein minkäänlaista otetta. (1951-, 34 s., ote samannimisestä romaanista The Trotter-Nama, joka on ilmeisesti jonkinlainen sukukronikka. Eräs Sealyn romaani on suomennettu nimellä Hotelli Everest: kalenteri.)

Salman Rushdie and Elizabeth West (eds.): Mirrorwork: 50 years of Indian Writing, 1947-1997. 1997. Henry Holt and Company. 544 tekstisivua.

perjantai 28. lokakuuta 2022

Adam Rutherford: Vastaväitteitä rasisteille. Ihmisrotujen historia, tiede ja todellisuus (How to Argue With a Racist, 2020)

Rasismi on paitsi julmaa, myös tyhmää. Siksi onkin hyvä, että brittiläinen geenitutkija Adam Rutherford kertoo kirjassaan syistä, miksi rasismia ei voi perustella tieteellisesti. Rutherfordilla itsellään on (muun muassa) intialaisia sukujuuria, joten hänellä on myös henkilökohtaisia kokemuksia rasismista. Kirjallaan hän haluaa antaa ihmisille välineitä ja tieteellisiä argumentteja käytettäväksi rasisteja vastaan.

Eräs esimerkki rasististen käsitysten höpsöydestä on se, että jotkut yhdysvaltalaiset uusnatsit ovat ladanneet nettiin videoita itsestään juomassa lehmänmaitoa tarkoituksenaan osoittaa kuuluvansa tietynlaiseen kansanryhmään - oletettavasti muita parempaan, vaikken ymmärräkään millä tavalla maidon juominen olisi erityinen sankariteko. Geenimutaatio, joka mahdollistaa laktoosin hajottamisen ja näin maidon juomisen, on kuitenkin eurooppalaisten lisäksi yleinen myös kazakeilla, etiopialaisilla, tutseilla ja khoisaneilla - eli maitoa juodessaan uusnatsit osoittavat kuuluvansa samaan ryhmään näiden ryhmien kanssa - sekä yleensäkin monilla sellaisilla seuduilla, joilla karjanhoito oli kauan tärkeä elinkeino (33-34).

Rutherford kertoo pitkähkön johdantoluvun jälkeen rasististen ajatusten ja teorioiden historiasta länsimaissa sekä tieteen yhteydestä rotuun liittyviin käsityksiin. Kirjassa käsitellään esimerkiksi ihmisten ABO-verityyppijärjestelmää, jossa minusta oli sivuseikkana kiinnostavaa, että myös vanhan maailman apinoilla ja gibboneilla on sama ABO-järjestelmä kuin ihmisillä (62). Itselleni jo tuttu tieto oli se, että suurin osa (noin 85 prosenttia) geneettisestä vaihtelusta on perinteisten "rotujen" sisällä, ei niiden välillä - vain 6 prosenttia liittyy rotuun (63). Geneettinen monimuotoisuus on suurinta Afrikassa: kaksi eri heimoihin kuuluvaa Etelä-Afrikan san-kansan jäsentä poikkeavat geeneiltään enemmän kuin britit, srilankalaiset tai maorit toisistaan (71). Geenit eivät liity ihonväriinkään mitenkään suoraviivaisesti (76).

Toisessa luvussa Rutherford käsittelee sitä arkiajattelulle hyvin hämmentävää seikkaa, että kun mennään tarpeeksi kauas menneisyyteen - eikä tarvitse mennä edes kovin kauas - tällöin eläneet ihmiset ovat olleet kaikkien nykyisin elävien ihmisten esivanhempia. Eurooppalaisilla tämä identtisten esivanhempien piste (IAP) on 900-luvulla, ja maailmanlaajuinen identtisten esivanhempien piste sijoittuu vain 3400 vuoden taakse: Jokainen nykyisin elävä polveutuu koko maailman väestöstä 1300-luvulla eaa. (86, 87) Esimerkiksi egyptiläinen 1300-luvulla eaa. elänyt faarao Tutankhamon on näin minun, mutta samalla myös polynesialaisten, Australian aboriginaalien, perulaisten, kanadalaisten ja kaikkien muidenkin nykyään elävien ihmisten esi-isä (olettaen että hänen sukulinjansa on jatkunut tähän asti). Kummallista, mutta uskotaan. Me ihmiset olemme siis kaikki sukua keskenämme, asummepa missä päin maailmaa tahansa tai näytämmepä miltä tahansa.

"Puhdasrotuisia" ihmisiä ei ole olemassakaan, koska ihmisyhteisöt ovat aina sekoittuneet keskenään, mikä on hyvä asia, koska se vähentää sisäsiittoisuutta. Geenit myös "laimenevat" paljon ajan myötä: nykyihminen ei ehkä ole geneettisesti enää mitään sukua 1700-luvun puolivälissä eläneelle esivanhemmalleen, koska hänellä on jäljellä vain tuhannesosa tämän geeneistä (98).

Kirjan kolmannessa ja neljännessä luvussa käsitellään ajatusta siitä, että mustat olisivat parempia juoksijoita ja yleensä urheilijoita kuin valkoiset, ja että valkoiset tai "kaukaasialaiset" olisivat älykkäämpiä kuin mustat (ja tyhmempiä kuin juutalaiset) ja osoitetaan nämä monien esimerkkien ja perustelujen avulla harhakäsityksiksi. Geenit toki vaikuttavat jonkin verran ihmisen kykyihin, mutta kykyihin vaikuttavat geenit ovat jakautuneet tasaisesti eri "rotujen" edustajien keskuuteen. Kykyjen kehittymisessä geenejä paljon tärkeämpiä asioita ovat kulttuuri, lapsena saatu kannustus, koulutus ja muut opiskelu- ja harrastusmahdollisuudet sekä myös hyvä ravinto ja terveydenhoito.

Oma esimerkki: jos tehdään älykkyystestit 15-vuotiaille, joista toiset ovat eläneet köyhyydessä virikkeettömässä ympäristössä, saaneet huonoa ravintoa pikkulapsesta saakka, sairastelleet huonon terveydenhoidon takia, eivät ole koskaan käyneet koulua eivätkä ole oppineet lukemaan tai ovat saaneet vain vähän ja heikkolaatuista opetusta, ja toisaalta sellaisille, jotka ovat kasvaneet hyvätuloisessa kodissa ja monenlaisia kulttuuripalveluita tarjoavassa yhteiskunnassa, saaneet paljon virikkeitä ja voineet harrastaa mieleisiään asioita, saaneet hyvää ruokaa ja terveydenhoitoa koko elämänsä ajan sekä saaneet laadukasta ja monipuolista opetusta tasa-arvoisissa kouluissa ja kannustusta opiskeluun vanhemmiltaan ja ympäristöltään, on ihan selvää kummat menestyvät ryhmänä älykkyystesteissä paremmin, täysin ihonväristä riippumatta. Ja joka tapauksessa kannattaa muistaa, että se, mistä älykkyystestin tulokset kertovat - en sano älykkyys, koska älykkyys on paljon tätä laajempi asia - on vain osa ihmisen persoonaa, ja se jättää ulkopuolelleen monta tärkeää luonteenpiirrettä ja kykyä.

Eli kirjan lopputulemana on se, että rotu on sosiaalinen luomus, sitä ei biologisesti ole olemassa. Jokaiseen ihmiseen pitää siis suhtautua yksilönä, ei jonkin epätieteellisen "rodun" edustajana. Kun tapaa erimaalaisia (ja eriuskontoisia) ihmisiä, huomaa, että nämä ovat keskenään monella tavalla erilaisia, kuten suomalaisetkin. Kirjan kieli on sujuvaa ja Veli-Pekka Ketolan käännös selkeä ja hyvin tehty. Vaikka kirjassa käsitellyt asiat ovat joskus hankalia, Rutherford on varmasti tehnyt paljon töitä saadakseen tekstistä ymmärrettävää ja on myös onnistunut siinä ihan hyvin. En ole millään tavalla aiheen asiantuntija (vaikka olinkin ainakin yhdessä kohdassa eri mieltä Rutherfordin kanssa, mutta melko sivuseikasta), mutta kirja tuntuu vakuuttavalta ja tieteelliseltä. Kirjaa voi siksi hyvin suositella niille, jotka ovat kiinnostuneita tieteen nykykäsityksestä "rotuun" liittyvästä genetiikasta.

Muita kirjoituksia on ainakin täällä: Kirjallisuutta ja tutkimusta, Kirjavinkit, KU.fi.

Edit 28.10.22, 29.10.22, 2.11.22.

Adam Rutherford: Vastaväitteitä rasisteille. Ihmisrotujen historia, tiede ja todellisuus, 2021 (How to Argue With a Racist, 2020). Bazar. Suomennos: Veli-Pekka Ketola. Kannen tekijää ei mainittu. 190 tekstisivua.

keskiviikko 26. lokakuuta 2022

Elena Favilli ja Francesca Cavallo: Iltasatuja kapinallisille tytöille. 100 tarinaa ihmeellisistä naisista (2016)

Tämä kirja on niin tunnettu, että minäkin olin kuullut siitä ja halusin itse tutustua siihen. Tutustuminen kannatti, koska kirjan sataan naiselämäkertaan on koottu lyhyitä kuvauksia kiinnostavista naisista ympäri maailmaa eri aikakausilta. Kaikkia heitä yhdistää se, että he ovat tehneet asioita, jotka eivät ole olleet tyypillisiä naisille heidän aikanaan tai heidän kulttuurissaan, ja että he ovat olleet rohkeita, neuvokkaita, tiedonhaluisia, auttavaisia, itsenäisiä, älykkäitä, itsepäisiä, sisukkaita ja/tai sinnikkäitä. Ja myös kapinallisia, koska tekeminen toisin kuin mitä yhteisö (naisilta) odottaa vaatii kapinahenkeä, vanhojen totuuksien kyseenalaistamista ja rohkeutta.

Kirja oli kirjastossamme myös persian kielellä. Kansi on tehty hauskasti samalla tyylillä, mutta kauniilla arabialaisilla kirjaimilla.

Kirjassa ihastutti se, että siinä oli kaikenvärisiä ja kaikennäköisiä ihmisiä hyvin monesta maasta, myös yksi transseksuaalinen tyttö (korjaus: transsukupuolinen, ks. kommentti) - kerrankin kirja, joka tuntui sisällyttävän ihmiskäsitykseensä koko ihmiskunnan. Naiset edustivat myös hyvin erilaisia aloja: kirjailijoita, urheilijoita, tutkijoita, toimittajia, ihmisoikeusaktivisteja, purjehtijoita, vuorikiipeilijöitä, hallitsijoita, poliitikkoja, kirurgeja, lentäjiä, matemaatikkoja, malleja, merirosvoja, keksijöitä, taiteilijoita, laulajia, luonnonsuojelijoita... Tämän kirjan luettuaan tuli sellainen tunne, ettei ole mitään, mihin tytöt ja naiset eivät vaikeuksista huolimatta pystyisi, mikä oli varmasti italialaisten tekijöiden tarkoituskin. Ihmiset ja etenkin nuoret tarvitsevat esikuvia, ihmisiä jotka osoittavat että kannattaa yrittää ja että unelmien on mahdollista toteutua.

Osasta kirjan naisista olin kuullut aikaisemminkin, mutta monista en. Joistakin lukiessa ihmettelin, miksen ole koskaan kuullut heistä, koska heidän aikaansaannoksensa olivat hämmästyttäviä. Toisten ihailtavuudesta olin eri mieltä, esimerkiksi Margaret Thatcherista ja Katariina Suuresta - jälkimmäinen esimerkiksi teetti itselleen kullasta ja hopeasta valmistetun sekä noin 5000 timantilla, 75 helmellä ja suurella rubiinilla koristellun häikäisevän kruunun, mutta minusta Katariina Suuri olisi toiminut paljon paremman hallitsijan tavoin, jos hän olisi tämän henkilökohtaisen asusteen hankkimisen sijasta perustanut maahansa vaikkapa kouluja ja sairaaloita. Poliitikkojen ja varsinkin ei-demokraattisten maiden hallitsijoiden toimet ovat kuitenkin yleensäkin ristiriitaisia. Tällaiset henkilöt olivat myös vain pieni osa esitellyistä naisista, ja useimmat kirjan naisista tuntuivat hienoilta ihmisiltä. Ja sanoinko jo rohkeilta?

Sivun mittaiset elämäkerrat eivät tietenkään kerro läheskään koko totuutta kuvatusta naisesta (eikä negatiivisista luonteenpiirteistä tai kyseenalaisista toimista puhuta yleensä ollenkaan), mutta kirjoittajat ovat mielestäni kuitenkin hyvin onnistuneet antamaan pienessä tilassa käsityksen ihmisestä, hänen aikakaudestaan, hänen kohtaamistaan ongelmista ja hänen toiminnastaan. Elämäkerroista on myös onnistuttu muodostamaan tarinoita, joita on hauska lukea.

Kirja on suunnattu lapsille, ja monet sen kuvaukset alkavat sanoilla "olipa kerran", esimerkiksi "Olipa kerran Mary-niminen tyttö, joka pukeutui miten lystäsi..." Kirjassa esitellyistä naisista puhutaan heidän etunimillään ja naiset on myös aakkostettu etunimen, ei sukunimen mukaan, mikä tuo heidät henkilöinä lähelle lukijaa. Kronologian ja aihekategorisoinnin puute saa aikaan mukavaa sattumanvaraisuutta: ei koskaan tiedä, mistä seuraava tarina kertoo. Kirjan kieli on suhteellisen helppoa, muttei kuitenkaan tylsää tai liian yksinkertaista (hyvä kielenopiskelukirja, siksikin että tämä on käännetty hyvin monelle kielelle), ja suomentaja Maija Kauhanen on tehnyt oikein hyvää työtä. Jokaisesta kuvatusta naisesta on hieno koko sivun kuva. Kuvia ovat tehneet monet naistaiteilijat ympäri maailmaa, ja ne elävöittävät tekstiä ja antavat käsityksen esitellyn naisen aikakaudesta ja ympäristöstä. Kuvaan on lisäksi liitetty naiselta lainattu inspiroiva sitaatti. Kaiken kaikkiaan innostava, minusta hyvin kohderyhmälleen mutta myös muille sopiva kirja.

Useimmat kirjan kuvista - eli sellaiset, joissa nainen on kääntyneenä oikealle tai vasemmalle - ovat suomalaisessa ja persialaisessa versiossa toistensa peilikuvia, ja ihmettelin mistä se johtuu, kunnes ymmärsin että koska persian kieltä luetaan oikealta vasemmalle, kuviakin luetaan tai katsotaan persiankielisissä kirjoissa toisinpäin kuin meillä.

Minusta oli hienoa löytää tällainen tyttöjä ja naisia voimauttava ja heidän kyvyistään ja mahdollisuuksistaan kertova kirja myös persiaksi - vieläpä kuudentena painoksena, joten se on ilmeisesti ollut Iranissa suosittu. Olettaisin, että kirja on julkaistu Iranissa, mutta toivottavasti se on löytänyt ja löytää tiensä myös Afganistanissa asuvien naisten ja tyttöjen käsiin (Iranin kieli farsi ja monien afgaanien puhuma darin kieli ovat hyvin samankaltaisia kieliä, joten kieli ei tässä tuota ongelmia, vaikka monet muut asiat saattavatkin nykytilanteessa ikävä kyllä tuottaa).

Muita kirjoituksia esimerkiksi täällä: Lukujonossa, Kirjavinkit ja Amman lukuhetki (jossa lisää linkkejä). Mitä luimme kerran -blogissa kirjaan suhtaudutaan kriittisesti (mikä innosti lukijoita keskustelemaan, kirjoituksessa on 41 kommenttia, joita en nyt lukenut). Blogin kirjoittajan Lauran mielestä naiset nähdään siinä vain suhteessa miehiin ja miehiseen yhteiskuntaan ja korostetaan sitä, että vapaa toiminta on mahdollista vain poikkeusyksilöille, ei ihan joka ainoalle tytölle ja naiselle kuten asioiden pitäisi olla. Jossain mielessä ymmärrän tämän näkökannan - itsekin kirjoitin useasti näiden naisten rohkeudesta - mutta itse koin kirjan ihan eri tavalla. Minusta tässä kirjassa oli kyse naisista, ei miehistä. Juu, kirjan naiset elävät useimmiten yhteiskunnassa, jossa oletusarvona on mies, mutta silti kyse on naisten omista tunteista, toiveista, kyvyistä ja haluista, heidän omasta toiminnastaan, siitä että he uskovat yksilöinä ja naisina itseensä ja saavat siitä voimaa toimia. Mielestäni kirjan vaikutus on aivan Lauran kokemaa vaikutusta (sitä, että vain poikkeusyksilöillä on mahdollisuus tehdä mitä haluaa) päinvastainen, eli se, että jos olet nainen, pystyt mihin tahansa. (Yleisenä periaatteena, ei mennä nyt yhteiskunnallisten rakenteiden täysin todellisiin vaikutuksiin ihmisen mahdollisuuksiin ja toksisen positiivisuuden haitallisuuteen.)

Kirjan naiset ovat tehneet toimimisen helpommaksi muille naisille, he ovat normalisoineet naisten aktiivisuutta eri aloilla. Yhteiskunnissa, joissa naisia yhä väitetään älyltään tai muilta kyvyiltään heikommiksi kuin miehiä tai vähätellään muuten, tällaiset kirjat ovat hyvin tärkeitä. Ne ovat tärkeitä myös siksi, että naisten toiminnasta on ihan viime vuosikymmeniin saakka puhuttu länsimaissakin paljon vähemmän kuin miesten toiminnasta, ja siksi on mahtavaa, että kirjassa on nostettu historiasta esiin hyvin monenlaisia, usein tuntemattomia naisia. Tämä auttaa myös ymmärtämään naisten toiminnan monipuolisuuden ja runsauden - jos en ole koskaan kuullut monista näistä naisista, miten paljon onkaan sellaisia upeita ja sisukkaita nykyajan ja historian naisia, joista en ole myöskään koskaan kuullut? Ja kun he ovat taistelleet ja selvinneet monenlaisista vaikeuksista, miksen minäkin selviäisi omistani? Ainakin minun pitää yrittää.

Edit 27.10.22, 28.10.22 (lisätty blogilinkit ja kaksi loppukappaletta ym.), 29.10.22.

Elena Favilli ja Francesca Cavallo: Iltasatuja kapinallisille tytöille. 100 tarinaa ihmeellisistä naisista, 2018 (8. painos) (Good Night Stories for Rebel Girls, 2016). Kustantamo S&S. Suomentaja: Maija Kauhanen. Suomenkielisen ulkoasun toteutus: Sanna Mander. 212 sivua.

torstai 20. lokakuuta 2022

Alan Bennett: Epätavallinen lukija (The Uncommon Reader, 2007)

Tämä on kirja lukemisesta ja sen elämää muuttavasta vaikutuksesta sekä kuningattaresta. Kuningatar sattuu poikkeamaan kirjastoautoon, ja vaikka hänen sieltä lainaamansa Ivy Compton-Burnettin romaani onkin vähällä vieroittaa hänet lukemisesta kokonaan, toinen kirja vie hänet jo mukanaan, eikä sen jälkeen ole enää paluuta. Aikaisemmin hän on lukenut vain velvollisuudesta sen mitä on lukenut, mutta nyt kirjat viekoittelevat hänet maailmaansa, saavat hänet ennenkuulumattomasti myöhästelemään, ja jos ei aivan laiminlyömään velvollisuuksiaan niin välittämään niistä vähemmän kuin ennen. Tämä herättää hämmennystä, paheksumista ja huolta hänen yksityissihteerissään ja muissa häntä ympäröivissä hovin virkamiehissä, ja heidän on vaikea hyväksyä myös sitä, että kuningatar ylentää oppaakseen kirjojen maailmaan palatsin keittiöapulaisen, Normanin, jonka kirjamaku painottuu vahvasti homokirjailijoiden teoksiin. Kuningatar ahdistelee tapaamiaan ihmisiä kysymyksillä kirjoista, kehittyy koko ajan paremmaksi lukijaksi (minkä takia kirjan lopussa jo nauttii alun Ivy Compton-Burnettin teoksesta) sekä alkaa tehdä muistiinpanoja kirjoista - mikä taas johtaa uusiin asioihin.

Kirjassa on paljon pohdintaa lukemisesta, ja kirjojen ystävänä tietysti nautin siitä sen takia. Se on kuitenkin myös juonellinen, ja vaikka sen tapahtumat eivät ole dramaattisia, siinä on koko ajan hienovaraista tahtojen taistoa. Vaikka kukaan ei sano kuningattarelle suoraan vastaan, hän on ennenkaikkea julkisuuden henkilö, jonka odotetaan hoitavan velvollisuutensa moitteettomasti ja toimivan niin kuin odotetaan. Tähän asti hän on tehnytkin niin, mutta hänen lukemiseen hurahtamisensa tekee asioiden tavalliseen kulkuun särön. Kuningattaren luonne myös kehittyy kirjan edetessä - hän alkaa huomioida kanssaihmisensä eri tavalla kuin ennen ja alkaa kaivata elämäänsä asioita, joita ei ole ennen edes ajatellut. Hiljattain kuollut kuningatar Elisabet on helppo kuvitella kirjan älykkään, itsenäisen, mutkattoman ja sovinnaisessa ympäristössään epäsovinnaisen kuningattaren paikalle, mutta kirjan kuningatar on tietysti Bennettin luomus.

Bennettin kirja on älykäs, hillityn hauska ja helposti ja nopeasti luettava teos, mutta siinä on silti myös syvällisempi pohjavire. Se on tunnistettavan englantilainen kaikkine hierarkioineen, mutta tämä ei kuitenkaan haitannut lukemista. Myös yleissivistys kasvaa kirjaa lukiessa, kun googlailee itselleen tuntemattomia brittikirjailijoita.

Kirjan kansi on hieno, ja Heikki Salojärven käännös on oikein hyvä. Minua häiritsi siinä kuitenkin melko usein toistuva sana "tallimestarit", joka toi minulle lukiessa aina mieleen lannanhajuiset, reippaat ulkoilmaihmiset suitset käsissään ja saappaat jaloissaan, kun kysymys oli oikeasti hovin ilmeisesti korkea-arvoisista, korrektisti pukeutuvista ja hillitysti puhuvista virkamiehistä, jonkinlaisista kuningattaren assistenteista, ja ilmeisestikin myös melkoisista snobeista, eli mielikuvalleni täysin vastakkaisista henkilöistä. Vaikka "tallimestari" varmaan oli oikea vastine tälle englanninkieliselle ammattinimikkeelle, lukemistani olisi helpottanut sen kääntäminen jollakin kuvaavammalla termillä.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Kirjoihin kadonnut, Tarukirja, Koko lailla kirjallisesti, Yöpöydän kirjat, Yökyöpeli hapankorppu lukee, Korteneva, Kirjamielellä ja Kirjainten virrassa.

Alan Bennett: Epätavallinen lukija, 2008 (The Uncommon Reader, 2007). Basam Books. Suomennos: Heikki Salojärvi. Kansi: Ina Kallis. 115 sivua.

sunnuntai 16. lokakuuta 2022

Minna Huotilainen: Näin aivot oppivat, 2019

Minna Huotilainen on kasvatustieteen professori ja aivotutkija, ja tässä kirjassa hän kertoo, mitä tuoreimman tutkimuksen perusteella tiedetään siitä, miten aivot tai pikemminkin ihminen oppii. Toivoin saavani siitä näkökulmia omaan oppimiseeni, mutta kirja ei siinä vastannut odotuksiani, koska vaikka siinä puhutaankin jonkin verran eri-ikäisten ihmisten oppimistavoista, se on minusta suunnattu pääasiassa päiväkoti- ja peruskouluikäisten opettajille. Perusperiaatteet sopivat kuitenkin kaikkiin ihmisiin, ja hyvin kirjoitettua tuoretta tietoa oppimista käsittelevän aivotutkimuksen tuloksista oli mukava lukea.

Yleisiä periaatteita ja aivotutkimusmetodeja käsittelevän pitkän johdantoluvun jälkeen kirja on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäisessä käsitellään oppimisen työkaluja sekä liikunnan, ravinnon ja unen vaikutusta oppimiseen. Oppia ikä kaikki -osassa tarkastellaan oppimista eri ikäkausina vauvasta vanhukseen. Kolmas osa, Oppimisen alueita, on selkeimmin opettajille tarkoitettu, koska siinä käsitellään lukemisen, matematiikan, musiikin, kielten ja taito- ja taideaineiden oppimista. Oppimista ei kuitenkaan tapahdu pelkästään koulussa, ja Huotilainen puhuukin läpi kirjan esimerkiksi pikkulapsen luontaisesta tutkijanasenteesta ja innostuksesta ottaa selvää asioista ja tehdä erilaisia kokeita (tätä on esimerkiksi perunan muussaaminen sormien välissä, vaikka vanhemmat eivät aina osaakaan tällaista arvostaa). Jokaisen luvun lopussa on muutama Kokeile itse -tehtävä opettajalle, kasvattajalle tai vanhemmalle sekä oppijalle luvun tietojen soveltamiseksi käytäntöön.

Kirjasta jäi mieleen esimerkiksi se, että liikunta tehostaa oppimista (muiden hyötyjen lisäksi) - se vaikuttaa oppimiskykyyn, aivojen muistikeskusten kokoon, muistin toimintaan ja keskittymiskykyyn (284). Nörttiys tai hyvä koulumenestys ja liikuntaharrastukset eivät siis ole toisensa poissulkevia, vaan ennemmin toisiaan vahvistavia asioita. Huotilainen neuvookin tekemään pulpetin vieressä välillä vaikka pari kyykkyä, jos jokin tehtävä ei ota ratketakseen. Musiikin opiskelun ja harrastamisen on myös todistettu parantavan oppimistuloksia, ja Huotilaisen mielestä koulussa kaikille pitäisi tarjota mahdollisuus musiikin tekemiseen ja soittamiseen varallisuudesta riippumatta. Musiikissa ei myöskään ole kysymys synnynnäisistä lahjoista, vaan sitä oppii harjoittelemalla kuten kaikkia muitakin asioita.

Mielestäni kirjan loppuluku siitä, mihin ja miten oppimisen aivotutkimusta pitäisi käyttää ja mitä sen soveltamisessa pitää varoa, oli oikein mielenkiintoinen. Ei kannata esimerkiksi yleistää tutkimustuloksia liikaa tai asettaa vaikkapa musiikin ja taiteen harrastamista vastakkain. Hyvin tärkeää on muistaa, että aivot muovautuvat ja kehittyvät niitä käytettäessä, joten vaikka ne toimisivat tietyllä hetkellä jollakin tavalla epätyydyttävästi, tämä ei tarkoita sitä, että ne toimisivat samoin koko loppuelämän ajan.

Huotilainen kirjoittaa sujuvasti, innostuneesti ja optimistisesti. Jos oppimisessa on ongelmia, siitä ei kannata lannistua, vaan lähteä lapsen kohdalla selvittämään asiaa esimerkiksi koulupsykologin avulla. Kirja on helppotajuinen tietopaketti oppimisesta, ja se sopii opettajien lisäksi hyvin myös vanhemmille.

Onnellisuuspajassa ja Kirja Kirjoista -sivulla on pitkät kuvaukset kirjasta ja Varhaiskasvatuksen tietopalvelussa lyhyt kirjoitus. Liikkuva koulu -sivustolla kerrotaan kirjan liikuntaa käsittelevästä tutkimuksesta.

Minna Huotilainen: Näin aivot oppivat, 2019. PS-kustannus. Kansi: Janne Hiltunen. 287 tekstisivua.

perjantai 14. lokakuuta 2022

John Steinbeck: The Red Pony, 1994 (1938)

Olen joskus nuorena lukenut John Steinbeckin klassikkoromaanin Hiiriä ja ihmisiä, ja se on jäänyt mieleen vaikuttavana ja hyvin surullisena lukukokemuksena, ja muistaakseni pidin siitä. Tästä kirjasta en ollut ennen kuullut, vaikka tiedänkin monet Steinbeckin kirjat nimeltä, ja luulin sitä ohuutensa ja ulkoasunsa takia helppolukuiseksi, lyhennetyksi romaaniksi, mutta se olikin neljän alkuperäisessä muodossaan olevan novellin kokoelma. Niitä yhdistävät tapahtumapaikka ja henkilöt. Päähenkilö on 10-vuotias Jody, joka asuu Kalifornian Salinasissa (Steinbeckin syntymäkaupunki) syrjäisellä pienellä karjatilalla isänsä Carl Tiflinin, äitinsä ja tilan apumiehen Billy Buckin kanssa. Kirjan niminovellissa (tai ei, novellin nimi on The Gift, "Lahja", mutta juuri tässä novellissa kerrotaan punaisesta ponista) hän saa isältään omakseen ja ratsastukseen opetettavaksi halvalla ostetun sirkushevosen, jonka hän nimeää Gabilaniksi alueen vuorten mukaan, ja rakastaa tätä paljon.

Kirja oli minusta monella tavalla järkyttävä, vaikkei varmaan sillä tavalla kuin Steinbeck oli tarkoittanut. Useat kirjan ihmissuhteet (novelleissa oli yhteensä kuusi tärkeää henkilöä, joten ihmissuhteita ei ollut kovin paljon), varsinkin isän suhde Jodyyn, olivat tylyjä ja ankaria. Steinbeck mainitsee useammassakin kohdassa Carl Tiflinin olevan ankara kurinpitäjä, ja isä odottaa Jodyn tottelevan kyselemättä. Ensimmäisessä novellissa Jody on isänsä kotiin tullessa iloinen, kun tämän henki haisee brandyltä, koska isä saattoi juotuaan puhua hänelle ja jopa kertoa hänelle tarinoita nuoruudestaan (s. 6). Isä haluaa, että Jody kysyy häneltä luvan kaikkeen, mitä aikoo tehdä. Keittiössä työskentelevä ja ruokaa pöytään kantava äiti on Jodylle vähäpuheinen ja eleetön, ja hänen puheensa Jodylle on melkein pelkästään komentoja, kehotuksia ja moitteita, vaikka hän suhtautuukin Jodyyn lempeästi ja ymmärtäväisesti, kun tällä on todella vaikeaa. Inhimillisin henkilö kirjassa on kiltti, myötätuntoinen ja viisas Billy Buck, joka on myös loistava hevosmies ja puhuu ja selittää Jodylle asioita.

Jodystakaan ei voinut kirjassa todella pitää, koska vaikka hän oli tavallaan sympaattinen henkilö, hän suhtautui hevosia lukuun ottamatta eläimiin usein inhottavasti. Eläimiä pidettiin kirjassa monesti leikkikaluina ja kohteina, joihin voi purkaa pahaa oloa, niitä kohtaan ei tunnettu myötätuntoa. Hevosenkin totuttaminen ratsastajaan tuntui osaksi väkivaltaiselta. Kirjan esittelyssä sanotaan, että Jodyn viisaus ja ymmärrys lisääntyvät menetyksen myötä, mutta minusta Jody ei kirjassa muuttunut tai kehittynyt. Tai ensimmäisessä ja kolmannessa novellissa hän kyllä hoiti hevosenhoidon hyvin vastuullisesti ja suhtautui loppunovellissa isoisäänsä ymmärtäväisesti, mutta en nähnyt hänessä kuitenkaan muutosta kirjan kuluessa.

Kirjan asenteista kertoo myös se, että nuoruudessaan lännen valloittamisen sankariksi esitetty Jodyn isoisä kertoi neutraalin toteavasti tai jopa hyväksyvästi joukoista, jotka metsästivät intiaaneja, polttivat tiipiitä ja ampuivat lapsia (75). Kirjan maailmankuva oli Billy Buckin ja ehkä muistoissaan elävän isoisän hahmoja lukuun ottamatta hyvin hierarkkinen, karu ja masentava, eikä Steinbeck mielestäni ottanut tähän juurikaan etäisyyttä, hän oli kirjailijana hyvin neutraali. Tuntui myös, että Steinbeck teki juonenkehittelyssään hevostarinoista tarkoituksellisesti liian negatiivisia (näiden tarinoiden tragediat eivät olleet kovin todennäköisiä), niin että Jody joutuisi käymään läpi tosi vaikeita asioita.

Ensimmäisen novellin tärkeään juonenkäänteeseen liittyi se, että Gabilan-poni jäi ulos sateeseen Jodyn ollessa koulussa ja isän ja Billy Buckin poissa kotoa, ja ihmettelin miksei Jody pyytänyt kouluun lähtiessään kotona olevaa äitiään hakemaan Gabilania sateen sattuessa talliin tai miksei äiti tehnyt tätä oma-aloitteisesti. Oliko hevosten käsittely kategorisesti vain miesten tai poikien asia? Lisäksi kolmannessa tarinassa tapahtuu Jodyn elämään olennaisesti vaikuttava asia, mutta tästä ei puhuta neljännessä novellissa enää mitään.

Vaikken pitänyt kirjasta, sen kirjoitustyyli, kieli, tapahtumien vähäeleinen mutta havainnollinen esittämistapa ja luonnonkuvaukset olivat hienoja ja henkilöt mieleenjääviä ja uskottavan tuntuisia - Steinbeck oli taitava kirjoittaja.

Sheferijm kirjoittaa kirjasta filosofisesti ja ymmärtäväisesti, toisin kuin minä. Kuten hän sanoo, tämä ei ole nuoresta päähenkilöstään huolimatta lastenkirja. Kirjasta ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Kirjapöllö (bloggauksen lopussa on hyviä kysymyksiä), Lukijatar ja Elina. Heidän lukemansa kirja ei kuitenkaan ollut sama kuin minun lukemani, koska he puhuvat vain kolmesta Jody-tarinasta (ehkä näitä Jody-novelleja on enemmänkin, mikä selittäisi oman painokseni neljännen tarinan irrallisuuden) ja lisäksi suomalaiseen painokseen sisältyvistä muista novelleista.

Edit 15.10.22.

John Steinbeck: The Red Pony, 1994 (1938). Neljä novellia (The Gift, The Great Mountains, The Promise, The Leader of the People). Mammoth. Kannen tekijä kirjastotarran alla. 85 sivua.

keskiviikko 12. lokakuuta 2022

Katriina Järvinen ja Tuulikki Pietilä: Vapaa nainen törmää todellisuuteen. Tutkimusmatkoja tosielämään, 2010

Tämän kirjan kansikuva on hauska mutta aika harhaanjohtava, koska se saa ainakin minut odottamaan kevyttä puhetta esimerkiksi kauneudenhoidosta ja omasta hyvinvoinnista. Kirjassa ei ole kuitenkaan mitään tällaista, vaan se on kahden viisikymppisen antropologinaisen pohdintaa siitä, millaista on elää naisena Suomessa - erityisesti sellaisena naisena, joka oli lähtökohtaisesti vihdoin vapaa ja jolle nuorena sanottiin olevan mahdollista saada kaikki, tärkeimpänä hyvä työ ja ura, jolla voi edetä, vapaata seksiä ja aikanaan ihanteellinen kotitöihin osallistuva rakastava puoliso ja perhe. Mitä tapahtuu, kun tämä kulttuurinen tarina törmää todellisuuteen? Onko kaikki tosiaan mahdollista? Onko feminismi aina vapauttavaa? Voiko feministi leipoa pullaa ja olla kotiäiti? Kannattaako kulttuurista tarinaa aina uskoa ja yrittää elää sen mukaan?

Kirja ei ole ryppyotsaista tilastotietojen vyörytystä vaan hyvin helppolukuista tekstiä, mutta sen faktapohja on vahva. Järvinen ja Pietilä ovat molemmat tutkijoita, ja kirjasta saa paljon tietoa suomalaisesta yhteiskunnasta ja sen muutoksista naiseuden linssin läpi tarkasteltuna, naisena elämisen näkökannalta. Kirja on myös henkilökohtainen: se ei kerro aiheestaan ulkokohtaisesti, vaan vuoroluvuin kirjoittavat ystävykset kertovat molemmat paljon omasta elämästään, siitä mitä he nuorena toivoivat ja odottivat, miten elämä sitten lopulta meni, mitä he saivat ja mitä he eivät saaneet. Katriina Järvinen esimerkiksi kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan tiukassa helluntailaisyhteisössä ja tästä irtautumisesta. He tuovat kokemuksensa saumattomasti osaksi kirjan tekstiä ja peilaavat näin yleistä henkilökohtaiseen. Kirja ei kuitenkaan tunnu omaan napaan tuijottamiselta, vaan siinä on paljon yleispätevää tietoa, ja minusta tällainen kirjoitustapa toimi oikein hyvin, vaikken ollutkaan samaa mieltä kaikesta.

Kirjoittajat ovat myös haastatelleet kirjaan kahdeksaa erilaista naista: kirjailijoita Umayya Abu-Hannaa, Tiina Pystystä, Pirkko Saisiota ja Tuula-Liina Varista, psykoterapeutti Leena Klockarsia, tyttöjen elämää tutkinutta Sinikka Aapola-Karia, valtiotieteellisen tiedekunnan dekaania Liisa Laaksoa ja Teatterikorkeakoulun rehtoria Paula Tuovista. Kirjassa kerrotaan siis näin myös esimerkiksi siitä, millaisena alkujaan palestiinalaiselle naiselle näyttäytyi suomalainen vahvan naisen ihanne ja millaista naisena on käyttää valtaa, ja nämä haastateltavat tuovat kiinnostavia lisänäkökulmia kirjan tekstiin. Kirja oli mielestäni hyvä ja mielenkiintoinen senkin takia, että kirjoittajat kyseenalaistivat siinä joitakin totena pidettyjä asioita eivätkä ottaneet niitä annettuina, ja varmasti myös siksi että itse olen suunnilleen samanikäinen kuin kirjan kirjoittajat ja heidän kuvaamansa asiat olivat minulle siksi tuttuja. Nykyäänhän feminismi on melko erilaista kuin 80-luvulla, joten nuoremmat eivät ehkä samalla tavalla tunnista näitä asioita. Heillekin kirjassa varmaan kuitenkin riittäisi pohdittavaa, koska se kertoo menneiden vuosikymmenien lisäksi paljon nykypäivästä (kymmenisen vuotta sitten).

Margaret Pennyn muistikirjassa on kriittinen arvio kirjasta. Eero Suorsan akateemisessa kirjoituksessa Suorsa pitää Järvistä käsittääkseni vihamielisenä työväenluokalle, josta tämä on itse lähtöisin (minulle nousi Järvisen osuuksissa esiin helluntailaistausta paljon työväenluokkaisuutta vahvemmin). Myös Ilta-Sanomien jutussa kerrotaan kirjasta jonkin verran.

Edit 12.10.22.

Katriina Järvinen ja Tuulikki Pietilä: Vapaa nainen törmää todellisuuteen. Tutkimusmatkoja tosielämään, 2010. Kirjapaja. Kansi: Maria Appelberg. 242 sivua.

sunnuntai 9. lokakuuta 2022

Perinnöllisyystieteilijä Mary Lyon ja naisten X-kromosomit

Kun etsin lisätietoa 1800-luvun Mary Lyonista, Google tarjosi minulle ensimmäisissä hakutuloksissa tietoa 1900-luvun brittiläisestä geenitutkijasta Mary F. Lyonista (1925-2014). Yhdellä hänestä kertovalla artikkelilla on kiehtova nimi The Geneticist That Discovered That Women are (Cellular) Mosaics, "Geneetikko joka havaitsi, että naiset ovat (solutason) mosaiikkeja". Artikkelin lukeminen tutustutti minut geneettiseen prosessiin, josta en ole koskaan kuullutkaan, vaikka Lyon julkaisi hypoteesinsa jo vuonna 1961 ja vaikka luen tiedelehtiä aina silloin tällöin ja olen mielestäni jonkin verran kartalla tällaisista asioista. Tästä prosessista - suomeksi X-kromosomin inaktivaatio tai löytäjänsä mukaan lyonisaatio - ei myöskään ole Wikipedia-artikkelia, joten asia ei siitäkään päätellen ole (Suomessa) kovin hyvin tunnettu. Kaikki tietämisen arvoinen ei kuitenkaan löydy Wikipediasta, ja tämä prosessi on minusta niin hämmästyttävä, yllättävä ja jännittävä, että esittelen artikkelin pääkohdat tässä (luulisin ymmärtäneeni perusasiat, mutta artikkelissa esiteltyihin monimutkaisempiin geneettisiin mekanismeihin en jaksanut perehtyä). Jos biologia ja geenit kiinnostavat ja kouluopit ovat vielä muistissa, tämä kirjoituskin voi kiinnostaa (muuten ehkä ei). Linkkaamani englanninkielinen artikkeli on hyvin kirjoitettu.

Kuten tiedetään, naisilla on molemmilta vanhemmilta perityt kaksi X-kromosomia ja miehillä vain yksi äidiltä peritty X-kromosomi ja tätä paljon pienempi, isältä peritty Y-kromosomi. (Teorian sukupuolen kromosomaattisesta määräytymisestä muuten kehitti naistutkija Nettie Stevens vuonna 1905; samankaltaisen havainnon samoihin aikoihin tehnyt tutkija Edmund Wilson ei tehnyt havainnostaan yhtä täsmällistä ja pitkälle menevää johtopäätöstä.) Koulussa opitaan, että miehet ovat sen takia alttiimpia tietyille X-kromosomin muuntuneiden geenien kautta mahdollisesti välittyville perinnöllisille taudeille, kuten värisokeudelle tai hemofilialle eli verenvuototaudille, koska heillä on vain yksi sairauteen vaikuttava geeni ilman vastinparia, kun taas naiset sairastuvat tällaisiin tauteihin vain silloin, jos heillä on molemmissa X-kromosomeissa resessiivinen eli väistyvä sairausgeeni.

Nyt päästään siihen jännittävään osaan. Mary Lyonin hypoteesin mukaan naisten ja yleensä kaikkien nisäkäsnaaraiden kehossa molemmat X-kromosomit eivät toimi yhtä aikaa, vaan toinen niistä on inaktivoitunut eli lakannut toimimasta - mutta eri X-kromosomit eri soluissa. Lyonin hypoteesin mukaan tämä inaktivaatio tapahtuu jo muutaman tunnin päästä hedelmöityksestä, kun alkio on jo jakautunut, mutta satunnaisesti: puolessa soluista lakkaa toimimasta äidiltä peritty X-kromosomi, puolessa isältä peritty X-kromosomi. Nämä varhaisen alkion solujen erot siirtyvät sitten kaikkiin niistä peräisin oleviin soluihin, joten osassa naisen kehon soluista toimii isältä peritty X-kromosomi, osassa äidiltä peritty. Näin naarasnisäkkäiden eli siis myös ihmisnaisten voi sanoa olevan solumosaiikkeja.

Artikkelin mukaan Lyonin teorialle on vuosien kuluessa saatu paljon kokeellista vahvistusta, ja se on johtanut parempaan ymmärrykseen sekä genetiikan teoreettisista kysymyksistä että periytyvistä sairauksista. (En kirjoita tuosta teoriapuolesta, johon liittyvät Xistiksi ja Tsixiksi nimetyt X-kromosomin geenit, koska asia on mielestäni aika vaikeatajuinen enkä juurikaan ymmärtänyt sitä.)

X-kromosomin inaktivaation seuraukset ovat kuitenkin helpommin ymmärrettäviä. Tästä asiasta johtuu esimerkiksi se, että kolmiväriset, läikikkäät kissat ovat lähes aina naaraita (vain yksi kolmesta tuhannesta on uros, ja silloin uroksella on kromosomipoikkeama): tyttökissan toisessa X-kromosomissa on punaisen värin geeni, toisessa mustan värin, ja eri kissojen turkit ovat värittyneet eri tavoilla riippuen siitä, kumpi X-kromosomi on missäkin kehon kohdassa inaktivoitunut. (Tällaisen kissan mahdollinen kolmas väri eli valkoinen ei riipu X-kromosomin geeneistä.)

Lyonin teoria lisää myös ymmärrystä perinnöllisistä sairauksista. Verenvuototaudissa naisella saattaa olla toisessa X-kromosomissa sairausgeeni, toisessa normaali eli verta hyydyttävää proteiinia tuottava geeni. Vaikka naisen kehossa toimivista soluista vain puolet tuottaa tätä tarvittavaa hyytymisainetta, puoletkin riittää estämään hallitsemattoman verenvuodon, varsinkin kun hyytymisaine leviää veren mukana koko kehoon. Toisenlaisissa sairauksissa puolet taas ei riitä terveyteen: Rettin syndroomassa X-kromosomin eräässä geenissä tapahtunut mutaatio estää aivosoluja kehittymästä ja toimimasta oikein. Yhden sairausgeenin X-kromosomissaan perineet miehet tai kaksi sairausgeeniä perineet naiset eivät selviydy hengissä, mutta naisilla, joiden toisessa X-kromosomissa on normaali geeni ja toisessa sairausgeeni, on vaikea autismi, koska puolet mutta vain puolet heidän aivosoluistaan toimii normaalilla tavalla. Lyonin teoria selittää myös sen, miksi saman perheen eri naisjäsenissä jokin perinnöllinen sairaus saattaa ilmetä eri tavoin.

X-kromosomin inaktivaatioon liittyvä tutkimus jatkuu nykyäänkin. On esimerkiksi saatu selville, että inaktivaatio ei aina tapahdu hypoteesin mukaan sattumanvaraisesti, vaan joillakin naisilla se painottuu joko äidiltä tai isältä saatuun X-kromosomiin, tai että myös sukupuolihormonit saattavat ehkä vaikuttaa X-kromosomin geenien toimintaan ja inaktivaatioon.

Mary Lyon ehti saada teoriastaan paljon tunnustusta elinaikanaan, mutta hän ei kuitenkaan saanut lääketieteen Nobel-palkintoa, jonka hän olisi monen tutkijan mielestä ansainnut.

Bloggaukseni perustuu melkein kokonaan tuohon alussa linkitettyyn artikkeliin, jonka julkaisija on aika yllättävästi espanjalainen pankkijätti BBVA. Vaikka pankilta ei odottaisi luonnontieteellisiä artikkeleita, tämä kirjoitus tuntuu pätevältä, sen kirjoittaja Manuel Ruiz Rejón on genetiikan professori, ja hauilla "X-inactivation" ja "lyonization" saa nopeasti silmäillen lisävahvistusta sille, että sen tiedot pitävät paikkansa (ja edellisestä löytyy pitkä englanninkielinen Wikipedia-artikkelikin).

Minulle tuli mieleen tästä asiasta joitakin kysymyksiä. Naarasnisäkkään kehossa toimivat siis yhtä aikaa X-kromosomin sekä vallitsevat että väistyvät geenivariantit, puolet kumpaakin (siis jos X-kromosomeissa on sekä vallitseva että väistyvä alleeli). Voisiko myös joissakin muissa kromosomipareissa toimia samanlainen inaktivaatioprosessi (jota ei ole vielä huomattu), vai onko tällainen vain X-kromosomissa? Miksi tällainen prosessi on kehittynyt? Mitä evolutiivista hyötyä siitä on ollut? Voisi ehkä ajatella, että tämä olisi suhteellisen "turvallinen" tapa kokeilla muuntuneita geenejä. Geenimutaatiothan ovat yleensä haitallisia, mutta osasta voi kuitenkin olla hyötyä. Jos kehossa toimii yhtä aikaa normaali ja mutanttigeeni, haitallisen mutaation vaikutus lievenee, mutta jos mutaatio on hyödyllinen, sillä on mahdollisuus päästä vaikuttamaan edullisesti.

Edit 10.10.22, 29.10.22.

lauantai 8. lokakuuta 2022

Mary R. Parkman: Heroines of Service (1916)

Etsiessäni Jane Addamsin kirjoja Gutenbergistä löysin sieltä muun muassa tällaisen naiselämäkertakirjan. Kirjan nimi kuulosti mielestäni hieman huolestuttavalta, samoin se että Parkman sanoo esipuheessaan, että "todellisen naisen palvelutyö on aina 'naisellista'", ja että naisena hän antaa äidillistä huolenpitoa niin opettajana, sairaanhoitajana kuin vähäosaisia auttaessaankin. Krhm. Vaikka Parkman toisaalta kääntää tämän eduksi sanomalla, että vain naiset ovat pystyneet tekemään sellaisia asioita, joita kirjan naiset ovat tehneet, tämä kuulosti esipuheen perusteella kirjalta, jossa rajoitetaan naisten liikkuma-alaa vain "naisellisiin" asioihin ja katsotaan, että heidän tärkein tehtävänsä on auttaa ja palvella muita.

Onneksi aloin kuitenkin lukea kirjaa, koska se osoittautui oikein kiinnostavaksi sekä hauskasti ja elävästi kirjoitetuksi teokseksi tarmokkaista, kapinallisista, itsenäisistä ja raja-aitoja kaataneista naisista, jotka saivat elämässään paljon aikaan ja olivat usein pioneereja alallaan. Ja tosiaan auttoivat muita, mutta eivät oman identiteettinsä kustannuksella. Kirjan naiset olivat yleensä hyvin opinhaluisia ja kouluttautuivat esteistä huolimatta. Kirjan elämäkerroissa on paljon kiinnostavia tarinoita ja hauskoja yksityiskohtia. Elämäkertojen yleisilme on valoisa, vaikka Parkman kertookin myös naisten kohtaamista vaikeuksista. Monet näistä naisista tuntuvat olevan Yhdysvalloissa kohtalaisen tunnettuja nykyäänkin, kaikki eivät, mutta kaikki olivat joka tapauksessa tutustumisen arvoisia. Kirja on ehkä suunnattu nuorille, koska siinä kerrotaan paljon näiden naisten lapsuudesta ja nuoruudesta, mutta kirjoitustyyliltään se sopii hyvin aikuisillekin.

Tiedonhaluinen ja älykäs Mary Lyon (1797-1849) onnistui opiskelemaan pitkälle huolimatta siitä, että hänen lapsuudenkotinsa oli maatilalla, jossa pääpaino oli maatilan lukuisissa töissä, ei opiskelussa, ja Maryn koulunkäynti oli lapsena satunnaista. Hän valmistui opettajaksi ja alkuvaikeuksista huolimatta opetti onnellisena vuosikausia. Tyttöjen huonot opiskelumahdollisuudet alkoivat kuitenkin häiritä häntä yhä enemmän - joissakin kouluissa samaan huoneeseen oli ahdettu sata tyttöoppilasta ilman liitutauluja, karttapalloja, karttoja ja muita tarvikkeita - ja hän alkoi suunnitella naiscollegea, jossa olisi samat mahdollisuudet ja opintovaatimukset kuin miestenkin collegeissa. Lopulta hän onnistui keräämään tarpeeksi lahjoituksia Mount Holyoke -naiscollegen perustamiseen (uskomaton saavutus naiselta 1800-luvun alkupuolella!) ja ryhtyi itse opettamaan siellä.

Alice Freeman Palmer (1855-1902) oli samoin lähtöisin maatilalta, jossa ei ollut kovin paljon rahaa. Hänen isänsä opiskeli lääkäriksi sillä aikaa kun äiti hoiti lapsia ja maatilaa pikku Alicen avulla, ja kymmenvuotiaana Alice pääsi hyvään kouluun ja onnistui myöhemmin vakuuttamaan isänsä siitä, että myös hänen, ei vain Fred-veljen, pitää saada opiskella collegessa. Hän rahoitti opintonsa osaksi opettamalla, ja hänestä tuli vain 26-vuotiaana Wellesleyn naisten collegen johtaja. Kun hän kuuden vuoden päästä meni naimisiin professori George Herbert Palmerin kanssa, hän lopetti työnsä Wellesleyssä, mutta toimi kuitenkin sen jälkeenkin hyvin aktiivisesti erilaisissa koulutukseen liittyvissä tehtävissä.

Myös Parkman kertoo Clara Bartonista (1821-1912), Amerikan Punaisen Ristin perustajasta, josta löytyy toisesta elämäkerrasta kääntämäni teksti täältä.

Frances E. Willard (1839-1898) oli akateemisten vanhempien lapsi, mutta kun hänen isänsä terveys huononi, lääkäri neuvoi isää lähtemään uudisraivaajaksi länteen (nykyään hyvin erikoisen kuuloinen terveysneuvo). Frances eli Frank nautti luonnon läheisyydestä metsätilalla, ja kun hänen isänsä kielsi häntä ratsastamasta veljensä tapaan, Frank ratsasti lehmällä, minkä jälkeen isä antoi luvan hevosellakin ratsastamiseen. Frankilla oli paljon mielikuvitusta ja hän halusi kovasti kouluun, mikä lopulta onnistuikin. Hän pääsi myös naisten collegeen, jossa hän teki erilaisia tempauksia - hän esimerkiksi kiipesi kirkontorniin matematiikantunnin ajaksi - ja valmistui opettajaksi. Siskonsa ja isänsä kuoleman jälkeen hän matkusteli ystävänsä kanssa kaksi ja puoli vuotta Euroopassa, Syyriassa ja Egyptissä. Kotiin palattuaan hän löysi raittiusliikkeen ja hänestä tuli loppuelämänsä ajaksi tämän alkujaan hyvin väheksytyn liikkeen väsymätön esitaistelija.

Julia Ward Howe (1819-1910) oli rikkaan perheen lapsi, mutta eli lapsena ja nuorena hyvin rajoitettua elämää. Hän meni naimisiin sosiaalisen uudistajan, lääkäri Samuel Gridley Howen kanssa, joka oli oikein kiinnostavan tuntuinen henkilö ja oli ehtinyt saada jo paljon aikaan. Julia Ward Howella oli kirjallisia lahjoja ja hän oli myös julkaissut joitakin runoja. Merkittävin hänen runoistaan on kuitenkin sisällissodan aikana kirjoitettu "The Battle Hymn of the Republic", jonka sanat tulivat hänen mieleensä aivan itsestään hänen maatessaan eräänä aamuna sängyssään.

Anna Howard Shaw (1847-1919) oli todella hämmästyttävä nainen. Hän piti pikkutyttönä metsässä puheita oraville ja muille eläimille, kun hänellä oli harvinainen vapaahetki kaikista mahdollisista uudisrakennuksen töistä. Hänen epäkäytännöllinen ja tylyn tuntuinen isänsä moitti häntä ajan tuhlaamisesta kirjoihin, vaikka itse pitikin lukemisesta ja asioiden selittämisestä ystävilleen. Anna sanoi kuitenkin epäuskoiselle isälleen jonakin päivänä menevänsä collegeen. 15-vuotiaana hän alkoi opettaa lapsia ja pääsi sitten lukioon, jossa kannustava opettaja kehotti häntä pitämään puheen. Puhujalavalla Anna pyörtyi ensin jännityksestä, mutta virottuaan meni takaisin lavalle ja piti puheensa. Tämän jälkeen hänestä tuli sukunsa voimakkaasta vastustuksesta huolimatta metodistikirkon ensimmäinen(?) naissaarnaaja ja pappi, ja hän onnistui käymään myös collegen suurista rahavaikeuksista huolimatta. Hän valmistui lisäksi lääkäriksi lähes nelikymppisenä. Hän kiinnostui naisliikkeestä ja alkoi työskennellä naisten ja naisten äänioikeuden puolesta.

Mary Antin (1881-1949) oli syntynyt Venäjällä, mutta koska juutalaisia sorrettiin siellä monin tavoin eikä heillä ollut juuri mitään oikeuksia, hänen perheensä muutti Yhdysvaltoihin, jossa Mary nautti täysin sydämin vapaudesta perheen köyhyydestä huolimatta; hän rakasti Amerikkaa. Hänestä tuli kirjailija ja maahanmuuttajien oikeuksien puolustaja ja hän kirjoitti mm. elämäkerran The Promised Land.

Alice C. Fletcher (1838-1923) oli hyvin yllättävä tuttavuus. Sivistyneessä Uuden-Englannin kodissa kasvanut tyttö nautti lukemisesta ja pianonsoitosta, mutta hän rakasti myös ulkona olemista, luonnon läheisyyttä ja ulkoilmaelämää. Hän julkaisi tutkimuksia Yhdysvaltain historiasta ja esihistoriasta, mutta hän halusi oppia suoraan sellaisilta ihmisiltä, jotka elävät läheisessä yhteydessä luontoon, minkä takia hän eli vuosia dakota- ja omahaintiaanien parissa. Hän ystävystyi heidän kanssaan, oppi heidän kielensä ja oppi arvostamaan ja rakastamaan heitä. Hän pääsi näkemään heidät sellaisina kuin he ovat perheensä parissa, ja kertoi kirjoissaan myös muille lempeästä intiaanista, toisenlaisesta kuin millaisena tämä yleensä Amerikassa esitettiin. Hän keräsi intiaanien runoja, tarkkaili heidän tapojaan ja rituaalejaan ja onnistui myös tallentamaan heidän musiikkiaan (todella vaikea tehtävä). Hän inhosi sitä, että valkoiset riistivät intiaaneilta näiden maat, ja auttoi useita intiaaneja saamaan lailliset oikeudet maahansa. Luvussa mainittiin myös Helen Hunt Jackson, joka taisteli samoin intiaanien oikeuksien puolesta ja oli kirjoittanut esimerkiksi Amerikan alkuperäisasukkaita puolustavan teoksen The Century of Dishonor.

Skotlantilainen Mary Slessor (1848-1915) oli kotoisin köyhästä työläiskodista, jossa isä joi, ja hän työskenteli lapsesta asti kutojana pitäen joskus kirjaa kangaspuiden päällä niin että voisi lyhyinä taukohetkinään lukea. Hän piti pyhäkoulua ja onnistui rohkeudellaan käännyttämään jengiläisiä puolelleen. Hän luki lähetyssaarnaajien työstä Afrikassa, kuunteli vierailevien lähetyssaarnaajien kertomuksia ja haaveili itsekin samanlaisesta työstä. Tämä onnistuikin lopulta, ja hän matkusti Calabariin nykyisen Nigerian alueelle. Hän ei antanut vaikeuksien lannistaa itseään, ja saatuaan alueella aikaan hyviä tuloksia meni kauemmas sisämaahan ihmissyöjinä tunnetun heimon alueelle, vaikka kaikki varoittivat häntä matkan vaaroista, ja onnistui voittamaan myös siellä asuvat ihmiset puolelleen.
          Mielestäni varsinkin varhaisten lähetyssaarnaajien työhön on liittynyt paljon ongelmia ("meidän ajattelutapamme ja uskomme on parempi kuin teidän, tehkää niin kuin me sanomme, noudattakaa meidän tapojamme ja tehkää meille työtä" ja joskus jopa myös "antakaa meille maanne ja olkaa käytännössä orjiamme"). Slessor auttoi kuitenkin paikallisia ihmisiä kaikilla osaamillaan tavoilla, tutustui heihin, kuunteli heitä ja piti heistä. Hän adoptoi monia hylättyjä lapsia (kaksosina syntyneet jätettiin metsään kuolemaan) ja asettui rohkeasti vastustamaan väärinä pitämiään ja julmia käytäntöjä, mutta pyrki kuitenkin näkemään asiat paikallisten ihmisten näkökulmasta ja ymmärtämään, miksi he toimivat niin kuin toimivat. Tekstistä päätellen monet paikalliset ihmiset myös rakastivat häntä. Toisaalta hän suostutteli brittihallituksen lähettämään konsuleita niille alueille, joilla oli työskennellyt, ja valvomaan näitä seutuja aselaivojen kanssa, mikä nykynäkökulmasta on tietysti imperialismia.

Puolalainen Ranskassa elämänuransa tehnyt fysiikan ja kemian nobelisti Marie Sklodowska Curie (1867-1934) on niin tunnettu, että en kirjoita hänestä.

Rauhannobelisti Jane Addamsista (1860-1935) kirjoitin elokuussa.

Jos näihin ihmisiin tutustuminen kiinnostaa, kirjan tekstit ovat helppolukuisia ja mielestäni mielenkiintoisia ja hyvin kirjoitettuja, paljon kiehtovampia kuin tämän bloggauksen teksti, jossa on vain näiden elämäkertojen runko. Kirja löytyy Gutenbergistä netissä luettavaksi tai eri latausvaihtoehdoilla. Vaikka Gutenbergin marginaalista tarkistamani sivumäärä on suuri, sivut ovat todella lyhyitä eli kirja ei ole kovin pitkä. Bloggauksen kuva on Gutenbergistä (nimet ovat kansikuvassa osittain eri järjestyksessä kuin kirjan elämäkerrat).

Edit 8.10.22, 10.10.22.

Mary R[osetta] Parkman: Heroines of Service, 1921 (1916). The Century Co. 322 sivua. Gutenbergistä.

sunnuntai 2. lokakuuta 2022

Satu Itkonen: Selkoa nykytaiteesta, 2008

Löysin tämän kirjan kirjaston poistomyynnistä, ja hauskasta nimestä huolimatta huomasin vasta lukemisen aloitettuani, että se on selkokirja. Tämä oli ehkä hyvä asia, koska selkokirjasta tulee varsinkin tietokirjassa helposti mieleen lapsellinen, yksinkertainen ja näin ollen mielenkiinnoton teksti. Mutta vaikka selkoteksti onkin helpotettua ja esimerkiksi lauserakenteeltaan yksinkertaistettua kieltä, se ei silti ole ajatuksiltaan köyhää tai yksinkertaista tekstiä, vaan se voi käsitellä hyvinkin monimutkaisia ja hankalina pidettyjä asioita - kuten esimerkiksi tämä nykytaiteesta kertova kirja.

Kirja esittelee yli 30 taideteosta aukeama kerrallaan kuvan ja siihen liittyvän tekstin avulla. Kaikki kirjassa esiteltävät teokset kuuluvat nykytaiteen museon Kiasman kokoelmiin. Kirjaan valitut teokset ovat monipuolisia: isoista pieniin, installaatioista, esineteoksista ja performansseista maalauksiin ja valokuviin ja vuodesta 1969 vuoteen 2005, vaikka pääpaino onkin uudemmilla teoksilla. Kannen teos on Olli Lyytikäisen alle viiden sentin korkuinen esineteos Nimetön.

Alussa Itkonen kertoo nykytaiteesta yleensä ja joistakin siihen liittyvistä käsitteistä, minkä jälkeen hän siirtyy teosesittelyihin. Niissä hän kertoo esimerkiksi taiteilijasta tai kuvaa teosta, sen taustoja ja vastaanottoa sekä pohtii sen mahdollisia tulkintatapoja. Näin hän avaa nykytaiteilijoiden tapoja tehdä taidetta ja esittää asioita, ja samalla tulevat tutuiksi mm. sellaiset käsitteet kuin abstrakti taide, installaatio, kitsi ja käsitetaide, jotka selitetään tekstissä. Pidin Itkosen teosesittelyistä: hän ei tyrkytä omaa näkemystään muttei pitäydy vain teoksen neutraalissa ja tylsässä kuvaamisessa, vaan tarjoaa teokseen erilaisia lähestymistapoja ja innostaa syventymään siihen pidemmäksi aikaa.

Oikein hauska lisä kirjaan ovat lopun Pohdiskeltavaa-luvussa olevat kuhunkin teokseen liittyvät tehtävät, jotka innostavat lukijaa miettimään kuvatun teoksen merkitystä ja myös tekemään siitä oman versionsa - mainio tapa lähestyä nykytaidetta. Tehtäviä voi tehdä myös vaikkapa selkoryhmissä.

Kirja oli mielenkiintoinen, valaiseva ja teki suomalaista nykytaidetta ja -taiteilijoita tunnetuksi, ja minusta sitä voi suositella kaikille taiteesta kiinnostuneille. Selkoteksti tuntuu sopivan taidekirjaan oikein hyvin.

Osallistun tällä kirjoituksella Tuijatan loppuvuoden ajan kestävään selkokirjojen lukuhaasteeseen. Olen vuosi sitten kirjoittanut myös selkokielisestä Kalevalasta.

Edit 6.10.22.

Satu Itkonen: Selkoa nykytaiteesta, 2008. Kirjapaja. 84 sivua.