Jean-Claude Mourlevat: Jefferson (2018)

Tämä kirja on eräänlainen lasten dekkari, joka yhdistää lastenkirjan ja dekkarin genrepiirteitä joskus hämmentävällä tavalla. Sen päähenkilöitä ovat eläinhahmot - kohtelias, siisti, järjestyksestä pitävä ja huomaavainen siili Jefferson ja hänen ystävänsä, rempseä ja iloinen sika Gilbert - ja ihmiset ovat vain sivuosassa, mikä sijoittaa sen selkeästi lastenkirjallisuuteen. Kirjassa on paljon huumoria, mutta toisaalta se ei ole mitenkään kovin kevyt ja hilpeä, koska se on kertomus murhatutkimuksesta. Kirjassa on muutama yllättävän raakakin kohtaus - sen lopussa ihmisroisto esimerkiksi roikottaa Jeffersonia kylpyammeen yllä ja aikoo viiltää tältä kurkun auki - joita minun on vaikea sovittaa ajatukseen lastenkirjasta.

Eläinten maassa asuva Jefferson joutuu kirjan alussa syyttömänä epäillyksi kampaajansa, mäyrä Edgarin murhasta. Puhdistaakseen maineensa hänen täytyy rohkaista mielensä ja matkustaa Gilbertin kanssa seuramatkaturistin roolissa monien muiden eläinten seurassa bussilla ihmisten maahan. Jefferson ja Gilbert saavat ihmisten kaupungissa vähitellen selville tärkeitä asioita Edgarin menneisyydestä ja selvittävät samalla syyn tämän murhaan. He joutuvat tutkimuksen ohessa myös kohtaamaan sen, miten ihmiset kohtelevat eläimiä: eläinturistien kohtaama hienovarainen halveksunta ei ole mitään verrattuna siihen, että Gilbert joutuu viettämään painajaismaisen yön suuressa teurastamossa ja näkemään, miten ahdistuneet lehmät, siat ja lampaat johdatetaan kuolemaansa.

Kirja puolustaa siis eläinten oikeuksia, mikä on kunnioitettavaa ja hyvä asia, mutta jostain syystä en kuitenkaan oikein innostunut siitä. Ehkä siksi, etten pystynyt sijoittamaan sitä selkeästi lastenkirjaksi tai dekkariksi, ja ehkä ruotsin kieli myös hankaloitti lukemista jonkin verran. Kirjasta jäi kuitenkin elävästi mieleen Gilbertin ihmettely siitä, miksi ihmiset syövät lihaa, kun on olemassa niin paljon ihania hedelmiä, vihanneksia ja kasvisruokia. Gilbertin listaus sai minut tajuamaan, miten monia ja miten herkullisia ruokia kasviksista ja hedelmistä saa tehtyä ja että liharuoat ovat oikeastaan varsin tylsiä ja yksipuolisia niihin verrattuina. Taas yksi syy vähentää lihansyöntiä, kun umami-maunkin voi saada aikaan vaikkapa soijakastikkeella tai kaupan mausteella.

Ei siinä ole järkeä, hän mumisi ja Jefferson kuuli hänen äänensä kuin suodattimen läpi, he voivat syödä mitä vain haluavat: spagettia ja tomaattikastiketta, perunagratiinia, pitsoja, vadelmapiirakoita, perunatortillaa, saksanpähkinäkakkua, punaista linssikeittoa ja kookosmaitoa, pannukakkuja hillon kera, appelsiineja, päärynöitä, aprikooseja, voissa paistettuja herkkusieniä, tomaattisalaattia, voisarvia, tagliatellea peston kanssa, vaniljakiisseliä, mansikoita, meloneja, riisiä, perunasosetta, herneitä, kurpitsasosetta, hasselpähkinäsuklaata... mutta se ei riitä! (166-167)

Kirjan kansikuva ja sisällön mustavalkoiset kuvat ovat kauniita ja taidokkaita. Ranskalainen Jean-Claude Mourlevat on saanut arvostetun Astrid Lindgren Memorial Awardin eli ALMA-palkinnon vuonna 2021, joten saan tällä kirjalla osuman Kirjaimia-blogin Kirjallisuuspalkinto-lukuhaasteeseen.

Jean-Claude Mourlevat: Jefferson, 2021 (Jefferson, 2018). Lilla pirat förlaget. Ranskankielisestä alkuteoksesta ruotsiksi kääntänyt Marianne Tufvesson. Kannen kuva: Lisa d'Andrea. Kuvitus: Antoine Ronzon. 262 sivua.

Evelyn Attwood: Louis Pasteur (1954)

Ranskalaisen 1800-luvun tiedemiehen Louis Pasteurin (1822-1895) nimi on kaikille tuttu, jos ei muuten, niin ainakin termistä pastöroiminen eli maidon (ja muiden ruoka-aineiden) kuumentaminen pieneliöiden tuhoamiseksi. Pasteur teki elämänsä aikana mullistavia bakteriologisia tutkimuksia. Hän selvitti arvoituksellisten ja tappavien tautien syitä ja löysi näihin parannuskeinon sekä esimerkiksi syyn silkkimadon toukkia vaivanneeseen tautiin, millä oli suuri taloudellinen merkitys ranskalaisille silkinvalmistajille.

Evelyn Attwoodin kirjoittama elämäkerta on suunnattu englannin opiskelijoille, joten sen sanasto on jonkin verran tavallista helpompaa, muttei kuitenkaan liikaa. Kirjassa on välillä hieman opettavaisen tuntuisia lausahduksia, mikä johtunee sen todennäköisesti nuoresta kohderyhmästä.

Tämä ohuehko kirja on hyvin perinteinen elämäkerta: se kertoo Pasteurin elämän merkittävät tapahtumat lapsuudesta kuolemaan. Kirja on myös hyvin kritiikitön elämäkerta, koska se antaa Pasteurista kaikin puolin ihailtavan kuvan. Mutta Pasteur vaikuttaa älykkyytensä, tarmokkuutensa ja tunnollisuutensa lisäksi oikeasti olleen myös ystävällinen, myötätuntoinen, antelias ja vaatimaton ihminen, joka pyrki vilpittömästi auttamaan ihmisiä kykynsä mukaan, joten miksipä ei.

Pasteuria pidettiin koulussa aluksi melko hitaana, mutta hän pääsi kuitenkin opiskelemaan, vaikkei maaseudulla elävän nahanparkitsijan perheellä ollutkaan paljon rahaa. Pasteur piti myös tyttöjen opiskelua sekä naisia tärkeinä: eräässä kirjeessään hän pyysi äitiään antamaan siskonsa tehdä rauhassa koulutehtäviään ilman että tätä lähetettäisiin koko ajan asioille (15), hän tarjoutui opiskellessaan maksamaan siskonsa Josephinen koulutuksen antamalla opintojensa lisäksi yksityisopetusta, mistä hänen vanhempansa kuitenkin kieltäytyivät (17), ja hän oli päättänyt antaa tulevan perintönsä sisarilleen (33). Pasteur rakastui vaimoonsa Marie Laurentiin ensitapaamisella, ja avioliitto oli onnellinen (33-34). Vaimo ja tytär auttoivat häntä tarvittaessa hänen työssään.

Kuvaukset Pasteurin tutkimuksista, jotka usein muistuttivat salapoliisin työtä, ja joissa oli tieteellisten faktojen lisäksi kyse usein ihmisten hengestä ja elannosta, olivat kiinnostavia ja jopa jännittäviä. Pasteur todisti, että vastoin vuosituhantista käsitystä elämää ei synny tyhjästä (45-50), ratkaisi happamoituvan viinin arvoituksen (52-54), pelasti Ranskan silkinvalmistajat tuholta keksimällä tavan saada perhostoukat pysymään terveinä (55-65), auttoi oluen valmistajia ja kehitti samalla pastöroinnin (78-80), selvitti lampaan- ja karjankasvattajien elämää suuresti vaikeuttavan pernaruton syyn ja taudin monivaiheisen kulun ja pyrki samalla saamaan epäuskoiset lääkärit vakuuttumaan hygienian tärkeydestä sekä kehitti rokotteen pernaruttoa vastaan (85-110) sekä tutki vesikauhua eli rabiesta ja kehitti rokotteen myös tätä vastaan (123-140). Kaikkien näiden eri ilmiöiden taustalla olivat bakteerit, ja Pasteur selvitti niitä tutkiessaan samalla yleisiä bakteriologiaan liittyviä periaatteita. Vaikka Pasteurilla oli vastustajia ja hänen tutkimustuloksiaan myös epäiltiin, häntä arvostettiin paljon jo hänen elinaikanaan ja hän sai paljon tunnustusta työstään. Tämä ei ole ihmekään, koska hän auttoi todella monia ihmisiä.

Attwood on löytänyt hyvin tasapainon Pasteurin tieteellisen työn ja henkilökohtaisen elämän kuvauksen välillä, ja kirja oli sympaattista, elävää ja Pasteurin selvittäessä tautien syitä myös dekkarimaista luettavaa. Attwood kertoo käyttäneensä kirjansa lähteenä paljon Pasteurin vävyn René Vallery-Radot'n kirjaa Life of Louis Pasteur.

Albert Edelfeltin muotokuva Louis Pasteurista (1885).

Edit 7.7.24, 6.12.24 (lisätty kuva Edelfeltin maalauksesta).

Evelyn Attwood: Louis Pasteur, 1956 (1954). Longmans, Green and Co, sarja Lives of Achievement. Piirroskuvat: J. C. B. Knight. Ei kannen tekijän nimeä. 147 sivua + 7 sivun sanasto.

Aline Giono: Mon père. Contes des jours ordinaires, 1987 (Isäni. Kertomuksia tavallisista päivistä)

Tämä kirjailija Jean Gionon tyttären Aline Gionon eräänlainen muistelmakirja lapsuutensa päivistä ja hetkistä oli viehättävä, lämminhenkinen, sympaattinen, älykäs, lempeä, hyvin kirjoitettu ja - mitä en olisi odottanut - myös hauska. Kirjan nimestä huolimatta isä ei ole siinä pääosassa, vaan hän esiintyy siinä vain yhtenä, joskin tietysti tärkeänä, perheenjäsenä. Ranskalaisen kylän lähistöllä pikku talossa asuvaan eksentriseen kirjalijaperheeseen kuuluu isosisko Alinen lisäksi pikkusisko Sylvie, isä, äiti, noin satavuotias isoäiti, siamilaiskissa ja perheen luona ajoittain vieraileva taiteilijasetä Kakoun, lasten suosikki.

Kirja ei etene kronologisesti lapsuudesta nuoruuteen ja aikuisuuteen, vaan melkein kaikki muistot ovat siltä ajalta, kun Aline oli ehkä 9-12-vuotias. Kirja antaa perheen elämästä hyvin harmonisen ja pääpiirteissään onnellisen kuvan (mikä oli hauskaa, koska nykyromaaneissa lapsuus ja nuoruus tunnutaan monesti esitettävän rikkinäisenä, surullisena ja jopa traumaattisena), mutta harmonisuus syntyy siitä, että vaikka isä onkin perheen tähti, jota muut useimmiten hemmottelevat, myös lapset ja muut perheenjäsenet saavat rauhassa olla omia itsejään ja voivat tuoda julki myös negatiivisia tunteita. Aline esimerkiksi karkaa loukkaannuttuaan kotoa, lapset väittelevät energisesti isänsä kanssa, ja eräässä kohdassa molemmat sisarukset kieltäytyvät kategorisesti hakemasta jälleen kerran isän piippua yläkerrasta. Perheen äiti on yleensä enkelimäisen kärsivällinen, mutta hänkin on perheessä tärkeä ja hänelläkin on luonnetta ja omat mielipiteet - hän ei esimerkiksi toivo lahjaksi kauniita vaatteita tai koruja, vaan omaa taloa, "jossa voin tehdä mitä haluan" (149).

Äiti toivoi omaa taloa mm. siksi, että isän kirjat olivat valloittaneet koko talon ja tulvineet keittiöönkin asti. Oli hauska lukea ihmisestä, jonka sisustusperiaatteet olivat aika lailla samanlaiset kuin omani - kunhan kotona on kirjahyllyjä ja kirjoja, muu sisustus ei ole niin olennaista (vaikka itse kaipaan kyllä jotain muutakin, esimerkiksi huonekasveja).

Kirjan kertojanääni ei ole mitenkään korostetun lapsellinen, muttei myöskään aikuismainen, vaan löytää hyvin tasapainon näiden välillä. Kertojanääni on myös persoonallinen, itsepäinen ja hauska. Kirjan huumori syntyy toisaalta kuvattujen henkilöiden toiminnasta, ajoittain taas ristiriidasta kerrotun ja todellisuuden välillä. Kirjassa on esimerkiksi huvittava (mutta tähän liian pitkä) kuvaus siitä, miten Alinen ja tämän ystävän kanssa matkalla Skotlannissa oleva isä tulkitsee pienen vajan eteen sateessa syntyneen pitkän, tyhjäkatseisten ja liikkumattomien unissakävijäihmisten jonon mahdolliseksi jäänteeksi muinaisesta rituaalista, jolla pyritään esimerkiksi lopettamaan alituinen sade. Tarkkailijoiden jännittynyt odotus päättyy siihen, kun koju avataan ja jokainen jonottaja ostaa itselleen oman lehtensä ja lähtee taholleen. (142-143)

Jos haluaa lukea jotain ranskaksi, tätä kirjaa voi hyvin suositella myös aikuisille. Kielikään ei ollut turhan vaikeaa tai monimutkaista, vaikkei mitenkään lapsekastakaan.

Sadan vuoden lukuhaaste: 1980-luku.

Edit 7.8.23 (lisätty sadan vuoden lukuhaaste -kohta).

Aline Giono: Mon père. Contes des jours ordinaires, 1987 (1986). Collection folio junior. Kansikuva: Rozier-Gaudriault. Piirroskuvat: Willi Glasauer. 171 sivua.

Erik Orsenna: Dernières nouvelles des oiseaux, 2005

Ranskan harrastukseni vei minut erikoisemman lastenkirjan pariin (jonka juonen kerron tässä melkein kokonaan). Kirja kertoo seitsemästä pakkomielteisesti harrastukseensa (kaikilla eri asia) suhtautuvasta muutamasta eri Euroopan maasta kotoisin olevasta lapsesta tai nuoresta. He päätyvät kilpailun ja palkituksi tulemisen seurauksena pienelle saarelle meren keskelle pontevan pienen naisen, johtajatar Mme McLennanin kanssa, jonka pukeutumistyylistä ja olemuksesta minulle tuli mieleen islantilainen laulaja Björk, sekä tulkin ja entisen jalkapallovalmentajan Sir Alexin kanssa. Näillä kahdella aikuisella on kirjassa hyvin pieni rooli, silloinkin kun myrskyn seurauksena yhteydet muualle maailmaan katkeavat ja saarella olijoiden pitää keksiä keino päästä jotenkin pois saarelta.

Kirjassa on varmaan minimaalisin koskaan kohtaamani luonnekuvaus, tai sitä ei itse asiassa ole. Lapset (s. 25) eroavat vain harrastuksiltaan - esimerkiksi Javieria kiinnostavat portaat, Morwennaa siivet ja Victoriaa mekaniikka - ja koko ajan piti tarkistaa, mikä tietyn nimisen lapsen erikoisala nyt olikaan. Yhtä tai kahta sopuisampaa lasta lukuun ottamatta nuoret ovat aluksi ärhäköitä ja riitaisia, keskittyneitä vain omaan pakkomielteiseen kiinnostuksenkohteeseensa ja turhautuneita siihen, etteivät voi kunnolla kehittää sitä saaren oloissa. He eivät aluksi kommunikoi keskenään muuten kuin satunnaisesti riitelemällä.

Yhteyksien katketessa muuhun maailmaan tilanne kuitenkin muuttuu, ja vaikkei yhteiselo ole harmonista tämänkään jälkeen, lapset hyödyntävät jokainen omaa erityisosaamistaan ja kehittävät saarella olevista materiaaleista löyhänä yhteistyönä oman erikoisen lentokoneensa, jonka runkona ovat valaan luut. (Prosessin ollessa kesken saarelle tulee jonkinlainen sairaalalaiva, joka antaisi lapsille ja aikuisille mahdollisuuden päästä helposti pois saarelta, mutta lapset valitsevat saarelle jäämisen ja ongelman ratkaisemisen itse.) Vaikka jokainen pysyy omana hankalana itsenään, lapset oppivat kommunikoimaan, tekemään yhteistyötä ja lopulta myös viihtymään keskenään, heistä tulee kokonaisuus. Tähän liittyy myös se, että eri kielet lakkaavat vähitellen olemasta ongelma.

Kirja oli outo enkä nyt varsinaisesti ihastunut siihen (mihin vaikutti varmasti myös se, että ranskantaitoni ei ole erityisen hyvä), mutta oli se silti kiinnostava: Miten nuoret kehittävät keinon päästä pois saarelta? Miten he hyödyntävät erityistaitojaan? Miten he oppivat toimimaan yhdessä? Kirjassa oli aina välillä aforistisia lausahduksia, esimerkiksi yöllä näkee enemmän asioita, ja ajoittain tietynlaista runollisuutta, mikä johtui myös normaalin kerrontalogiikan ja kerrontatavan puutteesta. Myös kertojaääni muuttui vähitellen ja huomaamatta kaikkitietävästä kertojasta minämuotoon. Koska lapset olivat Euroopan eri maista, minulle tuli mieleen että teoksen voi nähdä myös vertauskuvana Euroopan unionista ja eurooppalaisten kansojen yhteistyöstä, joka on mahdollista, vaikka siinä voikin olla ongelmia. Tai ehkä kertomuksen tarkoituksena oli puolustaa lasten tai nuorten oikeutta olla sellaisia kuin ovat ja keskittyä asioihin, jotka heitä kiinnostavat, mutta siihen se oli kyllä turhan epärealistinen.

Kirjassa oli ihanan surrealistisia väläyksiä: Mme McLennanin panos saarelta pois pääsemiseen koostui ainoastaan siitä, että hän soitti pianoa ulkona ja antoi lapsille näin rohkeutta ja energiaa jatkaa (ja hän päätti myös jäädä saarelle sen jälkeen, kun ilmalaiva oli saatu valmiiksi ja lapset ja Sir Alex lähtivät). Ehkä hänen musiikkinsa, tai jokin muu asia, myös houkutteli paikalle kaikenlaisia lintuja eri puolilta maailmaa, mihin liittyy kirjan nimi (josta en ole ihan varma, mitä se tarkoittaa, ehkä Lintujen viimeisimpiä uutisia). Myös Santiago Morillan kuvitus oli jokseenkin psykedeelistä tai surrealistista. Kirjailija Erik Orsenna on kunnianarvoisan Ranskan akatemian jäsen, joten on hienoa, että hän on kirjoittanut myös lapsille.

Et Mme McLennan, notre directrice?
     Pendant ces jours fiévreux, quel fut son rôle?
     Je ne peux répondre qu'avec deux mots, qui semblent contradictoires : un rôle déterminant, un rôle indémontrable.
     Personne ne dira : elle a construit ce morceau-ci de l'avion ou ce morceau-là. Mais, sans elle, sans sa présence, sans son énergie qui, aux moments difficiles (ils furent nombreux), réveillait la nôtre, aurions-nous pu réussir? Rien n'est moins certain. (113)

Saaren asukit (Sir Alex jäi viereiselle sivulle). Mme McLennan on numero 9, mutta pystytkö päättelemään, kuka lapsista on hulluna portaisiin, siipiin, muuttamiseen, mekaniikkaan (etenkin renkaisiin), yhdistäviin asioihin (nauloihin, ruuveihin, liimaan...), laatikkoihin (varsinkin sylinterinmuotoisiin) sekä meteorologiaan ja pilvien piirtämiseen? Nuorten kiinnostus asiaansa on niin voimakas, että se on lyönyt vahvan leiman heidän ulkonäköönsäkin.

 

Helmet-haaste: esim. 26. Kirja, jonka lukeminen on sinulle haastavaa jostain syystä (ranskan kieli), 29. Kirjassa on minä-kertoja (kirjan loppupuolella), 31. Kirjan kansikuvassa on taivas tai kirjan nimessä on sana taivas,  42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa, 46. Kirjassa on epätavallinen mies tai poika (useampikin).

Edit 18.2.23.

Erik Orsenna: Dernières nouvelles des oiseaux, 2005. Éditions de Noyelles. Kuvitus: Santiago Morilla. 134 sivua.

Otteita Ferdinand Buissonin teoksesta

Tässä vielä joitakin kääntämiäni otteita rauhannobelisti Ferdinand Buissonin teoksesta Fritänkeri och liberal protestantism (1904). Katkelmat valaisevat mielestäni hyvin hänen ajattelutapaansa (ainakin sitä, miten olen sen ymmärtänyt) eli sitä, että ihmisen pitää suhtautua avoimesti eri ajattelutapoihin ja saada vapaasti ajatella itse ja muodostaa oma mielipiteensä, sekä sitä, että kaikkien uskontojen ytimessä on pyrkimys tehdä hyvää - Buisson oli sosiaalinen uudistaja ja piti tärkeänä yhteiskunnallisten olojen parantamista.

On useita syitä siihen, miksi niiden protestanttien, jotka ovat vapauttaneet itsensä kaikista kirkollisista siteistä, tulee ojentaa kätensä vapaa-ajattelijoille.

Tärkein näistä syistä on puhtaasti looginen, kuten olen yllä pyrkinyt osoittamaan.

Protestantismilla ei ole mitään merkitystä ihmiskunnan historiassa, ellei sitä ymmärretä ”ihmisoikeuksien julistuksena” uskonnon alalla eli sekä dogmin että kultin vastaisena, ja myöskin näistä molemmista elävien papillisuuden vastaisena.

Miten epäjohdonmukaista ja millainen sen omien periaatteiden rajoitus se sitten olisikaan, jos se täysin mielivaltaisesti asettaisi itselleen rajan vasemmalle, kiellon kulkea pidemmälle tähän suuntaan, a priori -kieltäytymisen tutkia, keskustella, epäillä ja, jos syytä on, kieltää jonkin asian paikkansapitävyys? Se merkitsisi paluuta klerikalismiin.

Klerikalismia ei mitata sen vankilan suuremmalla tai pienemmällä koolla, johon se sulkee ihmishengen, vaan sen merkitys on siinä, että se pitää tämän vankina. Olkoonpa ihminen katolinen, protestantti tai juutalainen, tulee hänestä klerikaalinen samassa silmänräpäyksessä kun hän taivuttaa järkensä ja omantuntonsa sellaisen ulkopuolisen viranomaisen alaiseksi, joka työntyy esiin ja jolle ihminen myöntää jumalallisen auktoriteetin. Jos ihminen tämän viranomaisen edessä luopuu oikeudesta itse tutkia ja päättää kysymyksistä, jotka liittyvät messuun tai Raamattuun, pyhän neitsyen taivaaseenastumiseen tai Kristuksen ylösnousemukseen, ihmetekoihin Vanhassa tai Uudessa testamentissa tai Lourdesissa ja la Salettessa, paavin erehtymättömyyteen tai Jumalan olemassaoloon henkilönä, ovat nämä vain aste-eroja eivätkä lajieroja. Jokainen, joka hyväksyy credon joko kahtenakymmenenä tai yhtenä kohtana, luopuu olemassaolosta vapaasti ajattelevana ihmisenä ollakseen uskonnollinen, eli ihminen, joka valmistaa meidät siihen, että hän tiettynä hetkenä lakkaa hyödyntämästä järkeään ja sen sijaan tukeutuu muilta vastaanotettuun totuuteen, jonka sisällystä hänen ei ole lupa tutkia.

Valitkaa siis, protestanttiset ystäväni! Jos Teillä on tämä salainen side, tai jos Te, vaikkei Teillä kehityksenne alussa vielä olekaan sitä, aiotte antaa myöhemmin sitoa itsenne sillä, älkää epäröikö; Te kuulutte kirkolle – roomalaiselle, kalvinistiselle, luterilaiselle tai jollekin muulle – palatkaa sen helmaan, Te olette uskonnollisia eikä teillä ole mitään saatavaa ei-uskonnollisilta ihmisiltä.

Mutta jos ette halua tällä tavalla avoimesti kieltää reformaation perusajatusta, jos ette halua itsellenne credoa tai katekismusta, paavia tai synodia, jos ette usko jonkin ihmisen tai jonkin kirjan erehtymättömyyteen, ette jonkin opin tai jonkin instituution muuttumattomuuteen, osoittakaa silloin myös rohkeutta ja kutsukaa itseänne oikealla nimellänne, sillä Te olette vapaa-ajattelijoita. Saatatte olla uskonnollisia vapaa-ajattelijoita. Vain katolisille korville nämä sanat ovat toistensa vastakohtia. Kuulutte aivan yksinkertaisesti siihen suureen seurakuntaan, jota Sainte-Beuve nimitti terveen järjen suureksi seurakunnaksi. Olkaa loogisia ja myöntäkää tämä! (s. 35-36)

On olemassa vain yksi uskonto, koskaan ei ole ollut olemassa enempää kuin yksi uskonto niiden kaikkien lukemattomien muotojen alla, jotka ovat toinen toisensa jälkeen vastanneet ihmissivilisaation eri ajanjaksoja. Tämä on hyvien uskonto. Tai jos halutaan mennä analyysissa jonkin verran pidemmälle, tämä on se uskonto, joka on ihmishengen pyrkimys täyttää omat tehtävänsä, tietää totuus, rakastaa kaunista, tehdä hyvää, joista viimeisen voidaan sanoa sisältävän molemmat muut. Tämä on ihmissielun ponnistus toteuttaa omaa lakiaan elääkseen normaalia elämäänsä ja saavuttaakseen luonnollisen tavoitteensa – uskonto, joka ei ole muuta kuin ihmisyyden spontaani vaisto ja toimeenpaneva voima, kun se täyttää oman tehtävänsä, uskonto jonka ihminen hakee oman sisimpänsä syvyyksistä ja jonka hän ajattelee tulevan itselleen taivaan korkeudesta, koska se kutsuu luokseen ja käskee suvereenilla auktoriteetilla, koska se tuntuu hänestä olevan maailmankaikkeuden korkein laki.

Ihminen tarvitsee pidemmän tai lyhyemmän ajan vapauttaakseen tämän uskonnon koko puhtaudessaan ja yksinkertaisuudessaan, tullakseen täysin tietoiseksi siitä, että se on hänen oman omatuntonsa ääni ja että koko sen majesteettisuus riippuu juuri siitä, että se on itse luonto, ihmisen oma luonto, kaikki sisimmäinen ja salaperäisin hänen olemuksessaan. (44)

Myöskin [protestanttinen periaate] sai minut myöhemmin Sveitsissä hyökkäämään vallitsevaa puhdasoppisuutta vastaan ja vaatimaan liberaalille kristillisyydelle oikeutta järkeen perustuen rakentaa lopullisesti uskonnon ilman dogmeja ja ihmeitä, kirkon ilman pappeja, moraalisesti toimivien yhdistyksen, joka haki ohjeensa Raamatun evankeliumista mutta myös kaikista muista ihmisrakkauden evankeliumeista ja oli täysin avoinna inhimillisen ajattelun mitä erilaisimmille muodoille. (68)

Ferdinand Buisson & Charles Wagner: Fritänkeri och liberal protestantism, 1904 (rauhannobelistit 1927)

 

Minulla on suurimman osan elämääni ollut 1800-luvusta sellainen käsitys, että se oli - Darwinista huolimatta - tylsää, harmaata aikaa, jolloin naisia ja työläisiä sorrettiin, ihmiset elivät jäykkien, rajoittavien käyttäytymissääntöjen (ja vaatteiden) puristuksessa ja viktoriaaninen tekosiveys saattoi saada ihmiset pitämään paljaita flyygelinjalkojakin säädyttöminä. Tämä kaikki pitää tietysti paikkansa, mutta kun blogiaikana ja aikaisemminkin olen lukenut 1800-luvulla kirjoitettuja tekstejä, olen huomannut, että ihmiset ajattelivat myös silloin aktiivisesti ja rohkeasti ja kyseenalaistivat annettuja normeja ja ajattelutapoja: 1800-luvulta löytyy esimerkiksi anteeksipyytelemätöntä, energistä ja hauskaa feminismiä, feminististä satiiria, kapitalismin ja kommunismin kritiikkiä, sodanvastaisuutta ja rauhantyötä, materialistisen elämänasenteen arvostelua sekä kiinnostavia naisdekkaristeja. Ja tietysti Darwin. 1800-luku on alkanut vaikuttaa paljon moniarvoisemmalta ja mielenkiintoisemmalta kuin ennen.

Tämä kirja toi taas uuden lisän käsitykseeni tästä vuosisadasta. Se myös osoitti kannattavaksi periaatteeni ainakin yrittää lukea saatavilla olevia rauhannobelisteihin liittyviä kirjoja. Minulla ei ollut kovin suuria odotuksia tämän kirjan suhteen ja oletin lukevani siitä vain vähän alkua, mutta se osoittautuikin yllättävän radikaaliksi uskonnonkritiikiksi ja vapaan ajattelun puolustukseksi, joka nykyäänkin tuntuisi rohkealta. Myös reaktio tähän uskonnonkritiikkiin oli hämmästyttävän avoin.

Wikipedian mukaan vapaa-ajattelu on uskonnosta vapaata ajattelua, joka suhtautuu kriittisesti kirkkoon ja sen yhteiskunnalliseen vaikutukseen. Ranskalainen Ferdinand Buisson ei kuitenkaan pelkästään puolusta vapaa-ajattelua, vaan haluaa osoittaa sen ja liberaalin protestantismin olevan pohjimmiltaan samoja. Hän lukee yllättävästi myös itsensä protestantiksi, mutta kieltää Raamatun erikoisaseman, muistaakseni myös Jeesuksen jumaluuden sekä persoonallisen Jumalan olemassaolon (tässä hänen ajatuksensa muistuttavat aiemmin lukemaani Spinozan käsitystä Jumalasta).

Koska Buisson haluaa poistaa kristinuskosta sellaiset asiat, jotka siihen yleensä liitetään sekä omien sanojensa mukaan kaiken mystiikan ja myyttisyyden, ihmetyttää, mitä siitä jää oikein jäljelle. Buissonin mukaan jäljellä on kuitenkin uskonnon ja samalla ihmisyyden ydin, joka on pyrkimys moraaliin ja hyvään, oikeaan, toteen ja kauniiseen. Hänen mukaansa tiede, taide sekä hänen käsityksensä mukainen uskonto pyrkivät kaikki samaan päämäärään - ihmisen vapauttamiseen, hyvyyteen ja totuuden löytämiseen. Uskonnon ei siis pidä rajoittaa ihmisten vapaata ajattelua, vaan kannustaa siihen.

Buisson puhuu kirjassaan nimenomaan protestanttisesta kristillisyydestä, joka hänen mielestään kannustaa lähtökohtaisesti ajattelemaan omilla aivoillaan, lukemaan itse Raamattua ja etsimään totuutta itse, toisin kuin katolilaisuus, jossa papit ovat uskonnollisia auktoriteetteja ja ehdoton ylimmäinen auktoriteetti on paavi, jonka käsitykset kaikki katoliset joutuvat kyseenalaistamatta hyväksymään. Buisson oli ilmeisesti itse saanut puhdasoppisen ja ehkä ankarankin katolisen kasvatuksen, mutta oli jo nuorena (hän lainaa vähän omia tekstejään jo 1860-luvulta!) kiinnostunut protestantismista.

Charles Wagnerin esipuheessa kerrotaan kirjan syntyhistoriasta, joka on minusta hämmästyttävä. Le Protestant -lehti oli talvella 1902-1903 usein kirjoittanut lukijoilleen varmaankin melko tutusta Buissonista ja hänen asenteestaan "vapaa-ajattelijoiden viimeisimpiin mielenilmauksiin". Buisson vastasi näihin artikkeleihin neljällä pitkällä kirjeellä (kirjassa yhteensä 68 sivua), joita ei ymmärrettävästi voitu julkaista lehdessä. Lehden toimittajat päättivät kuitenkin julkaista Buissonin kirjeet tällaisena erillisenä kirjana ja liittivät mukaan Charles Wagnerin ilmeisesti perinteisempää ajattelua edustavat vastineet näihin kirjeisiin (en jaksanut lukea enää Wagnerin osuutta kirjasta, koska teksti oli tyyliltään ja vanhahtavan ruotsinsa takia vähän hankalalukuista eikä aihe kuitenkaan kiinnostanut minua niin paljon, mutta Buisson puhui Wagnerista eräässä kohdassa arvostavasti).

Sen sijaan, että toimittajat olisivat peitelleet Buissonin ajatuksia ja halunneet lakaista ne maton alle, he lähettivät tämän pienehkön kirjan Le Protestant -lehden jokaiselle tilaajalle (!) sekä asettivat sen myyntiin. Minusta tämä oli todella avoin, ennakkoluuloton ja rohkea tapa suhtautua kriittisiin ajatuksiin. Nykyäänkin voitaisiin ottaa oppia tällaisesta - omista käsityksistä poikkeavia ajatuksia (vaikken lukenutkaan Wagnerin osuutta, en usko, että Le Protestant -lehti oli useinkaan samaa mieltä Buissonin kanssa) ei pelkästään suvaita, vaan ne tuodaan aktiivisesti esille ja keskustellaan niiden kanssa.

Vapaa-ajattelu ja uskonnonkritiikki oli Ranskassa tuolloin varmastikin aika voimakasta, koska 1900-luvun alussa kirkko ja valtio erotettiin siellä toisistaan (mikä on tietysti hyvä periaate ja mihin muuten pyritään myös nyky-Irakissa, Geo 1/2019, s. 64). Tehtävä lankesi silloiselle opetusministerille, toiselle rauhannobelistille Aristide Briandille, joka pyrki tekemään ratkaisun hyväksyttäväksi niin valtiolle kuin katoliselle kirkollekin: "En tahdo julistaa sotaa kirkolle. En vastusta uskontoa, vaan olen uskonnoton ja kunnioitan kirkon vapautta uskonnollisella alalla. Mutta opetusministerinä en tunne paavin paimenkirjeitä. Kun erolaki on toteutettu, on paavi hallituksen silmissä vain kunnioitettava yksityishenkilö." (Palola, s. 78)

Uskonnolla ja uskonnollisuudella on mielestäni kaksi puolta. Tiedän (esimerkiksi kirjojen kautta) tai tunnen uskovaisia, avarakatseisia ihmisiä, joista pidän ja joita arvostan ja joiden elämässä uskonto (kristinusko, islam tai hindulaisuus ja varmaan muutkin uskonnot, joista minulla ei ole kokemusta) on positiivinen voima. Monesta kirjasta on huomannut, että uskonto saattaa antaa voimaa ja rohkeutta vaikeassa elämäntilanteessa eläville ihmisille (esimerkiksi Abegail Ntlekon ja Melba Pattillo Bealsin kirjoista), ja mm. Suomessa kirkko tekee paljon hyvää. Sitten on se uskonnon toinen puoli, jossa korostetaan syntiä ja jonka painopiste tuntuu olevan tuomitsemisessa ja järjettömissä säännöissä, joita pitää vain kyselemättä noudattaa, ja jonka yleiseen ahdaskatseisuuteen liittyy helposti se, että oman uskonnon tai sen variantin ajatellaan olevan ainoa oikea, mikä viimeistään saa ajattelemaan, että kyse on vain uskonnoksi naamioidusta vallankäytöstä ja suvaitsemattomuudesta.

Siksi tuntui virkistävältä ja hauskalta lukea tällainen 120 vuotta vanha kirja, jossa uskovainen ihminen ajattelee, että ihmisen pitää ajatella itse, muodostaa omat käsityksensä ja samalla koko ajan pyrkiä hyvään. Vaikka Buissonin mielipiteistä voi helposti löytää puutteita ja kritisoitavaa, on kuitenkin helppo yhtyä siihen ajatukseen, että uskontojen ydin on juuri tämä pyrkimys hyvään ja että ihmisen pitää muodostaa omat mielipiteensä eikä uskoa kyselemättä kaikkia ylhäältä annettuja tai perinteen sanelemia opinkappaleita.

Katolisuuden suhteen Buisson ei ollut vapaamielinen, vaan suhtautui siihen kielteisesti (ehkä tämä johtui henkilöhistoriasta sekä katolisuuden ylivertaisesta asemasta ja mahdollisesti toimintatavoista 1800-luvun Ranskassa). Hän kyllä myönsi, että protestanttisuuskin saattaa olla sääntöjen tiukasti sitomaa ja ahdasmielistä, mutta erotti tällaisen protestanttisuuden liberaalista protestantismista. Hän jätti kuitenkin huomiotta sen, että katolisuuskaan ei ole monoliittinen puhdasoppisuuden linnake, vaan siinä oli varmasti jo tuolloin monia erilaisia suuntauksia. Itse pidän (siitä minkä näistä tiedän, mikä ei ole kovin paljon) etenkin Fransiskus Assisilaisen ajatuksista sekä 1960-luvulla alkunsa saaneesta, myös kriittisestä Latinalaisen Amerikan vapautuksen teologiasta: Kristillisen teologian ja lähetyksen täytyy aina lähteä “alhaalta”, köyhien kärsimyksestä ja ahdingosta. Liikkeen toinen perusteema on, että se tarkastelee kriittisesti kirkollisia ja yhteiskunnallisia käytäntöjä.

Wikipedian mukaan Ferdinand Buisson (1841-1932) oli vapaa-ajattelijoiden yhdistyksen puheenjohtaja ja opetushallinnon virkamies, joka taisteli ilmaisen ja maallisen opetuksen puolesta Ranskassa. Hän kehitti yleisen perusopetuksen, joka avasi ovet suurelle ryhmälle lapsia ja kansalaisia, jotka olivat olleet opetuksen ulkopuolella, eli vammaisille ja kehitysvammaisille. Hän toimitti ja osaksi myös kirjoitti ensyklopedisen opetusalan teoksen Dictionnaire de pédagogie et d’instruction primaire. Kansanedustajana ollessaan hän pyrki voimakkaasti saamaan naisille äänioikeuden. Hän oli pasifisti ja pohti esimerkiksi sitä, miten kasvatuksen avulla voidaan vastustaa sotia. Hän puhui 1920-luvulla nuoren Kansainliiton puolesta ja toimi Saksan ja Ranskan suhteiden parantamiseksi, kutsui saksalaisia pasifisteja Pariisiin ja vieraili itse Berliinissä. Hän saikin vuonna 1927 Nobelin rauhanpalkinnon "avusta Saksan ja Ranskan väliseen sovintoon" 86-vuotiaana, iäkkäimpänä kaikista rauhannobelisteista, yhdessä saksalaisen professorin ja pasifistin Ludwig Quidden (1858-1941) kanssa.

Lisäys 30.9.22: Buissonin negatiivinen asenne katolilaisuutta kohtaan saattoi johtua mm. siitä, että katolinen kirkko poisti vasta vuonna 1835 kiellettyjen kirjojensa listoilta Nikolaus Kopernikuksen 1500-luvulla kirjoittaman, aurinkokeskistä maailmankuvaa puolustavan teoksen (lähde: Asimov's Biographical Encyclopedia of Science and Technology, 1978, s. 70). Tällaisen kirjan pitkäaikainen kieltäminen tuntui tiedettä arvostavan ihmisen mielestä varmasti hyvin tiedevihamieliseltä ja tosiasioista piittaamattomalta.

Edit 24.6.22, 26.6.22, 30.9.22, 19.11.24 (korjattu Asimovin kirjan painovuosi).

Ferdinand Buisson ja Charles Wagner: Fritänkeri och liberal protestantism, 1904. P. A Norstedt & Söners Förlag. Käännös ranskasta ruotsiin: K. 151 sivua (Ferdinand Buisson s. 3-70 ja Charles Wagner s. 73-151).

Helme Heine: Rickard. Joka sinut voittaa, on ystäväsi, 1984 (Richard, 1978)

Löysin kirjaston poistomyynnistä alkujaan ranskalaisen lasten kuvakirjan, jonka ostin, koska sen mustavalkoiset kuvat ovat niin omintakeisia, graafisia, tyyliteltyjä ja mielikuvituksellisia. Supervahvasta korpista kertova tarina on tuttu ja viisas kertomus siitä, että ystäviä ei saa selättämällä ja voittamalla kaikki muut, vaan voittamalla itsensä, mutta tuttuudestaan huolimatta sen toteutus on poikkeuksellinen. En tiedä, miten tällaiset kuvat ovat vedonneet lapsiin, mutta minusta ne olivat hienoja.

Kuvassa on kaksi korppia.

 

Vaikka kirja onkin viehättävä, en ymmärrä päähenkilön (tai miksi sankarina olevaa lintua nyt sanotaankaan) nimeä. Jos nimi Richard haluttiin muuttaa suomalaisemmaksi, se olisi kannattanut tehdä kunnolla eikä valita tietääkseni melko harvinaista ruotsinkielistä nimeä - ellei tämä ole sitten yhteispohjoismainen julkaisu, mikä selittäisi asian.

Helme Heine: Rickard. Joka sinut voittaa, on ystäväsi, 1984 (Richard, 1978). Nordan comunidad. Käännös: Outi Sinkkonen. 28(?) sivua (ei sivunumeroita).

Léon Bourgeois: För det internationella rättssamhället. Tal, 1910 (ei luettu) (rauhannobelistit 1920)

 

Ranskalainen Léon Bourgeois (1851-1925) sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1920 toimimisestaan edellisenä vuonna perustetun Kansainliiton puheenjohtajana. Hän oli toiminut aktiivisesti Ranskan politiikassa ja hoitanut pääministerin työn lisäksi yli kymmentä muuta ministerinvirkaa. Hän edisti työntekijöiden ja maanviljelijöiden eläkeiän säätämistä, uudisti Ranskan julkista koulujärjestelmää esimerkiksi perustamalla jo 1898 aikuisväestölle suunnatut peruskoulun kurssit, mikä tuntuu hyvin nykyaikaiselta ajatukselta, ja edusti Ranskaa tärkeässä Haagin vuoden 1899 rauhankonferenssissa.

Hän kuulostaa siis varsin hyvältä rauhannobelistilta ja sopivalta Kansainliiton johtajaksi. Tilasin hänen kirjansa Varastokirjastosta vakaana aikomuksenani lukea siitä ainakin 50 sivua, mutta en vain kerta kaikkiaan jaksanut ruveta lukemaan yli sadan vuoden takaista kanslia- tai ylätyylistä vanhahtavaa ruotsinkielistä puheiden kokoelmaa, jossa oli melko paljon hankalia sanoja. Rauhannobelisteihin tutustumiseni on kuitenkin tarkoitus olla pääasiassa hauskaa ja mielenkiintoista. Siihen, etten lukenut kirjaa, oli syynä myös se, että selaillessani kirjaa Bourgeois tuntui puhuvan siinä paljon Haagin rauhankonferensseista ja kansainvälisestä sovittelusta, joihin olen perehtynyt jo aikaisempien rauhannobelistien teoksia lukiessani, eikä tämän varhaisemman kirjan sisältö tietenkään suoranaisesti liity hänen Nobelin palkintoonsa. Kirjasta kuitenkin huomaa, että Bourgeois oli työskennellyt kansainvälisen yhteistyön ja rauhankysymysten parissa jo kauan ennen palkinnon saamista.

Myös Bourgeois painotti kirjassaan niitä siteitä, jotka sitovat eri kansat toisiinsa:

Ei ole kyse fantasioista vaan kokemuksen suomasta totuudesta, joka joka päivä saa vahvistuksensa niin kansojen kuin yksittäistenkin ihmisten välillä, että yhä tiiviimpi yhteisten intressien verkko sitoo ihmiset yhteen. Kansainvälinen vaihto, olkoonpa se luonteeltaan sitten materiaalista, taloudellista, älyllistä tai moraalista, tulee jatkuvasti yhä vilkkaammaksi, ja tämän seurauksena kansojen välinen solidaarisuus on nykyään niin syvällekäyvää, että oikeudellisten ja rauhanomaisten suhteiden häiriö pelkästään parin kansakunnan välillä vaikuttaa välittömästi kaikkiin muihin. (55-56)

Tästä tilanteesta päädyttiin tietysti ensimmäiseen maailmansotaan (miten ja miksi?), mutta on hienoa, että Bourgeois ei lannistunut, vaan jatkoi sodan jälkeen Kansainliitossa rauhanomaisten suhteiden luomista eri maiden välille ja edisti niiden välistä yhteistyötä.

Léon Bourgeois: För det internationella rättssamhället. Tal, 1910. C. E. Fritzes bokförlags aktiebolag. Ruotsiksi kääntänyt N. F. C. Wikstrand. 195 sivua.

Jacques Cousteau ja Susan Schiefelbein: Ihminen, orkidea ja mustekala. Elämäni luonnon tutkijana ja suojelijana, 2008

Jacques Cousteau on lapsuuden sankarini: minä, kuten niin monet muutkin, seurasin televisiosta hänen jännittäviä merestä ja sen eläimistä kertovia sukellusohjelmiaan. En kuitenkaan tiennyt tai olen unohtanut, että hän oli merentutkijan lisäksi myös keksijä (erilaisten sukellusvälineiden yms. kehittäjä), kirjailija (tekijätietojen mukaan hän on kirjoittanut yksin tai yhdessä muiden kanssa ällistyttävät 75 kirjaa) sekä aktivisti, joka puolusti väsymättä merta ja myös muuta ympäristöä ihmisten ahneudelta. Tämä ei ehkä ole ihme, koska sukeltajana hän joutui näkemään meriympäristöjen köyhtymisen - hän kertoo kirjassaan, miten eräs vedenalainen paratiisi, joka oli kuhissut kaloja ja muuta elämää muistaakseni 1950-luvulla, oli ihmistoiminnan takia myöhemmin eloton vedenalainen autiomaa.

Cousteaulla oli ikävä kyllä paljon puolustettavaa: meriin syydettävät myrkyt, merten elinympäristöjen tuhoaminen ja sumeilematon ylikalastus ovat esimerkkejä niistä asioista, joita vastaan hän taisteli ja jotka edelleen uhkaavat meriä paljon. Hän kertoo vaikuttavassa kirjassaan mm. näistä ongelmista, ja siitä jäi mieleen esimerkiksi se, että elämän vyöhyke merissä on hyvin kapea. Suurin osa meristä on täysin autioita, ja enemmän elämää on lähinnä vain kapeilla rannikkojen lähellä olevilla kaistaleilla. Näitä elämän vyöhykkeitä pitäisi siis suojella aktiivisesti.

Kirjasta huomasi myös taas kerran, miten järjetöntä liikakalastus on. Vaikka maailman kalansaaliit oli tuolloin saatu kokonaisuutena kasvamaan jatkuvasti (en tiedä nykytilanteesta), tämä oli tapahtunut vain teknologiaa ja pyyntimenetelmiä kehittämällä: kalastuksesta oli tullut teollista, saalista jouduttiin hakemaan koko ajan kauempaa, ja yhä suuremmilla panoksilla ja kustannuksilla saatiin yhä pienempiä saaliita (mikä johti myös siihen, että teolliset kalastajat veivät kotitarvekalastajien kalat). Atlantin turska on varoittava esimerkki ylikalastuksesta, koska aiemmin valtavan runsas kalakanta romahti 1990-luvulla aikaisempien vuosikymmenten 600 000 tonnin vuotuisesta saalismäärästä nollaan ja on toipunut erittäin hitaasti.

Cousteau kirjoittaa kirjassaan merien lisäksi pitkälti myös ydinaseista ja ydinenergiasta, johon hän suhtautuu hyvin kriittisesti, koska ydinjätteille ei 1990-luvulla oltu keksitty mitään lopullista säilytyspaikkaa ja ne vain lähinnä dumpattiin jonnekin pois silmistä, vaikka niitä oli kertynyt jo vuosikymmenien ajan ja niiden määrä lisääntyi edelleen koko ajan, koska ydinjätteistä voidaan tehdä aseita ja koska käytetty ydinvoimala merkitsee teollisuuslaitoksen kokoista ongelmajätemäärää sekä miljoonien (tai miljardien?) dollarien purkamislaskua.

Mielestäni kirjassa nousi esiin aika yllättävänä teemana demokratia: ympäristöä, joka kuuluu meille kaikille ja myös tuleville sukupolville, tuhoavat usein sellaiset yritykset ja ihmiset, jotka eivät ole saaneet tähän mitään yleistä valtuutusta keneltäkään, vaan tekevät sitä vain oman voitonhalunsa tähden ja ohittavat näin demokraattisen prosessin, ihmisten mahdollisuuden ja oikeuden vaikuttaa omaan ympäristöönsä.

Cousteaun mielestä kaikkien isompien uskontojen pyhät kirjoitukset kehottavat suhtautumaan luontoon ja elämään kunnioittavasti ja rakastavasti ja suojelemaan niitä. Kirjan lopussa hän innostuu maalailemaan tieteiskertomuksen kaltaisia kosmisia visioita tulevaisuudesta.

Cousteau ja Schiefelbein saivat kirjan valmiiksi vuonna 1997, ja asia, joka tuntuu nykyisin huutavan siinä poissaolollaan, on ilmastonmuutos ja sen aiheuttamat ongelmat merille ja muulle ympäristölle (vaikka kasvihuoneilmiöstä ja ilmastonmuutoksesta tiedettiin tuolloin jo hyvin). Vaikka ilmastonmuutos on nykytilanteessa suurin uhka, muut ongelmat eivät kuitenkaan ole kadonneet minnekään. Tämä kirja oli hyvä muistutus siitä, että meidän pitää muistaa sen lisäksi myös muut ympäristöongelmat ja olla sahaamatta omaa oksaamme ja tuhoamatta omaa ja muiden olentojen elämää ja elämän edellytyksiä - kaikkea sitä, minkä kehittyminen on vaatinut vuosimiljardeja. Niin kauan kuin vielä on aikaa, ja maailmahan köyhtyy koko ajan, koska koko ajan kuolee yhä lisää lajeja sukupuuttoon.

Suomentaja Antti Immonen on mielestäni tehnyt hyvää ja tarkkaa työtä (mutta Kirjankuluttaja-blogin kirjoittaja on eri mieltä). Olisin kaivannut kirjaan lisäksi hakemistoa.

Muita kirjoituksia: Kirjankuluttaja (kirjoituksessa hyvä kooste merten surkeasta nykytilasta), Perussuomalainen ja Kattona taivas. Atlantin ja Itämeren turskasta tässä. Kalevan artikkelissa siitä, että britit ovat joutuneet vaihtamaan yhä useammat perinteisesti syömänsä kalalajit toisiksi ylikalastuksen takia.

Kirjan luvut: Susan Schiefelbeinin johdanto; Tutkimisen tarve; Henkilökohtainen riski; Julkinen riski; Korvaamaton vesi, korvaamaton ilma; Pyhät kirjoitukset ja ympäristö; Riisto; Saalista, maksoi mitä maksoi; Tiede ja inhimilliset arvot; Kuuma rauha: ydinaseet ja ydinenergia; Elämän vuosimiljardit; Elämän ihme: Ihminen, orkidea ja mustekala; Jälkisanat: Tapahtumien kulku tämän kirjan kirjoittamisen jälkeen.

Helmet-haaste 2020: 20. Luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja.

Edit 3.10.21.

Jacques Cousteau ja Susan Schiefelbein: Ihminen, orkidea ja mustekala. Elämäni luonnon tutkijana ja suojelijana, 2008 (The Human, the Orchid and the Octopus. Exploring and Conserving our Natural World, 2007). Green Spot, Helsinki. Suomentaja: Antti Immonen. Ulkoasu: Green Spot Media Farm. 307 sivua.

Pasifistisia runoja

Rauhannobelistisarjani saa kiinnittämään lukiessa huomiota muihinkin pasifistisiin teksteihin, joten tässä kolme sellaisiksi tulkittavaa, sodasta ja menetyksistä kertovaa runoa äsken lukemastani runokokoelmasta Maailmankirjallisuuden mestarilyriikkaa.

Walt Whitman (1819-1892): Kirje leiriltä

"Tule vainiolta, isä, täällä on kirje Peteltä;
tule portaille, äiti - pojaltasi on tullut kirje."

...

Äiti, hän rientää minkä ehtii - jalat vapisevat - se tietää pahaa,
hänellä ei ole aikaa silittää hiuksia tai kohentaa myssyä.

Kiiruhda, avaa kirje.
Voi, se ei olekaan poikamme käsialaa, vaikka hänen nimensä on alla,
voi, vieras käsi kirjoittaa rakkaan poikamme puolesta - oi sinä haavoitettu äidinsydän!

Kaikki pyörii hänen silmissään - mustat läikät tanssivat - hän käsittää vain tärkeimmät sanat,
katkonaisia lauseita. - "Osunut rintaan, ratsuväenhyökkäys, makaa sairaalassa,
tällä haavaa heikkona, mutta paranee pian."

Oi, nyt näen vain tämän yhden hahmon
koko hymyilevässä ja rikkaassa Ohiossa, sen kaikissa kaupungeissa ja kylissä;
kuolemankalpeus kasvoilla, kuolemanväsymys aivoissa, heikkoudesta kaatumaisillaan
nojaa hän pihtipieleen.

"Älä sure niin, rakas äiti" (tuskin täysikasvuinen tytär nyyhkyttää nämä sanat;
pikkusiskotkin tulevat, vaiti ja hyljättyinä).
"Katso, rakas äiti, kirjehän sanoo, että Pete paranee pian."

Ei, poika raukka, hän ei enää koskaan parane (ehkä ei hänen
        tarvitsekaan parantua, vakaan ja uskollisen sielun).
Kun he seisovat kotona oven luona, hän on jo kuollut, ainoa poika on kuollut.

Mutta äidin tarvitsee parantua,
heikon olennon, pian mustiin puetun;
päivällä hän ei koske ruokaan - yöllä hän koettaa nukkua, herää usein,
herää yösydännä ja itkee, ikävöi, syvällä ikävällä,
oi, saisipa hän mennä, eikä kukaan huomaisi sitä -
lähteä elämästä hiljaisuuteen ja mennä pois
seuraamaan, etsimään, olemaan rakastetun kuolleen poikansa luona.

Suom. Uuno Kailas

Jacques Prévert (1900-1977): Barbara

Muista Barbara
sinä päivänä satoi lakkaamatta Brestin yllä
sinä kuljit hymyillen
pisaroiden ja kukkaan puhjenneena ja hurmaantuneena
sateen alla
muista Barbara
miten satoi lakkaamatta Brestin yllä
menin ohitse Siaminkadulla
sinä hymyilit
ja minäkin hymyilin
muista Barbara
sinä jota en tuntenut
joka minua et tuntenut
sinä muista
sinä muista kuitenkin se päivä
älä unohda
eräs mies piti sadetta porttiholvin alla
hän huusi nimeäsi
Barbara
sinä juoksit sateessa häntä kohti
pisaroiden ja kukkaan puhjenneena ja hurmaantuneena
ja heittäydyit hänen syliinsä
muista Barbara
älä suutu vaikka sinua sinuttelenkin
sanon sinuksi kaikkia joista pidän
vaikka olisin heidät nähnytkin vain kerran
sanon sinuksi kaikkia jotka toisiaan rakastavat
vaikka en edes heitä tunne
muista Barbara
älä unohda
sitä sadetta viisasta onnellista
sinun onnellisten kasvojesi yllä
sen onnellisen kaupungin yllä
sitä sadetta meren yllä
asevaraston yllä
Ouessantin laivan yllä
oi Barbara
mitä törkeyttä on sota
mitä sinusta on tullut
sen rautasateen alla
tuli- rauta- verisateen
mies joka syleili sinua
niin rakastavasti
onko hän kuollut kadonnut vai kenties elää
oi Barbara
miten sataa lakkaamatta Brestin yllä
kuten satoi ennenkin
mutta ei se ole samaa ja kaikki on turmeltunut
se on murheen lohduton ja kauhea sade
ei edes enää myrsky
rautaa terästä verta
vain pilviä yksinkertaisesti
ne kuolevat pakahtuen
kuin koirat jotka vie
pois virta yli Brestin
pois kauas mätänemään
hyvin kauas Brestistä kauas
jota ei ole jäljelläkään

Jacques Prevert: Perhekuva

Äidillä on neuleensa
poika käy sotaa
hän näkee sen luonnollisena äiti
entä isä mitä isä tekee?
isällä on afäärit
hänen vaimollaan neule
pojalla sota
hänellä itsellään afäärit
hän näkee sen luonnollisena isä
entä poika entä poika
mitä poika näkee?
hän ei näe mitään ei yhtään mitään poika
hänen äidillään on neuleensa isällä afäärit hänellä sota
kun hänen sotansa päättyy
hän hoitaa afäärejä isänsä kanssa
sota jatkuu äiti jatkaa hän neuloo
isä jatkaa hän hoitaa afäärejä
poika kaatuu eikä jatka
isä ja äiti menevät hautausmaalle
he näkevät sen luonnollisena isä ja äiti
elämä jatkuu ja neule ja sota ja afäärit
afäärit ja afäärit ja afäärit
elämä ja hautausmaa.

Molempien Prevertin runojen suomennos Aale Tynnin

Boileau & Narcejac: Kahdet kasvot, 1977 (Les victimes, 1964)

Luin jostain blogista, että Hitchcockin elokuva Vertigo perustuu ranskalaisen kirjailijaparin Boileaun ja Narcejacin kirjaan, joten kun löysin kirpparilta tämän kirjan, halusin tutustua siihen (vaikka tämä onkin eri tarina kuin Vertigossa). Kirja on kirjoitettu minämuodossa, ja kertojana on pariisilainen kustannustoimittaja ja itämaisten kielten taitaja Pierre.

Tähän kirjaan ei sopisi mikään muu kuin minämuoto, sillä lukija heitetään heti ensimmäisestä virkkeestä lähtien Pierren epäilysten, toivojen ja muistojen keskelle. Kaikki hänen ajatuksensa kiertävät kehää salaperäisen Manoun ympärillä, jonka kirjan hän on hyväksynyt julkaistavaksi ja johon hän on rakastunut lähes ensitapaamisesta lähtien intohimoisesti, pääsemättömästi ja epätoivoisesti: vaikka heistä on tullut rakastavaisia, Manou (jonka nimi on ilmeisesti lyhennys tämän kirjailijanimestä Emmanuelle) on jäänyt hänelle pohjimmiltaan tuntemattomaksi eikä hän ole pitkään aikaan saanut tietää edes tämän oikeata nimeä. Naimisissa oleva Manou ei ole halunnut jättää kuuluisaa patoinsinöörimiestään, on ollut hyvin varovainen, ja hän on ollut aina se, joka on ottanut yhteyttä.

Heti kun ulko-ovi sulkeutui, en ollut enää varma mistään. Manou muuttui ajatukseksi, abstraktioksi. Alussa, ehkä kolmen viikon ajan, en tiennyt hänen nimeään enkä osoitettaan. Ja hänen kotinsa näin vain kerran, lopussa. Manou antautui, mutta ei avautunut. Sitä paitsi en juurikaan kysellyt häneltä. Olin liian rakastunut, liian hurmaantunut. Vain hänen läheisyytensä oli minulle tärkeä. Kun hän oli sylissäni, se oli alussa totuus. En halunnut tietää hänen siteistään, menneisyydestään, rakkauksistaan. Manou oli vain minua varten. Minä olin löytänyt hänet, keksinyt hänet, eikä mikään ollut siihen onneen verrattavaa. Kun hän oli lähdössä - se merkitsi aina kammottavaa riistäytymistä - hän lausui sanat, jotka hämmensivät minua syvästi: "Nyt alkaa kuollut elämä!"
          Hän oli tuhannesti oikeassa. Se oli kuollutta elämää, kellojen aika leikkasi olemassaoloa, jossa pienikin askar muuttui taakaksi, työn taakka, myös vapaa-ajan taakka ja ravintolan taakka ja unen taakka. En ollut enää kuin odotus ja muisto; ja pian tuska, sillä jokaisessa hyvästelyssä tunsin että jätimme jäähyväiset, että jokainen kohtaamisemme oli epävarma ja uhattu, että eräänä päivänä Manou ei ehkä palaisikaan ja että hänelle niin kuin minullekin alkaisi kuollut elämä, rakkaudettomuuden ikuisuus. En ollut koskaan kokenut sitä. Ennen Manouta minulla oli ollut seikkailuja, milloin iloisia, milloin surumielisiä, mutta ne eivät olleet koskaan olleet vakavia. Manou opetti minulle epävarmuuden ja tuskan. ... Yö on lempeä rakastavaisille. Meillä oli vain päivän sirpaleita, aamun kappaleita tai iltapäivän murusia. (22-23, 24) 

Kirjan alussa Pierre on Afganistanissa, jonne hän on päätynyt tulkiksi auttamaan Manoun aviomiestä René Jallua patoneuvotteluissa (aviomiehen nimi on suomalaisittain vähän hassun kuuloinen, koska häntä nimitetään melkein aina vain Jalluksi). Pierre odottaa Afganistaniin kuumeisesti ja epäilysten raastamana myös Manouta, joka on luvannut tulla sinne. Kun Manou vihdoin saapuu, hän ei olekaan Pierren tuntema Manou, vaan aivan toinen nainen, mikä sysää Pierren uuteen arvelujen ja epäluulojen kurimukseen.

Jos muistan oikein, Vertigossa on kyse rakastetun naisen identiteetistä, ja tässä vielä enemmän. Manousta on tullut Pierrelle elämää tärkeämpi, mutta hän ei ole koskaan saanut selville sitä, kuka tämä todella on, ja koko kirja keskittyy tämän kysymyksen ratkaisuun, mutta vain Pierren silmien, muistojen, tunteiden ja ajatusten kautta, minkä takia lukijalle herää kysymyksiä siitä, miten luotettavia hänen kertomuksensa ja ajatuksensa ovat. Afganistan, johon suuri osa kirjasta sijoittuu, ei ole kirjassa paikkana tärkeä, vaan se on vain kaukainen ja luonnoltaan epävieraanvarainen (tosin nykyistä ehkä vähän vapaamielisemmän tuntuinen) maa, jossa on valtava pato. Pato sen sijaan on kirjassa melkein oma henkilöhahmonsa, suunnaton, hengittävä, uhkaava, lähes elävä.

Manou jäi minulle aika etäiseksi hahmoksi eikä minulle selvinnyt, miksi Pierre rakastui häneen niin kaikkinielevästi, mutta Pierren pakkomielle ja hullu rakkaus häneen on todella elävästi, tehokkaasti ja vahvasti kuvattu. Vaikka kirja on kirjoitettu imperfektissä, kirjoitusajankohta tuntuu intensiiviseltä, hengästyneeltä preesensiltä. Kirjassa tärkeintä onkin sen tunnelma ja se, ettei lukija tiedä koko kirjan aikana, missä mennään, mitä on todella tapahtunut ja kuka Manou todella on (ainakin minä olin eksyksissä loppuun asti).

Tyyliltään mielenkiintoinen kirja, jota ei voi sanoa varsinaiseksi dekkariksi (vaikka kirjan alkuperäisnimessä mainittuja 'uhreja' voi ajatella olevan useita, onko kirjassa edes tapahtunut mitään rikosta?), vaan Wikipedian kuvauksen mukaan ennemminkin psykologiseksi rikosromaaniksi. Heikki Kaskimiehen taitava käännös tuntuu tavoittavan hyvin alkuperäisteoksen voimakkaan tunnelman.

Edwin Morgan: One Cigarette

No smoke without you, my fire
After you left,
your cigarette glowed on in my ashtray
and sent up a long thread of such quiet grey
I smiled to wonder who would believe its signal
of so much love. One cigarette
in the non-smoker's tray.
As the last spiral
trembles up, a sudden draught
blows it winding into my face.
Is it smell, is it taste?
You are here again, and I am drunk on your tobacco lips.
Out with the light.
Let the smoke lie back in the dark
Till I hear the very ash
sigh down among the flowers of brass
I'll breathe, and long past midnight, your last kiss. 

Helmet-haaste 2020: 22. Kirjassa on epäluotettava kertoja.

Edit 13.5.21. Morganin runo lisätty 5.6.21.

Boileau & Narcejac: Kahdet kasvot, 1977 (Les victimes, 1964). WSOY, Sapo-sarja 202. Suomennos: Heikki Kaskimies. Kansi: Kari Kotka. 189 sivua.

Naisten juomaa, 2005 (näytelmä)

Kannessa Pirkko Hämäläinen, Sanna-Kaisa Palo ja Leena Uotila.

Nainen ja alkoholi on asia, joka herättää vielä suurempia tunteita kuin mies ja alkoholi (molemmat liian pitkälle mennessään tietysti todella kurjia juttuja). Kuten näytelmän ohjaaja Taru Mäkelä sanoo alkutekstissään, suomalaiset rakastavat kuuluisia miesjuoppojaan, mutta jos esimerkiksi Minna Canth tai Larin Paraske olisivat olleet alkoholisoituneita, heistä ei todennäköisesti olisi tullut arvostettuja.

Näytelmän lähtökohta on kiinnostava: noin tusinalle kirjoittajalle annettiin tehtävänanto "Nainen ja alkoholi", johon saatiin paljon monipuolisia ja näkökulmiltaan vaihtelevia tekstejä, ja niistä koostettiin esitys. Naisten juomaa on tanakka cocktail, joka sisältää kaikkea: surua, kauhua, pelkoa, häpeää, jännitystä sekä tietenkin huumoria. Filosofi Ludwig Wittgensteinia luovasti lainaten voidaan todeta, että siitä, mistä ei voi puhua, täytyy tehdä teatteria (Taru Mäkelä, s. 8).

Näytelmä esitettiin Teatteri Jurkassa vuonna 2005 kolmen näyttelijän voimin ja se koostuu 20 eri osiosta. Mukana on pienoisnäytelmien lisäksi kolme lyhyttä Marguerite Durasin ja Rosa Liksomin proosatekstiä sekä ote teoksesta Lasinen lapsuus. Minulle tuttuja näytelmien kirjoittajia olivat Anna-Leena Härkönen, Tiina Lymi ja Kati Outinen. Erään näytelmän kirjoittajiksi on merkitty Miira Karhula/Aleksis Kivi, vaikken kyllä tunnistanut ollenkaan, mikä näytelmässä liittyi Kiven teoksiin (joita tunnen aika huonosti).

Naisten juomista valotetaan hyvin monelta kannalta sekä vuoropuheluina että monologeina, tuokiokuvina elämästä: on pullojenpiilotteluyritys, täydellisen kotiäidin romahdus, työpaikan juhlien tapahtumien selvittelyä jälkikäteen, yritystä päästä kuiville, haimasairaudesta kärsivät naiset sairaalan osastolla, kolmen 15-vuotiaan tytön örvellysretki, työssä juomista, tipattoman tammikuun aloitus (ja lopetus)... Kirjasta puuttuu oikeastaan vain kuvaus kohtuujuomisesta. Kirjoittajat ovat hienosti pystyneet luomaan mielenkiintoisia ja koskettavia tarinoita hyvin pienellä sivumäärällä.

Aihetta ei mitenkään kaunistella, ja melkein kaikissa teksteissä on kyse jo todella pahaksi kehittyneestä ongelmasta tai rankasta kertajuomisesta. Kaikkein surullisimpia ovat tietysti näytelmät, joissa 8-vuotias tyttö hoivaa aamulla tottuneesti krapulaista äitiään käärimällä tälle sätkiä ja tuomalla oluen, tai jossa toinen pieni tyttö käy anelemassa vanhempiaan baarista kotiin. Liian juomisen seuraukset läheisille, varsinkin lapsille, tulevat selvästi esiin, ja monessa näytelmässä (vaikkei läheskään kaikissa) on mukana myös se häpeä, jota nainen tuntee juomisensa takia. Juomisen syitä ja alkoholin viehätystä kuvataan joissakin näytelmissä - eräässä näytelmässä viini tai samppanja alkaa puhua naiselle ja houkuttelee juomaan itseään, ja muuttuu sitten naisen perheenjäseneksi.

Tämä oli kiinnostava kokoelma, ja jos aihe kiinnostaa, kirja kannattaa lukea, vaikkei näytelmiä muuten harrastaisikaan: kirja on helppolukuinen, tyylit ja aiheet vaihtelevat paljon, ja mukana on myös huumoria ja ymmärrystä henkilöitä kohtaan, vaikka aiheet rankkoja ovatkin.

Aion rimaa hipoen ottaa tällä näytelmällä perehtyvän lukijan haastekohdan myös nykynäytelmien osalta (kirjailija on elossa) Shakespearen sisarukset -haasteessa sillä perusteella, että vaikka eri näytelmät ovat hyvin lyhyitä, ne ovat kuitenkin itsenäisiä kokonaisuuksia. Lisäksi saan tästä odottamatta myös Helmet 2020 -haasteen kohdan 22, kirjassa on epäluotettava kertoja: Anna-Leena Härkösen näytelmässä "Missä mennään" kolme erinimistä naista, jotka osoittautuvat samaksi ihmiseksi, perustelee muutaman sivun verran, miksi he eivät ole alkoholisteja. Viina on mulle ongelma vasta kun sitä ei ole.

Kirjan kirjoittajat: Anna-Leena Härkönen, Miira Karhula, (Aleksis Kivi,) Marguerite Duras, Pirjo Toikka, Tiina Lymi, Kati Outinen, Johanna Hartikainen, Ilse Rautio, Sussa Lavonen, Kirsti Nordin, (Irja Askola,) Liisa Ryömä, Rosa Liksom, Gunilla Hemming.

Kalevan kirjoitus Teatteri Jurkan vuoden 2005 esityksestä tässä.

Naisten juomaa (näytelmä, koostuu 20 eri osiosta), 2005, eri kirjoittajia. Kirja kerrallaan / Books on Demand. Kansi: Pekka Kaikkonen, kuva: Yehia Eweis. 157 sivua.

Frédéric Passy: Rauhanutopia. Puhe, 1897 (käännös)

Tänään 21.10. vietetään kansainvälistä rauhanpäivää. "Rauhanpäivä on YK:n yleiskokouksen asettama päivä, joka on omistettu rauhan vahvistamiselle niin kansojen sisällä kuin niiden välilläkin. Kaikkien konfliktien toivotaan taukoavan rauhanpäivän ajaksi" (Rauhanliitto).

Tämä on siis oikein sopiva päivä julkaista ranskalaisen 1800-luvun innokkaan rauhan edistäjän ja ensimmäisen rauhannobelistin Frédéric Passyn puheen käännös. (Edellisessä bloggauksessa on kirjoitus tästä puheesta. Tekijänoikeuksissa ei liene ongelmia, koska kirjoittaja on kuollut jo yli sata vuotta sitten.) Tämä on aika nopeasti tehty raakakäännös ja olen pyrkinyt saamaan käännöksen alkuperäisen tekstin tapaan sujuvaksi ja helppolukuiseksi, mutta jos jonkin kohdan ymmärtäminen kielellisesti tai muuten on ollut epävarmaa, en ole lähtenyt selvittelemään sitä sen enempää, vaan olen vain merkinnyt kohdan kysymysmerkillä. Vanhahtavat sanankäänteet ovat tarkoituksellisia. Jos tämä kiinnostaa jotakuta muutakin kuin minua, vaikkapa vain osittain, olisi kiva kuulla siitä kommenteissa. Joten olkaapa hyvät, Frédéric Passyn puhe vuodelta 1899. (23.10.20: Anteeksi, vuodelta 1897. Alkuperäinen käännös on vuodelta 1899.)

Hyvät herrat!

Monet pitävät ehkä sopimattomana puhua rauhasta, kun sota saattaa hetkellä millä hyvänsä syttyä Euroopan maaperällä. Mutta uskon, että on aina hyödyllistä, niin terveyden kuin sairaudenkin päivinä, ajatella sitä mikä voi ylläpitää tai parantaa terveyttä. Näin on myös rauhan, kansojen terveyden, kanssa.

Mutta joka kerta kun askaroimme rauhankysymyksen parissa, joka kerta kun puhumme riitojen sovittelusta ystävällisin keinoin välitystuomioistuimen kautta sen sijaan että turvattaisiin raakaan voimaan, saamme kuulla huudon ”Utopia, haavekuva!” ja uskotaan, että asia on loppuunkäsitelty, kun meitä syytetään lempeän unelmoijan Abbé de Saint-Pierren opetuslapsiksi.

Emme saa pelätä sanoja, ja vielä vähemmän saamme antaa niiden johtaa arvostelukykyämme harhaan.

Käsittelin hiljattain parissa tilaisuudessa tätä kysymystä ja käytän aivan tarkoituksellisesti puheeni otsikossa tätä pelottavaa sanaa utopia. Olen nimittäin vakuuttunut siitä, että ne ennakkoluulot, pelot ja epäilykset, jotka haittaavat sitä liikettä, jonka edistymistä haluamme kiirehtiä, johtuvat suureksi osaksi tästä väärin tulkitusta sanasta.

Hyvät herrat, mikä sitten on utopia? Luvallanne aion purkaa tämän sanan osiin ja tutkia, mitä utopialla tarkoitetaan.

Utopia on sellainen asia, jota ei ole olemassa, mutta tämä ei tarkoita sitä, että se on asia, jollaista ei voi olla olemassa. On olemassa sellaisia asioita, jotka ovat ja tulevat olemaan mahdottomia, sellaisia asioita, jotka olivat mahdottomia eilen, mutta ovat mahdollisia tänään, sekä sellaisia, jotka ovat mahdottomia tänään, mutta mahdollisia huomenna.

George Stephenson, suuri nero, kaikissa suhteissa erinomainen mies, joka antoi meille rautatien, unelmoi tietojensa ollessa vielä epätäydelliset, että pystyisi keksimään perpetuum mobilen, mutta silloin hän unelmoi asiasta, joka on ja tulee olemaan mahdoton.

Mutta vaikka matemaatikot ja insinöörit pitivät häntä hulluna, työskennellessään matkustuskoneeksi kutsumansa keksinnön kanssa hän ei tavoitellut haavekuvaa, ei, silloin hän osoitti ainutlaatuisen käytännöllistä neroutta.

Hyvät herrat, vaikka emme puhuisi rautatiestä ja lennättimestä, kuinka monia sellaisia asioita on nyt olemassa, joita ei ollut ennen vanhaan, joita aiemmin pidettiin täysin mahdottomina, mutta jotka nyt ovat arkipäiväisiä?

Eikö orjuus ollut kerran instituutio, jota pidettiin välttämättömänä? Eikö suuri nero Aristoteles sanonut, ettei mikään yhteiskunta selviäisi ilman sitä? Orjuus on kuitenkin nykypäivänä lakkautettu, vaikkei kaikissa muodoissaan ja kaikkialla, ainakin sivistyneiden kansojen keskuudessa ja pahimmassa antiikin muodossaan, siinä joka vielä alle puoli vuosisataa sitten vallitsi valtameren toisella puolella.

Viime vuosisadalla pyyhittiin pois viimeiset kidutuksen jäljet Ranskassa.

Vielä Ludvig XVI:n aikana sitä pidettiin välttämättömänä totuuden selville saamiseksi, mutta lopultakin käsitettiin, että se johti ainoastaan erehdyksiin ja epäoikeudenmukaisuuteen.

Kansalaisvapautta, poliittista ja uskonnollista vapautta samoin kuin tasavertaisuutta lain edessä ei ole aina ollut olemassa. Niiden olemassaolo ja soveltaminen on vielä epätäydellistä, mutta ne tunnustetaan ja ne saavat päivä päivältä jalansijaa.

Pidämme vapautta ja tasa-arvoa välttämättöminä. On ollut aika, jolloin ne eivät olleet mahdollisia, jolloin niitä pidettiin haavekuvina.

Mennäkseni toiselle alueelle, aineelliselle, eikö niitä suuria keksintöjä, jotka on toteutettu omalla vuosisadallamme, pidetty mahdottomuuksina?

Esimerkiksi valokaasulla, joka jo alkaa jäädä pois käytöstä, oli vaikeuksia raivata itselleen tietä. Tämä meni niin pitkälle, että vuonna 1823 tehtiin eduskunnassa (i Kammaren) aloite sen käytön kieltämiseksi.

Sähköstä, joka nyt korvaa sen niin asunnoissamme kuin kaduillakin, on tullut ehtymätön voimanlähde, aina valmiina, aina sopeutuen tahtoomme. Viime vuosisadalla ei aavistettukaan sen käyttöä. Lukuun ottamatta Franklinin, ensimmäisen ihmisen, joka osoitti sen olemassaolon salamassa, tekemiä kokeita, sähkö tunnettiin laboratorioissa vain pienistä kokeista ilman käytännön hyötyä.

Kuinka monet muut ihmeet ovat vasta eilen nähneetkään päivänvalon! Valokuvauksen avulla ikuistetaan kuvia ikään kuin keinotekoiselle verkkokalvolle. Fonografi tallentaa nopeasti lausutun sanan sointeineen, äänensävyineen ja vivahteineen, niin että sadan vuoden päästä toisella puolella maapalloa voi kuulla ikuisiksi ajoiksi sammuneen puhujan tai laulajan äänen ikään kuin se olisi elävä ja läsnäoleva. Puhelimen ansiosta keskustelemme pitkien etäisyyksien takaa. Lennätin lähettää lähes silmänräpäyksessä sanamme kaikkiin maailman paikkoihin. Röntgensäteet, joille olisi pari vuotta sitten naurettu, näyttävät meille ihmisruumiin sisukset tiheiden esineiden läpi, samoin kuin oftalmoskooppi näyttää okulistille silmän salaisuudet. Eilisen haavekuvat, mahdottomuudet, utopiat ovat tänä päivänä todellisuutta, huomenna arkipäiväisyyksiä. Edistys ei ole mitään muuta kuin sarja toteutuneita utopioita, ja uskallan lisätä, että tässä maailmassa ei ole mitään muuta niin käytännöllistä kuin työskennellä utopioiden toteuttamiseksi.

Onko se utopia, josta haluan täällä puhua, rauhanutopia, mahdollista toteuttaa? Kyllä, varmastikin. Muttei kuitenkaan yhdessä päivässä eikä kaikkialla, kuten monet uskovat.

Meitä syytetään siitä, että saarnaamme yleistä ikuista rauhaa. Mutta tätä ei varmaan sanota tosissaan (?). En tunne ketään, joka unelmoi siitä, että sota poistetaan kokonaisuudessaan ja ikuisiksi ajoiksi.

Tunnen kuitenkin monia, jotka uskovat, että sodan kauhuja voidaan vähentää, että voidaan, vaikkakaan ei heti alkuunsa lopettaa kaikkia kansojen välisiä riitoja, kuitenkin välttää väärinkäsityksiä, korjata paikkansapitämättömiä tietoja ja jättää tuomioistuimen ratkaistavaksi ne kysymykset, joita ei voida ratkaista molemminpuolisen sopimuksen avulla.

En tunne yhtään vakavasti asennoituvaa ihmistä, joka uskoo, että voidaan luoda maailma uudelleen yhdessä päivässä, mutta tunnen monia, jotka luottavat vahvasti siihen, että maailman sekä voi että se pitää hitaasti rakentaa uudelleen ja kasvattaa niin kansoja kuin yksityisiä ihmisiä.

Vaikka yhteiskunta on epätäydellinen ja hyvin hitaasti omaksuu uuden järkevän hallintotavan (regim), voi kuitenkin sanoa, että se osoittaa koko ajan enemmän olevansa taipuvainen inhoamaan sitä taakkaa, joka on aivan liian kauan painanut sitä.

Suuri maanmiehemme Pasteur, yksi niistä miehistä, jotka ovat toteuttaneet useimmat utopiat, lausui unohtumattomana juhlapäivänään koko Ranskan ja paremmin sanottuna koko maailman kuunnellessa (??) nämä sanat: ”Uskon järkkymättä, että tiede ja rauha tulevat voittamaan tietämättömyyden ja sodan, että kansat tulevat pääsemään yksimielisyyteen, ei enää alasrepimisestä vaan rakentamisesta, ja että tulevaisuus kuuluu niille jotka ovat tehneet eniten lievittääkseen ihmiskunnan kärsimystä.”

Hyvät herrat, jaan suuren Pasteurin mielipiteen. Uskon, että tiede ja rauha vähitellen vähentävät tietämättömyyttä ja vapauttavat meidät sodasta. Uskon, että tämä on ihmiskunnan toive, ainakin sen pyrkimys. Uskon, että tämä on se ihanne, jota kohti se ojentuu, ja että se on jo ottanut joitakin askelia sitä kohti. Juuri tästä toivon vakuuttavani teidät.

Ne, jotka eivät jaa tätä toivetta, sanovat jatkuvasti, että sota on välttämätön paha. Onpa jopa niitä, joiden mielestä se on hyvä asia. En aio osoittaa vääräksi tätä merkillistä näkemystä. En halua haaskata aikaa todistaakseni, että elämämme tarkoitus ei ole tappaa ja että kansan täytyy tavoitella suurempia asioita kuin taistelua naapureidensa kanssa.

Monet ovat oikeutetusti sitä mieltä, että sota kehittää suuria hyveitä. En millään tavalla kiellä tätä. Sota antaa mahdollisuuden suuriin hyveisiin, suuriin urotekoihin, herättää rohkeutta ja kärsivällisyyttä, opettaa itsekieltäymystä ja välinpitämättömyyttä kipuja kohtaan. Taistelukentällä ja marssien aikana ovat ne miehet, jotka pitävät yllä lipun kunniaa ja jotka kuolevat katse kiinnittyneenä kansalliseen symboliin, siihen palaan värillistä kangasta, joka edustaa isänmaata, ihailtavia tottelevaisuutensa, tahdonvoimansa ja uhrautuvaisuutensa takia, ja he ansaitsevat kaiken kiitoksen.

Mutta, hyvät herrat, onko sodan tie sitten ainoa, joka antaa mahdollisuuden kehittää rohkeutta ja sankaritekoja? Uhraako ihminen elämänsä ja asettuu alttiiksi vaaroille ja kärsimykselle ainoastaan verisessä taistossa? Eikö merimies, joka päivittäin taistelee myrskyä vastaan, luotsi, joka epäilemättä oman henkensä vaarantaen tempaisee mereltä takaisin sen uhrin, palosotilas, joka syöksyy läpi liekkien ja kantaa vanhukset, naiset ja lapset turvaan, lääkäri, sairaanhoitaja, joka uhmaa kaikkein tappavimpia kulkutauteja, vaarallisimpia kuumeita ja omistaa elämänsä sairasraukkojen hoitamiseen ja pelastamiseen siinä määrin kuin kykenee, eivätkö kaikki nämä kunnon ihmiset, jotka ryhtyvät taisteluun luonnonvoimia vastaan, ole myös ihailtavia? Eikö heidän elämänsä, joka on usein tosin vaatimaton, ole ketju rohkeita, voimakkaita ja uhrautuvia tekoja? Kyllä varmastikin. Eikö siinä ole yhtä paljon suuruutta, että tällä tavalla palvelee maataan ja kaltaisiaan, kuin siinä, että kuolee taistelukentällä?

Sota herättää kylläkin toisaalta suuria miehisiä hyveitä, mutta eikö sotaa voi toisaalta syyttää suuresta määrästä raakoja, epäinhimillisiä tekoja? Mitalin toinen puoli on hyvin murheellinen!

Jos on sitä mieltä, että sodan pitää säilyä niiden jalojen tekojen perusteella, jotka se loihtii esiin, pitää johdonmukaisuuden takia myös ylläpitää ja aikaansaada ruttoa, koleraa, lavantautia, tulipaloja, maanjäristyksiä, haaksirikkoja, sanalla sanottuna kaikkia niitä onnettomuuksia, jotka koettelevat ihmiskuntaa, sillä ne antavat yhtä suuressa määrin kuin sota mahdollisuuden uhrautumiseen ja kieltäymykseen. Mutta niitä me kyllä kartamme. Teemme kaikkemme rajoittaaksemme kulkutauteja, vähentääksemme haaksirikkoja ja ehkäistäksemme tulipaloja. Vaikka lääkärit, palosotilaat ja luotsit ansaitsevat kaiken kunnioituksemme, emme huvin vuoksi anna heille tilaisuutta ansaita kiitollisuuttamme.

Samoin meidän täytyy myös kaikin keinoin taistella sotaa vastaan sen synnyttämien onnettomuuksien takia ilman että kunnioituksemme sen takia vähenee niitä kohtaan, jotka jalosti omistautuvat aseiden palvelukseen.

Usein sekoitetaan kaksi asiaa, puolustussota, joka suojelee maan rajoja ja kunniaa, ja hyökkäys- ja valloitussota, joka uhkaa toisen maan rajoja ja kunniaa. Puolustautuminen on pyhää, hyökkääminen rikollista. Jälkimmäinen sotii isänmaan etuja vastaan. Isänmaanrakkaus ei ole sitä, että harkitsematta sysää maansa kaikenlaisiin vaaroihin, joista se mahdollisesti nousee esiin heikentyneenä ja runneltuna.

Valtiomiehet ovat kauan uskoneet taruun sodan välttämättömyydestä. Kansat itse, joiden kustannuksella sotaa käydään, tuntuvat aivan liian usein alistuvan kohtaloonsa.

En tiedä, tuntevatko lampaat suurta kiitollisuutta niiden villan leikkaavia paimenia kohtaan tai niitä teurastamoon vieviä teurastajia kohtaan. Mutta tiedän aivan liian hyvin, että ihmiset osoittavat suurinta ihailuaan niitä julmia paimenia kohtaan, jotka ovat armotta vieneet heidät teurastettaviksi taistelukentälle ja pohjia myöten tyhjentäneet heidän kukkaronsa maksaakseen kulut.

Victor Hugo sanoo:

Kansakunta niitä rakastaa, jotka nostattavat taisteluja,
jotta taistelukentällä voivat jalat mädätä.
Näille miehille rakennetaan pyramideja,
kun on väsyneillä selillä kiviä raahattu.

Jo viime vuosisadalla André Chénier moitti onnetonta ihmiskuntaa sen sokeasta ihailusta tyranneja kohtaan sanoessaan näin:

Älkää enää ihailko niitä kaikkia taistelijoita,
niitä sotureita, murhaajia ja rikoksen lapsia,
joita teillä oli tapana kutsua sankareiksenne!
Nyt saatte kääntyä korkeampien ihanteiden puoleen,
jotka eivät kylvä tielleen verta ja kyyneliä.

Hyvät herrat, suuret joukot eivät vielä käänny korkeampien ihanteiden puoleen, kuten runoilija heitä kehottaa; mutta he alkavat tehdä niin. He alkavat havaita uusia ihanteita: työn, rauhan ja sovun ihanteita. Maailma ei ole enää sama kuin ennen. Juuri tiede on saanut aikaan muutoksia, juuri tiedettä vuosisadan kuuluu kiittää monista valtavista edistysaskelista, jotka ovat meidän aikanamme vallanneet alaa (?) ja joita edellisen sukupolven aikana ei edes aavistettu.

Tieteellä on ollut kunnia asettaa käyttöömme nopeampia ja turvallisempia kulkuvälineitä ihmisille sekä kuljetusvälineitä tavaroille ja helpottaa tuotteiden ja ajatusten vaihtoa, minkä myötä maapallo on koko ajan suuremmassa määrin tullut eri kansoille yhteiseksi kodiksi. Kaupalle on ollut hyötyä kaikista näistä apuvälineistä. Mikään kansa ei ole nykyään erillinen omalla alueellaan, tarpeeksi itselleen (?) tai ilman vaikutusvaltaa muihin kansoihin.

Huolimatta kaikista niistä esteistä, jotka ovat ihmiskunnan yhdistymisen tiellä, olosuhteet pakottavat meidät kuitenkin lakkaamattomaan vaihtoon. On olemassa kansoja, jotka ympäröivät itsensä korkeilla muureilla ja jotka kuitenkin vetoavat päivittäin muiden kansojen apuun. Tappava nälänhätä, joka keskiaikana oli yleinen, ei meidän aikoinamme ole mahdollinen. Elintarvikkeiden hinta korkeintaan nousee muutaman äyrin. Miksi? Aivan yksinkertaisesti siksi että kauppa kansojen välillä sujuu helposti, siksi että siemenet, joita yhdessä maassa on runsaasti, huolimatta kaikista yrityksistä vastakkaiseen suuntaan, tarpeen vaatiessa lähetetään täyttämään tyhjät vilja-aitat toisissa maissa heti kun kuuluu nälän aiheuttamia huutoja.

Ei, hyvät herrat, joko emme eläisi ollenkaan, tai sitten eläisimme villi-ihmisen elämää, jos emme lakkaamatta olisi kosketuksissa muun maailman kanssa. Mitä enemmän tarpeemme ja resurssimme(?) kasvavat, sitä enemmän nousee esiin ja kehittyy yhteenkuuluvuuden tunne. Ihmiskunnasta tulee verkko, jonka kaikki silmukat pysyvät yhdessä, lainatakseni isä Gratryn sanoja. Missä tahansa maailmassa vallitseekaan nälänhätä, syttyy sota tai levottomuuksia, on tulva tai maanjäristys, tuntevat pian kaikki maat olevansa osallisia onnettomuudessa.

Kun menneinä vuosisatoina sota syttyi jossakin, siitä ei kärsitty muualla kuin sillä alueella, jossa taisteltiin. Jos ihmiset tuhosivat toisiaan jossakin Ranskan sopukassa, ei tästä tiedetty edes muilla paikkakunnilla. Vain hovissa välitettiin asiasta.

Ludvig XIV saattoi olla sotimassa Flanderissa tai Rein-virran rannoilla ilman että tämä oikeastaan häiritsi Pariisin asukkaiden arkielämää, ja vielä suuremmalla syyllä Lyonin ja Marseillen asukkaat eivät välittäneet sotatapahtumista. Ne, jotka asuivat kaukana sodan tapahtumapaikoilta, jatkoivat rauhassa töitään.

Tällainen ei ole asiantila meidän aikoinamme. Jos jokin suuri valtio tänään tai huomenna ryhtyy taisteluun toisen kanssa, eivät kauppa ja elinkeinot kärsi vahinkoa vain taistelevien valtioiden maa-alueilla vaan pikemminkin koko maapallolla. Amerikan pohjois- ja etelävaltiot joutuivat sotaan, koska ne eivät hyvällä voineet päästä yksimielisyyteen orjakysymyksen ratkaisusta. Vahingonkorvauksia oli neljä miljardia, mutta kymmenkertaisesti tämä summa tuhlattiin, ja monia satoja tuhansia ihmiselämiä haaskattiin. Tämä oli sisällissota, joka koski vain Amerikkaa. Mutta sen vaikutukset tuntuivat kauhistuttavalla tavalla Euroopassa. Tehtaamme pysähtyivät, tehtaanomistajamme joutuivat vararikkoon ja työläisemme olivat toimettomia.

Ne taistelut, joita käytiin Atlantin toisella puolella, toivat onnettomuutta Ranskaan, Englantiin ja Saksaan.

Joitakin vuosia aiemmin oli Krimin sota. Venäjää vastaan liittoutuneet Ranska ja Englanti lähettivät sotajoukkonsa ja laivastonsa Mustallemerelle. Mitä hyötyä tästä oli? Kukapa sen voisi sanoa! Tänä aikana sadot Länsi-Euroopassa olivat huonoja. Ne olivat riittämättömiä neljän vuoden ajan, ja tämän seurauksena leivän hinta nousi, mikä monille perheille merkitsi suuria kieltäymyksiä. Vehnää, jota puuttui Länsi-Euroopassa, oli muualla, Odessan seudulla, ja se oli valmiina lähetettäväksi Englantiin ja Ranskaan. Mutta se oli viholliselle kuuluva tuote. Ranskalaiset ja englantilaiset joukot ottivat ensin sen verran kuin tarvitsivat ravinnokseen ja polttivat loput, kuten pohjoisamerikkalaiset tekivät eteläamerikkalaisten [sic] puuvillan kanssa aina kun löysivät tätä.

Länsi-Eurooppa tarvitsi 20 miljoonaa hehtolitraa vehnää, jota Itä-Euroopalla oli ja jonka se mielellään olisi luovuttanut. Mutta sota asetti tielle esteitä. Itä ei voinut myydä, länsi ei voinut ostaa.

Siinä ei ollut kaikki. Sotajoukot, jotka taistelevat, koostuvat yksittäisistä ihmisistä, joista kaikilla on omat etunsa valvottavinaan. Nuoret miehet, jotka urheina sotilaina taistelevat vihollismaassa, saavat käskyn tuhota linnoitukset, iskeä nurin muistomerkit, kiskoa pois junaraiteet, repiä sillat, täyttää kanaalit, polttaa tehtaat, sanalla sanoen käydä käsiksi maan rikkauksiin ja levittää kaikkialle kauhua. Kun he ovat tämän tehneet, ajattelevat he viattomuudessaan, että he ovat tehneet itsensä ansioituneiksi maassaan (?). Sen sijaan he ovat työskennelleet sen etua vastaan, sillä meidän aikanamme on kansakunnilla yhteiset edut, niillä on osuus muiden kansakuntien rikkaudesta ja köyhyydestä.

Rikkaiden yhtiöiden perustamat rautatiet, satamat, höyrylaivareitit, tehtaat, kaikki saadaan aikaan osakkeiden ja obligaatioiden avulla, joiden omistajia on ympäri maailman. Kaikki nämä osakkeenomistajat kärsivät, jos ne yritykset, joihin he ovat sijoittaneet pääomiaan, ajavat karille tai tekevät tappiota. Mutta nuori sotilas ei toki ajattele tätä, kun hän suorittaa tuhoamistyönsä. Jos hän pystyisi havaitsemaan tekojensa seuraukset, jos jonkin puhelimeen verrattavan keksinnön avulla hän pystyisi näkemään, mitä tapahtuu siinä köyhässä mökissä, johon hän ei ehkä enää koskaan astu, näkisi hän sen mitä on tuhonnut, eli vanhan isänsä ja vanhan äitinsä säästöt. Vanhukset olivat suurien kieltäymysten jälkeen ostaneet osakkeen, jonka he olivat huolellisesti piilottaneet vanhuuttaan varten, ja juuri sen on poika tietämättään repinyt kappaleiksi tai polttanut. Te kunnialliset vanhukset, te olette ponnistelleet kahdenkymmenen vuoden ajan kasvattaaksenne pojan, josta tulisi teidän ainoa rakkautenne, teidän ainoa toivonne. Kolmen-, neljänkymmenen vuoden ajan olette te luopuneet asioista, jotta voimien pettäessä teillä olisi oikeus levätä eikä kuolla nälkään. Sitten tulee politiikka ja luo eripuraisuutta kansakuntien välille, jotka tuskin tietävät, mistä ne kiistelevät, ja teidän poikanne, teidän vanhuutenne tuki, tempaistaan luotanne kuolemaan kaukaisella taistelukentällä, ja ennen kuin hän menehtyy ehkä rajattomiin tuskiin, on hän tietämättään tuonut tuhon vaatimattomaan majaanne.

Sota on aina ollut vastenmielistä ja on aina ansainnut äitien kirouksen. Bella matribus detestata. [Sodat ovat äideille kauhistuttavia. (?)] Mutta meidän päivinämme se ei ole ainoastaan vastenmielistä, vaan tyhmää!

Eräs tunnettu filosofi on jo kauan sitten sanonut, että eurooppalainen sota on sisällissotaa. Paavali, joka oli oman aikakautensa yläpuolella (?), on painokkaasti sanonut, että kansat ovat saman ruumiin jäseniä. ”Kristuksen salaisuutta”, hän sanoi, ”ei menneiden sukupolvien aikana, ihmisten lapsuudessa, annettu ihmisten tietoon, kuten se nyt on paljastettu.” (Efes. 3: 4,5.) Tätä ilmestystä ei ymmärretty silloin eikä myöhemminkään, mutta nyt sitä aletaan ymmärtää, sillä ne tosiseikat, jotka julistavat sitä, ovat kouraantuntuvia eivätkä pysty välttämään huomiotamme.

Teidän täytyy suoda anteeksi, että toistan mitä äsken sanoin; mutta sitä ei kuitenkaan voi toistaa tarpeeksi usein: ei mikään, ei hyvä eikä paha, voi nykyään olla kenellekään meistä merkityksetöntä. Kun kehomme loukkaantuu, kun yksi sen elimistä vaurioituu, olipa se käsivarsi, jalka, rinta, pää tai vatsa, kärsii koko ruumis.

Näin on myös kansakuntien(?) ruumiin kanssa. Jos pohjoisessa tai etelässä, idässä tai lännessä vuotaa veri tai työ loppuu, on tämä tuhoisa asia maailmanlaajuinen onnettomuus.

Koko ihmiskunta köyhtyy, koko ihmiskunnan elämä heikentyy. Vain itsekkyys ilman sydämen tai järjen apua pakottaa meidät toistamaan roomalaisen runoilijan sanat: ”Mikään inhimillinen ei voi olla kenellekään ihmiselle samantekevää.” [Terentius, berberikirjailija]

Olen äskettäin lausunut julki kunnioitukseni sotilaallisia hyveitä kohtaan, ja myönnän, että sodalla on suurenmoiset puolensa. Mutta sillä on myös huonot puolensa. Se synnyttää aivan liian usein raakuutta ja väkivaltaisuutta. Se herättää halveksuntaa ihmiselämää kohtaan, sekä omaa että lähimmäisen elämää. On ihmisiä, jotka pitävät tätä ansiona, jotka eivät tiedä mitään kauniimpaa kuin välinpitämättömyyden vaaraa kohtaan, jota he kutsuvat kuoleman halveksunnaksi. Minä olen eri mieltä.

Kuoleman halveksunta on elämän halveksuntaa, ja sitä ei ole oikeutta halveksua. Elämä on paras lahja, korkein hyvä, joka sisältää kaiken muun hyvän. Elämä on pyhä asia. Kun velvollisuus kutsuu meitä uhraamaan sen, kun emme voi suojella sitä ilman rikosta tai häpeää, kun kodin tai isänmaan puolustus käskee meitä kohtaamaan vaaran, on uhraus suuri; mutta se on arvoton jos se mitä elämällä ostamme on arvotonta. Se joka esittää kuoleman halveksunnan periaatteen, esittää myös elämän halveksunnan periaatteen ja tämän seurauksena halveksuu ihmistä. Silloin sodasta tulee teurastusta ja rosvousta, jonka alaisuudessa kaikki huonot taipumukset rehottavat, ja ihmisistä tulee pelkkiä petoeläimiä.

Mainitsen muutamia esimerkkejä osoittaakseni, etten liioittele.

Paul Bert, joka otti kunniakkaasti osaa useisiin sotaretkiin ja menetti henkensä yhdessä niistä, lausui eräänä päivänä näkemyksensä mainitusta kysymyksestä ja lisäsi: ”Sotaretkillä on toki huono puolensa: ne herättävät mieltymyksen verenvuodatukseen, mieltymyksen, joka usein tuodaan mukana kotiin.”

Niin, hyvät herrat, mieltymys verenvuodatukseen ei tee hyvää henkilökohtaisen ja poliittisen vapauden kehitykselle. Mieltymys raakuuteen, väkivaltaisuuteen ja tappamiseen ei lisää kunnioitusta omistusoikeutta, järjestystä ja oikeudenmukaisuutta kohtaan.

Muutama vuosi sitten mestattiin Bordeauxissa Aurusse-niminen kuolemaantuomittu, vanha sotilas, joka oli kunnostautunut Tonkinin sodassa ja joka oli onnistunut pelastamaan esimiehensä hengen. Tästä kiitollisena upseeri todisti rikollisen eduksi.

Aurusse oli tappanut kolme ukkoa ja kaksi eukkoa ryöstääkseen muutaman frangin. Hän oli tehnyt rikoksensa hirvittävällä julmuudella, ja valamiehistö oli taipumaton.

Kun hän käveli teloituspaikalle, sanoi hän saattajilleen: ”En ymmärrä tätä. Kun olin Tonkinissa, sain käskyn tappaa, ja mitä useamman tapoin, sitä enemmän minua kiitettiin. Ne, jotka tapoin, olivat terveitä ja työkykyisiä ihmisiä. Kun täällä tapan kolme ukkoa, jotka eivät kelvanneet mihinkään, tuomitaan minut roistona mestattavaksi. En ymmärrä mitään.”

Tämä on onneksi yksittäinen tapaus. Rikollisen sanoissa on silti jotain totta. Kun on kerran oppinut epäröimättä hävittämään, polttamaan, rosvoamaan ja tappamaan, ja kun tästä jopa kiitetään, ei ole aina kovin helppoa luopua näistä kauheista tavoista, kun palaa jälleen arkielämään. Sotaa ei voiteta hyvillä tavoilla.

Se, joka seisoo teurastuksen johdossa ja jonka nimittäminen tähän arvoon on ehkä riippunut hänen kyvystään vuodattaa verta, voi ehkä jonakin päivänä, jos hän on kuin Napoleon, rauhallisella omallatunnolla sanoa: ”Minä olen sotilas eikä kaksisataa tuhatta ihmiselämää aiheuta minulle murhetta.”

Palaan siihen, mistä äskettäin puhuin, eli siihen yhteenkuuluvuuden tunteeseen, joka ei halua tietää mistään eripuraisuudesta muun ihmiskunnan kanssa, joka herättää kiinnostuksemme kaikkea tapahtuvaa kohtaan. Tämä tunne, joka yleistyy koko ajan, koskee sekä huonoa että hyvää.

Ystäväni Charles Richet, Pariisin lääketieteellisen tiedekunnan professori, oli muutamia vuosia sitten eräässä kylässä Saksissa [Saksan kaakkoisosassa]. Eräänä päivänä hautakivi kiinnittää hänen huomionsa. Hän selvittää siihen kaiverretun kirjoituksen, ja huomaa, että kirjoitus ikuistaa niiden kahdensadan saksalaisen isänmaanystävän muiston, jotka ovat sankarillisesti lyöneet takaisin ranskalaisten joukkojen hyökkäyksen.

”Te olette varmasti meille vihaisia tuosta hyökkäyksestä”, sanoi hän joillekin työläisille.

”Emme toki, kuinka niin?” sanoi eräs heistä.

”Siksi että vahingoitimme teitä.”

”Olemmehan mekin vahingoittaneet teitä. Mutta jos te olette vahingoittaneet meitä, olette te myös hyödyttäneet meitä. Tiedättekö, mikä tämä pieni mitali on?” kysyi hän ja avasi paidankauluksensa(?).

”En.”

”Se on Jacquard-mitali. Kaikilla meillä on sellainen. Me olemme kutojia, ja saamme kiittää ranskalaista Jacquardia siitä, että meillä on antaa leipää lapsillemme.”

Mies oli oikeassa. Jacquard, [tietynlaisten] kangaspuiden keksijä, hyödytti oman maansa kutojia, mutta myös muiden maiden kutojia. Samalla tavalla Stephenson antoi Englannille sen rautatiet, mutta hän antoi samalla rautatiet koko maailmalle. Tämä pätee kaikkiin uusiin keksintöihin: lennättimeen, puhelimeen, valokuvaukseen ym.

Kaikki on meillä yhteistä, haluamme sitä tai emme, niin hyvä kuin huonokin, rikkaus, köyhyys, inhimillisyys, moraali, tiede, tietämättömyys, kurjuus ja hyvinvointi.

Ihmisillä alkaa olla oikeudenmukaisempi ja korkeampi käsitys velvollisuudesta, rikkaudesta, kansallisesta kunniasta, niin isänmaan kuin ihmiskunnankin vaatimuksista.

Ennen vanhaan ihmisillä oli yleisesti se käsitys, että kansan suuruus mitattiin sillä, missä määrin se teki valloituksia ja laajensi aluettaan. Tarvittuja uhreja ei otettu mukaan laskuihin, vaan nähtiin vain välittömät seuraukset.

Novicow, venäläinen kirjailija, Sosiologisen instituutin varapuheenjohtaja, sanoo, ettei maan hyvinvointi kasva samaa tahtia kuin neliömetrien määrä, kuten niin usein luullaan. Samaan tapaan kuvittelee talonpoika, että hänestä tulee rikkaampi heti kun hän laajentaa maatilaansa. Sen sijaan hän usein saattaa itsensä perikatoon hankkimalla itselleen suuremman alueen kuin mitä hän ehtii viljellä. Usein hän ei voi maksaa sitä eikä pitää sitä itsellään. Sen sijaan, että hankkii enemmän maata itselleen, tulee hänen käyttää säästönsä parantaakseen sitä maata, jonka jo omistaa.

Ne maat, jotka hätiköidysti suurentavat aluettaan, tekevät usein saman virheen; ne menettävät arvossa sen mitä ne voittavat pinta-alassa. Yhä löytyy poliitikkoja, jotka tähtäävät aluevaltauksiin, mutta he menettävät arvonantoaan. Aletaan ymmärtää, että maa ei ole mahtava sen takia, että sillä on paljon asukkaita, vaan sen takia, että sen asukkaat ovat pystyviä, että sen rikkaus ei ole suurissa maa-aloissa, vaan maan hedelmällisyydessä. Maan todellinen voima on sen työssä.

Eräänä päivänä askaroi Bolton, suuren James Wattin apulainen, työpajassaan Sohossa. Englannin hallitsija, joka sattui olemaan lähistöllä, yllättyi kuulemastaan melusta ja näkemästään savusta ja kysyi: ”Mitä te oikein teette tässä talossa?”

”Teidän majesteettinne”, vastasi Bolton, ”me teemme täällä sitä, mitä ruhtinaat eniten rakastavat: mahtia.”

Hän oli oikeassa. Maan todellinen mahti on sen henkisen voiman hedelmissä, siinä, miten se hallitsee luontoa, siinä, miten se käyttää ihmismielen tieteellisiä keksintöjä ja niitä apuvälineitä joita se löytää luonnonrikkauksien käyttöön ja liikenneyhteyksien kasvattamiseen muiden kansojen kanssa kaupan avulla. (??)

Tämä on todellista mahtia, todellista rikkautta. Tämän seurauksena on se, ettemme muita vahingoittamalla palvele omia todellisia etujamme ja ettei isänmaanrakkaus aja meitä vihaamaan muita maita.

Muutamia vuosia sitten kuulin puheen, jonka silloinen opetusministeri Poincarré piti erään lyseon palkintojenjakotilaisuudessa. Opettaja, joka oli äskettäin puhunut, oli – niistä pitämättä – siteerannut Voltairen sanoja: ”Isänmaanrakkaus on vihaa muita maita ja kansoja kohtaan.” Ministeri otti tämän lausuman aiheekseen. ”Ei”, hän sanoi, ”isänmaanrakkaus ei ole millään tavalla vihaa muita maita kohtaan. Isänmaanrakkaus on rakkautta omaan maahamme, mutta valistunutta rakkautta, joka myöntää muille ne oikeudet joita vaadimme itsellemme, joka ymmärtää, että ihmiskunta ei asu pelkästään oman maamme rajojen sisäpuolella ja että meidän täytyy muualta lainata se, mitä hyödyllistä, suurta ja kaunista muilla on. Edut, tunteet ja velvollisuudet ovat samat, täydentää ja tukea toisiamme.”

On luonnollista, että rakastamme ennen kaikkea omaa perhettämme. Mutta rakastamme myös naapureitamme, maanmiehiämme. On hyväksi perheellemme, että rakastamme heitä. Rakastamme sitä kaupunkia jossa asumme, mutta tämä ei estä meitä rakastamasta muita maamme kaupunkeja. Rakastamme isänmaatamme, mutta tämä ei estä meitä kunnioittamasta ja rakastamasta muita maita, jos ne sallivat tämän. Meillä on aina jotakin saatavaa, mutta myös jotakin annettavaa. Näiden lahjojen ja vastalahjojen kautta, jotka hyödyttävät kaikkia maksamatta kenellekään mitään, rakentuu ja kasvaa yhteinen perintö, ihmiskunnan perintö.

Kun englantilainen parlamentinjäsen Roebuck eräänä päivänä esiintyi joitakin hallituksen toimia vastaan, en enää muista mitä, jotka eivät sopineet yhteen hänen oikeutta ja moraalia koskevien näkemystensä kanssa, huudahti hän koko alahuoneen edessä: ”Minä olen englantilainen, ja sellaisena pidän hyvää huolta Englannin suuruudesta. Mutta on jotakin, jonka asetan Englannin suuruuden yläpuolelle, jotakin, jota en erota Englannin todellisesta suuruudesta, ja se on oikeudenmukaisuuden, moraalin, vapauden edistysaskeleet maailmassa.”

Siitä, kun nämä sanat lausuttiin, on yli neljäkymmentä vuotta. Silloin ne olivat rohkeita; sitä ne ovat ehkä vieläkin (?), sillä ne ilmaisevat uusia ajatuksia, joita tuskin useammat kuin jotkut harvat valitut ymmärsivät. Kuitenkin meidän päivinämme ne vaikuttaisivat vähemmän merkillisiltä. Vihdoinkin tunnustamme ja ilmoitamme, että moraalilaki ei ole vain yksittäisiä ihmisiä varten, vaan myös kansoja varten, jotka eivät enää voi jatkaa siinä anarkian tilassa, jossa ne nyt elävät. Samoin kuin sivistyneessä yhteiskunnassa on poliisin ja tuomarin ammatit, jotka on määrätty turvaamaan yksittäistä ihmistä ja tavaroita, samoin pitää kansoille olla korkeampi tuomioistuin, joka estää näitä olemasta tuomareita omassa asiassaan, kun kansojen välillä on erimielisyyttä. Pitää olla keino sovitella sovussa hyväksytyn tuomioistuimen avulla, jonka päätöksiä kaikki sen noudattamiseen suostuneet ovat velvollisia toteuttamaan.

Myös toinen seikka puhuu vanhassa sotapolitiikassa pitäytymistä vastaan. Käsittelemme ensin rahakysymystä. Sota maksaa liian paljon. Jopa rauhan aikana ahmii sodan ihmissusi liian suurella ruokahalulla. Tuhovälineistön suunnattoman kehityksen seurauksena on pakko päivittäin nostaa menojen taakkaa ja köyhdyttää väestöä.

Jo 20 vuotta sitten huomauttivat rauhanystävät Englannissa, että jopa rauhan ja säästäväisyyden vuosina tuskin kolmannesta valtion menoista käytetään sisäisten asioiden kehittämiseen, siihen, jota kutsun ”elämän teoiksi”, loput, vähintään kaksi kolmannesta, on hotkaissut sota, ”kuoleman teot”.

Englannin tila on sama kuin koko maailmassa. Euroopan valtionvelka on 135-140 miljardia frangia. Yksin Ranskalla on erityisten tuskallisten asianhaarojen seurauksena 35 miljardin frangin velka. Joka vuosi tämä velka maksaa 1300 miljoonaa frangia korkoina. Maan sotajoukko ja laivasto vaativat noin miljardin; sen jälkeen on jäljellä enää kolmannes muihin tarkoituksiin.

Oliko Bastiat väärässä sanoessaan: ”Työ tuottaa, politiikka tuhoaa, ja sen takia työ ei saa palkintoaan?”

Työ, hyvät herrat, ymmärtää, vaikkakin vielä vain epäselvästi, että se ei saa sitä mikä sille kuuluu, ja se alkaa vaatia oikeuksiaan. Se erehtyy useissa asiaan liittyvissä seikoissa, mutta silloin se ei erehdy, kun se vaatii sotilaallisten maksujen vähentämistä sekä vihan ja hyökkäyksen politiikan hylkäämistä.

Odotan tässä vastaväitettä. Monet, vieläpä monet niistä, jotka eivät juurikaan rakasta sotaa, sanovat: ”Minne nämä miljoonat aseistetut suuntaisivat, jos heidät aivan yhtäkkiä vapautettaisiin palveluksesta? Mitä he tekisivät? Millä he eläisivät?” Joskus lisätään myös: ”Miten sisäinen järjestys säilytettäisiin?” Se, joka puhuu näin, on sokea. Niin, mitä tulisi näistä nuorista, voimakkaista miehistä, jotka sotajoukko kiskoo pois työstä? He palaisivat aivan yksinkertaisesti takaisin työhön. He omistautuisivat maanviljelykselle, kaupalle ja teollisuudelle; he työskentelisivät itsensä ja läheistensä hyväksi; he edistäisivät omalta osaltaan maan rikkautta.

Hyvät herrat, en pelkää sanoa, että suurin yhteiskunnallinen vaara, suurin este välttämättömille uudistuksille ovat liian suuret sotilaalliset menot. Tärkein yhteiskunnallinen parannus olisi niiden ”kuoleman teoiksi” kutsumieni menojen vähennys, jotka niin suuressa määrin ovat ”elämän tekojen” taakkana.

Siksi, jos haluatte että elämästä tulee vähemmän vaikeaa, nykyisyydestä rauhallisempaa ja tulevaisuudesta valoisampaa, kehottakaa hallituksia ehdottomasti työskentelemään vahvempien kansojen välisten ystävyyden siteiden hyväksi sekä sotilaallisten kulujen vähentämiseksi; jos haluatte nauttia rauhassa siitä, mitä teillä on, ja ilman pelkoa jättää se lapsillenne, jos ette halua jatkuvasti nähdä, että teidän itsenne ja teidän liiketoimienne turvallisuutta uhataan, työskennelkää väsymättä ajaaksenne pois näköpiiristä nämä mustat pilvet, jotka enteilevät myrskyä. Antakaa kansojen elää rauhassa; lähettäkää perheille ennen kaikkea ne lapset, jotka sota ja aseellinen rauha ovat ryöstäneet niiltä, ja sitten ainakin osa siitä verosta, joka niiden täytyy maksaa lähettääkseen pois elämään ja kuolemaan kaukaisilla seuduilla ne pojat, joiden pitäisi elää niiden keskellä ja työskennellä niiden hyväksi.

Mutta pelkästään menojen kasvu ei viittaa siihen, että pitää tehdä mahdottomaksi tämän epävarman ja turmiollisen tilanteen jatkuminen, vaan myös itse aseiden ja valtavien tuhovälineiden kehitys. Ei ainoastaan tykinruoka katso tykkiä pahalla silmällä; tykki pelkää itse itseään ja vapisee omien rikostensa edessä.

Eversti Thomas, vanha soturi, joka tunnetaan ja jota arvostetaan myös sotilaallisia kysymyksiä käsittelevänä kirjailijana ja joka on julkaissut ”Tulevaisuuden aseet. Kuinka pitkälle aiotaan mennä?” -nimisen esitteen, kysyi minulta kerran, eikö olisi mahdollista kansojen välisten sopimusten, kongressin tai tuomioistuimen avulla kieltää nämä uudet säälimättömät, omantunnottomat kuolemanvälineet, jotka ovat tulleet entisaikojen kauniiden ritariaseiden tilalle ja jotka tekevät sotilaista tarpeettomia, insinööreistä ja kemisteistä sitä vastoin tarpeellisia. Tähän sallin itseni vastata kaikella kunnioituksella hänen hyviä tarkoituksiaan kohtaan: ”Herra eversti, te ja minä olemme kunniallisimpia ihmisiä maailmassa, ei teillä eikä minulla ole pienintäkään halua tehdä toisillemme vääryyttä, ja olen vakuuttunut siitä, että jos joudumme riitaan, olemme heti valmiita järjestämään asian ystävien avulla tai vetoamalla oikeuteen. Mutta jos asia olisi toisin, jos unohtaisimme itsemme, jos tarttuisimme toisiamme kauluksesta tai kiskoisimme toisiamme tukasta, luuletteko, että kuuntelisimme, jos joku sanoisi: ”Olkaa varovaisia, voitte vahingoittaa toisianne, tapelkaa mieluusti, jos ette ole yhtä mieltä, mutta pitäkää huoli siitä, että iskut eivät osu?” Me molemmat nauraisimme tälle neuvolle ja tappelisimme kaksinkertaisella voimalla, vaikka katuisimmekin sitä jälkikäteen.”

Ihmisiä voi kieltää taistelemasta, mutta ihmisiä ei voi estää taistellessaan vahingoittamasta toisiaan mahdollisimman paljon. Kun peto pääsee vapaaksi, se puree ja kynsii. Se ei voi toimia toisin(?). Jokainen varoo omaa nahkaansa, kuten sanotaan, ja jokainen varoo enemmän omaa kuin toisten nahkaa.

Tämä koskee niin kansoja kuin yksilöitäkin. Ne voi pakottaa kääntymään oikeuden puoleen riitakysymysten sovitteluksi; mutta kun sota on kerran syttynyt, eivät sopimukset eivätkä tuomioistuimet voi pidättää taistelevia osapuolia käyttämästä kaikkia hyökkäys- ja puolustuskeinojaan. On kyse elämästä tai kuolemasta. Mutta kun näistä keinoista tulee aivan liian hirvittäviä, kun on kyse massamurhasta, silloin ajatellaan kahdesti ja aletaan pitää sotaa sinä mikä se todellisuudessa on: teurastuksena.

Marsalkka Canrobert, viimeinen Ranskan marsalkoista, kirjoitti vuonna 1890 Lontoon rauhankonferenssin toimistoon: ”Teette täysin oikein työskennellessänne sodan estämiseksi. Tunnen sodan ja tiedän, että se on hirvittävää.” Parhaimmat, sanan varsinaisessa merkityksessä rohkeimmat ihmiset jakavat tämän mielipiteen. He tuntevat, että kukaan ei voi tietää, mihin peto pysäytetään (?), kun se on kerran päässyt irti, ja kuinka paljon sivilisaatiota raakuus jättää jäljelle.

Tämä selittää sen kauhun, jota tapahtumat idässä [ruotsalaisen kääntäjän huomautus: ”Tällä viitataan kreikkalais-turkkilaisiin selkkauksiin”] ovat herättäneet suurvaltojen parissa. En halua tässä lausua mielipidettäni näistä sekavista ja monessa suhteessa hämäristä tapahtumista. Haluan pelkästään huomauttaa, että ne ovat johtaneet yleiseen muiden valtojen asiaan sekaantumiseen, jota monet pitävät ensimmäisenä askeleena kansojen väliseen sovitteluun. Missä määrin sovittelijat ovat yhtä mieltä keskenään, ja mistä koostuu ns. eurooppalainen konsertti (Europeiska konserten)? On ainakin yksi asia, jossa yksimielisyyttä ei voi epäillä, nimittäin se, että kaikki hallitukset pelkäävät sotaa enemmän tai vähemmän. Ne pelkäävät, että liekit leviävät kaikkialle, kun tulipalo kerran on syttynyt ahtaalla näyttämöllä. Ne pelkäävät omien aseidensa voimaa ja vapisevat ajatellessaan sitä tulvaa, jonka rauta ja veri aiheuttaisivat Euroopan maaperällä.

Ne pelkäävät lisäksi erästä toista seikkaa: maailman omantunnon hylkäystuomiota ja kansojen vastarintaa, kansojen, jotka eivät niele sitä, että kevytmielisesti käytetään niiden verta ja niiden kultaa. Sota saa yhä useampia vastustajia. Halutaan – sillä se on oikeudenmukaista – että kansojen riippumattomuutta ennen kaikkea kunnioitetaan. Halutaan – sillä tunnustetaan, että se on mahdollista – että kansojen väliset riitaisuudet ratkaistaan rauhanomaisesti välitystuomioiden avulla. Ollaan myös sitä mieltä, että voiman ei kuulu saada viimeistä sanaa näissä elintärkeissä kysymyksissä, että se, mitä aiemmin kutsuttiin miekan oikeudeksi, ei enää kuulu meidän aikaamme, vaan se on eräs aiempien vuosisatojen virhe, että kansat tästä eteenpäin kuuluvat itselleen ja että niiden tulee itse päättää teoistaan ja toimistaan.

Näette, hyvät herrat, millaisen tien nämä ajatukset ovat raivanneet itselleen ja erityisesti millaisen tärkeän merkityksen kysymys välitystuomioista on saavuttanut. Kun 30, 40 vuotta sitten aloimme käsitellä tätä kysymystä, meitä pilkattiin aivan kuin olisi ollut kyse asiasta, jota ei koskaan voitaisi toteuttaa. Tämän jälkeen on tämä kysymys kehittynyt ja samalla usko sen tulevaan menestykseen. Kun nähdään välitystuomioiden tulokset, totutaan luottamaan niihin ja käyttämään niitä. Budapestin kansainvälisessä kongressissa Elie Ducommun, kongressin arvoisa pääsihteeri, ilmoitti vuosikertomuksessaan, että oli annettu 150 välitystuomiota. Ei ole esimerkkejä siitä, että ainoakaan olisi epäonnistunut. Ainoakaan tuomituista ei ole kieltäytynyt mukautumasta tuomioon. Tämä on todellakin kuvaavaa.

Minun ei tarvitse teille, hyvät herrat, yksityiskohtaisesti kuvailla näitä välitystuomioita, jotka te varmastikin tunnette, ainakin tärkeimmät niistä. Kukaan ei ole unohtanut ns. Alabama-tuomiota, jossa Iso-Britannia tuomittiin maksamaan Yhdysvalloille yli 75 miljoonaa vahingonkorvausta. John Bull [Iso-Britannia] oli tietysti sitä mieltä, että se oli liikaa, ja veli Jonatan ajatteli että se ei ollut kerrassaan mitään. Mutta molemmat osapuolet kuitenkin tunnustivat, että oli parempi sovitella tällä tavalla kuin varustaa laivastoja, ja itse asiassa ne pitivät itseään onnekkaina selvitessään niin hyvällä hinnalla.

Ette ole myöskään unohtaneet sitä, mitä tapahtui Karoliineille (?), kun saksalainen sotalaiva hyökkäsi espanjalaiselle alueelle ja kun Espanjassa vuorostaan hyökättiin Saksan edustajien asuntoihin, Saksan lippua vedettiin kurassa ja ministerin ja konsulin kyltit tallattiin jalkojen alle. Kaikki tämä olisi aiemmin riittänyt syyksi sotaan.

Mutta ajat muuttuvat. Mainitaan sana sovittelu. Paavi Leo XIII:ta, merkittävää henkilöä sekä ihmisenä että asemansa takia, jota jopa ne ihailevat ja kunnioittavat, jotka eivät tunnusta hänen ylivaltaansa, pyydetään puuttumaan asiaan. Asia annetaan hänen käsiinsä. Hän antaa tuomionsa, ja asia on sillä ratkaistu.

Aivan äskettäin alkoi uudestaan vakava riita kahden anglosaksisen suurvallan välillä. Tällä kertaa oli kyse vain eläimistä. Syy kiistaan oli hyljejahti nahkojen takia. Hullunkurinen syy, sanoivat ihmiset, jotka aina ovat valmiita nauramaan kaikelle. Kyllä, ehkä, mutta tämä oli arka kysymys, joka uhkasi johtaa diplomaattisten suhteiden katkeamiseen ja mahdolliseen sotaan (?). Alettiin jo mennä tähän suuntaan, mutta äärimmäisyyksien välttämiseksi turvauduttiin sovitteluun. Molemmat osapuolet tulivat Pariisiin käydäkseen neuvotteluja tuomioistuimen edessä, jossa paroni de Courcel oli puheenjohtajana. Tuomioistuin ei antanut ainoastaan tuomiota riitakysymyksissä, vaan se antoi myös neuvoja tulevaisuutta varten niin että uudet kiistat voitaisiin ehkäistä ennalta. Tässä oli itse asiassa vain joitakin herroja frakeissaan, ilman pistomiekkaa kupeellaan ja ilman joukko-osastoa käytössään, jotka sanelevat kahdelle voimakkaimmista suurvalloista, kuinka niiden pitää menetellä, ja näiden kahden valtion hallitukset kumartavat ja kiittävät, kuten soveliasta on.

En aio luetella useampia esimerkkejä. Mutta katson itselläni olevan oikeuden vakuuttaa, että niitä sovittelukysymyksen ratkaisuja, joita neljännesvuosisata sitten pidettiin mahdottomina toteuttaa, pidetään nyt mahdollisina ja kaikki sivistyneet kansat hyväksyvät ne. Hyvän Abbé de Saint Pierren unelma on toteutumaisillaan. Haluamatta väittää, että sota tästä eteenpäin on ainiaaksi hylätty, on sallittua uskoa, että siitä tulee koko ajan harvinaisempaa ja että hallitukset tarttuvat useimmissa tapauksissa vähemmän raakoihin ja luotettavampiin ratkaisuihin.

Näistä edistysaskelista voimme suureksi osaksi – ilmoitan sen täten avoimesti – kiittää rauhanyhdistyksiä, joita pilkattiin ja syytettiin siitä, että ne haluavat hävittää isänmaanrakkauden ja hylätä kansallisen puolustuksen. Näistä vähämerkityksisistä yhdistyksistä on tullut mahti, joka kaikkien muiden mahtien pitää ottaa huomioon. Vuodesta 1889 lähtien ne kokoontuvat joka vuosi jossakin Euroopassa kansainväliseen kongressiin, ja kongressin kokousten välillä useiden hallitusten tunnustama ja rahallisesti tukema Bernin kansainvälinen rauhantoimisto valvoo niiden etuja ja johtaa niiden puhetta (?).

Eikä tässä ole kaikki. Näiden yhdistysten lisäksi on perustettu vielä voimakkaampi, nimittäin Parlamenttienvälinen liitto, joka koostuu kaikkien parlamenttien jäsenistä ja jolla on myöskin vuotuiset kokouksensa. Näitä kokouksia, joita aiemmin pidettiin pienissä virasto- tai hotellihuoneistoissa, pidetään nykyään suurenmoisissa julkisissa tiloissa.

Roomassa tapasimme Capitoliumilla, jonne nousimme sotilaiden rivien välissä ja italialaisen eduskunnan presidentti kunnioitti meitä toimimalla puheenjohtajana kokouksessamme. Bernissä kokoonnuimme Liittohallituksen palatsissa ja herra Numa Droz, nykyään ulkoministeri ja aiemmin kahdesti sveitsiläisen tasavallan presidentti, tervehti meitä puheella eurooppalaisesta merkityksestä (?). Meidät otettiin yhtä hyvin vastaan Antwerpenissä, Haagissa ja Budapestissä.

Brysselissä neljä ministeriä hyväksyi (?) peräkkäin Parlamenttienvälisen konferenssin ohjelman. Tämä konferenssi hyväksyi esityksen kansainvälisestä välitystuomioistuimesta. Puheenjohtaja, valtioneuvos Descamps on ilmoittanut kaikille valtioille tästä esityksestä.

Tällä tavoin kulkee asia eteenpäin, hyvät herrat. Herätämme huomiota. Työtämme seurataan mielenkiinnolla, esityksistämme keskustellaan. Kokouksiimme lähetetään säännöllisesti edustajia, ja näiksi edustajiksi valitaan huomattavimmat ja pystyvimmät miehet. Kokouksia pidetään suurina tapauksina. Budapestissa hallitus ja kaupunginvaltuusto maksoi yli sata tuhatta frangia vastaanotostamme. Osallistuimme kaikkiin juhlallisuuksiin ja saimme aina kunniapaikat.

Meillä voisi olla oikeus olla ylpeä näistä edistysaskelista niin lyhyessä ajassa oltuamme alussa niin heikkoja. Mutta sitä emme ole. Olemme sitä vastoin murheellisia siitä, että edistysaskeleet eivät ole olleet suurempia, ja sanomme kaikille: tästä liikkeestä täytyy tulla vireämpi ja sitä täytyy rohkaista; siitä täytyy tulla yleinen ja vastustamaton, sen täytyy käsittää kansa kokonaisuudessaan.

Mitä tähän vaaditaan?

Siihen vaaditaan, että jokainen niistä, joka jakaa näkemyksemme ja toiveemme, jokainen niistä, jonka olemme saavuttaneet sanan ja kirjoituksen avulla, ponnistelee auttaakseen meitä hankkimaan monia alokkaita rauhanomaiseen sotajoukkoomme ja kykynsä mukaan levittää iloista sanomaa, rauhan evankeliumia. Tämä on jalo tehtävä, jonka hyväksi jokaisen tulee toimia.

Siihen vaaditaan, ettei kukaan väärästä vaatimattomuudesta pidä itseään liian merkityksettömänä uskaltautuakseen luomaan maailman uudelleen. Yleinen mielipide on yhteenveto kaikkien yksilöiden mielipiteestä samalla tavoin kuin pienet vesipisarat muodostavat mittaamattomat valtameret.

”Seison usein rannalla”, sanoi kerran suuri puhuja John Bright, ”ja katselen merenpintaa, jota yksikään tuulenvire ei poimuta. Mutta äkkiä näen aaltojen nousevan, ikään kuin vastustamaton voima sinkoaisi yhden toisensa jälkeen eteenpäin.”

”Meillä, jotka olemme suuri kansa”, jatkoi hän, ”on sydämissämme samanlainen vastustamaton voima: totuuden, oikeudenmukaisuuden ja vapauden rakkaus, ja sen tulee jatkuvasti ajaa meitä eteenpäin ja ylöspäin, aina siihen asti kunnes meistä tulee kunniakas ja onnellinen kokonaisuus, joka on muun ihmiskunnan esikuvana toimimisen arvoinen.”

En tahtoisi julistaa näitä sanoja pelkästään teille kuulijoilleni, en pelkästään ystävilleni ja maanmiehilleni, vaan kaikille miehille ja naisille. Haluaisin sanoa heille kaikille, kuinka vähämerkityksisiä he sitten ovatkaan: ”Uskotte, ettei teillä ole vaikutusvaltaa, eikä teillä olekaan sitä, jos vetäydytte syrjään ja vaikenette. Mutta kun liitytte yhteen toistenne kanssa, annatte äänienne kuulua yhdessä muiden kanssa, teistä tulee vastustamaton voima, huutonne saavuttavat itsepintaisimminkin suljetut korvat ja pakotatte vastustajanne tunnustamaan oikeutetut pyrkimyksenne.”

Ne, jotka ovat yhtä vanhoja kuin minä ja jopa ne, jotka ovat minua nuorempia, eivät ehkä saa nähdä näiden toiveidemme toteutumista. Mutta jonakin päivänä toiveemme täyttyvät. Kiitos monien ihmisten ponnistelun, maailma ei jonakin päivänä ole enää jälkeläisillemme se murheenlaakso, joka se on niin kauan ollut ja vielä valitettavasti on niin monille.

He saavat nähdä, että toive yleisestä oikeudenmukaisuudesta niin kansojen kuin yksilöidenkin välillä ei ollut haavekuva. Kun he siunaavat sitä uutta aikaa, jonka aikana heillä on onni elää, kulkeutuvat heidän ajatuksensa ehkä kiitollisuudella takaisin viimeisiin vuosiin tällä yhdeksännellätoista vuosisadalla, joka alkoi verellä ja kyynelillä ja joka ponnistelee loppuakseen työn ja rauhan ylistyksellä.

Frédéric Passy: Fredsutopien. Tal, 1899. Småskrifter utgifna af Sveriges Kvinnliga Fredsförening 3. Albert Bonniers förlag. Lyhennetty käännös ranskasta ruotsiin: Louise Fraenckel. Kansi: "EB" (ei tietoja). 29 sivua.