tiistai 28. heinäkuuta 2020

Lana F. Rakow and Cheris Kramarae (eds.): The Revolution in Words. Righting Women 1868-1871, 1990 - 1800-luvun naisenergiaa!


Pitäisitkö näitä naisia radikaaleina aktivisteina ja valtaapitävien väsymättöminä haastajina? Elizabeth Cady Stanton ja Susan B. Anthony olivat 1800-luvun amerikkalaisen naisliikkeen voimahahmoja, älykkäitä, sisukkaita, tarmokkaita, hauskoja, logiikallaan vakuuttavia ja peräänantamattomia naisia, jotka kyseenalaistivat miesten vallan ja etuoikeudet kaikilla rintamilla ja vaativat naisille äänioikeuden lisäksi yhtäläisiä oikeuksia miesten kanssa kaikilla muillakin aloilla.

Principle, not policy: justice, not favors. - Men, their rights and nothing more: women, their rights and nothing less. (The Revolutionin motto)

Kun puhutaan yhteiskunnallisista epäkohdista, kertomukset epäoikeudenmukaisuuksista herättävät kiukkua, surua, epäuskoa ja usein myös halua toimia asian parantamiseksi, mutta jos sorretun ryhmän jäsenet esitetään aina uhreina, tällaiset kertomukset aiheuttavat helposti myös lamaannusta: näitä ihmisiä ei enää näe aktiivisina, toimivina ihmisinä. Tarvitaan myös rohkaisevia esikuvia, kertomuksia positiivisesta toiminnasta, siitä, miten he itse ja muut ovat toimineet asioiden muuttamiseksi ja onnistuneet tässä. (Sama juttu ympäristönsuojelussa: ympäristön tuhoutumisesta kertovien tietojen lisäksi tarvitaan tietoja siitä, miten ympäristön huononeminen on onnistuttu pysäyttämään ja asioita on pystytty muuttamaan paremmiksi.)

The Revolution oli radikaali naisten oikeuksia ajava viikoittainen sanomalehti, jonka Stanton ja Anthony perustivat vuonna 1868. Se toimi heidän ajatustensa äänitorvena, mutta julkaisi myös muiden naisasiaihmisten kirjoituksia ja ympäri maata lähetettyjä naislukijoiden kirjeitä. Se antoi julkaisuväylän naisten näkökulmasta kirjoitetuille uutisille naisiin liittyvistä ongelmista ja epäkohdista, mutta myös voitoista, ja se kommentoi miesten lehdissä esiintyviä uutisia. Se ei kuitenkaan rajoittunut vain naisiin liittyviin asioihin tai äänioikeusvaatimuksiin, vaan lehdessä kirjoitettiin kaikesta maan ja taivaan välillä - työläisten oikeuksista, politiikasta, taloudesta, vapaakaupasta, uskonnosta, koulutuksesta ja sosiaalisesta elämästä. Ikävä kyllä lehti ilmestyi vain kolmen vuoden ajan, minkä jälkeen sen piti lopettaa rahavaikeuksien takia (tai se hiipui rahavaikeuksista ym. johtuneiden kahden omistajan ja päätoimittajan vaihdoksen takia), mutta ilmestyessään se oli merkittävä ja anteeksipyytelemätön naisten oikeuksien edistäjä ja oli varmaan henkireikä ja innostaja monille amerikkalaisille naisille.

"The Revolution" started for the express purpose of "meddling" with everything. It is our intention to turn the State, the Church and the Home inside out, and let the people see the utter rottenness of our political, religious and social life. (26-27)

Tähän kirjaan on koottu sitaatteja lehdestä sen ilmestymisajalta aiheen mukaan järjestettyinä. Äänioikeus oli tietysti yksi 1800-luvun naisasianaisten tavoitteista. Stanton ja Anthony vastustivat äänioikeuden myöntämistä mustille miehille, jos naiset eivät samalla saisi myös äänioikeutta, koska he pelkäsivät, että tässä tapauksessa naisten äänioikeuden saaminen viivästyisi paljon, ja huoli oli oikeutettu - naiset saivat Yhdysvalloissa äänioikeuden vasta vuonna 1920. (Mustat miehet saivat äänioikeuden vuonna 1870, mikä ei ihme kyllä automaattisesti tarkoittanut oikeutta äänestää, ainakaan 1900-luvulla. Silloin äänestämiseen vaadittiin äänestäjäksi rekisteröitymistä, mikä oli tehty mustille etelävaltioissa hyvin vaikeaksi vielä 1950-luvullakin, kuten Rosa Parksin elämäkerrasta voi lukea.). Muuten he puolustivat kuitenkin myös mustien oikeuksia: lehdessä julkaistiin myös afroamerikkalaisten naisten kirjoituksia, eräässä kirjoituksessa paennutta orjaa ja kansalaisoikeusaktivistia Frederick Douglassia sanottiin kuutta rasistista valkoista miestä älykkäämmäksi (173), ja lehdessä iloittiin tiedosta afroamerikkalaisen naisen, Sarah P. Remondin, opiskelemisesta lääkäriksi Italiassa (107, jotenkin aina hämmästyy sitä miten paljon myös menneisyydessä matkusteltiin).

To correspondents: Don't preach. Don't even exhort. Don't philosophize. Above all, don't sentimentalize. ... Give us facts and experience, in words, if you please, as hard as cannon-balls. (37)

Kirjan luvuissa käsitellään myös naisten työntekoa (Equal pay for equal work!), työläisnaisten oikeuksia, kaksinaismoralismia, prostituutiota, aborttia, miesten väkivaltaa naisia kohtaan kotona ja kaduilla, naisten vaatteita, muotia ja terveyttä (lääkäri Mary Edwards Walker käytti housuja ja joutui kerran pidätetyksi tämän takia), naisia sortavaa kielenkäyttöä ja sitä, että naisten oletettiin ottavan miehensä nimi naimisiinmenon jälkeen (mitä jotkut naisasianaiset, esimerkiksi Lucy Stone, eivät tehneet). Lehdessä kiellettiin miesten oikeus määritellä naiset ja heidän toimintansa ja määriteltiin ne itse, ja romutettiin täysin miesten väitteet siitä, että lapset jäisivät heitteille, jos naiset saisivat äänioikeuden.

Siinä vastattiin myös niille naisille, joiden mielestä heillä ja kaikilla muillakin naisilla jo oli kaikki oikeudet joita he tarvitsevat ja joiden mielestä äänestäminen olisi epänaisellista. (Nykyään kukaan nainen tuskin vastustaa äänioikeuttaan, vaikka 1800-luvulla myös naisissa oli äänioikeuden vastustajia.) Lehdessä kerrottiin naisten aktivismista ja tuettiin sitä, mikä oli tervetullutta, koska miesten lehdissä naisesitelmöitsijöitä ja muita näkyviä ja epäsovinnaisia naisia usein pilkattiin. Esimerkkeinä aktivismista naiset järjestivät joissakin paikoissa varjoäänestyksiä menemällä vaalipäivinä äänestämään, menivät neulomaan paikkakunnalle perustettuihin baareihin tai peliluoliin, mikä karkotti miesasiakkaat, antoivat ryhmänä vaimoaan hakkaavalle miehelle kunnon löylytyksen, perustivat (ei feministisen) naisten kerhon, Sorosiksen, johon miehet eivät päässeet, tai järjestivät "vaateuudistuspiknikkejä" (dress reform picnics, 154), joihin tuhannet ihmiset osallistuivat.

Tieto 1870-luvun feministisistä teatteriryhmistä, joissa ironisoitiin naisten oikeuksia vastustavia naisia, ei varmaan ehtinyt The Revolutioniin, mutta niistä kerrotaan kirjan alaviitteessä. The actors wore suits, hats and white gloves, or housedresses and aprons, or cheerleading outfits while chanting such slogans as Roses Not Raises; Father Knows Best; Brooms, Not Basketballs; Gold Rings, Not Gold Medals; I'd Rather Be Ironing; Pump Iron: Do His Shirts. (219)

Vallankumouksellisissa oli naisten lisäksi myös muutama mies. Protestanttinen pappi ja orjuuden vastustaja Parker Pillsbury toimi lehden alkuaikoina Stantonin kanssa päätoimittajana. Kirjassa on monia hänen naisten oikeuksia kaunopuheisesti puolustavia kirjoituksiaan. Häntä nimitettiin muissa lehdissä "Miss Pillsburyksi" tai "Mrs. Pillsburyksi".

Se, mitä ei odottaisi 1800-luvun naisasialiikkeeltä, on se, että tekstit ovat monesti hauskoja, ironisia ja satiirisia. Niiden argumentointi on loogista ja vakuuttavaa. Toisaalta kirja saa hyvälle tuulelle ja virkistää, koska sitä lukiessa huomaa, että myös menneisyydessä on ollut fiksuja, tarmokkaita ja rohkeita naisia, ei pelkästään passiivisia uhreja, ja lukijana nauttii siitä sisusta ja älystä, jolla lehden kirjoittajat käsittelevät naiskysymyksiä antamatta tuumaakaan periksi. Toisaalta ihmettelee turhautuneena sitä, että monet kirjan käsittelemistä asioista ovat edelleen ongelmia, 150 vuotta myöhemmin. On harmi, että kirjan tylsä (vaikka lehteä kunnioittava) kansi tai sen hankalasti ymmärrettävä nimi eivät juuri houkuttele tarttumaan kirjaan.

Yhdysvalloissa julkaistiin 1800-luvulla muitakin naisten oikeuksia käsitteleviä lehtiä, mutta The Revolution oli niistä radikaalein. Aiemmin julkaistuista lehdistä kerrotaan samassa Routledgen Women's Source Library -sarjan kirjassa The Radical Women's Press of the 1850s (toimittajat Ann Russo ja Cheris Kramarae), jota en ole lukenut.

Kuvat kirjasta.

Muutama lisäys 29.7.20, pieni muutos 31.7.20.

Lana F. Rakow and Cheris Kramarae (eds.): The Revolution in Words. Righting Women 1868-1871, 1990. Routledge, Women's Source Library. 258 tekstisivua. Lisäksi elämäkertaliite Women of The Revolution, 24 sivua, ja hakemisto.

sunnuntai 26. heinäkuuta 2020

Kaarlo Erho: Hasalan hovin haamu. 1-näytöksinen salapoliisi-ivailu, 1948

Kukapa voisi vastustaa näytelmässä genremääritelmää "salapoliisi-ivailu"? Minä en ainakaan, joten otin tämän näytelmän mukaan kirjaston varastosta.

Näytelmän esittämisen aikaan englantilaiset salapoliisikertomukset olivat lukijoille ilmeisesti jo hyvin tuttuja, koska juonessa hyödynnetään tätä. Entinen suutari, sotakeinotteluilla rikastunut nousukas Optius Hamsteri haluaa jäljitellä lukemiensa dekkareiden perusteella englantilaisten kartanonomistajien elämää ja siksi hän on myös palkannut Hasalan hoviinsa hovimestariksi Jaakko Kaartisen, entisen rengin. Näytelmän alussa Hamsteri huomaa, että kaikki hänen rahansa ja osakkeensa on varastettu kassaholvista, jolloin paikalle tulee juuri sopivasti Vilhelmi Kyttäri eli Tiikeri-Ville, yksityissalapoliisi. Juonessa on mukana myös ulvonnallaan ja satunnaisilla ilmestymisillään ihmisiä pelotteleva Hasalan hovin haamu, Hamsterin sisarenpoika Kalle Vilkas, emännöitsijä Manta Mukkonen ja Benito Alvardo Kakahotti, joka opettaa Hamsterille "hienoja kieliä".

KYTTÄRI. ... Huusin heti majatalon isännälle: 'Hei, isäntä, auto kuntoon heti!' Samalla ahdoin taskuihini kaikki tarvittavat välineet, vedin ulsterin niskaani ja juoksin majatalon edessä olevaan autoon. Kuljettajalle sanoin: 'Kymppi triksua, jos ajatte Hasalan hoviin kuin rasvattu salama!' 'Oooo keii!' sanoi kuljettaja lisäten häkää. Matkalla pohdin tapausta ja olin tyytyväinen siitä, että kerrankin saan tarjota apuani oikealle gentlemannille. ...

Kyttäri on suurennuslaseineen ja asuineen hyvin sherlockmainen, muttei silti taidoissaan: hän epäilee vuorollaan kaikkia, eikä tappelultakaan vältytä. Lopussa hän kuitenkin sananmukaisesti nuuskii roiston esiin. Näytelmään jäi minulle vähän epäselviä kohtia (kuka kutsui Kyttärin paikalle ja miksi?). Kyllähän tämä meni kevyenä farssina, mutta nykyään näytelmän ksenofobia Kakahottin suhteen häiritsee. Ehkäpä Benito-nimiset italialaiset eivät toisen maailmansodan jälkeen olleet kovin suosittuja, vaikka 1930-luvun alussa heitä saatettiin Suomessakin arvostaa (kuten Etelka hurjistuu -kirjasta voi huomata).

Kirjailija antaa alussa tarkat (4 sivua!) "Esitysohjeet seuranäyttelijöille" lavastuksesta sekä henkilöiden ulkonäöstä ja vaatetuksesta. Lavastuksessa voidaan tosin tarpeen mukaan joustaa resurssien mukaan. Nämä Kariston seuranäytelmät on ilmeisestikin tarkoitettu harrastajanäyttelijöille, sillä Erho sanoo esitysohjeiden lopussa näin: Jokaisen näyttelijän tulee osata osansa hyvin ulkoa, ja menojen ja tulojen pitää käydä sukkelaan, muutenkin on pidettävä yllä joustavuutta kaikessa lavalla liikkumisessa, niin näytelmästä muodostuu hupaisa ohjelman pääte minkälaiseen tilaisuuteen tahansa. Väliverho on esityksen päättyessä suljettava nopeasti.

Kaarlo Erho: Hasalan hovin haamu. 1-näytöksinen salapoliisi-ivailu, 1948. Kariston seuranäytelmiä, nro 493. 43 sivua.

lauantai 18. heinäkuuta 2020

Bertha von Suttner: Aseet pois! 1982/1889 (rauhannobelistit 1905)

Osallistumiseni Tuijata-blogin emännöimään kirjablogien naistenviikkoon on hyvä aloittaa ensimmäisellä naispuolisella rauhannobelistilla. Olen joihinkin nykyisten rauhannobelistien elämäkertoihin aiemmin tutustuttuani päättänyt alkaa systemaattisesti käydä läpi rauhannobelisteihin liittyviä kirjoja palkinnon myöntämisestä alkaen. Idea on siis vähän sama kuin Tarukirja-blogin hienossa kirjallisuusnobelistien sarjassa, vaikka tutustuinkin tähän sarjaan vasta oman suunnitelmani jälkeen enkä ainakaan vielä ole päässyt nobelisti kuukaudessa -vauhtiin. Myös Jokken kirjanurkassa on luettu vaikuttava määrä kirjallisuusnobelisteja.

Kaikki rauhannobelistit eivät kiinnosta minua yhtä paljon, kaikista ei löydy kirjoja, ja palkituissa on mukana myös järjestöjä, joten joitakin vuosia jää välistä. Projekti on hyvä keino tutustua palkittujen lisäksi historiaan (aiemmissa palkituissa) ja tuntemattomampiin maihin (myöhemmissä palkituissa), ja suosittelen muillekin esimerkiksi tällä vuosituhannella palkittujen naisnobelistien (kenialaisen Wangari Maathain, pakistanilaisen Malala Yousafzain ja liberialaisen Leymah Gboween suomeksi, iranilaisen Shirin Ebadin englanniksi) kiinnostavia elämäkertoja.

Huhtikuussa kirjoitin vuoden 1901 ensimmäisen palkinnon toisesta saajasta, Punaisen Ristin perustajasta Henri Dunantista. Saman vuoden toisesta palkitusta, Parlamenttienvälisen liiton perustajasta, ranskalaisesta Frédéric Passysta ei löytynyt mitään kovin järkevää (kaksi ranskankielistä kirjaa 1800-luvun puolivälistä ja yksi ruotsinkielinen käännös vuodelta 1899) eikä mitään seuraavista palkituista, joten hyppäsin vuoteen 1905 ja itävaltaunkarilaiseen (eli Itävalta-Unkarin kansalaiseen) Bertha von Suttneriin (1843-1914), radikaaliin pasifistiin. Nimi oli minulle ennestään tuttu, koska hänet on ikuistettu Itävallan kahden euron kolikkoon ja postimerkkiin, ja muistelen lukeneeni juuri hänen ehdottaneen Alfred Nobelille rauhanpalkinnon lisäämistä Nobelin palkintoihin; Wikipediankin mukaan hän todennäköisesti vaikutti asiaan suuresti. Von Suttner toimi Nobelin sihteerinä Pariisissa viikon ajan vuonna 1876, ja kirjeenvaihdossa he olivat Nobelin kuolemaan asti vuonna 1896.

Aseet pois! on pasifistinen romaani, josta von Suttner halusi tehdä mahdollisimman kiinnostavan ja tunteisiin vetoavan saadakseen sille paljon lukijoita. Hän onnistuikin tässä, koska teos käännettiin pian useille kielille (suomeksi vuonna 1895), ja se vaikutti Irmeli Niemen esipuheen mukaan Saksassa ja Itävallassa rauhanliikkeen leviämiseen. Esipuheesta saa sellaisen vaikutelman, että kirja olisi hyvin sentimentaalinen ja epä-älyllinen, mutta kirjassa on yllättävänkin paljon myös pohdintaa, ja voisi ajatella, että von Suttner esitti monia kirjan ajatuksia esitelmissään ja lehtikirjoituksissaan. Hän perusti Itävaltaan pasifistiorganisaation vuonna 1891 ja toimitti kansainvälistä pasifistista julkaisua vuosina 1892-1899.

Bertha von Suttnerin elämä muistuttaa joiltakin osin romaanin minäkertojan ja sankarittaren, kreivitär Martha Althausin elämää. Molemmat olivat korkea-arvoisen upseerin tyttäriä ja syntyneet suunnilleen samaan aikaan. Molemmat olivat itävaltalaisia (von Suttnerinkin voi varmaan lukea itävaltalaiseksi, vaikka hän oli syntynyt Prahassa), ja molemmat tekivät aktiivista rauhantyötä miehensä kanssa. Marthan elämä poikkeaa kuitenkin monessa kohdassa von Suttnerin elämästä, joten omaelämäkerta kirja ei ole.

Romaania voi pitää Martha Althausin (ja Bertha von Suttnerin?) kehityskertomuksena sotilaita ja sodankäyntiä ihailevasta aatelistytöstä vakaumukselliseksi ja intohimoiseksi rauhanpuolustajaksi. Martha kasvaa maassa ja kulttuurissa, jossa sotaa ihannoidaan ehdoitta, kirjojen parissa, joissa sotilaat esitetään sankareina ja sotasankaruus kunniakkaimpana asiana, johon mies voi pyrkiä, ja sotilasperheessä, jonka isä kertoo jatkuvasti sankaritarinoita niistä sodista, joihin on nuorempana osallistunut, ja puolustaa ehdoitta sotia isänmaan kunnian ja hyvinvoinnin nimessä.

Kirjan taustana ovat Itävallan ja muiden maiden käymät sodat 1850-luvun lopusta 1870-luvun alkuun. Martha menee nuorena naimisiin rakastamansa husaarin Arnon kanssa, joka joutuu pian naimisiinmenon ja heidän lapsensa Rudolfin syntymän jälkeen lähtemään sotaan Ranskaa ja Sardiniaa vastaan ja kuolee (tämä ei ole spoileri, koska tämä tapahtuu jo kirjan alussa). Tämä saa Marthan epäilemään sodan mielekkyyttä ja tutkimaan historiaa ja yhteiskuntateorioita (häneen suuresti vaikuttanut englantilainen H.T. Buckle oli todellinen henkilö), mutta hän ei saa vastakaikua mistään, kunnes tapaa Fredrik Tillingin, joka vihaa sotaa huolimatta siitä, että on itsekin upseeri. Toisin kuin muut, hän ei ole valmis siloittelemaan sodan väkivaltaa korulauseilla. Martha tuntee löytäneensä hänessä sielunkumppanin, ja he menevät naimisiin ja ovat hyvin onnellisia, koska heidän avioliittonsa on kahden samoin ajattelevan, toisiaan rakastavan, mielipiteensä oman ajattelun kautta saavuttaneen ihmisen kumppanuutta. Itävalta ryhtyy kuitenkin taas sotaan Preussin puolella Tanskaa vastaan kiistassa Schlesvig-Holsteinin herruudesta, ja Fredrik joutuu lähtemään mukaan. Tämän sodan jälkeen seuraa sota entistä liittolaista Preussia vastaan. Kun Martha on 1870-luvun alussa Pariisissa, hän joutuu keskelle Preussin ja Ranskan välistä sotaa ja Pariisin piiritykseen - neljä sotaa alle 15 vuodessa!

Kirja kuvaa hyvin sitä, miten vaikeaa yksittäisen ihmisen oli nousta yleistä kansallista sotahurmosta vastaan - jos sota on "reipasta, iloista leikkiä", nuoret miehet unelmoivat sotilaan urasta ja nuoret naiset avioliitosta sotilaan kanssa ja sodan syttymisestä iloitaan yleisesti, sotaa vastaan puhuva on ilonpilaaja. Vaikka Marthalla on läheinen ja rakastava suhde isäänsä ja perheeseensä, hänen mielipiteensä sodasta on täysin vastakkainen hänen isänsä käsityksen kanssa. Asiaa ei auta se, että hän on nainen (vaikka tämä ei juuri näytäkään aiheuttavan Marthalle kirjassa ongelmia), mutta hänen isänsä paheksuu voimakkaasti myös Fredrikiä, joka uskaltaa sotilaana kritisoida sotaa.

Kirja tuo hyvin esiin sen, miten järjettömiä sodat ovat ja miten heikkoja ja epäloogisia niiden perusteeksi esitetyt argumentit ovat. Itävallan käymissä sodissa ei todellakaan tunnu olevan mitään järkeä, eikä myöskään Ranskan ja Preussin välisen sodan syissä. Nykyään nimenomaan Marthan esittämät sodanvastaiset ajatukset ja argumentit ovat järkeviä, ja ehkä tämä kirja edisti osaltaan kansainvälisiä liittoja ja myöhemmin Euroopan unionia (joka sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2012, ja vaikka sen palkitsemista on kritisoitu, 1800-luvun näkökannalta katsottuna palkinto oli ansaittu). Kirjassa toivotaan myös kansainvälisen tuomioistuimen perustamista.

- Mutta - huudahdin minä pannen käteni ristiin, - minkätähden, Herran nimessä, eivät kaikki sivistyneet valtakunnat Euroopassa tee liittoa? Sehän olisi varmaan kaikista yksinkertaisinta! -
          Herrat kohottivat olkapäitään, hymyilivät ylenkatseellisesti, eivätkä vastanneet minulle. Minä olin varmaankin jälleen tehnyt itseni syylliseksi johonkuhun niistä tyhmyyksistä, joita "naiset" tavallisesti lausuvat, kun he rohkenevat astua korkeamman valtiotiedon, heidän suvulleen luoksepääsemättömälle alalle. (132)

Henri Dunantin elämäkerrassa naiset muuten pitivät eräässä tilaisuudessa Dunantin alkuvaiheen ajatuksia Punaisesta Rististä järkevinä, kun seurueen miehet nauroivat niille.

Marthalla on varakkaana aatelisena ja rakastavan perheen jäsenenä itsellään turvattu asema, joten kirja ei ole henkilökohtaista kurjuuskuvausta (vaikka Martha saakin runsaan osansa sodan tragedioista). Siinä tuodaan kuitenkin esille kaikki se onnettomuus ja tuho, minkä sota saa aikaan: haavoittuneet, kuolleet, lesket, orvot, poikansa menettäneet äidit, poltetut kylät ja tuhotut viljavainiot, nälkä, kylmä, kodeistaan pakenemaan joutuneet ihmiset, hevoset, jotka on viety sotaan kuolemaan ja ruhjoutumaan ymmärtämättä miksi... Rauhansopimuksen jälkeenkin sota saattaa tuoda mukanaan koleran, joka tappaa sumeilematta niin lapsia kuin aikuisiakin ja saattaa tuhota kokonaisen perheen muutamassa päivässä (eräs kirjan henkilöistä kuoli koleraan kymmenessä tunnissa, monet muut päivässä).

Marthan isän mukaan sensuurin olisi pitänyt estää sotaa kielteisesti kuvaavan tositarinan julkaiseminen sanomalehdessä, jotta ihmiset eivät saisi sodasta kielteistä kuvaa. Kirjassa taas Martha matkustaa sotatoimialueelle taistelujen jälkeen etsimään Fredrikiä ja näkee mätäneviä ruumisröykkiöitä ja hirvittävästi silpoutuneita haavoittuneita, jotka rukoilevat vettä, mutta joita kukaan ei ehdi auttaa. Kirja poistaa tämän matkan kuvauksen ja Fredrikin sotaa kuvaavien kirjeiden kautta sodankäynnistä kaiken romanttisuuden ja ihannoinnin ja vie sen veriseen, mätänevään, haavojen täyttämään, julmaan todellisuuteen, poisammuttuihin alaleukoihin ja ulos pursuaviin sisälmyksiin.

Kirja on vahvan sodanvastaisuutensa lisäksi kiinnostava myös Marthan persoonan takia. Hän on monella tavalla "naisellinen" (esimerkiksi kulkiessaan taistelukentillä urhean sairaanhoitajan rouva Simonin kanssa hänestä ei järkytyksensä takia ole mitään hyötyä ja suuret järkytykset saavat hänet usein sairastumaan). Hän on myös ennakkoluuloton, tiedonhaluinen, tunteva ja rakastava ihminen, jolla on rohkeutta, itsenäisyyttä ja aloitekykyä nousta vastustamaan yhteiskunnassa yleisesti hyväksyttyä käsitystä lukemalla kirjoja, hankkimalla tietoa ja ajattelemalla omilla aivoillaan tunteisiinsa ja kokemuksiinsa perustuen. Hän on oikein virkistävä naiskuva 1800-luvun kirjallisuudessa (sen verran kuin olen sitä lukenut, eli en valtavan paljon): hän ei todellakaan ole kiinnostunut miehistä, vaatteista, koruista, tansseista, sisällöttömästä seurustelusta ja juhlinnasta (vertaa Gustave Flaubertin rouva Bovaryyn) eikä hän ole tyhjäpäinen vaan opiskelee uutta ja haluaa perustaa ajattelunsa faktoille ja hankkia laajasti tietoa eri asioista, ja hän haluaa miehensä kanssa toimia parantaakseen asioita.

Minun ympäristössäni oli useamman kuin yhden kerran tehty viittauksia siihen suuntaan, että minun pitäisi mennä naimisiin, mutta kaikissa niissä nuorissa herroissa, jotka ympäröivät minua ja sisariani, ei ollut yhtäkään, joka olisi tehnyt mitään syvällisempää vaikutusta minuun. Tunsin, että niiden ja minun välillä oli aita, jonka opiskeluni ja miete-elämäni niinä neljänä yksinäisenä [leskeys]vuotena oli muodostanut. Kaikilla noilla loistavilla nuorilla herroilla, joiden suurin harrastus oli urheilu, peli, tanssi, kurtiisi ja kunnianhimo, ei ollut vähintäkään käsitystä niistä asioista, joihin minun ajatukseni olivat kiintyneet ja joista minun henkeni oli saanut niin runsasta ravintoa. Tunsin, että jos sydämeni vielä kerran tuntisi rakkautta, tulisi rakkauteni esineen täydellisesti vastata minun vaatimuksiani. (46)

Mitenköhän paljon käsitystä 1800-luvun naisista on vääristänyt se, että useat tunnetuimmat 1800-luvun kirjat ovat miesten kirjoittamia? Miksei 1800-luvun kirjallisuudessa yleensä kuvata sellaisia aikanaan hyvin näkyviä naishahmoja kuten suffragetteja, orjuutta vastustaneita abolitionisteja tai vaikkapa Florence Nightingalen kaltaisia (tässä kirjassa sellainen oli rouva Simon) rohkeita, sisukkaita ja peräänantamattomia naisia, jotka auttoivat haavoittuneita kurjissa oloissa, vaan enimmäkseen vain naisia, joiden elämä määrittyy pelkästään suhteessa miehiin? Tai miksei kuvata lehtien päätoimittajia, journalisteja, liikenaisia, valokuvaajia, työläisiä, lääkäreitä, kirjailijoita, protestanttisia pappeja, latojia (kaikkia näitä oli 1800-luvulla) tai yleensä jossakin ammatissa toimivia naisia? Tämä pätee kyllä varmaan myös Brontën sisarusten kirjoihin, vaikka niissä onkin vahvoja naishahmoja. Kotiopettajattaren romaanissakaan Jane Eyren ammatti ei ollut kirjassa pääasia, vaan hänen suhteensa Rochesteriin, enkä toki toivo tätä hienoa klassikkoa toisenlaiseksi, mutta 1800-luvun kirjojen naisten toiminnan kuva on kovin kapea myös lukemissani naisten kirjoittamissa kirjoissa.

Näin nykynäkökulmasta 1800-luvun loppupuolen Itävalta-Unkarissa olisi varmasti löytynyt kritisoitavaa myös aatelisten asemasta yhteiskunnassa suhteessa muuhun kansaan ja siitä, että oli ylipäätään olemassa valtio nimeltä Itävalta-Unkari, johon kuului myös osia Tsekistä ja Puolasta. Näistä ei kirjassa puhuta mitään (voi olla, että von Suttner ei edes kyseenalaistanut näitä), mutta ei nipoteta. Samassa kirjassa ei voi puhua kaikista epäkohdista. Sodanvastaisena kirjana tämä on hyvä ja vaikuttava, ja on varmasti vaikuttanut paljon siihen, että on tajuttu, että sota on aina hirvittävää, tuhoisaa ja julmaa, ja että pitää aina pyrkiä rauhaan. (Se, että nyt tuntuu itsestään selvältä sanoa näin, kertoo, miten paljon on edetty kirjan kuvaamasta aikaisemmasta asenteesta sotaan.) Von Suttner on rauhanpalkintonsa ansainnut.

Kirjassa ei loppujen lopuksi tapahdu kovinkaan paljon, enkä voi sanoa, että se olisi imaissut minut ehdoitta mukaansa, mutta se oli kuitenkin helposti luettava, kiinnostava ja ajatuksia herättävä, ja henkilöt olivat sympaattisia. Kirjoitustyyli oli omalla tavallaan viehättävää, eikä kirja suurimmalta osaltaan ollut mitenkään rankkaa luettavaa. Jos on kiinnostunut 1800-luvun kirjallisuudesta ja elämästä, kirja kannattaa lukea juuri sen omintakeisen naiskuvan takia. Samoin teos kuuluu pasifismista ja sen historiasta kiinnostuneiden lukulistalle. Alli Nissisen käännös ilmeisesti vuodelta 1912 (tai ruotsista käännetty lyhennetty laitos vuodelta 1895?) sisältää useita vanhahtavia piirteitä, mikä ei kuitenkaan juuri haittaa lukemista, kun siihen tottuu.

Välistä pois jääneet rauhannobelistit:

1901 (yhdessä Henri Dunantin kanssa)
Frédéric Passy, Ranska, Parlamenttienvälisen liiton perustaja (Parlamenttienvälinen liitto eli IPU perustettu 1888, toimii edelleen; Suomen ryhmä perustettu 1920. Eduskunnan tiedote: Suomen IPU-ryhmä täyttää sata vuotta. Englanninkielinen raportti IPU:n toiminnasta 130-vuotisen toiminnan kunniaksi.)

1902 (kaksi palkittua)
Élie Ducommun, Sveitsi, asemastaan Kansainvälisen Rauhantoimiston ensimmäisenä kunniapääsihteerinä (Kansainvälinen Rauhantoimisto toimii edelleen, perustettu 1891, sai Nobelin rauhanpalkinnon 1910)
Charles Albert Gobat, Sveitsi, Parlamenttienvälisen liiton ensimmäinen pääsihteeri

1903
William Randal Cremer, Iso-Britannia, Parlamenttienvälisen liiton perustaja

1904
Kansainvälisen oikeuden instituutti, Belgia, tavoitteestaan valtioiden välisenä sovitteluelimenä (perustettu 1873, toimii edelleen, ei käsittele erityisiä konflikteja, mutta esittää muutoksia kansainväliseen lainsäädäntöön ja antaa ohjeellisia päätöksiä)


Vaikka näiden alkuvaiheen palkittujen nimet ovat nykyään tuntemattomia, heidän perustamansa järjestöt toimivat yhä. Ainakin minulle yllätyksenä kaikkiaan neljä Yhdysvaltain presidenttiä on saanut Nobelin rauhanpalkinnon (vuosina 1906, 1919, 2002 ja 2009), mihin liittyy seuraava rauhannobelisti.


Pieniä lisäyksiä 20.7.20. ja 22.7.20.

Bertha von Suttner: Aseet pois!, 1982 (Die Waffen nieder!, 1889). Esipuhe Irmeli Niemi. Kannen piirros Seppo Polameri. 253 sivua.

tiistai 14. heinäkuuta 2020

Agapetus: Olenko minä tullut haaremiin? Kolminäytöksinen farssi, 1927


Maisterit Aili Viheroja (Laila Rihte) ja Martti Paavola (Unto Salminen).
Aili valistaa Marttia siitä, että pesemättömiin astioihin kertyy bakteeripesäkkeitä.

 Kuva: Finna

Myös näytelmistä löytyy kevyttä kesälukemista. Agapetus eli Yrjö Soini on (kuten Kersti Bergroth) vanhoja mökkituttavuuksiani. Komedia saa alkunsa kaupunkilaisasunnosta, jossa kolme eri-ikäistä miestä - insinööri Arvi, maisteri Martti ja sanomalehtimies Salomon - yrittää selvitä taloudenpidosta sen jälkeen kun palvelija on kaksi päivää sitten lähtenyt. Tämä käy poikamiehiltä hyvin huonosti, minkä takia he ovat ilmoittaneet lehdessä palvelijan paikasta. Huonon viestinnän takia miehet palkkaavat yhden kotiapulaisen sijasta kukin yhden palvelijan - Helvin, Ailin ja Mantan - ja tästä saavat alkunsa koko näytelmän kestävät väärinymmärrykset ja erehdykset. Juoneen liittyy myös vääriä identiteettejä, perintöongelmia ja rakastumisia.

Näytelmä on nopeatempoinen, hauska ja helppolukuinen kepeä hupailu. Miesten esitetään siinä olevan täysin kykenemättömiä taloudenpitoon ja taloudenhoidon olevan täysin luontaista naisille, mutta mielestäni näytelmän yhtenä pohjatekstinä on silti se, että tätä ei enää pidetty aivan sanomatta selvänä (ja lähes sadassa vuodessa on jo melkein päästy eroon tästä käsityksestä), tai ainakin ajateltiin naisten pystyvän muuhunkin. Näytelmä oli omana aikanaan varmaan hurjempi kuin miltä se nyt tuntuu; nykyajan perspektiivistä katsottuna ei luultavasti aivan ymmärrä, miten shokeeraavaa oli se, että poikamiesten asunnossa yöpyi naimattomia naisia, ja erikoista se, että yksi näytelmän naisista oli maisteri.

AILI. Ja sitten tämä miesten taloudenhoito on niin tuhlaavaista. Kaikkia tarveaineita käytetään paljon enemmän kuin on välttämätöntä. Ajatelkaa, mikä kansantaloudellinen tappio se olisi, jos kaikissa talouksissa elettäisiin niin säästämättä kuin mitä ruoanjätteet tuolla näyttävät. (Menee pesupöydän luo.) Katsokaa nyt: tuossa on tuhansia kalorioja käyttämättä!
MARTTI. (Peittelemättä hämmästystään.) Kylläpä te puhutte oppineesti! Se on meidän eilisen aamiaisen jätteitä.
AILI. Niin - konkreettisempaa todistusta siitä, että taloudenhoito kuuluu naisille, voi tuskin saada.
MARTTI. Konkr...! 

Näytelmä on ehkä tuttu televisiosta, koska se on filmattu kaksi kertaa (1932 ja 1938, Joel Rinne esitti molemmissa versioissa Arvia). Viides painos näytelmästä on otettu yli 30 vuotta ensiesityksen jälkeen ja kuvahausta päätellen sitä esitetään nykyäänkin, eli se on vedonnut suomalaisten huumorintajuun.

Kymmeniä kuvia vuoden 1938 elokuvasta löytyy Finnasta.

Agapetus: Olenko minä tullut haaremiin? Kolminäytöksinen farssi, 1958 (5. painos, alkuteos 1927). Otava. 135 sivua.

sunnuntai 12. heinäkuuta 2020

Fjodor Dostojevski: Idiootti, 1868 (aiemmin luettu)

Omppu pohtii eräässä kirjoituksessaan sitä ongelmaa, että ei pidä kirjasta, josta "kuuluisi" pitää. Olen miettinyt jo pidemmän aikaa kirjoitusta Dostojevskin Idiootista, ja hänen postauksensa antoi minulle kimmokkeen siihen. Tuntuu, että suhtaudun kirjaan väärällä tavalla, mutta olen sitä mieltä, että jokaisella lukijalla on oikeus lukukokemukseensa, ja lukukokemukseni oli sen verran häiritsevä, että haluan kertoa siitä, vaikka lukemisesta on jo pitkä aika.

Tätini (toinen kuin Okri-täti, tämä täti on lukenut aikoinaan varmaan kaikki Dostojevskit) antoi minulle 5-10 vuotta sitten Idiootin ja käski lukea sen. Tein työtä käskettyä senkin takia, että ajattelin, että olisi hyvä sivistää itseään ja lukea jotain Dostojevskilta. Inhosin kirjaa, mutta luin sen silti läpi.

Näin pitkän ajan jälkeen en muista Rogozinista mitään. Ruhtinas Myskinistä muistan, että hän oli kirjassa koko ajan läsnä ja puhui kaikkien kanssa, mutta hän on muistikuvissani varsin piirteetön hahmo (mieleen on jäänyt hänen pitkä puheensa ortodoksisesta uskosta; en ole koskaan tajunnut erontekoa kristillisten kirkkokuntien välillä). Nastasja herätti minussa kahdenlaisia tunteita. Toisaalta minua suututti se tekopyhyys, jolla muut suhtautuivat häneen ja tuomitsivat hänet, vaikka hän ei muistaakseni ollut nuorena voinut vaikuttaa elämäänsä mitenkään. Toisaalta minua suututti Nastasja itse, koska hän ei tuntunut tekevän mitään elämänsä parantamiseksi silloinkaan, kun hänellä olisi ollut mahdollisuus tähän. (Voisi tietysti näin jälkeenpäin ajatellen olla mielenkiintoista pohtia, miksi Nastasja oli tällainen.)

Kaikkein vahvin muistikuvani kirjasta ja se, mikä sai minut todella inhoamaan sitä, on se, että siinä ei ollut yhtään todellista keskustelua, jossa ihmiset olisivat oikeasti kuunnelleet toisiaan ja reagoineet toistensa sanoihin sen sijaan että olisivat pitäneet monologeja muiden ihmisten seurassa. Kirja tuntui kahlaamiselta loputtoman autiomaan halki keskustelun keitaita etsien, mutta turhaan. On minullakin tietysti kokemusta ohipuhumisesta ja siitä, ettei tunnu ymmärtävän toista (sen takia keskustelut, joissa tuntee olevansa samalla aaltopituudella toisen kanssa, ovat niin ihania), mutta näin paksuun kirjaan olisi luullut mahtuvan edes joitakin kunnon keskusteluja. En ole varma, onko muistikuvani oikea - enkä aio lukea kirjaa uudestaan - mutta tällainen todella vahva jälkivaikutelma minulla oli siitä.

Ehkä se, että kirja sai minut suuttumaan ja herätti minussa näin voimakkaita tunteita, kertoo sen taitavuudesta ja kirjallisesta arvosta. Ehkä tartuin sivuseikkoihin ja luin kirjaa pinnallisesti, jos se syystä tai toisesta herätti minussa vastustusta alusta alkaen (vaikkapa siksi, että koin sen tädin takia kuitenkin pakkolukemiseksi). Olen lukenut blogikirjoituksia Idiootista, ja siinä on nähty syvällistä ihmiskuvausta, pohdintaa hyvän ihmisen läsnäolon vaikutuksista raadollisessa maailmassa, kiinnostavia teemoja, ja kirjaa on pidetty jopa hauskana. Ehkä minun olisi pitänyt lukea tämä lukupiirissä, jolloin olisin muiden kommenttien kautta nähnyt myös kirjan syvällisyyden ja ansiot ja ehkä jopa alkanut pitää siitä.

Idiootista on paljon bloggauksia. Esimerkiksi Kiiltomadosta saa käsityksen keskeisistä henkilöhahmoista.

lauantai 11. heinäkuuta 2020

Huijaussoitto Microsoftin nimellä

Tämä ei liity kirjoihin mitenkään, mutta jouduin tänä aamuna huijausyrityksen kohteeksi, ja olin sen verran järkyttynyt ja hämmästynyt siitä, että ajattelin kirjoittaa siitä tähän.

Minulle soitti englantia puhuva mies (puhelussa näkyi nimenä Linelli tai Lamilla tai jotain sellaista), joka sanoi olevansa Microsoftilta ja kertoi, että Microsoftilla oli havaittu tietokoneeni joutuneen massiivisen hakkeroinnin kohteeksi. Hän kysyi, onko tietokoneeni auki. Kun sanoin, ettei ole, hän käski avata sen, jolloin asiat voitaisiin selvittää. Kysyin häneltä, mistä tiedän, ettei hän itse ole hakkeri tai huijari ja mistä tiedän hänen olevan todella Microsoftilta, jolloin hän toisti saman tarinan siitä, että tietokonettani on hakkeroitu ja sanoi, että kaikki selviää, kun avaan koneen. Kysyin asiaa uudelleen, jolloin hän sanoi taas, että tietokonettani on hakkeroitu ja kysyi, haluanko menettää tietokoneeni, koska jos en avaisi konettani ja tekisi hänen ohjeidensa mukaan, näin kävisi. Silloin sanoin hänelle, että koska hän ei ole esittänyt minulle syitä siihen, miksi minun pitäisi uskoa häntä, lopetan puhelun. Puhuin lopussa melkein koko ajan hänen päälleen, ja suljin puhelimen hänen vielä puhuessaan; ajattelin, että koska hän ei noudata normaaleja kohteliaisuussääntöjä toisen kuuntelemisesta, minunkaan ei tarvitse niitä noudattaa.

Mitä enemmän ajattelin asiaa puhelun jälkeen, sitä epäuskottavammalta se tuntui. Valvooko Microsoft muka käyttäjiensä tietokoneiden tietoturvaa ja hakkerointia (tämä vaatisi valtavasti resursseja, ja vaikka se olisi mahdollistakin, tietosuojalain täytyisi varmasti estää tämä)? Microsoftilla on varmasti satoja miljoonia käyttäjiä, joten vaikka he saisivatkin selville jonkin hakkerointiyrityksen, soittaisivatko he tästä asiakkaalle? Ja laittaisivatko he englantia puhuvan asiakaspalvelijan soittamaan suomalaiselle?

Ajattelin kysyä asiaa Microsoftin tuesta, mutta netistä löytyikin suoraan sivusto Suojaudu teknisen tuen huijauksilta. Sivustolla kerrotaan, että huijarit voivat ottaa yhteyttä puhelimitse tai netissä näyttämällä verkkosivuilla valheellisia virhesanomia, ja yrittävät pelottelemalla saada huijauksen uhrin hankkimaan maksullisia teknisiä tukipalveluja. Sivuston mukaan "Kaiken Microsoftin kanssa tapahtuvan viestinnän on lähdettävä sinun aloitteestasi", ja "Jos saat yllättäen puhelun henkilöltä, joka väittää olevansa Microsoftin tuesta, lopeta puhelu. Microsoft ei soita tällaisia puheluita".

Puhelun taustalta kuului kiireisen asiakaspalvelun ääniä: monien ihmisten puhetta ja puhelinten pirinää, mikä lisäsi uskottavuuden tuntua (ehkä nämä tulivat nauhalta). Soittaja käyttäytyi hyökkäävästi, toisti koko ajan samaa asiaa ja puhui minun puheeni päälle, kun yritin kysyä häneltä siitä, mistä tiedän voinko luottaa häneen, ja käski minua koko ajan avaamaan tietokoneen. Hän ei antanut minulle aikaa ajatella, mikä oli varmasti tarkoituskin - vaikka puhelu tuntui tosi epäuskottavalta jälkikäteen, puhelimessa jatkuva selittäminen, hakkeroinnista puhuminen ja tietokoneen menettämisellä uhkailu veivät huomioni. Jos tietokoneeni olisi ollut auki, olisin saattanut ensin tehdä, mitä hän käskee, vain saadakseni hänet vaikenemaan. Tai toivottavasti en. Todennäköisesti epäilykseni olisivat heränneet viimeistään siinä vaiheessa, kun hän olisi käskenyt minua asentamaan koneelleni jonkin sovelluksen (mikä on yksi huijareiden keinoista Microsoftin mukaan).

Ikävä kokemus, vaikken onneksi mennytkään nyt lankaan.

perjantai 10. heinäkuuta 2020

Kersti Bergroth: Sinä ja minä, 1952


Kun olin pieni, mökin kirjahyllyssä oli Kersti Bergrothin essee- ja pakinakirjoja, ja pidin niiden kepeästä ja ystävällisestä kirjoitustyylistä. Tämä tuottelias kirjailija tunnetaan kai parhaiten näytelmistään (esim. Anu ja Mikko) sekä Mary Marckin nimellä kirjoitetuista nuortenromaaneista. En löydä nyt aiemmin lukemiani kirjoja, joten kun kirpparilta löytyi tämä esseekokoelma, ajattelin tutustua siihen.

Emme milloinkaan ole olleet "lapsia" siinä mielessä kuin aikaihmiset yleensä käsittävät lapsena olemisen. Ei lapsellisuus ole mitään puolittaista vähäjärkisyyttä. Se on vain "toisenlaisuutta".
          Ero lapsuutemme ja myöhemmän ajan välillä on osaksi juuri se, että silloin oli niin äärettömästi kiintynyt aivan jokaiseen esineeseen ja olentoon ja tapahtumaan. (75)

Kirjan sisältöä voisi kuvata arkipäivän filosofiaksi. Siinä mietitään ihmiselämää monelta kannalta ja sitä, miten voisi parhaiten toimia jokapäiväisessä elämässä. Monet sen ohjeista tuntuvat nykypäivänäkin tutuilta ja järkeviltä, siitä löytää esimerkiksi mindfulnessin tapaisia ajatuksia, pohdintaa siitä, miten luonto antaa voimia, ja konmaritusta eli tavaroiden vähentämisen hyväätekevyyttä (mikä ei lohdullisesti ollut Bergrothin vahvuuksia). Jotkin ajatukset olivat vähän outoja, mutta aika harvat. Parissa kohdassa Bergroth puhuu mielestäni aiemmin sanomaansa vastaan. Aika hupaisaa on se, että Bergroth miettii, miten kiireisiä ja hermostuneita nykyajan (eli 1950-luvun ihmiset) ovat ja ihailee entisaikojen elämänmenon rauhallisuutta.

1950-luvun alussa Suomessa oli varmaan vielä melkoinen pula kaikesta, ja yhdessä "tajunnanvirtaesseessä" Bergroth sanoo puhuessaan Ruotsista tulleesta paketista, että siinä olisi saanut olla ylimääräinen saippua jauhojen sijaan, koska jauhojahan Suomessa jo on. Kirjassa ei kuitenkaan muuten puhuta puutteesta eikä ylipäätään valiteta mistään, ja läpikäyvänä teemana siinä on ehkä kiitollisuus ja tyytyväisyys, tai ainakin pyrkiminen näihin.

Yhtä suuri erehdys on muuten sekin haikeus, jota me tunnemme, kun ajattelemme nuoruuden katoavaisuutta. Itse asiassa on niin, että elämä muuttuu vähitellen yhä innostavammaksi, jos se hoidetaan oikein. Nuorena ihminen on liikuttava ja onneton, vuosien mukana hän on yhä onnellisempi ja yhä jännittävämpi. Jos hän hoitaa elämänsä oikein. (94) Jos ymmärsin kirjan oikein, tämä elämän oikein hoitaminen tarkoittaa mm. itsensä kehittämistä, opiskelua ja avointa suhtautumista elämään ja ihmisiin.

Bergrothilla on sanansa sanottavana kuplautumisesta (vaikkei hän tätä sanaa käytäkään):

Kaikki eristyminen, kaikki karsinoituminen on pahasta. Kaikkien pitää tuntea kaikkia, ymmärtää kaikkia, oppia kaikilta. Jokaisen pitäisi silloin tällöin olla "sekalaisessa seurakunnassa". ...
          Tällainen olisi meille mainio kasvatus laajuuteen ja arvostelukykyyn. Sitä paitsi se olisi tavattoman hauskaa. ... Meidän asiamme on tuntea ihmiskunta eikä vain oma puolueemme eikä vain sen samanikäisiä, samantyylisiä jäseniä. (168)

Tämä oli mukava, rauhallinen, lämminhenkinen kirja, vaikkei kovin järisyttävä tai syvältä kouraiseva, ja sitä oli hauska lukea. Se sopii niille, jotka tuntevat salaista kaipausta kaikenlaiseen kukoistavaisuuteen: hiljaisiin iltapäiviin, korkeimpaan lukemiseen, sydänvelvollisuuksien täyttämiseen ja muuhun kauniiseen (164).

Ketjukolaaja on lukenut Bergrothin näytelmän Jääkärit ja runokokoelman Kirje taivaaseen.

Kersti Bergroth: Sinä ja minä, 1952 (toinen painos). Otava. 247 sivua.

maanantai 6. heinäkuuta 2020

Susan Glaspell: The Outside, 1917

Susan Glaspell graduation portrait, 1894.
Glaspell 1894 (Wikipedia)

Toinen Susan Glaspellin lyhyt yksinäytöksinen näytelmä. Paljastan tässä postauksessa juonen.

Tässä näytelmässä paikan tuntu on hyvin vahva ja paikka on myös merkityksellinen näytelmän tapahtumille. Näyttämöohjeet sekä sisätiloista että varsinkin isosta avoimesta ovesta näkyvästä maisemasta – meri, hiekkadyynit jotka uhkaavat kauempana olevaa metsää, kitukasvuiset pensaat ja köynnökset jotka taistelevat elämästään dyynien ja metsän rajalla hiekan uhatessa peittää ja joskus peittäessäkin ne – ovat hyvin tarkat. Näytelmä on sijoitettu myös maantieteellisesti tarkasti Cape Codin niemimaalle Amerikan itärannikolle; Glaspellin teatteriseurueen The Provincetown Playersin kotipaikka oli aivan niemen kärjessä.

Näytelmä sijoittuu vanhalle hengenpelastusasemalle, joka on hylätty siksi että hiekka on vallannut alueen niin ettei asemaa voi enää käyttää. Näytelmän alussa kaksi hengenpelastajaa ja aseman entinen päällikkö yrittävät pelastaa hengenpelastajien sattumalta rannalta löytämän miehen hengen. Vaikka mies vaikuttaa kuolleelta, päällikkö jatkaa. Hengenpelastajat ovat tuoneet miehen taloon vanhasta tottumuksesta, vaikka talon omistaa nyt rouva Patrick. Tämä on yrittänyt kieltää heitä tuomasta miestä taloon ja tahtoisi heidän vievän hänet pois.

Rouva Patrick on miehensä kanssa viettänyt aiemmin Cape Codissa lomiaan, ja he ovat suunnitelleet talon ostoa remontoidakseen sen, maalatakseen sen iloisilla väreillä ja pitääkseen siellä juhlia. Rouva Patrick on kuitenkin ostanut talon myöhemmin yksin, ja kyläläiset olettavat hänen miehensä kuolleen. Taloa ei ole mitenkään kunnostettu eikä edes juuri sisustettu. Rouva Patrick viettää aikansa metsän ja dyynien rajalla katsellen miten hiekka peittää kasveja. Hänen apulaisenaan on paikallinen nainen, Allie Mayo, jonka rouva Patrick on palkannut sillä perusteella ettei tämä puhu mitään ylimääräistä, mikä sopii Mayolle hyvin, sillä hänen miehensä oli kuollut valaanpyyntimatkalla pohjoiseen parin vuoden avioliiton jälkeen noin 20 vuotta sitten, eikä Mayo ole sen jälkeen sanonut mitään ylimääräistä, vaikka on aiemmin ollut puhelias.

Päällikkökin myöntää lopulta löydetyn miehen kuolleen, ja miehet lähtevät hakemaan paareja. Naiset jäävät kahden (ruumis on toisessa huoneessa). Allie Mayon on aiemmin pysäyttänyt yhden miehen kommentti hiekkaa katselevasta rouva Petersistä: Pleases her to see somethin' gettin' buried, I guess. Kun rouva Peters on taas lähdössä dyyneille, näytelmässä tapahtuu käänne, kun Mayo pyytää häntä odottamaan. Kuolleen miehen näkeminen on nostanut hänen muistonsa pintaan, ja hän kertoo oman tarinansa. The ice that caught Jim – caught me. (a moment as if held in ice. Comes from it. To MRS PATRICK simply) It's not the way. Selviää, että rouva Patrickin mies ei olekaan kuollut.

Mayo sanoo tietävänsä, miksi rouva Patrick haluaa asua hylätyssä talossa autiolla paikalla ja mennä dyynien ja metsän rajalle: hän tahtoo haudata itsessään olevan elämän katsellessaan hiekan hautaavan metsän ja kasvit. Hän kuitenkin sanoo tälle, että metsä, pensaat ja pienemmät kasvit taistelevat elämästään, ja jos hiekka hautaa köynnökset, sen päälle nousee uusia kasveja. Metsä suojaa myös kaupunkia hiekalta. Rouva Patrick taas vakuuttaa, että hiekka voittaa, se peittää kaiken eikä kasveilla ole mitään mahdollisuuksia. Hän sanoo Allie Mayon olevan julma, koska tämä yrittää vakuuttaa hänelle elämän selviävän. I didn't go to the Outside. I was left there. I'm only – trying to get along. Everything that can hurt me I want buried – buried deep.

ALLIE MAYO: … But other things are true beside the things you want to see.
MRS PATRICK: How do you know they are? Where have you been for twenty years?
ALLIE MAYO: Outside. Twenty years. That's why I know how brave they are (indicating the edge of the woods. Suddenly different) You'll not find peace there again! Go back and watch them fight!

Näytelmä päättyy rouva Patrickin lyhyeen repliikkiin, jonka alussa hän vielä ivaa 'henkien pelastajia' ja 'Ulkopuolen kohtaamista'. Repliikin lopussa kuitenkin ymmärrys siitä, mitä 'Ulkopuolen kohtaaminen' ja elämän ihmeellisyys tarkoittaa, murtautuu hänessä esiin ja kasvaa hänessä.

Toisin toteutettuna tämä näytelmä saattaisi olla sentimentaalinen ja imelä, mutta tällaisena se tuntuu aidolta. Siitä välittyy tunne kuin molemmat naiset taistelisivat elämästään, kuin heille olisi elämän tai kuoleman asia uskoa että hiekkaa vastaan taistelevat kasvit voittavat tai ne kuolevat. Heidän väittelynsä kestää näytelmässä neljän sivun verran, kun koko näytelmä on vain yhdeksän sivun pituinen. Samat asiat toistuvat siinä jatkuvasti, niitä varioidaan ja kuvataan eri puolilta, kaksi vastakkaista suurempaa teemaa törmää toisiinsa ja jännite kasvaa, kunnes väittely saa päätöksensä.

Tämäkin on hyvä, symbolisista elementeistä huolimatta realistinen näytelmä. Kuten edellisessä Glaspellin näytelmässä, naiset ovat siinä pääosassa ja siinä kuvataan naisia todellisina ja moniulotteisina ihmisinä, mikä ei tuohon aikaan yli sata vuotta sitten ollut varmaan kovin tavallista. (Se siis läpäisee Bechdelin-Wallacen testin, kuten myös Glaspellin Trifles.) Sekään ei ehkä ollut tuolloin tavallista, vaikka tästä en ole varma, että näytelmä kertoo aivan tavallisista, ei rikkaista tai tärkeistä ihmisistä.

Tämän näytelmän myötä minusta tulee Shakespearen sisarukset -haasteessa monipuolinen lukija: kuusi lukemaani näytelmää sijoittuvat eri haastekohtiin (lista luetuista näytelmistä on täällä).

Susan Glaspell: The Outside, 1917, 9 sivua. Kirjassa Four Plays by Susan Glaspell: Trifles, The Outside, The Verge, Inheritors, 2017. McAllister Editions. 153 sivua.

torstai 2. heinäkuuta 2020

Niina Mero: Englantilainen romanssi, 2019

Toimittajan uraa suunnitellut, mutta englantilaisten 1800-luvun romantikkojen (Keats, Shelley, Byron) runoihin rakastunut ja niistä gradua tekevä Nora lähtee vastentahtoisesti Englantiin siskonsa Helin häihin. Vastentahtoisesti siksi, ettei hän halua antaa todellisuuden häiritä kirjallista mielikuvaansa Englannista satujen saarena, paikkana, josta on lähtöisin tuo ihana runous ja muut Noran rakastaman englantilaisen kulttuurin piirteet. Perillä häneen tekee kuitenkin vaikutuksen sulhasen koti, valtava aateliskartano, ja aatelinen elämäntapa muutenkin. Unelmien Oxford on lähistöllä, eikä rakastumistakaan voi välttää (vaikka Nora tekeekin parhaansa sitä välttääkseen), ja mukaan tulee myös arvoituselementti, kun perillä selviää, että sulhasella on kadonnut veli.

Pidin tästä goottilaisen romaanin nykyaikaan tuovasta esikoisteoksesta: se oli mukavaa, kevyttä, älykästä ja viihdyttävää lukemista, bonuksena se, että siinä puhuttiin kirjoista, kirjallisuudesta ja taiteesta. Kirjassa oli huumoria ja se oli hyvin kirjoitettu (yhtä isoa miinusta lukuun ottamatta), ja pidin monista sen huomioista.

Uusperheen sisarukset Nora ja Heli olivat sekä ulkonäöltään että luonteeltaan toistensa vastakohtia: Nora tumma, tatuoitu ja mustiin pukeutuva, Heli vaalea; Nora introvertti ja vetäytyvä, Heli ekstrovertti, tunteensa avoimesti osoittava ja kaikki hurmaava. Minusta oli mukavaa, että molemmat kuvattiin erilaisuudestaan huolimatta fiksuiksi ja mukaviksi, ja he tuntuivat myös eläviltä ihmisiltä: Nora esimerkiksi oli piikikkään ulkokuorensa alla epävarma ja vähän alemmuudentuntoinen älykkyydestään huolimatta ja hänen persoonansa kantoi kirjaa pitkälle. Kirjan lopussa oli hauska yllätys, juoni piti hyvin otteessaan (vaikka kirjaa olisi voinut vähän lyhentääkin) ja Mero solmi langat hyvin yhteen. Vähän tosin mietin, ovatko myrkkykasvit todella noin myrkyllisiä?

Kirjassa kulki mukana myös syvällisempi juonne rakkauden mahdollisuudesta, luottamuksesta ja uskalluksesta. Voiko todellisuus koskaan vastata mielikuvitusta? Uskaltaako ottaa riski aiemmista pettymyksistä huolimatta?

Kartanon alueessa oli jotain kiistattoman poeettista, päärakennuksen julma, kivinen synkkyys oli kummallisessa kontrastissa ympäröivän, avoimen luonnon ja rakennetun puutarhan herkän estetiikan kanssa. Elämä ja kuolema, valo ja varjo kietoutuivat toisiinsa, ja kuin jossakin John Deen kellareissa suorittamassa alkemistisessa kokeessa ruma muuttui kauniiksi, lyijy kullaksi ja kuolleet eläviksi. (109)

Tuo mainitsemani iso miinus kirjassa oli se, että lukiessani minusta tuntui, että luen käännösromaania, jota ei ole käännetty kovin hyvin. Esimerkkejä: ”olin yrittänyt kaivaa kantapääni maahan” (< I had tried to dig my heels in, 219), ”olin Mikon kanssa proverbiaalisesti naimisissa” (224), ”goottilaiset romanssit haluttiin kieltää” (253, ei varmaan sentään romansseja vaan tällaisia romansseja kuvaavat romaanit), byroneski viehätys (englanniksi Byronesque, mutta suomessa ei ole tällaista adjektiivin päätettä, 274), ”homma näytti jokseenkin hasardilta” (275), ”visuaalisesti tyrmäävä mutta melko graafinen alastonmaalaus” (298, suomen kielessä 'graafinen' tarkoittaa taiteen tekemisen tapaa, ei kursailematonta tai yksityiskohtaista)... Kun aloin kirjoittaa näitä ylös noin sivun 215 jälkeen, löysin suunnilleen 35 anglismia. Kyllähän romaani sijoittuu Englantiin, mutta sekä kirjailija että minäkertoja ovat suomalaisia. En tarkoita, että suomen olisi pitänyt säilyä samanlaisena Agricolan ajoista lähtien ja myönnän olevani kielinipottaja, mutta suomi ja englanti ovat kuitenkin eri kieliä, ja kun luen suomeksi, haluan myös lukea suomea. Tulevaisuudessa kustannustoimittaja tai Mero itse voisi ehkä kiinnittää näihin kieliseikkoihin huomiota. Minua ne häiritsivät aika paljon muuten hyvässä kirjassa, joka oli kuitenkin suurimmaksi osaksi sujuvaa kieltä, joskus kaunistakin.

Tätä kirjaa on luettu blogeissa paljon ja pääsääntöisesti pidetty. Päällimmäisiä blogiosumia: Lumiomena, Lily, Mitä luimme kerran, Kirjaluotsi, Kirjoihin kadonnut, Amman kirjablogi, Tuijata...

Helmet-haasteeseen saan tästä kohdan 45. Esikoiskirja.

Edit 2.7.20.

Niina Mero: Englantilainen romanssi, 2019. Gummerus. Kannen kuvan tekijää ei ole mainittu (tai se on kirjaston tarran alla). 383 sivua.

keskiviikko 1. heinäkuuta 2020

Touko-kesäkuun kooste


Takana ovat blogini toinen ja kolmas kuukausi, joihin sisältyi taas monia hyviä kirjoja. Tässä muutama nosto.

Raymond Queneaun Exercises in Style on ranskalainen klassikko, jossa leikitellään kielellä. Hyvin mielenkiintoinen uusi tuttavuus on amerikkalainen Susan Glaspell ja hänen näytelmänsä Trifles (1916). Vaikka Glaspellia ei Suomessa taideta juuri tuntea, häntä arvostetaan Yhdysvalloissa, jossa häntä pidetään uraauurtavana feministinä ja klassikkona. Samoin englanninkielisessä maailmassa varmaan melko hyvin tunnettu, mutta Suomessa tuntemattomampi kirjailija on nigerialainen Ben Okri, jonka esseekokoelman luin.

Nicholas Fearnin kirja Miten ajatella kuin filosofi on lukijaystävällinen ja ainakin periaatteessa käytännönläheinen johdatus länsimaisen filosofisen ja tieteellisen ajattelun historiaan.

Stanley Corenin kirjassa The Pawprints of History kerrotaan siitä, miten koirat ovat vaikuttaneet historiaan. Kaari Utrion Suomen naisen tie on perusteellinen esitys suomalaisesta naishistoriasta. Toisenlaisesta historiasta kertoo Yhdysvaltain kansalaisoikeusliikkeen yhden sankarin Rosa Parksin elämäkerta. Elli Tompurin muistelmateos taas kertoo suomalaisen 1900-luvun alun näyttelijäkuuluisuuden elämästä.

Kovin moni runouden ystäväkään ei varmaan tunne islantilaista runoutta ja intiaanien runouttaMistä ääni meissä tulee? -kirjassa on runojen tulkintoja.

Sisters in Crime on viihdyttävä ja kiinnostava varhaisten (1800-luvun ja 1900-luvun alun) naisdekkaristien tarinoiden kokoelma.

Olen lukenut useita näytelmiä Shakespearen sisarukset -haasteeseen, mikä on ollut mielenkiintoista ja hauskaa, sillä näytelmäkirjallisuudessa riittää ammennettavaa. Näytelmien lukeminen on lisännyt jonkin verran postausten määrää, sillä olen kirjoittanut näytelmistä vain yksi tai kaksi kerrallaan, vaikka samassa kirjassa olisi useampi näytelmä, ja näytelmät ovat myös lyhyitä romaaneihin verrattuna. Vaikka Hilkka Honkakankaan näytelmä Naistentutkija ei olekaan suurta kirjallisuutta, näytelmäsarja, jossa se on julkaistu, kertoo teatteriharrastuksen aktiivisuudesta Suomessa 1900-luvun alkupuolella.

Kesä hemmottelee kaikella kauniilla. Yllä on vähän erikoisemman värinen alppiruusu (tai rhododendron) ja alla metsäkurjenpolvi, luonnonkasvi, joka sopii hyvin puutarhaankin.


Hilkka Honkakangas lisätty 6.7.20.