A. M. Merriweather: Äiti Mmapulan perhe (Desert Harvest, 1977)

Tämä on oikein sympaattinen Botswanaan sijoittuva kirja. Se seuraa nimensä mukaisesti äiti Mmapulan perheenjäsenten elämää perheen Kalaharin autiomaan liepeillä sijaitsevassa kodissa ja jonkin verran myös heidän viljelyksillään, jonne he muuttavat sadekauden ajaksi. Kirjoittaja A. M. Merriweather on Skotlannin yhdistyneen vapaakirkon lähetyslääkäri, joka on työskennellyt pitkään Botswanassa ja kirjasta päätellen tuntee maan, sen asukkaat ja tavat oikein hyvin. Hän esiintyy itsekin välillä kirjan henkilönä, kun Mmapulan perhe tarvitsee lääkäriä, mutta yleensä ottaen valkoiset ovat kirjassa hyvin pienessä roolissa. Tämä on kertomus muutosten keskellä elävästä perheestä. Sen jäsenten nimet ovat keksittyjä, mutta perheen löytää lukemattomista kylistä eri puolilta laajaa Botswanan maata (5).

Kirjassa on kahdeksan lukua, ja ensimmäistä ja viimeistä lukua lukuun ottamatta jokainen luku kertoo yhden perheenjäsenen elämästä vuorollaan heidän itsensä näkökulmasta. Isä Thuto on arvostettu heimomies, karjankasvattaja ja tarinoitsija. Äiti Mmapula huolehtii kodista, viljelyksistä ja lapsistaan - silaa pihaa savella ja lannalla, kuokkii, kitkee ja pui sekä ompelee. Hän suree esikoistytärtään Segametsea, joka oli kuollut vaikeaan synnytykseen kaukana viljelyksillä, vaikka tämä olisi halunnut jäädä synnyttämään kotiin lähelle sairaalaa. Nyt Mmapula huolehtii toisesta tyttärestään Dineosta, joka odottaa synnytystä eristysmajassa. Dineolla oli edessään vielä kolme viikkoa lepoa, syömistä ja lihomista, ja kun hän sitten vihdoin ilmestyisi majastaan, hän olisi todellinen motsetsi, lihava, terve nainen, josta ihmiset sanoisivat: "Siinä on onnellinen nainen, hänen miehensä rakastaa häntä ja pitää hänestä huolta!" 

Kolmas tytär, 19-vuotias Serwalo, on sairaanhoitaja ja pitää työstään. Hän työskentelee sairaalassa eri osastoilla ja pääsee myös mukaan rankalle, väsyttävälle ja mahdollisesti vaarallisellekin, mutta jännittävälle päiväkausien automatkalle maaseudulle hoitamaan syrjäkylien ihmisiä. Hän menee vanhempiensa luvalla naimisiin ministeriön työntekijän Peterin kanssa; häiden jälkeen puolisot asuvat töidensä takia eri kaupungeissa ja tapaavat vain viikonloppuisin.

Älykäs ja päättäväinen 18-vuotias tytär Mosetsanagape valmistautuu tärkeään keskikoulututkintoon ja torjuu pojat, jotka kärttävät häntä sänkyyn joka päivä. Hän haluaa päästä yliopistoon ja opiskella valtion stipendillä lääkäriksi Sambiassa, Nigeriassa, Ugandassa tai Keniassa. Mosetsanagape on kokenut monen muun kanssa hengellisen herätyksen kolme vuotta sitten, kun afrikkalainen nuorisoryhmä on tullut kertomaan zuluksi, setswanaksi ja englanniksi yksinkertaisesta, elävästä ja iloisesta uskostaan. Perheen ainoa poika, 8-vuotias Kabo pitää koulunkäynnistä, mutta lähtee myös mielellään isän kanssa selvittämään isän erään härän kuolemaa karja-asemalle. Kirjan viimeisessä luvussa kerrotaan perheenjäsenten elämästä viiden vuoden kuluttua.

Kirja on oikein viehättävä. Se antaa elävän ja yksityiskohtaisen kuvan botswanalaisen perheen elämästä sekä heitä ympäröivästä yhteisöstä ja yhteiskunnasta perinteiden ja nykyajan risteyskohdassa. Vanhemmat ja kouluja käymätön Dineo edustavat perinteitä, nuoremmat kouluja käyneet ja käyvät lapset taas nykyaikaa. Kristillisyys on kirjassa mukana, muttei päällekäyvästi tai saarnaavasti, vaan luonnollisena osana joidenkin perheenjäsenten elämää. Kirjan perheenjäsenet ovat onnellisia ja vaikka miehiä arvostetaan yhteisössä enemmän (mikä näkyy esimerkiksi syömisjärjestyksessä), naisetkin ovat itsenäisiä toimijoita ja tyytyväisiä elämäänsä. Kirjan yleisilme on valoisa, tarmokas ja toiveikas, ja vaikka teos on jo vanha, sitä voi hyvin suositella niille, joita botswanalaisten tai yleensä afrikkalaisten ihmisten (aikaisempi) tavallinen elämä ja tapakulttuuri kiinnostaa.

Edit 31.3.25.

A. M. Merriweather: Äiti Mmapulan perhe, 1979 (Desert Harvest, 1977). Kirjaneliö, Suomen Lähetysseuran julkaisu. Suomennos: Marja Liljeqvist. Kansi: Marja-Leena Parviainen. 120 sivua. Lopussa kirjoitus Suomen Lähetysseuran työ Botswanassa (2 s.).

Isaac Asimov: Asimov's Biographical Encyclopedia of Science and Technology (1978/1972/1964)

Tähän on siis tultu. Luen tietosanakirjan läpi. (Itse asiassa olen tehnyt näin jo aiemmin, Otavan ison kasvitietosanakirjan ja eläintietosanakirjan ensimmäiset osat - jos en sanasta sanaan, niin kuitenkin kannesta kanteen.) Ajattelin tutustua kirjaan ensin hakuteoksena, mutta pidin sen kirjoitustyylistä niin paljon, että luin sen sitten kokonaan, senkin takia että kirja on tietyssä mielessä juonellinen, vaikka juonenkehittely onkin hyvin hidasta ja asteittaista: kirja kertoo länsimaisen luonnontieteen kehityksen merkittävistä edistysaskelista hamasta muinaisuudesta (kirjan ensimmäinen tieteilijä, egyptiläinen Imhotep, eli 2900-luvulla eKr.) nykyaikaan (1970-luvulle). Koska kirja on yksinomaan Asimovin kirjoittama, hän on myös itse päättänyt, mitkä edistysaskelista ja ketkä tutkijoista ovat tärkeitä (tästä lisää myöhemmin). Kirjan lukeminen on ollut melkoinen ikuisuusprojekti, olen lukenut sitä vähän kerrallaan vuoden parin ajan.

Isaac Asimov (1920-1992) on kirjojen ystäville tuttu ehkä enemmän merkittävänä tieteiskirjailijana (esimerkiksi hänen Säätiö-sarjansa on scifiklassikko), mutta hän oli koulutukseltaan biokemisti ja kirjoitti paljon tiedekirjojakin. Hän oli käsittämättömän tuottelias ja julkaisi yhteensä noin 500 teosta. Jo tämä elämäkerrallinen hakuteos riittäisi elämäntyöksi useimmille ihmisille, koska se on vaatinut - ennen nettiä tai edes tietokoneita! - tutustumisen lähes 1200 tieteentekijään, näiden henkilökohtaiseen elämään ja tieteellisiin saavutuksiin sekä olennaisten tietojen tiivistämisen lyhyiksi artikkeleiksi. Näiden lisäksi Asimov on tietysti tutustunut myös moniin sellaisiin tutkijoihin, joita hän ei ole ottanut mukaan kirjaan.

Miksi sitten luin kirjan kokonaan? Ensinnäkin Asimov kirjoittaa hyvin, kiinnostavasti ja ytimekkäästi ja onnistuu antamaan lyhyessä kirjoituksessa käsityksen henkilön tieteellisestä työstä ja monesti kuvan myös hänestä itsestään. Asimov ei esittele vain tutkimusten tuloksia, vaan kirja antaa ikkunan tieteentekoon käytännössä - hän kertoo, miten tutkijat päätyivät tuloksiinsa. Asimovin kirjoitustyyli on selkeä, asiantunteva ja tervejärkinen ja hänen asenteensa tieteentekijöihin tuntuu yleensä ottaen reilulta. Bloggarina hänen saavutustaan voi vain ihailla.

Toiseksi tieteen historia kiinnostaa minua, ja Asimov osaa selittää vaikeatkin asiat ymmärrettävästi. Kirjassa on valtavasti mielenkiintoisia tiedonjyviä, joita tekisi mieli lainata tähän paljon, mutta kirjoitus on muutenkin pitkä, joten jätän sen tekemättä. Tiedonalat painottuvat kirjassa kyllä kemiaan, tähtitieteeseen ja fysiikkaan, kun taas lääketieteen edustajat ja varsinkin biologit, eläintieteilijät ja kasvitieteilijät ovat selkeästi vähemmistönä, ja minua olisivat kiinnostaneet enemmän jälkimmäiset. Näitäkin on, ja tulipa tutustuttua myös fysiikan ja kemian ja yleensä kaikkien luonnontieteiden kehitykseen. Ja mikään ei tietenkään estäisi lukemasta kirjasta vain tietyn alan tutkijoiden tietoja ja hankkimasta näin käsitystä yksittäisen tieteenalan kehityksestä eri aikoina.

Kolmanneksi kirjasta saa hyvän käsityksen tieteellisestä prosessista, siitä miten tieteellinen tieto kertyy vähittäin, palapelimäisesti, monien yksittäisten tutkijoiden toiminnan ja tutkimusten tuloksina. Yksittäiset tutkimukset paljastavat aina yhden pienemmän tai suuremman osan asiasta, kunnes vähitellen löydetään havaintojen kanssa yhtäpitävä ja looginen selitys asioille, joita ei ole ennen ymmärretty, tai vaikkapa jonkin taudin parannuskeino. Kirjasta huomaa, miten samanlaiset ideat saattavat kehittyä itsenäisesti rinnakkain eri paikoissa ja eri tutkijoilla, kun aika on niille kypsä. Esimerkiksi evoluutioteoriaan viittaavia havaintoja oltiin saatu eri paikoissa jo ennen Darwiniakin (ja hänen aikanaan ja hänen jälkeensä).

Näkee, että älykkäät ihmiset voivat joskus olla myös täysin väärässä ja uskoa kummallisiin asioihin: esimerkiksi noin Newtoniin asti monet tiedemiehet harrastivat alkemiaa (kieltämättömän nerokas Newtonkin pyrki valmistamaan kultaa, s. 140). 1800-1900-luvun vaihteessa taas monia tutkijoitakin kiinnosti spiritismi. Tieteentekijät auttoivat toisiaan usein ja tekivät yhteistyötä, mutta saattoivat myös olla napit vastakkain ja kilpailla keskenään, ja jotkut tieteilijät vastustivat lujasti uusia (oikeita) ideoita.

Tieteellisen tiedon kertymisnopeudesta eri aikoina saa havainnollisen kuvan tarkkailemalla, kuinka monta sivua tietyllä vuosisadalla syntyneet tutkijat vievät: esimerkiksi 1700-luvulla syntyneet 144 sivua, 1800-luvulla syntyneet jo 370 sivua. Kirjan fontti on muuten melkoisen pientä, joten sivulle mahtuu paljon asiaa.

Neljänneksi kirja antaa käsityksen historiasta yleensä: siitä, mitä eri aikoina tiedettiin (1800-luvulla tiede oli monessa asiassa jo yllättävän pitkällä) ja esimerkiksi mitkä maat olivat tieteessä vahvoilla ja mitkä eivät. Antiikin ajan jälkeen lähes kaikki maineikkaat tutkijat olivat kauan aikaa ranskalaisia, saksalaisia ja englantilaisia. 1900-luvun alussa Yhdysvalloista saatettiin matkustaa Saksaan opiskelemaan luonnontieteitä, jos haluttiin saada niissä kunnollinen koulutus. 1930-1940-luvuilla taas toistuu yhä uudestaan se, että lahjakkaat saksalaiset (ja joskus muutkin eurooppalaiset) tutkijat muuttivat Yhdysvaltoihin pakoon Hitleriä ja natseja - Eurooppa menetti tuolloin todella paljon tieteentekijöitä. Kirjan loppupuolella alkaa olla mukana myös muutama neuvostoliittolainen (joista osa oli syntynyt esimerkiksi nykyisen Ukrainan tai Viron alueella) tai venäläinen tutkija sekä yksittäisiä japanilaisia, kiinalaisia ja intialaisia tutkijoita. Suomalaisista on mukana Johan Gadolin sekä nobelistit Artturi Ilmari Virtanen ja Ragnar Granit. Suomalaista koillisväylän löytäjää Adolf Nordenskiöldiä ei sen sijaan mainita eikä edes norjalaista kuuluisaa tutkimusmatkailijaa ja rauhannobelistia Fridtjof Nansenia (bloggaus), vaikka kirjassa muita löytöretkeilijöitä onkin. Skotlantilaiset muuten mainitaan kirjassa omana kansallisuutenaan.

Kirja toimii tietysti hakuteoksena ja siitä voi tarkistaa, mitä joku tutkija on saanut aikaan (eli mitä hänen aikaansaannoksiaan Asimov on pitänyt tärkeimpinä). Kirja voisi myös olla hyödyllinen esimerkiksi historiallisten romaanien tai tietoteosten kirjoittajille, jos nämä haluavat saada käsityksen siitä, mitä tiettynä aikana tiedettiin ja mitkä asiat tuona aikana olivat luonnontieteessä pinnalla ja uusinta uutta. Kirja etenee suunnilleen kronologisesti, koska se on järjestetty tutkijoiden syntymävuosien mukaan. Tutkijat ovat kuitenkin saattaneet tehdä löytönsä 20-80-vuoden iässä, joten tapahtumien aikajärjestys ei ole aivan suoraviivainen.

Kirjan alkuosaa lukiessa noin Galileo Galileihin eli suunnilleen 1600-luvun vaihteeseen asti oli herättävää ja aika huvittavaa miettiä, että minun pitäisi periaatteessa varmaan pystyä nykyvälineillä ja lukiomatematiikalla tekemään melkein kaikki se, mitä siihenastiset tutkijat olivat tehneet. Vaikkapa rakentamaan kaukoputken ja etsimään sen avulla Jupiterin suurimmat kuut. Tai laskemaan maapallon ympärysmitan lähes oikein kahden tarpeeksi kaukana toisistaan olevan syvän kaivon, auringonvalon, kesäpäivänseisauksen, trigonometrian ja järkeilyni avulla, kuten Eratosthenes teki Kreikassa jo vuonna 240 eKr. Toinen kreikkalainen, Aristarkhos, esitti samoihin aikoihin että planeetat kiertävät aurinkoa ja että tähdet ovat äärettömän kaukana Maasta. Jo antiikin Kreikassa siis jo tiedettiin eli pääteltiin se, että maapallo on pallonmuotoinen ja että aurinko on aurinkokunnan keskus. Tämä tieto kuitenkin unohdettiin tai kiellettiin sadoiksi vuosiksi.

Asimov oli älykäs, valtavan tietorikas sekä taitava kirjoittaja ja tieteen popularisoija (olen lukenut vuosia sitten myös hänen erään avaruutta käsittelevän kirjansa, joka oli myös hyvä). Hänkään ei kuitenkaan ollut immuuni aikansa ennakkoluuloille ja virhekäsityksille. Esimerkiksi Marie Curiesta kirjoittaessaan hän antoi tälle täysin sen kunnian, joka tälle kuuluu, mutta muuten kirjassa on todella paljon puutteita naistutkijoiden osalta ja Asimov tuntuu jättävän naiset huomiotta aina kun voi; naisen on pitänyt olla lähestulkoon nobelisti päästäkseen mukaan kirjaan omalla nimellään. Kirjan 1195 "suuren tutkijan" joukossa on omina hakusanoinaan kokonaista yhdeksän naista: antiikin Kreikan Hypatia (jonka panosta tieteelle Asimov ei paljon arvostanut) ja sitten vuosituhansia myöhemmin Marie Curie, tähtitieteilijä Henrietta Swan Leavitt, fyysikko Lise Meitner, kemisti Ida Tacke-Noddack, biokemisti Gerty Radnitz Cori, fyysikko ja kemisti Irène Joliot-Curie, fyysikko Maria Goeppert-Mayer ja biokemisti Dorothy Crowfoot Hodgkin.

Kirjassa vilahtelee aina välillä tiedemiesten vaimoja, siskoja, äitejä ja tyttäriä, mutta nimettöminä - tähtitieteilijä Caroline Herschel ja matemaatikko Ada Lovelace mainitaan miesten yhteydessä harvinaisesti omilla nimillään. Esimerkiksi Voltairesta sanotaan (s. 156), että hän käännätti yhdellä rakastajattarellaan ranskaksi Newtonin teoksen Principia Mathematica, minkä jälkeen hän kirjoitti siitä itse kommentaarin. Tämän rakastajattaren nimeä ei mainita (Émilie du Châtelet, ks. kommentti), vaikka vain harvat olisivat varmaan pystyneet tuollaiseen käännöstyöhön. Naisten nimien poisjättäminen saattoi tietysti johtua siitäkin, että Asimovin piti tilasyistä tiivistää kirjoituksiaan paljon ja hänen oli myös helpompi kirjoittaa vain vaikkapa 'vaimosta' kuin tarkistaa tämän nimi jostain lähdeteoksesta (itsekin teen näin bloggatessani, nimien etsiminen vie aikaa).

Asimovilla oli tietysti myös oikeus omassa kirjassaan valita, mitä tieteen edistysaskeleita pitää tärkeinä ja mitä ei. Naisten lähes täydellinen poisjättäminen pistää kuitenkin silmään. Tässä joitakin naisia, joita kirjassa ei ole siitä huolimatta, että he tekivät merkittäviä löytöjä ja havaintoja:

- Eunice Newton Foote havaitsi jo 1800-luvulla vesihöyryn ja hiilidioksidin lämmittävän vaikutuksen ja esitti oletuksen näiden yhteydestä ilmakehän lämpötilaan. Asimov ei kyllä mainitse myöskään japanilaista (mies)tutkijaa Syukuro Manabea, joka mallinsi tietokoneella hiilidioksidin yhteyden kohoaviin lämpötiloihin vuonna 1967 - hän ei tuolloin varmaan vielä pitänyt asiaa tärkeänä.
- Perinnöllisyystieteilijä Nettie Stevens löysi sukupuolikromosomit ja selvitti näiden merkityksen 1900-luvun alussa.
- Ihan käsittämätöntä on, että Asimov on jättänyt kokonaan pois Rosalind Franklinin, kun hän käsittelee DNA-molekyylin rakenteen selvittäjiä Francis Crickiä ja James D. Watsonia, vaikka hän mainitsee näiden yhteydessä muiden miesten nimiä. Nykyään ajatellaan Crickin ja Watsonin löydön pohjautuvan Rosalind Franklinin röntgendiffraktiokuviin, minkä Crick myös myönsi myöhemmin. Ehkä kuitenkin vasta tämän kirjan kirjoittamisen jälkeen? Ehkä Asimov ei tuolloin tiennyt Franklinin panoksesta DNA:n rakenteen selvityksessä?
- Biologi Mary F. Lyon havaitsi 1960-luvulla naisten X-kromosomin inaktivaation eli lyonisaation.
- Nuori tähtitieteilijä Jocelyn Bell Burnell löysi 1960-luvulla pulsarit.

Muitakin naistutkijoita, jotka ovat tehneet merkittäviä löytöjä, olisi vaikka kuinka: tässä Wikipedian englanninkielinen aikajana naistutkijoista. Onneksi on feminismi.

Tässä vielä joitakin syitä siihen, miksi naistutkijoita on ollut tieteessä vähemmän kuin miehiä. Esimerkki on lääketieteen alalta, mutta on varmasti yleistettävissä laajemmallekin:

Do you know

- That in 1869 Miss Jex-Blake and four other women entered for a medical degree at the University of Edinburgh?
- That the president of the College of Physicians refused to give the women the prizes they had won?
- That the undergraduates insulted any professor who allowed women to compete for prizes?
- That the women were stoned in the streets, and finally excluded from the medical school?
- That in 1877 the British Medical Association declared women ineligible for membership?
- That in 1881 the International Medical Congress excluded women from all but its “social and ceremonial meetings”?
- That the Obstetrical Society refused to allow a woman’s name to appear on the title page of a pamphlet which she had written with her husband?

Lähde: Alice Duer Miller: Are Women People? (1915; Wikipedian mukaan Sophia Jex-Blaken kanssa lääketieteen opintonsa aloittaneita naisia oli tosin kuusi eikä neljä.)

Helmet-haaste 36. Kirjan on kirjoittanut maahanmuuttaja. Asimovin perhe muutti Neuvostoliitosta Yhdysvaltoihin vuonna 1923, kun Asimov oli kolmivuotias. En tiedä, voiko kolmivuotiaana maahan tullutta sanoa maahanmuuttajaksi, mutta menköön.

Edit 29.11.24, 2.12.24 (pari kolme pientä tarkennusta).

Isaac Asimov: Asimov's Biographical Encyclopedia of Science and Technology. The lives and achievements of 1195 great scientists from ancient times to the present chronologically arranged (1978, New Revised edition/1972/1964). Kustantaja: David & Charles, Newton Abbot London. Kannen tekijää ei mainittu. 774 sivua + alun aakkosellinen tutkijaluettelo (16 s.) ja lopun asiahakemisto (31 s.).

Julkaisuvuodesta: Kirjan ensimmäinen painos julkaistiin vuonna 1964. Tekijänoikeustiedoissa mainitaan myös vuosi 1972, ja minulla oleva painos on vuodelta 1978. Kirjassa tieteentekijöiden myöhäisin mainittu kuolinvuosi on kuitenkin 1971, joten kirjaa ei varmaan ole muutettu vuoden 1972 jälkeen, vaikka tätä vuoden 1978 painosta sanotaankin uudistetuksi.

Arto Mustajoki ja Helena Pirinen: Venäjän kielen vaikeuksia, 1977

Ennen kuin kirjoitan tästä kirpparilöydöstä tarkemmin, vähän kirjan kielestä ja sen harrastamisesta. Putinin Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan, ihmisten tappaminen siellä ja heidän kotiensa tuhoaminen on hirvittävää, julmaa ja täysin epäoikeutettua.

Kielessä ei ole kuitenkaan kyse politiikasta vaan kommunikaatiosta, ajatuksien välittymisestä ja yhteyksien löytämisestä ihmisten välillä. Juuri se on yksi niistä asioista, jotka Putin haluaa tuhota: vapaan kommunikaation ukrainalaisten ja muun maailman välillä, vapaan kommunikaation oman maansa kansalaisten ja muun maailman välillä sekä myös vapaan kommunikaation oman maansa sisällä. Jälkimmäisten kitkemiseksi hän on vuosien varrella tehnyt paljon töitä, mikä vaikuttaa mielipiteen ilmaisuun Venäjällä. Läheskään kaikki venäläiset eivät ole samaa mieltä Putinin kanssa: eräs nuori venäläismies esimerkiksi näytti minulle Putinin hyökkäyksen jälkeen Timesin (tai jonkin vastaavan lehden) kansikuvaa, jossa Putinista oli tehty Hitlerin näköinen, ja eräs nuori venäläisnainen sanoi pari kuukautta hyökkäyksen jälkeen, että hän ei voi syödä eikä nukkua kunnolla ja itkee paljon, kun hän ajattelee Ukrainaa.

Venäjän osaaminen ei tarkoita puhumista vain venäläisten kanssa, vaan se on oikein käyttökelpoinen kieli myös ukrainalaisten kanssa kommunikoimiseen. Olen lisäksi tavannut yhden afgaanin ja kaksi irakilaista, jotka puhuivat sujuvaa venäjää, ja olen puhunut venäjää myös erään inguusialaisen kanssa (joka sanoi, että on hyvä osata vihollisen kieltä - kannattaa muistaa, että Ukraina ei ole ainoa maa, jonne Venäjällä ei ole mitään asiaa, tai ei nykytilanteesta huolimatta pitäisi olla). Ukrainalaiset tuntuvat pystyvän muuten hämmästyttävän hyvin olemaan sekoittamatta kansallisuutta ja ihmistä eivätkä tunnu suhtautuvan negatiivisesti tapaamiinsa venäläisiin. Ja melkein kaikki tapaamani ukrainalaiset ovat reippaita, rohkeita ja tarmokkaita ja tekevät parhaansa uuden elämän aloittamiseksi vieraassa maassa.

Sitten itse kirjaan (tämä bloggauksen loppu ei välttämättä kiinnosta muita kuin venäjän harrastajia; ihan lopussa on kirjan nais- ja mieskuvasta). Tämä on aika pienen piirin kirja - eikä asiaa auta se, ettei se ole ulkoasultaan kovin houkutteleva, vaan näyttää koneella kirjoitetulta - mutta kieliopista pitäville venäjän kielen harrastajille se on varmasti mielenkiintoinen, eikä vastaani ole tullut tällaista uudempaa kirjaa. Kirja on suunnattu niille, joiden venäjän taito on jo melko hyvä eli perussanasto ja peruskielioppi ovat jo hallussa (taso B1), ja siinä käsitellään sellaisia asioita, jotka ovat venäjän kielessä nimenomaan suomalaisille vaikeita. Tällaisia ovat esimerkiksi liikeverbit, joita venäjän kielessä on omansa suunnilleen jokaiselle eri liikkumistyypille, tai erilaiset verbien prefiksit ja miten ne muuttavat verbien merkitystä (oikein mielenkiintoista).

Tai oma murheenkryynini, verbien aspektit. Melkein kaikilla venäjän verbeillä on kaksi eri muotoa (jotka melkein aina muistuttavat toisiaan mutta jotka pitää silti opetella erikseen), imperfektiivinen ja perfektiivinen. Niiden merkitysero on yleensä ottaen se, että edellinen tarkoittaa sitä, että toiminta on kesken, ja jälkimmäinen sitä, että toiminta on saatettu loppuun. Suomessa tämä ero ilmaistaan usein objektin sijamuodolla (luin kirjaa vs. luin kirjan); venäjässä objektin muoto on näissä lauseissa sama, mutta verbi eri. Imperfektiivisten ja perfektiivisten verbien ero liittyy myös menneen ajan ilmaisemiseen - vaikka venäjässä on vain yksi menneen ajan muoto, suomen imperfektin, perfektin ja pluskvamperfektin erot voidaan ilmaista siinä muilla keinoin, joita tässä kirjassa myös valaistaan.

Aspektien käytön selventämiseen käytetään kirjasta noin viidennes, ja lukemista aloittaessani ajattelin, että nyt opin vihdoin käyttämään niitä oikein. Osion luettuani taas ajattelin, että aspektien käytön hienouksissa ei ole mitään järkeä eikä niitä voi oppia kunnolla. No, varmaan ne voisi oppia aika hyvin, jos olisi valmis laittamaan siihen tosi paljon aikaa ja energiaa, mutta minulle riittää tässä vaiheessa kohtuullisen hyvä venäjän kielen taito eli tarpeeksi ymmärrettävä venäjän puhuminen (en osaa sitä mitenkään loistavasti). Mutta vaikken ainakaan tässä vaiheessa pyrikään aspektien käytön hallitsemiseen puhuessa tai kirjoittaessa, venäjän kielen ymmärtämisen ja merkitysvivahteiden kannalta oli kuitenkin mielenkiintoista lukea aspektien vaikutuksesta tekstin merkitykseen, ja siinä oli minulle monia uusia asioita.

Olisin toivonut, että kirjassa olisi käsitelty кто-то- ja кто-нибудь- ym. vastaavien pronominiparien eroja, joka on ollut minulle jostain syystä aina epäselvä, mutta niistä siinä ei puhuttu. Kirjan alkupuoli, jossa käsiteltiin loppua suurempia teemoja, oli minusta kiinnostavampi kuin paljolti yksittäisiä fraaseja käsittelevä loppupuoli. Kirjassa oli kuitenkin paljon kaikkea hyödyllistä ja mielenkiintoista, ja se oli selkeästi ja ymmärrettävästi kirjoitettu.

Kirjassa oli kuitenkin yksi todella raivostuttava seikka, mikä johtuu epäilemättä sen iästä. Siinä oli paljon lause-esimerkkejä, ja koska tekijän sukupuoli ilmenee venäjässä sekä hän-pronominista (она naisesta ja он miehestä) että menneen ajan aikamuodon verbin päätteestä, kirjasta muodostui selvä kuva siitä, mitä naiset ja miehet tekevät. Miehet eivät ainoastaan opiskelleet, suorittaneet tutkintoja, matkustelleet, korjanneet asioita ja tehneet työtä (toisin kuin naiset), vaan myös vain neutraalisti kadulla kävelevät, erilaisia asioita kantavat ja puhuvat tai keskustelevat ihmiset olivat melkein aina miehiä. Naiset taas valvoivat sairaan lapsen vuoteen äärellä tai järjestivät kukkia maljakkoon. Hassua, miten seksistisiä kielten oppikirjatkin voivat olla - onneksi asiat ovat nyt paljolti muuttuneet.

Kirjan pääluvut: Aspektien käytöstä (48 s.), liikeverbeistä (34 s.), suomen passiivisten ilmausten vastineita venäjän kielessä (10 s.), kiellon ilmaisemisesta (14 s.), pronominien он, этот ja тот käytöstä (21 s.), ajan ilmauksista (40 s.), paikan ilmauksista (33 s.) ja syyn ilmauksista (20 s.).

Helmet-haaste 10. Kirjassa on ohjeita ja neuvoja, 22. Kirja kertoo aiheesta, josta olet lukenut paljon, 26. Kirja, jonka lukeminen on sinulle haastavaa jostakin syystä (en vieläkään tajunnut aspekteja enkä nyt varsinaisesti lukaissut kirjaa kerralla läpi).

Arto Mustajoki ja Helena Pirinen: Venäjän kielen vaikeuksia, 1977. Gaudeamus. Kannen tekijää ei mainittu. 233 tekstisivua.

Hannu Mäkelä: Herra Huu, 1974

Muumi-kirjojen lisäksi Herra Huu on toinen suomalainen lastenkirjaklassikko, jota en ole syystä tai toisesta lukenut lapsena, joten nyt oli korkea aika tutustua siihen, varsinkaan kun en ole muistaakseni lukenut mitään muitakaan Hannu Mäkelän kirjoja.

Minulla oli jostain syystä ennakkoluuloja tätä kirjaa kohtaan, mutta kun aloin lukea tätä, ne karisivat pois ja huomasin pitäväni erittäin pienikokoisesta ja tahtomattaan sympaattisesta herra Huusta, joka pitää elämäntehtävänään lasten pelottelemista öisin, vaikkei varsinaisesti tästä työstä nautikaan eikä loppujen lopuksi ole kovin pelottava, ainakaan topakoiden nykylasten kuten kirjan Rimman ja Mikon mielestä. Herra Huu joutuu myös isoisältään perittyjen taikojen takia tai muista syistä poikkeuksellisiin ja joskus vaarallisiinkin tilanteisiin, esimerkiksi lihansyöjäkasvin kynsiin tai lehtiin tai jättikissan ruokalistalle, mutta selviää niistä myös taikojen avulla.

Näin aikuislukijana kirjassa oli parasta sen absurdit tilanteet ja huumori, joka syntyi paljolti siitä, että herra Huu on paljolti tynnyrissä (eli yksin isoisänsä kanssa pienessä mökissä metsän keskellä) kasvanut, ja muille tutut asiat, käsitteet ja toimintatavat, esimerkiksi saunominen, saippua, taksissa toimiminen oikealla tavalla tai kullan arvo, ovat hänelle aivan vieraita. Huumoria syntyy myös herra Huun minäkuvan ja todellisuuden ristiriitaisuudesta. Vaikka herra Huuta ei kirjassa otetakaan aivan vakavasti, kirjan henki on lempeä ja myötätuntoinen, ja aikuisenakin oli helppo samaistua tilanteisiin, joissa tuntee itsensä avuttomaksi eikä aivan ymmärrä tai tiedä mitä pitäisi tehdä, ja siihen ettei käsitys itsestä aina vastaa todellisuutta. Kirjaa koristavat Hannu Mäkelän naivistiset piirrokset. Kiva kirja, ei ihme että herra Huusta on tullut klassikko ja kirja on saanut myös jatko-osia.

Sadan vuoden lukuhaaste: 1970-luku. Helmet-haaste 46. Kirjassa on epätavallinen mies tai poika.

Hannu Mäkelä: Herra Huu, 1974. Otava. Kuvitus: Hannu Mäkelä. 119 sivua.

Wole Soyinka (ed.): Poems of Black Africa (1975)

Löysin tämän kirjan kirpputorilta ehkä vuosi pari sitten, ja olen monta kertaa alkanut lukea sitä, mutta lukeminen on jostain syystä aina jäänyt, kunnes päätin ainakin tällä erää luopua siitä sivulla 134. Runot eivät ole huonoja, päinvastoin (sikäli kuin ymmärrän), mutta ehkä niiden ajallinen, kulttuurinen ja maantieteellinen etäisyys omaan elämääni on vain niin suuri, että niiden lukeminen ainakin suurena määränä on minulle liian vaikeaa ja työlästä, että minulla ei ole tarpeeksi keinoja ymmärtää niitä kunnolla, että ne eivät herätä minussa vastakaikua omien kokemusteni kautta. Monet runot käsittelevät esimerkiksi ymmärrettävästi kolonialistista historiaa ja tarvetta vapautua siitä, ja vaikka tällaisista aiheista voisi lukea proosatekstinä, runoina eli tiivistettynä ja impressionistisena tekstinä ne olivat minulle liian hankalia, vieraita ja monimutkaisia. Ja voi olla, että nyt mitkään runot eivät kiinnosta, koska olen viime aikoina kokeillut vähän muitakin runokirjoja innostumatta.

Halusin kuitenkin kertoa tästä kirjasta, koska nykyäänkin kun afrikkalaista kirjallisuutta on länsimaissakin paljon aikaisempaa enemmän saatavilla, ainakaan minä en osaisi suoralta kädeltä mainita ketään afrikkalaista runoilijaa. Tässä jo 1970-luvulla julkaistussa kirjassa mustia afrikkalaisia runoilijoita on kuitenkin kymmeniä, mikä saa afrikkalaisen kirjallisen kulttuurin tuntumaan elinvoimaisemmalta, monipuolisemmalta ja pitkäaikaisemmalta kuin ennen.

Toisaalta kirjan runoilijat olivat minulle myös ongelma. Tai eivät runoilijat, vaan niiden valinta: 66 runoilijan joukkoon Wole Soyinka oli kelpuuttanut luullakseni vain yhden naisen, mosambikilaisen Noémia de Sousan, ja häneltä vain kaksi runoa yhteensä noin 240 runon kokoelmaan. Tämä ei voi olla tuntumatta tahalliselta seksismiltä, vaikka 1970-luvulla kaikkien olisi luullut jo tiedostavan, että naisia ja myös naiskirjailijoita on olemassa.

Hiljattain lukemassani kirjassa Writing Across Worlds Wole Soyinka vastasi vuonna 1985 haastattelijan kysymykseen hänen kirjojensa naisten epärealistisuudesta ja yksiulotteisuudesta mm. näin: But that's the role of women. It is women who must realize themselves in their writings. I can't enter the mind and body of a woman. No, let women write about themselves. Why should they ask me to do that? (s. 29-30) Jos Soyinka ei kuitenkaan tahtonut antaa naiskirjoittajille mahdollisuutta päästä julkisuuteen esimerkiksi tässä kokoelmassa kertomaan itsestään ja omista kokemuksistaan, tuollainen vastaus oli pelkästään tekopyhää rationalisointia. Ovatpa nobelisti Soyinkan muut ansiot mitkä hyvänsä, oikeudenmukainen ja tasa-arvoinen suhtautuminen naisiin ei ole tai ei ole ollut hänen vahva puolensa.

Tässä muutama näyte kirjan runoista.

 

Gabriel Okara: You Laughed and Laughed and Laughed (ote)
...

And now it's my turn to laugh;
but my laughter is not
ice-block laughter. For I
know not cars, know not ice-blocks.

My laughter is the fire
of the eye of the sky, the fire
of the earth, the fire of the air
the fire of the seas and the
river fishes animals trees
and it thawed your inside,
thawed your voice, thawed your
ears, thawed your eyes, and
thawed your tongue.

So a meek wonder held
your shadow and you whispered:
"Why so?"
And I answered:
"Because my fathers and I
are owned by the living
warmth of the earth
through our naked feet."

Kalu Uka: The Silver Lining (ote)
...

Then this morning a streak of light cut
Like a razor edge beside a new reed
Blooming on the top of the waters swept
By winds. A child saw, and cried out loud.

We too, long crusted and dormant like
The anger of Aetna lifted a face and saw
A broken cathedral spire rising again
As once it was, a towering hope, a sign
That all had not crashed to the basement.

Noémia de Sousa: If You Want to Know Me (ote)

If you want to know me
examine with careful eyes
this bit of black wood
which some unknown Makonde brother
cut and carved
with his inspired hands
in the distant lands of the North.

This is what I am
empty sockets despairing of possessing life
a mouth torn open in an anguished wound
huge hands outspread
and raised in imprecation and in threat
a body tattooed with wounds seen and unseen
from the harsh whipstrokes of slavery
tortured and magnificent
proud and mysterious
Africa from head to foot
This is what I am.
...

And ask no more
to know me
for I'm nothing but a shell of flesh
where Africa's revolt congealed
its cry pregnant with hope.

Suurin osa kirjan runoista on kirjoitettu englanniksi, mutta niitä on myös käännetty swahilista, yorubasta, portugalista ja ranskasta. Tämä runokirja on numero 171 Chinua Acheben aloittamassa ja toimittamassa African Writers Series -sarjassa, jossa on ilmestynyt sekä romaaneja, novellikokoelmia, runoja että näytelmiä.

Kirjan runoilijat: Abangira, G. Adali-Mortty, Costa Andrade, Jared Angira, Peter Anyang'-Nyong'O, Kofi Awoonor, Kwesi Brew, Dennis Brutus, Siriman Cissoko, J. P. Clar, José Craveirinha, Viriato da Cruz, Bernard Dadié, Kaoberdiano Dambara, Joe de Graft, Solomon Deressa, Noémia de Sousa, Birago Diop, David Diop, Mbella Sonne Dipoko, Marcelino dos Santos, Tsegaye Gabre-Medhin, Armando Guebuza, Ismael Hurreh, Antonio Jacinto, Paulin Joachim, Charles Kabuto Kabuye, W. Kamera, Jonathan Kariara, Amin Kassam, Yusuf O. Kassam, Keorapetse Kgositsile, Kittobbe, Mazisi Kunene, Kojo Gyinaye Kyei, Taban Lo Liyong, Stephen Lubega, Theo Luzuka, Valente Malangatana, Ifeanyi Menkiti, Mindelense, Oswald Mbuyiseni Mtshali, Agostinho Neto, Arthur Nortje, Richard Ntiru, Atukwei Okai, Gabriel Okara, Christopher Okigbo, Yambo Ouologuem, Frank Kobina Parkes, Okot p'Bitek, Lenrie Peters, Rabéarivelo, Isaac Rammopo, Jorge Rebelo, Arnaldo Santos, L. S. Senghor, Onésimo Silveira, Wole Soyinka, J.-B. Tati-Loutard, Bahadur Tejani, B. S. Tibenderana, Enoch Tindimwebwa, Kalu Uka, Tchicaya U Tam'si ja Okogbule Wonodi. Mukana on myös joitakin kansanrunoja.

Helmet-haaste 4. Kirja, jonka aioit lukea viime vuonna, 26. Kirja, jonka lukeminen on sinulle haastavaa jostakin syystä, tai 40. Kirjassa hylätään jotain (valkoisten kulttuurista ja sosiaalista dominanssia, heidän vallankäyttöään, kolonialismin perinteitä ja nykyisyyttä...).

Edit 1.4.23 (lisätty Helmet-haasteen kohdat).

Wole Soyinka (ed.): Poems of Black Africa, 1987 (1975). Heinemann, African Writers Series 171. Cover design by Michael Harvey. 346 tekstisivua.

17 narradoras latinoamericanas, 2001 (1996) (17 latinalaisamerikkalaista naiskertojaa)

Tämä bloggaus ehtii vielä sopivasti naistenviikolle.

Luin muutama kuukausi sitten vanhempien eteläamerikkalaisten novellien kokoelman, mikä innosti minut hankkimaan lisää espanjankielisiä novellikokoelmia. Tähän kirjaan on koottu eteläamerikkalaisten naisten (brasilialaista Clarice Lispectoria lukuun ottamatta kaikki espanjankielisiä) tarinoita vuosilta 1966-1992, eli se on melkoinen helmi vieraisiin kirjailijoihin ja vieraisiin maihin tutustumisen kannalta. Novellien yhteydessä kirjassa on kuva kirjailijasta, lyhyt esittely tästä sekä useimmiten juuri tätä kirjaa varten kirjoitettu alle sivun pituinen teksti, jossa novellin kirjoittaja pohtii kirjailijuuttaan. Nämä kirjoittamista käsittelevät tekstit olivat usein oikein mielenkiintoisia ja hyvä idea tällaisessa novellikokoelmassa.

Kirjassa on kirjallisuudentutkija(?) Ramón Luis Acevedon kirjoittama pitkähkö esipuhe, jossa hän toteaa, että eteläamerikkalaisten naisten kirjallisuus on monipuolista, kiinnostavaa ja hyvää kirjallisuutta, ei vain naisten kirjallisuutena vaan yleensä kirjallisuutena. Kirjan toimittajan nimi on hyvin piilotettu, mutta ilmeisesti toimittaja on Carmen Rivera Izcoa. Kirja on suunnattu nuorille lukijoille ja varmaankin sen takia useimmat novellien päähenkilöt ovat lapsia tai nuoria, mutta novellit eivät ole muuten mitenkään lapsellisia.

Pidin useimmista kirjan tarinoista, mutta mikään ei tuntunut ihan järisyttävältä, mikä saattoi johtua myös siitä, että luin kirjaa espanjaksi - vaikka mikään kirjan novelleista ei tuntunutkaan ylivoimaiselta ymmärtää, kaunokirjallisen tekstin vivahteita on vaikea ymmärtää vieraammalla kielellä hyvin. Kirjassa on myös puutos - siinä ei ehkä ollut yhtään eteläamerikkalaisten alkuperäiskansojen kirjailijan novellia, vaikka tällaisiakin kirjailijoita luulisi neljännesvuosisata sitten olleen.

Tässä kuvaukset novelleista (saattavat paljastaa juonista aika paljon).

Cecilia Absatz: La siesta. Preesensissä kerrotussa tarinassa nuori tyttö menee tukahduttavan kuumana päivänä vierailulle ystävänsä Luisiton luo, mutta Luisiton isoveli Salo herättää hänessä kosketuksellaan uusia tunteita ja hän menee seuraavanakin päivänä tämän luo. Vaikka asiat eivät etene kovin pitkälle, tytön elämään tulee voimakkaita ajatuksia ja tuntemuksia, joita siinä ei ennen ole ollut. (7 s, 1976, Argentiina, 1943-)

* Claribel Alegría: La abuelita y el Puente de Oro (Isoäiti ja Kultainen silta). Manuelin isoäiti päätti tienata rahaa kokkaamalla (hallituksen?) sotilaille tortilloita ja muita ruokia, joita hän myi puoli-ilmaiseksi kottikärryistään ja ylitti joka päivä läheisen sillan kahdesti. Sitten kapinalliset räjäyttivät sillan apunaan yksityiskohtaiset tiedot sillan lähellä olevista juoksuhaudoista ja muista vastaavista, ja isoäiti naamioitui poliisien tullessa etsimään häntä. Sen jälkeen isoäiti alkoi myydä kapinallisille veneestä hedelmiä; näiden alle oli piilotettu kranaatteja ja luoteja. Aiheestaan huolimatta kepeä ja hyväntuulinen novelli. (3 s, 1987, Nicaragua / El Salvador, 1924-2018)

* Isabel Allende: Cartas de amor traicionado (Petetyn rakkauden kirjeitä). Ison tilan perijätär viettää vanhempiensa kuoleman jälkeen lapsuutensa ja nuoruutensa sisäoppilaitoksessa hänen itsekkään setänsä hoitaessa hänen omaisuuttaan. Hän suostuu avioitumaan setänsä pojan kanssa tuntematta tätä, koska on nähnyt tämän kirjeissä humaanin, sivistyneen, lempeän ihmisen. Avioliitossaan hän ei kuitenkaan löydä vastenmielisestä miehestään mitään näistä piirteistä. Luin nuorena Isabel Allenden kirjoja ja muistin tätä novellia lukiessani, miten hyvä tarinankirjoittaja hän on. (14 s, 1989, Chile, 1942- )

* Rosario Ferré: El cuento envenenado (Myrkytetty tarina). Mielenkiintoisesti kirjoitettu novelli, jossa vaihtelevat tavallisella fontilla kirjoitettu imperfektissä oleva kertomus nuoresta Rosaurasta, hänen isästään ja äitipuolestaan sekä kursiivilla kirjoitettu preesens- ja minämuotoinen kertomus. Kertomuksen alussa on lainaus Tuhat ja yksi yötä -teoksen myrkytetystä kirjasta kertovasta tarinasta. Kun novellin lopussa vihdoin tajusin, kuka kursiivilla kirjoitetuissa katkelmissa puhuu ja mitä tarinassa tapahtuu, minun piti lukea se uudelleen. (14 s, 1988, Puerto Rico, 1938-2016)

* Magali García Ramis: Una semana de siete días (Seitsemän päivän viikko). Pikkutyttö on elänyt koko ikänsä yhdessä rakkaan äitinsä kanssa, vaikka tämä on koko ajan matkustanut kaupungista toiseen (Caminábamos el mundo de mil calles y cien ciudades) ja pitänyt öisin kokouksia tovereiden kanssa. Isänsä hän on tuntenut vain kuvasta, mutta eräänä päivänä äiti kertoo isän kuolleen ja he matkustavat tämän kotikaupunkiin. Äiti jättää tytön tämän tuntemattoman isoäidin luokse sillä aikaa kun menee hoitamaan asioita kaupunkiin ja lupaa tulla hakemaan tämän viikon päästä, eikä äiti ole koskaan valehdellut hänelle. Sitten poliisit tulevat kuitenkin etsimään vasemmistolaisia, eikä äiti hae tyttöä ajan kulumisesta huolimatta. (8 s, 1976, Puerto Rico, 1946- )

* Isabel Garma: El pueblo de los seres taciturnos (Vaiteliaiden olentojen kylä). Sotilaat ovat tuhonneet erään kylän ja sen asukkaat ja pelottaneet läheisen kylän asukkaat niin, että tuhottu kylä on pyyhitty alueen kartoista sekä lähikylän asukkaiden muistista ja sanoista. Sitten tähän kylään saapuu kuitenkin sekava vieras, joka puhuu kielletyistä asioista. Vaikuttava novelli pelosta, historian väkivaltaisesta muuttamisesta ja pelon voittamisesta. (13 s, 1987, Guatemala, 1940- )

Liliana Heker: La fiesta ajena (Toisten juhla). Taloudenhoitajan tytär saa kutsun ystävänsä, äitinsä rikkaan työnantajan tyttären syntymäpäiville, vaikkei hänen äitinsä tästä kutsusta pidäkään. Syntymäpäivillä on hauskaa, kunnes sen loppu muuttaa tytön käsityksen kaikesta. (8 s, 1966, Argentiina, 1943- )

Clarice Lispector: El primer beso (Ensimmäinen suudelma). Ensirakkaudestaan nauttivan parin mies kertoo ensimmäisestä suudelmastaan nuorena: bussiretkellä hän oli hirvittävän janoisena mennyt juomaan lähteestä ja huomannut juotuaan, että vesi virtaa naispatsaan huulien välistä. (3 s, 1971, Brasilia, 1920-1977. Lispector oli ukrainanjuutalaista syntyperää.)

Andrea Maturana: Yo a las mujeres me las imaginaba bonitas (Minä kuvittelin naisten olevan kauniita). Pikkutyttö kertoo siitä, kun hänen isosiskonsa Chana tulee kotiin puolikuolleena pelosta, koska vuotaa verta. Äiti nauraa ja kertoo tämän johtuvan siitä, että Chanasta on tullut nainen. Tyttö ajattelee veren johtuvan siitä, että Chanan poikaystävä on lyönyt tätä, ja päättää vältellä poikia ja olla kasvamatta aikuiseksi. Novelli on kirjoitettu hyvin lapsen puhetyylillä lapsen näkökulmasta. (3 s, 1992, Chile, 1969- )

* Viviana Mellet: La otra Mariana (Toinen Mariana). Rikas, hyvinvoiva Ernesto näkee kadulla hemmotellun vaimonsa Marianan köyhän kaksoisolennon ja lähtee seuraamaan tätä. Hänen mielessään ristivalottuvat koko ajan Mariana ja tämä toinen nainen. Mielenkiintoinen novelli kertoo tiiviisti yhteiskunnan valtavista varallisuuseroista ja antaa samalla kuvan eräästä avioliitosta. (6 s, 1991, Peru, 1959- )

Silvia Molina: La casa nueva (Uusi talo). Tytär lakkaa lopullisesti uskomasta isänsä lupauksiin sen jälkeen, kun tämä on vienyt hänet katsomaan perheen ihanaa "uutta taloa", joka olisi tytön unelmien täyttymys. (4 s, 1989, Meksiko, 1946- )

* Carmen Naranjo: Cuando inventé las mariposas (Kun keksin perhoset). Nuorukainen kertoo rakastamastaan tytöstä, riitaisan perheen Clotildesta, joka haluaa keksiä jotain uutta, jotain sellaista kuin perhoset. Pojalle asiat ovat selviä, Clo pohtii paljon kaikkea. Sinämuodossa kirjoitettu kertomus mielikuvituksesta. (6 s, 1984, Costa Rica, 1928-2012)

* Montserrat Ordóñez: Una niña mala (Paha tyttö). Haluan olla paha tyttö. ... Tällainen tyttö minusta tulee. Rohkea tyttö joka pystyy avaamaan ja sulkemaan oven, avaamaan ja sulkemaan suunsa. Sanomaan kyllä ja sanomaan ei kun haluaa ja tietämään milloin haluaa niin sanoa. Märkä tyttö, kosteat jalat kyynellätäkössä, tuliset silmät. (3 s, 1996, Kolumbia, 1941-2001)

* Cristina Peri Rossi: En la playa (Rannalla). Kylpylälomaa viettävä korrekti aviopari tapaa illalla autiolla rannalla tytön, joka puhuu vastoin kaikkia heidän odotuksiaan, pohtii kieltä eikä suostu asettumaan siihen lokeroon, johon he hänet mielessään asettavat. Ihanan yllättävä novelli. (15 s, 1980, Uruguay, 1941- )

Elena Poniatowska: Cine Prado. Pettynyt mies kirjoittaa kirjeen aiemmin ihailemalleen elokuvatähdelle, koska pitää tämän käytöstä valkokankaalla eri syistä moraalittomana. (8 s, 1967, Meksiko, 1932- . Poniatowska syntyi Ranskassa ja on ilmeisesti hyvin tunnettu kirjailija Etelä-Amerikassa.)

Mariella Sala: El lenguado (Kielikampela). Kaksi villiä ystävystä, Margarita ja Johanna, rakastavat kalastusta. Tyttöjen kalastusretkellä toinen heistä saa kampelan, jonka pyytämisestä molemmat ovat aina haaveilleet, mutta haluttu saalis johtaa petokseen. (6 s, 1984, Peru, 1952- )

Milagros Socorro: Sangre en la boca (Verta suussa). Nyrkkeilijä Manolo Alvia on voittanut hopeaa olympialaisissa. Raskaana oleva vaimo tekee kaiken mitä tämä haluaa ja vie humalaisen miehensä aina valittamatta baarista kotiin. Alvia rakastuu kuitenkin nyrkkeilysalilla tapaamaansa hurjaan Mireyaan, joka piiskaa hänet ja itsensä yhä kovempiin suorituksiin, kunnes työntää Alvian lopulta liian pitkälle. (10 s, 1990, Venezuela, 1960- )

Tunnetuimpia kirjan kirjailijoita ovat mahdollisesti Isabel Allende, Clarice Lispector, Elena Poniatowska ja Cristina Peri Rossi. Etelä-Amerikassa on ollut myös aiemmin naiskirjailijoita, vaikkei kovin paljon: kirjassa mainittuja vanhempia kirjailijoita ovat meksikolainen Sor Juana Inés de la Cruz, kuubalainen Gertrudis Gómez de Avellaneda, argentiinalainen Alfonsina Storni, chileläinen Gabriela Mistral sekä chileläinen María Luisa Bombal, venezuelalainen Teresa de la Parra, chileläinen Marta Brunet, brasilialainen Rachel de Queiroz ja costaricalainen Yolanda Oreamuno. Ja lisäksi kommentissa mainittu brasilialainen Hilda Hilst.

Jos joku miettii, missä sana "nainen" on kirjan nimessä, niin se piilee vokaalissa a: narradores tarkoittaa yleensä kertojia, narradoras naiskertojia.

Edit 24.7.22, 25.7.22 (lisätty Hilda Hilstin nimi ja linkit lopun luetteloon).

17 narradoras latinoamericanas, 2001 (1996). Coedición latinoamericana. Antología de cuentos para jóvenes promovida y auspiciada por CERLALC/UNESCO. Dirección y edición: Carmen Rivera Izcoa. Asesor literario: Ramón Luis Acevedo. Diseño de portada y portadillas: José A. Peláez. Clarice Lispectorin novellin käännös: Marcelo Cohen. 222 sivua.

Robert Specht: Tisha - erämaakoulun opettajatar, 1978 (Tisha. A Story of a Young Teacher in Alaska Wilderness, 1976)

Otin tämän kirjan luettavakseni aiheen ja tapahtumapaikan takia: se sijoittuu kultaryntäyksen jälkeiseen 1920-luvun Alaskaan pieneen Chickenin kylään, jonne 19-vuotias Anne Hobbs tulee vuodeksi opettamaan kylän asukkaiden yhdeksää lasta. Olin olettanut tämän olevan melko viihteellistä, kevyttä ja ehkä vähän romanttista luettavaa, mutta illuusioni karisivat jo heti alkusivuilla Spechtin kuvatessa Annen päivien pituista rankkaa ratsastusmatkaa syrjäiseen Chickeniin kuormavaljakon kuljettajan kanssa, sekä lohduttoman köyhää intiaanikylää, jossa matkalaiset vierailevat. Kirjassa ei jatkossakaan peitellä kylmyyttä, likaisuutta, väsymystä tai muita epämiellyttäviä asioita vaikkei niitä kovin paljon korostetakaan, joten sen kuvaus tuntuu realistiselta - lukuun ottamatta sitä, että lopun nyrkkitappelussa toinen tappelijoista olisi todellisuudessa varmasti saanut aivovamman tai vahingoittunut muuten vakavasti sen sijaan että olisi viiden minuutin päästä noussut pirteänä pystyyn.

Kirjan pääteema ei myöskään ollut se, mitä odotin. Opettamista kylän pienessä koulussa toki kuvataan jonkin verran, muttei kovin paljon. Tärkein teema kirjassa on rasismi. Chickenin kylässä asuu sekä intiaaneja että valkoisia ja jotkut intiaanit saattavat olla kylässä pintapuolisesti hyväksyttyjä, mutta monet kylän valkoisista pitävät intiaaneja alempiarvoisina ihmisinä eivätkä usko (tai halua sallia) näistä koskaan tulevan mitään, olivat nämä miten lahjakkaita tai älykkäitä tahansa. Osalle valkoisista tämä on todellinen uskonkappale, ja he kääntyvät nopeasti Annea vastaan, koska tällä ei ole minkäänlaisia ennakkoluuloja intiaaneja kohtaan. Nuoruudestaan huolimatta Anne ei anna pelotella itseään ja pitää puolensa, ja hänellä on kylässä myös muutama auttaja. Kotona häntä tukee aluksi ynseä nuori Nancy, jonka Anne on ottanut kanssaan asumaan tämän äidin pyynnöstä ja joka ei ole vielä oppinut lukemaan kouluvuosistaan huolimatta.

Tilanne kirjassa on jonkin verran monimutkaisempi kuin se, että valkoiset vain sortaisivat intiaaneja, jotka parantaisivat elämäänsä, jos vain saisivat siihen mahdollisuuden. Joissain tapauksissa tämä toki pitää paikkansa, mutta kurjassa intiaanikylässä asuvat intiaanit eivät yritä tehdä mitään olojensa parantamiseksi (kirjassa tarjotaan eräänlainen selitys tähän), ja Chickenissä asuva intiaaniperhe asettuu osittain valkoisten puolelle Annea vastaan, koska pelkää menettävänsä sen horjuvan hyväksynnän, jonka on vuosien myötä onnistunut saamaan itselleen.

Kylän totuttu hierarkia häiriytyy, kun Anne ottaa ensin kouluun oppilaaksi intiaaniäidin pojan Chuckin, jonka valkoinen isä asuu Chickenissä, muttei välitä pojastaan mitään. Jo Chuckin kouluun päästäminen herättää pahaa verta, mutta se ei ole mitään siihen verrattuna, kun Anne päättää Chuckin äidin kuoltua adoptoida Chuckin ja tämän siskon Ethelin. (Kirjan nimi Tisha tulee Chuckin murteellisesti sanomasta teacher-sanasta.) Anne kasvaa tapahtumien ja vaikeuksien myötä.

En pystynyt saamaan selville, mistä oli kysymys, mutta tunsin itseni toden totta erilaiseksi - aivan kuin olisin koko ikäni yrittänyt olla sellainen kuin toiset ihmiset, esimerkiksi vanhempani tai herra Strong tai kaikki Chickenin asukkaat halusivat minun olevan. Nyt aioin olla oma itseni. En aikonut ruveta hankalaksi tai alkaa ladella ilkeyksiä, mutta tästä lähtien ihmiset saisivat hyväksyä minut sellaisena kuin olin. ... Tuntui kuin olisin yhtäkkiä tullut täysikasvuiseksi, aivan kuin olisin ollut siihen saakka nuori tyttö, enkä enää olisikaan. (185)

Anne on Chickeniin saavuttuaan ystävystynyt lahjakkaan ja ystävällisen intiaanimiehen Fredin kanssa, ja heidän ystävyytensä on vähitellen kasvanut rakkaudeksi. Kukaan ei tunnu pystyvän hyväksymään tätä, ja Fred muuttaa joksikin aikaa pois kylästä, jottei aiheuttaisi vaikeuksia perheelleen tai Annelle, vaikka tämä on itse valmis nousemaan kaikkia vastaan. Kirja huipentuu pitkään ja jännittävään takaa-ajoon koiravaljakoilla (jonka syytä en tässä kerro, jos joku haluaa lukea kirjan itse).

Alaskan kesytön luonto, jota Anne oppii rakastamaan, välittyy hyvin kirjan sivuilta, samoin pienen kylän sosiaaliset suhteet. Specht on vahvempi ympäristön kuin henkilöiden kuvauksessa, mutta hän antaa kuitenkin hyvän käsityksen henkilöiden luonteista. Kirja on myös puheenvuoro rasismia vastaan. Tämä ei ole sellainen kirja, jollaisia yleensä luen, mutta kyllä se silti kannatti lukea.

Robert Specht: Tisha - erämaakoulun opettajatar, 1978 (Tisha. A Story of a Young Teacher in Alaska Wilderness, 1976). Uusi kirjakerho/Karisto. Suomennos: Auli Hurme. Kansikuvan tekijää ei kerrottu. 303 sivua.

Helme Heine: Rickard. Joka sinut voittaa, on ystäväsi, 1984 (Richard, 1978)

Löysin kirjaston poistomyynnistä alkujaan ranskalaisen lasten kuvakirjan, jonka ostin, koska sen mustavalkoiset kuvat ovat niin omintakeisia, graafisia, tyyliteltyjä ja mielikuvituksellisia. Supervahvasta korpista kertova tarina on tuttu ja viisas kertomus siitä, että ystäviä ei saa selättämällä ja voittamalla kaikki muut, vaan voittamalla itsensä, mutta tuttuudestaan huolimatta sen toteutus on poikkeuksellinen. En tiedä, miten tällaiset kuvat ovat vedonneet lapsiin, mutta minusta ne olivat hienoja.

Kuvassa on kaksi korppia.

 

Vaikka kirja onkin viehättävä, en ymmärrä päähenkilön (tai miksi sankarina olevaa lintua nyt sanotaankaan) nimeä. Jos nimi Richard haluttiin muuttaa suomalaisemmaksi, se olisi kannattanut tehdä kunnolla eikä valita tietääkseni melko harvinaista ruotsinkielistä nimeä - ellei tämä ole sitten yhteispohjoismainen julkaisu, mikä selittäisi asian.

Helme Heine: Rickard. Joka sinut voittaa, on ystäväsi, 1984 (Richard, 1978). Nordan comunidad. Käännös: Outi Sinkkonen. 28(?) sivua (ei sivunumeroita).

The Wiz, 1978 (Ozin velho -musikaali)

Ajattelin laajentaa blogiani vaihteeksi elokuvien puolelle. Tämä elokuva oli minulle ennestään täysin tuntematon, mutta se oli mukana eräässä Youtuben tarttuvia musikaalilauluja esittelevässä videossa, ja kiinnostuin siitä (kuka sanoo, että epämääräisten videoiden katselu ei ole sivistävää?).

Musikaalin idea on mainio: se on uudelleenfilmatisointi Ozin velhon tarinasta, ja siinä on pelkästään afroamerikkalaisia näyttelijöitä sekä pääosissa että sivuosissa. Isompien roolien esittäjät ovat ehkä kaikki tunnettuja viihdealan ihmisiä, laulajia tai näyttelijöitä - minäkin tunnistin tietysti heti Diana Rossin ja Michael Jacksonin (Variksenpelätin) nimet, mutta nettitietojen perusteella myös esimerkiksi Nipsey Russell (Peltinen), Ted Ross (Leijona), Richard Pryor (Ozin velho) ja Lena Horne (Pohjoisen hyvä noita Glinda) olivat varmasti tuttuja monille.

Kaikki näyttelijät heittäytyvät elokuvassa innolla ja täysin rinnoin rooleihinsa ja olivat minusta oikein hyviä. Varsinkin Variksenpelättimen, Peltisen ja Leijonan esittäjät pääsivät roolinsa myötä näyttämään taitojaan, ja heidän liikkeensä ja ilmeensä olivat mainioita. Elokuvan tekoaikaan vasta 20-vuotias Michael Jackson oli jo tuolloin todella hyvä tanssija - joskus tuntui siltä, että hänen jalkansa on tehty kumista - ja hän vakuutti myös näyttelijänä. Diana Ross Dorothyna on herkkä ja ilmeikäs.

Tarina on itselleni niin tuttu (en ole muistaakseni nähnyt kokonaan tunnetumpaa vuoden 1939 elokuvaa, mutta Ozin velho -kirja oli lapsena lempikirjojani), etten ole puhunut tapahtumista mitään, mutta ehkä kaikki eivät tunne tätä tarinaa. Tornado kuljettaa alussa tarinan sankarin Dorothyn ja hänen Toto-koiransa kotoaan salaperäiseen Ozin maahan, jossa on noitia ja muita kummallisia ja pelottavia asioita. Dorothy kuulee, että Smaragdikaupungissa asuva mahtava Ozin velho voi auttaa häntä pääsemään takaisin kotiin, joten hän lähtee vaeltamaan sinne keltatiilitietä pitkin. Matkallaan hän tapaa Variksenpelättimen, jolta puuttuvat aivot, Peltisen, jolta puuttuu sydän, ja Leijonan, jolta puuttuu rohkeus, ja nämä lähtevät Dorothyn mukaan pyytääkseen näitä kipeästi kaipaamiaan asioita Ozin velholta. Matkallaan viisikko (Totolla on tarinassa tärkeä osa) kohtaa erilaisia vaaroja ja joutuu lopulta nousemaan Lännen pahaa noitaa ja tämän lentäviä apinoita vastaan.

The Wiz -elokuvan tarina noudattaa pääpiirteissään kirjan tarinaa, mutta siinä on joitakin eroavaisuuksia. Esimerkiksi Dorothy on siinä aikuinen lastentarhan opettaja, joka asuu Em-tätinsä ja Henry-setänsä luona New Yorkissa. Em ja Henry ovat lempeitä ja ymmärtäväisiä, mutta Dorothy pelkää valtavasti maailmaa, uusia asioita ja kotoa lähtemistä. Elokuvan Ozin maa muistuttaa paljon New Yorkia, ja tarinan yksityiskohdat on muutettu hauskasti ja oivaltavasti tekoaikaan sopiviksi: esimerkiksi alun mussukat (maiskiset) ovat graffitien maalaajia, jotka Idän paha noita (puistovahti) on noitunut itse graffiteiksi, ja Lännen paha noita Pahaliina pyörittää hikipajaa. Myös musikaalin laulut ovat 70-luvun (disko)musiikkia.

Leffaan on helppo halutessaan lukea yhteiskunnallisia kommentteja. Esimerkiksi Variksenpelätintä alussa kiusaavat neljä ilkeää varista eivät halua auttaa häntä alas telineeltään, vaikka Variksenpelätin pyytää sitä. He sanovat, että lukeminen ja opiskelu on turhaa ja myös kiellettyä, Variksenpelätin on tyhmä eikä hän pystyisi edes kävelemään itse. Toisaalta taas Pahaliinan kukistumisen jälkeinen tanssi on riemukas kuvaus vapautumisesta.

Elokuvalla oli varmaan aikanaan suuri merkitys ihan vain sen takia, että tässä elokuvassa kaikki näyttelijät ovat afroamerikkalaisia - yleensähän afroamerikkalaisia oli tähän asti ollut leffoissa vain sivuosissa (lukuun ottamatta 70-luvun kiisteltyjä blaxploitaatio-elokuvia) - ja afroamerikkalaisena tuntui varmasti hyvältä nähdä samannäköisiä ihmisiä valkokankaan sankareina, sekä hyviksinä että pahiksina. Musikaali on lisäksi hyvä - sen leikkaus tuntuu joskus vähän pikaisesti tehdyltä ja hyppivältä ja äänten editoinnissa olisi parantamisen varaa (laulut eivät tuntuneet pääsevän ihan oikeuksiinsa), mutta näyttelijäsuoritukset ovat hienoja ja tarina vetää, ja sitä oli hauska verrata tuntemaani kertomukseen Ozin velhosta.

Elokuvan katsominen sopi hyvin joulun aikaan, koska tarina alkaa loppuvuoden lämminhenkisestä sukujuhlasta, jossa syödään hyvää ruokaa (elokuvassa kyse taitaa kyllä olla kiitospäivästä) ja alun New York on lumen peittämä. Ennen kaikkea tarina on myös hengeltään jouluinen: se kertoo ystävyyden merkityksestä, välittämisestä, rohkeudesta, toisten auttamisesta, erilaisuuden hyväksymisestä ja hyvien puolien näkemisestä muissa sekä luottamisesta itseen ja muihin, ja se loppuu onnellisesti.

Tarinassa on sen verran jännittäviä kohtia (esimerkiksi Variksenpelätin ja varikset sekä varsinkin lopun kohtaus Lännen pahan noidan luona), että ihan pienille lapsille tätä ei mielestäni voi suositella (ehkä tämä sopisi 7-10-vuotiaille, ainakin vanhempien kanssa katsottuna, ja sitä vanhemmille). Elokuvan ikärajat eroavat huvittavasti eri Pohjoismaissa: Suomessa 3(!) vuotta, Norjassa 7, Ruotsissa 11 ja Tanskassa 15(!) vuotta. Elokuva on innostanut myös kääntäjän (jonka nimeä en onnistunut löytämään)  irrottelemaan, Ozin velhoa esimerkiksi kutsutaan nimellä Vel.

Oikein hyvää joulua kaikille!

Edit 23.12.21, 24.12.21, 7.1.22.

Buchi Emecheta: Nnu Egon tarina, 1989 (The Joys of Motherhood, 1979)

Tämä kirja kertoo erään nigerialaisen naisen, Nnu Egon, elämäntarinan alkaen hänen vanhempiensa epäsovinnaisesta suhteesta ja päättyen Nnu Egon kuolemaan. Kirja alkaa vuodesta 1934, kun Nnu Ego on ehkä 20-vuotias. Hän oli syntynyt maaseudulla arvostetun ibopäällikön tyttäreksi ja ollut tunnettu kauneudestaan, mutta hänen rakastamansa ensimmäinen aviomies oli hylännyt hänet, koska hän ei ollut tullut raskaaksi. Sen jälkeen hänen isänsä naitti hänet brittien hallitseman Nigerian suurkaupunki Lagosissa asuvalle miehelle, valkoisen perheen pyykkärinä toimivalle Nnaifelle. Nnu Ego pitää 10-15 vuotta vanhempaa miestään rumana ja halveksii tämän työtä, mutta tulee kuitenkin raskaaksi - eikä vain kerran, vaan kerran toisensa jälkeen, niin että lopulta hänellä on seitsemän elossa olevaa lasta eli hän on nigerialaisen mittapuun mukaan todella rikas, varsinkin kun kolme lapsista on poikia.

Siitä asti, kun Nnu Ego saa ensimmäisen lapsensa, hänen elämänsä on jatkuvaa taistelua ja työntekoa lasten ja itsensä säilyttämiseksi hengissä ja ravittuina sekä poikien ja vähän myös tyttöjenkin koulumaksujen hankkimiseksi. Hän tottuu Nnaifeen ja alkaa pitää tästä enemmän, vaikka todellista läheisyyttä ja toveruutta heidän välillään ei olekaan ja vaikka olut maistuu miehelle liian hyvin, mutta Nnaife on paljon poissa kotoa ensin töiden takia, sitten sen takia, että britit käytännössä pakottavat hänet monien muiden nigerialaisten kanssa sotimaan brittien sodassa, jonka syytä afrikkalaiset eivät ymmärrä ja josta he eivät välitä. Kun Nnaife tulee kotiin, hän ottaa näennäisestä kristinuskostaan huolimatta ensin yhden uuden vaimon, sitten toisen (ibojen perinnäistapojen mukaan mies peri kuolleen veljensä vaimot).

Miehensä poissaolojen aikana Nnu Ego joutuu huolehtimaan koko ajan suuremmasta perheestään yksin, ja alkuvaiheessa hän ja hänen lapsensa olisivat kuolleet nälkään ilman naapurin apua. Kirjasta näki, millaista elämä ilman sosiaaliturvaa on. Suurkaupunki on naapureista ja ystävistä huolimatta Nnu Egolle paljon vaikeampi ja yksinäisempi asuinpaikka kuin maaseutu, jossa maata voi viljellä, tavat ovat tuttuja ja ennakoitavia ja suurperheen apuun voi aina luottaa.

Vaikka kirjan suomenkielinen nimi onkin kuvaava, sen alkuperäisnimi "Äitiyden ilot" kertoo kirjan pääteemasta paremmin ja on ironisuudessaan säväyttävä. Nnu Egon koko elämää määrittelee äitiys: ensin se, että hän ei pysty saamaan lasta, sitten se, että hän on onnistunut synnyttämään lapsia ja varsinkin poikia, mitä pidetään naisen arvon tärkeimpänä mittana. Hän ei ole koskaan vastuussa vain itselleen ja riittävä omana itsenään, vaan hän on aina vain tytär, vaimo tai äiti, ja hänen arvonsa määritellään tämän perusteella ja sen perusteella, pystyykö hän käyttäytymään odotetulla ja tapojen sanelemalla tavalla, sillä tavalla kuin tyttären, vaimon tai äidin kuuluu. Varsinkin kirjan loppupuolella Nnu Ego alkaa kapinoida mielessään näitä sääntöjä vastaan ja miettiä niiden oikeudenmukaisuutta ja järkevyyttä.

Nnu Ego rakastaa lapsiaan ja tekee näiden puolesta mitä vain, varsinkin poikien, mutta väsyy kuitenkin alituisiin raskauksiin, köyhyyteen ja yhä suuremmasta lapsijoukosta huolehtimiseen. Tapojen muutos näkyy kirjassa ihmisten maaseudulta kaupunkiin muuton lisäksi siinä, että vaikka poikia koulutetaan yhä pidemmälle (Nnu Ego pitää poikien koulunkäyntiä hyvin tärkeänä ja haluaa myös tyttöjen oppivan perustaidot), aikuistuvat pojat eivät enää automaattisesti huolehdikaan ikääntyvistä vanhemmistaan. Tytötkin saattavat toimia vastoin vanhempiensa tahtoa, vaikka ainakin Nnaife odottaa tytärten vain olevan hiljaa ja näkymättömiä, tekevän kotityöt ja menevän naimisiin milloin ja kenen kanssa käsketään. Myös Nnaifen toinen vaimo toimii perinnäistapoja ja odotuksia vastaan.

Kirja on kirjoitettu täysin afrikkalaisnäkökulmasta: valkoiset (joiden ihonväriä Nnu Ego pitää rumana ja sairaalloisena) vilahtavat kirjassa vain pienessä roolissa esimerkiksi työnantajina. Kirja on realistinen ja hyvin ja sujuvasti kirjoitettu (vaikka minulla menikin sen lukemiseen kauan aikaa, kosken ollut lukutuulella ja kirjan tapahtumat eivät olleet kovin helppoja) ja voimakas puheenvuoro sen puolesta, että naistenkin pitää saada olla ihmisiä, ei vain synnyttäjiä. Jos on kiinnostunut Afrikasta tai naiskirjallisuudesta, se kannattaa lukea. Kustantaja on mainio kehitysmaiden naisten kirjallisuutta kustantanut Kääntöpiiri.

Emechetan nimi oli minulle ennestään tuntematon, mutta hän on selvästikin afrikkalaisen kirjallisuuden klassikoita: Nigerian pääkaupungissa Lagosissa syntynyt, 18-vuotiaasta alkaen Iso-Britanniassa asunut Buchi Emecheta (1944-2017) on kirjoittanut yli 20 kirjaa. Hän synnytti viisi lasta, erosi miehestään tämän poltettua hänen ensimmäisen käsikirjoituksensa, elätti lapsensa kirjastotyöntekijänä ja suoritti Lontoon yliopistossa sosiologian tutkinnon (kansilieve), ja häntä pidetään ensimmäisenä menestyneenä vuoden 1948 jälkeen Iso-Britanniassa asuneena mustana naiskirjailijana (Wikipedia).

Buchi Emecheta: Nnu Egon tarina, 1989 (The Joys of Motherhood, 1979). Kääntöpiiri. Suomentaja: Kristiina Drews. Kansi: Maija Orava. 246 sivua.

Sheila Hocken: Emma ja minä, 1978 (Emma and I, 1977)

Tässä omaelämäkerrallisessa kirjassa kirjoitusaikaan kolmikymppinen englantilainen Sheila Hocken kertoo elämästään sokeana. Hänen sokeutensa oli isältä saatua perinnöllistä harmaakaihia, joka eteni asteittain hänen lapsuudestaan lähtien, niin että hänen varhaisimmatkin näkömuistonsa olivat sumuisia. Kaksikymmentävuotiaana hän oli kokonaan sokea. Nykyään tällainen silmävamma voitaisiin varmaan korjata helposti leikkauksella, mutta isälle oli tehty useita ja Sheilalle yksi tulokseton leikkaus, ja veli oli menettänyt leikkauksen takia näön kokonaan toisesta silmästään, joten perhe ei enää halunnut kokeilla silmäkirurgiaa.

Sheilan lisäksi hänen koko perheellään, isällä, äidillä ja isoveli Grahamilla, oli näkövamma, niin etteivät isä ja äitikään pystyneet näkemään juuri mitään. Sokeudesta ei perheessä kuitenkaan puhuttu, vaan sitä pidettiin vain elämän tosiasiana, ja lapset kasvatettiin mahdollisimman riippumattomiksi ja omatoimisiksi näkövammastaan huolimatta. Sheila kävi tavallista koulua ja olisi halunnut elää samanlaista elämää kuin ystävänsäkin, vaikkei näkövammansa takia useinkaan pystynyt tähän.

Aikuisena Sheila koulutettiin sokeille sopivaan ammattiin puhelunvälittäjäksi ja hän sai töitä. Hän kuitenkin häpesi sokeuttaan eikä tahtonut ihmisten kiinnittävän siihen huomiota, ja lisäksi itsenäinen liikkuminen kaupungilla oli hyvin vaikeaa, minkä takia hän eristäytyi.

Kaikki muuttui paremmaksi, kun hän sai opaskoirayhdistykseltä opaskoiran, Emman: Emma oli mahdollisuus koko ajan suurempaan riippumattomuuteen ja itsenäisyyteen ja teki eläimiä rakastavan Sheilan elämästä muutenkin paljon hauskempaa. Emma oli melkoinen persoonallisuus ja hyvin älykäs - kirjassa on monia esimerkkejä tästä - ja sen avulla Sheila onnistui kävelemään kotikaupunkinsa Nottinghamin ihmisvilinässä pelkäämättä auton alle jäämistä tai törmäämistä ihmisiin tai esineisiin, mikä helpotti töissä käymistä ja asiointia tietysti paljon ja antoi Sheilalle itseluottamusta. Hän opiskeli kirjoittamista ja sokeille suunnatuilla iltakursseilla meikkaamista ja ompelua, kävi kertomassa muilla paikkakunnilla Emman kanssa opaskoiratoiminnasta, muutti omaan asuntoon ensin kämppiksen kanssa ja asui sitten itsenäisesti sekä rakastui.

Kirja on sympaattinen kertomus elämästä sokeana, muiden ihmisten ylihuolehtivista asenteista sokeita kohtaan, sokeiden elämää helpottavista asioista (esimerkiksi jo tuohon aikaan oli ilmaisia kasettikirjoja sokeille, ja Sheila lukikin paljon), pyrkimyksestä riippumattomuuteen vammasta huolimatta, sekä tietenkin opaskoirista yleensä ja erityisesti Emmasta, josta tuli Sheilalle valtavan tärkeä ja joka teki hänen elämästään paljon onnellisempaa. Kirjan kirjoitustapa on aika neutraalia ja toteavaa eikä kovin tunteisiin vetoavaa, ja sen ihmiskuvat jäävät aika pintapuolisiksi, mutta kirja on sujuvaa luettavaa, täynnä kiinnostavia yksityiskohtia ja tapahtumia ja myös hauska, joten sitä voi hyvin suositella aiheesta (sokeudesta tai koirista) kiinnostuneille.

Sheila Hocken: Emma ja minä, 1978 (Emma and I, 1977). Femi, Suuri naistenkerho / Suuri Suomalainen Kirjakerho Oy. Suomentaja: Anja Haglund. Kansi: Paula Hietaranta-Järveläinen. 236 sivua.

Kailash Sankhala: Tiikeri! Intiantiikerin tarina, 1979 (1977)

Länsimaissa asuvana ihmisenä saa helposti sellaisen käsityksen, että jos hyviä asioita (luonnonsuojelu, ihmisten toimeentulo, ihmisten jokapäiväinen elämä, ihmisoikeudet, naisten oikeudet...) halutaan edistää ei-länsimaisissa maissa, tarvitaan länsimaisia ihmisiä, jotka menevät paikan päälle auttamaan ja neuvomaan, miten asiat kannattaa ja pitää hoitaa. Monet länsimaiset järjestöt tekevät tietysti hyvää ja tärkeää työtä niin lännessä kuin muuallakin (olen itsekin muutaman jäsen), mutta koska meillä kerrotaan melkein vain länsimaisista toimijoista, unohtuu helposti, että myös muissa kuin länsimaissa on paljon fiksuja ja aktiivisia ihmisiä, jotka välittävät maastaan ja joista osa toimii tarmokkaasti asioiden parantamiseksi. Siksi oli hauskaa löytää kirpparilta tällainen kirja, jossa intialainen tiikerien tutkija ja koko elämänsä tiikerien kanssa toiminut luonnonsuojelija kertoo tiikereistä, niiden elämästä Intiassa ja niiden suojelusta.

Kailash Sankhala oli kirjan kirjoittamisen aikaan toiminut lähes koko ikänsä metsänvartijana ja tutkijana ja tutustunut tänä aikana tiikereihin biologiselta, ekologiselta ja etologiselta eli käyttäytymisen kannalta, ei vain aseen tähtäimessä olevana metsästyksen kohteena, kuten lähes kaikki ennen häntä. Tiikerinmetsästys oli ollut sekä maharadzojen, englantilaisten siirtomaaherrojen ja kuninkaallisten huvia niin kauan, että tiikerien määrä oli 1970-luvulla vähentynyt todella hälyttävästi. Jopa Sankhala itse oli käskettynä tappanut tiikerin opiskeluaikoinaan, koska tätä odotettiin metsänvartijaopiskelijoilta (!). Suurimpana syynä tiikerien määrän "katastrofaaliseen laskuun" oli kuitenkin se niin monesta yhteydestä tuttu tarina, että ihminen oli tuhonnut niiden elinalueita laidunmaiden ja viljelyalueiden lisäämiseksi.

Sankhalaa harmittaa selvästi, että Intian upea luonto on jäänyt Afrikan hienon luonnon varjoon sekä luontodokumenteissa että ihmisten mielissä, minkä ymmärtää kirjan luettuaan: Intia kuuluu kolmeen maapallon kuudesta eliömaantieteellisestä vyöhykkeestä: etiopialaiseen, palearktiseen ja orientaaliseen. Mikään muu maa tai edes maanosa ei kuulu useampaan kuin kahteen (89). Minulle oli yllätys esimerkiksi se, että tiikerien elinalueilla Pohjois-Intiassa on yöpakkasia. Luonnon monimuotoisuus joillakin Intian alueilla tuntuu ällistyttävältä, tässä eräs kuvateksti: Kazirangan korkeaa heinikkoa, intiansarvikuonon asuinaluetta, jossa 500 km²:n alalla elää 800 sarvikuonoa, 600 luonnonvaraista puhvelia, 500 norsua, 250 barasingaa, 800 villisikaa, 5000 sikahirveä ja 30 tiikeriä (81, barasinga on kaunis hirvieläin). Minulle oli uusi tieto myös se, että Intiassakin on flamingoja; Sankhala kertoo retkestään Rann of Kutchin "flamingokaupunkiin", jossa oli tuolloin puoli miljoonaa flamingoa.

Sankhalan mukaan tiikeriä - ja mitään villieläintä sen puoleen - ei voi tutkia irrallisena ilmiönä kuvan vääristymättä (9). Kirja kuvaakin tiikeriä hyvin monelta eri kannalta: sen käyttäytymistä, lisääntymistä, perhe-elämää (tiikeriäiti on oikein hyvä emo ja kärsivällinen opettaja), saalistustapoja, saaliseläimiä, elinympäristöjä, perusteltuja ja perustelemattomia väitteitä ihmissyönnistä ja syitä siihen, suhdetta muihin eläimiin, tiikerin roolia alueensa ekologiassa... Kirjasta saa hyvän kuvan Intian rikkaasta luonnosta yleensä tiikerialueilla, ei pelkästään tiikereistä, mutta tiikerien elämästä se antaa niin perusteellisen ja asiantuntevan kuvauksen, että jokaisen tiikereistä kiinnostuneen kannattaisi lukea tämä kirja. Tiikeri on luonnon pyramidin huippu ja hallitsee koko ekosysteemiä. Verottamalla riistaa se estää kasvillisuuden liikakäytön ja pelastaa maan tuholta. Se toimii vahtina suojellakseen metsiä, joista jotkut ovat pelastuneet vain siksi että puuvarkailta on puuttunut rohkeutta tunkeutua niihin yöllä metsänvartijan nukkuessa. (104)

Kävin 1990-luvulla erään itäeurooppalaisen maan eläintarhassa, joka oli valtavan masentava: eläinraukat oli suljettu pieniin, paljaisiin metallihäkkeihin. Sankhala toimi metsänvartijatyönsä lisäksi viisi vuotta Delhin eläintarhan johtajana, ja tänä aikana hän teki siitä hyvin eläinystävällisen: eläimet elivät mahdollisimman luonnonmukaisissa oloissa ja saivat itse päättää, haluavatko tulla nähdyiksi vai eivät - periaatteet tuntuvat hyvin nykyaikaisilta. Vaikka Sankhala pitikin Delhin eläintarhaa eläintarhojen mittapuulla hyvänä, hän suhtautuu kirjassa eläintarhoihin yleensä hyvin kriittisesti.

Kirjasta välittyy hyvin Sankhalan rakkaus koko Intian luontoon ja varsinkin tiikereihin. Sankhala oli olennaisena osana Intian "tiikeriprojektissa", jossa suojeltiin tiikerien elinalueita, estettiin salametsästystä ja muutettiin ihmisten asenteita positiivisemmiksi tiikereitä kohtaan. Kirjan lopusta oli mukava lukea siitä, että tiikeri on elintavoiltaan, lisääntymiseltään ja luonteeltaan sellainen eläin, että kunhan sille annetaan mahdollisuus ja suojellaan sen elinympäristöjä, tiikerien lukumäärä lisääntyy kyllä (ja samalla koko muukin luonto voi tietysti paremmin); tiikeriprojektista oli jo melko lyhyenä aikana saatu hyviä tuloksia. Toivottavasti Intiassa arvostetaan ja suojellaan nykyäänkin maan luontoa, vaikka ihmisiä on siellä nyt paljon enemmän kuin 1970-luvulla.

Kirja on oikein mielenkiintoisesti ja sujuvasti kirjoitettu (ainoa tylsä jakso oli valkoisista tiikereistä kertova luku, jossa käsiteltiin lähinnä niiden sukupuita) ja sitä voi suositella kaikille luonnosta kiinnostuneille. Raija Mattilan käännös oli muuten hyvä, mutta hän käytti häiritsevästi liikaa minä-sanaa Sankhalan puhuessa itsestään; persoonapronominit kuuluvat mielestäni puhekieleen, ei kirjoitettuun tekstiin. Kirjassa on 1970-luvun kirjaksi paljon upeita kuvia, useimmat värillisiä, ja lisäksi valokuvien pohjalta tehtyjä taidokkaita piirroksia.

Languriapinaisän lapsenhoidosta: Näin kerran languriperheessä mitä liikuttavimman isällisen hellyydenosoituksen. Emo kuoli, kun poikanen oli tuskin kymmenen päivän ikäinen, eikä eläintarhassa ollut ainoaakaan langurinaarasta, jonka puoleen olisi voinut kääntyä. Isä otti velvollisuudet kantaakseen. Koska sillä ei ollut maitoa, se hienonsi banaaneja, sekoitti niihin sylkeään ja syötti ne poikaselle väkisin. (79)

Intialaisista naisista: Eräänä aamuna sain vieraakseni neiti Padmaja Naidun. Olin tuntenut hänen äitinsä Sarojini Naidun, joka oli Intian satakieli (koulukirjoissani oli hänen runojaan) ja maan kongressin ensimmäinen naispuheenjohtaja sinä vuonna jolloin minä synnyin. Hänen tyttärensä Padmaja oli juuri luopunut virastaan Länsi-Bengalin kuvernöörinä palveltuaan siinä yli kahden viisivuotisen virkakauden ajan, ja oli tullut kiihkeän poliittisen elämänsä jälkeen etsimään rauhaa Delhistä. Hän oli ollut yksi melskeisen Länsi-Bengalin menestyneimmistä kuvernööreistä ja nyt hän halusi minun apuani istuttaessaan puita talonsa edustalle. Hämmästyin hänen kasvituntemustaan; ... Vierailua seuraava päivä oli 1. heinäkuuta 1966, ensimmäinen seremoniallinen puunistutuspäivä Intiassa. ... Indira Gandhin lisäksi vieraiden joukossa oli neiti Naidun täti Vijay Lakshmi Pandit, joka oli aikoinaan toiminut YK:n puheenjohtajana, ... Indira Gandhista oli juuri silloin tullut pääministeri, mutta mitään muodollisuutta ei ilmennyt ja usein häntä puhuteltiin "Induksi". (159) ...
        Me olimme menneet naimisiin juuri ennen kuin minä astuin metsähallinnon palvelukseen, oltuamme kihloissa siitä pitäen kun vaimoni oli kaksitoistavuotias. Me uskomme molemmat että avioliitot päätetään taivaassa emmekä tunteneet toisiamme lainkaan ennen kuin kihlauksemme vahvistettiin. Vaimoni mukaan se ei merkinnyt hänelle kuin että hän sai hieman uusia vaatteita ja ihmetteli, mistä se johtui! (16) Kirjassa on kuva siitä, kun vaimo ja aikuinen tytär leikkivät pihalla tiikerinpentujen kanssa.

Edit 6.1.2021.

Kailash Sankhala: Tiikeri! Intiantiikerin tarina, 1979 (Tiger! The Story of the Indian Tiger, 1977). Otava. Suomennos: Raija Mattila. Piirrokset: Champalal ja Brahm Deo. 245 sivua.

Heikki Ahtialan kirjankansia 1950-1970-luvuilta

Joissakin vanhoissa lukemissani dekkareissa on ollut tyyliltään hyvin tunnistettava kansi: kannen piirros on ollut yksinkertaisen tuntuinen, helpon näköinen ja pelkistetty, mutta kansi on silti herättänyt uteliaisuutta ja kuvannut kirjaa ja sen teemoja hyvin. Olen pitänyt näistä kansista - tai oppinut pitämään niistä, vaikken ehkä aluksi ollutkaan niistä niin innostunut - ja olen oppinut tunnistamaan tekijän jo hänen tyylistään. Vaikka kannen tekijän nimeä ei ole kirjoissa kerrottu, piirrokset on signeerattu nimellä "Ahtiala". Ville Hännisen kirjasta Kirjan kasvot selvisi lisää: kyseessä on Heikki Ahtiala (1913-1983), joka aloitti mainostoimistossa ja voitti vuoden 1952 olympialaisten julistekilpailun. Kansikuvittajana hän työskenteli lähinnä WSOY:lle ja Gummerukselle.

Myös Ville Hänninen pitää Ahtialan kansista: ...vähäeleiset mutta väreiltään upottavat kansikuvat... Ahtialan käsityönä tekemät kuvat hengittävät. Jäljestä näkee, ettei hän kärsinyt graafikoille tyypillisestä pedantismin taudista. Viivoittimen sijaan hän turvautui luovuuteen. ... Rutinoituneimmillaankin Ahtialan kansissa oli lämpöä ja tunnelmaa. Ne johdattivat kirjan maailmaan mutta eivät paljastaneet sen saloja. (162)

Ajattelin kerätä tähän päivittyvään postaukseen Heikki Ahtialan kansia lukemistani ja muista mahdollisesti vastaan tulevista kirjoista ja näin lisätä osaltani tietoutta usein tuntemattomiksi jäävistä kansien tekijöistä ja heidän töistään, varsinkin kun melkein kaikki aikaisempien vuosikymmenien kansitaiteilijoiden kirjankannet ovat nykyään kirjavarastojen ja divarien kätköissä.

Christien Lordin kuolema (1953)

John Dickson Carr kirjoitti paljon myös nimellä Carter Dickson ja oli tunnettu varsinkin taidokkaista lukitun huoneen arvoituksistaan. 1953.

1954

1954

1955

1956

Kuolleiden kirjatoukkien (1956) tapahtumapaikka on Oxfordin yliopisto, ja koko juoni ja hyvin kekseliäs loppuratkaisu liittyvät kirjoihin.

 

 

Minä, Edgar Jessop (1957) sijoittuu lontoolaisen sanomalehden toimitukseen. Ensimmäinen murha tehdään käyttämällä myrkytettyjä oliiveja.

 

 

Kartanossa murhataan vanha rikas epämiellyttävä nainen, josta kukaan hänen perheestään tai työntekijöistään ei ole pitänyt, ja myös naisen pekingeesi löytyy myöhemmin kuolleena. Ennen kuolemaansa nainen on hankkinut kasvihuoneeseensa trooppisen, harvinaisen kuunkukan. Murhaa selvittää leppoisa herra Green poliisiystävänsä, ylitarkastaja Wallerin kanssa.

 

 

Charlotte Armstrongin yllättävässä kirjassa (1959) tärkeässä osassa on 333-niminen myrkky.

  

Andrew Garven seikkailukertomuksessa päähenkilöt tekevät purjeveneellä uhkarohkean matkan valtamerellä.

Lupauksessa (1960) poliisi alkaa selvittää lapsen murhaa mm. tämän "jättiläismäisestä miehestä" aiemmin tekemän piirroksen avulla.

Hollantilaisessa dekkarissa (1961) eräs kirjan henkilöistä rakastaa musiikkia ja myös säveltää, mistä johtuu kannen nuottiteline (musiikki on kuitenkin kirjassa hyvin pienessä roolissa).

Norjalaisessa dekkarissa (2003/1962) murhattu mies löytyy golfkentän hiekkaesteeltä; vain hänen kätensä pilkistää esiin hiekasta.

Irma Brannertin arvoituksessa (1963) nimihenkilö on vankilassa syytettynä miehensä murhasta ja pitää itsekin itseään syyllisenä.

Hetkissä ennen aamunkoittoa (1963) vauvan itku estää päähenkilöä nukkumasta. Tärkeässä osassa on myös öinen kävelyretki.

Paul-sedässä (1964) nainen asuu yksin ruohottuneen pihan keskellä olevassa omakotitalossa. Tapahtumien taustalla häilyy salaperäinen ja uhkaava Paul-setä.

 

Christien Kelloissa (1964) ruumis kuljetetaan pesulan pakettiautolla löytöpaikalle. Kirjassa lisäksi olevan vakoiluringin selvittämisen tärkeimpänä johtolankana on paperilappu, johon on sutaistu 61 W ja kuunsirppi.

 

1964

 

Kuva Ville Hännisen kirjasta: Raymond Chandlerin Syvä uni (1965) on niin upottavan sininen, ettei tiedä, odottaako painajaista vai suloista levon hetkeä (s. 162). Huomaa aseen koko kirjoihin verrattuna. Kynä on miekkaa mahtavampi?

Christien tuntemattomammassa neiti Marple -dekkarissa (1967) on mukana vaarallisen viehättävä kilpa-autoilija sekä auto, jonka rekisterinumero on FAN-226.

1967

1969

Ursula Curtissin kirjassa (1970) pieni ruma koira on välikappaleena murhan toteuttamisessa.

1971

1971

1972

1972

1972

1970-luvun japanilaisen dekkarin valokuvakansi (1973) on minusta kolhompi ja tylsempi kuin piirretyt kannet, mutta siinä on samanlaista graafisuutta ja yksityiskohtiin keskittymistä kuin niissä. Tämä on ehkä ensimmäinen näkemäni Ahtialan kansikuvittama kirja, jossa hänet on myös mainittu kirjan alkusivujen julkaisutiedoissa kannen tekijänä.

1973

Sujuvasti etenevän japanilaisen dekkarin (1974) alkuosassa keskitytään teollisuusvakoiluun, mutta loppuosassa kirjan päähenkilö yrittää selvittää murhan, josta häntä itseään epäillään. En ymmärrä tai ainakaan muista, mihin kannessa kuvatut numerot liittyvät, mutta piirros- tai sabluunakansi 1970-luvun tylsempien valokuvakansien jälkeen tuntuu virkistävältä.

Vielä Ahtialan tekemä hiihtokilpailun juliste vuodelta 1947. Kuva Helmiriitta Honkasen kirjasta Placatista julisteeksi.

Mainitut vuodet eivät ole alkuteosten, vaan suomalaisten painosten julkaisuvuosia, koska tässä on kyse Ahtialasta. En ole onnistunut löytämään kaikkia dekkareita, joissa on Ahtialan kansi, mutta blogissa Sapo-sarja on lisää kuvia hänen tekemistään kansista.

Edit 12.12.2020, 24.2.22, 27.2.22, 28.3.22, 10.4.22, 30.5.22, 6.6.22, 18.9.22. Kuvat laitettu aikajärjestykseen 14.2.22. Kuvia lisätty 7.4.21, 27.6.21, 17.10.21, 13.2.22, 24.2.22, 27.2.22, 28.3.22, 10.4.22, 8.5.22, 30.5.22, 6.6.22, 18.9.22, 26.9.22, 16.9.23 (kuva Helmiriitta Honkasen kirjasta) ja 16.6.24. Alkuperäisessä postauksessa olivat kuvat kirjoista Paul setä, Hetket ennen aamunkoittoa, Minä, Edgar Jessop, Lupaus ja Syvä uni, muistaakseni tässä järjestyksessä, ja tietenkin alkuosan teksti.