Mervi Heikkilä & Anne Leinonen: Kauhumaan kartta. Kirjoita jos uskallat, 2019

Tykkään lueskella kirjoitusoppaita aina välillä, vaikken kirjailijaksi aiokaan, joten kirjastosta tarttui mukaan tällainen lapsille suunnattu kauhukirjoitusopas. Mervi Heikkilä ja Anne Leinonen ovat molemmat kirjoittaneet kauhukirjallisuutta ym., joten he sopivat hyvin opastamaan tämän genren saloihin. 

Kirjassa käsitellään monipuolisesti mutta silti hyvin lyhyesti ja ytimekkäästi kirjoittamisen eri puolia: ideoiden keksimistä, henkilöitä, näkökulmaa ja kertojaa, tiedonhankintaa, miljöötä, kansanperinnettä, jännitettä ja konfliktia, rakennetta ja juonta, tyyliä sekä tarinaa kokonaisuutena. Kirjan lopussa kerrotaan yhteydenotosta kustantajaankin. Hyvin tärkeä osa kirjaa ovat jokaiseen lukuun liittyvät tehtävät, joiden vaikeustaso vaihtelee yhdestä kolmen pääkallon tehtäviin. Tehtäviä on paljon ja jos niitä ryhtyy tekemään, oppii varmasti paljon asiasta ja saa hyvää kirjoittamisharjoitusta. Osan tehtävistä voi tehdä ryhmätyönä, ja tarvittaessa voi vielä lohkaista kurpitsalta ideoita, jos on jumissa kirjoituksensa kanssa. Monet kirjan neuvoista ja tehtävistä sopisivat mielestäni (sovellettuina) yleensäkin kirjoittamiseen, ei vain kauhukirjallisuuden sepittämiseen.

Kirjan huolellista suunnittelua, jäntevää rakennetta ja ulkoasua täytyy kehua. Kirjan läpikäyvänä teemana on matka Kauhumaan halki, ja luvut ja niiden aiheet rytmittyvät Kauhumaan eri paikkojen mukaan. Jokaisen luvun alussa on paikkaan liittyvä pieni tarina ja kuvittaja Brocin hieno mustavalkoinen kuva - kuvitus tekee kirjasta pienen taideteoksen.

Esipuheen mukaan kauhu tekstilajina kiinnostaa lapsia ja nuoria ja innostaa myös kirjoittamaan, myös sellaisia oppilaita, joille kirjoittaminen ei yleensä ole helppoa. Kirjan kohderyhmänä ovat yli kymmenvuotiaat kirjoittajat. Kirjalla on sisarteos Pieni taikakauppa, joka johdattaa fantasian ja satujen kirjoittamisen maailmaan.

Helmet-haaste 16. Kirjassa kirjoitetaan kirjaa.

Mervi Heikkilä & Anne Leinonen: Kauhumaan kartta. Kirjoita jos uskallat, 2019. Haamu. Kuvitus: Broci. 95 sivua.

H. P. Lovecraft: Antología del horror, vol. I, 2015 (1917-1935)

Jo kirjan kannesta voi huomata, että tämä ei ole minulle ihan tyypillistä luettavaa. Sain tämän kauhunovellien kokoelman lainaksi eräältä ystävälliseltä meksikolaiselta ilman että varsinaisesti pyysin tai edes välttämättä halusin sitä. Ajattelin kuitenkin että voisin lukeakin sen, koska sata vuotta sitten kirjoittanut amerikkalainen Howard Phillips Lovecraft (1890-1937) on kauhukirjallisuuden klassikko, joka on luonut kokonaisen oman kauhistuttavien myyttisten olentojen universuminsa, ja hänen nimensä oli minulle tuttu Portti-lehdestä.

Ensin kirjan tarinat tuntuivat minusta lähinnä höpsöiltä: päähenkilöt vaikuttivat hyvin herkkätunteisilta ja tuntuivat enemmän tai vähemmän sekoavan heti nähtyään jotain järkyttävää - nykylukijana olisi odottanut joitain vähän pelottavampia juttuja ja karskimpia sankareita.

Nykylukijana myös se tuntui oudolta, että Lovecraftin hirviöt ovat yksiselitteisesti hirviöitä, joissa ei ole mitään inhimillisyyttä tai sovittavia piirteitä, eikä mahdollisuutta todelliseen, tasa-arvoiseen kommunikaatioon näiden hirviöiden ja ihmisten välillä ole, vaikka jonkinlaista yhteydenpitoa saattaakin olla olemassa ja vaikka hirviöt ovat eittämättä älyllisiä olentoja, joskus kehittyneempiä kuin ihmiset. Hirviöt ovat sananmukaisesti peräisin toisesta maailmasta. Viisain teko, minkä ihmiset voivat tehdä, on pysytellä erossa näistä olennoista, ja tekstin jatkuvat viittaukset niiden kammottavuuteen (silloinkin kun ne eivät häirinneet ihmisiä, elleivät nämä häirinneet niitä) alkoivat kirjassa tuntua vähän yksitoikkoisilta. Nykyisissä fantasiakirjoissa on sitä vastoin tottunut siihen, että myös ihmisistä poikkeavat olennot saattavat usein olla sympaattisia ja auttaa ihmisiä, ja ihmiset saattavat jopa ystävystyä niiden kanssa.

Minua myös turhautti se, että Lovecraft ei tunnu koskaan pääsevän oikein asiaan: kertoja (ja lukija) näkee hirviöt melkein aina kaukaa, hämärästi ja epäselvästi, tai sitten sellainen kertoja, joka on onnettomuudekseen nähnyt hirviöt selvästi tai tutustunut asiaan muuten lähemmin, pitää asiaa niin hirvittävänä, vaarallisena ja järkyttävänä, ettei voi kertoa siitä muille tarkemmin. Jo näissä sadan vuoden takaisissa tarinoissa oli nykyisistäkin kertomuksista tuttu ajatus siitä, että tavalliset ihmiset eivät pysty käsittelemään tällaista kauhistuttavaa tietoa, vaan se pitää pitää salassa, vain harvojen ja valittujen hallussa. Suurin osa varsinkin pidemmistä tarinoista oli vain viittauksia pelottaviin asioihin - outoja jälkiä, kaatuneita puita, tuhottuja rakennuksia, paniikinomaisia puhelinsoittoja, jotka katkeavat kesken, pahaa hajua, kummallista värinää ilmassa, epäselviä äänitteitä, salaperäinen kivi jossa on tuntematonta kirjoitusta, ihmisten epätäydellisiä kertomuksia, intiaanien tarinoita, vihaisia ja haukkuvia koiria... Pelon lähdettä ei koskaan nähdä oikein selvästi. Tässä nämä tarinat toivat mieleeni 1990-luvun tv-sarjan Salaiset kansiot (The X-Files), jossa muistaakseni oli samanlainen hyshys-asenne ja turhauttavasti lähinnä vain viitteitä salaperäisiin ja kauhistuttaviin asioihin. Salaiset kansiot tuntuu olevan paljosta velkaa Lovecraftille.

Luin kuitenkin jo kirjan alkuvaiheessa koosteen Lovecraftin elämän tapahtumista kirjan lopusta, mikä muutti suhtautumistani kirjaan. Kun Lovecraft oli kolmivuotias, hänen isänsä sai hulluuskohtauksen ja joutui viideksi vuodeksi eli kuolemaansa asti sairaalaan. Neljännesvuosisata myöhemmin myös hänen äitinsä joutui mielenterveysongelmien takia loppuiäkseen sairaalaan. (Lovecraft itse kuoli syöpään.) Tämä antoi minulle uuden tulkintakehyksen kirjaan, vaikken tiedä onko se oikeutettu: aloin pitää Lovecraftin pimeästä tuntemattomuudesta tulevia, maan alta nousevia tai ulkoavaruudesta saapuvia hirviöitä vertauskuvana niistä voimista, joita meillä on sisällämme, joita emme pysty hallitsemaan ja jotka haluavat ja saattavat vallata tuntemamme järjellisen, säännönmukaisen, normaalin maailman, jos annamme niille mahdollisuuden siihen. (Myös Freud ja alitajunta, joka oli tuolloin aika uusi asia, kävivät mielessä.) Tämä tulkinta selitti myös sen, miksi Lovecraftin hirviöt olivat niin yksiselitteisen kauhistuttavia olentoja ja myös sen, miksei hirviöitä koskaan nähty oikein kunnolla, miksei niistä saatu todella otetta, eikä niitä myöskään koskaan voitettu kokonaan, vaan ne jatkoivat elämäänsä tavalla tai toisella. Kirjan henkilöt joutuivat tapahtumien pyörteeseen juurikaan valitsematta sitä itse (vaikka heillä saattoikin olla kiinnostusta asiaan ja tutkimustietoa siitä), eivätkä he voineet luovuttaa, koska asia oli niin tärkeä.

Kirjan henkilöillä olivat hirviöiden edes väliaikaisessa voittamisessa apuna kansatieteeseen, myytteihin ja salatieteisiin perehtyneet tiedemiehet, joiden suhtautumistapa oli korostetun järkevä ja rationaalinen, sekä koirat, jotka luonnostaan vihasivat naamioituneitakin hirviöitä ja puolustivat ihmisiä näitä vastaan. Nykylukijana tuntui hassulta, että kirjan pidempien novellien salaperäisiä, kammottavia, valtavia ja asumattomia paikkoja, jotka kätkivät sisäänsä pimeitä salaisuuksia ja voimia, olivat nykyisin hyvinkin viattomilta ja kesytetyiltä tuntuvat Uuden-Englannin, esimerkiksi Vermontin, metsät.

Tavallaan pidin näistä tarinoista mm. siksi että niiden kirjoitustyyli oli sujuva, tunnelmallinen ja mukavan vanhahtava (mielestäni myös omana kirjoitusajankohtanaan) ja päähenkilöiden herkkätunteisuuskin alkoi tuntua sympaattiselta, mutta eiköhän yksi kirja Lovecraftia riitä minulle. Kirjan toimittajat Demián Trueba Lozano ja José Luis Trueba Lara ovat perehtyneet Lovecraftiin ja hänen kehittämäänsä mytologiaan perinpohjaisesti, ja he ovat lisänneet novelleihin paljon termejä ja henkilöitä selventäviä alaviitteitä (novelleissa puhutaan joskus myös todella eläneistä ihmisistä tai heidän kirjoistaan) sekä kirjan loppuun Lovecraftin elämän tärkeimmät tapahtumat. Lovecraft vaikuttaa muuten olleen melkoinen lapsinero, ja hän tutustui lapsena ja nuorena mm. kemiaan ja muihin luonnontieteisiin.

Lovecraftin Kootut teokset on julkaistu 2000-luvulla Jalavan kustantamana. Muita kirjoituksia Lovecraftista: Matkalla tuntemattomaan, Kiiltomato, Obskuuri, Oi kurjulaiset kultamunat, Niin monta lukematonta, Kirjavinkit. Ylen artikkelissa on taustaa ja tulkintaa Lovecraftista ja hänen teoksistaan.

Findancessa on ytimekäs esittely Lovecraftista: "Amerikkalaista H. P. Lovecraftia (1890–1937) pidetään ansaitusti kauhun mestarina, modernin kauhukirjallisuuden isänä. Hänen kertomuksissaan keskeistä on silmitön pelko vierasta ja tuntematonta kohtaan, hulluus ja järjettömyys. Lovecraftin perintö ja hänen luomansa Cthulhu-mytologia elävät edelleen vahvasti populaarikulttuurissa."

Kirjan tarinat: La tumba (The Tomb, 1917, 16 s.), Dagón (Dagon, 1917, 10 s.), La ceremonia (The Festival, 1923, 16 s.), En la cripta (In the Vault, 1925, 13 s.), El horror de Dunwich (The Dunwich Horror, 1928, 69 s.), El que susurra en la oscuridad (The Whisperer in Darkness, 1930, 106 s.), El que acecha en la oscuridad (The Haunter of the Dark, 1935, 38 s.). Lopussa Una cronología mínima (15 s.).

Edit 22.1.22, 20.2.22.

H. P. Lovecraft: Antología del horror, vol. I (2015, tercera reimpresión). Tarinat vuosilta 1917-1935. Compilación, notas y cronología: Demián Trueba Lozano y José Luis Trueba Lara. Quarto de hora, Editorial Porrúa. Ei kääntäjän nimeä (toimittajat?). Ei kannen tekijän nimeä. 288 sivua.

Tero Norkola ja Eila Rikkinen (toim.): Sivupolkuja. Tutkimusretkiä kirjallisuuden rajaseuduille, 1996

Ajattelin ensin lukea tämän kirjan vain osittain eli ne luvut, joita käsittelevien kirjailijoiden teoksia olen itse lukenut, mutta sitten innostuinkin lukemaan koko kirjan. Vaikka kirjan alkuosa tuntuikin hieman liian kirjallisuustieteelliseltä, muut luvut olivat ihan helppolukuisia ja kiinnostavia - hyvää kirjallisuusanalyysiä on aina hauska lukea. Kirja oli myös eräänlainen aikamatka 1990-luvulle.

Kirja siis käsittelee jollakin tavalla marginaalisia kirjallisuuden osa-alueita. Jotkin osa-alueet, kuten fantasia tai homo- ja lesbokirjallisuus ovat nykyään vähemmän marginaalisia kuin neljännesvuosisata sitten, jotkin eivät. Kirja on hyvin monipuolinen: edellisten lisäksi siinä käsitellään naisesseetä, päiväkirjoja, intiaanikirjailijaa, naisviihdettä, dekkareita, kauhua, lastenkirjoja ja Tarzania. Nostan tässä esiin vain parin kolmen artikkelin teemoja, vaikka kirjassa oli paljon muutakin kiintoisaa.

Tommy Orangen Amerikan alkuperäiskansojen elämää kuvaavasta kirjasta Ei enää mitään on puhuttu viime aikoina paljon, mutta intiaanikirjailijoita (kirjan termi) on ollut aiemminkin. Esimerkiksi chippewa-syntyisen Louise Erdrichin kirjoja näkyy käännetyn ainakin viisi kappaletta, ja hän oli 1980-1990-luvuilla hyvin arvostettu: Ketään etnistä alkuperää olevaa kirjailijaa ei ole kanonisoitu [USA:ssa] näin nopeasti ja yksimielisesti (81). Muita kirjassa mainittuja (Yhdysvalloissa) tunnettuja intiaanikirjailijoita ovat Scott Momaday ja Leslie Marmon Silko. Anna Lassilan artikkelissa, joka käsittelee Erdrichin kirjaa Juurikaskuningatar, pohditaan mielenkiintoisesti kysymystä siitä, onko romaani etnistä kirjallisuutta, jos siinä esiintyvät henkilöt ovat pääasiassa valkoisia. Onko meillä taipumus "etnistää" (oma termini) ei-valkoiset kirjailijat ja ajatella, että heidän pitäisi kirjoittaa (vain) omasta etnisestä yhteisöstään?

Ilkka Mäyrän kauhukulttuuria käsittelevä artikkeli "Veren kirjat" - kauhukulttuurin paradokseja oli yllättävän mielenkiintoinen. Itse en ole koskaan ihmeemmin pitänyt kauhukirjallisuudesta tai kauhuelokuvista, mutta Mäyrän mukaan kauhun viehätys piilee siinä, että meissä on aina jotain, jota emme voi hallita ja jonka haluaisimme mieluiten kieltää, muttemme pysty, koska se on kuitenkin osa meitä (jotkin ruumiillisuuden muodot, kuoleman mahdollisuus, ajatukset tai tunteet joista emme pidä...). Viimeaikainen aivotutkimus vahvistaa tietääkseni ajatusta siitä, että meissä on monenlaisia minuuksia ja todellisuuksia (ja Jonah Lehrerin kirjan mukaan jo Virginia Woolf kirjoitti tästä viime vuosisadan alussa). Itsemme täydellinen kontrollointi ei ole mahdollista, minkä jokainen on varmaan joskus huomannut omalla kohdallaan. Haluamme kuulla pimeän puolen puhuvan, koska se on aina myös oma pimeä puolemme. Kuoleman pelko, ruumiillisuuden ahdistus ja sidokset yhteiskuntaan sekä tiedostamattomiin alueisiimme hallitsevat meitä niin kauan kun emme kohtaa niitä (180). Nämä asiat voi kohdata varmasti muutenkin kuin kauhun avulla, mutta Mäyrän mukaan kulttuurinen kauhu on yksi keino niistä selviämiseen.

Mäyrän artikkeli sai ajattelemaan myös sitä, mikä on milloinkin määritelty "hirviömäisyydeksi" tai toiseudeksi (vaikkapa naiseus, homous tai transseksuaalisuus), ja sitä, että oman "hirviömäisyyden" hyväksyminen (eli se, että antaa piutpaut sille, että ympäröivä yhteiskunta saattaa pitää omaa identiteettiä paheksuttavana, vaikkei se millään tavalla vahingoittaisi muita), saattaa olla hyvin vapauttavaa ja oikeutettua - erilaisuus ei ole välttämättä huono asia. Kauhukulttuuri saattaa siis olla yksi tapa itsensä ja eri puoliensa hyväksymiseen.

Tarzanista kertovaa artikkelia lukiessani ajattelin, että kirjaa voi halutessaan lukea myös vastakarvaan, eli sitä ei ole pakko lukea sillä tavalla kuin kirjailija on ajatellut sitä luettavan (mikä on tietysti lukijan oletus). Lukija voi jättää tiettyjä asioita kokonaan huomiotta ja kiinnittää huomionsa joihinkin vaikkapa sivuseikkoihin. Lukijatutkimus on tietysti viime vuosikymmeninä korostanut sitä, että teoksen reseptio on aina eri lukijoilla erilainen, mikä varmasti pitää paikkansa, koska ihmisten kokemukset, tunteet ja ajatukset ovat erilaisia (minkä takia kirjoista keskusteleminen on kiinnostavaa), mutta yleensä ihmiset kuitenkin tunnistavat lukemansa kirjan samaksi minkä joku toinenkin on lukenut. Tietoinen "väärin lukeminen" on asia erikseen, ja sitä voisi olla hauska joskus kokeilla.

Kirjan luvut:

- Tero Norkola ja Eila Rikkinen: Rajaseuturomantiikan pauloissa
- Liisi Huhtala: Saatteeksi
- Raija Koli: Essee. Puhe. Minä. Kuinka Virginia Woolf ja Mihail Bahtin olisivat saattaneet kirjoittaa yhdessä naisesseen historiaa
- Tero Norkola: Kirjoituksia sydänten kammioista. Henkilökohtaisen päiväkirjan poetiikkaa
- Lasse Kekki: Platonista pervoteoriaan: homokirjallisuus ja homoidentiteetti
- Johanna Pakkanen: Kuinka lähestyä lesbokirjallisuuden historiaa?
- Anna Lassila: Intiaanikirjailijan amerikkalainen tarina. Etnisyys Louise Erdrichin Juurikaskuningattaressa
- Eila Rikkinen: Fay Weldonin Naispaholainen - korkean ja matalan rajamailla
- Kristina Malmio: Kotitekoista samppanjaa kirjallisessa erämaassa. Naiskirjailijoita ja kritiikin kielikuvia 1920-luvun Suomessa (Hilja Valtonen, Eila Soini ja Kersti Bergroth)
- Leena Lehtolainen: Suden morsian? Salaileva kertoja Eeva Tenhusen Nuku hyvin, Punahilkassa
- H. K. Riikonen: Kirjankustantamo ja sirkushevonen. Eeva-Liisa Mannerin dekkariparodia Oliko murhaaja enkeli?
- Ilkka Mäyrä: "Veren kirjat" - kauhukulttuurin paradokseja
- Vesa Sisättö: Mitä kartanpiirtäjät unohtivat? Fantasian paikka kirjallisuuden maailmassa
- Mirva Saukkola: Nallet, tontut ja haltijat: brittiläisvaikutteita suomalaisessa lasten fantasiakirjallisuudessa
- Paula Havaste: Ka-goda? Kreegah! Säröjä Tarzanin mieheydessä

Lisäys ja muutoksia 28.6.21.

Tero Norkola ja Eila Rikkinen (toim.): Sivupolkuja. Tutkimusretkiä kirjallisuuden rajaseuduille, 1996. Suomalaisen kirjallisuuden seura, Tietolipas 148. Välilehtien ja kannen kuvat: Iiris Pessa. 239 sivua.