Brainology. The Curious Science of Our Minds, 2018

Luin viitisen vuotta sitten Jo Marchantin kirjan Hoida mielelläsi (joka pitäisi lukea joskus uudestaan, se oli niin mielenkiintoinen). Halusin ostaa kirjan, mutten löytänyt sitä nettikaupoista tai -kirppareilta. Sen sijaan löysin tämän artikkelikokoelman, jossa Marchant ja monet muut kirjoittajat käsittelevät tieteen uusia keinoja hoitaa ja parantaa ihmisen aivotoimintaan liittyviä erilaisia ongelmia. Kirjan mukaan kaikki sen artikkelit on alunperin julkaistu Wellcome-hyväntekeväisyyssäätiön sivuilla mosaicscience.com, an online publication that tells stories you can trust about the science you care about. En kuitenkaan enää löytänyt sivustolta esimerkiksi Marchantin artikkeleja eikä muitakaan kirjan artikkeleja näyttänyt siellä ikävä kyllä olevan, vaikka siellä paljon terveyteen liittyviä kirjoituksia onkin.

Artikkeleissa on kaikissa samanlainen rakenne: ensin esitellään jonkun tavallisen ihmisen terveysongelma, jonka uusia parannuskeinoja kirjoittaja lähtee sitten selvittämään haastattelemalla lääkäreitä ja muita terveysalan toimijoita - joskus virkistävästi muuallakin kuin anglosaksisissa maissa. Monissa artikkeleissa ei käsitellä valtavirran lääketieteen ratkaisuja, vaan useat niistä esittelivät uusia ja aika erikoisia ratkaisuja, mikä teki kirjasta mielenkiintoisen. Kirja ei ole kuitenkaan hörhötiedettä, vaan ilmiöitä taustoitetaan monelta kannalta, niistä esitetään erilaisia ja joskus vastakkaisiakin näkemyksiä, ja kerrotaan niitä tukevista tutkimustuloksista. Sekä ihmisistä, joiden elämä on muuttunut aivan toisenlaiseksi hoitojen ansiosta.

Kirjan artikkelit (lähes kaikissa eri kirjoittaja) on kirjoitettu sujuvasti ja ymmärrettävästi. Niissä on aina kyse ihmisistä ja heidän hyvinvoinnistaan, ei abstrakteista tutkimustuloksista, ja kirjaan oli aina hauska tarttua. Myös lääkärien kannattaisi lukea tämä kirja, koska kirjassa on tieteellisesti varsin perustellun tuntuisia ja testattuja mahdollisia ratkaisukeinoja sellaisiin ongelmiin, joihin nykylääketieteellä ei useinkaan ole toimivia ratkaisuja. Kirjan artikkelit ovat vuosilta 2014-2017, joten tilanne on tietysti saattanut muuttua sen julkaisun jälkeen. Esittelen tässä lyhyesti artikkelien aiheet.

* John Walsh: Ouch! The science of pain. Miten lääkärit mittaavat kipua ja miten sitä voidaan lievittää? Neuromodulation, spinal cord stimulation, transcranial magnetic stimulation, mindfulness, acupuncture, cognitive behavioural therapy, real-time neural feedback.

* Sam Wong: Why doctors are reclaiming LSD and ecstasy. Psykedeelisten aineiden LSD:n ja ekstaasin (MDMA) käyttö esimerkiksi alkoholismin, kivun, masennuksen ja traumaperäisen stressihäiriön (PTSD) hoidossa, historiaa ja nykyisyyttä. Huumeiden käyttö ihmisten hoitoon tuntuu hurjalta, mutta siitä on saatu joitakin hyviä tuloksia.

Geoff Watts: Inside the mind of an interpreter. Tämä artikkeli oli poikkeus, koska siinä ei käsitellä terveysongelmaa, vaan sitä, miten simultaanitulkit selviävät todella vaativasta työstään. Miten heidän aivonsa toimivat tulkkauksen aikana?

Linda Geddes: How should we deal with dark winters? Kaamosmasennus ja sen helpotuskeinoja. Etelänorjalaiseen Ryukanin pikkukaupunkiin pystytettiin jättimäisiä peilejä heijastamaan taajamaan auringon valoa. Ruotsin Malmössä käytetään kirkasvalolamppuja koululuokassa. (BBC:n englanninkielisessä artikkelissa on Norjaa käsittelevä osuus artikkelin tekstistä.)

Olivia Solon: Smartphones won't* make your kids dumb (*probably). Mitä tiede sanoo älypuhelinten vaikutuksista pienten lasten aivotoimintaan? Ei mitään kovin yksiselitteistä. Videot tai sovellukset eivät kuitenkaan ainakaan opeta lasta ilman kanssakäymistä vanhempien kanssa.

* Jo Marchant: You can train a body into 'receiving' medicine. Jännittävä artikkeli siitä, miten ihmisen immuunijärjestelmän voi vähitellen opettaa reagoimaan tiettyyn lääkkeeseen niin, että keho saattaa myöhemmin saada aikaan lääkkeen vaikutuksen paljon pienemmällä lääkemäärällä tai ehkä jopa kokonaan ilman sitä. Näin vältyttäisiin lääkkeiden vaarallisilta sivuvaikutuksilta, säästettäisiin miljardeja ja parannettaisiin esimerkiksi autoimmuunisairauksien ja syövän hoitoa.

* Andrea Volpe: Charting the phenomenon of deep grief. Miksi joku saattaa tuntea vuosienkin jälkeen päivittäin musertavaa surua läheisen kuolemasta? Miten tällaisesta surusta voi päästä eteenpäin? Suru on paljon monimutkaisempi asia kuin Elisabeth Kübler-Rossin tunnettu surutyökäsite antaa ymmärtää. Artikkelissa puhutaan complicated grief therapysta (CGT), johon kuuluu esimerkiksi surupäiväkirjan pitäminen ja surun kohtaaminen kertomalla siitä toistuvasti suruterapiaan perehtyneen henkilön läsnäollessa. "If you do let yourself go there, paradoxically your mind finds a way to face that reality and to reflect on it."

* Srinath Perur: The mirror cure for phantom limb pain. 53-vuotias kanadalainen Stephen Sumner reissaa kolmatta kertaa tavarapyörällä Kambodžassa ja vie kyliin, sairaaloihin ja kuntoutuskeskuksiin itse kehittämiään halpoja peilejä, joiden avulla kätensä tai jalkansa miinojen takia menettäneet ihmiset voivat päästä eroon menetetyn raajan aiheuttamasta aavekivusta. Länsimaiset lääkärit eivät ole vakuuttuneita peileistä (sen takia että ne ovat liian halpoja ja yksinkertaisia?), mutta ratkaisu on toiminut monella vammautuneella.

Will Storr: Can you think yourself into a different person? Neurofeedback, neuroplasticity. Ajattelutapaansa voi muuttaa erilaisten keinojen avulla ja selvitä todella vaikeista asioista, mutta neuroplastisuus ei kuitenkaan ole taianomainen keino, jonka avulla voi kehittää ajatteluaan rajattomasti ja selvitä mistä vain.

* Lucy Maddox: How to survive a troubled childhood. Havaijilla tutkittiin vuonna 1955 alkaneen pitkittäistutkimuksen avulla, mistä syistä jotkut lapset selviävät vaikeistakin lapsuuden traumoista huolimatta tasapainoisiksi, hyvinvoiviksi, toimintakykyisiksi aikuisiksi. Resilience, autobiographical memory.
The idea of resilience as an adaptive process rather than an individual trait opens up the potential for other people to be involved in that process. McCubbin sees the importance of relationships as being wider than only protective relationships with people, and she and her team have created a new measure of 'relational wellbeing' to try to capture this. 'We think of relationship as with a person,' she says. 'But what we really found was that it was relationship with the land, relationship with nature, relationship with God, relationship with ancestors, relationship with culture.'

* Shayla Love: What tail-chasing dogs reveal about humans. Pakko-oireet koirilla ja ihmisillä ovat monella tavalla samanlaisia (pahimmillaan kammottavia), ja niitä voidaan ehkä myös hoitaa samalla tavalla, vaikkei se helppoa olekaan. Artikkelin kirjoittaja kertoo omasta pakko-oireestaan avoimesti.

* Gaia Vince: A central nervous cure for arthritis. Nivelreuma saattaa pahimmillaan olla hyvin rampauttava tauti ja parhaimmillaankin lääkearsenaali auttaa vain noin puolta potilaista. Artikkelissa kerrotaan neurokirurgi Kevin Traceysta, joka havaitsi 1990-luvulla, että aivot ja erityisesti vagushermo kommunikoivat immuunijärjestelmän kanssa, mikä oli silloin (ja nyt?) mullistava ajatus. Vagushermon stimulaatiota oli jo käytetty epilepsian hoitoon, ja se auttoi myös nivelreumaan.

* Jo Marchant: Could virtual reality headsets relieve pain? Onko riippuvuutta aiheuttaville, vaarallisille opioidilääkkeille (Yhdysvalloissa hyvin suuri ongelma) vaihtoehtoa kivun hoidossa? Virtuaalitodellisuus voi viedä potilaan paikkaan, jossa kipu unohtuu, ja opettaa tälle keinoja vähentää kipua myös reaalimaailmassa.

John Osborne: What it means to be homesick in the 21st century. Mitä koti-ikävä on? Miten esimerkiksi pakolaiset selviävät siitä? Miten sitä voidaan helpottaa?

Alex O'Brien: Lighting up brain tumours with Project Violet. Kirurgin saattaa olla hyvin vaikea erottaa tavallisia soluja syöpäsoluista ja näin pystyä poistamaan vain syöpäkasvain ilman tervettä kudosta. Eräs aine (5-ALA) saa aivosyöpäkasvaimen solut hohtamaan ultraviolettivalossa punaisina, mikä helpottaa leikkausta paljon. Vielä parempi menetelmä voi kuitenkin olla 'kasvainmaali' (tumour paint), jota saadaan erään skorpionilajin hermomyrkystä.

Emma Young: The US military plan to supercharge brains. Tasavirtastimulaatiota (transcranial direct-current stimulation, tDCS) käytetään esimerkiksi masennuksen ja kivun hoitoon. Voiko sillä myös esimerkiksi tehostaa oppimista ja parantaa keskittymistä? Ja onko eettistä ja hyväksyttävää, jos armeija on tutkimuksen rahoittaja? Mitä ongelmia tässä voi olla?

Brainology. The Curious Science of Our Minds, 2018. Canbury Press. Kansi: Ruth Blackford. 269 sivua.

Frances Hodgson Burnett: Kadonnut prinssi, 1954 (The Lost Prince, 1915)

Lapsena Frances Hodgson Burnettin kirjat Pikku prinsessa ja Salainen puutarha olivat minusta ihania, ja siksi ajattelin lukea myös tämän kirpparilta löytyneen kirjan. (Bloggauksessa on juonipaljastuksia.)

Kadonnut prinssi on varmasti syystä vähemmän tunnettu kuin Burnettin muut kirjat. Sen juonta ei voi sanoa uskottavaksi. Kirjan sankari on 12-vuotias Marko Loristan, joka on koko elämänsä ajan kiertänyt Eurooppaa isänsä ja tämän vanhan soturipalvelijan Lasaruksen kanssa. Eräs esimerkki epäuskottavuudesta on se, että Euroopassa kulkiessaan Marko on oppinut puhumaan saksaa, venäjää, ranskaa ja englantia kuin syntyperäinen huolimatta siitä, että hän ei ole voinut käydä virallisia kouluja eikä ole myöskään saanut perheen salailevan elämäntavan ja yhä uusien muuttojen takia missään maassa pidempiaikaisia ystäviä, vaan on viettänyt aikaa lähinnä isänsä ja Lasaruksen kanssa. Hän on siis oppinut puhumaan eri kieliä erinomaisesti tapaamatta näitä kieliä puhuvia ihmisiä tai saamatta opetusta.

Tapahtumien taustalla kulkee pienen, kauniin ja huonojen hallitsijoiden takia onnettoman Samavian maan kohtalo; maassa riehuu verinen ja tuhoisa valtataistelu. Samavialaiset kertovat tarinaa kulta-ajan satoja vuosia sitten kadonneesta prinssistä, jonka odotetaan tulevan joskus takaisin ja palauttavan Samaviaan rauhan ja onnen. Vaikka Marko ja hänen isänsä ovat erittäin köyhiä, Markon jalot kasvonpiirteet ja kaunis käytös herättävät kaikkien huomiota, ja samoin hänen lempeä, älykäs ja ystävällinen isänsä tuntuu syntyneen hallitsemaan. Keitäköhän nuo kadonneen Samavian prinssin jälkeläiset mahtavat olla? Kun asia vihdoin "paljastui" lopussa, se ei ollut minulle järin suuri yllätys.

Marko ystävystyy Lontoossa kainalosauvoilla kulkevan samanikäisen Rotan, alkoholisti-isän katkeran pojan kanssa, joka on ihan kiinnostava hahmo. Rotta on muodostanut kulmakunnan poikien kanssa sotilastyyppisen kerhon, jossa hän äkseeraa muita poikia. Marko ja Rotta päätyvät kiertämään Eurooppaa kahdestaan ja välittämään salaisia viestejä.

Vaikka kirjan epäuskottavuutta saattaisi katsoa läpi sormien, sen asenteetkin ovat kummallisia, ja kirja on siinä varmaan aikansa lapsi. Siinä ihannoidaan sotilaskuria ja sotilaallisuutta, ja lisäksi kirjassa on myös outo käsitys kunnollisista ja jaloista sukulinjoista - on olemassa "roskasakkia" ja sitten luonnostaan parempia ihmisiä, ja ihmisten välistä hierarkiaa pidetään normaalina. (Tämä siitä huolimatta, että Burnettin on täytynyt juonen takia sijoittaa myös samavialaisten prinssien sukulinjaan yksi mätämuna - mutta vain yksi, muut ovat ihanneihmisiä.)

Kirjan alkupuolella toistellaan juonielementtejä paljon ja sen tempo nopeutuu ja se muuttuu kiinnostavammaksi vasta kun Marko joutuu ensin vaaraan Lontoossa ja kun pojat sitten seikkailevat Euroopassa. Kirjan muuttuessa toiminnallisemmaksi myös henkilöiden luonteet terävöityvät ja tulevat mielenkiintoisemmiksi; Marko esimerkiksi osoittautuu rohkeaksi, viisaaksi ja levolliseksi ja Rotta älykkääksi, kekseliääksi, lojaaliksi ja mielikuvituksekkaaksi. Eli kyllähän tämän luki ja tässä oli hyviäkin kohtia, mutta kokonaisuutena tämä ei ollut kovin hyvä. Myös suomennoksessa oli ongelmia - Rotan ystävien sanotaan esimerkiksi "kirkuvan" innostuksesta, ja tätä verbiä käytetään muutenkin paljon.

Yllättävä piirre näin vanhalle kirjalle oli se, että Markon isä oli matkustanut nuorempana Intiaan tapaamaan vanhaa buddhalaista erakkoa ja Marko käytti buddhalaista filosofiaa apuna päästäkseen vapaaksi vankeudesta. Erikoisesti palasivat Markon mieleen nämä sanat: "Kutsu mieleesi, poikani, vain se mielikuva, jonka toivoisit todeksi muuttuvan. Ajattele yksinomaan sydämesi toivoa, tutkisteltuasi ensin, ettei se vahingoita ketään ihmistä eikä ole halpamainen. Silloin se saa maallisen muodon ja lähestyy sinua. Tämä on Sen laki, joka luo." (126)

Muita kirjoituksia: Kirjaimia ja Jokken kirjanurkka.

Frances Hodgson Burnett: Kadonnut prinssi, 1954 (The Lost Prince, 1915). Kolmas painos. WSOY. Suomennos: Toini Swan. Kannen tekijää ei kerrottu. 266 sivua.

Dale Spender: Women of Ideas (And What Men Have Done to Them). From Aphra Behn to Adrienne Rich (1982)

Dale Spenderiin voi aina luottaa. Hänen kirjansa ovat kriittisiä, hauskoja, älykkäitä ja asiantuntevia, ja ne perustuvat laajaan tutkimukseen. Ne ovat myös puolueellisia, mutta hänen puolueellisuutensa perustuu faktoihin (hän ei mielestäni keksi asioita), hän tuo puolueellisuutensa selvästi esille sekä esittää syyt siihen - toisin kuin monet (mies)kirjoittajat. Lähes kaikki kommentoijat, varsinkin miehet, olivat kirjan kirjoitusaikaan asti etsineet aiemmista naisajattelijoista lähinnä vikoja, tulkinneet heidän ajatuksensa, tekonsa, ulkonäkönsä, aviosäätynsä ja perhetilanteensa mahdollisimman negatiivisesti sekä useimmiten kritisoineet tai vaienneet heidät kuoliaiksi. (Jos jälkimmäiset - ulkonäkö, aviosääty ja perhetilanne - eivät tunnu liittyvän ihmisen ajatusten arviointiin, eivät ne liitykään, mutta tämä ei silti ole estänyt mieskriitikkoja pitämästä näitä hyvinkin tärkeinä asioina naisista puhuttaessa.) Spender tekee kirjassaan päinvastoin. Hän jättää tietoisesti mainitsematta käsittelemiinsä naisiin mahdollisesti liittyvät negatiiviset seikat, koska näitä on käsitelty jo ihan tarpeeksi, ja tulkitsee heidän ajatuksensa ja tekonsa lähinnä positiivisesti.

Spender tuo kirjassaan esiin feministisiä naisajattelijoita, pääasiassa brittejä, 1600-luvun Aphra Behnistä 1900-luvun alun suffragetteihin ja johinkin suffragettien jälkeisiin naisiin 1950-1960-luvulle asti. Näin hän kirjoittaa historiaa uudelleen, koska vallitsevaa yhteiskunnallista tilannetta muuttamaan pyrkineitä naisia on kritisoitu omana aikanaan armotta ja pyritty sen jälkeen painamaan heidät unohduksiin. Tämän takia 1700-luvun hienoa Mary Wollstonecraftia pidetään vieläkin usein ensimmäisenä feministinä (jopa nykyfeministi Caroline Criado-Perez sanoo näin kirjassaan Do it like a woman), mutta tämä ei pidä paikkaansa: feministisiä ajattelijoita oli ennen Wollstonecraftia sekä jatkuvasti hänen jälkeensä.

Vaikka feministisiä ajattelijoita oli ollut jatkuvana ketjuna jo noin 300 vuoden ajan ennen Spenderiä, Spender ja muut ihmiset eivät tienneet useimmista heistä mitään. Varhaisten ajattelijoiden unohduksiin painamisen takia naisten oikeuksien puolustajat joutuivat aina aloittamaan alusta ja tekemään samat analyysit uudelleen, vaikka samanlaisia ajatuksia oli saatettu esittää jo sata tai parisataa vuotta ennen heitä, mikä hidasti naisliikettä ja hyödytti naisajattelijat näkymättömäksi tehnyttä patriarkaattia.

Spender esittää kirjassaan syitä unohdukseen, mutta ennen kaikkea hän nostaa esiin unohdettuja naisfilosofeja, naissosiologeja ja naistaloustieteilijöitä sekä näiden analyysejä naisista ja naisten asemasta. Jotkin heidän ajatuksensa tuntuvat nykyäänkin radikaaleilta. Ajatukset ovat kirjan tärkein osa; tämä ei ole varsinainen elämäkertakirja, koska Spender kertoo naisten elämästä useimmiten vain siinä määrin kuin tällä on merkitystä heidän ajatustensa kehittymiselle. Naisia on kymmeniä ja useimmat olivat minulle tuntemattomia, mutta esimerkiksi mainiot Elizabeth Cady Stantonin ja Susan B. Anthonyn toki tunsin jo ennestään.

Kuten nykyinenkin, myös varhaisempi naisliike ulottui kaikille naisten ja yleensä ihmisten elämän aloille: vaikka 1800-luvun ja 1900-luvun alun naisliike muistetaan vahvimmin pyrkimyksistä saada naisille äänioikeus, siinä oli kyse naisten oikeuksista paljon tätä laajemmin ja kokonaisvaltaisemmin.

Spender esittää kiinnostavan tulkinnan siitä, miksi militantit brittisuffragetit toimivat niin kuin toimivat: he pakottivat toiminnallaan miehet reagoimaan ja paljastamaan oikean karvansa. Suffragetit olivat myös väkivallattoman vastarinnan edelläkävijöitä. He vahingoittivat omaisuutta joskus hyvin rajuillakin tavoilla, mutta eivät koskaan ihmisiä.

Kirjan pääteesit ovat mielestäni nämä: 1) You're damn if you do, you're damn if you don't, so you may as well do. Jos naiset hyväksyivät miesten antaman kuvan itsestään koristeellisina, aivottomina ja avuttomina olentoina, tämä tarkoitti että heidän piti olla hiljaa kaikista tärkeistä asioista. Jos he osoittivat olevansa jotain muuta, toivat esiin omia ajatuksiaan ja omia tulkintojaan yhteiskunnasta ja esittivät vaatimuksia, heitä moitittiin ja heidät yritettiin hiljentää. Molemmat vaihtoehdot olivat huonoja, mutta jälkimmäinen oli kuitenkin paljon edellistä parempi. 2) Jos naiset eivät tee yhteistyötä patriarkaatin kanssa, se ei voi toimia tai jatkua. Patriarkaatin edellytys on se, että naiset eivät pistä hanttiin, että naiset hyväksyvät miesten virheelliset tulkinnat naisista. Kun tämä loppuu, patriarkaattikin loppuu. Vielä kirjan teema Dale Spenderin omin sanoin: The major theme of this book is that males have ordered and controlled knowledge in their own interest and that women's ways of classifying and analysing the world have been repeatedly erased (s. 787).

Kirja antoi minulle laajemman näkökulman anglosaksisten maiden historiaan ja länsimaiseen ajatteluun sekä entistäkin vahvemman tunteen siitä, että naisten historia on pitkä, rikas ja omaehtoinen, myös yhteiskunnallisen ja filosofisen ajattelun osalta.

 

Kirjan kannen kuvat kertovat naisliikkeen historiasta. Erään kirjassa esitellyn naisen, Frances Wrightin, kuva on Elizabeth Cady Stantonin, Susan B. Anthonyn, Matilda Joslyn Gagen ja Ida Husted Harperin kuusiosaisen teoksen History of Woman Suffrage (julkaisuvuodet 1881-1922) ensimmäisen osan alkulehdellä. Tämä naisliikkeen historiikki oli tärkeä suurteos, joka nosti esiin naisten oikeuksien puolesta taistelleita ja taistelevia naisia ja esti näin sen, ettei jälkipolville olisi jäänyt heistä mitään tietoa.

Brittiläiset suffragetit menivät vankilassa yleensä nälkälakkoon, minkä takia lääkärit pakkosyöttivät heitä väkivaltaisesti pitkällä letkulla kerta toisensa jälkeen, mutta tämäkään ei saanut suffragetteja lopettamaan nälkälakkoja (englanninkielinen artikkeli asiasta).

"Kissa ja hiiri" -lain oli tarkoitus tehdä nälkälakot tehottomiksi päästämällä nälkälakon heikentämät naiset vapaiksi siksi aikaa, että he vahvistuisivat tarpeeksi joutuakseen uudelleen vankilaan (julisteeseen liittyvissä tiedoissa Spenderin kirjassa oli mielestäni virhe), mutta tämäkään ei saanut englantilaisia suffragetteja luovuttamaan. WSPU on Women's Social and Political Union.

Dale Spender: Women of Ideas (And What Men Have Done to Them). From Aphra Behn to Adrienne Rich, 1983 (1982). Ark Paperbacks. 738 sivua + liite Life in Prison (otteet Sylvia Pankhurstin ja Antonia Raeburnin kirjoista, joissa kuvataan suffragettien vankilakokemuksia, 18 s.) + kronologinen luettelo kirjan naisista (2 s.) + lähdeluettelo (28 s.) + asiahakemisto (8 s.) + nimihakemisto (7 s.).

A. M. Merriweather: Äiti Mmapulan perhe (Desert Harvest, 1977)

Tämä on oikein sympaattinen Botswanaan sijoittuva kirja. Se seuraa nimensä mukaisesti äiti Mmapulan perheenjäsenten elämää perheen Kalaharin autiomaan liepeillä sijaitsevassa kodissa ja jonkin verran myös heidän viljelyksillään, jonne he muuttavat sadekauden ajaksi. Kirjoittaja A. M. Merriweather on Skotlannin yhdistyneen vapaakirkon lähetyslääkäri, joka on työskennellyt pitkään Botswanassa ja kirjasta päätellen tuntee maan, sen asukkaat ja tavat oikein hyvin. Hän esiintyy itsekin välillä kirjan henkilönä, kun Mmapulan perhe tarvitsee lääkäriä, mutta yleensä ottaen valkoiset ovat kirjassa hyvin pienessä roolissa. Tämä on kertomus muutosten keskellä elävästä perheestä. Sen jäsenten nimet ovat keksittyjä, mutta perheen löytää lukemattomista kylistä eri puolilta laajaa Botswanan maata (5).

Kirjassa on kahdeksan lukua, ja ensimmäistä ja viimeistä lukua lukuun ottamatta jokainen luku kertoo yhden perheenjäsenen elämästä vuorollaan heidän itsensä näkökulmasta. Isä Thuto on arvostettu heimomies, karjankasvattaja ja tarinoitsija. Äiti Mmapula huolehtii kodista, viljelyksistä ja lapsistaan - silaa pihaa savella ja lannalla, kuokkii, kitkee ja pui sekä ompelee. Hän suree esikoistytärtään Segametsea, joka oli kuollut vaikeaan synnytykseen kaukana viljelyksillä, vaikka tämä olisi halunnut jäädä synnyttämään kotiin lähelle sairaalaa. Nyt Mmapula huolehtii toisesta tyttärestään Dineosta, joka odottaa synnytystä eristysmajassa. Dineolla oli edessään vielä kolme viikkoa lepoa, syömistä ja lihomista, ja kun hän sitten vihdoin ilmestyisi majastaan, hän olisi todellinen motsetsi, lihava, terve nainen, josta ihmiset sanoisivat: "Siinä on onnellinen nainen, hänen miehensä rakastaa häntä ja pitää hänestä huolta!" 

Kolmas tytär, 19-vuotias Serwalo, on sairaanhoitaja ja pitää työstään. Hän työskentelee sairaalassa eri osastoilla ja pääsee myös mukaan rankalle, väsyttävälle ja mahdollisesti vaarallisellekin, mutta jännittävälle päiväkausien automatkalle maaseudulle hoitamaan syrjäkylien ihmisiä. Hän menee vanhempiensa luvalla naimisiin ministeriön työntekijän Peterin kanssa; häiden jälkeen puolisot asuvat töidensä takia eri kaupungeissa ja tapaavat vain viikonloppuisin.

Älykäs ja päättäväinen 18-vuotias tytär Mosetsanagape valmistautuu tärkeään keskikoulututkintoon ja torjuu pojat, jotka kärttävät häntä sänkyyn joka päivä. Hän haluaa päästä yliopistoon ja opiskella valtion stipendillä lääkäriksi Sambiassa, Nigeriassa, Ugandassa tai Keniassa. Mosetsanagape on kokenut monen muun kanssa hengellisen herätyksen kolme vuotta sitten, kun afrikkalainen nuorisoryhmä on tullut kertomaan zuluksi, setswanaksi ja englanniksi yksinkertaisesta, elävästä ja iloisesta uskostaan. Perheen ainoa poika, 8-vuotias Kabo pitää koulunkäynnistä, mutta lähtee myös mielellään isän kanssa selvittämään isän erään härän kuolemaa karja-asemalle. Kirjan viimeisessä luvussa kerrotaan perheenjäsenten elämästä viiden vuoden kuluttua.

Kirja on oikein viehättävä. Se antaa elävän ja yksityiskohtaisen kuvan botswanalaisen perheen elämästä sekä heitä ympäröivästä yhteisöstä ja yhteiskunnasta perinteiden ja nykyajan risteyskohdassa. Vanhemmat ja kouluja käymätön Dineo edustavat perinteitä, nuoremmat kouluja käyneet ja käyvät lapset taas nykyaikaa. Kristillisyys on kirjassa mukana, muttei päällekäyvästi tai saarnaavasti, vaan luonnollisena osana joidenkin perheenjäsenten elämää. Kirjan perheenjäsenet ovat onnellisia ja vaikka miehiä arvostetaan yhteisössä enemmän (mikä näkyy esimerkiksi syömisjärjestyksessä), naisetkin ovat itsenäisiä toimijoita ja tyytyväisiä elämäänsä. Kirjan yleisilme on valoisa, tarmokas ja toiveikas, ja vaikka teos on jo vanha, sitä voi hyvin suositella niille, joita botswanalaisten tai yleensä afrikkalaisten ihmisten (aikaisempi) tavallinen elämä ja tapakulttuuri kiinnostaa.

Edit 31.3.25.

A. M. Merriweather: Äiti Mmapulan perhe, 1979 (Desert Harvest, 1977). Kirjaneliö, Suomen Lähetysseuran julkaisu. Suomennos: Marja Liljeqvist. Kansi: Marja-Leena Parviainen. 120 sivua. Lopussa kirjoitus Suomen Lähetysseuran työ Botswanassa (2 s.).

Ben Fletcher, Karen Pine ja Danny Penman: Laihdu, älä laihduta (The No Diet Diet. Do Something Different, 2005)

Ostin tämän kirjan parikymmentä vuotta sitten. Se on edelleen yksi lempikirjoistani, koska sen lähestymistapa aiheeseensa on niin erikoinen, hauska ja vapauttava: se on laihdutuskirja, jossa ei puhuta oikeastaan mitään kaloreista tai oikeista ruokavalinnoista - kirjoittajat olettavat syystä, että ihmiset jo tietävät nämä asiat - vaan esimerkiksi kuorolaulusta, tunneälystä, oman päänsä pitämisestä tai vaihtoehtoisesti toisten kuuntelusta, siitä että ottaa vastuun itsestään, siitä että kuuntelee lämmityslaitteen käynnistymistä tai linnunlaulua, siitä että kerää roskia, auttaa kaveria tai kohtelee kaikkia tasa-arvoisesti.

Kirjan lähtökohta on se, että terveellinen tai epäterveellinen syöminen on vain yksi tapa muiden joukossa. Kaikki tavat - ei vain syöminen - muodostavat tapaverkon, joka on muotoutunut koko elämän aikana ja on hyvin luja. Ihmisestä tulee tapaverkon takia helposti joustamaton tapakone. Jos pyrkii laihdutuskuurilla muuttamaan vain yhtä tapaa eli pelkästään syömään eri tavalla kuin ennen, tämä vaatii suuria ponnistuksia, koska tapaverkon muut osat pyrkivät palauttamaan tavan entiselleen, ja laihdutuskuurin jälkeen alkaa helposti syödä samoin kuin ennenkin. Laihduttamisesta tulee tapa muiden joukossa, useimmiten hyödytön ja monesti myös vahingollinen, ja lisäksi se aiheuttaa monesti kurjaa oloa.

Siksi ihmisen, joka haluaa laihtua, kannattaa muuttaa tottumuksiaan ja alkaa tehdä asioita - mitä tahansa - eri tavalla kuin ennen, koska tämä heikentää tapaverkkoa, minkä jälkeen syömisenkin muuttaminen on paljon helpompaa. Kannattaa vaikkapa kokeilla uutta harrastusta, esimerkiksi tuota kuorolaulua jos se kiinnostaa, lukea lehteä jota ei ole ennen lukenut, mennä töihin eri reittiä kuin yleensä, pyrkiä olemaan sovinnaisempi tai epäsovinnaisempi, spontaanimpi tai järjestelmällisempi (kunhan on erilainen kuin normaalisti on), tanssia itsekseen kaksi minuuttia, käyttäytyä pelottomasti (pienemmissä tai isommissa asioissa), suhtautua tietoisesti johonkin asiaan, jonka on aiemmin jättänyt huomiotta... Asioiden pitäisi olla sellaisia, jotka tuntuvat jonkin verran hankalilta tai joskus jopa epämiellyttäviltä, mutta jotka ovat kuitenkin suhteellisen helppoja ja pieniä eli mahdollisuuksien rajoissa.

Kirjassa edetään pienistä muutoksista suurempiin, koko luonnetta koskeviin asioihin. Siinä on neljä vaihetta ja 28 askelta, jotka on tarkoitus käydä läpi päivä kerrallaan neljän viikon aikana. Projektissa ei kuitenkaan voi epäonnistua eli sen voi tehdä myös pidemmän ajan kuluessa. Kirjan mukaan tehtävät tehtyään ei tarvitse enää koskaan ryhtyä laihdutuskuurille, vaan paino laskee itsestään niin kauan, kunnes ihanteellinen terve paino on saavutettu (209). 

Kirjoittajat kehuvat kirjan alussa Tee jotakin erilaista -menettelytapaansa maasta taivaaseen ja viittaavat siitä tehtyihin tutkimuksiin ja hyviin tuloksiin, mikä tuntuu aika epäilyttävältä koska kirjassa ei ole minkäänlaista lähdeluetteloa, tutkimusten nimiä ja julkaisutietoja ei mainita eikä kirjassa anneta myöskään kirjoittajien henkilötietoja. Tekstistä päätellen he ovat varmaankin englantilaisia yliopistoihmisiä ja ilmeisesti nuo tutkimuksetkin ovat olemassa, mutta ehkä lähdeluettelo on jätetty pois suomenkielisestä painoksesta. Kirjaa voi kritisoida myös siitä, että kirjoittajat olettavat kaikkien lihavien ihmisten haluavan laihtua, tai siitä, että he pitävät lihavia ihmisiä kaavoihinsa kangistuneina ja urautuneina. Kumpikaan ei ole mitenkään itsestään selvää, mutta tämän voi antaa anteeksi, koska kirja on muuten hieno.

Olen alkanut tehdä kirjan tehtäviä vuosien varrella ehkä kolmeen otteeseen, mutten ole koskaan pystynyt tekemään niitä loppuun asti, koska teemat alkavat lopussa olla jo varsin maailmojasyleileviä, ja minulla on tuohon osittaiseenkin (3/4?) tekemiseen mennyt aina kuukautta melkoisesti pidempi aika. En kuitenkaan tunne epäonnistuneeni tai tehtävien tekemisen menneen hukkaan. Kaksi vuotta kirjan oston ja käytäntöön soveltamisen jälkeen painoin merkintöjeni mukaan 13 kiloa vähemmän kuin ennen, johtui se sitten tästä kirjasta tai jostain muusta.

Tätä paljon tärkeämpää on kuitenkin se, että elämäni oli ja on nyt hauskempaa, vapaampaa ja kiinnostavampaa kuin ennen, mikä saattaa hyvinkin johtua osaksi siitä, että olen kirjan takia mennyt epämukavuusalueelleni monta kertaa ja kokeillut uusia asioita, helpompia ja vaikeampia. En pitänyt itseäni parikymmentä vuotta sitten kovinkaan urautuneena, koska olen aina pitänyt vaihtelusta ja inhonnut rutiineja, mutta tehtäviä tehdessäni huomasin kuitenkin, että minulla oli joitakin, aika moniakin, asioita tai toimintatapoja, joita ehdottomasti välttelin enkä halunnut tehdä. Ja sellaisia asioita, jotka halusin tehdä aina samalla tavalla. (Samoin nyt, mutta paljon vähemmän.)

Olin esimerkiksi nuorena ja vielä pitkälle aikuisuuteenkin monesti ujo ja sisäänpäin kääntynyt. Yhdessä kirjan tehtävässä piti toimia ulospäin suuntautuneesti (jos on itse sisäänpäin kääntynyt), ottaa tilaa ja puhua sellaisissa tilanteissa joissa yleensä olisi hiljaa. Tein niin eräässä kokouksessa, vaikka minua pelotti ja jännitti. Tutut ihmiset katsoivat minua mielestäni aika ihmetellen, minulla oli melkein fyysisesti paha olo, ja minua hävetti tapaamisen aikana ja sen jälkeen. En ollut tajunnut, miten voimakas ja yleensä ottaen kyseenalaistamaton tuo reagointitapa minulle on, ennen kuin toimin toisella tavalla. Sen jälkeen aloin toimia rohkeammin myös muissa tilanteissa, enkä nykyään tunne itseäni enää lähes koskaan ujoksi eikä mielipiteideni ilmaiseminen ole minulle vaikeaa, vaikka olenkin edelleen enemmän introvertti kuin ekstrovertti. Huomasin myös, että kannattaa kokeilla myös sellaisia asioita, joista ei usko pitävänsä: lainasin kirjastosta lehtiä, joiden aihe ei kiinnostanut minua lähtökohtaisesti ollenkaan (esim. Bodaus tai Betoni  :D ), ja huomasin niistäkin löytyvän kiinnostavia asioita, vaikkei niistä vakiolukemistani tullutkaan.

Nykyään pidän ihanasta kehostani, koska se mahdollistaa minulle niin paljon hyviä asioita ja pystyy niin moneen asiaan, painosta riippumatta. Laihtuminen on minulle nykyään kaksipiippuinen juttu - voisin haluta pudottaa painoa ihan vain vasta-argumenttina painoon fiksoituneille lääkäreille ja sen takia, että jotkin terveysjutut saattavat olla parempia laihempina. (Verenpaineeni ei kyllä laskenut yhtään muutama vuosi sitten tapahtuneen 14 kilon laihtumisen jälkeen, vaikka painonpudotuksen aina sanotaan auttavan korkeaan verenpaineeseen. Laihtuminen ei myöskään auttanut väsymykseen, vaikka eräs lääkäri oli väittänyt myös näin.) Saisin siis olla terveyssyistä laihempikin (rasvan luontainen gravitaatiokeskus vartalossani on vatsa, joka on sille tunnetusti se kaikkein haitallisin paikka), mutta minulla ei ole tarvetta laihtua vain laihtumisen tai ulkoapäin asetettujen normien vuoksi, vaan tunnen oloni hyväksi sellaisena kuin olen. Aion kuitenkin tarttua tähän kirjaan myös myöhemmin - tämä on ainoa tapaamani laihdutusopas, jonka ohjeita noudattaa ilokseen, sen takia että elämä olisi hauskempaa. Lopeta laihduttaminen, aloita eläminen (62).

Eija Tervosen käännös on hyvä.

Edit 3.3.25.

Ben Fletcher, Karen Pine ja Danny Penman: Laihdu, älä laihduta, 2006 (The No Diet Diet. Do Something Different, 2005). Otava. Suomennos: Eija Tervonen. Kannen tekijää ei kerrottu. 254 sivua.

Kenan Malik: Monikulttuurisuus (Multiculturalism and its Discontents: Rethinking Diversity After 9/11, 2013)

Luin kirjan jo pari kuukautta sitten, joten saatan muistaa joitakin asioita väärin. Lisäksi tässä kirjoituksessa on vain osa kirjan aiheista. Kirja kannattaa siis lukea itse, jos aihe kiinnostaa - se on lyhyt sekä helppo- ja nopealukuinen ja siinä on paljon mielenkiintoisia ajatuksia.

Intiassa syntynyt brittikirjailija Kenan Malik kertoo vuonna 2013 kehitelleensä kirjan ajatuksia jo kahdenkymmenen vuoden ajan. Lisäkimmoketta niille antoivat syyskuun 2001 terroriteot Yhdysvalloissa sekä reaktio niihin. Kirja suhtautuu aiheeseensa kriittisesti, mutta yllättävällä tavalla. En suhtaudu multikulturalismiin vihamielisesti siksi, että pelkään maahanmuuttoa, halveksin muslimeja tai tahdon vähentää monimuotoisuutta, vaan päinvastoin siksi, että kannatan maahanmuuttoa, vastustan lisääntyvää muslimivihaa ja toivotan monimuotoisuuden tervetulleeksi (13). Malikin mielestä sekä maahanmuuton vastustajat että - kirjan pääteesinä - sellaiset multikulturalismin kannattajat, esimerkiksi poliitikot, jotka haluavat lokeroida ihmiset erilaisiin etnisiin ja kulttuurisiin lokeroihin ja määritellä yksilön tarpeet ja oikeudet noiden lokeroiden perusteella, ovat väärässä (14).

Ihmisiä ei voi luokitella esimerkiksi "eurooppalaisiksi", "turkkilaisiksi", "muslimeiksi" tai "hinduiksi" ja olettaa sen perusteella heidän olevan tietynlaisia ja haluavan tiettyjä asioita, koska tämä jättää huomiotta suurenkin variaation ryhmien sisällä. Kuka puhuu tietyn ryhmän puolesta? Keillä on oikeus puhua sen puolesta, ja kuka on antanut heille tämän oikeuden? Keitä journalistit haastattelevat ja miksi? Esimerkiksi Tanskan Mohammed-pilakuvakohun aikaan vuonna 2005 tanskalaiset journalistit pyrkivät Malikin mukaan synnyttämään tämän kohun, vaikka ensin kuviin ei juurikaan reagoitu, ja saamaan lausuntoja ääriuskonnollisilta islamin edustajilta. Kun eräs tanskalainen muslimikansanedustaja sanoi, että pilakuvat eivät loukanneet häntä, Politiken-lehden päätoimittaja sanoi vastaukseksi, ettei hän ole todellinen muslimi. (55-56)

Yksi moniarvoisessa yhteiskunnassa elämisen ironioista tuntuu olevan se, että moninaisuuden säilyttäminen vaatii meitä jättämään vähemmän tilaa näkemysten moninaisuudelle. Tällaisen argumentaation ongelma on, että se, mitä usein pidetään loukkauksena jotakin yhteisöä kohtaan, on todellisuudessa väittelyä tuon yhteisön sisällä. (58)

Kulttuurit, uskonnot ja etnisyydet eivät ole monoliittisiä tai homogeenisiä eikä niitä pidä ajatella sellaisina. Minä ja Jussi Halla-aho olemme molemmat valkoisia syntyperäisiä suomalaisia, jotka puhumme äidinkielenämme suomea ja joiden perinnäinen uskonto on kristinusko, mutta mielipiteemme eroavat monessa kohdin, ja pitäisin täysin vääränä sitä, jos Halla-ahon katsottaisiin voivan puhua minun puolestani (ja varmastikin myös päinvastoin). Valitsin tähän esimerkkiin tietoisesti miehen, koska varsinkin uskonnollisissa yhteyksissä, mutta usein myös muutenkin, ryhmien edustajat ja puolestapuhujat ovat miehiä, mikä vähentää automaattisesti näkemysten moninaisuutta.

Yhteiskunta koostuu siis yksilöistä, ei sisäisesti yhdenmukaisista ja muuttumattomista ryhmistä. Kulttuuri, uskonto ja etnisyys vaikuttavat yksilöön, mutta niin vaikuttavat monet muutkin asiat. Edellisten perusteella ei pysty tekemään oletuksia siitä, miten joku ajattelee, tai että hän ajattelisi ikuisesti samalla tavalla.

Kirjan lopussa on tutkija Pasi Saukkosen hyvä kirjoitus Monta multikulturalismia, jossa hän tekee yhteenvedon kirjan ajatuksista, liittää sen suomalaiseen kontekstiin ja myös aiheellisesti kritisoi, taustoittaa ja tarkentaa joitakin Malikin ajatuksia. Silloin, kun yhteiskunnassa puhutaan eri kieliä, tunnustetaan eri uskontoja, ylläpidetään erilaisia tapoja, arvoja ja traditioita sekä erilaisia käsityksiä hyvästä elämästä, se on monikulttuurinen yhteiskunta ja sillä selvä. Malikin tulkinnassa se tarkoittaa myös positiivisia asioita, avautumista maailmalle, vitaalisuutta ja kosmopoliittisuutta. (Saukkonen, 76) Kirjan käännös on sujuva ja selkeä.

Kirjoituksia: ePressi, Turun Sanomat, Ihmisluontoa etsimässä (paljon lainauksia Malikin kirjasta), Jyväskylän ylioppilaslehti.

Kenan Malik: Monikulttuurisuus, 2016 (Multiculturalism and its Discontents: Rethinking Diversity After 9/11,  2013). Jälkisanat: Pasi Saukkonen. Kustantaja: niin & näin. Suomennos: Tapani Kilpeläinen. Kansi: Pasi Romppanen. Kenan Malikin teos (73 sivua) + Pasi Saukkosen jälkisanat (14 sivua) + viitteet (6 sivua).

Robert Cecil: An Emergency Policy. An urgent proposal for the United Nations, 1948 (rauhannobelistit 1937)

Nobelin rauhanpalkinto myönnettiin tänä vuonna japanilaiselle Nihon Hidankyō -järjestölle eli Hiroshiman ja Nagasakin atomipommeista selviytyneiden järjestölle. Järjestö tekee tärkeää työtä ydinaseettoman maailman puolesta, niin ettei kenenkään enää koskaan tarvitsisi kärsiä ydinaseiden takia tai edes pelätä niitä. Onnea voittajalle!

Itse olen rauhannobelistisarjassani vuodessa 1937, jolloin palkinto annettiin brittiläiselle Robert Cecilille (1864-1958), aikaisemman pääministerin Robert Salisburyn pojalle. Robert Cecil oli aktiivinen Kansainliittoa suunniteltaessa ja oli mukana sen toiminnassa vuoteen 1945 eli Yhdistyneiden Kansakuntien perustamiseen asti, jolloin Kansainliitto sulautettiin siihen. Tästä työstään Kansainliitossa hän sai rauhanpalkintonsakin.

Hän kirjoitti aiheesta myös kirjan Geoffrey Butlerin kanssa (A Handbook to the League of Nations, 1919) sekä julkaisi muitakin kirjoja. Halusin kuitenkin päästä asiasta vähällä (miespoliitikot ovat mielestäni vähiten kiinnostavia rauhannobelisteja), joten luin häneltä vain alle 30-sivuisen pamfletin, joka on julkaistu paljon rauhanpalkinnon saamista myöhemmin, vuonna 1948. Kirjan kanteen (jäänyt harmillisesti kirjastotarran alle) on painettu teksti An urgent proposal to United Nations, kiireellinen ehdotus Yhdistyneille Kansakunnille.

Cecil kirjoittaa kirjasessaan, ettei hän usko minkään kansan tai hallituksen enää kahden hirvittävän tuhoisan, julman ja verisen, Euroopan raunioittaneen maailmansodan jälkeen haluavan sotaa. Hän pitää kuitenkin kommunismia, sen uskonnon (ja hänen mukaansa samalla myös sivilisaation perustan) vastaisuutta ja sitä, että kommunistit puhuvat avoimesti vallankumouksesta tavoitteidensa saavuttamiseksi, vaarallisena asiana. Hän ei tahdo väkivalloin pakottaa venäläisiä tai muitakaan kansoja omaksumaan omia näkemyksiään, vaan pitää rauhan säilymistä maailmassa erittäin tärkeänä. Hän vilauttaa kirjassa (s. 11) ehdotusta maailmanhallituksesta (World Government) ja sitä melkoisesti todennäköisempää Euroopan liittoa (European Federation), muttei pidä kumpaakaan vielä tarpeeksi ajankohtaisena. Pysyvän rauhan saavuttamiseksi hän siksi ehdottaa Yhdistyneille Kansakunnille uutta kansainvälistä sopimusta, joka toimisi ehkäisevänä tekijänä mahdollista väkivaltaisuuksien aloittamista vastaan, koska vihamielisyyksien aloittaja tietäisi saavansa vastaansa voimakkaan ja varsin yksimielisen kansainvälisen vastarinnan.

Uutta sopimusta tarvitaan Cecilin mielestä siksi, että YK:n peruskirjassa on eräs suuri ongelma. YK:n tärkeään rauhan ja turvallisuuden kysymyksiä käsittelevään turvallisuusneuvostoon (Security Council) kuuluu viisi vakituista jäsentä - Kiina, Ranska, Venäjä eli silloinen Neuvostoliitto, Iso-Britannia ja Yhdysvallat - sekä pamfletin kirjoitusaikaan kuusi (nykyään kymmenen) vaihtuvaa jäsenmaata. Merkittävän päätöksen tekemistä varten jokaisen turvallisuusneuvoston viiden pysyvän jäsenmaan täytyy olla samaa mieltä ja jokaisella näistä viidestä on siis veto-oikeus päätöksiin. Cecilin mielestä on kuitenkin todennäköistä, että jokin näistä viidestä maasta olisi mukana mahdollisissa tulevissa sodissa tai väkivaltaisuuksissa. Yksimielisyys näiden välillä on siis liikaa vaadittu ja heikentää turvallisuusneuvoston toimintamahdollisuuksia. Veto-oikeutta pitäisi siis muuttaa, mutta tähän tarvittaisiin taas näiden viiden turvallisuusneuvoston pysyvän jäsenmaan yksimielinen päätös (s. 14). Näin jälkikäteen ajateltuna on omituista, että noiden viiden turvallisuusneuvoston pysyvän jäsenmaan asema lujitettiin YK:n säännöissä noin vahvaksi.

Puhuessaan turvallisuusneuvoston ongelmista Cecil oli täysin oikeassa. Toiseen maahan hyökännyt ja siellä lähes kolme vuotta sotaa käynyt Putinin Venäjä on edelleen YK:n turvallisuusneuvoston jäsen, mikä on järjetöntä. Luulisi että asian voisi muuttaa jotenkin, vaikka lisäämällä säännön, jonka mukaan valtio menettää paikkansa turvallisuusneuvostossa, jos kansainvälinen rikostuomioistuin on antanut sen johtajasta (tai muusta tärkeästä poliitikosta) pidätysmääräyksen sotarikosten takia. Tällaiseen lisäykseen riittäisi ehkä YK:n yleiskokouksen enemmistöpäätös eikä siihen tarvittaisi turvallisuusneuvoston hyväksyntää.

Cecil ehdottaa edellä olevista syistä YK:lle mainittua lisäsopimusta, joka määrittelisi aggression kansainväliseksi rikokseksi. Jos jokin maa hyökkäisi toiseen maahan, tämä toinen maa voisi pyytää apua sopimuksen muilta jäsenmailta sekä asettaa kiistakysymyksen YK:n ratkaistavaksi, jos hyökkääjämaa tekee samoin (s. 16-17).

I do not say that this or any other document can make aggression impossible. If a powerful State is determined on war, nothing can prevent it doing fearful injuries to its own citizens and those of other countries. The only complete remedy is for men to agree to banish the idea of war from international relations, for it is on ideas that action depends. (17)

Tämän pamfletin perusteella Cecil piti rauhaa tärkeänä asiana, joten ainakin siltä kannalta hän vaikuttaa hyvältä rauhanpalkinnon saajalta - muusta hänen toiminnastaan en tiedä kuitenkaan mitään. Kun tämä kirjanen julkaistiin, Cecil oli jo 84-vuotias, eli hän oli aktiivinen vielä hyvin iäkkäänä. Kirjasen teksti on kirjoitettu ymmärrettävästi ja helposti lähestyttävästi; tällainen kirjoitustyyli varmasti auttoi häntä hänen toiminnassaan.

Cecilillä näyttää olleen kuitenkin ainakin yksi sokea piste, kuten lähes kaikilla muillakin tähänastisilla rauhannobelisteilla. Kirjasen alussa Cecil puhuu siitä, että väkivaltaisuudet ovat Intiassa ja eräissä muissa maissa mahdollisia. Myöhemmin, enemmän Eurooppaan liittyen, hän sanoo: By all means let us consider impartially any demand that is made upon us. If it is a just demand we should meet it. Not because that is the way to buy peace but because it is a just demand. (9) Vaikuttaa kuitenkin siltä, että hän ei sisällyttänyt Intian jo vuosikymmeniä jatkuneita itsenäistymispyrkimyksiä Iso-Britanniasta noihin oikeutettuihin vaatimuksiin. Tämä on tosin vain tekstistä saamani vaikutelma, sitä ei voi tämän kirjasen perusteella varmasti sanoa.

Lisäys: Cecil näyttää puolustaneen naisten oikeuksia. Kun suffragetteja vangittiin kansalaistottelemattomuuden takia, Robert Cecil, Keir Hardie ja jotkut muut parlamentin jäsenet yrittivät saada heidät tunnustetuksi poliittisiksi vangeiksi. (Sylvia Pankhurst: The Suffragette Movement, 1931, lainattu kirjassa Dale Spender: Women of Ideas, s. 746)

Edit 13.12.24 (lisätty viimeinen kappale), 14.12.24 (lisäys teosviitteeseen)

Robert Cecil (Edgar Algernon Robert Gascoyne Cecil; Lord Cecil of Chelwood): An Emergency Policy. An urgent proposal for the United Nations, 1948 [vuosilukua ei ole julkaisutiedoissa, vaan vain Cecilin kirjoituksen lopussa olevassa päiväyksessä]. Hutchinson & Co. 18 tekstisivua sekä liitteet: luonnos YK:n lisäsopimukseksi (4 sivua) sekä aiheen kannalta tärkeitä YK:n peruskirjan artikloita (7 sivua).

Hugh Lasgarn: Eläinlääkärin vihreät vuodet (Vet in Green Pastures, 1985)

Lapsena lempilukemistani olivat eläinlääkäri James Herriotin iki-ihanat, lämminhenkiset kertomukset työstään Yorkshiren persoonallisten eläinten ja ihmisten parissa. Nämä walesilaisen Hugh Lasgarnin eläinlääkäritarinat eivät silloin sattuneet käsiini, vaikka ne ovat tyyliltään hyvin samanlaisia. Lasgarn on 10-20 vuotta Herriotia nuorempi, aloitti työnsä ehkä 1950-luvulla ja työskenteli Walesin ja Englannin rajalla, mutta pihit isännät ja auttaminen lehmän synnytyksessä kylmänä talviyönä olivat samanlaisia. Jopa tulevan vaimon nimi, Diana, on sama.

Eikö lehmän auttaminen synnytyksessä kuulosta kiinnostavalta? Kirjassa esiintyy toki monia muitakin eläimiä - kiukkuisen suurtilallisen kallisarvoinen palkintosonni, köyhän pojan huonokuntoinen rakas undulaatti, epäluuloinen kissa jonka suuhun on takertunut ruoto ja joka sitä poistettaessa myllää herttaisen omistajansa asunnon täysin, kunnioitusta herättävän ladyn hermafrodiitti vuohi, rakastettu vanha koira joka täytyy lopettaa, vaikka se on vanhan leskimiehen viimeinen side onnellisiin päiviin vaimonsa kanssa...

Lasgarn kertoo myös eläinlääkärikollegoistaan. Kaikkiin kirjan tarinoihin liittyy myös kertomus eläimen omistajasta (kuten Herriotillakin), mikä tekee tästä kirjasta paljon enemmän kuin vain eläintarinoiden kokoelman: se antaa elävän kuvan englantilaisesta maaseudusta ja sen asukkaista 1950-1960-luvuilla sekä myös läpileikkauksen yhteiskunnasta, koska eläinlääkäri hoitaa niin köyhien kuin rikkaidenkin eläimiä. Kirja on kirjoitettu myötätunnolla ja hauskasti ja Lasgarn itse on sympaattinen. Hänellä on taito nähdä asioiden huvittava puoli ja lämmin suhtautuminen kanssaeläjiinsä, kuten Herriotillakin. Herriot on minulle aina ylitse muiden, mutta tämäkin oli mukavaa luettavaa.

Hugh Lasgarn: Eläinlääkärin vihreät vuodet, 1986 (Vet in Green Pastures, 1985). Suomennos: Irmeli Järnefelt. Kansi: ei tietoja. 307 sivua.

Melissa Mayntz & Katy Christianson: Muuttolintujen matkassa, 2020 (Migration: Exploring the Remarkable Journeys of Birds)

Tämä on oikein viehättävä pienikokoinen kirja linnuista ja niiden muuttomatkoista ympäri maailmaa. Siinä on yleisiä periaatteita ja tietoja lintujen muutoista sekä tietoiskuja yksittäisistä lintulajeista ja niiden hämmästyttävistä saavutuksista matkoillaan.

Meille suomalaisille ovat tuttuja lintujen kevät- ja syysmuutot - näin syksyllä ulkoillessa on nähnyt ja kuullut muuttavia lintuparvia. Linnut saattavat kuitenkin muuttaa myös muista syistä kuin vuodenaikojen vaihtelun takia tai muuten kuin pohjoisen ja etelän välillä. Vuorilla elävät linnut saattavat esimerkiksi muuttaa talvella alemmille rinteille, tai linnut saattavat siirtyä sulkasadon ajaksi turvallisempiin ja syrjäisempiin paikkoihin. Kirjassa kerrotaan myös mm. silmukkamuutosta, yliloikkamuutosta, nomadisesta muutosta ja vaellusmuutosta, sekä siitä, miten linnut valmistautuvat muuttoon, muuttavatko ne parvessa vai eivät, ja mitkä ovat tyypillisiä muuttoreittejä.

Kirjassa puhutaan tietysti myös siitä, miten linnut suunnistavat ja löytävät perille määränpäähänsä. Tähän ne käyttävät tilanteen mukaan monenlaisia keinoja ja aisteja: meille ihmisille hyvin eksoottista magneettiaistia, sisäisiä maantieteellisiä karttoja (linnuilla on ihmisiä paljon parempi näkö ja kuulo), tähtikarttoja sekä vanhemmilta linnuilta opittuja reittejä.

Muuttomatka on linnuille rasittava ja usein vaarallinen. Kirjassa käsitellään niitä esteitä, joita linnut saattavat kohdata muuttomatkallaan ja joiden takia linnut eivät välttämättä selviä rankasta matkastaan, koska eivät esimerkiksi löydä tarpeeksi ruokaa tai lepäämispaikkoja: elinympäristöjen häviäminen, uupumus lepopaikkojen puutteen vuoksi, nälkäkuolema, törmäykset niille tuntemattomiin esineisiin (ikkunat, voimajohdot...), petoeläimet (kissat, rotat...), saastuminen, roskaaminen, luonnonmullistukset, metsästys, ylikalastus, salametsästys ja ihmisten välinpitämättömyys ja tietämättömyys. Ei siis olekaan ihme, että kaikki linnut eivät tee kaukomatkoja, vaan ovat enemmän tai vähemmän paikkalintuja, vaikka tähänkin liittyvät omat riskinsä.

Lintujen muuttoon liittyy joitakin myyttejä - vaikkapa Aristoteleen käsitys siitä, että linnut muuttuvat toisiksi lajeiksi eri vuodenaikoina, esimerkiksi leppälintu punarinnaksi, tai se, että pienemmät linnut liftaisivat isompien selässä (eivät liftaa), tai nykyuskomus siitä, että muuttolintujen ruokinta haittaisi niitä. Ei haittaa, vaan terveellisen ja ravitsevan ruoan tarjoaminen vahvistaa niitä.

Kirjassa pohditaan myös muuton tulevaisuutta ilmastonmuutoksen aikakaudella sekä sitä, miten muuttavia lintuja voi auttaa: tarjoamalla raikasta vettä ja ravitsevaa ruokaa, pitämällä ruokintalaitteet ja kylpyaltaat puhtaina, sammuttamalla valot, minimoimalla tai poistamalla tuholaismyrkyt, pitämällä kissat sisällä, pitämällä ympäristön siistinä, tekemällä ikkunat linnuille näkyviksi, tekemällä puutarhan lintuystävälliseksi ja kertomalla linnuista muille ihmisille.

Tässä joitakin hurjia lintujen saavutuksia:
- Emut saattavat vuoden aikana kävellä jopa 500 km matkan etsiessään hyviä ruokailu- ja juomapaikkoja.
- Lemmikkeinä tutut australialaiset villit undulaatit eivät hyvinä sateisina vuosina muuta paljoakaan, mutta voivat huonompina vuosina matkata jopa 400 kilometriä päivässä.
- Tiibetinhanhi nousee yli kymmenen kilometrin korkeuteen, jossa ilma on todella kylmää ja ohutta, muuttaessaan Himalajan poikki.
- Pohjoisamerikkalainen punakuiripopulaatio muuttaa Alaskasta Uuteen-Seelantiin syksyisin kahdeksan päivän ajan ilman välilaskuja eli noin 11 000 kilometriä yhteen menoon, pysähtymättä. Keväällä takaisin muuttaessaan ne muuttavat eri reittiä ja tekevät myös pysähdyksiä.
- Suomessakin harvinaisena tavattu, kömpelön näköinen ja pullea heinäkurppa muuttaa Pohjoismaista ja Siperiasta Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan 48 tunnissa ja voi saavuttaa lentäessään jopa 97 kilometrin tuntinopeuden.

Minulle hyvin tärkeä osa kirjaa oli sen hieno, värikäs, kaunis ja oivaltava kuvitus. Aukeamankin yli ulottuvissa kuvissa esitettiin usein havainnollisesti ja hauskasti linnun muutto elinympäristöstä toiseen vaikkapa pohjoisesta etelään. Jostain kumman syystä kuvittaja Katy Christiansonin nimeä ei kuitenkaan mainita kannessa eikä nimiösivulla, vaikka kuvat ovat todella näkyvä ja houkutteleva osa kirjaa, vaan hänen nimensä on piilotettu teostietosivulle mm. kirjan kustannustoimittajan ja tuotantopäällikön nimien sekaan sekä kirjailijan kiitoksiin teoksen lopussa. Osmo Ryytyn käännös on hyvä ja sujuva, vaikka muutaman kerran mietinkin sananvalintaa.

Helmet-haaste 14. Kirjassa harrastetaan (lintujen tarkkailua).

Melissa Mayntz: Muuttolintujen matkassa, 2020 (Migration: Exploring the Remarkable Journeys of Birds, 2020). Karisto. Kuvitus: Katy Christianson. Suomennos: Osmo Ryytty. 143 sivua.

Celia Fremlin: A Lovely Day to Die and other stories, 1984

Olen lukenut jo kuusi Celia Fremlinin dekkaria ja hänestä on tullut yksi lempikirjailijoistani, joten minulla oli suuret odotukset myös hänen dekkarinovellikokoelmansa suhteen, varsinkin kun yleensä pidän novelleista. Odotukset eivät sinänsä pettäneet: tarinat olivat kiinnostavia ja hyvin kirjoitettuja ja niiden henkilöt elävästi hahmoteltuja.

Tarinat tuntuivat kuitenkin hyvin paljailta ja paljaudessaan usein jopa julmilta, koska niissä oli vain yksi päätapahtuma (joskus murha, muttei läheskään aina). Fremlinin romaaneissa taas tapahtumat pohjustetaan hyvin ja henkilöiden luonteita ja heidän motiivejaan syvennetään paljon, joten murha tai kuolemantapaus tuntuu niissä paljon luontevammalta osalta tapahtumien kulkua kuin näissä lyhyissä tarinoissa, joissa se on yhtäkkinen. Ja kuten Fremlinin romaaneissa, näissä novelleissakin kyse oli perhesuhteista tai muuten läheisistä suhteista eikä vieraiden ihmisten murhista, mikä lisäsi raakuuden tunnetta: avioliitoissa, rakkaussuhteissa ja ystävyyssuhteissa pitäisi voida luottaa toisiinsa, kun taas näissä tarinoissa ihmiset pettivät toisiaan, kohtelivat toisiaan huonosti eivätkä pitäneet toisistaan. Mitenkään verisiä tai väkivaltaisia nämä novellit eivät kuitenkaan olleet.

Kirjoitusajankohta näkyi näissä tarinoissa: monissa novelleissa oli keski-ikäisiä tai vanhempia naisia, jotka pitivät huonoakin parisuhdetta usein parempana kuin yksin elämistä, ja joissakin novelleissa miehiä pidettiin jonkinlaisina palkintoina, jotka parantavat naishaltijansa statusta, vaikka miehet itse olisivat olleet tylsiä ja epämiellyttäviäkin. Muutamissa novelleissa oli kummallinen mutta aikakautensa kontekstissa ehkä melko tavallinen käsitys siitä, että naiset kilpailevat keskenään miehistä. Päinvastaisiakin asenteita kirjassa oli, kuten novelleissa The Bonus Years ja The Holiday.

Henkilöiden käyttäytyminen oli joskus... en tiedä, englantilaista? Eräs vanhempi nainen kävi esimerkiksi säännöllisesti vierailulla (entisen) ystävänsä ja tämän miehen luona - ystävän mies oli naisen entinen kihlattu, jonka ystävä oli varastanut häneltä - pelkästään tavan vuoksi, vaikka naiset eivät edes pitäneet toisistaan. Ja toinen leskeksi jäänyt vanhempi nainen lavasti mieluummin murron kotiinsa kuin myönsi pojalleen ja miniälleen, ettei ollut koskaan pitänyt miehensä kanssa tehdyistä jokakesäisistä matkoista ulkomaille eikä halunnut enää tehdä niitä.

Mutta taitavia nämä tarinat olivat, ja julmuudestaan huolimatta niissä oli myös inhimillisyyttä ja vinoa huumoria, niissä olivat pääosassa yleensä naiset, ja ne olivat tarkkanäköisiä, yllättäviä ja omintakeisia, joten vaikka pidänkin enemmän Fremlinin romaaneista, aion kyllä lukea myös lisää hänen novellejaan, jos niitä sattuu löytymään jostain.

Helmet-haaste 19. Suomi mainittu: She was the one who landed an exciting job on a glossy magazine before she was twenty: who spent the next few years swanning around the world covering fashion shows in places like Biarritz and Helsinki; ... (65), sekä ... and those who went on the shore trips [from the boat] came back with the usual tales of fantastic bargains, of comic natives and of knowing the Norwegian/Icelandic/Finnish for "How much?" (123), ja 31. Kirjassa on vammainen henkilö (erään novellin henkilö ei pysty kävelemään).

Celia Fremlin: A Lovely Day to Die and other stories, 1984 (13 novellia). Doubleday & Company, the Crime Club. Kannen suunnittelu: Cathy Canzani. 191 sivua.

Susan Blackmore: The Meme Machine, 1999

Meemistä tulee nykyihmiselle ehkä ensimmäisenä mieleen netissä leviävä, enemmän tai vähemmän hauska kuvan ja tekstin yhdistelmä. Termi on kuitenkin peräisin Richard Dawkinsin 1976 julkaistusta kirjasta Geenin itsekkyys, jossa Dawkins ei kehitellyt ideaa kovin pitkälle, vaan esitti sen vain tuodakseen ilmi ajatuksensa siitä, että DNA ei ole luonnonvalinnalle välttämätöntä, mutta kopioituja (replicator) on. Tällainen voi olla myös kulttuurinen kopioituja (ajatus, idea, käyttäytymismalli, tyyli...) eli meemi. Dawkinsin mielestä meemi-käsitteeseen liittyy kolme isoa ongelmaa: kopioinnin epätarkkuus, se etteivät meemit ole olemassa fyysisinä asioina sekä meemiksi nimetyn ilmiön rajaamisen vaikeus (s. xiv).

Muut kuitenkin innostuivat Dawkinsia enemmän meemin käsitteestä. 1990-luvulla meemejä esimerkiksi käsiteltiin jo monessa kirjassa, ja käsite laajassa merkityksessään sekä memetiikka (memetics) tuntuu olleen osa vuosikymmenen ajatusmaailmaa ainakin anglosaksisissa maissa (itse tosin muistan meemit vain yhdestä artikkelista).

Englantilainen psykologi Susan Blackmore on tutkinut mm. tietoisuutta, meditaatiota ja ihmisten uskoa paranormaaleihin ilmiöihin. Hänen kirjansa sai alkunsa pahasta virustaudista syyskuussa 1995: I stayed [in bed] for many months, unable to walk more than a few steps, unable to talk for more than a few minutes, unable to use my computer - in fact unable to do anything but read and think (s. xix). Sairaus antoi hänelle aikaa ajatella meemejä rauhassa ja kehittää niihin liittyvän kiinnostavan, monitahoisen teorian.

Blackmoren mukaan jäljittely (imitation) tekee meistä ihmisistä ihmisiä (s. 4) - harvat muut eläimet jäljittelevät samalla tavalla ja ainakaan samassa mittakaavassa kuin ihmiset*. Jäljittely taas teki meemeistä toisen kopioitujan (second replicator) geenien lisäksi ja antoi meemeille mahdollisuuden levitä ihmisyhteisöissä horisontaalisesti (ei vain vertikaalisesti kuten geenit). Niitä ei rajoita sukulaisuuden vaatimus kuten geenejä, vaan ne pystyvät helpommin hyppäämään ihmisestä toiseen. Kun meemit pääsivät vähitellen vauhtiin, niistä tuli geenien rinnalle ihmisiä, ihmisyhteisöjä ja jopa ihmisten evoluutiota monessa asiassa muokkaava tekijä. Meemeistä saattaa muodostua toisiinsa sopeutuneiden, yhteenliittyvien meemien kokonaisuuksia, 'meemipleksejä' (memeplex eli coadapted meme complex, esim. uskonnot). Meemit ja geenit ovat jo pitkän aikaan kehittyneet rinnan (coevolution), mutta ne voivat olla myös ristiriidassa keskenään.

Geenin tavoin meemi on kiinnostunut vain itsensä kopioimisesta ja lisääntymisestä, ei isäntäorganismiensa hyvinvoinnista: Memes spread themselves around indiscriminately without regard to whether they are useful, neutral, or positively harmful to us (s. 7). Meemin ei siis tarvitse olla ihmisille hyödyllinen levitäkseen, vaan se voi olla jopa haitallinen. Tämä oli minusta hyvin kiinnostava ajatus, koska se antaa oman selityksensä siihen, miksi ihmiset ovat voineet uskoa ja uskovat hyvin tyhmän tuntuisiin ja vahingollisiin ajatuksiin, yhteisöinä tai yksilöinä. (Geenien tavoin meemit eivät ajattele eivätkä siis tietenkään ole myöskään oikeasti kiinnostuneita mistään, on vain helpompaa ja paljon lyhyempää puhua asiasta niin.) If memes are replicators, as I am convinced they are, then they will not act for the benefit of the species, for the benefit of the individual, for the benefit of the genes, or indeed for the benefit of anything but themselves. That is what it means to be a replicator. (s. 31) Niistä saattaa olla hyötyä kantajilleen, muttei välttämättä - se ei ole niiden olemassaolon tarkoitus.

Blackmore käsittelee noita Dawkinsin mainitsemia ongelmia ja selviää niistä. Hän mainitsee evoluution kolme vaatimusta - muuntelun, valinnan ja säilymisen (geeneillä perinnöllisyyden) - ja kuvaa, miten nämä sopivat myös meemeihin (s. 10). Hän antaa tieteelliselle teorialle (memetiikalle) myös kaksi yleisesti hyväksyttyä kriteeriä: teorian pitää ensinnäkin onnistua selittämään havaitut ilmiöt paremmin kuin muut teoriat, ja toiseksi teorian avulla pitää pystyä tekemään ennusteita, joita on mahdollista testata ja joiden pitää mielellään olla myös odottamattomia, teorian omasta katsantotavasta syntyneitä (s. 9), ja pyrkii usealla tavalla osoittamaan, että hänen teoriansa on tällainen.

Blackmore ei epäröi tarttua todella suuriin kysymyksiin. Hän selittää memeettisen teoriansa avulla esimerkiksi sen, miksi ihmisillä on niin suuret aivot (niiden haitoista huolimatta), miten kieli on syntynyt ja kehittynyt, miksi ihmiset ovat niin kiinnostuneita seksistä ja miksi ihmiset ovat usein altruistisia. Kaikki nämä johtuvat hänen mukaansa meemeistä. Hän esittää ajatuksilleen paljon perusteita, osoittaa heikkouksia toisissa näitä aiheita käsittelevissä teorioissa ja vastaa omaa teoriaansa kohtaan mahdollisesti esitettäviin vastaväitteisiin. Hän myös esittää käsittelemiinsä aiheisiin liittyviä testattavia ennusteita.

Kaikkein radikaalein Blackmoren meemeistä johtama ajatus on se, että meillä ei ole tietoisuutta (hän käsittelee monia tietoisuuteen (consciousness) liittyviä teorioita ja niiden ongelmia), vaan vain yhdessä toimivia meemejä. Hänen mielestään faktat vievät tähän johtopäätökseen, ja hän kieltäytyy hyväksymästä helpompaa ajatusta tietoisuuden olemassaolosta vain sen takia, että me tarvitsemme sitä. Hänen mielestään ajatus siitä, että tietoisuutta ei ole olemassa, saattaa kuitenkin vapauttaa ihmiset häiritsevistä ja tuskallisista ajatuksista (näkyy, että hän on tutkinut meditaatiota) ja tehdä heidän elämästään parempaa.

En tiedä, pitääkö Blackmoren teoria paikkansa ja siinä on tietysti myös heikkouksia - ja varsinkin viimeistä kohtaa minun vaikea hyväksyä; haluan ajatella, että on olemassa "minä" - mutta se on kiinnostava, ajatuksia herättävä, sisäisesti koherentti, haastava ja jännittävä ja tarjoaa mielenkiintoisen vaihtoehdon muille teorioille. Kirjaa oli hauska lukea, koska siinä tuli jatkuvasti vastaan yllättäviä ajatuksia ja uusia katsantokantoja, ja Blackmore myös kirjoittaa hyvin.

* Toisaalta ihmiset ovat varsinkin aiemmin usein aliarvioineet eläinten kykyjä. Esimerkiksi kimalaisia on opetettu pyörittämään pieni pallo reikään, minkä jälkeen ne ovat saaneet hunajavettä tms. palkinnokseen. Todella hämmästyttävää on se, että muut kimalaiset ovat oppineet tempun pelkästään toista kimalaista tarkkailemalla. (Lähdettä ei ikävä kyllä ole, näin tämän videolta.)

Kolmas bloggaus naistenviikkohaasteeseen, sekä Helmet-haaste 22. Kirjaa on suositellut kirjailija. Useita kirjoja julkaissut Richard Dawkins esipuheessaan: Any theory deserves to be given its best shot, and that is what Susan Blackmore has given the theory of the meme. ... I am delighted to recommend her book.

Edit 25.7.24 (lisätty linkki ja pieni korjaus), 31.7.24 (lisätty kimalaiskappale loppuun).

Susan Blackmore: The Meme Machine, 1999. With a Foreword by Richard Dawkins. Kannen kuva: Jonathan Everitt. Oxford University Press. 246 sivua + lähdeluettelo (12 sivua) + hakemisto (6 sivua).

Emma Larkin: Secret Histories. Finding George Orwell in a Burmese Teashop (2004)

Englantilainen Emma Larkin, joka puhuu burman kieltä (tai yhtä niistä, Burmassa on useita eri kansanryhmiä ja muistaakseni satoja eri kieliä), matkusti 2000-luvun alussa Burmaan ottamaan selvää maan tilanteesta sekä seuraamaan englantilaisen kirjailijan George Orwellin jälkiä Burmassa. Burmalaisen vitsin mukaan Orwellin romaanit Päivät Burmassa, Eläinten vallankumous ja Vuonna 1984 ovat trilogia Burmasta. Vitsi on hyvin kitkerä, koska jälkimmäiset ovat dystopioita totalitaarisesta ja brutaalista yhteiskunnasta.

Burmalaiset sanovat elävänsä maailman suurimmassa vankilassa. Isoveli eli maan sotilasjuntta seuraa heidän - kuten myös maassa vierailevan ulkomaalaisen - jokaista askelta joko valtiollisen poliisin tai ilmiantajien avulla. Eikä vain askelta, vaan myös sanoja: vähäisestäkin kritiikistä saattaa joutua vuosikausiksi vankilaan, tai myös ilman mitään selvää syytä. Larkinin mukaan kaikilla burmalaisilla onkin sukulainen tai ystävä, joka on ollut vankilassa.

Orwell oli viisi(?) vuotta englantilaisten siirtomaapoliisina Burmassa 1930-luvulla(?) (kirjan lukemisesta on jo aikaa, enkä jaksa tarkistaa näitä tietoja, mutta suunnilleen). Hän ei ollut siellä onnellinen ja inhosi englantilaisten käyttäytymistä Burmassa, mutta saattoi itsekin joskus toimia siirtomaaisännän tavoin. Larkin käy paikoissa, joissa Orwell oli käynyt tai asunut, ja punoo Orwellin kautta siirtomaahistorian osaksi nykypäivää. Kirjasta välittyy selvästi käsitys siitä, että englantilaiset siirtomaaisännät ja kolonialismin kohteena oleminen ei ollut hyväksi Burmalle. Ennen sitäkään maa ei tosin ollut demokraattinen, vaan sitä hallitsivat erittäin itsevaltaiset kuninkaat.

Kadulla kävellessä Burmasta saattaa välittyä iloinen ja rento kuva: ihmiset nauravat ja elävät elämäänsä. Tämä on kuitenkin pintaa ja kertoo burmalaisten resilienssistä. Burmalaiset arvostavat kirjoja ja koulutusta (joka oli tosin tuolloin jo huonontunut) ja pitävät lukemisesta. Larkin kertoo monista keskusteluista burmalaisten kanssa eri paikoissa ja paikkakunnilla, ja keskusteluista välittyy hänen keskustelukumppaniensa sinnikkyys, sivistyneisyys, huumori ja rohkeus. Aina on kuitenkin taustalla tieto siitä, että joku saattaa kuunnella keskustelua ja kertoa siitä eteenpäin, joten monet pitävät parempana olla vaiti tai puhua merkityksettömistä asioista.

Vaikkei Larkin tätä kirjassaan sanonutkaan, ajattelin kirjaa lukiessani että maan köyhyys voi johtua huonosta hallinnosta: siitä, että monet ihmiset eivät ole järkevässä työssä, vaan että suuri osa maan työikäisestä väestöstä on esimerkiksi ihmisten puheita, liikkeitä ja painettua sanaa valvovia poliiseja tai sotilaita, tai sitten monet ihmiset ovat pakkotyössä tai vankilassa. Over half of the government budget is spent on building the army's strength (education reportedly receives a paltry 4 per cent of the budget). (172)

Burman hallitus kieltää kaikki negatiiviset tiedot toiminnastaan vihamielisenä panetteluna ja antaa julkilausumia, joiden mukaan kaikki menee koko ajan parempaan suuntaan. Se myös sensuroi maassa aktiivisesti sanomalehtiä, aikakauslehtiä ja painettuja kirjoja.

Bloggauksen tiedot ovat Larkinin kirjasta. En ennen tätä kirjaa tiennyt Burmasta juuri muuta kuin Aung San Suu Kyin, en edes sitä että Burma on ollut englantilaisten siirtomaa. Sen kuitenkin tiesin, että asiat maassa eivät ole hyvin, joten vaikka Larkinin kirja antaa tilanteesta vielä ahdistavamman kuvan kuin odotin (Whenever I looked at [the novel Nineteen Eighty-Four], I was astounded by how accurately Orwell's writing paralleled the fears and emotions of the Burmese people I had met, s. 228), kirjan tiedot ja Larkin itse tuntuvat uskottavilta. Toivottavasti asiat ovat parissakymmenessä vuodessa kuitenkin muuttuneet ainakin jollain tavalla parempaan suuntaan ja ihmiset ovat löytäneet toimivia keinoja taistella vihamielistä hallitusta vastaan.

Larkin on myös todella hyvä kirjoittaja: vaikka aihe on vaikea, kirja ei ole synkkä tai masentava, vaan kiinnostava ja elävä, ja vaikka Larkin kertoo välillä historiasta, välillä nykyisyydestä, hän onnistuu kokoamaan Burman siirtomaahistorian ja nykytilanteen eri puolista rakenteeltaan toimivan, sujuvasti luettavan ja informatiivisen tekstin. Hän kirjoittaa älykkäästi, tunteella ja myötätuntoisesti, mutta silti kiihkottomasti.

Larkin käyttää maasta nimeä Burma, ei Myanmar, ja perustelee sen kirjan alussa. Hän on kirjoittanut Burmasta myös sykloni Nargesia ja Burman totalitaarista hallintoa kuvaavan myöhemmän kirjan Everything is Broken: A Tale of Catastrophe in Burma (2010) sekä Thaimaahan sijoittuvan romaanin Comrade Aeon's Field Guide to Bangkok.

Toinen kirja Tuijatan naistenviikkohaasteeseen.

Edit 10.8.24.

Emma Larkin: Secret Histories. Finding George Orwell in a Burmese Teashop, 2005 (2004). John Murray (Publishers). Kannen tekijää ei kerrottu. 232 sivua.

Evelyn Attwood: Louis Pasteur (1954)

Ranskalaisen 1800-luvun tiedemiehen Louis Pasteurin (1822-1895) nimi on kaikille tuttu, jos ei muuten, niin ainakin termistä pastöroiminen eli maidon (ja muiden ruoka-aineiden) kuumentaminen pieneliöiden tuhoamiseksi. Pasteur teki elämänsä aikana mullistavia bakteriologisia tutkimuksia. Hän selvitti arvoituksellisten ja tappavien tautien syitä ja löysi näihin parannuskeinon sekä esimerkiksi syyn silkkimadon toukkia vaivanneeseen tautiin, millä oli suuri taloudellinen merkitys ranskalaisille silkinvalmistajille.

Evelyn Attwoodin kirjoittama elämäkerta on suunnattu englannin opiskelijoille, joten sen sanasto on jonkin verran tavallista helpompaa, muttei kuitenkaan liikaa. Kirjassa on välillä hieman opettavaisen tuntuisia lausahduksia, mikä johtunee sen todennäköisesti nuoresta kohderyhmästä.

Tämä ohuehko kirja on hyvin perinteinen elämäkerta: se kertoo Pasteurin elämän merkittävät tapahtumat lapsuudesta kuolemaan. Kirja on myös hyvin kritiikitön elämäkerta, koska se antaa Pasteurista kaikin puolin ihailtavan kuvan. Mutta Pasteur vaikuttaa älykkyytensä, tarmokkuutensa ja tunnollisuutensa lisäksi oikeasti olleen myös ystävällinen, myötätuntoinen, antelias ja vaatimaton ihminen, joka pyrki vilpittömästi auttamaan ihmisiä kykynsä mukaan, joten miksipä ei.

Pasteuria pidettiin koulussa aluksi melko hitaana, mutta hän pääsi kuitenkin opiskelemaan, vaikkei maaseudulla elävän nahanparkitsijan perheellä ollutkaan paljon rahaa. Pasteur piti myös tyttöjen opiskelua sekä naisia tärkeinä: eräässä kirjeessään hän pyysi äitiään antamaan siskonsa tehdä rauhassa koulutehtäviään ilman että tätä lähetettäisiin koko ajan asioille (15), hän tarjoutui opiskellessaan maksamaan siskonsa Josephinen koulutuksen antamalla opintojensa lisäksi yksityisopetusta, mistä hänen vanhempansa kuitenkin kieltäytyivät (17), ja hän oli päättänyt antaa tulevan perintönsä sisarilleen (33). Pasteur rakastui vaimoonsa Marie Laurentiin ensitapaamisella, ja avioliitto oli onnellinen (33-34). Vaimo ja tytär auttoivat häntä tarvittaessa hänen työssään.

Kuvaukset Pasteurin tutkimuksista, jotka usein muistuttivat salapoliisin työtä, ja joissa oli tieteellisten faktojen lisäksi kyse usein ihmisten hengestä ja elannosta, olivat kiinnostavia ja jopa jännittäviä. Pasteur todisti, että vastoin vuosituhantista käsitystä elämää ei synny tyhjästä (45-50), ratkaisi happamoituvan viinin arvoituksen (52-54), pelasti Ranskan silkinvalmistajat tuholta keksimällä tavan saada perhostoukat pysymään terveinä (55-65), auttoi oluen valmistajia ja kehitti samalla pastöroinnin (78-80), selvitti lampaan- ja karjankasvattajien elämää suuresti vaikeuttavan pernaruton syyn ja taudin monivaiheisen kulun ja pyrki samalla saamaan epäuskoiset lääkärit vakuuttumaan hygienian tärkeydestä sekä kehitti rokotteen pernaruttoa vastaan (85-110) sekä tutki vesikauhua eli rabiesta ja kehitti rokotteen myös tätä vastaan (123-140). Kaikkien näiden eri ilmiöiden taustalla olivat bakteerit, ja Pasteur selvitti niitä tutkiessaan samalla yleisiä bakteriologiaan liittyviä periaatteita. Vaikka Pasteurilla oli vastustajia ja hänen tutkimustuloksiaan myös epäiltiin, häntä arvostettiin paljon jo hänen elinaikanaan ja hän sai paljon tunnustusta työstään. Tämä ei ole ihmekään, koska hän auttoi todella monia ihmisiä.

Attwood on löytänyt hyvin tasapainon Pasteurin tieteellisen työn ja henkilökohtaisen elämän kuvauksen välillä, ja kirja oli sympaattista, elävää ja Pasteurin selvittäessä tautien syitä myös dekkarimaista luettavaa. Attwood kertoo käyttäneensä kirjansa lähteenä paljon Pasteurin vävyn René Vallery-Radot'n kirjaa Life of Louis Pasteur.

Albert Edelfeltin muotokuva Louis Pasteurista (1885).

Edit 7.7.24, 6.12.24 (lisätty kuva Edelfeltin maalauksesta).

Evelyn Attwood: Louis Pasteur, 1956 (1954). Longmans, Green and Co, sarja Lives of Achievement. Piirroskuvat: J. C. B. Knight. Ei kannen tekijän nimeä. 147 sivua + 7 sivun sanasto.

Andrew Garve: Leandan sankari, 1960 (A Hero for Leanda, 1959)

Osallistun tällä kirjalla kirjabloggaajien dekkariviikkoon, jota tänä vuonna emännöi Kirsin kirjanurkka.

Olen tätä ennen lukenut kaksi englantilaisen Andrew Garven dekkaria ja aion lukea niitä lisääkin, koska Garven kirjojen juonet ovat kiinnostavia ja erikoisia ja pidän hänen kirjoitustyylistään. SPOILERIVAROITUS: en kerro kirjan loppuratkaisua, mutta kerron kuitenkin melko paljon sen juonesta, koska muuten en voisi kirjoittaa siitä paljon mitään.

Leandan sankarissa yksin viihtyvää valtameripurjehtijaa Mike Conwayta kohtaa heti alkusivuilla katastrofi Ghanan rannikolla, kun hän löytää päivää aiemmin kadonneen rakkaan jahtinsa Taran - ja samalla kotinsa ja kaiken, mitä hän omistaa - korjauskelvottomana meren pohjasta. Hänen rahansa ja vaihtoehtonsa ovat hyvin vähissä, mutta hän saa äkillisesti yllättävän tarjouksen, matkan Eurooppaan keskustelemaan hyvin palkatusta tehtävästä. Seikkailijana hän suostuu ja tapaa upporikkaan Victor Metaxasin. Metaxas on kotoisin Englannin valloittamalta Spyrosin saarelta, joka haluaa itsenäistyä. Hän tahtoo Conwayn purjehtivan Intian valtamerellä olevalle pienelle, syrjäiselle Heureusen saarelle vapauttamaan englantilaisten siellä vankina pitävän Spyrosin vapausliikkeen johtajan Alexander Kastellan.

Conway suostuu lopulta uhkarohkeaan yritykseen, ja koska Metaxasin toimittaman purjeveneen käsittelyyn tarvitaan kaksi, hän saa avukseen spyroslaisen nuoren naisen, Leandan, joka kannattaa palavasti Spyroksen itsenäisyyttä ja ihailee Kastellaa ja tämän jaloja periaatteita ehdoitta. Parivaljakko onnistuu vapauttamaan Kastellan, mutta mitä sankaruus todella tarkoittaa ja mitä siihen vaaditaan? Kuka on loppujen lopuksi sankari? Jännitteet veneessä kolmen ihmisen välillä kasvavat koko ajan suuremmiksi.

Tässä kirjassa oli selkeä intertekstuaalisuuden tuntu, koska Metaxas toi mieleeni Aristoteles Onassiksen. Kirjan juoni taas toi vahvasti mieleen Casablanca-elokuvan, koska siinä on samanlainen henkilöasetelma: antisankari, nainen ja vaarassa oleva vapaustaistelija. Kirja ei kuitenkaan ole jäljitelmä, vaan hyvin kirjoitettu seikkailu (ja varsinkin purjehtijat varmasti pitäisivät tästä, koska suurin osa ajasta oltiin purjeveneessä), ja sen loppu on yllättävä. Se antoi myös ajattelemisen aihetta siitä, mitä hyvien asioiden puolesta taistelu oikeuttaa ja mitä se ei oikeuta. Pidin tässäkin kirjassa siitä, että vaikka Garven kirjoissa pääosassa on mies, myös kirjan nainen on todellisen tuntuinen, vakavasti otettava ihminen, ei vain päälleliimattu koriste.

Aapo on pitänyt myös tästä Garven kirjasta, samoin kuin Juhani K (hänen arviossaan lisää spoilereita).

16.6.24: Aloin miettiä, voiko tätä sanoa dekkariksi. Ehkä tämä on ennemmin seikkailukertomus? Dekkariksi määrittelyn puolesta puhuu kuitenkin julkaisu Sapo-sarjassa, kirjailija Andrew Garve sekä myös osittain kirjan juoni.

Helmet-haaste 11. Kirjan kannessa tai nimessä on yksi neljästä elementistä (ilma, vesi, maa tai tuli), tai 13. Kirjan tapahtumapaikka on suljettu tai rajattu. Kuten sanottu, kirjassa vietetään paljon aikaa purjeveneessä.

Edit 16.6.24.

Andrew Garve: Leandan sankari, 1960 (A Hero for Leanda, 1959). WSOY, Sapo-sarja nro 48. Suomennos: Eero Ahmavaara. Kansi: Heikki Ahtiala (ei mainittu). 217 sivua.

Dale Spender: Mothers of the Novel. 100 good women writers before Jane Austen, 1986

Olen aiemmin lukenut australialaisen Dale Spenderin feministisen teoksen Man Made Language ja pidin siitä. Halusin lukea häneltä lisääkin, ja seuraavaksi kirjaksi valikoitui tämä houkuttelevan kuuloinen teos. Sata naiskirjailijaa ennen Jane Austenia? Ja vielä hyviä? Eikö Jane Austen ollutkaan ensimmäinen englanniksi kirjoittava naiskirjailija, joka on huomion arvoinen?

No ei ollut. Vaikka myöhempi kirjallisuudenhistoria on systemaattisesti jättänyt melkein kaikki nämä kirjailijat huomiotta, monet naiset kirjoittivat aktiivisesti, monipuolisesti ja rohkeasti ennen Austenia huolimatta kaikista niistä vaikeuksista, joita heidän tielleen asetettiin: tyttöjen koulutus oli järjestään paljon vähäisempää kuin poikien, jos sitä edes oli, 1600-luvulla ja sen jälkeenkin julkisuudessa olevaa naista pidettiin moraalittomana, oli syy mikä tahansa (kuten kirjan julkaiseminen), naiset eivät saaneet välttämättä edes käydä kirjakaupoissa...

Kaikesta tästä huolimatta naiset raivasivat itselleen tien kirjallisuuteen, niin että he olivat lopulta hyvin näkyvä ja huomattava osa 1700-luvun kirjallista maailmaa. Naiskirjailijat olivat niin suosittuja ja pidettyjä, että jotkut mieskirjailijat jopa julkaisivat kirjansa naisen nimellä saadakseen enemmän lukijoita. Jotkut 1700-luvun lopun tunnetuimmat kirjailijat olivat naisia, ja jotkut mieskirjailijat tukivat ja arvostivat heitä. Naisten kirjoittamia uusia teoksia odotettiin, niistä keskusteltiin ja niihin suhtauduttiin vakavasti - sekä naiset että miehet. Austen ei aloittanut tyhjästä, vaan hänellä oli takanaan pitkä perinne, jolle hän rakensi.

Kun Spender opiskeli kirjallisuutta yliopistossa, näistä varhaisista naiskirjailijoista ei puhuttu hänen kurssikirjoissaan mitään (tai hyvässä tapauksessa mainittiin pari kolme nimeä). Kun hän ryhtyi tutkimaan asiaa, hän ei odottanut löytävänsä juurikaan naiskirjailijoita tuolta ajalta, ja hänen paljon sinnikkyyttä vaatineen tutkimuksensa tulokset yllättivät hänet.

Spender aloittaa kirjansa 1600-luvun ensivuosikymmeniltä Lady Mary Wroathista ja Anne Weamysistä ja jatkaa tästä eteenpäin 1700-luvulle. Joukossa on mm. 1600-luvun Aphra Behn, jonka taitavan näytelmän olen itsekin lukenut. Kirjailijoita käsitellessään - ei kaikkia sataa, Spender on valinnut heistä vain osan tarkemman tarkastelun kohteeksi - Spender kuvaa myös aikakauden muuttuvaa kirjallisuusinstituutiota, suhtautumista kirjoittaviin naisiin sekä asenteita tuolloin ja nykyään. Spender kirjoittaa hyvin, ja kirjaa lukee mielikseen yleensä kirjallisuus- ja kulttuurihistoriana: teos ei ole kuiva faktaluettelo, vaan johdonmukainen, eri osa-alueita käsittelevä kirjallisuushistoria, kulttuurinen analyysi ja useinkin jännittävä elämäkertakirja, jossa nostetaan esiin nykyäänkin melkein näkymättömät ajan naiskirjailijat. Spender yhdistää kirjassaan hauskan kirjoitustyylin, avoimen feministisen asenteen ja hyvät perustelut.

Kirjan nimi ei turhaan ole Mothers of the Novel. Kirja käsittelee romaanikirjailijoita (ei siis esimerkiksi runoilijoita), ja naisilla oli Spenderin mukaan englanninkielisen romaanin synnyssä hyvin tärkeä rooli, määrällisesti ja laadullisesti. They drew on the strengths they had been allowed and transformed their private literary indulgence into a public paid performance, and in the process they gained for themselves a voice and helped to create a new literary form. Women did not imitate the men; it was quite the reverse. And as the women writers produced this novel form, they forged for themselves an occupation which was intellectually stimulating, often lucrative, generally rewarding, and increasingly influential. (4-5) Yhtä lailla tai enemmänkin naisten kuin miesten aikaansaannosta on esimerkiksi kirjeromaani, realistinen romaani, goottilainen romaani, omaelämäkerrallinen romaani, poliittinen fiktio sekä idearomaani (novel of ideas).

Kirja saa miettimään, mitä kirjoja sanotaan klassikoiksi ja miksi. Spender löysi ajalta ennen Jane Austenia yli sata naispuolista romaanikirjailijaa ja vain 30 miestä, mutta sanoo, että mieskirjailijoita saattoi olla parikymmentä enemmänkin. Tämän huomioon ottaenkin mieskirjailijoita oli tuolloin paljon vähemmän kuin naisia, mutta englanninkielisen romaanin historiassa tuolta ajanjaksolta nostetaan esiin kuitenkin vain viisi mieskirjailijaa (Daniel Defoe, Henry Fielding, Samuel Richardson, Tobias Smollett ja Lawrence Sterne) ja jätetään nuo yli sata naiskirjailijaa, joista jotkut olivat omana aikanaan hyvin tunnettuja ja suosittuja, huomiotta (s. 5-6). Tätä ei enää voi pitää vahinkona, vaan tahallisena poisjättönä. Tällainen poisjättö on vahingollinen: naiskirjailijoilla on merkitystä tietenkin naisille, jotka saavat heistä kaikupohjaa omille kokemuksilleen, tunteilleen ja ajatuksilleen, mutta myös miehille - yleensä ihmisille.

Asenteen naiskirjailijoihin huomaa myös romanttiselle kirjallisuudelle annetusta leimasta: jos miehet kirjoittavat ihmissuhteista ja tunteista, tätä pidetään emotionaalisesti ja psykologisesti syväluotaavana vakavasti otettavana kirjallisuutena; jos naiset kirjoittavat näistä, tätä pidetään helposti romanttisena höttönä.

Nykyään ei kuitenkaan ole mikään pakko noudattaa ennakkoluulojensa vankeina olleiden aikaisempien mieskriitikkojen luomaa kaanonia, vaan jos menneisyydestä löytää hyvän naiskirjailijan, voi olla hyvät perusteet nostaa tämä oman luvin klassikon asemaan, jos tämän pystyy perustelemaan kirjallisilla ansioilla. Ja tätähän on tietysti tehtykin sen lähes 40 vuoden aikana, joka Spenderin kirjan julkaisemisesta on kulunut. Mutta ei kuitenkaan kovin paljon - keitä 1600-1700-luvun naiskirjailijoita osaisit nimetä? Kuinka monen nimen seuraavista tunnistat? Minä tunsin ennen kirjan lukua vain Aphra Behnin, Mary Wollstonecraftin ja Ann Radcliffen nimet.

Tässä lista kirjailijoista, joita Spender käsittelee kirjassaan tarkemmin, koska heitä on aikalaisarvioissa tai myöhemmin (harvoissa naisten kirjoittamissa kirjallisuushistorioissa) pidetty merkittävinä: Lady Mary Wroath, Anne Weamys, Katherine Philips, Anne Clifford, Lucy Hutchinson, Anne Fanshawe, Margaret Cavendish, Aphra Behn, Delarivière Manley, Eliza Haywood, Sarah Fielding, Charlotte Lennox, Elizabeth Inchbald, Charlotte Smith, Ann Radcliffe, Mary Wollstonecraft, Mary Hays, Fanny Burney, Maria Edgeworth, Sydney Owenson (Lady Morgan), Amelia Opie ja Mary Brunton.

Sivuilla 119-137 on lista Spenderin löytämistä sadastakuudesta Jane Austenia aikaisemmin kirjoittaneesta naiskirjailijasta sekä näiden kirjailijoiden 568 romaanista. Spenderin kirja käsittelee romaanin kehitystä nimenomaan angloamerikkalaisella kielialueella, eikä siinä puhuta muusta Euroopasta mitään.

Gregorius on kirjoittanut aiheeseen liittyvästä Joanna Russin kirjasta How to Suppress Women's Writing.

Edit 12.6.24 (lisätty Ann Radcliffen nimi tuttuihin kirjailijoihin), 30.6.24 (korjattu nimi ym. pieniä muutoksia), 26.7.24 (lisätty linkki Gregoriuksen bloggaukseen).

Dale Spender: Mothers of the Novel. 100 good women writers before Jane Austen, 1986. Pandora Press. 338 sivua + lähdeluettelo (9 sivua) + hakemisto (10 sivua).