sunnuntai 29. marraskuuta 2020

Станислав Старикович: Зачем барану рога, а воробью розовые очки? 1991 (Miksi pässillä on sarvet ja varpusella ruusunpunaiset silmälasit?)

Löysin tällaisen kirjan kirpputorilta ja ostin sen, koska pidän eläinkirjoista ja kiinnostavan kirjan parissa on hauskaa parantaa kielitaitoa. Kirjoittaja Stanislav Starikovitsh, ilmeisesti biologi, kertoo esipuheessaan, että alkusysäyksen kirjan kirjoittamiseen hän sai siitä, kun hänen pieni tyttärensä kyseli häneltä kaikenlaisia asioita eläimistä. Härnääkö käärme, kun se näyttää kieltään? Miksi valkoisella puudelilla on musta kuono? Vastausten löytäminen yksinkertaisen tuntuisiin kysymyksiin ei aina ollut kovin helppoa, ja puudelikysymykseen ei yllättävästi löytynyt hyvää vastausta ollenkaan.

Useimmat kirjan lukujen otsikoista ovatkin kysymysmuodossa: Kummalla kyljellä kampela makaa? Mikä lintujen rasvassa on erikoista? Miksi eläimet nielevät kiviä? Häiritseekö kaula kirahvia? Starikovitsh ei kuitenkaan vastaa vain otsikossa esitettyyn kysymykseen, vaan luvut ovat noin 3-10 sivun pituisia esseitä ja kirjoittaja käsittelee niissä monipuolisesti ja syvälle menevästi luvun otsikkoon liittyviä kysymyksiä ja eri eläimiä. Yksittäisten eläinlajien lisäksi omat lukunsa saavat mm. eläinten uni, suunnistustaidot, parantavat vaistot, eläinten kyky ennustaa erilaisia tapahtumia ja lauman vaikutukset eläinten fysiologiaan ja käytökseen. Kirjan eläimet ovat suomalaiselle mukavan tuttuja - karhuja, kettuja, jäniksiä, hyttysiä, kampeloita, pääskysiä, varpusia... Vaikka kirjassa on eksoottisempiakin eläimiä, esimerkiksi norsuista puhutaan usein, suurin osa kirjan eläimistä kuuluu pohjolan eläimistöön. Mukana on bakteereja, hyönteisiä, matelijoita, sammakkoeläimiä, kaloja, lintuja ja nisäkkäitä, ja kasveistakin puhutaan jonkin verran.

Kirjassa on valtavasti tietoa - monilla sivuilla siteerattiin paria kolmea tutkimusta - ja suuri osa tiedoista tuntui minulle uudelta, vaikka harrastankin eläinkirjoja (no jaa, en kyllä varmasti muista kaikkea mitä olen aiemmin lukenut, mutta silti). Muutaman kerran mietin, pitääkö annettu tieto paikkansa (Starikovitsh esimerkiksi pitää nisäkkäiden suolistossa eläviä bakteereja haitallisina, vaikka nykyään tiedetään, että ne ovat pääasiassa hyödyllisiä ja tärkeitä terveydelle), mutta yleensä ottaen kirjan tiedot tuntuivat uskottavilta.

Kirjan alussa on hämmästyttävä pikkutieto: Aristoteles väitti kärpäsellä olevan kahdeksan jalkaa, ja tämä virheellinen tieto säilyi Starikovitshin mukaan 1700-luvulle asti. Jos tämä pitää paikkansa (mikä kyllä epäilyttää, koska se tuntuu niin uskomattomalta), se on hyvin kuvaava esimerkki aiempien vuosisatojen dogmaattisuudesta ja auktoriteettien kyseenalaistamattomuudesta, koska kyse on asiasta, jonka jokainen pystyi pienellä vaivannäöllä halutessaan tarkistamaan omilla silmillään.

Outo puute tällaiselle faktakirjalle on se, että kirjassa ei ole lähdeluetteloa, vaikka Starikovitsh mainitseekin aina välillä siteeraamiensa tutkijoiden, lähinnä venäläisten, mutta myös länsimaalaisten, nimiä (mukana on hauskasti myös tervapääskyjä tutkineita suomalaisia ornitologeja, joiden nimiä ei kyllä kerrota). Ehkä lähdeluettelon puute liittyy siihen, että kirjan kustantaja on "Lastenkirjallisuus". Kirjan sisältö ei kyllä ole mitenkään erityisen lastenkirjamainen, ellei sellaisena pidä Olga Kelejnikovan eloisia ja tarkkoja piirroksia (piirrokset kevensivät kivasti myös vieraskielisen lukijan lukuprosessia).

Suurimmaksi osaksi kirjassa annetaan faktatietoa eläimistä, niiden elintavoista ja fysiologiasta, mutta siinä on ilahduttavasti myös luonnonsuojelullinen näkökulma: Starikovitsh puhuu aina välillä ympäristönsuojelusta ja muistuttaa, että ihmiset ovat osa luontoa ja että meidän tulee kohdella eläimiä ja luontoa hyvin, itsemmekin takia. Esimerkiksi näin (tämä kannattaisi muistaa myös EU:n kemikaalilainsäädännössä):

Rauhoittavat sopimukset PDK:n suurimmista sallituista pitoisuuksista ovat petosta. On mahdollista selvittää vaaraton määrä yhdelle aineelle. Mutta entä tuhannelle, sitä paitsi toisiinsa sekoittuneelle aineelle? Entä miljoonalle? Luonto on jättimäinen kemiallinen reaktori, jota kukaan ei ole tutkinut ja jossa aineet reagoivat yhdistelminä, joita ei ole huomioitu. Myrkyllisestä saattaa tulla vaaraton, vaarattomasta myrkyllinen. (203)

Yleensä kirjan tyyli on kuitenkin kuin asiantuntevan biologin leppoisaa tarinointia tiedonhaluiselle ja fiksulle (nuorelle) ihmiselle, ei varoittelua.

Vaikka tämä kirja on jo melko vanha, mielestäni suomalaisten kustantajien kannattaisi katsoa joskus myös itänaapurin suuntaan miettiessään eläinkirjojen julkaisemista. Ainakin minä vakuutuin tämän kirjan tietorikkaudesta, sujuvasta tyylistä ja mielenkiintoisista tiedonjyväsistä, joten myös uudemmat venäläiset eläinkirjat saattaisivat olla hyviä. Starikovitsh siteeraa kirjassa monia venäläisten tutkijoiden tutkimuksia, jotka eivät nykyäänkään ehkä kovin helposti pääse lännessä julkisuuteen, mutta jotka vaikuttavat asiallisesti tehdyiltä, antaisivat uuden näkökulman angloamerikkalaispainotteiseen tiedeuutisointiin ja kertoisivat ehkä lännessä aivan uusia tietoja eläimistä.

Ajattelin kirjoittaa bloggaukseeni myös vastaukset kirjan nimen kysymyksiin, mutta se olisi vienyt liikaa tilaa, koska vastaukset ovat aika monimutkaiset ja yksityiskohtaiset. Argaalilampaan pässin jättimäiset sarvet saattavat kuitenkin olla 30 kilon painoiset ja yli 1,5 metrin levyiset, joten ei ole itsestään selvää, että sarvista on sille enemmän hyötyä kuin haittaa, varsinkin kun laji elää vuorilla ja eläinten pitää tasapainoilla jyrkillä rinteillä.

Askarrellessani Google-kääntäjällä kirjan nimeä kyrillisillä kirjaimilla sain nimelle ensin (korjattuani muutaman kirjaimen käännöskin meni oikein) tällaisen suloisen, 1960-luvun folklaulun mieleen tuovan käännöksen: Onko oinaan sarvet kadonneet, ja vaaleanpunaiset varpuset?

Станислав Старикович: Зачем барану рога, а воробью розовые очки? Рассказы, 1991. ("Stanislav Starikovitsh: Miksi pässillä on sarvet ja varpusella ruusunpunaiset silmälasit? Kertomuksia".) Детская литература. Kuvitus: Olga Kelejnikova. 224 sivua.

keskiviikko 25. marraskuuta 2020

Bernard Shaw: Ei sitä voi koskaan tietää, 1909 (You Never Can Tell, 1899)

George bernard shaw.jpg
Kuva: Wikipedia

 

Rakastin pienenä Sound of Music ja My Fair Lady -musikaaleja. Jälkimmäinenhän perustuu irlantilaisen George Bernard Shaw'n näytelmään Pygmalion (jota en ole lukenut), joten uskoin pitäväni tästä kirjaston varastosta löytyneestä toisesta, varhaisemmasta Shaw'n komediasta, mutta niin ei sitten käynytkään. Tämä nelinäytöksinen näytelmä on ensinnäkin todella pitkä, 260 sivua. Se ei haittaisi, jos tapahtumat ja ihmiskuvaus veisivät mukanaan, mutta nämä tuntuivat lähinnä höpsöiltä. Jotkin henkilökuvaukset vaikuttivat tahattoman huvittavilta: Hänen [Valentinen] käytöksensä ei ole vailla arvokkaisuutta ja vakavuutta, mutta hänen liikkuvat sieramensa [sic] ilmaisevat, että se on humoristin vakavuutta. (7) Sitä paitsi [Fergus Crampton] on hyvin hermostunut ja arkatuntoinen, päättäen hänen läpinäkyvästä ihostaan ja kapeista käsistään. (52)

Ihmisten käytös ja puheet tuntuivat minusta näytelmässä hyvin usein epäloogisilta ja käsittämättömiltä, mikä saattaa johtua siitä, että kuten en ymmärtäisi päätellä värisevistä sieraimista, läpinäkyvästä ihosta tai kapeista käsistä mitään henkilön luonteesta, minulta menivät näytelmässä varmasti usein täysin ohi hienovaraiset vihjeet, joista viime vuosisadan vaihteen katsoja olisi voinut päätellä vaikka mitä. (Olen kuitenkin lukenut muita 1800-luvun näytelmiä, jotka olen ymmärtänyt.) Tästä esimerkkinä seuraava sananvaihto (Dolly on vallaton 18-vuotias ja Finch McComas jäykkis lakimies):

BOHUN (aloittaa äkisti tekemällä kysymyksen Dollylle) Aiotteko te mennä naimisiin?
DOLLY Minäkö! Niin, Finch puhuttelee minua ristimänimeltä.
M'COMAS Tätä minä en salli. Mr Bohun: minä puhuttelen tätä nuorta neittä ristimänimeltä siksi, että olen hänen äitinsä vanha ystävä.
DOLLY Niin, te sanotte minua Dollyksi siksi, että olette äitini vanha ystävä. Mutta mitä merkitsee Dorothee-ee-a?
(McComas nousee vihoissaan.)
CRAMPTON (levottomana, nousee hillitäkseen häntä) Hillitkää itseänne, McComas. Ei huolita riidellä. Olkaa rauhallinen.
M'COMAS Minä en tahdo olla levollinen. Tehän osoitatte tavatonta luonteenheikkoutta, Crampton. Tämähän on kerrassaan kuulumatonta. (238-239)

Miten Dollyn naimisiinmenoon liittyy se, että McComas puhuttelee häntä etunimellä? Miksi Dolly rallattelee Dorothea-nimeä? Mistä McComas suuttui? Kaikki saa selityksensä, kun ajattelee, että ilmeisesti muut kuin kihlautuneet tai muuten hyvin läheiset vastakkaisen sukupuolen edustajat eivät puhutelleet toisiaan etunimellä. Dolly kiusaa McComasia siitä, että tämä nimitti häntä aiemmin Miss Dorotheaksi eikä Dollyksi ja osoitti kaiketi tällä tavalla toiveensa avioitua Dollyn kanssa, ja McComas ottaa kiusanteon täysin vakavasti ja loukkaantuu verisesti.

Tämän dialogin onnistuin ymmärtämään pienen miettimisen jälkeen, mutta kun tällaisia kummallisia sananvaihtoja - joita en ymmärtänyt - toistui aina muutaman sivun välein, ihmisten toiminnan ja puheiden logiikka jäi hyvin epäselväksi. Näytelmän käännös ei auttanut asiaa, koska se tuntui jonkin verran kömpelöltä. 

Näytelmä tuntui olevan tarkoitettu enemmän luettavaksi kuin esitettäväksi, ja sen tarkoituksena tuntui olevan enemmän ajatusten esittely kuin varsinainen draama. Tämäkään ei haittaisi, mutta ajatusten esittely ja kehittely jäi aika lailla puolitiehen ja hukkui muun materiaalin sekaan ja teemat jäivät melko valjuiksi, vaikka ne olivatkin kiinnostavia: "uudenaikainen" ja "vapautunut" nainen, erilaiset lastenkasvatustavat (lyöminen vs. vapaa kasvatus), vanhempien ja lasten suhteet ja mitä molemmilla on oikeus odottaa toisiltaan, avioero, naisten ja miesten käytös ja roolit. Viimeisen suhteen harmitti se, että koko ikänsä naisaatteen esitaistelijaksi kasvatetun yli parikymppisen Glorian esitetään unohtavan heti feministiset periaatteensa, kun häntä suudellaan, tai ehkä kun hän rakastuu, koska hänellä oli ollut ihailijoita aiemminkin. Melkein koko näytelmä tuntui epäuskottavalta.

Seuraavassa teräväpuheisessa katkelmassa eronnut Mrs Clandon kertoo avioliitostaan lapsilleen, Philille, Dollylle ja Glorialle.

MRS CLANDON (nousee. Se lempeys, joka hänen iälleen on ominainen, on äkkiä kadonnut ja sen sijaan hän tuntuu nyt merkillisen ärtyneeltä, sekä arvokkaalta että itsepäiseltä, sekä naiselliselta että järkähtämättömältä, niinkuin sopii naisasian-ajajalle) Phil, maltahan! Muista mitä aina olen opettanut sinulle. On olemassa kahdenlaista perhe-elämää, Phil; ja sinun ihmistuntemuksesi perustuu vain toiseen niistä. (Juhlallisesti) Se elämä, jonka sinä tunnet, perustuu molemminpuoliseen kunnioitukseen, jossa jokainen perheen jäsen on toisista riippumaton ja vapaa, jossa toiset eivät sekaannu toisten yksityisiin asioihin. (Hän panee varsinkin painoa tähän viimeiseen osaan lausetta.) Ja koska sinulla aina on ollut tällainen vapaus, niin sinun mielestäsi se on niin luonnollinen asia, ettet sinä pane siihen mitään arvoa. Mutta (purevalla terävyydellä) onpa sitä toisenlaistakin perhe-elämää: elämää, jossa miehet avaavat vaimojen kirjeet ja vaativat heitä tekemään tiliä jokaisesta pennistä, jonka he kuluttavat ja jokaisesta hetkestä päivässä. Missä vaimot kohtelevat samalla tavalla lapsiansa; missä ei ainoakaan huone ole yksityinen, eikä ainoakaan hetki pyhä; missä velvollisuus, tottelevaisuus, rakkaus, koti, siveys ja uskonto ovat sietämättömiä tyranneja ja koko elämä on rangaistusten ja valheitten, sorron ja kapinan, mustasukkaisuuden ja epäilysten ja syytösten alituista kiertokulkua, - ah, en voi selittää sitä teille: kaikeksi onneksi te ette tiedä siitä mitään. (Käy istumaan hengästyneenä. Gloria on astunut hänen luokseen säihkyvin silmin, yhtä harmistuneena kuin hänkin.) (35-36)

Näytelmässä kommentoidaan tavallaan myös luokkasuhteita: eräs tärkeä ja persoonallinen sivuhenkilö siinä on hienon hotellin "yliedeskäypä" William (häntä nimitetään myös "kippariksi", jota käytetään ihan neutraalina päätarjoilijan tai hovimestarin ammattiterminä), joka on työssään täydellinen ja saa kaikki hotellivieraat tuntemaan olonsa mukavaksi. Lukijaa häiritsee kuitenkin hänen puheensa, koska William sijoittaa joka lauseeseensa sanan "herra" tai "rouva" ja kiittää vierasta siitä, että saa ottaa hänen takkinsa tai tarjota hänelle teetä. Tämän on ehkä tarkoitus olla liioitteluna ironista, mutta suomeksi ja luettuna tämä ei vain kerta kaikkiaan toimi, varsinkin kun suomentaja on näissä repliikeissä käyttänyt sanaa "herra" lyhyemmän sanan "sir" sijasta, vaikka hän muualla käyttää termejä Mr, Mrs ja Miss. Se riippuu suuresti ihmisen asemasta, herra. Jos te olisitte kippari, herra, niin te huomaisitte, että teillä olisi yhtä vähän hyötyä lapsen uskosta kuin normannilaisuudesta. Minun mielestäni on edullisinta kirjoittaa nimeni B. O. O. ja N. ja pitää silmäni auki. Mutta minä viivytän teitä, herra. Anteeksi, herra: mutta te itse alennuitte puhumaan kanssani. Minä menen kutsumaan naisia, herra. (204-205) Kun ilmenee, että Williamin poika Bohun työskentelee oikeudessa, muttei vahtimestarina vaan asianajajana (mitä William tuntuu pitävän melkoisena pettymyksenä), kaikki hämmentyvät ja nolostuvat.

Vasta näytelmän viimeisessä viidenneksessä, kun Bohun (joka on aika mainio tyyppi) tulee paikalle selvittämään asioita, näytelmä ryhdistyy, sen tahti nopeutuu ja ihmiset alkavat tuntua elävämmiltä ja järjellisemmiltä olennoilta.

Tässä juoni lyhyesti: Rikas, eronnut, "kahdennenkymmenennen vuosisadan" ihmisille paljon suosittuja oppaita kirjoittanut menestyskirjailija Mrs Clandon on tullut Madeiralta viettämään lomaa englantilaisessa merenrantakaupungissa kolmen yli 18-vuotiaan lapsensa Glorian, Dollyn ja Philin kanssa. Köyhä hurmurihammaslääkäri Valentine rakastuu Gloriaan ensisilmäyksellä. Lapset tapaavat jäykän ja komentelevan, mutta rakkautta kaipaavan isänsä Cramptonin ensi kertaa.

Oli näytelmässä hyviäkin puolia: se oli ihan helppolukuinen, Dolly ja Phil olivat hupaisa kaksospari ja Bohun kiinnostava hahmo. Mukana oli joitakin teräviä huomioita, aforistisia lausahduksia ja hauskoja hetkiä. Jos näytelmää lyhennettäisiin puolella ja sen teemoja terävöitettäisiin, se voisi olla paljon parempi. Se saattaisi myös toimia paremmin esitettynä tai sitten englanniksi luettuna. Kuvahausta päätellen näytelmä on englanninkielisessä maailmassa ilmeisesti vieläkin melko tunnettu sekä esityksenä että kirjana, ja Guardianissa on arvio eräästä näytelmän esityksestä. George Bernard Shaw on Wikipedian mukaan muuten ensimmäinen (ja ainoa?) ihminen, joka on saanut sekä kirjallisuuden Nobelin että Oscarin, jälkimmäisen parhaasta sovitetusta käsikirjoituksesta.

Edit 27.11.2020, 3.12.2020.

Bernard Shaw: Ei sitä voi koskaan tietää, 1909 (You Never Can Tell, 1899). Otava. Kääntäjä: Helmi Setälä. 260 sivua.

lauantai 21. marraskuuta 2020

Harry Stephen Keeler: Neljäs kuningas, 1946 (The Fourth King, 1929)

Jatkoin tutustumistani vanhoihin dekkareihin; tämän kirjan löysin kirjaston kirjojenvaihtohyllystä. Pulp-kirjailijana aloittanut Harry Stephen Keeler oli minulle ennalta aivan tuntematon, mutta hän on kirjoittanut kymmeniä kirjoja 1900-luvun alkupuolella.

Tämä kirja sijoittuu Chicagoon, kuten monet muutkin Keelerin kirjat. Pörssivälittäjä ja huijari J. Hamilton Eaves saa postissa uhkaavan viestin ja korttipakan, josta puuttuu kolme kuningasta. Aiempina kuukausina on äkillisesti kuollut kolme muuta liikemiestä, jotka on kuvattu eräässä lehdessä "Chicagon kieron keinottelun kolmenatoista kuninkaana", ja "Yön tähdeltä" saadun viestin mukaan epärehellinen Eaveskin tulee kuolemaan, ellei sulje liikettään viikon aikana (alkuasetelmasta tulee siis vähän mieleen Gregoriuksen lukema Edgar Wallacen The Four Just Men).

Eaves ottaa uhkauksen todesta ja pyrkii välttämään murhaajan monimutkaisilla varotoimilla. Juoneen liittyy myös osakkeiden varkaus Eavesin kassakaapista ja Eavesin selkärangaton veljenpoika Lionel Pettibone, ja tärkeässä roolissa on myös Shanksin sanelukone, jota Eaves on käyttänyt huijatakseen rahaa sijoittajilta. Kirjan päähenkilöksi nousee Jason T. Folwell, Eavesin liikkeessä konepiirtäjänä toimiva nuori englantilainen, joka on rakastunut Eavesin pikakirjoittajaan Avery Reardoniin ja joka olosuhteiden pakosta alkaa selvittää juttua.

Folwell pudisti päätänsä. Tässä tuli eteen hämmentävä vyyhti ilkitöitä ilman vaikuttimia, samoin kuin kuolleiden silmien tuijotus verhosi salaperäisiä menetelmiä. Mutta nämä arvoitukset olivat houkuttavia, tenhoavia, suorastaan pakottavia, ja itsekin jouduttuaan tämän jutun onnettomaksi uhriksi hän päätti siekailematta penkoa niin monien rikosten sekasotkua lähemmin. Kenties hänen onnistuisi löytää se johtolanka, joka lopulta veisi "suurimpaan yhteiseen tekijään". Eihän sitä tiennyt yrittämättä. (173)

Ensimmäiseksi vaikutelmaksi kirjasta nousi sen romaanimaisuus: sen tempo on rauhallinen, ihmissuhteita ja tunteita käsitellään kiireettömästi ja varsinkin epämiellyttävät henkilöt kuvataan perusteellisesti ja värikkäästi. Kirjassa tapahtuu kuitenkin sen verran, että mielenkiinto pysyi hyvin yllä. Isompana teemana siinä on huijarien toiminta ja sen seuraukset huijatuille, mutta kovin syvällinen kirja ei ole; sen sijaan sen juonessa on vaihteeksi hauskaa pulp-henkistä pöhköyttä ja epätodennäköisyyttä. Rikoksen ratkaisemisessa käytettiin omintakeisesti mm. fonetiikkaa. Naisia ei kuvata avuttomina pelastettavina (heitä ei tosin ole kirjassa kovin paljon eikä heillä ole kovin suurta roolia), vaan kirjan naispäähenkilö Avery Reardon on fiksu, rauhallinen ja osaava ihminen. Folwell on viehättävän puhdasmielinen ja omantunnontarkka sankari: vaikka hänen katu-uskottavuudessaan ei ole ongelmia, hän on myös ystävällinen, rehellinen, tunteikas ja auttavainen ihminen ja yrittää aina toimia oikein.

Chicago viehätti erikoisuudellaan kirjan tapahtumapaikkana, ja kirjassa oli myös kiinnostavaa ja joskus hurjaakin ajankuvaa: sen mukaan (ainakin) USA ja Englanti pyrkivät ensimmäisessä maailmansodassa kehittämään kemiallisia aseita. Poliisipäällikkö räjäytti erään talon etuseinän pois saadakseen taloon linnoittautuneen, poliiseja ammuskelevan rikollisen ulos ja säästääkseen näin poliisien henkiä, ja toimittajat olivat ilmeisesti rutiininomaisesti mukana poliisikuulusteluissa. Poliisit kuvattiin karskeina, mutta ihan järkevinä ammattilaisina.

Nykyisiin amerikkalaisiin kirjoihin verrattuna kirjassa oli todella erikoista se, että Folwell käytti melkein aina julkisia liikennevälineitä, useimmiten raitiovaunua, liikkuakseen Chicagossa ja pääsi tällä tavalla kätevästi ja mukavasti joka paikkaan. Näin 1920-luvulla, ja tilanne saattaisi olla samanlainen nykyäänkin, ellei kuusi auto- ja öljyalan suuryritystä, mm. General Motors, olisi vuonna 1932 perustanut peitejärjestöä, joka osti kaupunkien rata- ja raitiovaunuliikenteen ja repi sitten kiskot pois, minkä seurauksena suljettiin vähitellen noin sata raitiovaunu- ja kaupunkiratajärjestelmää noin 45 kaupungissa. Tämän jälkeen rakennettiin verovaroilla pikateitä korvaamaan aiemmin hyvin toiminutta julkista liikennettä (tiedot Mark Hertsgaardin kirjasta Planeettamme tulevaisuutta etsimässä, s. 135-136).

Kirjan kieli oli yllättävän vanhahtavaa vuonna 1946 julkaistuksi (ja käännetyksi?) kirjaksi: siinä oli sellaisia sanoja kuin "uutistenhankkija" (reportteri tai toimittaja) ja "ruumismyrkky" (jonka merkitys ei selvinnyt minulle kunnolla koko kirjan kuluessa, ehkä ruokamyrkytys?). "Autoa" sanottiin usein myös "koneeksi", ja kirjassa puhuttiin (varmastikin englannin mukaan) "suurimmasta yhteisestä tekijästä" tapausten välillä eikä "pienimmästä yhteisestä nimittäjästä". Yleensä ottaen Werner Anttilan käännös oli kuitenkin ihan helppolukuista ja mukavan värikästä kieltä. Ei hassumpi kirja, vaikkei tämä nyt ihan suosikikseni noussutkaan.

Edit 22.11.20.

Harry Stephen Keeler: Neljäs kuningas. Salapoliisiromaani, 1946 (The Fourth King, 1929). Arvi A. Karisto Oy, Valikoituja salapoliisiromaaneja 35. Käännös: Werner Anttila. Kannen tekijää ei kerrottu (tai se on takakannen pintavaurion kohdalla). 328 sivua.

keskiviikko 18. marraskuuta 2020

J. S. Meresmaa: Lintuhäkin muotoinen soittorasia, 2019

Luin tästä pienestä Osuuskumma-pienkustantamon julkaisemasta kirjasta Kirjan pauloissa -blogista, jossa siitä kirjoitettiin niin kiinnostavasti, että halusin itsekin tutustua siihen. Kirja on hyvin pienikokoinen ja ohut, melkein kuin koru, mutta sen sisälle mahtuu kaikenlaista outoa, kiehtovaa ja jännittävää. Kirjassa on 22 vain sivun pituista tarinaa, joissa kallio esimerkiksi kyllästyy metelöiviin lapsiin, uutta työntekijää perehdytetään unitehtaan toimintaan, pimeä tulee vierailulle ja varjovaimo on miehen seurana vaimon työmatkan aikana. Vaikka tarinat sijoittuvat suomalaiseen normaalielämään, kaikissa tarinoissa on jokin sellainen asia, joka saa todellisuuden vinksahtamaan sijoiltaan. Tämä tuo kirjaan hienoista kauhuviritystä, muttei kuitenkaan liian paljon. Kirjan genren määrittely oli minulle vaikeaa.

Parasta kirjassa on se, miten paljon tilaa se jättää omille ajatuksille ja tulkinnoille. Meresmaa onnistuu hyvin taitavasti kuvaamaan pienessä tilassa muutamalla virkkeellä alkutilanteen, tilanteen kehityksen ja lopputuloksen; lukijan tehtävänä on kuvitella kaikki se, mitä ei tarinassa kerrota. Miten tähän on tultu? Mistä on kysymys? Keitä henkilöt ovat? Mitä oikeastaan tapahtuu? Yhdessä (ja vain yhdessä) loppupuolen tarinassa selitettiin mielestäni vähän liikaa, jolloin huomasin, miten hyvin Meresmaa on onnistunut muissa tarinoissa tasapainottelemaan liian paljon ja liian vähän kertomisen välillä. Tarinat ravistelevat mukavasti aivoja ja sysäävät ne pois totutusta.

Paulan blogin lisäksi kirjasta on kirjoitettu positiivisesti myös ainakin täällä: Kahvikissan kirjahylly, Siniset helmet, Kirjojen keskellä. Kirsin kirjanurkassa on kirjoitettu joistakin muista Meresmaan kirjoista.

Kirjaa ei ihme kyllä löytynyt alueeni kirjastoista eikä myöskään heti kirjakaupasta, joten tilasin sen itselleni. Se ei maksanut paljon (5,95 €) ja sain sen ilman toimituskuluja Suomalaiseen kirjakauppaan.

J. S. Meresmaa: Lintuhäkin muotoinen soittorasia, 2019. Osuuskumma. 32 sivua.

sunnuntai 15. marraskuuta 2020

Katarina Taikon: Katitzi, 1977 (1969)

Katarina Taikon 1953.jpg
Kuva: Wikipedia

Tämä kirja on mukaansatempaava lastenkirja, mutta osana naapurimaamme kulttuuri- ja kansalaisoikeushistoriaa se on vielä mielenkiintoisempi. Sain tietää kirjailijasta, kun etsin onko olemassa suomenkielistä Rosa Parksin elämäkertaa; ruotsalaisen Katarina Taikonin (1932-1995) elämäkerta on julkaistu samassa helppolukuisessa ruotsinkielisessä sarjassa kuin Parksinkin elämäkerta. Kirjan esittelyssä sanotaan, että Katarina Taikon syntyi teltassa ja hän oppi lukemaan ja kirjoittamaan 26-vuotiaana. Ruotsalaisista naisista kertovan sivuston mukaan hän meni naimisiin 14-vuotiaana, mutta avioliitto ei kestänyt kauan. Taikon omisti elämänsä romanien (mustalaisten) oikeuksille, hän oli elämäkerran esittelyn mukaan yksi aikansa suurista oikeustaistelijoista ja häntä on sanottu ruotsalaiseksi Martin Luther Kingiksi.

Taikon oli myös rakastettu lastenkirjailija: vuosina 1969-1980 hän julkaisi yhteensä 13 romanityttö Katitzista kertovaa kirjaa. Katitzista kertovat kirjat kuuluivat 1970-luvulla Ruotsin suosituimpiin lastenkirjoihin ja Katitzista tehtiin sarjakuva ja tv-sarja (Youtubessa on tv-sarjan tarttuva tunnusmusiikki ja kuvia sarjasta). Tv-sarja tuntuu kuvien perusteella olevan kiinnostava ja realistinen kuvaus ruotsalaisten romanien elämästä aiemmilla vuosikymmenillä. Katitzi-kirjoja on julkaistu ruotsiksi myös 2000-luvulla kirjoina ja äänikirjoina. Ennen Katitzi-kirjoja Taikon oli julkaissut kirjan Zigenerska (1963), jossa hän kuvasi romanien epäoikeudenmukaista kohtelua. Taikon on myös esiintynyt elokuvissa, Lawen Mohtadi on kirjoittanut hänestä elämäkerran Den dag jag blir fri (2012, käännetty englanniksi nimellä The Day I Am Free), hänestä on tehty dokumentti Taikon, ja hänen mukaansa on nimetty katu Skellefteåssa sekä tukholmalainen ihmisoikeuspalkinto. Taikon-dokumentin sivut ovat täällä, tietoja ruotsiksi ja englanniksi.


Suomeksi Katitzi-kirjoja on käännetty kaksi, tämä kirja sekä Katitzi ja Vinkki. Luin tämän kirjan ilman mitään esitietoja, mutta siinä oli sellaisia piirteitä, joiden perusteella se tuntui elämäkerralliselta - selvimpänä se, että aikuiset puhuttelivat siinä Katitzin isää "herra Taikoniksi", mutta muitakin: tapahtumat tuntuivat todenmukaisilta, eivätkä ne juonellisesti olisi aina tuntuneet fiktiotekstissä perustelluilta, mutta elämäkerrassa ne olivat ymmärrettäviä. Taikon kuvaakin tässä kirjassa omaa lapsuuttaan, vaikka kirja on kirjoitettu hän-muodossa. Ihmettelin kirjassa myös sitä, että muut ruotsalaiset eivät tuntuneet tietävän mustalaisista tai romaneista mitään, ja sitä, että romanilapset eivät saaneet tai voineet käydä koulua, mutta kirja sijoittuu Taikonin syntymäajan perusteella 1940-luvulle, ei julkaisuajankohtaansa.

Noin puolet kirjasta tapahtuu lastenkodissa ja puolet romanileirissä. Kirja alkaa lastenkodista, jossa noin 8-vuotias Katitzi-tyttönen asuu oltuaan ennen sitä jonkin aikaa sirkuslaisten hoidossa, kunnes hänen isänsä tulee hakemaan hänet kiertävään tivoliin oman perheensä luo. Katitzi ei enää muista isäänsä, mutta on kuitenkin iloinen saadessaan tutustua sisaruksiinsa, neljään siskoon ja kahteen veljeen. Paul, Rosa ja 10-vuotias Paulina eli Lena (samannimisiä kuin Katarina Taikonin sisarukset) ovat häntä vanhempia, ja kolme lasta, Nila, Rosita ja Lennart ovat isän ja uuden vaimon lapsia. Uusi vaimo on gajo eli ei-romani ja hyvin tyly neljälle vanhemmalle lapselle. Isä on kiltti mutta ei pidä lastensa puolta vaimoaan vastaan.

- Pastori-setä, mistä mustalaiset ovat tulleet? Ovatko ne ruotsalaisia?
- Minun täytyy kuule tunnustaa etten itsekään tiedä tarkalleen mistä he ovat tulleet. Mutta heidän sanotaan olevan lähtöisin Unkarista.
- Puhu vähän niiden kieltä, Katitzi! Leffe pyysi.
- En minä sitä osaa, Katitzi sanoi.
- Et osaa? Ruttu ihmetteli.
- Miten minä nyt sitä osaisin? Ethän sinäkään osaa!
- En minä olekaan siitä maasta kotoisin! Ruttu sanoi.
- No en ole minäkään, Katitzi tiuskaisi.

Katitzin elämä muuttuu täysin mustalaisleirissä: hänen pitää Lena-siskonsa kanssa tehdä tivolin hoitoon liittyviä töitä sekä kerätä polttopuita ja hakea vettä. Nukkumaan ei enää mennä seitsemältä, leirissä ei ole sähköä eikä juoksevaa vettä, ateria on katettu lattialle, ruoka on vahvaa ja mausteista, sänkyjä ei ole, kesällä ei käytetä kenkiä ja perhe sirottelee puheensa sekaan Katitzille vieraita romanikielen sanoja. Vaikka kaikki tuntuu Katitzista aluksi omituiselta, hän sopeutuu vähitellen uusiin asioihin.

Katitzi ja Lena ystävystyvät paikkakunnan tyttöjen kanssa ja opettelevat pyöräilemään. Nimismieheltä tulee kuitenkin häätökäsky, jolloin perheen pitää pakata kaikki tavaransa ja lähteä pikaisesti liikkeelle ilman tietoa seuraavasta leiriytymispaikasta. Kun palkatut kuorma-autonkuljettajat eivät suostu ajamaan sovittua pidemmälle ja hylkäävät heidät pimeällä tavaroineen sateeseen tien viereen, Katitzia lohduttaa koiranpentu Vinkki. Majatalossa tai koko kylässä ei suostuta vuokraamaan huoneita mustalaisille ja nimismies on ajamassa heidät pois tästäkin paikasta, kunnes eräs ystävällinen rouva antaa heille luvan leiriytyä mailleen moneksi kuukaudeksi.

Katitzi ei käsittänyt tästä kaikesta paljoakaan. Hänen mielestään tässä oli jotakin ihan väärää. Miksi se pitkä setä oli ajanut heidät pois ja miksi hän oli sanonut Paulille puhelimessa että heillä oli vapaita huoneita? Katitzi mietti tätä pitkän tovin ja ajatteli sitten että ehkä Lena tietäisi vastauksen.
     - Lena, miksi meitä kohdellaan tällä tavalla? Miksi meidät ajetaan pois joka paikasta? Mitä me oikein ollaan tehty?

     - En minä vain tiedä, ehkä meistä ei pidetä sen takia kun me olemme tummia, ehkä ihmiset pitävät vain vaaleista ihmisistä. Ja olenhan minä sanonut sinulle ettei tässä maailmassa kaikkea voi saada, Lena vastasi.

     - Ei, ei kaikkea, mutta voisi kai sitä saada ihan pikkuisen. Edes yhden pienen hotellihuoneen, Katitzi sanoi ja haukotteli hartaasti. Tuokion kuluttua tytöt olivat unessa.

Katitzin isä ja sisarukset eivät osaa lukea, mikä aiheuttaa elämässä tietysti myös hankaluuksia. Ainoana lukutaitoisena äitipuoli lukee isälle tulleet kirjeet. Katitzi ja Lena haluaisivat mennä kouluun (Katitzille on ollut lastenkodissa itsestään selvää, että lapset oppivat lukemaan ja kirjoittamaan, ja hän on odottanut sitä innolla), mikä olisi nyt mahdollista, kun perhe voi viettää pidemmän aikaa samalla paikkakunnalla, mutta kylän koulun rehtori kieltäytyy ottamasta lapsia kouluun. "Te ymmärrätte että minä joutuisin melkoisiin hankaluuksiin muiden lasten vanhempien kanssa. Niin, varmasti he ottaisivat oman lapsensa pois koulusta, jos minä päästäisin herra Taikonin lapset tähän kouluun."

Koulun kiltti nuori opettaja kuitenkin ajattelee, ettei ole oikein jättää lapsia ilman opetusta, tulee leiriin ja tarjoutuu opettamaan tyttöjä tunnin päivässä muiden lasten koulupäivän päätyttyä. Opinnot edistyvät hyvin, mutta kahden viikon päästä ystävällisen rouvan pojat kuitenkin ajavat perheen taas pois palattuaan kotiin metsätöistä. Kirja päättyy siihen, kun punainen, nelikulmainen auto, perässään pieni asuntovaunu, jatkoi matkaansa yössä kohti tuntematonta määränpäätä. Seuraavakin suomennettu kirja pitää varmaan lukea tämän lopun jälkeen.

Kirja koostuu suurelta osin dialogista ja on nopealukuinen. Olen kuvannut juonta yksityiskohtaisesti, koska kirja kuvaa hyvin, miten romanit törmäsivät muun yhteiskunnan pystyttämiin seiniin joka paikassa. Kirja tutustuttaa lukijat romaneihin ja antaa heistä ensi käden tietoja eksotisoinnin tai ennakkoluulojen sijaan: lastenkodin "asiantuntija" pastori Pettersson sanoo, etteivät mustalaiset halua elää taloissa tai käydä koulua, koska he rakastavat vapauttaan niin paljon, mutta kirja näyttää, että romanien ei anneta tehdä tätä. Suomalaisnäkökulmasta on erikoista, että kirjan romaninaiset eivät käytä perinteisiä romanipukuja, jotka itse liitän vahvasti romanikulttuuriin.

Katitzi on sympaattinen ja elävän tuntuinen päähenkilö. Kirja on lähes kokonaan Katitzin näkökulmasta kerrottu ja aikuiset ovat siinä hyvin pienessä roolissa, sivuhenkilöitä, joiden toimia lapset ihmettelevät. Vaikka kirja on elämäkerrallinen ja siinä on todellisia henkilöitä (varhaista autofiktiota siis), en tiedä, minkä verran Katarina Taikon on muuttanut elämänsä tapahtumia. Taikon-dokumentin sivuilla hän sanoo, että "en muista lapsuudestani päivää ilman lyömistä" (käännös minun), mistä tässä kirjassa ei puhuta mitään - kirjan romaniperhe tuntuu äitipuolta lukuun ottamatta sopuisalta. Tapahtumia on kirjamuotoon siirrettäessä varmasti muutenkin enemmän tai vähemmän muunnettu, mutta sen antama kuva romanien elämästä 1940-luvun Ruotsissa tuntuu kuitenkin uskottavalta.

Myös Rosa Taikon, Katarina Taikonin isosisko, on Ruotsissa tunnettu: hän oli korutaiteilija ja hopeaseppä (Kalderash-kastin perinteinen ammatti, vaikka yleensä ammatti siirtyi isältä pojalle), yhteiskunnallinen keskustelija ja kansalaisoikeusaktivisti. Hänestä on englanniksi tai ruotsiksi tietoa täällä.

Suomalaisesta kirjallisuudesta ei tule juurikaan mieleen kirjoja, joissa esiintyisi romaneja (tai ehkä niitä ei ole vain osunut silmiini), mutta Kirsin kirjanurkasta luin Marja-Liisa Heinon dekkarisarjasta, jonka sankari, rikosylikonstaapeli Karli Eerola on puoliksi romani.

 

Lisäys 27.12.20 (Ritva Anttosen haastattelusta, Kuntalehti 8/2020, s. 39):

Millaisia esteitä romanit kokevat hakiessaan työtä? - Tyypillistä on, että he eivät pääse edes työpaikkahaastatteluun, jos heillä on perinteinen romaninimi tai -vaatetus. Toissa keväänä kaksi yhteistyökumppanimme JyväsRoma ry:n hanketyöntekijää haki kesätöitä romaninuorille. Toinen heistä pukeutui verkkareihin ja toinen romaniasuun. Verkkareihin pukeutunut sai yhdeksän työpaikkaa ja romaniasuinen yhden - ja senkin henkilöltä, joka tunsi hänet entuudestaan.

Romanien koulutustaso on parantunut viime vuosikymmeninä. Mistä se johtuu? - Monet romaninuoret kärsivät motivaatiopulasta. Heistä on turhauttavaa opiskella, koska he eivät usko työllistyvänsä. Viime aikoina romanien keskuudesta on kuitenkin noussut uudenlaisia esikuvia. Esimerkiksi Jyväskylässä H&M:llä työskentelee myyjänä nuori romaninainen perinneasussaan. Tällaiset esimerkit ja vanhempien entisä vahvempi tuki vähentävät romaninuorten näköalattomuutta. ...

Väittelit romaniyrittäjien kokemista ennakkoluuloista ja syrjinnästä. Mistä sait aiheen? - ... Yrittäjien kanssa keskustellessani minulle selvisi, mitä kaikkea he joutuvat kokemaan verottajan, pankkien, vakuutusyhtiöiden, asiakkaiden ja kilpailijoiden taholta. Heidän kertomuksensa tuntuivat tässä ajassa niin uskomattomilta, että aloin tehdä aiheesta väitöskirjaa.


Katarina Taikon: Katitzi, 1977 (ruotsinkielinen alkuteos Katitzi 1969). Gummerus. Kääntäjä: Inkeri Pitkänen. Kuvitus: Björn Hedlund. 127 sivua.

torstai 12. marraskuuta 2020

Contes de tous les pays, 1986 (Die schönsten Märchen für das ganze Jahr, 1985)

Löysin kirjaston poistomyynnistä tämän ranskankielisen satukokoelman. Pidän saduista ja ajattelin, että nämä tarinat olisivat hyvä keino kehittää heikohkoa ranskantaitoani: saduissa on toistoa ja jossain määrin ennakoitava sisältö, ja kirjan kuvitus helpottaa ymmärtämistä ja vähentää tekstin määrää, mikä helpottaa vieraskielisen tekstin lähestymistä.

Tämä olikin hieno kirja, suureksi osaksi venäläisen Nikolai Ustinovin upean kuvituksen takia. Kuvia on joka aukeamalla ja monet niistä ovat kuin yksityiskohtaisia, kauniita maisematauluja. Kuvien tekemisessä on nähty paljon vaivaa, Ustinov on ottanut selvää eri maiden pukeutumistyyleistä ja rakennustyyleistä menneisyydessä ja maalannut kuvat niiden mukaan.

Kirjan nimi on alkukielellä saksaksi "Kauneimmat sadut koko vuodeksi", mutta ranskaksi totuudenmukaisuudeltaan kummallisen sadunomaisesti "Kaikkien maiden tarinoita" (pohdin, olenko ymmärtänyt nimen väärin, mutten usko). Paljastus: tässä ei ole satuja kaikista maista, vaan 12 satua kahdeksasta eurooppalaisesta maasta - Ranskasta, Saksasta, Englannista, Italiasta, Espanjasta, Venäjältä, Ruotsista ja ilahduttavasti myös Suomesta. Kaikki sadut olivat minulle ennestään tuntemattomia, myös tuo suomalainen satu Jeannot Brindille (~Janne Oksa?). Niissä oli seikkailua - useimpien juoneen liittyi matka hyvin kauas - ja taikaa, kuten saduissa kuuluu ollakin, ja tietysti prinssejä ja prinsessoja.

Nykyään monissa lapsillekin suunnatuissa fantasiakirjoissa on paljon taisteluja, mutta näissä saduissa ongelmat selvitettiin melkein aina puhumalla. Ystävällisyydellä, kohteliaisuudella ja auttavaisuudella pääsi paljon pidemmälle kuin tylyydellä, ja tietenkin sankarittaren tai sankarin neuvokkuudella ja rohkeudella - monissa näissä saduissa tytöt tai naiset eivät vain odottaneet suudelmaa, vaan olivat aktiivisia, vaaroja uhmaavia ja kekseliäitä vaeltajia, jotka pelastivat miehiä pulasta tai etsivät rakastettuaan, ja vanhat naiset olivat viisaita ja voimakkaita noitia.

Englantilaisessa sadussa La Princesse Coiffe-de-Jonc (Prinsessa Kaislahilkka) yhdistyivät mielenkiintoisesti Tuhkimo-satu ja Kuningas Learin tarina (jälkimmäisestä väkivallaton versio, toisin kuin Shakespearella - ilmeisesti myös Romeo ja Julia perustuu aikaisempaan tarinaan). Yksi satu (Le fil magique, Taikalanka) sai jo filosofisten kysymysten äärelle: olisimmeko onnellisempia, jos voisimme nopeuttaa elämäämme niin, että voisimme aina hypätä tylsien tai epämiellyttävien ajanjaksojen yli elämässämme (peruuttaa ei voi)? Vai onko parempi käydä läpi kaikki elämän tapahtumat? Sadussa päädyttiin ennakoitavasti siihen, että elämä on parempi elää omassa tahdissaan, mutta enpä tiedä - luulen, että olisin hyvin voinut hypätä joidenkin elämäni tapahtumien yli. Kuten saduilla yleensä, näilläkään saduilla ei yleensä ollut nimeltä mainittua tekijää, mutta kirja tutustutti minut myös Madame d'Aulnoyhin, ranskalaiseen 1600-luvun kirjailijaan, joka kirjoitti Hans Christian Andersenin tapaan itse satuja ja jolta on peräisin nimitys conte de fées eli fairytale.

Kyllä tämä kannatti lukea, ihanien kuvienkin takia.


Contes de tous les pays, illustrés par Nikolai Ustinov, 1986 (Die schönsten Märchen für das ganze Jahr, 1985). Albin Michel Jeunesse. Kääntäjät: Elisabeth Filatoff ja François Ponthier. Kuvitus: Nikolai Ustinov. 200 sivua (?, ei sivunumeroita).

sunnuntai 8. marraskuuta 2020

Bessie Head: Maru, 1988 (1971)

Tämän eteläafrikkalaisen Bessie Headin kirjan pääteema on rasismi. Ja ei, kyse ei ole valkoisten apartheidista, vaan mustan tsuanaheimon rasismista mustan masarwaheimon jäseniä (eli bushmanneja) kohtaan, joita he pitävät orjinaan, halveksivat ja alistavat, eivätkä usko näiden pystyvän mihinkään muuhun kuin yksinkertaiseen palkattomaan fyysiseen työhön. Masarwa on haukkumanimi joka tarkoittaa, epäsuorasti, alhaista, saastaista kansaa (16). Wikipedia: Vaikka Maru tekijänsä sanoin käsittelee rasismia, teoksessa ei ole raivoa, vihaa, syytöksiä eikä valitusta. Rasismi on kuvattu yksinkertaisesti naurettavana typeryytenä, yhtenä inhimillisen ahdasmielisyyden muotona. Tarkoituksellisesti Head ei kirjoita valkoisten mustiin kohdistamasta rotusorrosta. Hän kirjoittaa siitä, miten mustat tšuaanat sortavat bušmanneja, masarwoja. Näin Head osoittaa, että mikään ihmisryhmä ei ole rasismista vapaa, sortoa on kaikkialla.

Kirjan alussa papin vaimo ja koulun rehtori, valkoinen Margaret Cadmore adoptoi masarwaheimon vauvan, jonka äiti on kuollut kylän laitamille. Hän haluaa todistaa suosikkiteoriansa "ympäristö kaikki, perinnöllisyys ei mitään", ja kasvatusäitinsä nimen saanut lapsi menestyy kiusaamisesta huolimatta koulussa luokkansa parhaimpien joukossa, valmistuu opettajaksi ja menee ensimmäiseen työpaikkaansa opettajaksi afrikkalaiskylään, jossa lähes kaikki masarwat ovat orjia. Hän ei salaa sitä, että on masarwa, vaikka saattaisi ulkonäkönsä puolesta käydä värillisestä ja päästä helpommalla. Tämä järkyttää melkein kaikkia tsuanoita ja herättää heissä vihamielisyyttä. Margaret on kuitenkin heti tultuaan saanut ystäväkseen päällikön tyttären, ennakkoluulottoman ja rohkean Dikedelin, joka myös on koulussa opettajana ja puolustaa häntä, joten muut eivät pysty savustamaan häntä pois, ja vähitellen kyläläiset tottuvat koulun masarwaopettajaan. Kylän kaksi mahtimiestä, tuleva päällikkö ja Dikedelin veli Maru sekä Marun ystävä, naistenmies Moleka rakastuvat Margaretiin, ja heistä tulee toistensa kilpailijoita.

Kautta aikojen Moleka oli ollut ainut ihminen, joka oli Marun kanssa tasavertainen. He rakastivat toisiaan, mutta samalla he olivat kilpailijoita koska olivat molemmat kuninkaita. Kuningas joka näki kaiken pelkäsi kuningasta jonka ovi pysyi yhä suljettuna. Oli vaikea tietää, mitä kätkeytyi Molekan valtakunnan suljetun oven taakse. Marulla ei ollut siihen avainta, mutta hän tiesi sen olemassaolon, sillä jos hän kosketti Molekan sydäntä sanalla tai eleellä, pilvi väistyi ja hän näki häikäisevää valoa säteilevän sateenkaaren. (40)

Eräs mielenkiintoinen asia kirjassa on se, että sen jälkeen kun Margaretin kasvatusäiti (jota ei esitetä mitenkään yksiselitteisen hyvänä ihmisenä) muuttaa kirjan alussa Englantiin, valkoisilla ei ole siinä mitään roolia eikä merkitystä, heitä ei ole olemassa. Afrikkalainen kylä tai pikkukaupunki toimii omien tapojensa, ennakkoluulojensa ja perinteidensä mukaan, jotka elävät vahvoina nykyaikaiselta tuntuvasta koulusta ja autoista huolimatta. Ennakkoluulojen voima näkyy esimerkiksi siinä, että Margaretiin rakastuttuaan Moleka aiheuttaa tarkoituksellisesti voimakasta paheksuntaa syömällä masarwojen kanssa (rotusorron aikaan Yhdysvaltain etelävaltioissa valkoiset ja mustat eivät syöneet yhdessä, kuten Syvän maan juuret -kirjan kirjoittaja Eeva Klingberg kertoi kirjamessuhaastattelussa).

Kirjassa on myös sellaista myyttisyyttä tai maagisuutta, jota ei länsimaisista kirjoista yleensä tapaa: Marulla on kosketus jumaliin, hän pystyy saamaan Margaretin näkemään haluamiaan unia, ja Marulla ja Molekalla on molemmilla valtakunta sisällään. Myöskään Maru ja Moleka eivät ole helposti tulkittavia tai yksiselitteisiä ihmisiä, vaan molemmissa on epämiellyttäviä piirteitä. Ihmisten sisäisen elämän rikkaus ja voima on tullut kirjan henkilöille eräänlaisena lahjana - niin Marulle, Molekalle kuin Margaretillekin, joka on valtavan lahjakas taiteilija ilman harjoitusta. Myös Margaret on sisäisesti hyvin voimakas, vaikka ulkonaisesti hän on hillitty ja vaitonainen.

Vain Maru tiesi vastaukset. Hän pysähtyi hetkeksi ja tähyili matalaa taivaanrantaa, missä myrsky kyti. Piikkipensaat muuttuivat mustiksi päivän pimetessä, ja äkillinen tuulenhenki kohautti kärventynyttä, valkoista ruohoa. Hänen välittömässä ympäristössään oli kovin vähän sellaista, mikä olisi hiertänyt hänen sydäntään. Täällä hän saattoi olla vapaasti yhteydessä itseensä kätkeytyvän taikuuden ja kauneuden kanssa. Koskaan ei hänen elämässään ollut ollut aikaa, ettei hän olisi ajatellut ajatusta ja tuntenut kuinka se oitis sinkoaa syvälle maan keskipisteeseen, singotakseen sieltä takaisin hänen sydämeensä - vastaus mukanaan. Ennen ihmiset olivat aina rikkoneet liikkumattomuuden, jonka avulla hän piti itsensä koossa kuullakseen vastauksen. (11)

Maru ja Moleka puhuvat Margaretin kanssa hyvin vähän kirjan aikana, mutta näiden kolmen välille muodostuu sähköinen jännite, joka väreilee heidän välillään ja muuttaa kaikkien elämän ja myös Dikedelin elämän, vaikka hän onkin jonkin verran tapahtumien ulkopuolella. Rasismista ei kirjassa loppujen lopuksi puhuta kovin paljon, vaikka se onkin koko ajan taustalla (alun Wikipedia-sitaatti kuvaa kirjaa oikein hyvin).

Kirjan kerrontatapa oli niin erilainen kuin niissä kirjoissa, joita tavallisesti luen, että en varmasti tavoittanut sen kaikkia merkityksiä enkä ymmärtänyt sitä kokonaan. Se oli silti hyvin ja kauniisti, jollain tavalla myyttisesti kirjoitettu, ja kirja kannatti lukea.

Bessie Head syntyi valkoisen naisen ja mustan miehen tyttärenä Etelä-Afrikassa vuonna 1937, kasvoi kasvattivanhempien luona ja lastenkodissa ja muutti 26-vuotiaana Botswanaan poliittisena pakolaisena. Wikipediassa kirjoitetaan näin: Bessie Head on itse sanonut tunnetuimmasta teoksestaan Maru: "Koko eteläafrikkalaisen kokemukseni pohjalta halusin kiihkeästi kirjoittaa kestävän romaanin rotuennakkoluulojen mielettömyyksistä. Halusin kuitenkin kirjan olevan niin kauniin, taianomaisen ja vastustamattoman, että minä kirjailijana haluaisin lukea sen yhä uudelleen."

Kääntöpiiri-pienkustantamo oli viiden kehitysmaissa asuneen ja työskennelleen naisen yhteinen pienkustantamo, joka julkaisi naisten kirjoja, sekä fiktiivisiä että tietokirjoja, luullakseni vuosina 1988-2002 (loppuaikoina Liken omistuksessa). Lista kustantamon kirjoista löytyy Finnasta.

Sain tästä kirjasta ensimmäisen afrikkalaisen kirjailijan kirjan LauraKatarooman ei-valkoisten ei-miesten kirjojen lukuhaasteeseen. Bessie Headin elämäntarinasta tuli mieleeni Trevor Noah, jonka kirjassa Laiton lapsi kerrotaan siitä, miten ongelmallista Etelä-Afrikassa oli paljon myöhemmin elää mustan naisen ja valkoisen miehen lapsena, bloggauksia mm. täällä: Omppu, Kirjojen kuisketta, Kirsin Book Club...

Bessie Head: Maru, 1988 (Maru, 1971). Kääntöpiiri Oy. Englanninkielisestä alkuteoksesta kääntänyt Kristiina Drews. Kannen piirros: Hakapandi Ndahangwapo. 143 sivua.

tiistai 3. marraskuuta 2020

Samantha Ellis: How to Be a Heroine (Or, what I've learned from reading too much), 2015

On oikeastaan hassua, että tätä kirjaa ei ole käännetty suomeksi, koska se käsittelee sellaisia kirjoja, jotka monet ovat lukeneet tai joista he ovat ainakin kuulleet, joten uskoisin, että monet kirjojen ystävät löytäisivät tästä kosketuspintaa. (Ruotsiksi kirja on käännetty nimellä Mina hjältinnor.) Tämä on eräänlainen kirjallinen elämäkerta, jossa kirjan julkaisun aikaan 40-vuotias englantilainen näytelmäkirjailija Samantha Ellis kertoo elämänsä aikana lukemistaan kirjoista ja niiden sankarittarista sekä näiden vaikutuksesta identiteettiinsä, minäkuvaansa ja toimintaansa.

Äh, tämä on niitä hetkiä, jolloin tuntuu, etten pysty ollenkaan välittämään kirjan lumoa omassa postauksessani. Kuulostaako äskeinen kuvaus tylsältä? No, kirja ei kuitenkaan ole tylsä, vaan se on hauska, lempeä, lämminhenkinen ja älykäs kuvaus siitä, miten tärkeitä kirjat ovat, miten peilaamme itseämme kulttuurisiin malleihin ja etsimme niistä lohtua, vahvistusta, esikuvia ja hyviä keinoja toimia maailmassa, miten tämä etsintä saattaa mennä joskus pieleen, miten ajatuksemme muuttuvat elämän kuluessa. Siitä, miten omaksumme kirjoista ja niiden sankarittarista eri aikana eri asioita sen mukaan mitä kulloinkin tarvitsemme.

Samantha Ellis on irakinjuutalaisten pakolaisten tytär. 1940-luvun alussa kolmannes(!) Bagdadin asukkaista oli juutalaisia (s. 30), mutta 1920-luvulta alkaneiden koko ajan lisääntyneiden sortotoimien takia juutalaisten määrä Irakissa on nykyään lähellä nollaa. Kirja on siis myös maahanmuuttajakuvaus, ja Ellis kertoo mm. siitä, millaista oli kasvaa Englannissa meluisassa, dramaattisessa ja värikkäässä irakinjuutalaisessa perheessä, jossa tärkein asia, jota tytöltä odotettiin, oli mennä nuorena naimisiin mukavan juutalaispojan kanssa, ja miten Ellis pystyi kirjojen avulla vastustamaan näitä odotuksia, lähtemään opiskelemaan toiseen kaupunkiin, valitsemaan elämänuransa, vahvistamaan ammatillista identiteettiään ja olemaan menemättä naimisiin vain naimisiinmenon vuoksi.

Minulla suuri osa kirjan viehätyksestä johtui siitä, että olen lukenut monet kirjassa kuvatuista kirjoista, ja monet niistä (eivät kaikki) ovat minulle tärkeitä: Kotiopettajattaren romaani ja Humiseva harju, joista kirja sai alkunsa, Lucy M. Montgomeryn iki-ihana Anna-sarja, Tuulen viemää, Hans Christian Andersenin Pikku merenneito, Katyn toimet, Ylpeys ja ennakkoluulo, Frances Hodgson Burnettin Pikku prinsessa, osa Tuhannen ja yhden yön tarinoista... Pystyin lukiessani siis vertailemaan Ellisin kokemuksia ja tuntemuksia omiin ajatuksiini näistä kirjoista.

Kirjassa puhutaan kuitenkin myös monista sellaisista kirjoista, joita en ole lukenut - esimerkiksi Shirley Conranin Pitsiä, Sylvia Plathin Lasikellon alla, J. D. Salingerin Franny ja Zooey, Jacqueline Susannin Nukkelaakso, Sylvia Townsendin Lolly Willowes ja Virginia Woolfin Majakka ovat tällaisia kirjoja - mutta tämä ei haitannut, koska Ellis kirjoittaa niin elävästi ja kiinnostavasti ja hänen kirjamakunsa on mukavan monipuolinen. Kirjat kietoutuvat yhteen hänen elämäntarinansa kanssa ja hän avaa uusia näkökulmia tuttuihin ja tuntemattomiin kirjoihin. Osaisinpa kirjoittaa kirjoista yhtä kiehtovasti kuin hän!

Uskoisin tämän sopivan hyvin monille kirjojen ystäville. Miehistä en ole varma, koska kirjassa käsitellyt kirjat ovat enemmän naisten kuin miesten lukemia kirjoja, mutta itse pidin kyllä myös niistä jaksoista, joissa käsiteltiin kirjoja, joita en itse ole lukenut.

Samantha Ellis: How to Be a Heroine (Or, what I've learned from reading too much), 2015. Vintage Books. 246 tekstisivua.