Rolf Ulrici: Elefantti posliinikaupassa. Ihan hullu tarina (Der Elefant im Porzellanladen, 1966)

Tämän lasten (ja aikuisten?) kirjan sisältö sopii julkaisuvuosikymmenelleen. Kirjan alussa Puudeli pyytää Ristoa kyytiin ohjaamaansa vihreään autoon, minkä jälkeen he välttyvät juuri ja juuri ajamasta kadulla varomattomasti juoksevan pienen kahvikupin Mokan päälle. He ottavat Mokan kyytiinsä auton takapenkille, jossa tämä nukahtaa syvään uneen, ja tapaavat sitten Elefantin posliinikaupassa. Elefantti rakastuu heti takapenkillä uinuvaan kahvikuppiin ja lyöttäytyy joukon jatkoksi. Kumppanukset tapaavat kirjan edetessä myös ilkeän, juonittelevan Etanan sekä tämän palvelijakseen värväämän, hyväsydämisen pikku Marjan, ison muttei kovin taitavan koiran Juliuksen sekä erilaisia ihmisiä, joutuvat toistuvasti eroon toisistaan ja etsivät toisiaan sekä päätyvät lopulta monien vaiheiden jälkeen kaikki saarelle, jossa asiat vihdoin selviävät.

Kirjan maailmassa on oma sadunomainen logiikkansa - kukaan ihminenkään ei kyseenalaista tai ihmettele puhuvia eläimiä - ja sen tapahtumissa ja juonessa on alun tempoilusta huolimatta punainen lanka, joka muuttuu selvemmäksi kirjan edetessä. Ensin kirja tuntui minusta tyhmältä, mutta muutaman kymmenen sivun päästä aloin tottua kirjan maailmaan ja sen tapahtumat veivät mukanaan. Se alkoi tuntua myös aikuisnäkökulmasta kiinnostavalta, koska varsinkin kirjan pahiksen, kieron Etanan toiminnan kuvaukseen on ujutettu myös sosiaalista kritiikkiä ja kommentointia manipuloinnista, hyväksikäytöstä, propagandasta ja valheellisesta informaatiosta. Kirjan ihmiset ovat useimmiten hyväuskoisia ja nielevät Etanan tarinat helposti. Kirja ei kriittisistä kommenteistaan huolimatta muutu missään vaiheessa synkäksi tai ankeaksi, vaan sen tapahtumat ovat loppujen lopuksi aika hauskoja ja yleisilme positiivinen, koska se on kirjoitettu niin kieli poskessa.

Pidin kirjassa myös siitä, että sen päähenkilöt ovat kaikki persoonallisia: Risto on ystävällinen, mutkaton ja neuvokas, Puudeli fiksu ja jokseenkin äreä, Elefantti höpsö, tunteellinen ja hieman rasittava, mutta kiltti, Julius-koira iso, hyväntahtoinen, neuvoton ja epävarma ja pikku Marja hyväsydäminen ja auttavainen, muttei tyhmä. Etana on kaikin puolin limainen, ja pieni suloinen kahvikuppi Mokka taas nukkuu lähes koko kirjan ajan.

Loppujen lopuksi siis outoudestaan huolimatta ihan hyvä lukukokemus, varsinkin kun suomennoskaan ei töksähdellyt.

Rolf Ulrici: Elefantti posliinikaupassa. Ihan hullu tarina, 1968 (Der Elefant im Porzellanladen, 1966). Gummerus. Suomennos: Eero Patrikka. Kuvitus: Franz Josef Tripp. 169 sivua.

Eric Linklater: Kuussa tuulee, 1980 (The Wind on the Moon, 1944)

Tämä skotlantilaisen Eric Linklaterin kirja kuuluu sarjaan kiva mutta ällistyttävä. Se kertoo ehkä noin kymmenvuotiaista sisaruksista Dinahista ja Dorindasta, joiden isä lähtee kirjan alussa ulkomaankomennukselle vaaralliseen maahan ainakin vuodeksi. Lähtöä edeltävänä iltana kuun ympärillä on sumukaulus, mikä tarkoittaa isän mukaan sitä, että kuussa tuulee, jolloin tuhmasti käyttäytyvistä lapsista tulee tuhmia pitkäksi aikaa.

Tämä on alkusoittoa ja eräänlainen selitys hilpeän surrealistiselle, rönsyilevälle ja polveilevalle tarinalle, jossa Dinah ja Dorinda syövät ensin monen päivän ajan niin paljon, että muuttuvat kokonaan pallonmuotoisiksi ja pystyvät liikkumaan vain pomppimalla, ja sen jälkeen itkevät taas päiväkausia (kun ilkeät lapset ovat saaneet kyläläiset pistelemään heitä neuloilla väittäen heidän olevan ilmapalloja) niin paljon, että laihtuvat sananmukaisesti tulitikunlaihoiksi. Tämän Liisa ihmemaassa -tyyppisen alun jälkeen alkaa varsinainen tarina. Dinah ja Dorinda muuttavat itsensä kenguruiksi, minkä jälkeen heidät vangitaan paikalliseen eläintarhaan, jossa he tutustuvat herra Parker -nimiseen kirahviin, joka on entisessä elämässään ollut salapoliisi, sekä rohkeaan grönlantilaiseen Hopeahaukkaan ja Amazonin metsien jaloon Kultapuumaan, joiden sydämissä asuu sammumaton kaipuu vapauteen ja suru vankeudessa elämisestä. Taas ihmishahmoisina he kuulevat isänsä joutuneen Bombardian tyrannin, pahan kreivi Hulagun vangiksi, ja matkustavat uusien ystäviensä Haukan ja Puuman kanssa vapauttamaan tätä, mikä vie kirjan loppuosan.

Kirja oli hämmentävä ja ihana sekoitus erilaisia kerrontatyylejä ja tapahtumia - koskaan ei tiennyt, mitä siinä tulee tapahtumaan. Kun kerronta alkaa kirjan lopussa vähän aikaa tuntua realistiselta, kirjan sivuille ilmestyykin täysin absurdi englantilainen parivaljakko, joka oli muistaakseni Krimin(!) sodassa saaneensa tehtävän takia omaksunut elämäntehtäväkseen tunnelien kaivamisen ja on noudattanut tätä vuosikymmeniä täysin johdonmukaisesti. Kirjassa oli eläimiksi muuttuvia ihmisiä ja ihmisiä, jotka ovat aikaisemman, kirjassa vaille selitystä jääneen muutoksen jälkeen jääneet eläimiksi (ja viihtyvät sellaisina). Kirja ei kuitenkaan ollut pelkkää hilpeää fantasiaa, vaan siinä oli myös mieleenjääviä henkilöitä - jos Hopeahaukkaa, Kultapuumaa ja muita eläimiä voi sanoa henkilöiksi - ja välillä tunteisiin vetoavaa kerrontaa sekä hyvin koskettava loppu.

Minusta on hienoa, että kirjan omapäiset, teeskentelemättömät, omilla aivoillaan ajattelevat, "tuhmat", hyväsydämiset, aktiiviset ja rohkeat sankarit olivat tyttöjä, näinkin varhaisessa kirjassa. Tyttöjen äiti taas oli hyvin kaunis, mutta eteerinen ja henkisesti täysin poissaoleva ihminen, joka ei tehnyt kirjassa mitään järkevää ja lähinnä paheksui koko ajan tyttöjensä toimia. Toivottavasti Linklaterin tarkoituksena oli sanoa, että tytöistä tulee tuollaisia naisia, jos he yrittävät vain koko ajan olla kilttejä ja hiljaisia ja miellyttää aikuisia, eikä sanoa että kaikkien tyttöjen kohtalona on äidin henkilöimä naiseus. Toinen kirjan suuremmassa roolissa oleva naishahmo oli tyttöjen kotiopettaja neiti Serendip, joka saattoi pienestäkin yllytyksestä ladella puolikin tuntia alkuperäiseen asiaan assosioituvaa asiaankuulumatonta kirjatietoa. Kyläläisten joukossa oli paljon muitakin mainioita hahmoja. Vaikka kirja ei tyttökirja olekaan, sen voi minusta sijoittaa voimauttavaan tyttökirjallisuuteen vaikkapa Lindgrenin Peppi Pitkätossun rinnalle.

Mutta aamulla heti aamiaisen jälkeen he olivat kovin suruissaan, kun isä suuteli heitä jäähyväisiksi, sillä he tiesivät, että hän olisi poissa pitkän aikaa. Koko sen päivän he istuivat aivan hiljaa tekemättä yhtään mitään, hyvää tai pahaa. Ja heidän äitinsä oli sitä mieltä, että he tosiaan käyttäytyivät oikein hyvin. (11)

Kirja oli minusta myös puheenvuoro yleensä eläinten oikeuksien puolesta ja erityisesti niiden vangitsemista vastaan. Lukija joutuu kokemaan eläinten vangitsemisen ja niiden elämän rajoittamisen ihmisten näkökulmasta Dinahin ja Dorindan joutuessa kenguruina kaltereiden taakse, ja myös sen, miltä tuntuu kun ei ole vapautta päättää mistään omassa elämässä, vaikka perustarpeista pidettäisiinkin huolta. Myös Kultapuuman ja Hopeahaukan kaipuu vapauteen olivat hyvin mieleenjääviä, vaikka toiset eläimet viihtyivätkin eläintarhassa. Puuma ja Haukka toimivat ja ajattelivat kirjassa myös eläinten tavoin eivätkä tuntuneet eläinhahmoisilta ihmisiltä kuten saduissa usein.

"On hyvin rehellistä, että tunnustatte niin alhaisen syntyperänne [ihmisolentoina]", sanoi Hopeahaukka.
          "Alhaisen syntyperän?" sanoi Dinah. "En ole koskaan tullut ajatelleeksi, että se on alhainen. Halveksitteko te ihmisolentoja?"
          "No niin", virkkoi Haukka, "voitte tuskin odottaa minun juuri ihailevankaan niitä. ... He koettivat suorittaa jos jotakin, mutta he eivät pystyneet tekemään mitään oikein kunnollisesti. He saattoivat nähdä vähän, kuulla vähän, juosta vähän, uida vähän, mutta mitään he eivät osanneet oikein hyvin."
         "Minä pidän ihmisolennoista", sanoi Puuma. "Minä pidän heidän äänensä soinnista ja siitä, millä tavalla he osaavat nauraa ja näyttää surullisilta." ... "Olin hyvin typerä. En käsittänyt, että ihmisolennot saattavat olla petollisia." (84, 85)

Takakannen mukaan Linklater oli tunnettu skotlantilainen satiirikko, ja kirjan verraton huumori ja symbolistinen viisaus hankkivat sille piankin ystäviä kaikista ikäluokista ja kaikkialta maailmasta. Suomessa "Kuussa tuulee" julkaistiin ensi kertaa 1947 ja siitä tuli aikansa suursuosikkeja. Ihmetyttää, miksi en ole koskaan ennen edes kuullut tästä klassikkokirjasta. Kirjassa on mielenkiintoista myös se, että se on julkaistu Wsoyn Kolibri-sarjassa, jonka muita kirjoja ovat mm. Kafkan Oikeusjuttu, Hermann Hessen Arosusi, Márquezin Sadan vuoden yksinäisyys ja Tolstoin Anna Karenina. Kirja on siis hyvässä ja yllättävässä seurassa, ja sen on ajateltu olevan myös aikuisia kiinnostava kirja.

Muita positiivisia kirjoituksia: Jokken kirjanurkka, Mette, Bookcrossing (eräässä kommentissa pitkä hyvä arvio). Olutkoiran blogissa on kirjoitus Linklaterin toisesta kirjasta Poet's Pub.

Sadan vuoden lukuhaaste: 1940-luku.

Erik Linklater: Kuussa tuulee, 1980 (The Wind on the Moon, 1944). WSOY, Kolibri-sarja nro 33. Suomennos: S.-L. Norko-Turja. 346 sivua.

Marie Hermanson: Det finns ett hål i verkligheten, 1986 (Todellisuudessa on aukko)

Löysin kirpparilta ruotsalaisen novellikokoelman, joka on kirjoitettu ennen nykyistä fantasiabuumia mutta joka silti liikkuu varsin kummallisilla alueilla. En tiedä, missä genrerajat tarkkaan ottaen ovat eli onko tämä fantasiaa, uuskummaa vai jotain muuta, mutta se ei ole tärkeää. Gunder Andersson kertoo houkuttelevasti esipuheessaan, että tämän kirjan on sanottu "yhdistävän pohjoismaisen satumaailman anglosaksisen fantasia- ja scifiperinteen teemoihin". Monien kirjan tarinoiden pohjatekstinä onkin jokin satu, mutta samalla ne ovat usein kasvukertomuksia, koska niiden sankarina on monesti nuori, murrosikää lähestyvä tai sen saavuttanut tyttö tai poika, ja ne on fantasia-aineksista huolimatta kerrottu realistisesti. "Maamyyräkuningasta" lukuun ottamatta novellien päähenkilöt elävät ihan tavallisessa ruotsalaisessa arkimaailmassa, ja kaksi novellia yhdeksästä ovat täysin realistisia.

Pitkässä niminovellissa "Todellisuudessa on aukko" (johon kannen kuva liittyy) tyttö tapaa salaperäisen neiti Columbin, joka käskee hänen tulla hoitamaan isoa koiraansa. Vastineeksi neiti Columbi opettaa tytölle taikatemppuja... ja opettaa hänet myös muuttamaan painopistettään sisällään ja lentämään. Mietin lukijana tytön elämäntilannetta: vaikka hänellä on hyvät suhteet vanhempiinsa, hänellä ei tunnu olevan oikein mitään kontaktia siskoonsa ja veljeensä, joita vanhemmat näyttävät jonkin verran suosivan, eikä hänellä ole myöskään ystäviä.

Lentämisestä puhutaan myös "Taikurin tyttäressä", jossa tytön isä on tämän ollessa pieni (sananmukaisesti) lentänyt pois. Hän tapaa tämän uudelleen aikuisena ja päätyy hoitamaan tämän ja nuoremman taikurin, rakastettunsa, taloutta. Hänen elämänsä on proosallista aherrusta ja asioiden hoitoa, kun taas miehet vain leikkivät kauniilla asioilla.

Kokoelman kaikkein sadunomaisin tarina "Maamyyräkuningas" kertoo erään kuningaskunnan arasta ja lempeästä nuoresta kuninkaasta, joka ei tahdo kantaa vastuutaan asettumalla vastustamaan sotaisaa naapuria ja aiheuttamalla näin monien kansalaistensa kuoleman. Hän kaivautuu vähitellen yhä syvemmälle maan alle, hänen käsivartensa vahvistuvat ja silmänsä heikentyvät, ja hän elää vuosikymmeniä maan pienten eläinten parissa kaivellen maahan käytäviä. Lopulta maahan myöhemmin saapuneen uuden kansan prinsessa saa hänet kiinni kesyn ilveksensä avulla, rakastuu häneen ja pakottaa hänet kanssaan naimisiin. Kuningas rakastaa ja kaipaa kuitenkin edelleen pimeyttä, maata ja hiljaisuutta eikä ole onnellinen.

"Museovierailussa" keuhkotautia sairastava tyttö katoaa luonnonhistoriallisen museon dioraamaan. "Pikkuveli Konradissa" Konrad-vauva on vanha sielu, joka on elänyt tuhansia vuosia, mutta aina vauvan kehossa. Novellissa yhdistyy huvittavasti se, että Konrad puhuu ajoittain kuin kypsä ja älykäs aikuinen ja pystyy laajojen kokemustensa perusteella sanelemaan isosisaruksilleen kiehtovia romaaneja, mutta ajoittain taas jokeltaa, imee varpaitaan ja keskittyy muihin vauvamaisiin asioihin. "Najadien aarteessa" 11-vuotias tyttö sukeltaa vedenalaisiin luoliin etsimään kohta 12 vuotta täyttävän pojan aarretta, jonka pahanilkiset najadit, veden henget, ovat varastaneet tältä. Luolissa hän tapaa hyljekuninkaan. Poika ei itse voi käydä hakemassa aarrettaan, koska 12 vuotta täyttäessään ihmiset menettävät kykynsä nähdä najadeja.

Pidin tästä kirjasta ja sen kerrontatyylistä. Fantasiaelementit sujahtivat vaivattomasti osaksi henkilöiden arkielämää, ja novelleissa kuvattiin jotakin käännekohtaa elämässä, mutta pitämättä siitä liikaa melua. Kirjan viehätystä lisäsi se, että joku aikaisempi lukija on lisännyt jokaisen novellin alkuun tulkinta-ajatuksia tarinasta ja näkyy ottaneen nämä novellit hyvin vakavasti ja pohtineen niitä. Marie Hermanson on jatkanut kirjailijan uraansa tämän esikoisteoksensa jälkeenkin, ja hänen kirjoistaan on myös suomennettu kaksi, Laakso (2012) ja Hämäränmaa (2015). Häntä voisi lukea enemmänkin.

Tämä kirja on aivan omiaan Helmet-haasteen kohtaan 5. Kirjassa ollaan maan alla.

Kirjan novellit: Trollkarlens dotter, Den elektriska hästen, Det finns ett hål i verkligheten, Najadernas skatt, Mullvadskungen, Honungsmåne, Lillebror Konrad, Hundra nallar och tusen änglaspel, Museibesöket.

Edit 8.1.23: lisätty Helmet-haaste.

Marie Hermanson: Det finns ett hål i verkligheten, 1986. En bok för alla. Kannen tekijää ei kerrottu. 181 sivua.

Anne Helttunen & Tuula Uusi-Hallila (toim.): Avainnovelleja 1900-luvulta, 1999

Jatkoin taas seikkailujani novellien ihmeellisessä maailmassa. Vaikka kirjassa oli mukana myös vanhempia novelleja, tässä novellikokoelmassa oli kokonaisuutena tuoreempi ja modernimpi ote kuin aiemmin lukemissani, minkä voi päätellä jo René Magritten kansikuvasta. Kirjassa oli kirjailijoita klassikoista tuntemattomampiin, ja hyvin monessa kirjan novellissa oli fantasiaa, surrealismia, maagista realismia tai jotain muuta - en ole ihan selvillä termien sisällöstä ja niiden eroista, mutta joka tapauksessa jotakin normaalielämästä poikkeavaa. Tämä tuntui vaihteeksi virkistävältä, ja pidin tästä kokoelmasta paljon. Teemat olivat kuitenkin vanhoja tuttuja: rakkaus, yksinäisyys, mustasukkaisuus...

Useimmat kirjan novellit ovat hyvin lyhyitä. Kaikki ovat länsimaisia, koska muihin kulttuuripiireihin syventyminen vaatisi kokonaan oman valikoimansa. Ehkä, vaikka minusta kirjaan olisi hyvin voitu sisällyttää muidenkin kulttuurien kirjailijoiden novelleita sen sijaan, että toisistaan ehkä hyvinkin paljon poikkeavat ei-länsimaiset kulttuurit niputettaisiin samaan kirjaan. (Ainakin yksi tällainen kirja on muuten olemassa: Sama meri, eri maa - aasialaista, afrikkalaista ja amerikkalaista kirjallisuutta - jonka aion joskus lukea.) Novellit on järjestetty hauskasti niin, että toisiaan seuraavien novellien välillä on jokin niitä yhdistävä tekijä.

Toimittajien ajatus siitä, että omasta [suomalaisesta] kirjallisuudestamme on helpompi löytää tasokkaita naiskirjailijoiden tekstejä kuin muusta eurooppalaisesta tai amerikkalaisesta kirjallisuudesta vaikuttaa nykyään kummalliselta, mielestäni hyviä länsimaisia naisnovellisteja on paljon. Neljä viidestä kirjan naiskirjailijasta onkin suomalaisia; yhteensä kirjassa on 21 tarinaa. Kirjan lopussa on lyhyet luonnehdinnat kirjailijoista.

Hermann Hesse: Riikinkukkokehrääjä. Poika kertoo intohimoisesta perhosharrastuksestaan, jota kuitenkin varjostaa se, että muilla on siihen enemmän rahaa kuin hänellä itsellään. (Saksa)

Tove Jansson: Elokuussa. Kaksi vanhaa sisarusta, Ada ja Ina, puhuvat äitinsä kuolemasta hautajaisten jälkeen. Novellissa nousee esille sisarussuhde, jossa molemmat tuntevat toisensa läpikotaisin. (Suomi)

Gabriel García Márquez: Valo on kuin vesikin. Alle kymmenvuotiaat veljekset saavat veneen viidennen kerroksen asuntoonsa Madridissa, ja valo valuu kuin vesi. (Kolumbia)

István Örkény: Balladi runouden voimasta. Puhelinkoppi kapinoi ja lähtee omille teilleen kaupungista kukkaniitylle. (Unkari)

* Slawomir Mrozek: Nimipäivät. Tuomarin sivistyneen kodin salin nurkassa asuu ilmielävä edistysmielinen. (Puola)

Peter Bichsel: Mies, joka ei halunnut tietää enää mitään. Miten päästä eroon tietämisestä? (Ja miksi?) (Sveitsi)

* Heinrich Böll: Tehdään, tehdään! Satiirinen novelli tehokkuudesta ja tarmokkuudesta töissä. (Saksa)

Isaac Bashevis Singer: Fatalisti. Miten pitkälle usko kohtaloon kantaa rakkauden vuoksi? (Puola ja Yhdysvallat)

* Maarit Verronen: Kivenhalaaja. Yksinäinen lapsi rakastaa suurta kiveä, jossa muut näkevät vain hyödynnettävän tai häiritsevän materiaalin. (Suomi)

Michel Tournier: Amandine eli kaksi puutarhaa. Kymmenvuotias tyttö tunkeutuu kissanpentunsa perässä kotinsa puutarhan vieressä olevaan salaperäiseen puutarhaan ja tapaa siellä kivipojan. (Ranska)

Antti Hyry: Kivi auringon paisteessa. Poika havaitsee jalkansa. (Suomi)

Raija Siekkinen: Nälkä. Nälkä matkalla vieraassa maassa syömisestä huolimatta. En ymmärtänyt tätä tajunnanvirtamaista novellia. (Suomi)

John Steinbeck: Käärme. Nainen haluaa ostaa miestutkijalta koiraskalkkarokäärmeen ja katsella tämän syömistä. (Yhdysvallat)

Alberto Moravia: Häämatka. Kertomus vierauden tunteesta hyvin läheisten ihmisten välillä. (Italia)

* Virginia Woolf: Perintö. Mies lukee vaimonsa päiväkirjoja sen jälkeen, kun tämä on jäänyt auton alle, ja saa tietää tästä aivan uusia asioita. (Englanti)

Eeva Tikka: Atlaskehrääjä. Mustasukkaisuus värittää kaiken vanhemman naisen silmissä. (Suomi)

William Faulkner: Ruusu Emilylle. Vanha Emily Grierson on ollut Yhdysvaltain etelävaltioiden pienessä kaupungissa instituutio, vanhojen aikojen muistomerkki, vaikka hän onkin eristäytynyt vuosikausiksi taloonsa vain miespalvelija seuranaan. Miss Emilyn kuoltua koko kaupunki menee hänen hautajaisiinsa, ja lukitusta huoneesta hänen talostaan löytyy 40 vuoden takainen salaisuus. (Yhdysvallat)

* Roald Dahl: Vuokraemäntä. Nuori mies majoittuu vieraalla paikkakunnalla keski-ikäisen naisen luo. Nainen tuntuu odottaneen juuri häntä, ja naisen kodista ja puheista paljastuu outoja seikkoja. (Englanti)

Ray Bradbury: Maailman viimeinen ilta. Mitä tekisit maailman viimeisenä iltana? (Yhdysvallat)

* Italo Calvino: Päivän synty. Vanha Qfwfq kertoo lapsuudestaan, jolloin hänen perheensä kellui kaasumaisessa tähtisumussa. (Italia)

Arthur C. Clarke: Jumalan yhdeksän biljoonaa nimeä. Tiibetiläinen luostari ostaa tehokkaan tietokoneen luetteloidakseen kaikki Jumalan yhdeksän biljoonaa nimeä. (Englanti)

Muita kirjoituksia: Valopolku ja Lukujonossa. Lukupäiväkirjojen kommentissa avataan lukukokemusta enemmän kuin varsinaisessa tekstissä. Konnun keskusteluryhmässä on pitkä ketju hyvistä enimmäkseen fantasiaan ja scifiin painottuvista novelleista, ja tästä kirjasta Vanamo sanoo mm. näin: Itse todella tykästyin Avainnovelleihin valittuihin teksteihin, kun tuo lukiossa meillä luetettiin. Samanlaisia kommentteja antoivat muutkin.

Edit 9.12.22: korjattu 'miljoona' 'biljoonaksi' ja 'tiibettiläinen' 'tiibetiläiseksi', 10.12.22 (lisätty linkkejä).

Anne Helttunen & Tuula Uusi-Hallila (toim.): Avainnovelleja 1900-luvulta, 1999. WSOY. Eri kääntäjiä. Kannen suunnittelu: Liisa Holm. Kannen kuva: René Magritte: Golconda. 195 tekstisivua.

Katri Alatalo: Kevääntuoja, 2014

Luin pari vuotta sitten Katri Alatalon fantasiatrilogian Mustien ruusujen maa kaksi ensimmäistä osaa, Karnin labyrintin ja Laulun kadonneesta saaresta, ja nyt oli sitten sarjan kolmannen ja viimeisen osan vuoro. Vaikka edellisten osien lukemisesta on jo jonkin verran aikaa, kirjojen tapahtumat olivat vielä hyvin muistissa.

Kirjojen sankaritar on Dinja. Sarjassa kuvataan hänen matkaansa kotoaan Talvilaaksosta Kesäsaarille, kun hän yrittää löytää Mustien ruusujen maan, salaperäisen saaren, jonka lasilinnassa asuu maailman vihoissaan lumonnut noita Lucindra. Dinjan tärkeitä ja rakkaita matkakumppaneita ovat ensimmäisestä osasta asti navadi Raúg ja krioni Emron, ja matkallaan hän saa muitakin ystäviä.

Tämä kirja alkaa Lupiini-laivalta, jossa Dinja ystävineen on. Matkalaiset saavat vähitellen selville, mistä Mustien ruusujen maata kannattaa lähteä etsimään, mutta sinne päästäkseen pitää ylittää kammottava Kirottu meri. Dinjan pitää myös löytää vanhan ennustuksen salaperäinen Kevääntuoja, jonka avulla Lucindran voi voittaa, mutta kukaan ei tiedä, mikä Kevääntuoja on.

Kirjojen juonikuvaus ei vielä kerro niistä paljoakaan, koska vaikka niissä onkin paljon jännittäviä tapahtumia, niissä on ehkä tärkeintä tunnelma ja Dinjan kehitys nuoresta tytöstä aikuisuuteen. Pidän Alatalon luomista, kirjan kontekstissa täysin uskottavista maailmoista, ja pidän myös hänen henkilökuvauksestaan sekä kirjojen maailmankuvasta. Sarjan kirjoissa ei ole taisteluita hyvien ja pahojen välillä, kuten monissa muissa fantasiakirjoissa, eikä niissä ole yksiselitteisesti pahoja henkilöitä. Kirjojen värikkäät henkilöt eivät petä eivätkä huijaa toisiaan, vaan jännitteet heidän välilleen syntyvät siitä, että he ovat omia itsejään ja ehkä kaipaavat ja tarvitsevat toiselta sellaista, mitä tämä ei voi heille antaa. Dinja ei ole mikään kaikkitietävä supersankari, vaan nuori nainen, joka saattaa tuntea olevansa eksyksissä ja epävarma, mutta joka silti jatkaa eteenpäin.

Nautin kirjan lukemisesta paljon. Sen maailmaan syventyminen ja tuttujen sankareiden seikkailuiden seuraaminen tuntui hyvältä ja rauhoittavalta.

Kirjasta on kirjoitettu ainakin täällä: Kujerruksia, Kirsin kirjanurkka, Lukunurkka ja Sivujuonia (jossa on jonkin verran spoilereita!). Myös Goodreadsin kommenteissa on muutama lyhyt arvio kirjasta.

Katri Alatalo: Kevääntuoja (Mustien ruusujen maa 3), 2014. Vaskikirjat. Kansi: Meri Siitonen. 318 sivua.

Jari Koponen: Pirun tusina. 13 kirjoitusta kirjallisuuden katvealueilta, 2016

Kannessa Albert Robidan kuva.

Mitä tiedätte kiinalaisesta, israelilaisesta tai arabimaiden tieteiskirjallisuudesta? En minäkään. Jari Koponen on ilmeisestikin sukulaissieluni, koska tähän kirjaan on koottu kirjoituksia nykyään vain vähän (tai ei ollenkaan) tunnetuista kirjailijoista 1800-luvulta 2000-luvulle, joiden lukemisesta hän sanoo runollisesti: Kaukana maineen katulamppujen kirkkaasta loisteesta, vaeltelussa kirjallisuuden vanhojen hämärien sivukatujen sokkeloissa on oma viehätyksensä. (8) 

Koponen onkin sopiva henkilö kirjoittamaan vanhasta ja ei-länsimaisten kirjailijoiden scifistä, koska hän on julkaissut kirjoja tieteiskirjallisuudesta 1980-luvulta alkaen, ja hänen asiantuntemuksensa ja myös kielitaitonsa vaikuttavat mittavilta. Hän on kirjoittanut artikkeleita myös Portti-scifilehteen, jossa neljä tämän kirjan luvuista on aiemmin julkaistu.

Tämä teos oli mukavaa luettavaa: kirjojen lisäksi se tarjosi uusia näkökulmia historiaan ja niihin maihin, joiden kirjailijoita se käsitteli. Vieraampien kulttuurien kohdalla siinä puhuttiin vanhojen lisäksi myös aivan uusista kirjoista. Koponen kirjoittaa sujuvasti ja kiinnostavasti sekä kirjailijoista että kirjoista, ja varsinkin yksittäisiin kirjailijoihin keskittyvät luvut olivat mielestäni mielenkiintoisia. Kirjan nimestä ja takakansitekstistä huolimatta kirjassa käsitellyt teokset eivät ole mitenkään erityisen pirullisia, vaan yhdistävä teema niissä on se, että ne käsittelevät mielikuvituksen keinoin jollakin tavalla tulevaisuutta sekä kirjoitusajankohtansa toiveita ja pelkoja. Odotettiin tulevaisuudelta hyvää tai pahaa, toivo paremmasta tai muutoksen tarve on kirjoittajien tärkein ponnin. Pessimistisimmänkin maailmanlopun manaajan teos on varoitus, älkäämme tehkö näin. (8)

Kirjan artikkeleita yhdistävä tulevaisuusteema on melko löyhä ja vapaasti tulkittu, ja mukaan mahtuu esimerkiksi varhaisia naisutopisteja, 1800-luvun venäläinen tieteiskirjailija Vladimir Odojevski, George Sandin fantasiaromaani, espanjalaisen lääketieteen nobelistin Santiago Ramón y Cajalin kirjat sekä ranskalaisen Albert Robidan kirjat ja varsinkin kuvat.

Lähes kaikki kirjoista ja useimmat kirjailijoista olivat ainakin minulle täysin tuntemattomia, joten Koposen kirja on myös kulttuuriteko kertoessaan vähän tunnetuista kirjailijoista ja Euroopassa melko tuntemattomista kirjallisuusalueista. Kirja herätti ajoittain myös mielenkiintoisia kysymyksiä tieteiskirjallisuuden sisällön (ja yleensä sen olemassaolon) suhteesta omaan yhteiskuntaansa ja sen vapauden määrään. Tuosta israelilaisesta tieteiskirjallisuudesta jäi mieleen se, että jotkut tulevaisuudesta kirjoittavat olivat nähneet mielessään Israelin, jossa juutalaiset ja arabit elävät yhdessä sovussa ja tasa-arvoisina.

Kirjasta on kirjoitettu myös ainakin täällä: Kiiltomato, Risingshadow, Kirjavinkit, Turun Sanomat.

Kirjan luvut ja niissä pääasiassa käsitellyt kirjailijat:

1 Varhaisia naisutopisteja (Sarah Scott, Henriette Frölich, Rokeya Sakhawat Hossain, Charlotte Perkins Gilman)
2 Odojevski, fantasti edellä aikaansa (Vladimir Odojevski)
3 Matka kiteessä (George Sand)
4 Tulevaisuuden kuvittaja (Albert Robida)
5 Kun tieteiskirjallisuus Kiinaan tuli
6 Nobelistin tieteen valot ja varjot (Santiago Ramón y Cajal)
7 Pohjola uhattuna - varhaisia skandinaavisia sotakuvitelmia vuoteen 1914
8 Politiikkaa ja kuolemansäteitä (suomalainen Otto Edwin Josef Christianson)
9 Ennen niskalaukausta (puolalainen Bruno Jasieński)
10 Gulliverin uudet retket (unkarilainen Frigyas Karinthy)
11 Kirjarovioiden kajo - natsiajan saksalaista tieteiskirjallisuutta
12 Pyramidien varjosta (arabiankielinen, pääasiassa egyptiläinen tieteiskirjallisuus)
13 Jälkeen diasporan - israelilainen tieteiskirjallisuus

Koposen muita kirjoja: 

Jäinen vaeltaja: sata vuotta suomalaista tieteiskirjallisuutta, 1986
Mielikuvituksen mestarit: 13 unohdettua fantastia, 2000
Aivopeili: autonomian ajan tieteiskirjallisuutta, 2011
Maailman SF käännöksinä: bibliografia, 2012
Utopia- ja tieteiskirjallisuus Suomessa: bibliografia 1803-2013, 2014

Helmet-haaste 2020: Tulevaisuudesta kertova kirja.

Korjaus 11.5.21, edit 12.5.21.

Terry Pratchett: Suuri ajomatka. Onttujen ensimmäinen kirja, 2005 (Truckers, 1989)

Luin nuorena aikuisena muutaman Terry Pratchettin Kiekkomaailma-sarjan kirjan. En muista niiden juonista enää paljonkaan, mutta ne kertovat fantasiamaailmasta, joka vertautuu meidän maailmaamme, ja niissä Pratchett kommentoi satiirisesti omaa maailmaamme. Huomasin hiljattain, että Pratchett on kirjoittanut myös nuorten fantasiaa, ja ainakin tämän kirjan ajatussisällössä on paljon samaa kuin Kiekkomaailma-kirjoissa.

Tämä trilogian ensimmäinen osa kertoo ontuista, hyvin pienistä olennoista, jotka elävät paljon vähemmän aikaa kuin ihmiset, mutta niin nopealla tahdilla, että heidän vuotensa vastaa kymmentä ihmisvuotta. Kirjan alussa pieni kymmenkunnan ontun ryhmä, jossa on vain kaksi nuorta jäsentä, metsästäjä Masklin ja nuori nainen Grimma ja muut vanhuksia, heidän joukossaan johtaja Torrit ja Morkkisen mummo, käy häviävää taistelua luonnonvoimia, nälkää ja petoja (hiiriä, rottia ja kettuja) vastaan. Pelastaakseen ryhmänsä Masklin saa ontut kapuamaan kuorma-auton kyytiin, jolloin he päätyvät Kauppaan, jossa he tapaavat tuhansien onttujen hyvinvoivan yhteisön.

Kaupan onttuyhteisö on sukupolvien ajan asunut Kaupassa ja lähes kaikkien sen jäsenten on mahdotonta uskoa, että Ulkopuolellakin voisi olla jotakin. Uskovathan he Kaupan perustaneeseen Velj. Arnoldiin (perust. 1905), jonka Onttujen kirja sanoo määränneen, että Kaupassa on Kaikki Yhden Katon Alla. Kauppa on siellä asuville ontuille maailma ja maailmankaikkeus, ja he ovat mukauttaneet kaiken tietonsa ja uskontonsa sen mukaan, mitä he tietävät Kaupan perustajasta ja mitä he ovat lukeneet Kaupassa olevista kylteistä.

Vaikka Kaupan ontuilla on ruokaa ja suojaa riittämiin, he ovat jakautuneet eri osastoihin (Paperuksiin, Rautalaisiin, von Herckuihin...), jotka taistelevat keskenään aina välillä ja ovat ennen taistelleet paljon pahemminkin. Ovathan ontut monimutkaisia olentoja. Ontuille kuitenkin selviää, että Kauppa aiotaan tuhota lähiaikoina, jolloin tahtomattaan johtajaksi valitun Masklinin on yhdistettävä riitaisat ontut ja kehitettävä ratkaisu siihen, miten kaikki parituhatta onttua pääsevät turvaan. Toivoa herättää se, että ontut pystyvät joustamaan yhteisen uhkan edessä.

Tarinan puitteissa Pratchett kommentoi - muun muassa - uskonnollisuutta ja virallista uskontoa (melkoisen epäkunnioittavasti), maailmankuvien muotoutumista ja niiden todenpitävyyttä, virallista ja epävirallista johtajuutta, vanhoista asenteista kiinni pitämistä, sukupuolia koskevia asenteita ja todellisuutta, tiedon hankkimista ja sen luotettavuutta, taikauskoa, sodankäyntiä, yhteistyötä sekä suhtautumista eri lajeihin (kuten ihmisiin, joita ontut pitävät varsin tyhminä), kirjoja, sanojen voimaa ja sitä, että pystyisimme parempaankin.

Masklin oli aina ollut sitä mieltä, että jos vain ajatteli riittävästi, oli mahdollista saada kaikesta selvää. Vaikkapa tuuli. Se oli aina aiheuttanut hänelle päänvaivaa, kunnes eräänä päivänä hän oli tajunnut, että senhän aiheutti puiden heilunta. (103)

Kirjaa ei ole mielestäni suunnattu pienille lapsille (varsinkin kun alku on aika raju), vaan enemmänkin nuorille, joilla on jo tietoa maailmasta ja jotka osaavat lukea myös rivien välistä. En tiedä, millaisena nuori lukija kokisi tämän tarinan - se on myös puhtaana seikkailuna nopeatempoinen ja kiinnostava - mutta ainakin aikuislukijana luin tämän nimenomaan vertauksena omasta maailmastamme ja tavoistamme, ja sellaisena se oli minusta oivaltava ja sai miettimään, miksi uskomme niihin asioihin, joita pidämme tosina ja mitä perusteita meillä on uskomuksillemme. Kirja oli myös tarinana hyvä ja usein hauska, eli ei yhtään hassumpi lukukokemus.

Ja sillä aikaa kun ne odottivat, Masklin ajatteli, me unohdimme niistä kaiken, me unohdimme kaiken itsestämme ja elimme onkaloissa maan sisällä. (141)

Suomentaja Katja Ruunaniemi on tehnyt oikein hyvää työtä, hän on kääntänyt monet nimet hauskasti ja tavoittanut hyvin myös kirjan eri tyylit. Kannen kuva on itsessään hieno, mutta ontut eivät siinä ole vaatetusta lukuun ottamatta ulkonäöltään sellaisia millaisiksi heidät kirjassa kuvataan, eikä kirjassa ole myöskään kannessa kuvatun kaltaista kohtausta.

Terry Pratchett: Suuri ajomatka. Onttujen ensimmäinen kirja, 2005 (Truckers, 1989). Karisto. Suomentaja: Katja Ruunaniemi. Kannen kuva: David Wyatt. 250 sivua.

Inkeri Kilpinen: Totisesti totisesti, 1982 (näytelmä)

Tämä näytelmä kertoo teokratiasta, jossa uskonnollinen johto valvoo kansalaisten siveellisyyttä ja lainkuuliaisuutta miekkojen ja väkivallan voimalla, ja jossa toista sukupuolta alistetaan ja sorretaan. Heiltä on tässä moniavioisessa yhteiskunnassa kielletty kaikki muu paitsi lastenhoito, kotityöt ja palvelijana olo, ja heidän pitää peittää kasvonsa hupulla ja vartalonsa kaavulla ulos lähtiessään. Toinen sukupuoli hoitaa kaiken julkisen toiminnan, kaupankäynnin ja neuvottelut, saa pukeutua vapaasti ja käydä ratsastamassa, käy eroottisissa huvitaloissa, pitää käsissään uskonnollista, poliittista ja taloudellista valtaa ja päättää perheessä asioista, myös heikomman sukupuolen avioliitosta - naitettavan mielipiteestä välittämättä.

Kannen hienon kuvan henkilöiden ilmeistä ja asennoista voi päätellä, mikä näytelmän idea on: näytelmän sankari, nuori Lubak näyttää siinä turhautuneelta ja vangitulta, ja vanha palvelija Paris rauhoittelee häntä myötätuntoisena ja surullisena ja neuvoo häntä sopeutumaan, koska muutakaan mahdollisuutta ei ole - kapinoinnista rangaistaan kuolemalla. Tässä kirjassa miehet ovat siis yhteiskunnallisesti heikompi, alistettu sukupuoli, ja koko yhteiskunnallisten teorioiden ja tapojen valtava massa on heitä vastaan.

Minulla kesti jonkin aikaa päästä eroon assosiaatiosta Margaret Atwoodin Orjattaresi-kirjaan (tämä näytelmä ilmestyi ennen sitä), ja aluksi näytelmän asetelma tuntui liian helpolta ja mekaaniselta: käännetään vain kaikki päinvastaiseksi. Sitten tunnelma vei mukanaan, henkilöt alkoivat tuntua eläviltä ja aloin välittää heistä. Lubakin äiti tahtoo naittaa 17-vuotiaan Lubakin nuorimmaksi mieheksi rikkaalle 63-vuotiaalle Agfalle, jolla on jo ennestään kolme aviomiestä. Lubak ei tietenkään itse tahdo tätä, mutta ei voi asialle mitään. Avioliitto toteutuu, mutta siitä huolimatta hän rakastuu samanikäiseen Liliaan ja saa vastarakkautta, ja tragedian ainekset ovat valmiit.

Kilpinen on mielestäni taitava kirjoittaja. Näytelmän maailma tuntuu vakuuttavalta sisäisen johdonmukaisuutensa takia: kaikki miehiä alistavat käytännöt ja heidän luontainen sopivuutensa esimerkiksi lastenhoitoon ja sopimattomuutensa kaupankäyntiin on perusteltu järkevän tuntuisin argumentein, ja Lubak törmää joka paikassa selityksiin siitä, miksi on täysin oikein ja yhteiskunnallisesti merkityksellistä, että hän ei saa tehdä mitä haluaa. Puritaksen papittarien johtamaan maahan tulee kuitenkin välillä tietoja Kaukomaista, joissa asiat ovat toisin, ja joissa miehet nauttivat hämmästyttävästä vapaudesta - Kaukomaiden kauppamatkustajatkin ovat miehiä. Ja kyllä, päälaelleen kääntäminen tehoaa ja saa kyseenalaistamaan yhteiskunnalliset käytännöt, jotka eivät ole normaaleja mutta joita on tottunut pitämään normaaleina vain siksi että on kuullut niistä niin usein, onneksi usein vain historiallisissa yhteyksissä ainakin länsimaista puhuttaessa. Kun näytelmässä kaikki pikkuasiatkin osoittavat samaan suuntaan, niiden yhteisvaikutus toimii. 

Näytelmästä tuli mieleeni kreikkalainen tragedia: siinä on samanlaista vääjäämättömyyden ja kohtalonomaisuuden tuntua, kreikkalaista kuoroa muistuttavia jaksoja, ja vuorosanoissa tietynlaista muodollisuutta, rituaalinomaisuutta tai runollisuutta. Suurin vastakkainasettelu näytelmässä ei ainakaan perheen sisällä ole naisten ja miesten välillä (esimerkiksi Lubakin sisko Hede auttaa häntä), vaikka naisilla on tietysti paljon paremmat oltavat, vaan molemmat ovat loppujen lopuksi alisteisia tylylle, ahdasmieliselle yhteiskuntajärjestelmälle. Näytelmässä on mielenkiintoisesti kaksi vaihtoehtoista loppua, toinen onneton ja toinen onnellinen.

HEDE. En tunne miehiä. Ei kukaan ole kurkkinut minua huppunsa alta. Millaista on rakkaus?
LUBAK. Se on lämmittävä loimu, se on joka hetkinen seurani, se on hiljaa sädehtivä ilo, joka nousee kanssani aamulla vuoteesta ja jonka kanssa illalla sykerryn lepäämään, se kuiskailee minulle salaisuuksiaan, se soutaa minun suonissani.
HEDE. Agfan vierelläkin.
LUBAK. Tehtävä, mikä on tehtävä, minun rakkauttani se ei haittaa. Minun iloni on kuin lapsi, se kasvaa rinnallani näkymättömänä mutta todellisena, se on suurin autuus. Mutta se vie myös syvimpään epätoivoon, kun en saa tavata häntä. Tahtoisin edes yhden kerran tavata, yhden kerran vain, yhden kerran koskettaa, yhden kerran vain.
HEDE. Se on hengenvaarallista.
LUBAK. Vie hänelle ainakin terveiseni, sano, että Lubakin sydän on hänen. (84)

Helsingin Sanomien mukaan tästä näytelmästä on esitetty aika jännittävän kuuloisesti Kiinassa vuonna 1992 oopperaversio, joka oli ilmeisesti myös suosittu. Artikkeli on maksumuurin takana, joten en saanut selville, miten tällainen suomalainen näytelmä on päätynyt kiinalaiseksi oopperaksi.

Ketjukolaaja on lukenut kolme muuta Inkeri Kilpisen näytelmää. Kirjan kannen kuvassa on Ilmo Ranne Lubakina ja Valle Yritys Parisina.

Helmet-haaste 2020: 12. Kirjasta on tehty näytelmä tai ooppera.

Edit 27.2.21, 28.2.21, 4.3.21.

Inkeri Kilpinen: Totisesti totisesti, 1982. Kustantaja Kouvolan teatteri (näytelmä lunastettiin Kouvolan kaupungin kulttuurilautakunnan näytelmäkirjoituskilpailussa 1980). 123 sivua.

Ritva Toivola: Tuomas Karhumieli, 2009

14-15-vuotias orpo Tuomas menee kievariin tallitöihin pikkurengiksi. Asiat sujuvat aluksi hyvin, hän ystävystyy kievarin isäntäparin samanikäisen tyttären Annin kanssa ja pitää työskentelystä hevosten kanssa, mutta sitten tallirengiksi tulee Tuomakseen vihamielisesti suhtautuva väkivahva Juko. Asiat kärjistyvät, Tuomas laittaa ylleen lämmikkeeksi noidan vanhan karhunnahkaturkin ja muuttuu karhuksi.

Kirja sijoittuu 1800-luvun loppupuolelle (juodaan kahvia, junat ovat ihan uusia asioita) pienelle paikkakunnalle pohjoisessa, ja siinä on keskeisenä juonielementtinä mukana myyttinen ja vaikuttava eläin, karhu. Kirja on kuin kansanperinteen ja kansantarinoiden kokoelma: kirjassa on haltioita, noitia, sinipiikoja, metsärosvoja, metsänpeittoon menemistä, kirkonkellon nostamista järvestä, aaveita, parantaja, muodonmuutoksia... Tämä teki kirjasta mielenkiintoisen ja erikoisen. On hauskaa, että fantasiakirjojen juonissa käytetään myös suomalaista mytologiaa tai Kalevalaa (muita tällaisia tuntemiani kirjoja on Reeta Aarnion Maan kätkemät -lastenkirjasarja ja vähän vanhemmille suunnattu Timo Parvelan Sammon vartijat -sarja). Nämä folkloristiset tiedot eivät ole kuitenkaan irrallisia tiedonjyväsiä, vaan Toivola punoo ne tiiviiksi osaksi juonta, joka vie hyvin mukanaan, kievarin 1800-luvun elämä tuntuu elävältä ja useimmat henkilöt ovat sympaattisia.

Tuomas ja Anni ovat mukavia ja reippaita nuoria. Tytön elämän rajoitukset tuona aikana näkyvät Annissa hyvin: häntä eivät kiinnosta käsityöt, vaan hän hoitaisi mieluummin hevosia, mutta hänen vanhempansa ajattelevat päinvastoin. Kaikkein eniten Annia houkuttavat kaukomaat ja kaukaiset seudut, ja pääkaupungissakin olisi ihmeitä kuten suuria kivitaloja ja sirkus, mutta vaikka Annin veli onkin Helsingissä, tytölle nämä tuntuvat saavuttamattomilta haaveilta, koska vanhemmat odottavat tytön valmistavan itselleen kapioita ja suunnittelevan häitä. Tuomas taas viihtyy hyvin kotiseudullaan ja hänelle riittävät matkoiksi hevoskyyditykset toisiin kievareihin. Kirjan loppu antaa kuitenkin ymmärtää, että asiat saattavat muuttua, ja sarja jatkuukin kahdessa muussa kirjassa (Anni Unennäkijä ja Lumottu lehmus).

Hieno kansi on Jussi Kaakisen tekemä. Helmet-haasteessa tässä on paljon valinnanvaraa: 9. Kirjassa kohdataan pelkoja, 30. Kirjassa pelastetaan ihminen (Mykkäpiika pelastaa Annin) 31. Kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla, 33. Kirjassa tapahtuu muodonmuutos, 34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana (tähän käy varmaan myös eläin) ja 37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa. 

Muita kirjoituksia: Notkopeikko, Alas taikavirtaa, Risingshadow. Notkopeikko miettii kirjoituksessaan, miksi monissa kirjoissa tehdään vahvoista naishahmoista miehisistä asioista pitäviä ja naisellisia juttuja inhoavia. Hyvä kysymys!

Ritva Toivola: Tuomas Karhumieli, 2009. Tammi. Kansi: Jussi Kaakinen. 260 sivua.

Katri Alatalo: Karnin labyrintti ja Laulu kadonneesta saaresta

Karnin labyrintti (Mustien ruusujen maa 1), 2012

Laulu kadonneesta saaresta (Mustien ruusujen maa 2), 2013

Luin Mustien ruusujen maa -trilogian ensimmäisen osan, Karnin labyrintin, noin vuosi sitten, ja nyt sen jatko-osan, Laulun kadonneesta saaresta. Sarjan kustantaja on fantasiakirjoja julkaiseva Vaskikirjat, ja kirjat solahtavatkin helposti vaellusfantasian genreen (tiedän, ettei tämä ole oikea termi tälle kirjallisuudenlajille, mutta käytän sitä, koska en löytänyt sopivaa termiä – quest-fantasia?): kirjan lopussa on kartta ja päähenkilöt kulkevat paikasta toiseen etsiessään jotakin, ja kirjassa on myös erilaisia olentoja tai kansoja.

Dinjan maailmassa ei ollut ”vuodenaikoja”, joista Emron oli puhunut. Aika oli samanlaista ympäri vuoden, ja samanlaiset vuodet seurasivat toisiaan: lunta satoi ja ainoastaan lumen koostumus vaihteli. (Karnin labyrintti)

Tapahtumat saavat alkunsa, kun 16-vuotias Dinja suorittaa heimonsa aikuistumisriitin, iglussa nähtävän unen. Uni kertoo viisivuotiaan Dinjan todellisesta kohtaamisesta tuntemattoman kuolevan miehen kanssa talvisessa metsässä. Miehellä oli kaunis, tummasta puusta tehty rasia, ja sen sisällä musta ruusu. Unen lopuksi Dinja näkee myös äitinsä, joka oli lähtenyt miehensä ja tyttärensä luota Dinjan ollessa pieni. Uni tekee Dinjan levottomaksi, ja kun hänen rakas isänsä sairastuu, hän lähtee matkalle etsimään äitiään ja selvittämään rasian ja mustan ruusun arvoitusta. Seurakseen matkalle hän saa, vaikkakin ensin tahtomattaan, oppineen navadi Raúgin ja myöhemmin krioni Emronin.

”Se ei ole totta”, Dinja mutisi käsiinsä ja itki. Nykyään hän itki vähän väliä, mokoma vollottaja. Hän oli polvillaan pakkaslumessa ja konttasi kauemmas, jotta toiset eivät kuulisi. ... Sudet ulvoivat. Dinja puristi ruusurasiaa. Hänkin halusi ulvoa. Hän halusi nähdä sudet, niiden hurjat silmät ja välkkyvät hampaat. Tulkaa vain. Tulkaa vain ja tehkää minustakin susi. (Karnin labyrintti)

Sarjan ensimmäinen osa sijoittuu ainaisen talven ja kahden kuun Talvilaaksoon. Kirjan lopussa seurue löytää vaikean taipaleen ja pelottavien kokemusten jälkeen tien Talvilaakson eteläreunaa rajaavien vuorten toiselle puolelle. Siellä he päätyvät trooppiselle alueelle, Kesäsaarille, joissa on ainainen kesä (sarja ei maantieteellisesti ole kauhean uskottava) ja ystävällisiä ihmisiä. Sarjan toisessa osassa Dinja jatkaa mustien ruusujen etsintää ja äitinsä salaisuuden selvittämistä ystäviensä kanssa lähtemällä merimatkalle. Myrsky pyyhkäisee hänet laivasta mereen, jossa hän tutustuu gashaneihin, meren kansaan, ja erityisesti yhteen sen jäseneen, Soloshiin, ja saa tehtävän suoritettavakseen.

En ole mikään vaellusfantasian erityinen ystävä; joskus kauan sitten luin yhden vaellusfantasiatiiliskiven (joka kuului kyllä ennemminkin miekka ja magiikka -genreen), joka ei innostanut. Viime aikoina olen tosin lukenut joitain lajityyppiin lukeutuvia ohuehkoja nuortenkirjoja, jotka ovat olleet ihan hyviä. Kuten yleensä vaellusfantasiassa, tässäkin sarjassa oli minun makuuni liikaa tapahtumia – mennään yhteen paikkaan ja sitten mennään toiseen paikkaan, jolloin kokonaisuudesta tulee vähän hyppelevä. Pidin kuitenkin Dinjan tarinasta varsin paljon, koska tuntuu, että Alatalo on nähnyt paljon vaivaa uskottavien maailmojen ja kiinnostavien henkilöiden ja olentojen luomisessa, ja myös onnistunut siinä, varsinkin Dinjan osalta. Dinja on henkilönä kiehtova eikä välttämättä kovin helppo ihminen, ainakaan aluksi, jolloin hän itse ajattelee olevansa Dinja Yksinäinen. Hän on itsenäinen, sisukas, rohkea, rakastava, itsepäinen ja helposti ärsyyntyvä, mutta myös herkkä ja haavoittuva ja joissain asioissa epävarma. Vaikka hänen on ollut hyvä olla isänsä kanssa, unen rajamailla nähty äiti tuo esiin hänen tarpeensa saada tietää lisää äidistään ja syystä, miksi tämä aikoinaan jätti miehensä ja pienen tyttärensä. Kirjasarjasta muodostuu siis myös kasvutarina: kun Dinja etsii vastauksia menneisyytensä arvoituksiin, hän etsii myös vastausta kysymykseen siitä, kuka ja millainen ihminen hän on.

”Ihmiset kutsuvat meitä animaageiksi, mutta emme pidä siitä sanasta. He puhuvat aivan kuin olisimme maageja, joilla on kyky muuttua eläimeksi. Ei se niin ole. Me olemme mitä olemme. Ymmärrätkö? En ole ihminen, joka muuttuu kissaksi. … En ole animaagi. Olen ukkhru.” (Dinjan ystävän Akrin sanoja, Laulu kadonneesta saaresta)

Kirjojen kieli on sujuvaa, ja Alatalo on hyvä myös tunnelman luomisessa: kirjoissa on monia jännittäviä kohtauksia, ja ensimmäisen osan sijoittaminen jatkuvan talven maailmaan on erikoinen ja toimiva ratkaisu. Dinjan ja hänen ystäviensä epätoivon ja väsymyksen voi tuntea, kun he ensimmäisen kirjan lopussa harhailevat loppumattomilta tuntuvissa luolissa, ja kirjat herättävät myös monissa muissa kohdissa vahvoja tunteita. Toisen osan merenalainen maailma on kaunis ja vaikuttava. Monelta osaltaan realistisen maailman tapahtumiin sekoittuu ajoittain mystiikkaa, unia ja aaveita, ja eri olennoilla tai kansoilla on omat erikoiskykynsä. Dinjan äidin ja mustien ruusujen arvoitus paljastuu vähä vähältä. Kirjoissa ei onneksi ole tylsää aseidenkalistelua ja taisteluita, vaan kirjojen henkilöhahmojen kohtaamat vaikeudet nousevat tilanteista, joissa heidän pitää kohdata oma pelkonsa, epävarmuutensa, väsymyksensä, surunsa tai kaipuunsa ja jollain tavalla nousta näiden yläpuolelle.

Vaikkei sarja tehnytkään minusta vaellusfantasian vannoutunutta ystävää eivätkä kirjat imaisseet ehdoitta mukaansa, ne olivat kuitenkin hyviä, henkilöt olivat sympaattisia, ja aion jossain vaiheessa lukea myös trilogian kolmannen osan saadakseni vastauksen kaikkiin kirjojen esille nostamiin kysymyksiin ja selvittääkseni, pääseekö Dinja ystävineen lopulta takaisin kotiinsa, ja jos, niin miten (tässä vaiheessa se tuntuu melko mahdottomalta).

Pidin ensimmäisen osan kannesta, koska se kuvaa kirjan sisältöä hyvin, mutta toisen osan kansi ei niinkään vakuuta: kannen kuvan esittämä tilanne ja henkilöiden suhde tuntuu oudolta. Toisen osan takaosan kartta on myös aika epäselvä – pienellä kirjoitetuista saarten nimistä on vaikea saada selvää, varsinkin koska saarten tausta on levoton.

Ne vaellusfantasiat, joita olen tähän mennessä lukenut, tuntuvat yleensä sijoittuvan metsästäjä-keräilijäyhteisöihin tai pienehköihin maanviljelijäyhteisöihin, joissa toki on kaupunkejakin. Joka tapauksessa teknologia ei niissä ole kovin kehittynyttä – kirjoissa liikutaan kävellen, suksilla, laivalla tai hevosilla, ja aseina toimivat veitset tai vastaavat. Myönnetään, että junat tai vastaavat eivät tunnu sopivan tällaisten kirjojen maailmaan kovin hyvin, mutta miksi ei? Onko teknologialtaan alkeellisempiin yhteiskuntiin helpompi sijoittaa parantajia, shamaaneja, ihmisistä poikkeavia kansoja ja magiaa? Toisaalta olen kuitenkin lukenut vain muutaman tällaisen kirjan, joten en voi vielä juurikaan tehdä niistä yleistyksiä. Muunlaisessa fantasiassahan (esim. Harry Pottereissa) voi hyvinkin olla kehittynyttä teknologiaa, ja vampyyrit ja zombiet seikkailevat myös ihan nykymaailmassa.

Näitä on luettu muuallakin, esimerkiksi Karnin labyrintti Kirsin kirjanurkassa (postauksessa pohditaan myös ilmaisista arvostelukappaleista bloggaamista), Risingshadow'ssa, Kujerruksissa ja Vinttikamarissa, ja Laulu kadonneesta saaresta myös Risingshadow'ssa, Kirsin kirjanurkassa ja Kujerruksissa.

Helmet-haaste nro 33: Kirjassa tapahtuu muodonmuutos (Dinjan tapaama ihminen muuttuu kissaksi).