Brainology. The Curious Science of Our Minds, 2018

Luin viitisen vuotta sitten Jo Marchantin kirjan Hoida mielelläsi (joka pitäisi lukea joskus uudestaan, se oli niin mielenkiintoinen). Halusin ostaa kirjan, mutten löytänyt sitä nettikaupoista tai -kirppareilta. Sen sijaan löysin tämän artikkelikokoelman, jossa Marchant ja monet muut kirjoittajat käsittelevät tieteen uusia keinoja hoitaa ja parantaa ihmisen aivotoimintaan liittyviä erilaisia ongelmia. Kirjan mukaan kaikki sen artikkelit on alunperin julkaistu Wellcome-hyväntekeväisyyssäätiön sivuilla mosaicscience.com, an online publication that tells stories you can trust about the science you care about. En kuitenkaan enää löytänyt sivustolta esimerkiksi Marchantin artikkeleja eikä muitakaan kirjan artikkeleja näyttänyt siellä ikävä kyllä olevan, vaikka siellä paljon terveyteen liittyviä kirjoituksia onkin.

Artikkeleissa on kaikissa samanlainen rakenne: ensin esitellään jonkun tavallisen ihmisen terveysongelma, jonka uusia parannuskeinoja kirjoittaja lähtee sitten selvittämään haastattelemalla lääkäreitä ja muita terveysalan toimijoita - joskus virkistävästi muuallakin kuin anglosaksisissa maissa. Monissa artikkeleissa ei käsitellä valtavirran lääketieteen ratkaisuja, vaan useat niistä esittelivät uusia ja aika erikoisia ratkaisuja, mikä teki kirjasta mielenkiintoisen. Kirja ei ole kuitenkaan hörhötiedettä, vaan ilmiöitä taustoitetaan monelta kannalta, niistä esitetään erilaisia ja joskus vastakkaisiakin näkemyksiä, ja kerrotaan niitä tukevista tutkimustuloksista. Sekä ihmisistä, joiden elämä on muuttunut aivan toisenlaiseksi hoitojen ansiosta.

Kirjan artikkelit (lähes kaikissa eri kirjoittaja) on kirjoitettu sujuvasti ja ymmärrettävästi. Niissä on aina kyse ihmisistä ja heidän hyvinvoinnistaan, ei abstrakteista tutkimustuloksista, ja kirjaan oli aina hauska tarttua. Myös lääkärien kannattaisi lukea tämä kirja, koska kirjassa on tieteellisesti varsin perustellun tuntuisia ja testattuja mahdollisia ratkaisukeinoja sellaisiin ongelmiin, joihin nykylääketieteellä ei useinkaan ole toimivia ratkaisuja. Kirjan artikkelit ovat vuosilta 2014-2017, joten tilanne on tietysti saattanut muuttua sen julkaisun jälkeen. Esittelen tässä lyhyesti artikkelien aiheet.

* John Walsh: Ouch! The science of pain. Miten lääkärit mittaavat kipua ja miten sitä voidaan lievittää? Neuromodulation, spinal cord stimulation, transcranial magnetic stimulation, mindfulness, acupuncture, cognitive behavioural therapy, real-time neural feedback.

* Sam Wong: Why doctors are reclaiming LSD and ecstasy. Psykedeelisten aineiden LSD:n ja ekstaasin (MDMA) käyttö esimerkiksi alkoholismin, kivun, masennuksen ja traumaperäisen stressihäiriön (PTSD) hoidossa, historiaa ja nykyisyyttä. Huumeiden käyttö ihmisten hoitoon tuntuu hurjalta, mutta siitä on saatu joitakin hyviä tuloksia.

Geoff Watts: Inside the mind of an interpreter. Tämä artikkeli oli poikkeus, koska siinä ei käsitellä terveysongelmaa, vaan sitä, miten simultaanitulkit selviävät todella vaativasta työstään. Miten heidän aivonsa toimivat tulkkauksen aikana?

Linda Geddes: How should we deal with dark winters? Kaamosmasennus ja sen helpotuskeinoja. Etelänorjalaiseen Ryukanin pikkukaupunkiin pystytettiin jättimäisiä peilejä heijastamaan taajamaan auringon valoa. Ruotsin Malmössä käytetään kirkasvalolamppuja koululuokassa. (BBC:n englanninkielisessä artikkelissa on Norjaa käsittelevä osuus artikkelin tekstistä.)

Olivia Solon: Smartphones won't* make your kids dumb (*probably). Mitä tiede sanoo älypuhelinten vaikutuksista pienten lasten aivotoimintaan? Ei mitään kovin yksiselitteistä. Videot tai sovellukset eivät kuitenkaan ainakaan opeta lasta ilman kanssakäymistä vanhempien kanssa.

* Jo Marchant: You can train a body into 'receiving' medicine. Jännittävä artikkeli siitä, miten ihmisen immuunijärjestelmän voi vähitellen opettaa reagoimaan tiettyyn lääkkeeseen niin, että keho saattaa myöhemmin saada aikaan lääkkeen vaikutuksen paljon pienemmällä lääkemäärällä tai ehkä jopa kokonaan ilman sitä. Näin vältyttäisiin lääkkeiden vaarallisilta sivuvaikutuksilta, säästettäisiin miljardeja ja parannettaisiin esimerkiksi autoimmuunisairauksien ja syövän hoitoa.

* Andrea Volpe: Charting the phenomenon of deep grief. Miksi joku saattaa tuntea vuosienkin jälkeen päivittäin musertavaa surua läheisen kuolemasta? Miten tällaisesta surusta voi päästä eteenpäin? Suru on paljon monimutkaisempi asia kuin Elisabeth Kübler-Rossin tunnettu surutyökäsite antaa ymmärtää. Artikkelissa puhutaan complicated grief therapysta (CGT), johon kuuluu esimerkiksi surupäiväkirjan pitäminen ja surun kohtaaminen kertomalla siitä toistuvasti suruterapiaan perehtyneen henkilön läsnäollessa. "If you do let yourself go there, paradoxically your mind finds a way to face that reality and to reflect on it."

* Srinath Perur: The mirror cure for phantom limb pain. 53-vuotias kanadalainen Stephen Sumner reissaa kolmatta kertaa tavarapyörällä Kambodžassa ja vie kyliin, sairaaloihin ja kuntoutuskeskuksiin itse kehittämiään halpoja peilejä, joiden avulla kätensä tai jalkansa miinojen takia menettäneet ihmiset voivat päästä eroon menetetyn raajan aiheuttamasta aavekivusta. Länsimaiset lääkärit eivät ole vakuuttuneita peileistä (sen takia että ne ovat liian halpoja ja yksinkertaisia?), mutta ratkaisu on toiminut monella vammautuneella.

Will Storr: Can you think yourself into a different person? Neurofeedback, neuroplasticity. Ajattelutapaansa voi muuttaa erilaisten keinojen avulla ja selvitä todella vaikeista asioista, mutta neuroplastisuus ei kuitenkaan ole taianomainen keino, jonka avulla voi kehittää ajatteluaan rajattomasti ja selvitä mistä vain.

* Lucy Maddox: How to survive a troubled childhood. Havaijilla tutkittiin vuonna 1955 alkaneen pitkittäistutkimuksen avulla, mistä syistä jotkut lapset selviävät vaikeistakin lapsuuden traumoista huolimatta tasapainoisiksi, hyvinvoiviksi, toimintakykyisiksi aikuisiksi. Resilience, autobiographical memory.
The idea of resilience as an adaptive process rather than an individual trait opens up the potential for other people to be involved in that process. McCubbin sees the importance of relationships as being wider than only protective relationships with people, and she and her team have created a new measure of 'relational wellbeing' to try to capture this. 'We think of relationship as with a person,' she says. 'But what we really found was that it was relationship with the land, relationship with nature, relationship with God, relationship with ancestors, relationship with culture.'

* Shayla Love: What tail-chasing dogs reveal about humans. Pakko-oireet koirilla ja ihmisillä ovat monella tavalla samanlaisia (pahimmillaan kammottavia), ja niitä voidaan ehkä myös hoitaa samalla tavalla, vaikkei se helppoa olekaan. Artikkelin kirjoittaja kertoo omasta pakko-oireestaan avoimesti.

* Gaia Vince: A central nervous cure for arthritis. Nivelreuma saattaa pahimmillaan olla hyvin rampauttava tauti ja parhaimmillaankin lääkearsenaali auttaa vain noin puolta potilaista. Artikkelissa kerrotaan neurokirurgi Kevin Traceysta, joka havaitsi 1990-luvulla, että aivot ja erityisesti vagushermo kommunikoivat immuunijärjestelmän kanssa, mikä oli silloin (ja nyt?) mullistava ajatus. Vagushermon stimulaatiota oli jo käytetty epilepsian hoitoon, ja se auttoi myös nivelreumaan.

* Jo Marchant: Could virtual reality headsets relieve pain? Onko riippuvuutta aiheuttaville, vaarallisille opioidilääkkeille (Yhdysvalloissa hyvin suuri ongelma) vaihtoehtoa kivun hoidossa? Virtuaalitodellisuus voi viedä potilaan paikkaan, jossa kipu unohtuu, ja opettaa tälle keinoja vähentää kipua myös reaalimaailmassa.

John Osborne: What it means to be homesick in the 21st century. Mitä koti-ikävä on? Miten esimerkiksi pakolaiset selviävät siitä? Miten sitä voidaan helpottaa?

Alex O'Brien: Lighting up brain tumours with Project Violet. Kirurgin saattaa olla hyvin vaikea erottaa tavallisia soluja syöpäsoluista ja näin pystyä poistamaan vain syöpäkasvain ilman tervettä kudosta. Eräs aine (5-ALA) saa aivosyöpäkasvaimen solut hohtamaan ultraviolettivalossa punaisina, mikä helpottaa leikkausta paljon. Vielä parempi menetelmä voi kuitenkin olla 'kasvainmaali' (tumour paint), jota saadaan erään skorpionilajin hermomyrkystä.

Emma Young: The US military plan to supercharge brains. Tasavirtastimulaatiota (transcranial direct-current stimulation, tDCS) käytetään esimerkiksi masennuksen ja kivun hoitoon. Voiko sillä myös esimerkiksi tehostaa oppimista ja parantaa keskittymistä? Ja onko eettistä ja hyväksyttävää, jos armeija on tutkimuksen rahoittaja? Mitä ongelmia tässä voi olla?

Brainology. The Curious Science of Our Minds, 2018. Canbury Press. Kansi: Ruth Blackford. 269 sivua.

Kristen E. Gwinn: Emily Greene Balch. The Long Road to Internationalism, 2010 (rauhannobelistit 1946)

Taloustieteilijä, sosiologi, yliopisto-opettaja ja pasifisti Emily Greene Balch (1867-1961) sai vuonna 1946 Nobelin rauhanpalkinnon kolmantena naisena palkinnon 45-vuotisen historian aikana. Hänen elämäntarinansa on kiinnostava, vaikkakin poikkeuksellinen osa yhdysvaltalaista naishistoriaa, ja se kertoo siitä että jo ennen äänioikeuden saamista ja/tai virallista asemaa naiset saattoivat ottaa aktiivisesti osaa yhteiskunnalliseen elämään. Tämä näkyi myös vuoden 1931 rauhannobelistin Jane Addamsin kohdalla.

Balchista löytyi aivan uusi kirja. Tutkija Kristen E. Gwinn on tehnyt suuren työn ja kirjoittanut hänestä tarkan, huolellisen ja hyvin taustoitetun elämäkerran, joka on mielenkiintoinen ja sujuvasti kirjoitettu, vaikkakin tutkimuksena ymmärrettävästi ajoittain vähän kuivakka. Gwinnin kirja on hyvä, mutta olisin halunnut saada Balchista elävämmän kuvan ihmisenä, joten olisi ollut hauska lukea myös Balchin ystävän Mercedes Randallin Balchista kertova kirja Improper Bostonian, mutta sitä ei ollut saatavilla, tai vielä mieluummin Balchin omaelämäkerta - Gwinnin houkuttelevat lainaukset hänen kirjoistaan ja teksteistään kertovat luonteikkaasta, kiinnostavasta, itsenäisesti ajattelevasta naisesta - mutta jälkimmäinen jäi ikävä kyllä käsikirjoituksen asteelle.

Balchin perhe, Emily Greene Balch oikealla.

Balch päätti jo nuorena omistaa elämänsä "hyvyyden palvelukseen". Hän syntyi vuonna 1867 Bostonissa kuusilapsiseen, sosiaalisesti tiedostavaan, keskiluokkaiseen ja onnelliseen perheeseen. Perheen viisi tyttöä pääsivät kouluun samoin kuin velikin. Rakas äiti Nelly kuoli munuaistautiin Balchin ollessa 17-vuotias. Isä Francis Vergnies Balch oli Balchille koko elämän ajan läheinen ja tärkeä ihminen ja hänen ihanteensa. Isä lähetti 18-vuotiaan tyttärensä tämän viimeisenä kouluvuotena Euroopan matkalle, jotta tämä pääsisi yli äidin kuoleman aiheuttamasta surusta. Tästä alkoi Balchin elämänmittainen kiinnostus muita maita ja kulttuureja kohtaan, mitä auttoi se että hän oli koulussa oppinut saksaa, ranskaa, latinaa ja kreikkaa sekä muiden maiden historiaa ja politiikkaa (14).

Balch valmistui uudesta Bryn Mawrin collegesta 22-vuotiaana opiskeltuaan taloustiedettä ja sosiologiaa (21). Tuona aikana vain 0,24 prosentilla amerikkalaisista naisista oli yliopistotutkinto (18). Tämän jälkeen hän vietti Ranskassa vuoden jatkaakseen opintojaan ja naisten opiskelulle Ranskassa asetetuista esteistä huolimatta kirjoitti kotiin palattuaan tutkielman Public Assistance of the Poor in France (1893), jota arvioijat kehuivat sen puolueettomuuden, tarkkuuden ja selkeyden vuoksi (27).

Balch kiinnostui setlementtityöstä osaksi Jane Addamsin takia - heistä tuli myöhemmin hyviä ystäviä - ja alkoi työskennellä setlementtitalon, Denison Housen, hyväksi Bostonin sosiaalisten olojen parantamiseksi. Tätä työtä hän teki kuitenkin vain kolmen vuoden ajan eikä asunut setlementtitalossa (30-35).

Balch jatkoi opintojaan. Hän halusi keskittyä taloustieteiden opiskeluun ja opiskeli alaa vuoden ajan Berliinin yliopistossa, koska Saksa ja varsinkin Berliini oli 1800-luvulla tärkeä opiskelupaikka amerikkalaisille (36-37). Naisilla ei ollut Balchin aikaan mahdollisuutta saada tutkintoa Berliinin yliopistosta, mutta vuosi oli Balchille silti hedelmällinen ja kiinnostava. Kotiinpaluun jälkeen hänelle tarjottiin mahdollisuutta opettaa taloustiedettä Wellesleyn yliopistossa, mitä hän teki lähes kahdenkymmenen vuoden ajan vuosina 1896-1914. Opettajana hän painotti kenttätyön tärkeyttä ja sitä, että opiskelijoiden piti tutustua henkilökohtaisesti niihin asioihin, joita he tutkivat (56). Sapattivapaan aikana hän kirjoitti kirjan maahanmuutosta, Our Slavic Fellow Citizens (1910), jota pidettiin erinomaisena ja perinpohjaisena tutkimuksena ja johon hän oli kerännyt materiaalia mm. matkustelemalla Kaakkois-Euroopassa (60-63).

Tähänastiset kirjassa kerrotut Balchin elämän tapahtumat kertoivat Balchin avarakatseisuudesta, laajoista tiedoista, tieteellisestä tarkkuudesta ja halusta ottaa itse selvää asioista sekä pyrkimyksestä sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen, mutteivät kuitenkaan erityisestä rauhantyöstä. Tämä muuttui ensimmäisen maailmansodan aikana, kun Balch otti vapaata työstään osallistuakseen aktiivisesti naisjärjestöjen rauhantyöhön (ja lopulta menetti työnsä Wellesleyssä vahvojen mielipiteidensä takia). Naisjärjestöjen edustajat mm. keskustelivat presidentti Wilsonin kanssa ja lähettivät Eurooppaan lähetystöjä tapaamaan eurooppalaisia päättäjiä.

Balchin työ rauhanjärjestöissä jatkui koko hänen loppuelämänsä ajan ja hänellä oli hyvin tärkeä rooli Naisten Kansainvälisessä Rauhan ja Vapauden Liitossa (WILPF, toimii nykyäänkin) järjestön johtajana ja sen toiminnan alkuunpanijana Genevessä vuosina 1919-1922. (Myös Jane Addams oli yksi WILPFin johtajista.) Erimaalaiset naiset muodostivat ruohonjuuritason verkostoja keskenään ja auttoivat toisiaan; Balch ja hänen ystävänsä esimerkiksi yrittivät saada järjestön jäseniä turvaan Yhdysvaltoihin toisen maailmansodan aikaan. Järjestön naisten yhteisymmärrys ulottui kansallisuusrajojen yli myös sota-aikoina, ja he tekivät yhteistyötä rauhan hyväksi ensimmäisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen. Naisilla ei ollut virallista asemaa, mutta tämä ei estänyt heitä tapaamasta poliitikkoja ja laatimasta lausumia siitä, mikä heidän mielestään olisi oikeudenmukainen ja viisas tapa toimia ja ratkaista kansainväliset ristiriidat.

Balch kääntyi kveekariksi vuonna 1921. Monet hänen ystävistään ja hänen työtovereistaan olivat kveekareita. Kveekarit olivat tunnettuja sosiaalisesta uudistushalukkuudestaan ja pasifismistaan (uskontokunta saikin Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1947), mikä sopi Balchin elämänkatsomukseen hyvin. "It was not alone their testimony against war, their creedless faith, nor their openness to suggestions for far-reaching social reform that attracted me, but the dynamic force of the active love through which their religion was expressing itself in multifarious ways, both during and after the war." (125-126)

Eräs mielenkiintoinen jakso Balchin elämässä oli retki Haitiin vuonna 1926. WILPFin naiset olivat Zürichin kongressissa keskustelleet kolonisoitujen maiden asemasta ja välttämättömyydestä niiden itsehallintoon - mm. tässä he olivat paljon edellä aikaansa - ja tämän seurauksena WILPFin Yhdysvaltain osasto lähetti komitean (viisi naista ja yksi mies, Balch ja afroamerikkalainen Addie Hunton osana ryhmää) tutkimaan tilannetta Haitissa, jonka USA oli valloittanut vuonna 1915. Komitea tutustui maan tilanteeseen perusteellisesti haastattelemalla monia eri aloja edustavia haitilaisia ja yhdysvaltalaisia ihmisiä. Se julkaisi kattavan selvityksen, jossa se käsitteli eri jäsentensä kirjoittamissa luvuissa mm. "maanomistusta, terveyttä, koulutusta, infrastruktuuria, rotusuhteita, järjestyksenpitoa, oikeuslaitosta, lehdistöä, vankiloita sekä amerikkalaisia valloittajia vastaan tehtyjen väärinkäytössyytösten paikkansapitävyyttä" (136). Komitea oli sitä mieltä, että Haitin valloitus oli epäoikeutettu, että nykytilanne oli haitilaisille monella tavalla huono ja epäoikeudenmukainen ja kehotti Yhdysvaltoja heti lopettamaan valloituksensa (136-138). Balch luovutti komitean mietinnön presidentti Calvin Coolidgelle vuonna 1926, ja vaikkei se johtanutkaan välittömiin toimiin, presidentti Hooverin lähettämä virallinen tutkijaryhmä vahvisti vuonna 1930 Balchin ryhmän löydökset. Yhdysvaltalaiset lähtivät Haitista vihdoin vuonna 1934 (139).

Balch ei mennyt naimisiin, mutta hänellä oli aktiivinen sosiaalinen elämä. Koko kirjasta ilmenee ystävyys naisten välillä ja heidän antamansa tuki ja apu toisilleen. Monet Balchin lapsuuden ja nuoruuden koulutovereista (mm. varakas Helen Cheever) pysyivät hänen ystävinään koko hänen elämänsä ajan ja tukivat häntä henkisesti ja rahallisesti, ja esimerkiksi Jane Addamsin ja Balchin välinen ystävyys oli molemmille hyvin tärkeä, vaikka he olivat luonteiltaan aika erilaisia.

Balch eli 94-vuotiaaksi ja pysyi luullakseni aktiivisena viimeisille vuosikymmenille asti. Vuonna 1941 hän julkaisi runokirjan The Miracle of Living.

Balchin katsantokanta oli kansainvälinen ja hän kannatti oikeudenmukaista kansainvälistymistä. Hän teki elämänsä aikana paljon yhteistyötä erimaalaisten ihmisten kanssa ja piti itseään oikeutetusti maailmankansalaisena: "I am a good American but far more deeply and happily I feel myself a citizen of the world. I am at home wherever there are people. Wherever I go I know I shall find cruel sly dishonest unpleasant people and everywhere I shall find magnanimous generous people, men with keen minds, friendly honest open serviceable people who want to help, who want to make friends." (177) 

"If we have a long road ahead of us, we have also come a long way." (178)

Balchia ehdotettiin vuonna 1946 Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi 13 kertaa. Erääksi ehdotuksen tekijäksi mainitaan 16 Finnish Professors of Law / Members of the Finnish Parliament (kaikki muut ehdottajat olivat yksityishenkilöitä).

Edit 20.3.25.

Kristen E. Gwinn: Emily Greene Balch. The Long Road to Internationalism, 2010. University of Illinois Press. 178 tekstisivua + lukukohtaiset viitteet (23 s.) + lähdeluettelo (8 s.) + hakemisto (7 s.).

Kenan Malik: Monikulttuurisuus (Multiculturalism and its Discontents: Rethinking Diversity After 9/11, 2013)

Luin kirjan jo pari kuukautta sitten, joten saatan muistaa joitakin asioita väärin. Lisäksi tässä kirjoituksessa on vain osa kirjan aiheista. Kirja kannattaa siis lukea itse, jos aihe kiinnostaa - se on lyhyt sekä helppo- ja nopealukuinen ja siinä on paljon mielenkiintoisia ajatuksia.

Intiassa syntynyt brittikirjailija Kenan Malik kertoo vuonna 2013 kehitelleensä kirjan ajatuksia jo kahdenkymmenen vuoden ajan. Lisäkimmoketta niille antoivat syyskuun 2001 terroriteot Yhdysvalloissa sekä reaktio niihin. Kirja suhtautuu aiheeseensa kriittisesti, mutta yllättävällä tavalla. En suhtaudu multikulturalismiin vihamielisesti siksi, että pelkään maahanmuuttoa, halveksin muslimeja tai tahdon vähentää monimuotoisuutta, vaan päinvastoin siksi, että kannatan maahanmuuttoa, vastustan lisääntyvää muslimivihaa ja toivotan monimuotoisuuden tervetulleeksi (13). Malikin mielestä sekä maahanmuuton vastustajat että - kirjan pääteesinä - sellaiset multikulturalismin kannattajat, esimerkiksi poliitikot, jotka haluavat lokeroida ihmiset erilaisiin etnisiin ja kulttuurisiin lokeroihin ja määritellä yksilön tarpeet ja oikeudet noiden lokeroiden perusteella, ovat väärässä (14).

Ihmisiä ei voi luokitella esimerkiksi "eurooppalaisiksi", "turkkilaisiksi", "muslimeiksi" tai "hinduiksi" ja olettaa sen perusteella heidän olevan tietynlaisia ja haluavan tiettyjä asioita, koska tämä jättää huomiotta suurenkin variaation ryhmien sisällä. Kuka puhuu tietyn ryhmän puolesta? Keillä on oikeus puhua sen puolesta, ja kuka on antanut heille tämän oikeuden? Keitä journalistit haastattelevat ja miksi? Esimerkiksi Tanskan Mohammed-pilakuvakohun aikaan vuonna 2005 tanskalaiset journalistit pyrkivät Malikin mukaan synnyttämään tämän kohun, vaikka ensin kuviin ei juurikaan reagoitu, ja saamaan lausuntoja ääriuskonnollisilta islamin edustajilta. Kun eräs tanskalainen muslimikansanedustaja sanoi, että pilakuvat eivät loukanneet häntä, Politiken-lehden päätoimittaja sanoi vastaukseksi, ettei hän ole todellinen muslimi. (55-56)

Yksi moniarvoisessa yhteiskunnassa elämisen ironioista tuntuu olevan se, että moninaisuuden säilyttäminen vaatii meitä jättämään vähemmän tilaa näkemysten moninaisuudelle. Tällaisen argumentaation ongelma on, että se, mitä usein pidetään loukkauksena jotakin yhteisöä kohtaan, on todellisuudessa väittelyä tuon yhteisön sisällä. (58)

Kulttuurit, uskonnot ja etnisyydet eivät ole monoliittisiä tai homogeenisiä eikä niitä pidä ajatella sellaisina. Minä ja Jussi Halla-aho olemme molemmat valkoisia syntyperäisiä suomalaisia, jotka puhumme äidinkielenämme suomea ja joiden perinnäinen uskonto on kristinusko, mutta mielipiteemme eroavat monessa kohdin, ja pitäisin täysin vääränä sitä, jos Halla-ahon katsottaisiin voivan puhua minun puolestani (ja varmastikin myös päinvastoin). Valitsin tähän esimerkkiin tietoisesti miehen, koska varsinkin uskonnollisissa yhteyksissä, mutta usein myös muutenkin, ryhmien edustajat ja puolestapuhujat ovat miehiä, mikä vähentää automaattisesti näkemysten moninaisuutta.

Yhteiskunta koostuu siis yksilöistä, ei sisäisesti yhdenmukaisista ja muuttumattomista ryhmistä. Kulttuuri, uskonto ja etnisyys vaikuttavat yksilöön, mutta niin vaikuttavat monet muutkin asiat. Edellisten perusteella ei pysty tekemään oletuksia siitä, miten joku ajattelee, tai että hän ajattelisi ikuisesti samalla tavalla.

Kirjan lopussa on tutkija Pasi Saukkosen hyvä kirjoitus Monta multikulturalismia, jossa hän tekee yhteenvedon kirjan ajatuksista, liittää sen suomalaiseen kontekstiin ja myös aiheellisesti kritisoi, taustoittaa ja tarkentaa joitakin Malikin ajatuksia. Silloin, kun yhteiskunnassa puhutaan eri kieliä, tunnustetaan eri uskontoja, ylläpidetään erilaisia tapoja, arvoja ja traditioita sekä erilaisia käsityksiä hyvästä elämästä, se on monikulttuurinen yhteiskunta ja sillä selvä. Malikin tulkinnassa se tarkoittaa myös positiivisia asioita, avautumista maailmalle, vitaalisuutta ja kosmopoliittisuutta. (Saukkonen, 76) Kirjan käännös on sujuva ja selkeä.

Kirjoituksia: ePressi, Turun Sanomat, Ihmisluontoa etsimässä (paljon lainauksia Malikin kirjasta), Jyväskylän ylioppilaslehti.

Kenan Malik: Monikulttuurisuus, 2016 (Multiculturalism and its Discontents: Rethinking Diversity After 9/11,  2013). Jälkisanat: Pasi Saukkonen. Kustantaja: niin & näin. Suomennos: Tapani Kilpeläinen. Kansi: Pasi Romppanen. Kenan Malikin teos (73 sivua) + Pasi Saukkosen jälkisanat (14 sivua) + viitteet (6 sivua).

Graeme Simsion: Vaimotesti (The Rosie Project, 2013)

Tässä vaihteeksi kevyt ja hauska kirja. Don Tillman on australialainen genetiikan apulaisprofessori, joka on päättänyt ratkaista hyvin vaikeaksi osoittautuneen vaimonhankkimisprobleeman itse laatimallaan pitkällä kyselylomakkeella, joka karsisi heti alkuun kaikki epäsopivat ehdokkaat. Don on jo 39-vuotias, ja huolimatta siitä, että hän on pitkä, älykäs, hyvätuloinen ja hyväkuntoinen (hän ajaa pyörällä joka paikkaan ja on harrastanut kamppailulajeja lapsesta saakka) sekä hyvä kokki, hän ei ole käynyt kovin monilla treffeillä, ja kaikki treffit ovat päättyneet epäonnistumiseen.

Lukijalle selviää jo romaanin ensimmäisiltä sivuilta, mistä tämä ongelma johtuu: Don aikatauluttaa elämänsä minuutin tarkkuudella, hänen on hyvin vaikea muuttaa täsmällisiä ja tarkasti määriteltyjä rutiinejaan, hänellä on naisystävälle suuret vaatimukset, joista hän ei halua joustaa, hän suhtautuu asioihin hyvin älyllisesti ja pitää tunteita mahdollisina suurten ongelmien aiheuttajina sekä tyhjänpäiväistä keskustelua ajanhukkana.

Hänen tielleen osuu baarimikko Rosie, jota Don auttaa löytämään biologisen isänsä. Isäprojekti vie Donin kuitenkin sellaisiin tilanteisiin, joissa hän ei ole koskaan ollut, ja saa hänet viettämään aikaa Rosien kanssa, joka on vaimotestin mukaan täysin epäsopiva, mutta jota Don ei silti saa mielestään.

Rosie avasi taksin oven. ...
          "Don, voinko kysyä sinulta jotain?"
          "Yhden kysymyksen."
          "Olenko minä sinun mielestäsi viehättävä?"
          Gene sanoi minulle seuraavana aamuna, että olin vastannut väärin. Mutta hän ei ollut ollut taksissa totaalisen aistien ylikuormituksen täyteisen illan jälkeen maailman kauneimman naisen kanssa. Uskoin toimineeni hyvin. Havaitsin kompakysymyksen. Halusin Rosien pitävän minusta, ja muistin hänen kiihkeän lausuntonsa siitä, miten miehet kohtelevat naisia objekteina. Hän testasi minua nähdäkseen, pidinkö häntä objektina vai ihmisenä. Oikea vastaus oli tietysti jälkimmäinen.
         "En ole tullut ajatelleeksi asiaa", sanoin maailman kauneimmalle naiselle. (176)

Kirja on älykäs ja mielestäni hyvin huvittava. Simsion rakentaa Donista mainion ja lähes täysin johdonmukaisen luonnekuvan. Lukijana Donin sijoittaa johonkin autismin kirjolle - Don ei tosin itse anna itselleen mitään diagnoosia ja jopa väittää kirjan alussa, ettei hänellä ole ollut aikaisempaa tietoa autismin kirjon häiriöistä, mikä tuntuu todella epätodennäköiseltä. Don on kirjan minäkertoja, joten tapahtumat kokee hänen kannaltaan, mikä on virkistävää: lukija näkee jokapäiväiset tilanteet toisin kuin tavallisesti. Simsion onnistuu tekemään Donista sympaattisen, koska hän on kiltti ja ennakkoluuloton, yrittää omalla tavallaan tulla toimeen ihmisten kanssa ja on onnellinen hyväksynnästä. Donin mielestä Asperger ei ole vika, vaan etu: "Vika! Asperger ei ole kenenkään vika. Se on variantti. Se on potentiaalisesti erittäin merkittävä valtti. Aspergerin syndrooma yhdistetään organisaatiokykyyn, fokusointiin, innovatiiviseen ajatteluun sekä rationaaliseen puolueettomuuteen." (17)

Koska tämä on Donin kirja, Rosie jää kirjassa melkoisen pintapuoliseksi henkilöhahmoksi - hänestä selviää melkein vain se, että hän on räväkkä, epäsovinnainen, feministi, eksyksissä ja jonkin verran aggressiivinen - ja kuten Don itsekin ajattelee (muttei sano ääneen), Rosien odottaisi vuosikausien opintojen perusteella pystyvän analysoimaan tilannettaan paremmin kuin vain yhdellä lauseella.

Don suhtautuu vaikeuksiinsa analyyttisesti eikä pidä itseään huonompana ihmisenä niiden takia, mutta tiedostaa ne eikä elämä ole ollut hänelle aina helppoa. Pidin kirjaa ensin vain sarjana hauskoja sattumuksia, mutta siinä myös ajoittaisia koskettavia välähdyksiä Donin elämänhistoriaan, täsmällisesti analysoituihin tunteisiin ja siihen miten hän kokee sen, ettei useinkaan pysty toimimaan sosiaalisesti hyväksyttävästi tai normaalisti, vaikka yrittäisikin. Don kehittyy kirjan kuluessa: lopussa hän suhtautuu kokemustensa takia ymmärtäväisemmin ja myötätuntoisemmin erääseen opiskelijaansa ja ehkä yleensäkin ihmisiin.

Don: "Jos löydän partnerin, mikä tuntuu enenevässä määrin epätodennäköiseltä, en itse haluaisi seksisuhdetta jonkun toisen kanssa. En ole kuitenkaan kovin hyvä ymmärtämään toisten ihmisten haluja."
          "Kerro minulle jotain, mitä en tiedä", Rosie sanoi jostakin oudosta syystä.
          Kaivelin ripeästi mielestäni jotain kiinnostavaa faktaa. "Ahh... kuhnurimehiläisten ja ampiaishämähäkkien kivekset räjähtävät seksin aikana."
          Oli ärsyttävää, että ensimmäinen mieleeni juolahtanut asia liittyi seksiin. ... Rosie oli kenties tehnyt freudilaisen tulkinnan. Mutta hän vain katsoi minua ja pudisti päätään. Sitten hän nauroi. (198)

Kirja sai minut pohtimaan Helmet-haasteen kohtaa 31, "kirjassa on vammainen henkilö", koska löysin vuoden aikana lukemistani kirjoista tähän kohtaan vain pari osumaa, joissa niissäkin vammaiset olivat kirjassa hyvin pienessä roolissa - vammaisia ei ole kirjoissa kovin paljon. Autismi ei ole vamma, mutta se kuitenkin rajoittaa Donin elämää melkoisesti: hän ei esimerkiksi usko koskaan löytävänsä vaimoa tai hankkivansa lapsia. Minulla on jonkin verran paremmat sosiaaliset taidot kuin Donilla (sekä huonompi oppimiskyky, ja toisin kuin hän, inhoan tarkkoja aikatauluja ja rutiineja), mutta olen usein ajatellut, että minussa on joitakin autismin kirjon piirteitä. Jotkin Donin reagointitavat tuntuivat mielestäni täysin loogisilta ja ymmärrettäviltä, ja oli hauska löytää tuntemuksilleen kosketuspintaa tästä kirjasta.

Vammaisuus on hyvin yleistä. Maailman terveysjärjestö WHO:n mukaan yli miljardilla ihmisellä on jokin vamma. Se voi liittyä esimerkiksi kuuloon, näköön, oppimiseen, ajatteluun, liikkumiseen tai vuorovaikutukseen (WWF-lehti 3/2024, s. 13). Erilaista vammaisuutta - tai kuten tässä kirjassa, epätavallisia tapoja suhtautua asioihin - pitäisi näkyä enemmän kirjoissa, ja ihan jokapäiväisenä asiana, jotta myös eri tavalla vammaiset voisivat löytää samaistumiskohteita kirjoista. Joissakin lastenkirjoissa tällaista jo on: esimerkiksi Essi Raekosken kirjassa Kuminakujan Julle ja Kauri hiipparijahdissa ja Saija Viitalan kirjassa Aamu ja salaperäinen seteli päähenkilö on pyörätuolissa. Ja en tiedä, ehkä muissakin uudemmissa kirjoissa on enemmän vammaisia henkilöitä?

Kirjaan on kaksi jatko-osaa, Vauvatesti ja Isätesti, sanoi hän ja myhäili tyytyväisenä. Tässä englanninkielinen Youtube-video, jossa kerrotaan naisten ja tyttöjen autismista. Se ei ole aina samanlaista kuin pojilla ja miehillä, joten se voi jäädä pitkäksi aikaa tunnistamatta.

Muita kirjoituksia Vaimotestistä: Sivutiellä, Annelin kirjoissa, Kirjavinkit, Sivuhenkilö, Lily, Kirsin Book Club, Kirjahamsterin lukuvinkit...

Edit 6.1.25 (lisätty WWF-lehden tieto ja vähän muuta).

Graeme Simsion: Vaimotesti, 2013 (The Rosie Project, 2013). Seven (Otava). Suomennos: Inka Parpola. 333 sivua.

Annika Luther: De sista entusiasterna, 2019

Luin kymmenisen vuotta sitten suomenruotsalaisen Annika Lutherin hienon nuortenkirjan Kodittomien kaupunki, joka on jäänyt mieleen haikeana mutta kauniina ja kiinnostavana ilmastonmuutosdystopiana veden valtaamasta, pääasiassa intialaisten ja kiinalaisten asuttamasta Helsingistä.

Annika Luther on biologi, ja nyt lukemani kirja käsittelee influenssan tapaista epidemiaa, joka sairastuttaa ja tappaa ihmisiä. Antibiootit eivät tehoa jälkitauteihin. Päiväkodit, koulut ja yliopistot suljetaan ja eri lääkefirmat etsivät kuumeisesti parannuskeinoa. Kirja on julkaistu vuonna 2019, joten se on hämmästyttävästi kirjoitettu ennen korona-aikaa.

Kirjan (anti)sankari on juro ja sosiaalisesti taitamaton viisikymppinen Marius Lindholm, joka on tehnyt Helsingin yliopistossa Viikissä bakteeritutkimusta jo vuosikymmeniä. Kun menestynyt kollega kuolee vessassa tautikohtaukseen, viime tinkaan jäänyt apurahahakemus jää tekemättä ja Marius joutuu työttömäksi. Hän paikkailee perheensä taloutta bakteereita, viruksia ja tauteja käsittelevillä lehtikolumneilla, mutta rahat eivät tahdo riittää. Sen takia tuntuukin onnenpotkulta, kun ison lääkeyrityksen rekrytoija pestaa hänet suurella rahalla etsimään lääkettä tautiin.

Lopulta Marius päätyy kuitenkin tekemään salaista lääketutkimusta tyhjän Viikin kellarilaboratorioon yhdessä hyvien ystäviensä ja tutkijakollegoidensa Helmin ja Amirin kanssa. Heidän tavoittelemansa ratkaisu liittyy ulosteisiin eli terveeseen bakteeriflooraan ja olisi onnistuessaan helppo ja halpa lääke ilman antibioottien haittavaikutuksia, varsinkin kun bakteeriresistenssi antibiooteille kasvaa koko ajan ja ne menettävät yhä enemmän tehoaan (myös reaalimaailmassa). Samalla hän yrittää tasapainotella rakastamansa perheen - kirjastonhoitaja Agneksen, 18-vuotiaan Argentiinassa vietetyn vaihto-oppilasvuoden jälkeen kotiin palanneen vieraalta ja häntä kohtaan vihamieliseltä tuntuvan Sacke-pojan ja päiväkoti-ikäisen Soffis-tytön - tarpeiden ja tunteiden kanssa. Agnes ja perhe ovat Mariukselle hyvin tärkeitä, mutta hänen on joskus vaikea sovittaa elämäänsä yhteen heidän kanssaan.

Kirjassa puhutaan paljon bakteereista ja taudeista, mikä saattaa lukijasta riippuen tuntua infodumppaukselta tai mielenkiintoiselta, minusta jälkimmäiseltä. Siinä puhutaan myös yliopistoista ja niiden kurjistamisesta, lääkefirmoista ja tutkimuksesta. Kirjan nimen "viimeiset entusiastit" ovat Marius, Helmi ja iranilainen Amir, jotka tekevät tutkimusta rakkaudesta tieteeseen (ja bakteereihin) ja halusta auttaa ihmisiä, eivät rahasta. Heille tutkimus ei ole sielutonta sääntöjen sitomaa tuntityötä, vaan jotain paljon suurempaa ja tärkeämpää.

Pidin kirjan aiheesta, teemoista, kirjoitustyylistä ja henkilöistä ja se oli hyvin kirjoitettu. Minua alkoivat siinä kuitenkin häiritä ja ärsyttää yhä enemmän Mariuksen toistuvat ajatukset siitä, miten vähän hänellä on rahaa ja miten köyhä hän on. Tämä alkaa alun työttömäksi jäämisestä, jatkuu läpi kirjan, ja kirjan lopussa Marius ajattelee taas olevansa "köyhä kuin kirkonrotta", kun talon katon korjaukseenkin on mennyt rahaa. Hänellä on kuitenkin työssäkäyvä vaimo, lääkefirmassa muutaman kuukauden työskennellessään hän tienaa muistaakseni viisi kertaa enemmän kuin tutkijana, ja perheellä on oma Agneksen isoisän rakentama omakotitalo.

Onko perheellä ravinteikasta ruokaa? On. Onko heillä asunto? On, oma kaksikerroksinen omakotitalo Herttoniemessä (ei esimerkiksi vuokrayksiö Kalliossa). Pääsevätkö he tarvittaessa lääkäriin? Todennäköisesti, vaikka tässä voikin olla joitakin ongelmia. Onko heillä vaatteita? On. Onko heillä varaa lämmittää kotiaan ja maksaa välttämättömät laskut? On. Silloin he eivät ole köyhiä kuin kirkonrotat, ja koska heillä on rahaa yli tämänkin (Agneksen ja Sacken palkat ja Mariuksen pieni työttömyysturvaraha), he eivät ole edes köyhiä.

Onko Mariuksella rahaa Sacken autokouluun? Ei, mutta tämä ei ole akuutti tai edes välttämätön meno (Marius on elänyt viisikymppiseksi ilman ajokorttia). Enkä ymmärrä miksi perheellä ei ole rahaa siihen. Okei, kirjastonhoitajan ja apurahatutkijan palkat eivät varmastikaan ole päätähuimaavia mutteivät nälkäpalkkojakaan. Agnes ja Marius ovat molemmat olleet vakituisessa työssä jo 20-30 vuotta, eivätkä pojan autokoulu tai katon korjaus ole varsinaisesti yllättäviä kuluja. Luulisi, että he olisivat säästäneet jotain vuosien varrella. Eikä Marius ole perheen ainoa ansaitsija (kuten kirjan tekstistä voisi päätellä), vaan Agnes käy koko ajan töissä ja Sackekin saa töitä Suomeen tultuaan, eli perheellä on koko ajan palkkatuloja.

Tämä henkilökohtaisista syistä johtuva ärsytys vei jonkin verran huomiotani pois kirjan pääteemoista, mutta pidin silti kirjasta ja pidän Annika Lutherista kirjailijana.

Helmet-haaste 46. Kirjan kannen pääväri on musta tai kirjan nimessä on sana musta.

Edit 10.11.24.

Annika Luther: De sista entusiasterna, 2019. Schildts & Söderströms. Kansi ja taitto: Otto Donner. 282 sivua.

Jean-Claude Mourlevat: Jefferson (2018)

Tämä kirja on eräänlainen lasten dekkari, joka yhdistää lastenkirjan ja dekkarin genrepiirteitä joskus hämmentävällä tavalla. Sen päähenkilöitä ovat eläinhahmot - kohtelias, siisti, järjestyksestä pitävä ja huomaavainen siili Jefferson ja hänen ystävänsä, rempseä ja iloinen sika Gilbert - ja ihmiset ovat vain sivuosassa, mikä sijoittaa sen selkeästi lastenkirjallisuuteen. Kirjassa on paljon huumoria, mutta toisaalta se ei ole mitenkään kovin kevyt ja hilpeä, koska se on kertomus murhatutkimuksesta. Kirjassa on muutama yllättävän raakakin kohtaus - sen lopussa ihmisroisto esimerkiksi roikottaa Jeffersonia kylpyammeen yllä ja aikoo viiltää tältä kurkun auki - joita minun on vaikea sovittaa ajatukseen lastenkirjasta.

Eläinten maassa asuva Jefferson joutuu kirjan alussa syyttömänä epäillyksi kampaajansa, mäyrä Edgarin murhasta. Puhdistaakseen maineensa hänen täytyy rohkaista mielensä ja matkustaa Gilbertin kanssa seuramatkaturistin roolissa monien muiden eläinten seurassa bussilla ihmisten maahan. Jefferson ja Gilbert saavat ihmisten kaupungissa vähitellen selville tärkeitä asioita Edgarin menneisyydestä ja selvittävät samalla syyn tämän murhaan. He joutuvat tutkimuksen ohessa myös kohtaamaan sen, miten ihmiset kohtelevat eläimiä: eläinturistien kohtaama hienovarainen halveksunta ei ole mitään verrattuna siihen, että Gilbert joutuu viettämään painajaismaisen yön suuressa teurastamossa ja näkemään, miten ahdistuneet lehmät, siat ja lampaat johdatetaan kuolemaansa.

Kirja puolustaa siis eläinten oikeuksia, mikä on kunnioitettavaa ja hyvä asia, mutta jostain syystä en kuitenkaan oikein innostunut siitä. Ehkä siksi, etten pystynyt sijoittamaan sitä selkeästi lastenkirjaksi tai dekkariksi, ja ehkä ruotsin kieli myös hankaloitti lukemista jonkin verran. Kirjasta jäi kuitenkin elävästi mieleen Gilbertin ihmettely siitä, miksi ihmiset syövät lihaa, kun on olemassa niin paljon ihania hedelmiä, vihanneksia ja kasvisruokia. Gilbertin listaus sai minut tajuamaan, miten monia ja miten herkullisia ruokia kasviksista ja hedelmistä saa tehtyä ja että liharuoat ovat oikeastaan varsin tylsiä ja yksipuolisia niihin verrattuina. Taas yksi syy vähentää lihansyöntiä, kun umami-maunkin voi saada aikaan vaikkapa soijakastikkeella tai kaupan mausteella.

Ei siinä ole järkeä, hän mumisi ja Jefferson kuuli hänen äänensä kuin suodattimen läpi, he voivat syödä mitä vain haluavat: spagettia ja tomaattikastiketta, perunagratiinia, pitsoja, vadelmapiirakoita, perunatortillaa, saksanpähkinäkakkua, punaista linssikeittoa ja kookosmaitoa, pannukakkuja hillon kera, appelsiineja, päärynöitä, aprikooseja, voissa paistettuja herkkusieniä, tomaattisalaattia, voisarvia, tagliatellea peston kanssa, vaniljakiisseliä, mansikoita, meloneja, riisiä, perunasosetta, herneitä, kurpitsasosetta, hasselpähkinäsuklaata... mutta se ei riitä! (166-167)

Kirjan kansikuva ja sisällön mustavalkoiset kuvat ovat kauniita ja taidokkaita. Ranskalainen Jean-Claude Mourlevat on saanut arvostetun Astrid Lindgren Memorial Awardin eli ALMA-palkinnon vuonna 2021, joten saan tällä kirjalla osuman Kirjaimia-blogin Kirjallisuuspalkinto-lukuhaasteeseen.

Jean-Claude Mourlevat: Jefferson, 2021 (Jefferson, 2018). Lilla pirat förlaget. Ranskankielisestä alkuteoksesta ruotsiksi kääntänyt Marianne Tufvesson. Kannen kuva: Lisa d'Andrea. Kuvitus: Antoine Ronzon. 262 sivua.

Meillä on idea! Yhteiskunnallisen yrittäjyyden opas, 2016

Tämä ohuehko kirja sattui käsiin, joten lukaisin sen, vaikkei yrittäjyys ole itselläni mielessä. Termi 'yhteiskunnallinen yrittäjyys' oli minulle kuitenkin vieras, joten asiaan oli mielenkiintoista tutustua. Yhteiskunnallinen yritys on yritys, joka toimii liiketoiminnallisin perustein, mutta samalla auttaa ihmisiä, tekee luonnolle tai yhteiskunnalle hyvää tai muuta vastaavaa. Tällaisia yrityksiä ovat esimerkiksi designyritys Mifuko (s. 14), joka valmistuttaa Keniassa kiondo-koreja ja korilaukkuja sisustustarkoituksiin, työllistää näin 400 naista Kenian maaseudulla ja suuntaa yli puolet jaettavasta voitostaan köyhyyden vähentämiseen, tai Minduu (s. 22), joka auttaa yhdistämään asiakkaan ja hänelle sopivan terapeutin. Yrittäjänä on varmaan mahtavaa tuntea pystyvänsä tekemään yritystoiminnan ohessa hyvää ja parantamaan maailmaa!

Kirja antaa tällaisen yrityksen perustamiseen hyviä neuvoja. Se etenee idean jalostamisesta huolelliseen suunnitteluun ja idean siirtämiseen paperilta käytäntöön, antaa neuvoja mm. rahoituksen järjestämiseen, kertoo vaikutusten mallinnuksesta ja todentamisesta sekä antaa tapauskuvaukset viidestä yhteiskunnallisesta yrityksestä. En lukenut kirjaa kovinkaan tarkasti, mutta se vaikuttaa asiantuntevalta, monipuoliselta sekä huolellisesti tehdyltä, joten jos itsellä on mielessä hyvä yritysidea ja halua toteuttaa se käytännössä, tästä kirjasesta saa varmasti hyviä neuvoja. Myös sen ulkoasuun on panostettu: kirja on värikäs ja varsin selkeä, ja luvut ovat mukavan lyhyitä.

Meillä on idea! Yhteiskunnallisen yrittäjyyden opas. Toimittaneet Pauliina Liukkonen ja Sanna Ovaska. Kirjoittajat: Pauliina Liukkonen, Kimmo J. Lipponen, Aino Elina Muhonen, Juho Paavola ja Saila Tykkyläinen, 2016. Suomen Setlementtiliitto (Setlementtijulkaisuja 47). Ulkoasu: Jessica Leino. Kuvitukset: John Salinero. Kannen augmented reality: Frans Tihveräinen. 72 sivua.

Gunnel Ginsburg: Rikkakasvit. Tunnista ja hävitä, 2010

Tästä kirjasta tuli sellainen olo, että siinä kerrottiin vain murto-osa siitä, mitä olisi voitu kertoa. Kirjoittaja ja taiteilija Gunnel Ginsburg oli kertomansa mukaan suunnitellut kirjan tekemistä 20 vuotta, minä aikana hän luki kaiken aiheesta löytämänsä ja leikkasi talteen artikkeleita rikkaruohoista, niiden hävittämisestä ja hyötykäytöstä, keskusteli puutarhureiden ja viljelijöiden kanssa, keräsi ja prässäsi rikkaruohoja ja kasvatti itse niiden taimia (s. 6).

Koska tila kirjassa on kuitenkin rajallinen, siihen on siivilöitynyt vain pieni osa tästä tiedosta, varsinkin rikkaruohojen hyötykäytöstä. Tästä olisi kuitenkin ollut mielenkiintoista tietää lisää - ovathan esimerkiksi vuohenputki ja maitohorsma nykyään monien arvostamia villiyrttejä, eli niiden luokittelu on muuttunut tuhottavasta syötäväksi kasviksi. "Rikkaruohoushan" ei ole mikään absoluuttinen määre, vaan rikkaruoho tarkoittaa kasvia, joka kasvaa paikassa jossa puutarhuri tai viljelijä ei halua sen kasvavan, koska se haittaa jollakin tavalla hänen suunnitelmiaan.

Puutarhurina olisin kyllä itsekin tyytyväinen, jos pääsisin eroon kannen kuvassa olevista vuohenputkista (syömällä tämä ei onnistu, koska en ole ainakaan vielä päässyt niiden makuun, vaikka kerran tekemäni vuohenputkipesto olikin hyvää). Kirja ei kuitenkaan tarjoa mitään supertehokkaita vinkkejä rikkaruohojen hävittämiseen, vaan kaikille puutarhureille jo tuttuja ja kohtalaisen työläitä keinoja: kitkemisen, haraamisen ja kukintojen leikkaamisen pois ennen siementämistä.

Ongelma yksivuotisten siemenrikkaruohojen kanssa on se, että ne tuottavat paljon siemeniä, jotka säilyvät maaperän siemenpankissa kauan aikaa. Esimerkiksi peltohatikan siemenkodassa on jopa 10 000 siementä (s. 14). Puhtaaksikin kitketyssä maassa riittää siis siemeniä vuosikausiksi, ja monet rikkaruohojen siemenet aktivoituvat valon vaikutuksesta eli ne alkavat kasvaa, kun maata myllätään tai se käännetään. Yksivuotiset rikkakasvit on kuitenkin yleensä suhteellisen helppo nyppäistä pois, toisin kuin juuririkkakasvit - esimerkiksi tuo vuohenputki, joka jatkaa kasvuaan maahan jääneestä pienestäkin juurenpalasta. Sekä siemen- että juuririkkakasvien poistoon sopii maan kattaminen (s. 122), jota käytetään myös permakulttuuriviljelyssä.

Vaikka kirjassa ei olekaan kaikkea mahdollista tietoa rikkaruohoista, Ginsburg on kuitenkin saanut jokaiselle kasville omistetulle yhdelle tekstisivulle mahtumaan paljon: tietoa tieteellisen ja suomalaisen (alkuteoksessa tietysti ruotsalaisen, kiitokset suomentajalle) nimen antosyistä, kasvin ulkonäöstä, kukkimisajasta, levinneisyydestä ja kasvupaikoista sekä lisääntymistavasta ja hävittämisestä ja joskus myös muita kiinnostavia pikkutietoja esimerkiksi kasvin käytöstä. Kirjan lopussa on vielä pari sivua rikkakasvien hyötykäyttötavoista yleisesti.

Minulle kirjan parasta antia olivat sen upeat piirroskuvat, joissa kuvataan kasvi juurineen (kasvia ei tunne kunnolla, ennen kuin tietää, millainen sen juuristo on, ja juuristo kertoo myös kasvin elämänkierrosta ja kasvustrategioista) sekä kasvin nuori sirkkataimi ja vähän vanhempi pikkutaimi, kukka ja/tai kukinto, siemenkota ja siemen luonnollisessa koossa ja suurennettuna. Näin kirja auttaa tunnistamaan kasvin sen eri kasvuvaiheissa ja antaa siitä tietoa paljon tavallisia kasvikirjoja enemmän.

Rikkaruohojen yhteydessä voisi varoittaa isosinivalvatista eli tarhasinivalvatista (jos lajinmääritykseni on oikea, jokin sinivalvatti se joka tapauksessa on), jonka annoin jäädä aluksi puutarhaan sen sinne jostain - ehkä jonkun vihannesmaalta - saavuttua, koska sen siniset kukat olivat ihan kauniit. Muutaman vuoden kuluttua se oli kuitenkin valloittanut kasvupaikkansa suurelta alalta niin, ettei siinä paikassa kasvanut enää mitään muuta, koska se leviää juuristonsa avulla todella tehokkaasti, ja levinnyt oletettavasti siementen avulla myös muutamaan muuhun paikkaan. Se on yksi niitä harvoja rikkakasveja, joita todella inhoan - vielä paljon vuohenputkea hankalampi - enkä päässyt siitä eroon muuten kuin kaivamalla kaikki sen juuret pois maasta. Vielä nytkin, ehkä kymmenen vuoden päästä, sen taimia nousee vielä keväisin ylös, ja jos niitä ei katkaise tai mieluiten kaiva juurineen ylös, taimia on kohta kymmenkertaisesti. Sitä ei luokitella haitalliseksi vieraslajiksi, mutta mielestäni siihen olisi syytä ainakin maan eteläosissa.

Vain raparperit ja pensaat pärjäsivät sinivalvatille,
kaikki muut kasvit ne tukahduttivat tiheällä kasvustollaan.

Kirjan lähestymistapa aiheeseensa on melko ekologinen, ja kirjan loppuun (s. 108-113) on koottu mahdollisimman luonnonmukaisia ja helposti kotipihoilla toteutettavia, tehokkaiksi havaittuja menetelmiä, tosin aika lyhyesti: kitke ajoissa, estä siementäminen, tukahduta, leikkaa nurmi oikein, osta puhdasta multaa, peitä ja kata maa, rajaa penkit ja istuta maanpeittokasveja; saumahiekka laatansaumoihin, mekaaninen poistaminen, terminen käsittely sekä etikka maltillisesti käytettynä. Näitä käyttäen kemiallisia torjunta-aineita ei tarvita. Kirjassa esitellään lyhyesti myös kitkemisen, kuokkimisen ja haraamisen apuvälineitä sekä puutarhurin varusteita (s. 114-119). Aika eksoottisen ja rajun kuuloisia tapoja hävittää rikkaruohoja ovat termiset keinot eli liekittäminen ja höyryttäminen (s. 120-121), joita ainakaan minä en muista nähneeni tai kuulleeni käytettävän. Niissä ei kuitenkaan käytetä myrkkyjä, joten miksi ei? Liekittämistä ei kuitenkaan kuivina kausina voi maastopalovaaran vuoksi tehdä.

Minusta nykyään turvaudutaan myrkkykemikaaleihin liian helposti ja mahdollisesti täysin turhaan. Työpaikkani piha-alueella esimerkiksi haluttiin toissakesänä tuhota nykyään lainsuojattomat kurttulehtiruusuistutukset kemikaaleilla. Penkissä oli tämän jälkeen ehkä pari kuukautta ainoastaan pieni kyltti, joka kielsi koskemasta kasveihin myrkkyvaaran takia, sekä ruskeita, kuolleita kasveja. Myrkyttäminen piti tehdä ehkä vielä toistamiseen. Penkissä ei nyt viime kesänäkään ollut mitään muuta kuin ruusujen alasleikattuja ruskeita rankoja, joista vieläkin nousi pari sinnikästä, lähes tunnistamattomaksi kihartunutta minikokoista ruusunversoa. Omassa puutarhassani sitävastoin leikkasin edellisen asukkaan istuttamat kurttulehtiruusut toissakesänä pois Fiskarsin parimetrisellä oksaleikkurilla, mihin meni ehkä noin puoli tuntia (rankojen silppuamiseen meni kyllä lisäaikaa, koska oksasilppu on puutarhassa hyväksi enkä siksi halua viedä oksia jäteasemalle). Viime kesänä tein saman jutun, mihin meni vielä vähemmän aikaa. Ruusujen alasleikkaaminen on minusta siis käytännöllisempi, helpompi, halvempi, nopeampi, turvallisempi ja myös esteettisempi vaihtoehto kuin niiden myrkyttäminen, joka saattaa olla (tästä ei tule mieleen täsmällisiä tietoja, mutta aine on myrkkyä) vaaraksi maaperän eliöstölle, linnuille sekä pölyttäjähyönteisille, joita pitäisi nykyään kaikin tavoin suojella.

Helmet-haaste 5. Kirjailijan nimikirjaimia ei esiinny omassa nimessäsi.

Gunnel Ginsburg: Rikkakasvit. Tunnista ja hävitä, 2010 (Ogräs. Känn igen och ta bort, 2009). Minerva. Piirroskuvitus: Gunnel Ginsburg. Kääntäjä: Laura Voipio. 128 sivua.

Opiskelijan ohjelmointikirja. Vaiheittainen visuaalinen opas (Computer Coding - Python Projects for Kids, 2017)

Olen nuoresta asti ajatellut aina silloin tällöin, että olisi kiva kokeilla ohjelmointia, mutta ohjelmat ovat olleet minusta liian kalliita ja/tai 400-500-sivuiset tiheästi kirjoitetut, tylsän näköiset (englanninkieliset) ohjelmointioppaat eivät ole vaikuttaneet erityisen helposti lähestyttäviltä, joten en ole tehnyt sitä. Lastenosastolla osui kuitenkin silmiin tällainen kirja, joka ratkaisi molemmat ongelmat: kirja on runsaasti kuvitettu, siinä on hauskan tuntuisia projekteja ja ohjelmakoodi annetaan siinä valmiina. Python-ohjelman (nimi tulee Monty Pythonista, ei käärmeestä) voi ladata ilmaiseksi netistä, ja suhteellisesta helppoudestaan huolimatta tätä ohjelmointikieltä käytetään myös esim. lääketieteessä, liiketaloudessa, elokuvien animoinnissa ja jopa avaruuslennoissa.

Kirjan suomenkielinen nimi on harhaanjohtava, koska tekstistä ja kirjan projekteista käy selvästi ilmi, että kirja on suunnattu noin 10-vuotiaille lapsille. Tässä on toisaalta kirjan ongelma - minun on vaikea uskoa, että monet kymmenvuotiaat suomalaislapset jaksaisivat kirjoittaa kirjan englanninkielisiä, loppuvaiheessa aika pitkiäkin ohjelmakoodeja, joissa jokaisen kirjaimen ja merkin pitää olla täsmälleen oikein. (Tätä varten olisi muuten ollut hyvä, jos kirjan alussa olisi neuvottu helpot tavat valita, kopioida (Ctrl+C) ja liittää (Ctrl+V) tekstiä, koska monet koodinpätkät toistuvat ohjelmissa lähes samanlaisina.)

Kirja on suomennettu hyvin ja huolellisesti. Esimerkkiohjelmien käyttäjän näkemät lauseet on suomennettu, mutta muuten ohjelmat ovat alkuperäismuodossaan, joten esim. ohjelmien muuttujat ja funktioiden nimet ovat englanninkielisiä. Pythonin komentoja ei tietenkään voi suomentaa, mutta mm. nämä muuttujat ja funktionnimet olisi kuitenkin voinut kääntää, mikä olisi tehnyt ohjelmista helpommin kirjoitettavia ja ymmärrettäviä suomalaiselle, varsinkin lapselle, joka ei välttämättä ymmärrä käytettyjen englanninkielisten sanojen merkitystä ollenkaan. Tämä olisi kyllä vaatinut paljon lisätöitä suomentamiseen, koska ohjelmakoodit ovat aika iso osa kirjaa ja kuten sanottu, niiden pitää olla täysin virheettömiä.

Muuten kirja on kuitenkin oikein hyvin tehty ja ottaa kohderyhmänsä hyvin huomioon. Siinä on paljon pieniä ja hupaisia, varmastikin Pythonilla tehtyjä, hauskan alkeellisen näköisiä tietokonegrafiikkakuvia. Siinä ei anneta vain ohjelmakoodeja, vaan kerrotaan myös ohjelmien suunnittelun periaatteista yleisesti, ja jokaisen projektin alussa on ohjelman vuokaavio, jota on hyvä miettiä ennen kuin rupeaa koodaamaan. Vaikka perusohjelmien koodit annetaan valmiina (mikä mahdollistaa sen, että kuka tahansa voi saada ne toimimaan, kunhan on tarpeeksi huolellinen), projektien jälkeen annetaan lisäksi paranteluehdotuksia, joiden avulla voi testata omia taitojaan. Kirjassa myös selitetään ohjelmien ja niiden komentojen toiminta, ainakin osaksi.

Esimerkkiohjelmat ovat sellaisia, joita lapset varmastikin pitävät hauskoina (esim. tietokilpailu, matopeli ja muita pelejä, robotin, lemmikin tai tähtitaivaan piirtäminen ja paljon muuta), mutta joita minun oli aikuisenakin hauska tehdä ja kokeilla. On vain jotenkin siistiä, kun saa tietokoneen tekemään jotain, mitä haluaa, vaikkei se olisikaan kovin monimutkaista, ja kirja herättää tunteen siitä, että saattaisi olla mahdollista suunnitella ja tehdä myös omia ohjelmiaan. Pelkästään tämän kirjan avulla omien ohjelmien tekeminen ei kuitenkaan onnistu, koska kirja heittää lukijansa/käyttäjänsä suoraan syvään päähän ja siinä käytetään melko usein myös sellaisia komentoja, joiden toiminta ei kirjasta avaudu eikä niitä selitetä, ne vain annetaan siinä valmiina (esimerkiksi kun tehtiin hiiren liikkeisiin ja käyttäjän toimintaan tai toimimattomuuteen reagoiva "lemmikki"). Tämä ei toisaalta ole ihme - innostuin tutustumaan myös yliopisto-opiskelijoille suunnattuun englanninkieliseen Python-ohjelmointioppaaseen (Introduction to Python Programming and Data Structures), joka etenee simppeleistä asioista monimutkaisempiin, ja jotkin tämän lasten kirjan komennot selitetään siinä ehkä vasta sivuilla 200-300 tai myöhemminkin.

Tässä lapsille suunnatussa kirjassa on toisaalta hienoa, että ohjelmissa käytetään myös monimutkaista ja pidemmälle edenneiden käyttäjien koodia, koska ainakin minä ymmärrän asiat paremmin kun teen ne itse, eivätkä esim. silmukat ja funktioiden määrittely tunnu niin vaikeilta, kun niitä on jo käyttänyt melkein huomaamattaan itse jossakin ohjelmassa. Toisaalta tämä tapahtui sen kustannuksella, että joitakin komentoja en ymmärtänyt ollenkaan, mutta se ei ole niin vaarallista. Pythonista yleensä täytyy kuitenkin sanoa, että vaikka sitä oppii käyttämään aika helposti ja nopeasti, ainakin sen alkuvaiheessa, sen englanninkieliset virheilmoitukset ovat noviisille usein melko käsittämättömiä eivätkä ollenkaan käyttäjäystävällisiä (mutta niitäkin aloin vähitellen ymmärtää).

Yksi lasten kirjan projekteista. Tylsännäköinen koodi (taustalla vasemmalla) saattaa synnyttää kauniita kuvioita. Ohjelma on myös animoitu, niin että tähtiä syttyy "taivaalle" koko ajan lisää.

Eniten pidin Turtle-grafiikasta eli piirtämisestä ohjelman avulla: Pythonilla pystyi tekemään helposti geometrisia kuvioita sekä vaihtelemaan niiden väriä, kokoa, sijaintia ja suuntaa, mikä mahdollisti kaikkea kivaa ja kiinnostavaa. Aikuisten kirjan myöhempien lukujen tehtävissä piirrettiin esimerkiksi  fraktaaleja, minkä osaaminen olisi aika mahtavaa. Ja kun tein jonkin verran noita aikuisten kirjan tehtäviä ennen kuin innostukseni hiipui, ihastuin myös siihen, miten yksinkertaisella ja helpolla koodilla pystyi laskemaan esim. matemaattisten sarjojen arvoja tai alkulukuja, joiden laskeminen laskimella tai tietokoneellakin olisi vienyt todella paljon aikaa. Siis jos onnistui kirjoittamaan koodin oikein (matemaattisissa tehtävissä usein kyllä yllättävän helppoa): saatoin käyttää parikin tuntia jonkin sellaisen tehtävän ratkaisukoodin miettimiseen (aikuisten kirjan tehtäviin ei ollut ratkaisuja), jonka vastaukset olisi Excelillä pystynyt laskemaan parissa minuutissa. Monia kirjan matemaattisia tehtäviä ei olisi kuitenkaan luullakseni pystynyt laskemaan Excelillä.

Ohjelmointia oli kiva kokeilla ja se oli mukavaa aivojumppaa, mutta se ei ole minulle järin tarpeellista ja pystyn hyvin elämään ilman sitäkin. Pidän analogisista asioista (kuten paperikirjoista), ja vaikka noin kolmen viikon ajan olin tosi innostunut koodaamisesta, se jäi melkein kokonaan, koska elämässä on paljon muutakin. Oli kuitenkin hauska huomata, että tietokoneohjelmien tekeminen ei ole mitään ylivoimaisen vaikeaa salatiedettä ja että on mahdollista tehdä omia ohjelmia. Oli myös hyvä saada käsitys ohjelmoinnin periaatteista, koska tietokoneohjelmia tulee kuitenkin käytettyä melko paljon - oli opettavaista saada tietää jotain siitä, miten ne on tehty, sekä tiedostaa, että ratkaisut olisi usein voitu tehdä myös toisella tavalla.

Edit 24.12.23.

Opiskelijan ohjelmointikirja. Vaiheittainen visuaalinen opas, 2018 [kirjassa ei suomenkielisen painoksen julkaisuvuotta, katsottu kirjaston sivuilta] (Computer Coding - Python Projects for Kids, 2017). Tekijät: Carol Vorderman, Craig Steele, Claire Quigley, Martin Goodfellow, Daniel McCafferty ja Jon Woodcock. Kustantaja: readme.fi. Suomennos: Veli-Pekka Ketola. Kansi: Marko Tapani. 224 sivua.

Anne Lene Johnsen ja Elin Natås: Ymmärrä matematiikkaa. 23-metodilla menestykseen, 2018

Minua kiinnostaa oppiminen prosessina, oppimisen edellytykset sekä se miten ihmisaivot toimivat (ja olen joskus opettanutkin yläkoulutasoista matematiikkaa yksityisopetuksena). Siksi luin tämän kirjan, jonka mukaan kuka tahansa pystyy oppimaan matematiikkaa, vaikka se aluksi vaikuttaisi kuinka vaikealta tahansa. Kirja on suunnattu vanhemmille (tai muillekin aikuisille, esimerkiksi opettajille), jotka haluavat auttaa matematiikan kanssa ehkä tuskailevaa lastaan todella ymmärtämään matematiikan tehtäviä, ei vain esimerkiksi opettelemaan kertotaulua ulkoa (vaikka sen hyvä osaaminen onkin tärkeää) tai käyttämään valmiita kaavoja ymmärtämättä niitä. Näin lapsi oppii jopa pitämään matematiikasta.

Tässä kirja lähtee liikkeelle todella perusasioista. Ei siis esimerkiksi yhteenlaskusta, vaan niistä peruskäsitteistä, joita tarvitaan siihen, että asiat pystyy järjestämään itselleen päässään loogisiksi kokonaisuuksiksi ja ymmärtämään milloin pitää soveltaa jotain keinoa, milloin toista, niin etteivät tiedot ole päässä vain hajanaisina, irrallisina yksikköinä. Norjalaisen pedagogin Magne Nyborgin mukaan peruskäsitteitä on 23 (mistä kirjan alaotsikko): väri, muoto, asento, koko, paikka, määrä, kuviointi, suunta, käyttötarkoitus, aine jne., ja useimpia näistä tarvitaan myös matematiikan oppimisessa. Sille, joka nämä hallitsee, ne tuntuvat niin itsestään selviltä, että on vaikea ymmärtää, miten joku ei osaa niitä. On kuitenkin täysin mahdollista, ettei lapsi ole oppinut niitä, ja silloin ei ole ihme, jos matematiikka on vaikeaa.

Jos lapsen on vaikea selvitä jostakin matematiikan tehtävästä, pitää tarkistaa ymmärtääkö hän nämä matematiikassa tarvittavat peruskäsitteet ja tarvittaessa peruuttaa niin kauas, että hän käsittää ne. Kirjassa annetaan yksityiskohtaiset ohjeet peruskäsitteiden opettamiseen. Prosessi on kaikissa käsitteissä periaatteeltaan sama, ja kirjoittajat rohkaisevat vanhempia siihen, että peruskäsitteiden opettaminen onnistuu jokaiselta vanhemmalta ja että lyhytkin opetusrupeama päivässä auttaa. He myös muistuttavat monta kertaa siitä, että jos lapsi ei osaa jotain, hänelle pitää sanoa että "tietenkään sinä et osaa, enhän minä vielä ole opettanut tätä asiaa".

Kirjassa on rohkaisevia kertomuksia (s. 44-46) oppilaista, joilla on ollut suuria vaikeuksia matematiikan kanssa, mutta jotka ovat metodin avulla oppineet matematiikkaa niin, että siitä on saattanut tulla jopa heidän lempiaineensa koulussa. Kirjan mukaan he ovat myös pitäneet peruskäsitteiden opiskelusta - eikä ihme, koska maailma tuntuu varmaan yleensäkin ottaen selvemmältä niiden oppimisen jälkeen, jos ne ovat aikaisemmin olleet epäselviä. Vaikka kirjassa yleensä puhutaan lasten opetuksesta, metodi sopii myös aikuisille, esimerkiksi 22-vuotiaalle Helenelle (s. 46). Peruskäsitteiden opettamiselle annetaan johdantoluvun jälkeen kirjassa paljon tilaa, ja varsinainen matemaattisten taitojen opetus alkaa vasta sivulta 116. Kirjassa edetään sitten lukujen ymmärtämisestä lopulta lyhyesti algebraan ja yhtälöihin.

Kirjan kirjoittajista Johnsen on aina ollut matematiikkaa rakastanut "matikkaturbo" ja Natås "matikkaurpo", joten heillä on mukavan erilaiset perspektiivit kirjan aiheeseen. Natåskin on kuitenkin oppinut ymmärtämään matematiikkaa, ja hän on erityisopettajana auttanut jo yli 20 vuoden ajan sellaisia lapsia, joille matematiikka on vaikeaa. Kirjoittajat sanovatkin, että kirjan menetelmät perustuvat tutkimukseen ja että niitä on testattu paljon ja niiden toimivuus havaittu käytännössä.

Kirjan alkuosassa oli mielenkiintoisia ajatuksia oppimisesta, peruskäsitteistä ja käsitteiden ymmärtämisen tärkeydestä; sen matematiikan opetusta käsittelevän osan sitävastoin luin selaillen. Kirjan oppeja kannattaa varmastikin kokeilla, jos lapsella on vaikeuksia ymmärtää matematiikkaa, koska asiassa on kyse myös lapsen itsetunnosta, käsitteellisestä ajattelusta ja yleensä elämässä selviämisestä - numeroita ja matematiikkaahan tarvitaan monessa asiassa, joita ei välttämättä tule edes ajatelleeksi matematiikkana. Kirja on myös hyvin ja selkeästi kirjoitettu, ja suomennos toimii myös hyvin.

Anne Lene Johnsen ja Elin Natås: Ymmärrä matematiikkaa. 23-metodilla menestykseen, 2018 (Hvordan fatte matte, ei alkuteoksen ilmestymisvuotta (2017?)). Bazar. Suomentaja: Virpi Vainikainen. 284 sivua.

Anne Rooney: Flashpoints in Science. Exploring the causes, effects and triggers of major 20th-century discoveries, 2016

Tieteen historia on aina kiinnostanut minua jonkin verran, ja kuten tämän kirjan alaotsikko sanoo, siinä esitellään 1900-luvun suurimpia (luonnon)tieteellisiä löytöjä, oivalluksia ja keksintöjä. Tärkeiden asioiden valikointi on tietysti subjektiivista, mutta kaikki kirjassa esitellyt asiat - esimerkiksi (ei aikajärjestyksessä) verensiirrot, poliorokotus, avaruuslennot, Rachel Carson ja ympäristöliike, pimeä aine, DNA:n löytäminen, mannerliikuntoteoria, koeputkivauvat, Einsteinin suhteellisuusteoria, antibiootit - ovat kuitenkin tavalla tai toisella merkityksellisiä ja suurin osa niistä on vaikuttanut myös ihmisten käytännön elämään paljon. Kirja etenee vuosisadan alusta sen loppuun ja eri vuosikymmenille on varattu suunnilleen yhtä paljon tilaa, mutta koska kirjassa käsitellään vain nelisenkymmentä eri teemaa, läheskään joka vuodelle ei ole omaa tapahtumaa.

Mielenkiintoinen ja erikoinen lähestymistapa kirjassa on se, että siinä ei kerrota vain kyseisestä löydöstä, vaan taustoitetaan sitä kertomalla siihen johtaneista ajatuksista ja keksinnöistä, jotka on tehty joskus vuosikymmeniä tai vuosisatojakin aiemmin, ja kerrotaan myös löydön jälkeisestä kehityksestä - monen artikkelin tiedot ulottuvat 2000-luvulle. Jokaisen nelisivuisen artikkelin alussa on asiasta kertova teksti sekä koko sivun kuva ja seuraavalla aukeamalla aikajana - esimerkiksi koeputkivauvojen kohdalla tämä ulottuu vuodesta 1677 vuoteen 1995 - sekä neljä lyhyempää tekstiä tiettyjen vuosien oivalluksista ja keksinnöistä. Näin lukija saa tavallista laajemman kuvan asiasta, ja itse pidin tästä lähestymistavasta paljon. Jopa vuosisatoja kattavasta näkökulmastaan huolimatta Rooney ei juurikaan eksy hakoteille, vaan hänen mainitsemansa tiedot tuntuvat asiaankuuluvilta. Joitakin harmillisia virheitä mukaan on saattanut eksyä, esimerkiksi ihmisgenomissa sanotaan olevan 32 kromosomia (s. 158), kun oikea luku on 23 kromosomiparia.

Ilmastonmuutoksesta kertova kokonaisuus on sijoitettu yllättäen jo vuoteen 1967. Itse asiassa jo vuonna 1896 esitettiin ajatus, että hiilidioksidi, vesihöyry ja metaani saattaisivat aiheuttaa ilmaston lämpenemistä, mutta vasta vuonna 1967 japanilainen ilmastotieteilijä Syukuro Manabe tutki nousevien lämpötilojen ja hiilidioksidipitoisuuksien korrelaatiota tietokoneiden avulla ja löysi yhteyden näiden välillä. Itse muistan kun ilmastonmuutoksesta ja kasvihuoneilmiöstä puhuttiin 1980-luvun lopulla, mikä oli minulle silloin iso järkytys. Ja vieläkin jotkut jaksavat väittää sitä vastaan, vaikka merkit ilmaston lämpenemisestä ja sen aiheuttamista vahingoista ja kärsimyksestä ovat ilmiselvät.

Jokaista aihetta elävöittää siihen liittyvä pikkutieto, esimerkiksi tällaiset:
- Jos keskikokoisen atomin ydin olisi 60 metrin kokoinen, koko atomi olisi maapallon kokoinen.
- Penisilliinin löytäjä Alexander Fleming huvitti kollegoitaan tekemällä petrimaljoille kuvia kasvattamalla niihin erivärisiä homeita.
- 98,8 prosenttia ihmisten DNA:sta on sama kuin simpansseilla ja noin 44 prosenttia sama kuin banaanikärpäsillä.

Toiset kirjan aiheet kiinnostivat minua enemmän kuin toiset, mutta yleensä ottaen kirja oli valaiseva katsaus luonnontieteen suurien linjojen kehitykseen 1900-luvulla. Vaikka kirjassa on hakemisto, siinä ei ole lähdeluetteloa. Tämä tuntui ensin aika isolta puutteelta, mutta toisaalta kirjan tiedot ovat sellaisia, että ne on halutessaan varmaan melko helppo tarkistaa netistä tai asiaa käsittelevistä lähdeteoksista (ja kuten tuosta kromosomien määrästä näkee, kirjassa saattaa olla virheitä, vaikka se kokonaisuudessaan tuntuikin luotettavalta). Lähteiden merkitseminen olisi myös tehnyt tällaisesta tietosanakirjamaisesta teoksesta rakenteeltaan melkoisesti raskaamman, eli vaikka yleensä ottaen tietenkin kannatankin lähdeluetteloita, tässä sellaisen poisjättö on puolustettavissa. Lähteiden ajatteleminen sai myös tajuamaan, miten paljon työtä Rooney on tehnyt kirjan kanssa (jokaiseen teemaan liittyisi varmaan ainakin kymmenkunta lähdettä) etsiessään tietoja kyseisen tieteellisen löydön historiasta ja joskus esihistoriastakin, valitessaan tärkeimmät tiedot ja muokatessaan niistä teemaa käsittelevän kirjoituksen.

Anne Rooney: Flashpoints in Science. Exploring the causes, effects and triggers of major 20th-century discoveries, 2016. Bounty Books. 176 sivua.

Taina Parikka: Varkaus Vaskitehtaassa. Neiti Sundmanin seikkailuja Fredrikshamnissa 1, 2017

Tämän pienikokoisen 1870-luvun Haminaan sijoittuvan dekkarin on kirjoittanut Haminan Kauppiaantalomuseon museonhoitajana työskentelevä Hanna Parikka. Hän siis todennäköisesti tietää hyvin, mistä puhuu, kun hän laittaa sankarittarensa neiti Julia Sundmanin seikkailemaan vanhan Haminan kaduille ja kujille (jotka ovat säilyneet hyvin nykyaikaan asti) piikojen, työläisten ja enimmäkseen varakkaamman väen keskuuteen.

Neiti Sundmanilla on jonkin verran omaa perittyä varallisuutta, josta hän on sijoittanut osan ystäviensä ja asuinkumppaniensa Elfvingin neitien kirjakauppaan. Tämä on myös hänen työpaikkansa. Kirjan tapahtumat käynnistyvät Julian tavatessa raskaana olevan piikatytön Maria Puustellin, jonka sulhanen, Vaskitehtaan oppipoika Josef Lindeman, on pidätetty tehtaan kassan varkaudesta epäiltynä. Tämä saattaisi johtaa Josefin lähettämiseen Siperiaan. Hyväsydäminen Julia haluaa auttaa vaikeassa tilanteessa olevaa Mariaa ja ryhtyy selvittämään asiaa.

Minämuodossa kerrotussa kirjassa Julia miettii aika paljon naimattomuuttaan. Nykynäkökulmasta kolmikymppinen Julia ei ole iällä pilattu, mutta 1800-luvun loppupuolella hän oli jo auttamatta vanhapiika, jonka avioliittomahdollisuudet ainakaan ikäisensä kanssa olivat varsin heikot - varsinkaan kun hän ei ole valmis huolimaan ketä tahansa kättään tarjoavaa miehenpuolta, ja koska Vaskitehtaan kuparitehtailija Lindfors herättää hänessä sydämentykytyksiä siitä huolimatta että tämä on naimisissa.

Kirja oli hauskaa ja viehättävää luettavaa, ja neiti Sundman oli ponteva ja tarmokas sankaritar. Kirjan tarjoama ajankuva oli uskottava, ja puolentoista vuosisadan takainen Hamina ja sen ihmiset heräsivät tarinassa eloon - Julia tapaa myös pienen Hugo Simbergin, joka kirjan mukaan jo lapsena osoitti kiinnostusta taiteen tekemiseen. Lähes kaikilla kirjan henkilöillä, myös neiti Sundmanilla, onkin historiallinen esikuva. Vaikka Parikka on historian asiantuntija, kirja ei tunnu mitenkään historian tuputtamiselta, vaan hän on onnistunut sovittamaan historialliset tiedot mukavasti tarinan lomaan. Kirjassa on kiinnitetty paljon huomiota yksityiskohtiin, esimerkiksi ihmisten vaateparteen ja puhetapaan, ja ne tuntuivat pääpiirteissään aidoilta. Tosin muutaman kerran mietitytti, ajattelisiko 1800-luvun säätyläisneiti kuten neiti Sundman, eikä olla-verbin potentiaalilla lienee ole imperfektiä "lieni", jota kirjassa joskus käytetään, mutta nämä eivät juurikaan häirinneet. Luen varmaan myös seuraavat neiti Sundmanin seikkailut; sarjassa on esipuheen mukaan neljä osaa.

Myös näissä blogeissa kirjaa on pidetty viihdyttävänä ja sarjaa jopa loistavana: Kirsin kirjanurkka, Yksi luku vielä... ja Mummo matkabloggaa.

Helmet-haaste 8. Kirja kertoo pienestä kaupungista.

Taina Parikka: Varkaus Vaskitehtaassa. Neiti Sundmanin seikkailuja Fredrikshamnissa 1, 2017. Omakustanne. 129 sivua.

Ville Eloranta: 125 myyttiä suomen kielestä, 2014

Tämä Hesarin 125-vuotisjuhlavuonna ilmestynyt kirja käsittelee suomen kieltä ja siihen liittyviä väärinkäsityksiä, ja uskoisin sen olevan useimmille suomesta ja sen käytöstä kiinnostuneille mielenkiintoista luettavaa. Kielenhuoltoon erikoistunut toimittaja Ville Eloranta on tiivistänyt kaikki kirjan tekstit enintään yhden sivun pituisiksi, mikä tekee kirjan lukemisesta helppoa ja nopeaa (varsinkin kun kirja on lisäksi pienikokoinen). Tekstien aihepiiri vaihtelee esimerkiksi sanojen oikeinkirjoituksesta "alkaa tekemään" -muotoon (joka särähtää ehkä murretaustastani johtuen omaan korvaani, muttei monen muun korvaan, ja joka on jo vuosia ollut hyväksytty muoto) sekä sukunimien taivutuksesta komparatiivien ja välimerkkien käyttöön tai suomen kielen oppimisen vaikeuteen. Tai siihen, onko suomessa futuuria vai ei ja jos on, saako tällaista muotoa käyttää vai ei (s. 19). Muutaman kerran kirja tarjoaa myös kiehtovia väläyksiä kielihistoriaan.

Kirjaan mahtuu tietysti paljon muutakin, koska aiheita on 125. Jotkin kirjassa käsitellyistä asioista tunnisti jo vuosikymmeniä vanhoiksi kiistakapuloiksi. Minulla on mielestäni melko hyvä käsitys suomen oikeinkirjoitus- ja kielenkäyttösäännöistä, mutta rakkaassa kielessämme on kuitenkin aina opittavaa ja pohdittavaa, ja kirjassa tulikin monta kertaa vastaan asioita, joista en ollut ihan varma ja joista oli kiinnostavaa lukea, esimerkiksi se, onko montaa virheellinen muoto vai ei (s. 5). Montaa-sanassahan on tuplapartitiivi, mutta olen itsekin käyttänyt sitä joskus. Sen käyttö saattaa myös muuttaa ilmaisun merkitystä ("söin monta kakkua" vs. "söin montaa kakkua"), ja se onkin 1990-luvulla hyväksytty käyväksi muodoksi. Ja omasta mielestäni sana viimeinen tarkoittaa absoluuttisesti viimeistä, jotain minkä jälkeen ei enää tule muuta, mutta 2000-luvulla on hyväksytty viimeisten kymmenen vuoden aikana samaa tarkoittavaksi kuin kymmenen viime vuoden aikana (auts, minusta ihan väärin, mutta hyvä silti tietää). Kirjassa on siis kyse siitä, mitkä ovat nykyään hyväksyttäviä muotoja asiateksteissä ja yleiskielessä - kaunokirjallisuudessa ja epävirallisessa kommunikaatiossahan jokainen saa käyttää kieltä miten haluaa.

Kirjan tekstit ovat viihdyttävästi ja nokkelasti kirjoitettuja ja usein hauskojakin. Ottaen huomioon että kirjassa käsitellään usein kielioppiasioita, Eloranta on hämmästyttävän hyvin pystynyt välttämään kielioppitermien käyttöä, eli kirja on siinäkin mielessä helppolukuinen. Jukka Pylvään mainiot piirrokset elävöittävät kirjaa, ja kirjan lopussa on hyödyllinen hakemisto käsitellyistä asioista. Kielikellossa on artikkeli montaa-partitiivista ja sen käytöstä.

Tällä saisi ehkä Helmet-haasteen kohdan 17. Kirja on kokoelma esseitä, pakinoita tai kolumneja (siis lyhyitä kielipakinoita).

Edit 15.8.23, 28.8.23 (lisätty Kielikello-linkki).

Ville Eloranta: 125 myyttiä suomen kielestä, 2014. HS-kirjat. Ulkoasu ja kuvitus: Jukka Pylväs. 133 sivua.

Juhana Torkki: Puhevalta käyttöön! Näin valmistelet elämäsi parhaan puheen, 2015

Olen pitänyt vain harvoin varsinaisia puheita, mutta minulla on sen verran kokemusta yleisölle puhumisesta, että tiedän mitä se voi parhaimmillaan olla: tunne siitä, että osaa asiansa hyvin, onnistuu esittämään sen kiinnostavasti, on samalla aaltopituudella yleisönsä kanssa, herättää siinä vastakaikua ja saa siltä energiaa. Joskus kaikki vain toimii, ja joskus taas ei.

Juhana Torkin kirja ei ole perinteinen puheopas siitä, miten puhe valmistellaan, mitä siinä pitää ottaa huomioon, mitä retorisia keinoja siinä pitää käyttää ja miten PowerPointia (tai jotain muuta ohjelmaa) käytetään. Kirja ei anna myöskään pikaohjeita tai viime hetken neuvoja, vaan sen mukaan puheen valmistelu pitää aloittaa kolme viikkoa ennen puheen pitämistä.

Torkin kirjassa on enemmänkin kyse tunteista, aitoudesta ja merkityksellisyydestä. Siinä oletetaan, että puhuja tahtoo jollakin tavalla vaikuttaa kuulijoihinsa, ja se näkee tässä myös puhujan vastuun.

Se ei ole myöskään tyyliltään perinteinen, minkä takia tartuinkin siihen, koska tällaista muotoa ei ole Platonin jälkeen paljonkaan harrastettu: kirja on kirjoitettu dialogimuodossa. Kaksi vanhaa ystävystä keskustelee Lapissa hiihtomajalla, ja puhetaidon opettaja antaa insinöörille neuvoja siitä, miten valmistellaan hyvä puhe. Vaikka insinööri onkin turhautunut pitämiinsä puheisiin ja niiden vastaanottoon, hän suhtautuu ystävänsä neuvoihin varsinkin alussa varsin skeptisesti, mikä tuo kirjaan mukavaa jännitettä – dialogimuoto toimii kirjassa hyvin. Kirja on puheoppaaksi myös harvinaisen filosofisesti asennoitunutta sekä sujuvaa luettavaa. Keskustelu ei tunnu paperinmakuiselta, vaan soljuu kevyesti eteenpäin, ja kirjassa on paljon kiinnostavia mietteitä sekä ajatuksia herättäviä ohjeita puheen pitämiseen. Pidin siitä.

... dialogi muistuttaa, että valmista totuutta ei ole - tai jos onkin, se on yhtä kuollut kuin tekokukka. Elävä totuus syntyy aina ainutkertaisena keskustelun tuotteena ja kestää hetken kuin revontulet taivaalla. Mutta tuon hetken se on todellisempaa kuin mikään muu.
        Ehkä tärkeämpää kuin valmis totuus, on nähdä miten ja mistä ajatus ponnistaa. (s. 14)

Juhana Torkki: Puhevalta käyttöön! Näin valmistelet elämäsi parhaan puheen, 2015. Otava. Kannen tekijää ei mainittu (tai se on kirjastotarran takana). 207 sivua.

Les Amazones d'Afrique: Amazones Power, 2019 (cd-levy)

Kirjoitan nyt poikkeuksellisesti cd-levystä, koska se kertoo afrikkalaisesta aktivismista ja feminismistä, ja koska afrikkalaiset naiset itse puhuvat siinä naisten sorrosta muuttaakseen asioita: With this album we are breaking the code, by talking about violence against women and young girls, genital mutilation, forced marriage, gender equality ... Now the new generations refuse to be sacrificed; they're here to break the cycle of pain and of the image of the strong woman who has to be quiet and carry all the burdens. We are amazing and powerful, and every time that society tries to make us feel otherwise, we will be loud and unapologetic. (Beniniläinen Fafa Ruffino, levyliite)

Amatsoniryhmä itse on kotoisin eri puolilta Afrikkaa - Guineasta, Senegalista, Malista, Algeriasta, Beninistä - ja levyn viimeisessä laulussa Power on mukana 16 laulajaa, Afrikan lisäksi Euroopasta ja Etelä-Amerikasta. Toisin kuin amatsonien ensimmäisellä levyllä Republique Amazone, levyllä on myös pari mieslaulajaa, koska myös miehet osallistuvat nykyään naisten vapauttamiseen: So, you have many young men in women's right associations, going door to door to inform the youngest. (Fafa Ruffino) Laulussa Timbuktu, jossa nainen ja mies keskustelevat keskenään, laulu päättyykin miehen sanoihin Let's join forces, and not care about what they say.

Vaikka levyn musiikkityyli ei ollut minun suosikkimusiikkiani, kappaleiden teemat ja sanoitukset, joista onneksi kerrotaan levyliitteessä, olivat vaikuttavia: niissä puhutaan naisten välisestä solidaarisuudesta, auttamisesta, empatiasta ja yhteistyöstä, paremmasta tulevaisuudesta ja toiminnasta sen hyväksi, oikeudenmukaisesta ja arvostavasta kohtelusta laajennetussa perheessä (johon voivat aviomiehen lisäksi kuulua tämän muut vaimot sekä sukulaiset), eri kansanryhmien kulttuurien rikkaudesta ja tarpeesta kunnioittaa eri etnisiä ryhmiä, sekä vaaditaan tasa-arvoa ja naisiin kohdistuvan väheksynnän ja väkivallan loppumista. Tyttöjen sukuelinten silpominen tuomitaan barbaarisena käytäntönä kahdessakin laulussa.

Laulut kertovat naisten kyvyistä, vahvuudesta, älykkyydestä, ihmisarvosta, aiempien sukupolvien naisten työstä ja naisten merkityksestä yhteiskunnassa, ja vaikka ne tuovat esiin paljon epäkohtia ja naisiin kohdistuvaa sortoa, ne antavat naisille itseluottamusta ja sanovat, että heillä on voimaa taistella näitä epäkohtia vastaan ja myös oikeus siihen. Eli levy oli virkistävä sukellus afrikkalaisten naisten itsensä toimintaan asioiden parantamiseksi ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan saavuttamiseksi, tässä tapauksessa musiikin avulla.

Tässä kuvassa on mukana myös levyn viimeisen yhteislaulun Power laulajia.

Lisäys 7.8.23: Kehityslehdessä 1/2023 on mielenkiintoinen artikkeli siitä, miten kenialaiset naiset pyrkivät mukaan politiikkaan ja vaikuttamaan maansa asioihin vähättelystä ja uhkailusta huolimatta.

Les Amazones d'Afrique: Amazones Power, 2019.

Mallory Ortberg: Texts from Jane Eyre And Other Conversations with Your Favorite Literary Characters, 2014

Tässä kirpparilöydössä kirjojen ja myyttienkin henkilöhahmot sekä kirjailijat, runoilijat tai tv-sarjojen henkilöt käyvät tekstiviestikeskusteluja läheistensä kanssa - samaan teokseen liittyviä keskusteluja on yleensä useampia - ja kirjan taitto on myös tekstiviestimuodossa. Puhekumppani on lähes aina normaalia elämää viettävä "normaali" ihminen, mikä saa kirjallisen henkilön erikoisuudet ja omituiset mielipiteet tai kommunikointitavat hyppäämään silmille, ja saa heidät vaikuttamaan hyvin epänormaaleilta.

Tämä saa toisaalta vähän pahoittamaan mielensä, jos kyseessä sattuu olemaan oma lempikirja tai lempihahmo, koska kirjan käsittely on niin epäkunnioittavaa, toisaalta näkemään nämä hahmot uudelta kannalta ja nauramaan itselleen, koska on ottanut nämä henkilöt niin vakavasti niiden omituisuuksista huolimatta, ja toisaalta taas ymmärtämään yhden syyn kirjojen viehätykseen - saamme nähdä ja tavallaan myös kokea erilaisia elämiä kuin omamme, ja kirjojen henkilöt voivat tehdä asioita, joita emme itse voisi emmekä useinkaan edes haluaisi tehdä. He antavat meille mahdollisuuden olla monipuolisempia. Onneksi he ovat epänormaaleja!

Kirja alkaa kreikkalaisen myytin Medeiasta, joka sinnikkäästi yrittää saada miehensä Iasonin uuden rakastetun Glauken taivutetuksi pukemaan ylleen hänen lahjoittamansa morsiuspuvun (joka sattuu olemaan myrkytetty), ja päättyy mm. elokuviin, tv-sarjoihin ja Pikku Prinssiin. Joskus nämä "keskustelut" ovat oikein onnistuneita, kun Ortberg on mielestäni tavoittanut henkilöhahmon persoonallisuuden ja ajatukset ja siirtänyt sen kirjallisesta kontekstista arkielämäkontekstiin, joskus taas vähemmän onnistuneita, kun hän turvautuu helppoihin ratkaisuihin ja laittaa henkilön esimerkiksi kiroilemaan, vaikka tämä ei kirjassa koskaan tekisi tällaista, tai käyttäytymään muuten mielestäni epäluonnollisella tavalla.

Ja tietysti vitsin ymmärtäminen riippuu paljon siitä, tunteeko kyseisen kirjan tms. ja siinä olevan henkilöhahmon (minkä takia tv-sarjat menivät minulta kokonaan ohi, mutta niitä ei kirjassa ollut kovin paljon). Ja kirja innosti minut myös ottamaan selvää Henry Jamesin teoksesta Daisy Miller, minkä jälkeen siihen liittyvät keskustelut tuntuivat hyvin huvittavilta ja myös hyvin paljastavilta moralisoivuudessaan. Joskus keskustelut olivat humoristisuudestaan huolimatta myös jopa surullisia ja koskettavia, kuten Charlotte Perkins Gilmanin vähäeleisesti karmaisevan novellin The Yellow Wallpaper päähenkilön keskustelut kontrolloivan miehensä kanssa.

Emily Dickinsonin keskustelut perheenjäsenensä kanssa kaikkine ajatusviivoineen saivat minut nauramaan ääneen, samoin J. Alfred Prufrockin keskustelu naisystävänsä(?) kanssa. Muistan kun lukiolaisena luin tätä T. S. Eliotin runoelmaa ja tunsin itseni sen takia syvämietteiseksi ja sivistyneeksi ja vaikutuin sen kielikuvista, ja muistan siitä vieläkin keltaisen usvan joka kiemurtelee ikkunalautojen ympärillä, naiset jotka kulkevat huoneessa puhuen Michelangelosta, ja monet muut Prufrockin tekstareissa olevat asiat - melkein kaikki taitavat olla lähes suoraan Eliotin runoelmasta.

Eli hauska ja omintakeinen idea ja usein, muttei aina, myös hauska toteutus.

Mallory Ortberg: Texts from Jane Eyre And Other Conversations with Your Favorite Literary Characters, 2014. Henry Holt and Company. Kuvitus: Madeline Gobbo. Designed by Meryl Sussman Levavi. 227 sivua.