maanantai 19. heinäkuuta 2021

Elihu Root: Kansainvälisen oikeuden yleisen ymmärtämisen tarve, 1905 (käännös)

Käänsin ensimmäisen luvun (The Need of Popular Understanding of International Law, s. 3-6) rauhannobelisti Elihu Rootin kirjasta Addresses on International Subjects antaakseni näytteen Rootin ajatuksista, mutta hänen kirjoituksensa on kyllä asiallisuudessaan melko kuiva. Tämä ei ollut välttämättä lukemistani teksteistä kiinnostavin, mutta se oli tarpeeksi lyhyt käännettäväksi kokonaan, ja sen aiheet ja tyyli edustavat Rootin kirjoituksia mielestäni hyvin. Teksti on julkaistu American Journal of International Law -lehden ensimmäisessä numerossa, ja se käsittelee American Society of International Law -järjestön perustamisen syitä ja lähtökohtia. Teksti ei ollut kovin helppoa käännettävää mm. Rootin sanaston ja pitkien virkkeiden takia, joita en kuitenkaan alkanut lyhentää, jotta Rootin tyyli välittyisi myös käännöksestä.


Aikamme poliittiselle kehitykselle on ominaista kansalaisten vaikutusvallan kasvu valtion toiminnassa, mikä tekee koko ajan tärkeämmäksi sen, että jokaisessa maassa suurella osalla kansaa olisi täsmällinen käsitys kansainvälisistä oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan.

Hallitukset eivät nykyään käy sotaa, elleivät ne ole vakuuttuneita kansalaistensa yleisestä ja innostuneesta tuesta; ja joskus tapahtuu niin, että voimakas yleinen tunne ajaa hallitukset sotaan vasten tahtoaan. Ei ole harvinaista nähdä kahden hallituksen pyrkivän mitä sovittelevimmalla ja kärsivällisimmällä tavalla sopimaan jokin erimielisyys rauhanomaisesti, kun taas suurella osalla kansasta molemmissa maissa on taipumaton ja hyökkäävä asenne, ja nämä vaativat näkemään omat etunsa äärimmäisinä ja kärjistettyinä sillä tavalla, että jos tämä ohjaisi valtiollista toimintaa, se tekisi rauhanomaisen ratkaisun mahdottomaksi.

Yksi pääasiallisista esteistä kansainvälisten kiistojen rauhanomaisessa ratkaisussa on se tosiseikka, että neuvottelijan tai sovittelijan, joka luopuu mistä tahansa oman maansa äärimmäisistä vaatimuksista ja myöntää toisen osapuolen minkä tahansa argumentin järkevyyden, varsin todennäköisesti tuomitsee kiihkeästi suuri määrä hänen omia maanmiehiään, jotka eivät ole koskaan nähneet vaivaa tutustuakseen jupakan syihin, tai jotka ovat ajatelleet vain oman puolensa argumentteja. Kuusikymmentäneljä vuotta on kulunut siitä, kun Yhdysvaltain ja Kanadan välillä olevan koillisen rajan sijainti sovittiin vuoden 1842 Webster-Ashburtonin sopimuksella; kuitenkin vielä tänäkin päivänä omalla puolellamme rajaa on monia ihmisiä, jotka tuomitsevat herra Websterin siitä, että hän uhrasi meidän oikeutemme, ja monia ihmisiä Kanadan puolella rajaa, jotka syyttävät lordi Ashburtonia omien oikeuksiensa uhraamisesta tuossa sopimuksessa. Molemmat vastaväittäjien ryhmät eivät voi olla oikeassa; vaikuttaa oikeutetulta oletukselta, että kumpikaan niistä ei ole oikeassa; kuitenkin sekä herra Websterin että lordi Ashburtonin täytyi kestää moitetta ja herjausta hintana sopimuksesta, joka on ollut kummankin maan rauhalle ja menestykselle tuhat kertaa arvokkaampi kuin kaiken kiistanalaisena olleen maan arvo.

Siinä merkittävässä toiminnassa, jossa sovitaan kansainväliset selkkaukset ilman sotaa, tapahtuipa tämä sitten neuvottelemalla tai sovittelun avulla, välttämättömät ehdot ovat järkevyys ja hyväntahtoisuus, halukkuus tunnustaa tosiasiat ja punnita väitteitä, jotka ovat niin omaa maata vastaan kuin sen puolesta; ja on erittäin tärkeätä, että jokaisessa maassa ne ihmiset, joita neuvottelijat edustavat ja joiden luokse sovittelijoiden täytyy palata, pystyvät harkitsemaan kiistanalaista asiaa ja arvioimaan edustajiensa toimintaa tällä valistuneella ja järkevällä tavalla.

Eräs keino saada aikaan tämä haluttu tila on lisätä yleistä tietoutta kansainvälisistä oikeuksista ja velvollisuuksista ja edistää kansalaisten tapaa lukea kansainvälisistä asioista ja ajatella niitä. Mitä selvemmin jonkin maan ihmiset ymmärtävät omat kansainväliset oikeutensa, sitä vähemmän todennäköisesti he omaksuvat äärimmäisiä ja kohtuuttomia näkemyksiä oikeuksistaan, ja sitä vähemmän todennäköisesti he ovat valmiita taistelemaan jostakin, johon he eivät todella ole oikeutettuja. Mitä selvemmin ja yleisemmin jonkin maan kansalaiset ymmärtävät oman maansa kansainväliset sitoumukset ja velvollisuudet, sitä vähemmän todennäköisesti he paheksuvat muiden maiden oikeutettuja vaatimuksia siitä, että näitä sitoumuksia ja velvollisuuksia noudatetaan. Mitä perehtyneempiä jonkin maan kansalaiset ovat valtioiden välisten itsehillinnän ja huomaavaisuuden sääntöihin ja tapoihin, joiden pitkä kokemus on osoittanut olevan välttämättömiä maiden välisen rauhan säilyttämiseen, sitä suurempi tulee olemaan taipumus pidättäytyä julkisesti keskustelemasta kiistakysymyksistä muiden maiden kanssa sellaisella tavalla, joka asettaisi esteitä rauhanomaisen ratkaisun tielle loukkaamalla tunteita tai nostattamalla vihaa tai ennakkoluuloja toisessa osapuolessa.

Jokaisessa sivistyneessä yhteisössä on välttämätöntä, että on olemassa tuomioistuimia oikeuskysymysten ratkaisemiseksi sekä viranomaisia lain noudattamiseen pakottamiseksi; kuitenkaan elämässämme vallitsevan rauhan ja järjestyksen todellinen perusta ei ole poliisin pelko; se on tuhansien yhteisön muodostavien ihmisten itsehillintä sekä heidän halukkuutensa noudattaa lakia ja ottaa muiden oikeudet huomioon. Liiketoiminnan todellinen perusta ei ole sheriffi, jolla on oikeuden määräys, vaan niiden liike-elämän sääntöjen ja velvoitteiden vapaaehtoinen noudattaminen, joita yleisesti pidetään välttämättöminä liiketoimissa menestymiselle. Aivan samoin on erittäin tärkeää, että kiistakysymykset valtioiden välillä ratkaistaan sovittelulla eikä sodalla, ja yleisen tunteen kasvu tämän rauhanomaisen ratkaisutavan puolesta on tämän sukupolven kunniaksi luettava eräs sivistyksen suuri edistysaskel; kuitenkin ihmisten välillä vallitsevan rauhan todellinen perusta on niiden ihmisten, jotka hallitsevat moderneja demokratioitamme, oikeudenmukaisessa ja huomaavaisessa mielenlaadussa, heidän muiden maiden oikeuksien kunnioittamisessaan, ja heidän halussaan olla oikeudenmukainen ja hyväntahtoinen kansainvälisten kiistojen syiden käsittelyssä.

Tietenkään ei voida odottaa, että minkään kansan kaikki jäsenet opiskelevat kansainvälistä oikeutta; kuitenkin riittävä määrä voi helposti tutustua siihen riittävästi johtaakseen yhteisöä ja muodostaakseen jokaisessa maamme yhteisössä yleisen mielipiteen kaikissa tärkeissä kansainvälisissä kysymyksissä sitä mukaa kun niitä nousee esiin.

Tästä syystä minusta näyttää siltä, että uuden Kansainvälisen oikeuden amerikkalaisen yhdistyksen vaikutus ja sen Quarterly-lehden julkaisu tulee olemaan Yhdysvaltain kansalle käytännön hyödyksi; ja uskon, että Yhdistystä ja Quarterlyä tukevat harkitsevaiset miehet ja naiset, jotka haluavat auttaa kansainvälisen oikeudenmukaisuuden ja rauhan edistämistä.

Edit 20.7.21 (mm. bloggauksen otsikkoa paranneltu), 1.8.21.

The Need of Popular Understanding of International Law, s. 3-6. Kirjassa Elihu Root: Addresses on International Subjects, collected and edited by Robert Bacon and James Brown Scott, 1916. Harvard University Press. 447 tekstisivua ja 15 sivun hakemisto.

sunnuntai 18. heinäkuuta 2021

Elihu Root: Addresses on International Subjects, 1916 (rauhannobelistit 1912)

Nuorena ajattelin, että kansainvälinen oikeus on melkein tylsintä, mitä kuvitella saattaa, mutta nyt olen alkanut ymmärtää, että se on monella tavalla tärkeää. Olen nyt myös lukenut noin puolet kirjasta, joka käsittelee nimenomaan sitä. (Toinen aikaisemmin tylsänä pitämäni ala on tilastotiede, josta siitäkin olen muuttanut käsitystäni viime vuosina.)

Kyse on siis vuoden 1912 amerikkalaisen rauhannobelistin Elihu Rootin (1845-1937) kirjoitusten kokoelmasta, jotka kaikki (ainakin lukemani tekstit) liittyvät kirjan nimen mukaisesti kansainvälisen oikeuden kysymyksiin. Kirjassa on lähes 450 tekstisivua, ja tilasin sen Varastokirjastosta lähinnä velvollisuudentunnosta; ajattelin, että luen viitisenkymmentä sivua ja sitten katson tutustuneeni Rootiin tarpeeksi paljon rauhannobelistisarjaani varten. Innostuin kirjasta kuitenkin enemmän kuin odotin - sen kirjoitukset tuntuivat harkitsevilta, tasapuolisilta, oikeudenmukaisilta ja neutraaleilta, ja niistä sai taas uuden näkökulman historiaan. Kirja tuntui myös melko nykyaikaiselta, mihin kirjan tyyli vaikutti paljon: sadan vuoden takainen englannin tietokirjakieli ei paljon eroa nykyisestä, kirja ei esineenäkään vaikuttanut vanhalta, ja monissa kirjan ajatuksissakin oli tuoreuden tuntua.

Aiemmat rauhannobelistit, joihin olen tutustunut, ovat vaikuttaneet enemmänkin palavasieluisilta visionääreiltä, jotka ovat yhdistäneet näkemykseensä kestävästä rauhasta myös käytännön toimet. Asianajaja Elihu Root kuitenkin edustaa enemmän asian käytännöllistä puolta, sitä miten saadaan valtioiden välinen yhteistyö toimimaan, ja miten kansainvälisistä sopimuksista tehdään oikeudenmukaisia, toimivia ja hyväksyttäviä kaikille osapuolille. Hän oli myös poliitikko, ja hän oli toiminut sotaministerinä tai nykyisellä termillä puolustusministerinä (Secretary of War, hyvin yllättävä työ rauhannobelistille; hän uudisti myös Yhdysvaltain puolustusvoimia ja sotilaiden koulutusta) sekä ulkoministerinä William McKinleyn ja Theodore Rooseveltin hallituksissa, ja senaattorina.

Kuten muutkin sadan vuoden takaiset rauhannobelistit, Root kannatti Haagin rauhankonferensseja (1899 ja 1907) ja kansainvälistä sovittelua. Hän oli nykyäänkin toimivan American Society of International Law -järjestön ensimmäinen johtaja ja kirjoitti artikkeleita sen lehteen (kirjassa on monia lehden kirjoituksia); järjestö pyrki edistämään kansainvälistä yhteisymmärrystä tekemällä kansainvälistä oikeutta tunnetuksi. Uutta tähänastisiin rauhannobelisteihin verrattuna oli se, että Root tuntuu ajattelutavaltaan ja toimiltaan olleen läpikotaisin asianajaja ja nähneen rauhanprosessin paljolti sen yksityiskohtaisten järjestelykysymysten kautta. Hän piti kuitenkin hyvin tärkeänä myös yleistä mielipidettä ja sitä, että mahdollisimman monet kansalaiset perehtyisivät kansainvälisen oikeuden kysymyksiin; aika kunnianhimoinen toivomus yli sadan vuoden takaiselle kirjoitukselle. Tämä sen takia, että demokraattisissa valtioissa kansalaisten mielipide saattaa ratkaista sen, ryhtyykö valtio sotimaan vai ei, ja siksi kansalaiset tarvitsevat malttia ja kykyä punnita tasapuolisesti molempien osapuolten näkemyksiä.

Kirjassa näkyy tuon maiden demokratisoitumisen lisäksi myös koko ajan lisääntyvä kansainvälistyminen - maailma tuntui jo tuolloin paljon aikaisempaa pienemmältä, ja ihmiset matkustelivat paljon. Yhdessä artikkelissa käsiteltiin esimerkiksi Yhdysvalloissa asuvien Japanin kansalaisten oikeuksia lasten koulunkäynnin suhteen, ja oli todella mukava lukea tuolloisen amerikkalaisen kirjoittajan positiivinen näkemys japanilaisista: What was to be the effect upon that proud, sensitive, highly civilized people across the Pacific, of the discourtesy, insult, imputations of inferiority and abuse aimed at them in the columns of American newspapers and from the platforms of American public meetings? What would be the effect upon our own people of the responses that natural resentment for such treatment would elicit from the Japanese? (21)

Tähän kansainvälistymiseen liittyy myös se, että Rootin mielestä - vaikka välitystoiminta, sopimukset ja kansainväliset tuomioistuimet olivatkin tärkeitä - tärkeä syy kansainvälisten sopimusten toimivuuteen ja siihen, että valtiot noudattavat niitä, on yleinen mielipide, se, että valtion pitää toimia maailman kansojen mielestä hyväksyttävällä tavalla ollakseen arvostettu ja tullakseen hyväksytyksi kansainvälisen yhteisön täysivaltaisena jäsenenä. [T]hree things have happened: First, there has come to be a public opinion of the world; second, that opinion has set up a new standard of national conduct which condemns unjustified aggression; and third, the public opinion of the world punishes the violation of its standard. (166)

Root toivoi, että perustettaisiin pysyvä kansainvälinen tuomioistuin, jonka tuomarit olisivat vakituisessa työssä ja saisivat palkkaa toiminnastaan, ja joka ratkaisisi kansainväliset riita-asiat niiden ilmetessä. Tuomareiden vakituisilla viroilla taattaisiin tuomareiden neutraalius, oikeudenmukaisuus ja riippumattomuus maidensa kansalaisten mielipiteistä. (Vuonna 2002 toimintansa aloittanut Kansainvälinen rikostuomioistuin toimii mielestäni nykyään osaksi tällä periaatteella; sen 18 tuomaria nimitetään 3-, 6- tai 9-vuotiskaudeksi.)

Root tuntui lukiessani aluksi edustavan lähtökohdista ja kansalaisuudesta riippumatonta oikeudenmukaisuutta ja tasapuolista järjen ääntä kiihkeiden tunteiden keskellä, minkä takia kirjoituksia oli kiva lukea (vähän kerrallaan, mitään kovin helppoa tai mukaansatempaavaa luettavaa ne eivät kuitenkaan olleet, ja hyppäsin joidenkin liian lakityylisten kappaleiden yli), mutta kun Root alkoi käsitellä Yhdysvaltain toimia Panamassa sen pyrkiessä rakentamaan sinne kanavan ja puhui ymmärtävästi Yhdysvaltain sotatoimista esimerkiksi Kuubassa ja Filippiineillä, käsitykseni hänen neutraaliudestaan mureni ja petyin häneen sen verran, että luin kirjaa vain sivulle 206 asti (ja totta puhuen seuraavan pitkän luvun aihe, kysymys Panaman kanavan tullimaksuista, ei juuri kiinnostanut). Hän esitti Panaman tapahtumia käsittelevässä kirjoituksessaan Yhdysvaltain toimet Panamassa hyvin lievinä ja täysin Kolumbiasta itsenäistymistä toivovien panamalaisten toiveiden mukaisina, ja sanoi kanavan rakentamisen hyödyttävän koko ihmiskuntaa (jolle USA tekisi palveluksen rakentaessaan kanavan), mutta juuri tämä sai epäilemään sitä, saiko Root myös muissa kirjoituksissaan taitavan esittämistapansa takia asiat näyttämään siltä, miltä halusi niiden näyttävän.

Ansaitsiko Root rauhanpalkintonsa? Varmastikin hän edisti osaltaan kansainvälistä yhteistyötä ja sovittelua ja varsinkin niiden käytännöllistä puolta, ja hänellä oli monia hyviä ajatuksia esimerkiksi tuosta kansainvälisestä tuomioistuimesta ja paljosta muustakin. Hän vastusti sotaa, mutta hän toimi kuitenkin sota- tai puolustusministerinä ja uudisti Yhdysvaltain sotavoimia. Hän ei myöskään tunnu edistäneen tasapuolisesti kaikkien maailman kansalaisten etua (mitä tietyn maan poliitikolta ei ehkä voi vaatiakaan), vaan pitäneen Yhdysvaltain edut mielessään ja hyväksyneen omalta maaltaan asioita, joita ei luultavasti olisi hyväksynyt joltakin muulta maalta. Asioiden oikeudenmukainen arviointi ja yleisen hyvän näkeminen ihmisten kansalaisuudesta riippumatta (jota Root itsekin korosti kirjassaan) kuuluisi minusta rauhannobelistille, joten tässä suhteessa Root ei mielestäni täyttänyt nobelistin vaatimuksia. Ja taaskaan ei mitään mainintaa naisten äänioikeudesta tai siitä, miten huonosti joitakin oman maan kansanryhmiä kohdeltiin.

Käännän seuraavaan bloggaukseen kirjan ensimmäisen tekstin, koska se kuvaa hyvin Rootin ajattelutapaa ja kirjan tyyliä.



Kirjan omistuskirjoitus "Baron S. A. Korff, Helsingfors 1916" osoittautui itsessään mielen-kiintoiseksi. Paroni Sergei/Sergius A. Korff (1876-1924) oli Venäjän liberaaliin älymystöön kuuluva historioitsija tai oikeustieteilijä, joka toimi jonkin aikaa Venäjän lain ja historian opettajana Helsingin yliopistossa sekä Pietarin Naisten yliopistossa (taas yksi asia, joka herättää uteliaisuutta!). Hän muutti varmaankin Venäjän vallankumouksen jälkeen Yhdysvaltoihin, oli naimisissa amerikkalaisen naisen kanssa, opetti amerikkalaisissa yliopistoissa, kirjoitti useita artikkeleita Advocate of Peace through Justice -lehteen ja luennoi Kansainvälisen oikeuden akatemiassa Haagissa. Hän osasi venäjän lisäksi hyvin myös ranskaa, saksaa, ruotsia ja englantia (ei sentään suomea). Hänestä puhutaan kauniisti: this excellent scholar, this charming, simple, unassuming, friendly, honest, and courageous man. Hän kuoli vuonna 1924 Yhdysvalloissa vain 48-vuotiaana, ja edeltävät tiedot ovat hänen muistokirjoituksestaan.

Korff oli kirjoittanut itsekin esimerkiksi Venäjän historiaa käsitteleviä kirjoja, ja erään artikkelin kirjailijaesittelyssä häntä sanotaan Suomen aiemmaksi varakuvernööriksi (former Vice-Governor of Finland). Ehkäpä hän ja Root jopa tunsivat toisensa, koska myös Korff näyttää toimineen aktiivisesti kansainväliseen oikeuteen liittyvien kysymysten parissa.

Edit 19.7.21, 20.7.21, 28.8.21 (mm. kanaali korjattu kanavaksi)

Elihu Root: Addresses on International Subjects, collected and edited by Robert Bacon and James Brown Scott, 1916. Harvard University Press. 447 tekstisivua ja 15 sivun hakemisto.

lauantai 17. heinäkuuta 2021

Kaarlo Erho: Kiertueen kultakimpaleet. Kaksikuvaelmainen kiertueivailu, 1951

Osallistuin viime vuonna Shakespearen sisarukset -näytelmänlukuhaasteeseen, mikä sai minut lukemaan paljon näytelmiä. Aioin vakaasti jatkaa näytelmien lukemista myös haasteen päätyttyä tammikuun lopussa, koska se oli niin antoisaa ja mielenkiintoista, mutta olenkin lähes puolen vuoden aikana lukenut vain kolme näytelmää (jos sellaiseksi laskee myös oopperan). Siispä päätin ottaa näytelmiä taas tietoisemmin mukaan luettaviini, varsinkin kun minulla on haasteajalta vielä jäljellä muutamia näytelmiä, jotka oli tarkoitus silloin lukea.

Ensimmäiseksi valikoitui kirpparilta viime vuonna löytynyt Kiertueen kultakimpaleet, joka on toisesta näytelmästä tutun Kaarlo Erhon käsialaa ja puhdas huvinäytelmä. En onnistunut löytämään siitä mitään syvällisempää sisältöä, mutta ehkä siihen ei tarvitakaan sellaista. Näytelmä on sujuvasti kirjoitettu, luottaa tilannekomiikkaan ja etenee nopeasti.

Kiertelevän näyttelijäseurueen johtaja Sulo Kantelolla on suuri ongelma, koska kaksi hänen pääosanäyttelijäänsä ovat karanneet ilman ennakkoilmoitusta mennäkseen naimisiin keskenään, ja seurueen näytelmä pitäisi esittää lähipäivinä. Erhon näytelmä sijoittuu hotelliin, ja toinen iso ongelma on se, että näyttelijäseurue (johon kuuluvat Sulon lisäksi näyttelijät Sanelma Kaiholampi ja Kaino Humina) on asumisestaan velkaa hotelliin suuren summan, mutta rahattomana ei pysty maksamaan sitä, minkä takia hotellin hovimestari painostaa näyttelijöitä koko ajan suoremmin ja ankarammin.

Ensimmäinen ongelma ratkeaa enemmän tai vähemmän tyydyttävästi sillä, että Kaino pyytää miespääosan esittäjäksi ystäväänsä Topi Loppuvaa, ja naispääosaan saadaan aivan sattuman kaupalla Maria-Teressia Kunnas eli Mari, maalaistalon palvelija, joka on tullut kaupunkiin tekemään emäntänsä puolesta mustan pörssin kauppoja voilla. Marin hahmosta huomaa, että pienissäkin paikoissa harrastettiin tuolloin aktiivisesti teatteria: Juu! teatteri-ihminen minä olen. Oikea kulttuuripersoona. Teatteria minä olen harrastanut jo noin pienestä tytöstä lähtien. (Näyttää kädellään polvenkorkeutta.) Juu! Ja olen minä näytellyt siellä kotikylällä monet roolit, Tukkijoet jos Eliinan surmatkin. (16) Topi ja Mari rakastuvat.

Kiertueen kultakimpaleeksi osoittautuu Sulon täti, joka on päättänyt tukea teatteriseuruetta avokätisesti, ja vieläkin suuremmaksi kultakimpaleeksi osoittautuu lopulta Mari, josta löytyy yllättävää viisautta (ja seuraavassa katkelmassa tuntuu olevan myös kaikuja todellisuudesta): Ja teillä jokaisella on syytä olla iloisia, sillä ainakin joku ihminen näytti uskovan johtajan menestymiseen teatterialalla. Koettakaa siis jokainen tehdä parastanne, ettei johtajan tädin tarvitse pettyä hänen suhteensa. Onhan teillä jokaisella nyt rahaa, että voitte elää reilusti sen ajan, mikä menee kunnolliseen harjoitteluun. Kun näytelmä on todella esityskuntoinen, niin vasta sitten mennään näyttelemään, ja minäkin uskon, ettei kukaan arvostele teitä huonosti. (53) Sulo innostuukin sanomaan hänestä: Me kaikki voimme olla tosi iloisia siitä, että Suomessa kasvaa vielä sinunlaisia Mareja, sattumanäyttelijöitä, jollaisista yksi pienin vastaa monta meikäläistä. (53)

Kaarlo Erho: Kiertueen kultakimpaleet. Kaksiosainen huvinäytelmä / Kaksikuvaelmainen kiertueivailu, 1951. Kariston seuranäytelmiä 532. 54 sivua.

sunnuntai 11. heinäkuuta 2021

Jaroslav Kvapil & Antonín Dvořák: Rusalka, 1900

Minulla on aina välillä kausia, jolloin pyrin laajentamaan kulttuurintuntemustani. Parikymmentä vuotta sitten ajattelin, että minun pitäisi tutustua oopperoihin, ja kuuntelinkin niitä monia. Useimmista en ihmeemmin innostunut - en juuri pidä klassisesta laulumusiikista ja kaipaan asioihin jonkin verran vauhtia, enkä siksi tavallisesti kestä ooppera-aarioita, joissa asioita toistellaan yleensä monta kertaa - mutta pidin ehkä neljästä tai viidestä oopperasta. En kuitenkaan pelkästään pitänyt eräästä oopperasta (josta en ollut aiemmin koskaan kuullutkaan) vaan rakastuin siihen ensikuulemalta ja -lukemalta, olen vuosien aikana kuunnellut sen varmaan kymmeniä kertoja ja pidän siitä edelleen kovasti. Tämä kirjoitus tulee siis sisältämään estotonta ylistelyä. Ajatukset ovat omiani; en ole halunnut lukea oopperasta muiden tulkintoja.

Kyse on tsekkiläisen Antonín Dvořákin säveltämästä Rusalkasta, kertomuksesta vedenneidosta, joka rakastuu prinssiin ja luopuu siksi äänestään saadakseen tämän rakkauden. (Rusalka ei ole erisnimi, vaan tarkoittaa yleensä vedenneitoa.) Paljastan kirjoituksessa oopperan juonen kokonaan, koska juoni ei ole siinä se oleellisin asia, ja kaikki lapsena satuja kuunnelleet tai lukeneet tietävät perusjuonen, vaikka tämä tarina eroaakin joiltain kohdiltaan Andersenin Pienestä merenneidosta. Rusalka on Tsekkiin sopivasti esimerkiksi metsässä asuva vedenneito, ei merenneito, ja oopperalla on vielä surullisempi loppu kuin Andersenin sadulla.

Oopperan libreton on tehnyt Jaroslav Kvapil, ja laitoin bloggauksen otsikkoon sekä säveltäjän että kirjailijan, koska oopperan sanat ja musiikki toimivat täydellisesti yhdessä, ne vahvistavat toisiaan ja tuovat toisiinsa uusia puolia, enkä voi kuvitella toista ilman toista. Dvořákin musiikki on ihanan ilmeikästä, hyvällä tavalla romanttista, eloisaa ja selkeää: jokaisella henkilöllä on oma teemansa, jotka punoutuvat yhteen heidän kohdatessaan, eikä Rusalkassa tarvitse pohtia, mitä tapahtuu, koska musiikki kuvaa, heijastaa ja korostaa tapahtumia.

Klassisesta musiikista pitävät saattavat tuntea oopperan kuuluisimman laulun, Rusalkan "Laulun kuulle", vaikkeivät itse oopperaa tuntisikaan, mutta mielestäni oopperassa on monia sitä kiinnostavampiakin lauluja, joissa esimerkiksi Rusalkan voimakas luonne tulee selvästi esiin, tai joissa muut henkilöt esiintyvät. Vaikkapa Rusalkan toisen näytöksen laulu "Ó marno to je" on loistava esitys epätoivosta ja turhautumisesta. (Rusalkaa sanotaan oopperassa toistuvasti kalvaaksi ja viileäksi, mutta hänen laulunsa ovat täynnä tunnetta, intohimoa, voimaa ja lämpöä.)

Rusalkan etenemisvauhti on oopperaksi nopea: aarioissa ei toistella samaa asiaa kovin montaa kertaa, ja paria (omasta mielestäni liian hidasta) suvantovaihetta lukuun ottamatta siinä tapahtuu koko ajan jotakin, tapahtumat liittyvät toisiinsa ja antavat kimmokkeen seuraavalle tapahtumalle, ja draamassa on koko ajan jännitettä.

Rusalkan teemat levittäytyvät moneen suuntaan ja laajalle, mikä on lumoavan kauniin, joskus tanssillisen, joskus dramaattisen ja joskus sydämeenkäyvän surullisen musiikin lisäksi varmaan yksi syy siihen, että jaksan kuunnella sitä yhä uudelleen, eikä se tunnu tyhjentyvän kokonaan. 1800-luvun ja 1900-luvun rajalle sijoittuvana teoksena on helppo keksiä oopperan rakkaustarinalle, jossa nainen luopuu kaikesta, uhraa kaiken ja lopulta menettää kaiken, ja mies pettää hänet, konteksti: rakkaustarina, jossa nainen saa aviottoman lapsen, ja osa hänen omaisistaan hylkää hänet - oopperan lopussa on hyytävä kohtaus, jossa Rusalkan sisaret kieltäytyvät olemassa missään tekemisissä hänen kanssaan (She who has been embraced by man can never join in our dancing, we'll run away if you come anywhere near us! Fear emanates from your sadness, disturbing our fun and games). Tässä oopperassa kuitenkaan myöskään mies ei voi elää eikä saada rauhaa ilman pettämäänsä naista, ja hänkin kuolee lopuksi.

Rusalka on tämän lisäksi kuitenkin paljon muutakin: siinä asetetaan esimerkiksi luonto ja ihminen vastakkain. Toisaalta se saa kokemaan ihmisten halpamaisuuden ja naurettavuuden, toisaalta heidän kauneutensa ja sen, miksi heitä on helppo rakastaa. Rusalka itse edustaa tietenkin luontoa, mutta oopperassa on toinenkin kiinnostava naishahmo, Jezibaba eli noita, joka on näiden kahden maailman rajalla ja tuntee ja hallitsee molempien salaisuudet, mutta sijoittuu kuitenkin selvästi luontoon. Jezibaba on voimakas, kyyninen, ivallinen, armoton ja itsevarma ja inhoaa ja halveksii ihmisiä ja heidän maailmaansa (Man is an abomination of nature, who has turned his back on Mother Earth). Kun prinssi pettää Rusalkan, Rusalka ei enää kuulu kumpaankaan maailmaan, ei luontoon eikä ihmisten pariin (I am cursed by you, lost to him, a faint echo of the elemental world. I am neither a woman nor a nymph, I can neither live nor die!).

Koska Rusalka luopuu äänestään saadakseen rakkauden, se saa tietysti ajattelemaan kommunikaatiota ja sen ongelmia rakastavaisten välillä, tai omien ajatusten ja oman identiteetin esiintuomista. Onko sillä merkitystä, että äänestään luopunut osapuoli on nimenomaan nainen? Rusalka on prinssin kanssa ollessaan aina vaiti, vaikka prinssi toivoisi palavasti hänen puhuvan, mutta prinssin hylättyä hänet hän saa äänensä takaisin. Se, miten rakastavaiset ovat (sananmukaisesti) eri maailmoista ja se, miten vaikea heidän on kommunikoida keskenään, tuo mieleen myös aikakauden kontekstiin liittyvät luokkaerot.

Rusalkalla on yksi ehdoton puolustaja, joka ei hylkää häntä koskaan, hänen isänsä Näkki (Water Sprite, basso), joka on odottamattoman moniulotteinen hahmo, kuvaus viisaasta vanhemmasta, joka rakastaa lastaan, mutta ei pysty pelastamaan tätä maailmalta ja tämän omilta tunteilta. Rusalka kysyy oopperan alussa isältään neuvoa siihen, miten hänestä voisi tulla ihminen, ja vaikka Näkki tietää, että kaikki tulee päättymään huonosti ja yrittää saada Rusalkan muuttamaan mielensä, hän antaa Rusalkan tehdä omat valintansa ja omat virheensä, neuvoo hänet Jezibaban luo, ja seuraa tapahtumia myöhemmin avuttomana vierestä katsellen tyttärensä vähitellen tuhoutuvan.

Ooppera on kiinnostava myös siksi, että näkökulma ei ole ihmisen, vaan se on kerrottu Toisen näkökulmasta, niiden näkökulmasta joita ihmiset kammoavat ja säikkyvät ja pitävät luonnottomina, erilaisina, outoina. Eräässä kohdassa ihmisten ja Näkin tulkinta tapahtumista asetetaan suoraan vastakkain, ja Näkin tulkinta voittaa.

Rusalka on naisten ooppera. Kaikki sen aktiivisimmat toimijat, henkilöt jotka laittavat tapahtumat liikkeelle ja muuttavat asioita, ovat naisia: Rusalka, joka uskoo rakkaudellaan saavansa prinssin rakastamaan itseään, Jezibaba, joka muuttaa Rusalkan ihmiseksi, ja ulkomaalainen prinsessa, joka viettelee prinssin. Prinssi saattaa kuvitella olevansa metsästäjä, mutta jo hänen äänensä ilmaisee tämän harhaksi: kauniista ja intohimoisista aarioistaan huolimatta hän on oopperassa poikamaisen ja lapsellisen kuuloinen tenori. Rusalkalla taas on teoksessa hyvin monipuolisia, vahvoja ja tunneskaalaltaan laajoja aarioita.

Kaikesta teoksen dramaattisuudesta ja traagisuudesta huolimatta siinä on oopperoille poikkeuksellisesti myös paljon huumoria, varsinkin kahdessa sivuhenkilössä, metsänvartijassa ja keittiöpojassa, joista edellinen esittää rohkeaa, mutta paljastuu tosipaikan tullen jänishousuksi. He toimivat oopperassa myös sulavasti kertojina, jotka täydentävät tapahtumien väliset aukot.

Eli pidän itse tästä oopperasta paljon, mutta musiikkimaku (kuten kirjamakukin) on niin henkilökohtaista, etten ole varsinaisesti suosittelemassa tätä kenellekään. Olen kuitenkin jo kauan halunnut kirjoittaa tästä, joten on kiva, että sain sen tehtyä. Rusalka on Youtubessa parin tunnin mittaisena tsekkiläisenä Petr Weiglin vuoden 1977 filminä, mutta itse pidän siitä ehkä enemmän pelkästään kuultuna ja luettuna, jolloin sen voi kuvitella päässään ja sen teemoihin on helpompi keskittyä; filmissä oopperan sadunomainen kuvasto korostuu, jolloin tarinaa ajattelee enemmän pelkkänä satuna.

Lisäys 14.7.21, edit 1.8.21.

lauantai 10. heinäkuuta 2021

Pasifistisia runoja

Rauhannobelistisarjani saa kiinnittämään lukiessa huomiota muihinkin pasifistisiin teksteihin, joten tässä kolme sellaisiksi tulkittavaa, sodasta ja menetyksistä kertovaa runoa äsken lukemastani runokokoelmasta Maailmankirjallisuuden mestarilyriikkaa.

Walt Whitman (1819-1892): Kirje leiriltä

"Tule vainiolta, isä, täällä on kirje Peteltä;
tule portaille, äiti - pojaltasi on tullut kirje."

...

Äiti, hän rientää minkä ehtii - jalat vapisevat - se tietää pahaa,
hänellä ei ole aikaa silittää hiuksia tai kohentaa myssyä.

Kiiruhda, avaa kirje.
Voi, se ei olekaan poikamme käsialaa, vaikka hänen nimensä on alla,
voi, vieras käsi kirjoittaa rakkaan poikamme puolesta - oi sinä haavoitettu äidinsydän!

Kaikki pyörii hänen silmissään - mustat läikät tanssivat - hän käsittää vain tärkeimmät sanat,
katkonaisia lauseita. - "Osunut rintaan, ratsuväenhyökkäys, makaa sairaalassa,
tällä haavaa heikkona, mutta paranee pian."

Oi, nyt näen vain tämän yhden hahmon
koko hymyilevässä ja rikkaassa Ohiossa, sen kaikissa kaupungeissa ja kylissä;
kuolemankalpeus kasvoilla, kuolemanväsymys aivoissa, heikkoudesta kaatumaisillaan
nojaa hän pihtipieleen.

"Älä sure niin, rakas äiti" (tuskin täysikasvuinen tytär nyyhkyttää nämä sanat;
pikkusiskotkin tulevat, vaiti ja hyljättyinä).
"Katso, rakas äiti, kirjehän sanoo, että Pete paranee pian."

Ei, poika raukka, hän ei enää koskaan parane (ehkä ei hänen
        tarvitsekaan parantua, vakaan ja uskollisen sielun).
Kun he seisovat kotona oven luona, hän on jo kuollut, ainoa poika on kuollut.

Mutta äidin tarvitsee parantua,
heikon olennon, pian mustiin puetun;
päivällä hän ei koske ruokaan - yöllä hän koettaa nukkua, herää usein,
herää yösydännä ja itkee, ikävöi, syvällä ikävällä,
oi, saisipa hän mennä, eikä kukaan huomaisi sitä -
lähteä elämästä hiljaisuuteen ja mennä pois
seuraamaan, etsimään, olemaan rakastetun kuolleen poikansa luona.

Suom. Uuno Kailas


Jacques Prévert (1900-1977): Barbara

Muista Barbara
sinä päivänä satoi lakkaamatta Brestin yllä
sinä kuljit hymyillen
pisaroiden ja kukkaan puhjenneena ja hurmaantuneena
sateen alla
muista Barbara
miten satoi lakkaamatta Brestin yllä
menin ohitse Siaminkadulla
sinä hymyilit
ja minäkin hymyilin
muista Barbara
sinä jota en tuntenut
joka minua et tuntenut
sinä muista
sinä muista kuitenkin se päivä
älä unohda
eräs mies piti sadetta porttiholvin alla
hän huusi nimeäsi
Barbara
sinä juoksit sateessa häntä kohti
pisaroiden ja kukkaan puhjenneena ja hurmaantuneena
ja heittäydyit hänen syliinsä
muista Barbara
älä suutu vaikka sinua sinuttelenkin
sanon sinuksi kaikkia joista pidän
vaikka olisin heidät nähnytkin vain kerran
sanon sinuksi kaikkia jotka toisiaan rakastavat
vaikka en edes heitä tunne
muista Barbara
älä unohda
sitä sadetta viisasta onnellista
sinun onnellisten kasvojesi yllä
sen onnellisen kaupungin yllä
sitä sadetta meren yllä
asevaraston yllä
Ouessantin laivan yllä
oi Barbara
mitä törkeyttä on sota
mitä sinusta on tullut
sen rautasateen alla
tuli- rauta- verisateen
mies joka syleili sinua
niin rakastavasti
onko hän kuollut kadonnut vai kenties elää
oi Barbara
miten sataa lakkaamatta Brestin yllä
kuten satoi ennenkin
mutta ei se ole samaa ja kaikki on turmeltunut
se on murheen lohduton ja kauhea sade
ei edes enää myrsky
rautaa terästä verta
vain pilviä yksinkertaisesti
ne kuolevat pakahtuen
kuin koirat jotka vie
pois virta yli Brestin
pois kauas mätänemään
hyvin kauas Brestistä kauas
jota ei ole jäljelläkään


Jacques Prevert: Perhekuva

Äidillä on neuleensa
poika käy sotaa
hän näkee sen luonnollisena äiti
entä isä mitä isä tekee?
isällä on afäärit
hänen vaimollaan neule
pojalla sota
hänellä itsellään afäärit
hän näkee sen luonnollisena isä
entä poika entä poika
mitä poika näkee?
hän ei näe mitään ei yhtään mitään poika
hänen äidillään on neuleensa isällä afäärit hänellä sota
kun hänen sotansa päättyy
hän hoitaa afäärejä isänsä kanssa
sota jatkuu äiti jatkaa hän neuloo
isä jatkaa hän hoitaa afäärejä
poika kaatuu eikä jatka
isä ja äiti menevät hautausmaalle
he näkevät sen luonnollisena isä ja äiti
elämä jatkuu ja neule ja sota ja afäärit
afäärit ja afäärit ja afäärit
elämä ja hautausmaa.

Molempien Prevertin runojen suomennos Aale Tynnin

perjantai 9. heinäkuuta 2021

Alan Maley and Alan Duff: The Inward Ear. Poetry in the language classroom, 1990 (1989)

Tämä runojen käyttöä kieltenopetuksessa käsittelevä kirja kertoo siitä, että vanhemmista kirjoista voi löytää aarteita. Se jakautuu kahteen isompaan kokonaisuuteen, aluksi julkaistujen kirjailijoiden runojen käyttöön tunneilla, johon se tarjoaa monta eri lähestymistapaa, ja sitten erilaisiin malleihin, joiden avulla kielenopiskelijat voivat itse kirjoittaa runoja.

En tiedä, miten nämä tehtävät sopisivat kieltenopetukseen, koska monet niistä tuntuvat aika vaikeilta, mutta lukiessani runokirjaa Maailmankirjallisuuden mestarilyriikkaa minusta oli hauska soveltaa äidinkielelläni joitakin kirjan harjoituksia sen runoihin. Kaikkia kirjan tehtäviä ei voi tehdä yksin (monet vaativat opettajan esivalmisteluja tai ryhmätyöprosessia), mutta osan voi. Esimerkkejä: Millaiset kuvat sopisivat runoon? Millaisen videon tekisit siitä? Mitkä ovat 'onnellisia' tai 'surullisia', konkreettisia tai abstrakteja sanoja runossa? Jos runo kertoo tarinan, missä järjestyksessä tapahtumat ovat? Onko siinä takaumia tai toistoja? Valitse runosta rivi tai lause, joka sopisi kirjan nimeksi, laulun kertosäkeeksi tai viestiksi postikorttiin. Muuta runo sanomalehtiuutiseksi, sähkösanomaksi, kirjeeksi tai puhelinkeskusteluksi.

Kirjan ideana on se, että runoa - edes vieraskielistä - ei tarvitse kunnioittaa tai pelätä, vaan sen kanssa voi tehdä erilaisia asioita ja näin päästä siihen paremmin sisään ja samalla oppia ymmärtämään sitä paremmin. Kielitaitokin varmasti kehittyy samalla, jos tämän tekee vieraalla kielellä, ja keskustelut muiden kanssa varmaan syventäisivät runon ymmärtämistä.

Kirjan jälkiosan runojenkirjoitustehtäviä (joita on 66 sivua!) en ainakaan vielä tehnyt, vaikka niitäkin voisi ehkä joskus kokeilla. Olen kuitenkin joskus aiemmin kirjoittanut annetun mallin pohjalta - ohjeena oli lukusanojen käyttö rivien alussa - ranskankielisen "runon", mikä oli yllättävän kiva kokemus aika huonollakin ranskantaidolla (paremmin ranskaa osaavat löytävät siitä varmasti virheitä). Runona se ei ole kovinkaan kummoinen - en osaa kirjoittaa runoja edes suomeksi - mutta tehtävä sai pohtimaan sanoja, niiden käyttöä ja merkitystä ja tuntui luovalta, ranskan kieli tuntui jonkin verran läheisemmältä ja omemmalta tämän tekemisen jälkeen, ja tulos oli kokonaan omani, joten pidän siitä ja siitä tilasta, jonka se luo ympärilleen. Pidän kieltenopiskelusta, mutta kielenopiskelutehtävät ovat usein aika proosallisia, joten tämä oli vaihtelua tavallisempiin tehtäviin.

La mer

Une étendue enorme de bleu.
Deux grandes formes de la vie.
Trois îles solitaires.
Quatre bateaus.
Cinq etoiles en le ciel.
Milliones et milliardes de connaissances separées, unis pour le bleu.

Alan Maley and Alan Duff: The Inward Ear. Poetry in the language classroom, 1990 (1989). Cambridge Handbooks for Language Teachers. Cambridge University Press. 186 sivua.

tiistai 6. heinäkuuta 2021

Maailmankirjallisuuden mestarilyriikkaa, valikoinut Maunu Niinistö (1967)

Äitini oli innokkaampi runojen lukija kuin minä (minkäs teet, en ole kovin runollinen ihminen, vaikka joistakin runoista pidänkin), ja hänen peruinaan minulla on joitakin vanhoja runokirjoja, kuten tämä, jonka olen lukenut joskus vuosia sitten (ja unohtanut monet sen runoista). Pyrin aina välillä lisäämään kirjallista sivistystäni myös runojen osalta, ja tällainen kokoelma on siihen hyvä keino: kirjan aikajänne ulottuu 600-luvulla eKr. eläneistä Sapfosta ja Alkaioksesta 1933 syntyneeseen Jevgeni Jevtušenkoon. Alkusanojen mukaan kirja on alunperin tarkoitettu lukion kirjallisuudenopetukseen. Joistakin kirjan runoista on mukana alkukielinen versio, ja kirjassa on lisänä myös muutama eri taiteilijan piirroskuva. Kirjan 52 runoilijasta kaksi on naisia, Sapfo ja Gabriela Mistral.

Pidän enemmän nykyrunoudesta - sen aiheet tuntuvat läheisemmiltä, koskettavammilta, realistisemmilta ja aidommilta, eikä vanhojen runojen koristeellinen kieli myöskään yleensä innosta. Yhteensä viittä vanhaa kiinalaista, japanilaista ja persialaista runoilijaa lukuun ottamatta kirjan kaikki runoilijat ovat myös länsimaalaisia (eurooppalaisia, yhdysvaltalaisia ja kaksi eteläamerikkalaista), ja koska etenkin viime vuosina on huomannut, että maailma on paljon länsimaita laajempi, kirjan maantieteellinen ulottuvuus tuntui aika rajoittuneelta. Kyllä tämän kuitenkin luki sujuvasti läpi (ja tätä lukiessa oli seurana kiva toinen kirja, josta bloggaan tämän jälkeen), ja kyllä tämä lisäsi klassikoiden tuntemustani, koska melkein kaikki kirjan runoilijoista olivat sellaisia, jotka ainakin tunnistin nimeltä. Mukana oli myös monia sellaisia runoja, jotka viehättivät (pidän esimerkiksi Edgar Allan Poen runojen laulullisuudesta, dramaattisuudesta ja synkkyydestä), ja Jacques Prevertin kolmesta runosta pidin kovasti (pari niistä myöhemmässä postauksessa).

 


Li Po (701-762): Keskustelua vuoristossa

Sinä kysyt, miksi majailen vihreillä vuorilla.
Minä hymyilen, vastaamatta, sydämeni rauhassa.
Persikankukka ui virran myötä kauas pois.
On toinen taivas ja maa, joka ei ole ihmisten ilmoilla.

Suom. Pertti Nieminen


Walt Whitman (1819-1892): Song of myself / Laulu itsestäni (ote)

I celebrate myself, and sing myself,
And what I assume you shall assume,
For every atom belonging to me as good belongs to you.

Ylistän itseäni, laulan itsestäni,
ja minkä minä hyväksyn, sinäkin olet hyväksyvä,
koska jokainen atomi minussa yhtä hyvin kuuluu myös sinulle.

Suom. Arvo Turtiainen


Carl Sandburg (1878-1967): Nuori meri (ote)

Meri ei koskaan lepää.
Se tyrskyää rannikolla
levottomana kuin nuori sydän,
metsästäen.

Meri puhuu
ja vain myrskyisät sydämet
ymmärtävät sen puheen:
Sillä on puhuessaan
                     karun äidin kasvot.

Meri on nuori.
Yksi myrsky poistaa kaiken huolen
ja katkaisee ajan kahleet.
Kuulen sen nauravan huoletonna.

...

Suom. Viljo Laitinen


Kirjan runoilijat: Alkaios, Sapfo, Catullus, Horatius, Propertius, Ovidius, Li Po, Tu Fu, Izumi Shikibu, Omar Khaijam, Walther von der Vogelweide, Dante Alighieri, Francesco Petrarca, Francois Villon, William Shakespeare, Matsuo Basho, Carl Michael Bellman, Johann Wolfgang von Goethe, Robert Burns, Johann Friedrih von Schiller, Friedrich Hölderlin, William Wordsworth, Lordi Byron, Percy Bysshe Shelley, John Keats, Heinrich Heine, Giacomo Leopardi, Aleksandr Puškin, Edgar Allan Poe, Alfred de Musset, Walt Whitman, Charles Baudelaire, Sándor Petöfi, Paul Verlaine, Arthur Rimbaud, Rudyard Kipling, Edgar Lee Masters, Rainer Maria Rilke, Robert Frost, John Masefield, Carl Sandburg, Guillaume Apollinaire, Juan Ramo Jimenez, Ezra Loomis Pound, T. S. Eliot, Gabriela Mistral, Federico Garcia Lorca, Jacques Prevert, Pablo Neruda, Gunanr Ekelöf, Dylan Thomas, Jevgeni Jevtušenko.

Kirjassa seuraavien taiteilijoiden piirroksia: Rafael, Albrecht Dürer, Yngve Berg, J. B. Jongkind, E. Manet, C. F. W. Mielatz, J. L. Forain, Pierre Bonnard, Karl Hofer, Paul Klee ja Marino Marini.

Maailmankirjallisuuden mestarilyriikkaa, valikoinut Maunu Niinistö, 1967. WSOY. Eri kääntäjiä. Kouluhallituksen hyväksymä. 197 sivua.

lauantai 3. heinäkuuta 2021

Barbara Herz and Gene B. Sperling: What Works in Girls' Education. Evidence and Policies from the Developing World, 2004

Luin muutama vuosi sitten Greg Mortensonin kirjan Stones into Schools (hyvä kirja, pitäisi lukea se joskus uudestaan). Mortenson on amerikkalainen sairaanhoitaja ja vuorikiipeilijä, joka on perustanut useita kouluja pikkukyliin ensin Pakistanissa ja sitten Afganistanissa (hänen toimintaansa on myös kritisoitu, mistä tuossa Wikipedian artikkelissa kerrotaan). Kirjassaan hän mainitsi Herzin ja Sperlingin kirjan yhtenä parhaista sellaisista, jotka antavat tietoa kehitysmaiden tyttöjen koulutuksesta, joten halusin tutustua myös siihen. Kirjan kirjoittajat ovat alansa asiantuntijoita, ja vaikka kirja on julkaistu 17 vuotta sitten, monet sen tiedot tuntuvat edelleen ajankohtaisilta.

Kirja oli ohuudestaan (87 sivua) huolimatta aika hidasta ja työlästä luettavaa, koska minulla on tyypillinen inhimillinen tiedonproses-sointityyli: olen kiinnostuneempi tarinoista ja ihmisistä kuin tilastoista ja yleisistä linjoista, ja tämä kirja käsitteli pääosassa jälkimmäisiä. Vaikka kirjasta oli pyritty tekemään mahdollisimman luettava, kirjoitustyyli oli katkonainen, koska kirjassa siteerattiin paljon eri tutkimuksia. Lukemista aloittaessani oletin, että kirja käsittelisi opetusmenetelmiä ja koulujen arkea, mutta kirja keskittyykin yhteiskunnallisiin rakenteisiin ja poliittisiin ratkaisuihin. Kirjassa oli niin paljon faktoja eri aloilta, että kokonaiskuvan muodostaminen kirjasta oli hankalaa.

Vaikka nämä piirteet eivät tehneetkään tästä kirjasta kovin vetävää luettavaa, ne tekivät siitä kuitenkin asiallisen, luotettavan tuntuisen ja monipuolisen, ja nyt minulla on aika hyvä kokonaiskuva siitä, miksi juuri tyttöjä kannattaa ja pitää kouluttaa joka puolella maailmaa, miksi tyttöjä ei kouluteta niin paljon kuin poikia, ja mikä toimii tyttöjen koulutuksessa. (Koulutus tarkoittaa tässä siis koulunkäyntiä, mahdollisesti vain ala-asteen läpikäymistä tai vähempääkin.) Kirjan lukemista oli myös helpotettu sillä, että kirjan alussa oli 16 sivun yhteenveto käsitellyistä asioista.

Joten kyllä, kirja oli omalla tavallaan kiinnostavaa ja joskus hämmästyttävää luettavaa ja antoi kattavan kuvan aiheestaan. Se antoi myös uskoa siihen, että vaikka asiaan liittyy paljon ongelmia, ne on mahdollista ratkaista oikeilla toimilla, ja että kaikkien tyttöjen (ja poikien) on mahdollista päästä kouluun ja saada hyvää opetusta, kun asiaan panostetaan tarpeeksi ja tehdään hyviä ratkaisuja. Ja se antoi myös käsityksen siitä, että lasten kouluunpääsy ja hyvä opetus on erittäin tärkeää, minkä olen kyllä muutenkin huomannut.

Tyttöjen koulutuksesta puhuttaessa monelle tulevat varmaan mieleen YK:n vuosituhattavoitteet, joiden tavoitteena oli koulutuksen osalta se, että kaikki peruskouluikäiset lapset kävisivät peruskoulua vuoteen 2015 mennessä. Vaikka edistys olikin ollut suurta ja peruskoulun ulkopuolelle jääneiden lasten määrä oli melkein puolittunut vuoteen 2011 mennessä, 57 miljoonaa lasta ei tuolloin päässyt peruskouluun. Kouluun pääseminen ei välttämättä tarkoita kuitenkaan oppimista: noin neljännes maailman koululaisista ei osaa lukea, kirjoittaa tai laskea käytyään neljä luokkaa koulua (Unicef 2014).

Yksi syy siihen, että lapset eivät aina opi kouluissa, lienee suuri luokkakoko, esimerkiksi eräs länsiafrikkalainen älykäs nuori mies kertoi luokallaan olleen 70 oppilasta. Parinkymmenenkin oppilaan ryhmässä tasoerot saattavat olla hyvin suuria, joten näin ison ryhmän opettaminen vaatii opettajalta todella paljon, ja voisi olettaa, että esimerkiksi opettajan äänen kuuluvuudessakin saattaa näin isossa luokassa olla ongelmia. Kirjan mukaan ryhmän maksimikoon pitäisi olla 40 oppilasta yhtä opettajaa kohti.

Monessa Afrikan (ja ehkä myös Aasian ja jopa Etelä-Amerikankin) maassa lapsi joutuu myös käymään koulua ensimmäisiltä luokilta alkaen muulla kuin äidinkielellään ja ehkä koulun aloittaessaan jopa opettelemaan täysin uuden kielen eli ranskan tai englannin tai Etelä-Amerikassa espanjan tai portugalin (siitä ei tässä kirjassa puhuttu mitään, vaikka paljosta muusta tärkeästä asiasta puhuttiinkin), minkä luulisi hankaloittavan oppimista paljon. Myöskään esimerkiksi kouluruoka, opiskelumateriaalien saatavuus tai edes vessoihin pääsy (tärkeää varsinkin tytöille kuukautisten takia; tytöt saattavat muuten jäädä kuukautisten aikana pois koulusta) ei ole itsestään selvää. Monet kehitysmaiden koululaiset joutuvat siis selättämään sellaisia ongelmia, joista suomalaislapsilla ei ole aavistustakaan.

Konkretiaa koulujen tilanteeseen muualla maailmassa toivat muutama vuosi sitten tapaamani kaksi irakilaista naisopettajaa - toinen matematiikan, toinen arabian opettaja (kumpikaan ei muuten käyttänyt huivia) - jotka kertoivat oman maansa tilanteesta luullakseni 2000-luvulla. (Irakhan ei ole kovin köyhä maa, vaikka levoton onkin, ja siellä on perinteisesti arvostettu koulutusta.) Oppilaiden suuresta määrästä johtuen lapsia opetetaan kahdessa vuorossa, klo 8-12 ja klo 13-17 (muistaakseni myös Suomessa opetettiin 1950-luvulla kahdessa vuorossa). Tytöt ja pojat ovat yhdessä vain alaluokilla ja yliopistossa, muuten erikseen. Luokissa on 30-110 oppilasta. Vastavalmistuneiden opettajien (ja lääkäreiden) pitää työskennellä maaseudulla 3-4 vuotta (ellei naisopettaja mene naimisiin, jolloin hän muuttaa miehensä luo) - tämä sen takia, että muuten maaseudulle voi olla todella vaikea saada opettajia, mistä Herzin ja Sperlingin kirjassakin puhuttiin. Yliopistot ovat Irakissa ilmaisia, mutta on myös yksityisiä ja maksullisia yliopistoja.

Olen kirjoittanut jo vaikka kuinka, mutta en ole vielä päässyt juuri ollenkaan kirjan sisältöön. Hmm, ehkä tämä on sitten tällainen postaus - kirjassa on paljon asiaa, joka ansaitsisi päästä esille, mutta en aio ainakaan nyt kirjoittaa siitä. Tässä kuitenkin vielä pari lainausta ulkoministeriön Kehitys-lehden kehitysmaiden koulutusta käsittelevästä kiinnostavasta jutusta (4/2017, s. 18-21; nettiversiossa ei ole kaavioita): Monet lapset keskeyttävät peruskoulunsa, koska he eivät selviydy opinnoistaan. Jotkut ovat sairaita, aliravittuja tai vammaisia. Toiset kuuluvat etnisiin vähemmistöihin. Tytöt jäävät usein kotiin, jos koulumatka on liian vaarallinen tai koulusta puuttuu erillinen käymälä naisille. Esimerkiksi neljänneksellä maailman ihmisistä on matoja (kuten leveä heisimato, joka oli Suomessakin 1950-luvulla hyvin tavallinen), ja lasten terveys paranee ja koulunkäynti lisääntyy matojen poistamisen jälkeen (kirja s. 53, 72); samoin kouluruokinnan järjestäminen saattaa lisätä lasten koulunkäyntiä 10-50% ja myös parantaa oppimistuloksia (54). 

Kehitysmaiden opettajien osaamisella on enemmän merkitystä kuin vauraimmissa maissa. Silti esimerkiksi kuudennen luokan opettajat 14:ssa Saharan eteläpuolisessa valtiossa ylsivät lukemisessa keskimäärin samalle tasolle kuin etevimmät oppilaansa (Kehitys-lehti). Myös Herzin ja Sperlingin kirjassa puhuttiin kehitysmaiden opettajien usein huonosta koulutuksesta ja vähäisestä taitotasosta.

Samoin kehitysmaissa poissaolot ovat usein iso ongelma, ja kyse on uskomattomasti opettajien poissaoloista (Kehitys-lehden kaaviossa seitsemän afrikkalaisen maan opettajista oli poissa luokkahuoneesta opetuksensa aikana 30%-55%, ja Herzin ja Sperlingin mukaan tämä on muissakin maanosissa ongelma); kun opettaja on saanut viran, häntä on usein hankala erottaa, vaikka hän ei tekisi työtään. Muistaakseni myös Malala Yousafzain kirjassa Minä olen Malala puhuttiin yhdessä kohdassa tästä.

Kehitys-lehden toisessa kaaviossa peruskoulun toisen luokan oppilaiden määrä, jotka eivät osanneet lukea yhtään sanaa, vaihteli seitsemässä maassa 30-90 prosentin välillä (olisiko tässä yhtenä ongelmana koulunkäynti vieraalla kielellä?). Parantamisen varaa siis olisi huimasti, ja artikkelin mukaan tehottomaan opetukseen käytetään nykyisellään todella paljon varoja, jotka voisi sen sijaan käyttää hyvään opetukseen, mikä hyödyttäisi kaikkia, sekä oppilaita että heidän kotimaitaan (tyttöjen kouluttaminen lisää myöhemmin maan varallisuutta).

Vielä lainaus pakistanilaisen Malala Yousafzain kirjasta Meidän oli paettava (2019); tämä katkelma kuvaa tyttöjen erityisongelmia koulussa:

Menin [tyttöserkkuni] Sumbulin luokalle, vaikka hän oli yhtä vuotta minua alempana, ja ällistyksekseni huomasin, että huoneessa istui yli kymmenen poikaa ja meidän lisäksemme vain kaksi tyttöä. Järkytyin, kun serkkuni ja muut tytöt peittivät kasvonsa miesopettajan tullessa. Minä en tehnyt samoin. Sumbul ja muut tytöt myös istuivat koko tunnin hiljaa. He eivät kertaakaan viitanneet eivätkä kyselleet. Ensimmäisellä tauolla kaikki pojat ryntäsivät vessaan tai hakemaan välipalaa, mutta tytöt jäivät juttelemaan hiljaa keskenään.
          Olin kotimaassani, omien sukulaisteni luona, ja tunsin silti itseni täysin ulkopuoliseksi. Puhuin liikaa ja katsoin opettajaa silmiin, kun hän tuli luokkaan. En ollut epäkunnioittava, olin vain oma itseni: en ujostellut, mutta käyttäydyin aina kohteliaasti. Kyselin siinä missä pojatkin, mutta minua puhuteltiin aina viimeisenä.
          Kotimatkalla kysyin Sumbulilta, miksi hän ei avannut suutaan tunnilla. Hän tyytyi kohauttamaan olkapäitään, joten annoin asian olla. (31)

Herzin ja Sperlingin kirjassa puhutaan samasta asiasta:

Teachers' attitudes and expectations for girls can influence girls' outcomes. Whether teachers think math is important for girls and whether boys and girls receive and feel they receive equal treatment in the classroom substantially affects girls' probability of staying in school. Moreover, if teachers think girls are less able, girls tend to underperform, while boys are less affected by teachers' views. In Nigeria, for example, boys are given more opportunities to ask and answer questions, to use learning materials, and to lead groups; girls are given less time on task than boys in science. Such findings would be common in many countries in South Asia as well. (65)

Tyttöjen ja poikien opettaminen erikseen saattaa siis vaikuttaa positiivisesti tyttöjen oppimistuloksiin, ainakin elleivät opettajien asenteet muutu (tästä ei muistaakseni ollut tutkimuksia, mutta Herzin ja Sperlingin kirjassa viitattiin tähän). On myös tärkeää saada kouluihin naisopettajia, jotka ovat tytöille lisäksi roolimalleja. (Käsittääkseni Iso-Britanniassakin on nykyäänkin pelkästään tytöille tarkoitettuja kouluja, mutten tiedä tarkemmin miksi.)

Tässä vielä muutama aiheeseen liittyvä englanninkielinen linkki: The Millennium Development Goals Report 2015, Education for All, Education 2030: Incheon Declaration and Framework for Action.

Lisäys 15.5.22: Toisessa Kehitys-lehden (2/2021) koulunkäyntiä käsittelevässä artikkelissa Palaavatko lapset koulunpenkille koronan jälkeen? puhutaan mm. kieliongelmista: Erityistä huomiota kiinnitettiin [Etiopiassa] opetuskieleen, koska sillä on todettu olevan suuri merkitys oppimistuloksiin. Liian moni käy yhä koulua kielellä, jota ei ymmärrä riittävästi. ... Mosambikissa perusasteen opetus nojaa kuitenkin siirtomaa-ajan valtakieleen portugaliin, jota koulun alkaessa puhuu vain noin 10 prosenttia lapsista. ... Esimerkiksi Keski-Afrikan tasavallassa, Etelä-Sudanissa ja Malissa puhutaan 70-80 kieltä, mikä heikentää merkittävästi valtakielisen opetuksen tehoa. (s. 20, 21 ja 22)

Edit 3.7.21, 4.7.21, 15.5.22.

Barbara Herz and Gene B. Sperling: What Works in Girls' Education. Evidence and Policies from the Developing World, 2004. Council on Foreign Relations. 87 tekstisivua.