Vandana Shiva: Taistelu vedestä (2002)

Vandana Shiva on intialainen tutkija (alunperin koulutukseltaan hiukkasfyysikko), ympäristöaktivisti ja ekofeministi. Hän on saanut vaihtoehto-Nobeliksi kutsutun Right Livelihood -palkinnon.

Wikipedia-artikkelin asenne on kiinnostava (ja muistuttaa siitä, että aina Wikipedian puolueettomuuteen ei voi luottaa). Neutraalin henkilöesittelyn jälkeen artikkeli vyöryttää esiin jaksossa "Geenimuuntelun vastustaja" asioita, jotka saavat Vandana Shivan kuulostamaan epärationaaliselta hirviöltä. Tämän jälkeen on vielä erikseen lyhyt kappale "Arvostelua" - edellinen jaksohan ei siis ole arvostelua? Artikkelin kirjoittaja ei aina ole kovin tarkka faktoista - hän sanoo avustusjärjestöjen tuoneen ruokaa miljoonille hirmumyrskyn uhreille (ja Shivan kieltäneen antamasta heille tätä ruokaa, koska se on geenimuunneltua), kun taas lähdeartikkelissa sanotaan näitä ihmisiä olleen tuhansia - mutta suurin osa kirjoitukseen huolella valikoiduista tiedoista saattaa pitää paikkansa. Shiva siis on vastustanut geenimuunneltuja kasveja ainakin vielä kymmenisen vuotta sitten (ja todennäköisesti nytkin), eikä aina välttämättä kovin hyvin perustein.

Wikipedia-artikkelin kirjoittaja ei selvästikään ole puolueeton (kuten eivät myöskään artikkelin lähteinä olleet kirjoitukset). Oli kuitenkin hyvä, että luin tämän tekstin, koska se auttoi minua miettimään Shivan kirjan tietoja ja sitä, miten ne on valittu kirjaan ja miten ne on esitetty. Otetaan esimerkiksi kultainen riisi: riisi, johon on geenimanipulaatiolla lisätty A-vitamiinin esiastetta beetakaroteenia, mikä suojaisi tavallisen riisin sijasta syötynä ehkä miljoonaa köyhää lasta sokeudelta tai kuolemalta vuosittain - siis jos näitten lasten yksinomainen ravinto on riisi (mikä on tietysti itsessään väärin ja iso ongelma). Yleensä biotekniikkayhtiöt rahastavat kehittyvien maiden viljelijöitä siemenillään, mutta kultainen riisi olisi saman hintaista ruokaa kuin tavallinenkin. Tiukan GM-sääntelyn ja ympäristöjärjestöjen vastustuksenkin vuoksi (aika tasapuolinen englanninkielinen artikkeli asiasta tässä) kultaisen riisin käyttö ei ole kuitenkaan yleistynyt, vaikka se on kehitetty jo kauan sitten.

Shiva kirjoittaa asiasta näin: Paljon mainostettu, runsaasti A-vitamiinia sisältävä kultainen riisi lisää sekin veden liikakäyttöä maataloudessa. Sata grammaa kultaista riisiä sisältää 30 mikrogrammaa A-vitamiinia. Vihreistä vihanneksista esimerkiksi revonhäntä ja korianteri sisältävät 500 kertaa enemmän A-vitamiinia, mutta käyttävät murto-osan siitä vesimäärästä, joka vaaditaan kultaisen riisin viljelyyn. Veden käytön näkökulmasta muuntogeeninen riisi on 1500 kertaa tehottomampi tapa tuottaa lapsille A-vitamiinia, joka on tärkeä vitamiini sokeuden ehkäisemisen kannalta. (119-120)

Ensilukemalla vakuuttavaa. Mutta ihminen ei elä pelkällä A-vitamiinilla eikä siis myöskään revonhännällä tai korianterilla (joista saisi kyllä paljon muitakin ravinteita). Vaikka riisillä elävät köyhät ihmiset pystyisivätkin syömään näitä vihanneksia, heidän perusravintonsa olisi kuitenkin riisi, ja yleensä riisinviljely vaatii paljon vettä (vaikka melko kuivassakin maaperässä kasvavia lajikkeita on olemassa), eli vettä kuluisi saman verran kuin aiemminkin. Vaikuttavia faktoja ja lukuja, mutta silti harhaanjohtavaa, ikävä kyllä. Haluaisin pystyä luottamaan Vandana Shivaan ja hänen ajatuksiinsa, koska hän tuntuu fiksulta ja oikeudenmukaiselta ihmiseltä. (Oma mielipiteeni kultaisesta riisistä: jos ihmiset joutuvat elämään pelkällä riisillä, minusta kultaisen riisin viljely ja syöminen kuulostaisi ihan järkevältä sen perusteella mitä siitä tiedän. Ja olisi hienoa lukea jostain mahdollisimman puolueeton arvio geeniteknologian ekologisista, sosiaalisista, taloudellisista ym. vaikutuksista.)

Okei, kirjaan kannattaa siis suhtautua kriittisemmin kuin miten siihen aluksi suhtauduin. Shiva ei varmastikaan aina ole oikeassa, ja hän tuntuu usein ihannoivan paljon työtä vaativia vanhoja järjestelmiä. Mutta silti: kirjassa on paljon tietoa ja faktoja veden liikakäytöstä maailmassa, jättimäisistä patoprojekteista ja niiden jättihaitoista, isojen kasteluprojektien haitoista (maan vettyminen ja suolaantuminen) sekä länsimaisten insinöörien ylimielisyydestä. Siinä kerrotaan myös intialaisten alkuperäisistä vettä säästävistä järjestelmistä, vaikkei kovin tarkkaan. Sen on kirjoittanut intialainen nainen ja monet sen esimerkeistä ovat Intiasta, usein köyhien ihmisten näkökulmasta, ja se tarjoaa siis harvinaisen vaihtoehdon länsimaisille, usein hyvin teknologiauskoisille näkemyksille. Itse luotan kehittyvien maiden vesikysymyksistä puhuttaessa mieluummin Shivan kaltaisiin ihmisiin kuin amerikkalaisen yliopiston professoriin, vaikka tällä olisikin intialainen nimi. (Ainakin lääketieteellisessä tutkimuksessa on havaittu, että kenen leipää syöt, sen lauluja laulat: tutkijat, jotka saavat rahoitusta lääkeyhtiöiltä, saavat positiivisempia tutkimustuloksia yhtiöiden lääkkeistä kuin ne, joiden rahoitus tulee muualta - joskus ehkä tarkoittamattaankin, mutta kuitenkin.)

Kirja painottaa sitä, että veden pitää kuulua ihmisille, ei yrityksille, ja että kaikilla pitää olla oikeus veteen. Veden pitää olla yhteinen, ei yksityinen luonnonvara. Vesilaitosten yksityistäminen on usein kallistanut vettä ja huonontanut sen laatua (97-98, 105). Tavallisten ihmisten oikeuden veteen pitää olla tärkeämpi kuin teollisuus- ja maatalousyritysten ja ylikansallisten korporaatioiden oikeuden siihen.

Nykyiset käytännöt ovat johtaneet vesipulaan monessa osassa maailmaa - myös Etelä-Euroopassa kärsitään nykyään vesipulasta, vaikka tähän tietysti vaikuttaa myös ilmastonmuutos - ja siksi tarvitaan tällaisia vastaääniä, jotka mm. muistuttavat, että vesipula johtuu usein ihmisten toiminnasta eikä se ole siis väistämätöntä. Nykyiseen tapaan käyttää vettä liittyy kirjan mukaan paljon epäoikeudenmukaisuutta ja usein juuri köyhimpien ihmisten sortoa. Vettä on saatavilla vain, jos vesivarantojen annetaan täydentyä ja niitä käytetään uusiutuvuuden rajoissa. ... Intiassa sijoitettiin suuria summia vesiprojekteihin, mutta samaan aikaan yhä useammalta kylältä oli vesi loppumassa. (27) Kirja tuntuu usein terveen järjen ääneltä - jos vettä käytetään enemmän kuin sitä on joessa, järvessä tai pohjavesivarannnoissa, se loppuu jossain vaiheessa, joten sitä pitää olla käyttämättä liikaa. Ja tietenkin likaamatta ja saastuttamatta sitä.

YK:n tietoja vuodelta 2020: "Maailmassa on 785 miljoonaa ihmistä ilman puhdasta juomavettä, 700 miljoonaa ihmistä voi joutua muuttamaan vedenpuutteen vuoksi vuoteen 2030 mennessä ja yli 80% jätevedestä päästetään takaisin jokiin ja meriin ilman minkäänlaista ravinteiden ja jätteiden poistoa." (Suomen ympäristökeskuksen SYKEn koulutusmateriaalit, Globaalit vesivarat -esitys)

Suomessa vesitilanne on onneksi monella tavalla hyvä, mutta tilannetta mutkistaa se, että vain 5% suomalaisten vedenkäytöstä on kotona suoraan käytettävää vettä. Loput 95% on piilovettä ja koostuu ostetuista, kotimaassa tai ulkomailla valmistetuista tuotteista ja palveluista (SYKE, sivulla linkki vesijalanjälkilaskuriin). Esimerkiksi naudanlihakilon vesijalanjälki on hurjat 15 400 litraa/kg, puuvillan 10 000 l/kg, juuston 3 178 l/kg, vehnän 1800 l/kg ja perunan 287 l/kg (SYKE -> Globaalit vesivarat). Vaikkapa aterian aikana saattaa siis käyttää helposti tonneittain vettä. Vaikka tämä onkin huono asia, se ei minusta ole vedenkäytön kannalta kuitenkaan välttämättä suuri ongelma, jos tuotteet ja vesi ovat peräisin Suomesta, mutta jos tuotteet ovat peräisin kuivilta alueilta (jollaisilla esimerkiksi puuvillaa usein viljellään), asia on paljon ongelmallisempi.

Kirja kannattaa lukea, jos on kiinnostunut veden käytöstä maailmassa ja vesiprojektien vaikutuksista, ja sen käännös on hyvä. Vandana Shiva on kirjoittanut myös kirjan Violence of the Green Revolution, jossa hän kritisoi 1960-luvulla alkanutta vihreää vallankumousta, jonka väitetään pelastaneen jopa miljardi ihmishenkeä. Myös tähän kritiikkiin on mielestäni hyvät perusteet.

Maapallo pystyy tyydyttämään kaikkien tarpeet, mutta ei muutamien ahneutta. - Gandhi

Helmet-haaste 11. Kirjan kannessa tai nimessä on yksi neljästä elementistä (ilma, vesi, maa tai tuli).

Edit 20.7.24, 22.7.24, 23.7.24, 17.9.24 (lisätty kansikuva).

Vandana Shiva: Taistelu vedestä, 2003 (Water Wars: Privatization, Pollution and Profit, 2002). Vastapaino. Suomentaja: Natasha Vilokkinen. 139 sivua + 10 sivua lähdeviitteitä.

Rabindranath Tagore: Malini, 1896

Kolmas lukemani Rabindranath Tagoren näytelmä. Tässä näytelmässä suojattua elämää viettänyt prinsessa Malini kokee eräänä aamuna hetken tulleen ja haluaa lähteä maailmaan sekä tuoda siihen valoa, lämpöä ja uuden uskon. Bramaanit, jotka ovat kuulleet hänen uusista ajatuksistaan, joita pitävät harhaoppisina, ovat kokoontuneet kansanjoukkojen kanssa palatsin ulkopuolelle ja vaativat hänen karkottamistaan maanpakoon. Bramaanien joukossa ovat Suprija ja Kemankar, jotka ovat lapsuudenystäviä ja rakastavat toisiaan; Suprija on kuitenkin suvaitsevainen ja avoin uusille asioille, Kemankar taas on jäykkä ja ehdoton pyhänä pitämänsä uskon puolustaja.

Suprija. Julkeus ei ole minun, vaan niiden, jotka muovailevat pyhiä kirjoja niin, että ne soveltuvat heidän omiin ahtaisiin sydämiinsä.
...
Bramaanit, te teitte virheen valitessanne minut liittoonne. Minä en ole teidän varjonne enkä teidän tekstienne kaiku. Minä en myönnä milloinkaan, että totuus on sillä puolella, missä kiivaimmin huudetaan, ja minä häpeen [sic] tunnustaa omakseni uskoa, jonka olemassaoloa on tuettava väkivalloin. (Kemankarille) Salli minun lähteä, hyvä ystävä!

Lempeän Malinin tullessa yksin bramaanien keskelle kaikki näkevät hänessä Äidin, jumalattaren, ja saattavat hänet takaisin palatsiin. Kaikki paitsi Kemankar, joka lähtee yksin vieraisiin maihin hakemaan sotilaita tuhotakseen Malinin ja hänen edustamansa uudet ajatukset. Suprija taas tuntee löytäneensä Malinista sen, mitä on aina etsinyt, aidon uskon.

Malini (Suprijalle). ... Nyt, kun olen nähnyt maailman kasvoista kasvoihin, sydämeni on käynyt pelokkaaksi, ja minä en tiedä, kuinka voin hoitaa sen suuren aluksen peräsintä, jota minun tulee ohjata. Minä tunnen olevani yksin, ja maailma on suuri, teitä on paljon, ja taivaan valo leimahtaa äkkiä hävitäkseen jo seuraavassa tuokiossa. Tahdotko auttaa minua, sinä, joka olet viisas ja oppinut?
Suprija. Minä pidän itseäni onnellisena, jos pyydät minulta apua.
Malini. On aikoja, jolloin epätoivo salpaa kaikki elämän virrat, jolloin katseeni ihmisten joukossa äkkiä suuntautuu itseeni ja minä kauhistun. Tahdotko olla ystäväni sellaisina uupumuksen hetkinä ja kuiskata minulle toivon sanan, joka tuo minut takaisin elämään?
Suprija. Minä olen oleva valmiina. Minä pidän sydämeni yksinkertaisena ja puhtaana ja mieleni rauhallisena, jotta voin todella sinua palvella.

Malini on kahden aikaisemman Tagoren näytelmän tavoin ideanäytelmä, pohdintaa siitä mikä on oikein ja totta, mikä ei, ja kuvaus vanhan ja uuden ajattelutavan törmäämisestä toisiinsa. Se on kuitenkin näytelmänä heikompi kuin kaksi aikaisempaa, koska näytelmän juoni on siinä täysin alistettu ajatusten esittämiselle, ja siinä on ainakin kolme aivan epäloogista siirtymää, joille ei löydy perusteita aiemmista tapahtumista tai henkilöiden luonteista.

Mutta silti, kaunista, kuten aiemmatkin. Ja hyviä ajatuksia. Pidän Tagoren näytelmissä siitä, että henkilöt eivät useinkaan reagoi vihalla, vaikka sitä odottaisi, sekä siitä, että henkilöt ovat yllättäviä ja monivivahteisia, ja heillä on epäilyksiä, suruja ja pelkoja, vaikka he olisivat oikeassakin. Kukaan ei ole täysin erehtymätön, täysin hyvä tai täysin paha. Epäilykset saattavat olla jopa hyvä asia, koska ne auttavat pitämään mielen avoimena; vahva ja luja ihminen taas saattaa olla suvaitsematon.

Suprija. Kemankar on minun ystäväni, veljeni ja mestarini. Hänen mielensä on ollut alun pitäen luja ja voimakas, minun ajatuksiani sitävastoin ovat epäilykset aina ajelleet sinne tänne. Hän on kumminkin sulkenut minut kiinteästi sydämeensä, niinkuin kuu sulkee itseensä tummat täplänsä.

Rabindranath Tagore: Malini, 1896 (vuosiluku täältä). 34 sivua. Kirjassa Pimeän kammion kuningas ja muita draamoja, 1924. Otava. Tagoren tekemästä bengalinkielisen alkuteoksen englanninkielisestä käännöksestä suomentanut J. A. Hollo. 432 sivua.

Salman Rushdie and Elizabeth West (eds.): Mirrorwork: 50 Years of Indian Writing, 1947-1997 (osa 2)

Kirjoitan tässä intialaisen kirjallisuuden antologian loppuosasta (kirjan alkupuoliskosta tässä). Suluissa oleva 'n' tarkoittaa naiskirjailijaa ja tähti sitä, että pidin katkelmasta tai novellista erityisesti.

* Shashi Tharoor: A Raj Quartet. Kertomus siitä, kun brittihallinto (the British Raj) päätti suuremmitta seremonioitta ryhtyä Hastinapurin ruhtinaskunnan hallitsijaksi, ja siitä, kun tämän tapahtuman johdosta kaupungin puistoon kerääntyi muurien rajaamaan ahtaaseen tilaan tuhansia ihmisiä - naisia, miehiä ja lapsia - kuuntelemaan Ganga Dattaa, ja siitä, kuinka brittiupseerin käskystä sotilaat ampuivat kaikki käytettävissään olevat 1600 luotia aseettomaan ja rauhalliseen ihmisjoukkoon, ja siitä, mitä tästä seurasi - tärkeimpänä se, että brittihallinto menetti lopullisesti oikeutuksensa ja uskottavuutensa intialaisten silmissä. Tarina perustuu todelliseen tapahtumaan, Amritsarin verilöylyyn vuonna 1919 (vaikka kaikki tarinan yksityiskohdat eivät pidäkään paikkaansa), ja myös Ganga Datta on helposti tunnistettavissa Mohandas Gandhiksi. Ilmeisesti koko Tharoorin romaani on Intian historian uudelleenkerronta. Tämän katkelman kertojanääni oli kiihkoton ja analyyttinen ja teki vaikutuksen. (1956- , 9 s, ote romaanista The Great Indian Novel)

* Sara Suleri: Meatless Days. Elämäkerta ruokien mukaan. Kirjan hyvinvoiva kertoja joutuu ajattelemaan lapsuuttaan ja suhdettaan walesilaiseen äitiinsä uudelleen kuultuaan sisareltaan aikuisena, että lapsuuden ruoka kapura oli tehty kiveksistä, ei kateenkorvasta, kuten hän oli aina luullut. Jos hänen äitinsä oli ollut tässä asiassa väärässä, mitä muita lapsuuden itsestäänselvyyksiä on syytä epäillä? Tai jos äiti oli pettänyt häntä tahallaan, miten tähän pitää suhtautua? Tästä lähtökohdasta edetään lapsuus- ja perhemuistoihin ja niihin liittyviin assosiaatioihin. Erikoista ja kiinnostavaa tekstiä. (n, 1953-2022, Pakistan, 22 s, ote elämäkerrasta Meatless Days)

* Firdaus Kanga: Trying to Grow. Romaanin nimen voi käsittää sananmukaisesti, koska sen minäkertoja, teini-ikäinen poika Brit on pyörätuolissa ilmeisesti perinnöllisen sairauden takia, joka on estänyt varsinkin hänen jalkojensa luita kasvamasta kunnolla. Brit rakastuu naapurin perheen luokse muuttaneeseen sukulais(?)poikaan, komeaan Cyrusiin, joka ystävystyy heti Britin kanssa, käy tämän kanssa kävelyillä kaupungilla, houkuttelee tämän uimaan ja käy pitkiä ja syvällisiä keskusteluja tämän kanssa. Heidän suhteensa on kuvattu herkästi, hyvin ei-stereotyyppisesti ja avoimesti (eikä Brit tunne mitään ahdistusta tai häpeää siitä, että on rakastunut mieheen). Britin isä ja äiti ovat mukavimpia ja ymmärtäväisimpiä vanhempia, joita kirjallisuudessa on tullut vastaan. (1960- , 29 s, ote romaanista Trying to Grow. Romaani on osittain omaelämäkerrallinen, se on käännetty monille kielille ja siitä on vuonna 1997 tehty brittielokuva The Sixth Happiness, jossa Firdaus Kanga näytteli pääosaa.)

Anjana Appachana: Sharmaji. Novelli ison yrityksen pikkuvirkailijasta Sharmajista, joka tulee töihin säännöllisesti yli puoli tuntia myöhässä ja viettää suunnilleen koko työpäivän kahvilassa juoruillen ja teetä juoden sekä moittien muita laiskuudesta ja yritystä orjapiiskurin otteista. Kun esihenkilöt (tarinassa on myös nuori naispäällikkö) kovistelevat häntä poissaoloista, hän uhriutuu, vetoaa pitkään työuraansa ja hakee ammattiliiton apua. Ihan hauska tarina. (n, 1972- , 22 s.)

Amit Chaudhuri: Sandeep's Visit. Kertomus nuoren pojan pitkästä vierailusta serkkujensa kotona äitinsä kanssa. Kuvaus on siinä mielessä aistillista, että aistivaikutelmat - tuoksut, hajut, maut, äänet, kosketus - ovat siinä tärkeässä osassa. Se on myös viipyilevää ja pehmeää, väläyksiä elämästä ja irrallisen tuntuisia tapahtumia, joista kuitenkin muodostuu tarina. (1962- , 28 s, ote romaanista A Strange and Sublime Address.)

* Amitav Ghosh: Nashawy. Matkakertomus Egyptistä (Nashawy on paikka siellä); tässä katkelmassa Ghosh kuvaa ystävänsä sukulaisen hääseremoniaa. Matkakuvaukset ovat minusta usein vähän tylsiä, mutta tässä tekstissä Ghoshin kertojanääni on suhteellisesta neutraaliudestaan huolimatta niin vahva ja kuvaukset tapahtumista niin eläviä, että pidin tästä paljon. Välillä Ghosh kommentoi tapahtumia vertaamalla niitä Intiaan: "... theirs was a world that was far gentler, far less violent, very much more humane and innocent than mine. I could not have expected them to understand an Indian's terror of symbols." (1956- , 12 s, ote teoksesta In an Antique Land. Ghoshilta on suomennettu romaani Järjen piiri.)

* Githa Hariharan: The Remains of the Feast. 20-vuotias lääkäriksi opiskeleva Ratna muistelee edellisessä kuussa kuollutta 90-vuotista isoisoäitiään Rukminia, joka oli melkoinen persoona. Ratna halusi tämän kuoltua toteuttaa tämän toiveen pitää yllään kirkkaanpunaista saria lesken vaaleanruskean sarin asemasta. Novellissa ei peitellä vanhuutta eikä siihen liittyvää omituisuutta ja fyysisiä vaivoja, mutta se on silti hellä ja kaunis; Ratna rakasti isoisoäitiään sellaisena kuin tämä oli. (n, 1954- , 7 s.)

* Gita Mehta: The Teacher's Story. Lempeä mutta vähävarainen musiikinopettaja Master Mohan ottaa kammottavan vaimonsa ja lastensa vastustuksesta huolimatta suojiinsa kotiinsa asumaan sattumalta tapaamansa nuoren naisen sokean pikkuveljen Imratin, koska naisen täytyy mennä muualle töihin. Mohanin vaimo on hirvittävä: ahne, kaikesta valittava, epäoikeudenmukainen sekä julma Imratille ja miehelleen, ja hän on kääntänyt myös Mohanin lapset ystävällistä isäänsä vastaan. Imratilla on kuitenkin todella kaunis lauluääni ja laulutapa, hän saavuttaa paikallista kuuluisuutta ja saattaa saada myös levytyssopimuksen. Tarinaa lukiessa on kuitenkin koko ajan sellainen tunne, että jotain kauheaa tulee tapahtumaan. (n, 1943- , 22 s. Ote tarinakokoelmasta A River Sutra, joka on suomennettu nimellä Joen sutra.)

* Vikram Seth: A Suitable Boy. Hindutyttö Lata rakastuu muslimipoika Kabiriin, mikä aiheuttaa molemmille ongelmia, varsinkin Latalle, koska tämän vanhemmat eivät pysty kuvittelemaan itselleen muslimivävyä. Kerronnassa on hillittyä hauskuutta ja tarina kantaa. Olen lukenut tämän yli tuhatsivuisen kirjan vuosia sitten ja pidin siitä, samoin Vikram Sethin äidin (jonka nimeä en nyt muista), intialaisen tuomarin, kiinnostavasta omaelämäkerrasta. (1952 -, 15 s. Ote romaanista A Suitable Boy, joka on suomennettu nimellä Sopiva nuori mies. Sethiltä on suomennettu myös Englantiin sijoittuva romaani Rakkauden musiikki, joka oli minusta melkoisesti tätä kirjaa vaikeatajuisempi.)

* Vikram Chandra: Shakti. Psykologisesti mielenkiintoinen ja hauskakin tarina kahden rikkaalla asuinalueella elävän naisen hienovaraisesta mutta epäsuoruudestaan huolimatta hyvin vakavasta kilpailusta statuksesta yhteisössään. Tilanteen muuttaa se, kun perheiden lapset rakastuvat toisiinsa. Tarinaan kietoutuu myös arvostavasti ja aidosti kuvattu perheestä toiseen kiertävä köyhä mutta sisukas ja oma-aloitteinen siivooja Ganga, joten mukana on myös jonkin verran yhteiskunnallista kommentointia. (1961- , 35 s.)

Ardashir Vakil: Unforced Errors. Kertomus nuoren pojan tennisottelusta, jota hänen hyvin taitavasti tennistä pelaava ja kunnianhimoinen äitinsä pitää erittäin tärkeänä. (1962- , 12 s. Ote romaanista Beach Boy.)

Mukul Kesavan: One and a Half. Nelikymppinen tutkija Hiren tapaa 19-vuotiaan itsevarman nuoren naisen, joka hämmentää häntä. Hän on turhautunut siihen, ettei mikään muutu Intiassa, ja nämä asiat tavallaan kietoutuvat yhteen ja päättyvät aivan turhaan kuolemantapaukseen. Tarinaa oli aika vaikea ymmärtää, koska sillä ei ollut selkeää alkua eikä loppua. (1957-, 16 s. Ote tuolloin keskeneräisestä romaanista.)

Arundhati Roy: Abhilash Talkies. Nuoren tytön Rahelin näkökulmasta kerrottu tarina käynnistä elokuvateatterissa, jossa lippujenmyyjämies hyväksikäyttää Rahelin veljeä Esthaa tämän ollessa yksin aulassa, sekä illasta kotona tämän jälkeen (tapahtumasta ei puhuta mitään). The moth on Rahel's heart spread its velvet wings, and the chill crept into her bones. Katkelman kieli on erikoista keksittyine sanoineen ja lyhyine lauseineen, ja sitä oli minusta aika vaikea ymmärtää. (n, 1961-, 23 s. Ote romaanista The God of Small Things, joka on suomennettu nimellä Joutavuuksien jumala. Roylta on suomennettu myös romaani Äärimmäisen onnen ministeriö sekä esseekokoelma Kuuntelen heinäsirkkoja.)

Kiran Desai: Strange Happenings in the Guava Orchard. Kertomus Sampath Chawlan syntymästä vuonna 1964, jolloin hänen kylänsä Shahkot kärsi kovasta kuivuudesta, sekä hänen äidistään, omia lakejaan noudattavasta raskaana olevasta Kulfista, joka piirsi talonsa seinille kuvia kasviksista, hedelmistä ja ruoista. Monsuunisade saapuu vihdoin, ja Sampath syntyy. (n, 1971-, 10 s. Ote romaanista Hullabaloo in the Guava Orchard, joka on suomennettu nimellä Hulabaloo hedelmätarhassa. Desailta on suomennettu myös romaani Menetyksen perintö.)

Helmet-haaste 23. Kirja on iso (sivumäärältään).

Edit 28.5.23 (pieniä korjauksia) ja 1.6.23 (pieniä lisäyksiä).

Salman Rushdie and Elizabeth West (eds.): Mirrorwork: 50 years of Indian Writing, 1947-1997. 1997. Henry Holt and Company. 544 tekstisivua.

Rabindranath Tagore: Sannjasi eli askeetti

Jatkoin toisella näytelmällä Rabindranath Tagoren vanhasta näytelmäkokoelmasta, ja paljastan tässä sen juonen suureksi osaksi. Edellinenkin näytelmä Uhri oli pohjimmiltaan filosofinen, mutta siinä oli voimakkaasti tuntevia ihmisiä, jotka tekivät siitä myös hyvin dramaattisen. Sannjasissa näytelmän olennaisin asia oli kuitenkin sen filosofinen näkemys, ja tuntui, että näytelmän henkilöt olivat mukana vain havainnollistamassa sitä ja lausumassa sen ääneen - päähenkilöä ei edes ole nimetty, vaan häntä nimitetään vain "Askeetiksi".

Toisaalta tässäkin näytelmässä on dramaattisuutta, koska Sannjasi (askeetti) muuttuu näytelmän kuluessa rajusti. Alussa hän tuntee pitkän luola-askeesin jälkeen vihdoin vapautuneensa himoista, peloista ja kaikista muistakin tunteista - rakkaus ja kiintymyskin on vain harhaa - ja päättää lähteä maailmaan ihmisten pariin.

Sannjasi (luolansa edustalla). Silloin, kun maailmani oli kyynelten ja tuskan rumentama, minä vannoin kostavani sinulle, sinä loppumaton lume, alinomaisten valhemuotojen valtiatar. Minä etsin suojaa pimeydestä - äärettömyyden linnasta - ja taistelin petollista valkeutta vastaan päivän toisensa jälkeen, kunnes se vihdoin menetti kaikki aseensa ja lepäsi voimatonna jalkojeni edessä. Nyt, kun olen vapautunut pelon ja himon vallasta, kun usvat ovat hälvenneet ja järkeni hohtaa puhtaana ja kirkkaana, minä tahdon lähteä valheiden kuningaskuntaan ja istua sen sydämellä järkähtämättömän jäykkänä.

Hän istuutuu tien viereen ja ohikulkevat ihmiset ja heidän puheensa ja touhunsa vain vahvistavat hänen käsitystään kaiken turhuudesta. Hän pitää itseään täysin irrallisena kaikesta. Sitten ohi kulkee Vasanti, nuori tyttö, jota ihmiset pitävät saastaisena eivätkä tahdo koskettaa sen takia, ettei hänen isävainajansa ollut tahtonut palvoa heidän jumaliaan. Sannjasi puhuu hänelle ystävällisesti, antaa hänen koskea itseään eikä torju häntä luotaan, mutta on toisaalta täysin välinpitämätön häntä kohtaan.

Vasanti. Tahdotko koskettaa minuun?
Sannjasi. Tahdon, sillä minuun ei voi todellisuudessa mikään koskettaa. Minä olen aina äärettömyydessä. Sinä voit istuutua tähän, jos haluat.
Vasanti (alkaen nyyhkyttää). Älä käske minun milloinkaan lähteä pois, kun olet kerran ottanut minut luoksesi.
Sannjasi. Kuivaa kyynelet, lapsukaiseni! Minä olen sannjasi. Minun sydämessäni ei ole vihaa eikä kiintymystä. - Minä en pyydä sinua milloinkaan omakseni ja senvuoksi en voi sinua milloinkaan työntää pois luotani. Sinä olet minulle kuin taivaan sini: sinä olet etkä ole.
Vasanti. Taatto, minut ovat hylänneet jumalat ja ihmiset.
Sannjasi. Samoin minut. Minä olen hylännyt jumalat ja ihmiset. ...
Vasanti. Niinpä jään minä luoksesi. - Ethän minua jätä?
Sannjasi. Minä en tiedä enää mitään jättämisestä. Sinä voit jäädä lähelleni, mutta et kumminkaan pääse koskaan minua lähelle.

Vasanti herättää Sannjasissa kuitenkin vähitellen tunteita ja ajatuksia, joita tämä ei ymmärrä.

Sannjasi. Älä itke, lapseni, tule luokseni! Sinä olet minulle kuin kadotetun maailman huuto, kuin kulkevan tähden laulu. Sinä tuot mieleeni jotakin, mikä on äärettömän paljon enemmän kuin tämä Luonto - enemmän kuin aurinko ja tähdet. Se on suuri kuin pimeys. Minä en sitä ymmärrä. Minä en ole sitä milloinkaan tuntenut, ja senvuoksi minä sitä pelkään. Minun täytyy lähteä luotasi. - Mene sinne, mistä tulit - sinä tuntemattoman sanansaattaja!

Kohdattuaan tiellä lisäksi erilaisia ihmisiä hän ymmärtää uuden totuuden, jonka valossa hänen aikaisempi varmuutensa alkaa tuntua tyhmyydeltä. Hän on vapaa, mutta hän on vapaa maailmassa, ei sen ulkopuolella. Äärellinen on oikea ääretön, ja rakkaus tuntee sen totuuden.

Tämä on hyvin intialainen näytelmä ja kommentoi selvästi hindulaisuuden opinkappaleita. Sen teema on kuitenkin yleismaailmallinen: Mikä on hyvä tapa elää maailmassa? Onko parempi elää irrallaan toisten ja omasta tuskasta vai ei? Onko tämä edes mahdollista? Miten voi elää, jos elämä tuntuu olevan vain tuskaa ja harhaa? Miten voi löytää tasapainon sen välillä, että osallistuu maailmaan muttei sotkeudu sen valheellisuuksiin, pikkumaisuuksiin ja turhuuksiin? Miten voi olla hyvä ihminen? Vaikka pidinkin Uhrista enemmän, tämäkin näytelmä oli siis ihan mielenkiintoinen. Ja Tagoren kieli on tässäkin hyvin kaunista ja runollista.

Jo 300. bloggaus. :)

Edit 5.12.22.

Rabindranath Tagore: Sannjasi eli askeetti (Sanyasi). 34 sivua. Kirjassa Pimeän kammion kuningas ja muita draamoja, 1924. Otava. Tagoren tekemästä bengalinkielisen alkuteoksen englanninkielisestä käännöksestä suomentanut J. A. Hollo. 432 sivua.

Aito huijaus. 10 novellia nyky-Intiasta. Koonnut ja suomentanut Titia Schuurman, 2016

Titia Schuurman on tehnyt hienon työn etsiessään ja suomentaessaan englanniksi kirjoitettuja intialaisia nykynovelleja, intialaista kirjallisuuttahan ei ole paljon saatavilla suomeksi. Hän on myös kirjoittanut kirjaan kiinnostavat saatesanat intialaisesta kirjallisuudesta 2000-luvulla, kirjailijaesittelyt sekä kattavan sanaston kirjassa käytetyistä intialaisista sanoista.

Nykyään englanninkielisellä kirjallisuudella on kotimaassa Intiassa valtavat markkinat, ja se on sekä kasvanut määrällisesti että monipuolistunut niin, että ennen marginaalissa olleet äänet (sukupuoleen, yhteiskuntaryhmään tai maantieteellisiin alueisiin liittyvät) ovat vahvistuneet (s. 8). Kirjan novellit antavatkin hyvin monipuolisen kuvan intialaisesta kirjallisuudesta. Seitsemän kymmenestä kirjan kirjoittajasta on naisia, ja mukana on myös avoimesti queer-identifioituva kirjailija. Tyylilajit vaihtelevat realismista ja arjen tapahtumista vampyyritarinaan ja uuskummaan, tapahtumapaikat trooppisesta Etelä-Intiasta sodan runtelemaan Kashmiriin sekä Koillis-Intiaan. Novellit antavat elävän ja värikkään, vaikka usein surullisen kuvan nyky-Intiasta.

Kirjassa yllätti novellien yhteiskunnallisuus. Vaikka joukossa on myös kevyempiä novelleja, monet niistä käsittelevät yhteiskunnallisia epäkohtia - korruptiota, poliisiväkivaltaa, maan anastusta köyhiltä, rikkaiden epäoikeudenmukaisuutta, levottomuuksia Kashmirissa tai Koillis-Intiassa, köyhyyttä ja naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Tämä teki novelleista joskus raskasta ja syvältä kouraisevaa luettavaa, varsinkin kun niissä ei useinkaan ollut onnellista loppua. Ongelmissa ei kuitenkaan ryvetty, ja novelleja luki vaikeista aiheista huolimatta mielellään, koska ne olivat niin hyvin kirjoitettuja ja myös käännettyjä, Schuurmanin suomennos oli minusta erinomainen. Kannattaa lukea. Tässä lyhyet luonnehdinnat kirjan novelleista.

Tabish Khair: Huijaus. Lehtimies matkustaa parin kollegan kanssa maaseudulle tutkimaan huijareiksi epäilemiensä köyhän äidin ja pojan väitettä maidensa anastuksesta ja perheen miesten tappamisesta. Novellin epämiellyttävimmän tuntuinen ihminen muuttuu tarinan kuluessa.

Parvati Sharma: Kuollut kameli. Kauniisti kirjoitettu novelli nuoren miehen (joka näkee tarinan alussa kadulla kuolleen kamelin) ja opiskelijatytön rakkaustarinasta ja sen ongelmista. Tarinassa harrastetaan vapaata seksiä ilman vanhempien mielipiteistä huolehtimista, mikä tuntui intialaisessa novellissa vähän yllättävältä.

Shahnaz Habib: Aito ja vieraanvarainen. Varakkaan perheen humoristinen kotidraama: miten ihanteellinen kotiapulainen Kamla saadaan pysymään perheessä ja torjutaan hänet varastamaan pyrkivät muiden perheiden naiset?

Mridula Koshy: Koodawallan rakkaus. Runollinen, preesensissä kirjoitettu tarina nuoresta kotiapulaisena työskentelevästä Monasta ja häntä ihailevista koodawalloista eli jätteiden kerääjistä ja lajittelijoista. Monan elämän kulku paljastuu vähitellen.

Radhika Jha: Norsu ja Maruti. Rankka tarina 17-vuotiaasta vähän aikaa sitten avioituneesta köyhästä parkkivahdista Kishoresta, jonka hyvin alkanut päivä muuttuu painajaismaiseksi monien käänteiden kautta liikenneruuhkassa raivostuneen norsun takia (novellin nimen Maruti on pikkuautomerkki). Tässä novellissa yhteiskunnan kaikinpuolinen epäoikeudenmukaisuus lyö lukijaa kasvoille, eikä juuri kenelläkään novellin henkilöllä ole myötätuntoa muita kohtaan. Siitä huolimatta hyvin kirjoitettu tarina.

Jaspreet Singh: Kapteeni Faiz. Pakistanilainen kapteeni Faiz joutuu intialaisten sotavangiksi Kashmirissa, ja häntä kuulustelee sivistyneesti kotonaan vaimonsa läsnäollessa intialainen eversti Arora. Miehet ovat keskenään hyvin samanlaisia eikä kumpikaan pidä ylempiensä menettelytavoista.

Anjum Hasan: Immanuel Kant Shillongissa. Leskeksi jäänyt vanha yliopiston filosofian opettaja matkustaa koillisintialaiseen kaupunkiin, jossa asui kerran rakkaan vaimonsa kanssa, ja tapaa siellä entisen opiskelijansa, joka muuttaa hänen käsityksensä menneisyydestä.

Janice Pariat: Taivashaudat. Koillis-Intian khasien pariin sijoittuva novelli, jossa nuori mies pyytää poikansa kuolemaa surevaa miestä tappamaan vaarallisen tiikerin. Ihmissusiteemaa varioivassa tarinassa käsitellään myös alueen levotonta tilannetta.

Philip John: Muutos on liian vaisu sana. Sheila herää eräänä aamuna ja huomaa oikean kätensä muuttuneen valtaviksi saksiksi. Tsekkiläinen Franz-niminen lääkäri hoitaa sairaalassa samana päivänä raiskattua ja pahoinpideltyä naista, mutta saa pian myös miespotilaita. Surullinen fantasia siitä, kun uhrien tuntema kipu ja raivo saa hahmon ja ryöstäytyy heidän ulkopuolelleen.

Manjula Padmanabhan: Syömingit. Euroopassa asunut vampyyri tulee Intiaan ja löytää sieltä itselleen hyvin helppoja uhreja. Hän huomaa kuitenkin, että Intia muuttaa häntä vähitellen, ja tarinan lopussa selviää miksi.

Luin kirjasta ensin Tarukirjasta, ja siitä on kirjoitettu myös Donna Mobilen kirjoissa ja Kiiltomadossa - kaikki ovat pitäneet kirjasta kovasti. Le Monde Diplomatiquen sivuilla suositellaan tätä ja muutamaa muuta valtavirrasta poikkeavaa kirjaa.

Aito huijaus. 10 novellia nyky-Intiasta. Koonnut ja suomentanut Titia Schuurman, 2016. Aporia. Kannen kuva: Titia Schuurman. 219 sivua.

Salman Rushdie and Elizabeth West (eds.): Mirrorwork: 50 Years of Indian Writing, 1947-1997 (osa 1)

Kirjoitin jo aiemmin tämän intialaista kirjallisuutta esittelevän kirjan johdannosta, ja jatkan tässä bloggauksessa kirjan alkuosan teksteistä. Kirja alkaa vuodesta 1947, koska se on Intian itsenäistymisvuosi. Tässä kirjassa on siis otteita itsenäisyyden ensimmäisten 50 vuoden kirjallisuudesta, niin romaaneista, elämäkerroista kuin novelleistakin. Salman Rushdien ja toisen toimittajan Elizabeth Westin mielestä näytteet ovat parhaista tänä aikana kirjoitetuista intialaisista teksteistä. Otteet eivät useinkaan ole itsenäisiä novelleja, vaan katkelmia pidemmistä teoksista, mutta ne toimivat myös sellaisina oikein hyvin. Kirjassa on teoksia yhteensä 32 kirjailijalta, joista 12 on naisia, joten naisten asema intialaisessa kirjallisuudessa tuntuu olevan vahva, tai sitten kirjan toimittajilla on tavallista tasa-arvoisempi asenne. Monet kirjan kirjailijoista asuvat muualla kuin Intiassa.

Kirjan nimi Mirrorwork tarkoittaa kannessa kuvattua intialaista kirjontatapaa, jossa kankaaseen kirjotaan kiinni pieniä peilinpaloja (kansi on vähän tylsä, mutta näyttää hämärässä hienolta, kun "peilit" hohtavat); kirjallisuuteen liitettynä sana saa tietysti oman merkityksensä. Kirjoitan kirjan teksteistä kahdessa postauksessa, jottei kirjoituksesta tule toivottoman pitkä. Olen merkinnyt naiskirjailijat n-kirjaimella. Ainakin kirjan alkupuolella suurin osa teksteistä painottuu yksityisen ihmisen kokemuksiin, ei yhteiskunnalliseen kommentointiin. Poikkeuksiakin on, ja niissä käsitellään Intian itsenäistymistä sekä Intian historian traumoja, Intian väkivaltaista jakoa ja Indira Gandhin murhaa, eli valtiollisia asioita. Esimerkiksi tuloeroihin, köyhyyteen tai yhteiskunnalliseen epäoikeudenmukaisuuteen liittyvää kritiikkiä näissä teksteissä on hyvin vähän, toisin kuin vastikään lukemassani intialaisten 2000-luvun novellien kokoelmassa Aito huijaus.

* Jawaharlal Nehru: Tryst With Destiny. Intian ensimmäisen, pitkäaikaisen pääministerin puhe itsenäisyyspäivän aattona. (1889-1964, 2 s.)

* Nayantara Sahgal: With Pride and Prejudice. Ote Nehrun sisarentyttären muistelmateoksesta - kiinnostavaa ja elävää tekstiä. (n, 1927- , 20 s., ote kirjasta Prison and Chocolate Cake)

Saadat Hasan Manto: Toba Tek Singh. Novelli eriuskontoisten mielisairaalan asukkien vaihtamisesta toiseen maahan Intian ja Pakistanin erottamisen jälkeen; novelli kommentoi ymmärtääkseni maan jakamisen järjettömyyttä. Toba Tek Singh on erään mielisairaalan asukkaan syntymäpaikan nimi, josta on epäselvää, sijaitseeko se jaon jälkeen Intiassa vai Pakistanissa. (1912-1955, 7 s.)

G. V. Desani: All About H. Hatterr. Ilmeisesti Tristram Shandyn tapainen "omaelämäkerta", joka on hurjaa verbaalista ilotulitusta ja joka suuntaan poukkoilevaa assosiointia, mutta onnistuu silti kertomaan tarinan. En juuri pitänyt teoksen kertojahahmosta (ja jos aikoo viettää kokonaisen romaanin hänen omalaatuisen kertomistapansa kanssa, hänestä pitäisi pitää), mutta oli tämä silti vaikuttavaa tekstiä. It was a dam' fine day and the atmosphere, warm champagne sun, oh, absolutely belles-lettres! (1909-2000, 27 s.)

* Nirad C. Chaudhuri: My Birthplace. Elämäkertakirjan katkelma kertoo onnellisesta lapsuudesta pikkukylässä Itä-Bengalissa eli nykyisessä Bangladeshissa. Kirjoitus on yksityiskohtaista ja perusteellista - Chaudhury kuvaa oman elämänsä lisäksi paikkakunnan tapoja, elinkeinoja, uskomuksia ja luontoa - mutta silti tai ehkä juuri sen takia mielenkiintoista. (1897-1999, 20 s., ote kirjasta The Autobiography of an Unknown Indian)

* Kamala Markandaya: Hunger. Vaikuttava kuvaus viljelijäperheen taistelusta nälkää vastaan kuivuuden aikana. Minäkertojana on nainen. (n, 1924-2004, 15 s., ote kirjasta Nectar in a Sieve, joka on suomennettu nimellä Savimaja ja temppeli)

Mulk Raj Anand: The Liar. Lapsikertoja kertoo kylänsä uskomattomia tarinoita sepittävästä vanhasta miehestä, joka on eräällä matkallaan loukannut jalkansa ja on sen jälkeen masentunut, mutta piristyy päästessään jälleen kertomaan tarinaa. (1905-2004, 6 s.)

* R. K. Narayan: Fellow-Feeling. Ystävällinen Rajam Iyer nousee junassa toista matkustajaa häiritsevää kiusantekijää vastaan. Tämä uhkaa Iyeria väkivallalla, mutta Iyer voittaa hänet nokkeluudellaan. (1906-2001, 6 s. Narayanin kirjoja on suomennettu.)

Ved Mehta: Activities and Outings. Sokeainkoulussa opiskeleva poika kertoo koululaisten tekemistä retkistä ympäristöön. (1934-2021, 12 s., ote muistelmateoksesta Vedi. Ved Mehtan omaelämäkerta on suomennettu nimellä Kasvoista kasvoihin.)

Anita Desai: Games at Twilight. Pikkupojan näkökulmasta kerrottu tarina piiloleikistä, joka päättyy pojan itsetunnon kannalta surullisesti. Huomatuksi tuleminen on ihmisille tärkeää. (n, 1937- , 8 s. Desain novellikokoelma on suomennettu nimellä Hämärän leikkejä.)

* Ruth Prawer Jhabvala: In the Mountains. Kertomus Pritamista, naisesta, joka on sukunsa musta lammas, koska haluaa asua yksin vuorilla eikä välitä ulkonäöstään. Novellissa kerrotaan äidin ja muun suvun pakollisesta vuosittaisesta vierailusta, joka kuitenkin päättyy eri tavalla kuin yleensä. (n, 1927-2013, 18 s. Jhabvalan kirjoista on suomennettu ainakin Kuumuus ja kiihko.)

* Satyajit Ray: Big Bill. Fantasian puolelle keikahtava kertomus metsästä löytyvästä kummallisesta, isosta munasta, josta kuoriutuvan otuksen novellin hyvin mielikuvitukseton sankari ottaa lemmikikseen. (1921-1992, 15 s. Satyajit Ray on kuuluisa intialainen elokuvaohjaaja, mutta on näemmä myös julkaissut kaunokirjallisuutta.)

* Salman Rushdie: The Perforated Sheet. Olen jostain syystä ajatellut, etten pitäisi Rushdien kirjoista, mutta tästä katkelmasta pidin. Runsasta, rönsyilevää tekstiä, jossa minäkertoja kertoo kashmirilaisen lääkäri-isoisänsä tutustumisesta tulevaan vaimoonsa monien hoitokertojen yhteydessä pieni lakanan reiän läpi näkyvä kehonosa kerrallaan. (1947-, 18 s., ote romaanista Keskiyön lapset.)

* Padma Perera: Dr Salaam. Itävaltalainen juutalaispakolainen Dr Schlamm tutustuu keskiluokkaisella intialaisella asuinalueella asuviin naapureihinsa; novellin minäkertoja on toinen naapuriperheen teini-ikäisistä tytöistä. Kaunis yksittäisen ihmisen merkitystä korostava novelli ihmissuhteista, välittämisestä, yhteisöstä ja surusta. (n, ?, 20 s., kirjailijan koko nimi on Padma Perera Hejmadi.)

Upamanyu Chatterjee: The Assassination of Indira Gandhi. Epämiellyttävän tyhjäntoimittajaopiskelija Bunnyn vierailu perheensä luona Indira Gandhin murhan aikaan sekä hänen elämänsä muuttuminen ihan eri syistä. (1959-, 13 s.)

Rohinton Mistry: The Collectors. Eläinlääkäri-isä ei pidä karkeakäytöksisestä pojastaan, joka ei välitä kirjoista eikä koulunkäynnistä, mutta löytää perheen uuden asuinalueen naapurin pojasta, herkästä Jehangirista sukulaissielun, jolle voi esitellä rakasta harrastustaan, postimerkkeilyä. Asiat eivät kuitenkaan mene hyvin. (1952-, 24 s.)

Bapsi Sidhwa: Ranna's Story. Pienen pojan näkökulmasta nähty kertomus siitä, kun sikhit raiskasivat hänen muslimikylänsä tytöt ja naiset ja tappoivat pojat ja miehet; Ranna selviytyi hengissä vain koska häntä luultiin kuolleeksi ja koska hän pystyi pääsemään vakavasti loukkaantuneena turvaan pitkän vaelluksen jälkeen. Eleettömästi ja toteavasti kerrottu, mutta juuri sellaisena hyvin rankka ja julma teksti käsittämättömästä väkivallasta Intian jakautumisen aikaan vuonna 1947. Teksti oli hyvin kirjoitettu, mutta minulle liian rankka. (n, 1938-, 13 s., ote romaanista Ice-Candy-Man.)

I. Allan Sealy: The Trotter-Nama. Todella rasittava teksti 80-vuotiaasta lyhytkasvuisesta linnanisännästä, joka tekee pitkän ilmapallolennon vuonna 1799. Teksti eksyy koko ajan jaaritteleville ja minusta täysin turhille sivupoluille, on pitkä ja hajanainen, enkä saanut siitä tai sen henkilöistä oikein minkäänlaista otetta. (1951-, 34 s., ote samannimisestä romaanista The Trotter-Nama, joka on ilmeisesti jonkinlainen sukukronikka. Eräs Sealyn romaani on suomennettu nimellä Hotelli Everest: kalenteri.)

Salman Rushdie and Elizabeth West (eds.): Mirrorwork: 50 years of Indian Writing, 1947-1997. 1997. Henry Holt and Company. 544 tekstisivua.

Mirrorwork. 50 Years of Indian Writing - Johdanto: onko väliä, millä kielellä kirjoittaa?

En taaskaan onnistunut ajoittamaan klassikkopostausta kirjablogien klassikkohaasteen päivälle, mutta sunnuntaiaamupäivä sujui mukavasti muiden bloggauksia lukiessa. Linkit klassikkobloggauksiin löytyvät Ankin kirjablogin koontipostauksesta, kannattaa tutustua kirjoituksiin.

Löysin antikvariaatista intialaista kirjallisuutta viidenkymmenen vuoden ajalta esittelevän kirjan. Ajattelin kirjoittaa Salman Rushdien johdantoluvusta oman bloggauksensa, koska hän käsittelee siinä intialaisilla kielillä kirjoitetun kirjallisuuden suhdetta englanninkieliseen ja aihe on minusta mielenkiintoinen. Joskus tunnutaan ajattelevan, että entisistä siirtomaista puhuttaessa maan omalla kielellä kirjoitetut kirjat ovat aidompia, todenmukaisempia, rehellisempiä ja vähemmän kaupallisia kuin länsimaisilla kielillä kirjoitetut kirjat, ja ajatellaan että omakieliset kirjat on suunnattu oman maan ihmisille toisin kuin länsimaisilla kielillä kirjoitetut kirjat. Ymmärrän tämän ajattelutavan: on hauska lukea jostakin jännittävästä kielestä käännetty kirja (ja okei, melkein mikä tahansa muu alkukieli kuin englanti tai ruotsi tuntuu jännittävältä, mutta varsinkin ei-eurooppalaiset kielet).

Tilanne on kuitenkin tätä monimutkaisempi. Jos ajatellaan vaikka Intian tilannetta, niin siellä on 16 virallista kieltä (maan muista kielistä puhumattakaan), joiden puhujat eivät välttämättä ymmärrä toisiaan ollenkaan. Pohjoisen indoeurooppalaiset kielet ja etelän dravidakielet kuuluvat täysin eri kieliperheisiin, eli niillä on keskenään yhtä paljon yhteistä kuin vaikkapa suomella ja hindillä. Maan kielet eivät ole ainoastaan puhuttuina erilaisia, vaan monia niistä myös kirjoitetaan eri kirjoitusjärjestelmillä - maassa on ehkä kymmenkunta yleisempää kirjoitussysteemiä. Jos siis intialainen kirjailija kirjoittaa omalla kielellään, hän ei kirjoita intialaisille yleensä, vaan vain oman kielialueensa ihmisille.

Lisäksi myös englantia voi pitää nykyään intialaisena kielenä: on sukujuuriltaan täysin intialaisia intialaisia, joiden äidinkieli ei ole jokin vanhastaan intialainen kieli, vaan englanti, koska heidän vanhempansa ovat vaihtaneet kieltä jossakin vaiheessa (Suomessakin jotkin ruotsinkieliset vaihtoivat kielensä suomeksi 1800-1900-luvun vaihteessa) tai koska he ovat kasvaneet kaksikielisessä kodissa ja yhteiskunnassa. Ja Rushdien mukaan nykyään täysin intialaistunut kieli, urdu, oli alunperin myös ulkopuolelta tulleiden muslimivalloittajien kieli. (Tätä en kyllä ymmärrä - urdu on puhuttuna lähes sama kieli kuin hindi, vaikka niiden kirjaimistot ovatkin aivan erilaiset.)

Voi lisäksi ajatella, että jos entisten siirtomaiden kirjailijoiden pitäisi kirjoittaa oman maansa kielillä, näin pitäisi tehdä myös eri maiden sisällä, eli esimerkiksi saamelaisten pitäisi kirjoittaa vain saameksi, baskien baskiksi tai eteläamerikkalaisten intiaanikansojen kirjailijoiden vain omilla kielillään, ei espanjaksi tai portugaliksi. Tällaiset kirjailijat voivat kuitenkin olla täysin kaksikielisiä, ja oman alueen kielellä kirjoittaminen saattaisi rajoittaa lukijakuntaa paljon (tämä ei tarkoita tietenkään kuitenkaan sitä, että heidän pitäisi kirjoittaa valtakielellä). Voi myös olla mahdollista, että omalla kielellä ei vielä nykyäänkään ole kirjakieltä, ainakaan vakiintunutta (luin muutama vuosi sitten pyrkimyksistä kehittää kirjakieli eräälle muistaakseni afrikkalaiselle kielelle). Entä sitten sellaiset kirjailijat, jotka kirjoittavat kirjansa äidinkielellään ja kääntävät ne sitten itse englanniksi, kuten bengalinkielinen Rabindranath Tagore tai suomalainen Emmi Itäranta, joka asuu Englannissa ja kirjoittaa itse asiassa suomeksi ja englanniksi samaan aikaan?

Annetaan nyt Rushdielle puheenvuoro. Luettuaan kirjaa varten suuren määrän englanniksi saatavilla olevia (eli myös englanniksi käännettyjä) intialaisia tekstejä kirjan toimittajat Rushdie ja Elizabeth West päätyivät siihen itselleenkin yllättävään tulokseen, että heidän mielestään englanniksi kirjoittavien intialaisten proosakirjailijoiden tuotanto on käsiteltyjen 50 vuoden aikana ollut selvästi parempaa kuin kansallisilla kielillä kirjoittavien (viii). Tämä on osaltaan johtunut siitä, että käännösten laatu - englannin lisäksi myös muille intialaisille kielille - on ollut heikko, mutta tämä ei ole ollut ainoa syy (luulisin kuitenkin että suuri syy), ja viime aikoina käännöksetkin ovat parantuneet. Kirjaan onkin valittu vain yksi alunperin intialaisella kielellä kirjoitettu teksti.

Intialaiset ovat itse kritisoineet paljon englanniksi kirjoittavia maanmiehiään esimerkiksi länsimaistumisesta ja juurettomuudesta, mutta Rushdien mukaan kritiikin syyt ovat liittyneet enemmän luokkaeroihin, valtaan ja uskomuksiin kuin kirjallisiin ansioihin. Englanniksi kirjoittavia on syytetty yläluokkaisuudesta, mutta hekin ovat usein pyrkineet kuvaamaan intialaista todellisuutta monipuolisesti. On ajateltu, että he ovat omaksuneet englantilaisia näkökantoja ja arvoja, mutta Rushdie kääntää tämän päälaelleen: eivätkö he englanniksi kirjoittaessaan tee ennemmin intialaista näkökulmaa tunnetuksi muualla, keskustele maailman kanssa? (xii-xiii)

Monet englanniksi kirjoittavat tosin asuvat Intian ulkopuolella, mutta Rushdien mielestä tämä ei vieraannuta heitä maastaan, ja hän luettelee vastapainoksi pitkän listan erimaalaisia kuuluisia maahanmuuttajakirjailijoita: Literature has little or nothing to do with a writer's home address. On sanottu, että englanniksi kirjoittavat ovat menettäneet kosketuksen Intian hengellisyyteen ja uskontoihin. Rushdien mielestä monilla antologian kirjoittajilla, olivatpa he sitten hengellisesti tai maallisesti suuntautuneita, on kuitenkin syvä yhteys 'Intian sieluun' ja tarve käsitellä ja ymmärtää intialaisten uskonnollisuutta. (xiii)

Englanniksi kirjoittaminen ei tarkoita oman kielen unohtamista tai halveksimista: In my own case, and I suspect in the case of every writer in this volume as well, knowing and loving the Indian languages in which I was raised has remained of vital importance. As an individual, Hindi-Urdu, the 'Hindustani' of North India, remains an essential aspect of my sense of self; as a writer, I have been partly formed by the presence, in my head, of that other music, the rhythms, patterns and habits of thought and metaphor of my Indian tongues. What I am saying is that there is not, need not be, should not be, an adversarial relationship between English-language literature and the other literatures of India. We drink from the same well. India, that inexhaustible horn of plenty, nourishes us all. (xiv)

Kirjoitan kirjan muusta sisällöstä joskus myöhemmin, varmaan kahdessa osassa. 

Edit 31.7.22, 10.8.22 (selvennetty termejä - korjattu 'kirjoitusjärjestelmä' 'kirjakieleksi' ym.)

Salman Rushdie and Elizabeth West (eds.): Mirrorwork: 50 years of Indian Writing, 1947-1997. 1997. Henry Holt and Company. 544 tekstisivua.

Sujata Massey: Satapurin jalokivi (The Satapur Moonstone, 2019)

Luin nyt toisen osan 1920-luvun Intiaan sijoittuvasta dekkarisarjasta, jossa parsilakimies Perveen Mistry - naissukupuolensa takia harvinaisuus ja ehkä ainoa mahdollisuus purdahia eli eristystä noudattavien naisten asiantuntevaksi lakimiesavuksi - ratkoo rikoksia. Sarjan ensimmäinen osa oli Murha Bombayssa. Tässä kirjassa Perveen matkustaa keskelle viidakkoa pieneen Satapurin ruhtinaskuntaan, jota on kohdannut onnettomuus: ensin maharadza on kuollut koleraan, sitten kruununperijä on kuollut tiikerinmetsästysretkellä. Tuleva maharadza on vielä lapsi, mutta hänen isoäitinsä ja äitinsä eivät pääse sopuun hänen koulutuksensa järjestämisestä, minkä takia ruhtinaskunnan asioita valvova brittihallinto lähettää Perveenin paikalle tutkimaan tilannetta ja antamaan suosituksensa.

Pidin kirjan ajankuvasta - Perveen esimerkiksi kannattaa yhteiskunnallisen aktivistin Mohandas Gandhin ajatuksia - epätavallisesta tapahtumapaikasta ja mukavan rauhallisesta etenemistahdista, mutta Perveenin luonteeseen kaipaisi ehkä enemmän särmää. Hän pitää kyllä puolensa, toimii pätevästi miesten hallitsemalla alalla ja on eronnut häntä hyvin huonosti kohdelleesta miehestään, mutta mikään kapinallinen hän ei pohjimmiltaan ole. Tarvitseeko hänen sitten ollakaan, varsinkaan kun hänen perheensä pitää tarkasti huolta hänen moraalistaan? Ehkä ei, mutta olisin kaivannut vähän enemmän jännitettä hänen luonteeseensa.

Perveen tapaa kirjassa mutkattoman ystävällisen englantilaisen virkamiehen Colinin, jonka intialainen palvelija Rama on opettanut tälle joogaa. Tuntui oudolta, että Intiassa opiskeluvuosia lukuun ottamatta koko ikänsä asunut Perveen ei tiennyt joogasta muuta kuin sen, että se on pyhien miesten harjoittama hindujen uskonnollinen perinne (s. 63). Massey näyttää kuitenkin tutkineen aihettaan paljon, joten ehkäpä eri kansanryhmät eivät tunteneet toistensa tapoja kovin hyvin, ja ehkä jooga oli tuolloin Intiassa yleensä ottaen melko tuntematon asia ja enemmänkin uskonnollinen kuin liikunnallinen harjoitus.

Kirjassa on runsaasti mielenkiintoisia yksityiskohtia ajan elämästä, ja pohjavirtana siinä kulkee naisten asema miesten hallitsemassa yhteiskunnassa sekä intialaisten nouseva vastarinta brittivalloittajia vastaan. Näitä teemoja ei kuitenkaan käsitellä mustavalkoisesti: kirjassa on sekä hyvin epämiellyttävä nainen että hyvin miellyttävä britti.

Maija Heikinheimon käännös on helppoa ja hyvin etenevää luettavaa, ja nyt vieraammat henkilöt eivät enää sinutelleet toisiaan, mikä häiritsi minua edellisessä osassa. Huomasin edellisessä osassa myös vasta kirjan lopussa sen sanaston, mutta nyt sanastosta (jossa ei kyllä ole läheskään kaikkia tuntemattomia sanoja) mainitaan ystävällisesti alaviitteessä jo kirjan alussa. Anja Reposen kannet sarjassa ovat oikein kauniita ja tunnelmaan sopivia, vaikka tähän kanteen olisin kyllä kaivannut tiikerille silmiä. Yleensä ottaen kirja oli viihdyttävä lukukokemus, ja jatkan sarjan parissa varmasti myöhemminkin.

Muita kirjoituksia esimerkiksi täällä: Kirjan pauloissa, Ruusunnuppuja, Kirjan jos toisenkin, Kirjaimia, Kirjavinkit, Tuhansia sivuja, Tuijata.

Sujata Massey: Satapurin jalokivi. Perveen Mistry tutkii, 2020 (The Satapur Moonstone, 2019). Gummerus. Suomennos: Maija Heikinheimo. Kansi: Anja Reponen. 407 sivua.

Rabindranath Tagore: Uhri (Pimeän kammion kuningas, 1924)

Intialaisen kirjailijan yli 400-sivuinen näytelmäkokoelma? Hmm, kirjojen julkaisupolitiikka oli sata vuotta sitten aika erilaista kuin nykyään. Asiaa tietysti auttoi se, että bengalinkielinen Rabindranath Tagore (1861-1941) oli saanut ensimmäisenä aasialaisena Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1913.

Kokoelman ensimmäinen näytelmä on Uhri (62 sivua), ja paljastan tässä paljon sen juonesta. Se sijoittuu Tripuran Kali-jumalattaren temppeliin, jossa jumalattarelle uhrataan eläimiä. Kuningatar Gunavati on tullut temppeliin rukoilemaan itselleen lasta, ja temppeliin on matkalla suuri kulkue hänen uhrilahjojaan, kukkia ja eläimiä. Tapahtumien normaali kulku muuttuu, kun kerjäläistyttö Aparna on kertonut kuningas Govindalle tuskansa siitä, että hänen ainoa lemmikkivuohensa, johon hän on suhtautunut kuin äiti, on väkisin tuotu temppeliin ja teurastettu. Tästä järkyttyneenä puhdasmielinen ja jalo kuningas kieltää kaiken verenvuodatuksen temppelissä, mikä herättää valtavaa vastustusta kaikissa muissa, varsinkin temppelin papissa, bramaani Raghupatissa.

Govinda. Bramaanilla ei ole oikeutta loukata ikuista hyvää. Elävien olentojen veri ei ole jumalille otollinen uhri. Ja kuninkaan samoinkuin talonpojan on lupa puoltaa totuutta ja oikeutta. (27)

Raghupati pitää kuninkaan päätöstä jumalattaren ja kaikkien perinnäistapojen, jopa maailmanjärjestyksen, loukkaamisena, ja yrittää ensin suostutella armeijan kenraalin tappamaan kuninkaan, ja kun tämä ei tähän suostu, sitten kuninkaan veljen ja lopulta kasvattipoikansa, suuresti rakastamansa temppelipalvelija Dzaisingin, joka on rakastunut Aparnaan. Näytelmässä puhutaan muistakin viattomista uhreista.

Edellisestä huolimatta tämä ei ole Macbeth-tyyppinen kuninkaanmurha- ja syyllisyysnäytelmä juonitteluineen, vaan enemmänkin pohdintaa esimerkiksi moraalista, jumaluuden olemuksesta ja varsinkin verenvuodatuksen ja elävien olentojen hengen riistämisen oikeutuksesta. Teksti on tässä teoksessa paljon tärkeämpi kuin juoni, ja minulle tuli mieleen kreikkalainen foorumi, johon ihmiset tulevat vuorotellen kertomaan mielipiteensä yrittäessään ratkaista vaikean kysymyksen. Ihmiset eivät suhtaudu asiaan kuitenkaan mitenkään ulkokohtaisesti, vaan tuntevat asiat sydänverellään. Näytelmässä ei ole loppujen lopuksi helppo erottaa hyviksiä ja pahiksia.

Minun oli vaikea ratkaista, kuka näytelmässä on päähenkilö - Govinda, Raghupati vai Dzaising - koska kaikki heistä saavat tilaa näyttämöllä kokonaisina henkilöinä ja lukijalle kerrotaan heidän motiiveistaan, ja minun oli vaikea myös päättää, mistä näytelmässä oikeastaan on kysymys. Pitkän aikaa tarina ja kuningas Govinda toivat mieleeni Sinuhe egyptiläisestä tutun idealistisen ja traagisen faarao Ekhnatonin, joka yritti pelkällä käskyllä muuttaa valtakuntansa tavat paremmiksi (ja 1970-luvun Afganistanin, jossa silloinen kommunistihallinto yritti muistaakseni parantaa naisten asemaa ja muutenkin nykyaikaistaa tapoja kerralla huolimatta vanhoillisten kansanryhmien voimakkaasta vastustuksesta), ja ajattelin että kyse on vanhan ja uuden ristiriidasta.

Govinda. Nakšatra? 

Tšandpal. Hän on luvannut Raghupatille tuoda sinun veresi jumalattarelle uhrattavaksi. 

Govinda. Jumalattarelle? Siinä tapauksessa en voi häntä moittia. Ihminen menettää inhimillisyytensä, kun tulevat kysymykseen hänen jumalansa. ... Ota nämä kukkaset, jumalatar, ja salli luotujesi elää rauhassa. ... Jos tahdot minut surmata rakkaan henkilön kädellä, niin tapahtukoon se. Synnin täytyy kypsyä äärimmäiseen rumuuteensa, ennenkuin se voi puhjeta ja kuolla inhoittavan kuoleman, ja kun veljen käsi vuodattaa kuninkaan verta, niin verenhimo näyttää pirulliset kasvonsa antaen jumalattaren valepuvun pudota yltänsä. Jos se on tahtosi, niin minä kumarran ja tottelen. (45-46)

Teoksessa puhuttiin paljon jumalattaresta, Kali Emosta (J. A. Hollo on kääntänyt sanan Mother suloisesti Emoksi), joka on hindulaisuudessa sekä tuhon että luomisen jumalatar, ja jonka kaulakoruna on pääkalloja, vyönä katkaistuja käsivarsia (Wikipedian mukaan symboleina), ja suupielistä valuu verinoroja. Monet näytelmän henkilöt pitävät häntä kuitenkin tuhoavan ja pelottavan lisäksi myös armollisena, rakastavana ja auttavana jumaluutena, johon voi turvautua hädän hetkellä.

Näytelmän alussa on Tagoren omistuskirjoitus: Minä omistan tämän näytelmän niille sankareille, jotka urhoollisesti puolustivat rauhaa, kun ihmisuhreja vaadittiin sodan jumalattarelle, ja tämä on varmasti avain näytelmän tulkintaan. Jumalatar vaatii verta ja tyyntyy vain saadessaan sitä, ja uhrin vaatimus nousee näytelmässä pakottavaksi. Uhreiksi valitut näytelmän henkilöt eivät yritä paeta väkivaltaa eivätkä kuolemaa vaikka eivät sitä etsikään, ja miettivät paljon sääliä, oikeutta ja armoa. Näytelmä herättää kuitenkin kysymyksen siitä, kuka verta loppujen lopuksi vaatii - jumalatar vai ihmiset? Onko jumalatar todellinen? Näytelmän lopussa erään henkilön käsitys on muuttunut täydellisesti.

Näytelmä on kulttuuriltaan ja asenteiltaan hyvin intialainen (ja intialaisella teatterilla on luullakseni vuosisatojen, ellei vuosituhansien perinne), ja sen ymmärtämistä varmasti auttaisi intialaisen kulttuurin tunteminen, mutta ei-intialaisellekin se oli vaikuttava. Kun Tagore kirjoitti teoksiaan, Intia oli brittien vallassa (Tagore peruutti saamansa ritarinarvon vastalauseena brittien politiikalle), joten Nobelin palkinto oli hänen itsensä lisäksi tunnustus myös rikkaalle, omaehtoiselle ja vanhalle intialaiselle kulttuurille.

Oma kirjani on kaunis mutta vanha ja repaleinen, omasta hyllystä löytynyt, ehkä mummulta peritty kappale. Minulle oli näin yllätys, että tämä näytelmä on (ainakin Intiassa?) nykyäänkin hyvin tunnettu: haulla "rabindranath tagore sacrifice" löytyy noin 650 000 osumaa: analyysejä, videoita, juonitiivistelmiä ja blogikirjoituksia. Netissä on Tagoren muiden teosten lisäksi myös tämä näytelmä englanniksi, ja tämä on siinä mielessä poikkeuksellinen teos, että J. A. Hollon sujuva ja kaunis käännös tuntuu iästään huolimatta helpommalta lukea kuin alkukielinen.

Gregorius on kirjoittanut kiinnostavasti Tagoren romaanista The Home and the World ja Margit hänen novellikokoelmastaan Ahnaat paadet, josta löytyy linkkejä myös muutamaan muuhun bloggaukseen Tagoren kirjoista.

Edit 5.12.22: Lisäsin näytelmään vuosiluvun alla oleviin teostietoihin. Vuosiluku on täältä, jossa se on annettu bengalinkieliselle alkuteokselle Visarjan.

Rabindranath Tagore: Uhri (Sacrifice, 1890(?)). 62 sivua. Kirjassa Pimeän kammion kuningas ja muita draamoja, 1924. 432 sivua. Otava. Tagoren tekemästä bengalinkielisen alkuteoksen englanninkielisestä käännöksestä suomentanut J. A. Hollo.

Kailash Sankhala: Tiikeri! Intiantiikerin tarina, 1979 (1977)

Länsimaissa asuvana ihmisenä saa helposti sellaisen käsityksen, että jos hyviä asioita (luonnonsuojelu, ihmisten toimeentulo, ihmisten jokapäiväinen elämä, ihmisoikeudet, naisten oikeudet...) halutaan edistää ei-länsimaisissa maissa, tarvitaan länsimaisia ihmisiä, jotka menevät paikan päälle auttamaan ja neuvomaan, miten asiat kannattaa ja pitää hoitaa. Monet länsimaiset järjestöt tekevät tietysti hyvää ja tärkeää työtä niin lännessä kuin muuallakin (olen itsekin muutaman jäsen), mutta koska meillä kerrotaan melkein vain länsimaisista toimijoista, unohtuu helposti, että myös muissa kuin länsimaissa on paljon fiksuja ja aktiivisia ihmisiä, jotka välittävät maastaan ja joista osa toimii tarmokkaasti asioiden parantamiseksi. Siksi oli hauskaa löytää kirpparilta tällainen kirja, jossa intialainen tiikerien tutkija ja koko elämänsä tiikerien kanssa toiminut luonnonsuojelija kertoo tiikereistä, niiden elämästä Intiassa ja niiden suojelusta.

Kailash Sankhala oli kirjan kirjoittamisen aikaan toiminut lähes koko ikänsä metsänvartijana ja tutkijana ja tutustunut tänä aikana tiikereihin biologiselta, ekologiselta ja etologiselta eli käyttäytymisen kannalta, ei vain aseen tähtäimessä olevana metsästyksen kohteena, kuten lähes kaikki ennen häntä. Tiikerinmetsästys oli ollut sekä maharadzojen, englantilaisten siirtomaaherrojen ja kuninkaallisten huvia niin kauan, että tiikerien määrä oli 1970-luvulla vähentynyt todella hälyttävästi. Jopa Sankhala itse oli käskettynä tappanut tiikerin opiskeluaikoinaan, koska tätä odotettiin metsänvartijaopiskelijoilta (!). Suurimpana syynä tiikerien määrän "katastrofaaliseen laskuun" oli kuitenkin se niin monesta yhteydestä tuttu tarina, että ihminen oli tuhonnut niiden elinalueita laidunmaiden ja viljelyalueiden lisäämiseksi.

Sankhalaa harmittaa selvästi, että Intian upea luonto on jäänyt Afrikan hienon luonnon varjoon sekä luontodokumenteissa että ihmisten mielissä, minkä ymmärtää kirjan luettuaan: Intia kuuluu kolmeen maapallon kuudesta eliömaantieteellisestä vyöhykkeestä: etiopialaiseen, palearktiseen ja orientaaliseen. Mikään muu maa tai edes maanosa ei kuulu useampaan kuin kahteen (89). Minulle oli yllätys esimerkiksi se, että tiikerien elinalueilla Pohjois-Intiassa on yöpakkasia. Luonnon monimuotoisuus joillakin Intian alueilla tuntuu ällistyttävältä, tässä eräs kuvateksti: Kazirangan korkeaa heinikkoa, intiansarvikuonon asuinaluetta, jossa 500 km²:n alalla elää 800 sarvikuonoa, 600 luonnonvaraista puhvelia, 500 norsua, 250 barasingaa, 800 villisikaa, 5000 sikahirveä ja 30 tiikeriä (81, barasinga on kaunis hirvieläin). Minulle oli uusi tieto myös se, että Intiassakin on flamingoja; Sankhala kertoo retkestään Rann of Kutchin "flamingokaupunkiin", jossa oli tuolloin puoli miljoonaa flamingoa.

Sankhalan mukaan tiikeriä - ja mitään villieläintä sen puoleen - ei voi tutkia irrallisena ilmiönä kuvan vääristymättä (9). Kirja kuvaakin tiikeriä hyvin monelta eri kannalta: sen käyttäytymistä, lisääntymistä, perhe-elämää (tiikeriäiti on oikein hyvä emo ja kärsivällinen opettaja), saalistustapoja, saaliseläimiä, elinympäristöjä, perusteltuja ja perustelemattomia väitteitä ihmissyönnistä ja syitä siihen, suhdetta muihin eläimiin, tiikerin roolia alueensa ekologiassa... Kirjasta saa hyvän kuvan Intian rikkaasta luonnosta yleensä tiikerialueilla, ei pelkästään tiikereistä, mutta tiikerien elämästä se antaa niin perusteellisen ja asiantuntevan kuvauksen, että jokaisen tiikereistä kiinnostuneen kannattaisi lukea tämä kirja. Tiikeri on luonnon pyramidin huippu ja hallitsee koko ekosysteemiä. Verottamalla riistaa se estää kasvillisuuden liikakäytön ja pelastaa maan tuholta. Se toimii vahtina suojellakseen metsiä, joista jotkut ovat pelastuneet vain siksi että puuvarkailta on puuttunut rohkeutta tunkeutua niihin yöllä metsänvartijan nukkuessa. (104)

Kävin 1990-luvulla erään itäeurooppalaisen maan eläintarhassa, joka oli valtavan masentava: eläinraukat oli suljettu pieniin, paljaisiin metallihäkkeihin. Sankhala toimi metsänvartijatyönsä lisäksi viisi vuotta Delhin eläintarhan johtajana, ja tänä aikana hän teki siitä hyvin eläinystävällisen: eläimet elivät mahdollisimman luonnonmukaisissa oloissa ja saivat itse päättää, haluavatko tulla nähdyiksi vai eivät - periaatteet tuntuvat hyvin nykyaikaisilta. Vaikka Sankhala pitikin Delhin eläintarhaa eläintarhojen mittapuulla hyvänä, hän suhtautuu kirjassa eläintarhoihin yleensä hyvin kriittisesti.

Kirjasta välittyy hyvin Sankhalan rakkaus koko Intian luontoon ja varsinkin tiikereihin. Sankhala oli olennaisena osana Intian "tiikeriprojektissa", jossa suojeltiin tiikerien elinalueita, estettiin salametsästystä ja muutettiin ihmisten asenteita positiivisemmiksi tiikereitä kohtaan. Kirjan lopusta oli mukava lukea siitä, että tiikeri on elintavoiltaan, lisääntymiseltään ja luonteeltaan sellainen eläin, että kunhan sille annetaan mahdollisuus ja suojellaan sen elinympäristöjä, tiikerien lukumäärä lisääntyy kyllä (ja samalla koko muukin luonto voi tietysti paremmin); tiikeriprojektista oli jo melko lyhyenä aikana saatu hyviä tuloksia. Toivottavasti Intiassa arvostetaan ja suojellaan nykyäänkin maan luontoa, vaikka ihmisiä on siellä nyt paljon enemmän kuin 1970-luvulla.

Kirja on oikein mielenkiintoisesti ja sujuvasti kirjoitettu (ainoa tylsä jakso oli valkoisista tiikereistä kertova luku, jossa käsiteltiin lähinnä niiden sukupuita) ja sitä voi suositella kaikille luonnosta kiinnostuneille. Raija Mattilan käännös oli muuten hyvä, mutta hän käytti häiritsevästi liikaa minä-sanaa Sankhalan puhuessa itsestään; persoonapronominit kuuluvat mielestäni puhekieleen, ei kirjoitettuun tekstiin. Kirjassa on 1970-luvun kirjaksi paljon upeita kuvia, useimmat värillisiä, ja lisäksi valokuvien pohjalta tehtyjä taidokkaita piirroksia.

Languriapinaisän lapsenhoidosta: Näin kerran languriperheessä mitä liikuttavimman isällisen hellyydenosoituksen. Emo kuoli, kun poikanen oli tuskin kymmenen päivän ikäinen, eikä eläintarhassa ollut ainoaakaan langurinaarasta, jonka puoleen olisi voinut kääntyä. Isä otti velvollisuudet kantaakseen. Koska sillä ei ollut maitoa, se hienonsi banaaneja, sekoitti niihin sylkeään ja syötti ne poikaselle väkisin. (79)

Intialaisista naisista: Eräänä aamuna sain vieraakseni neiti Padmaja Naidun. Olin tuntenut hänen äitinsä Sarojini Naidun, joka oli Intian satakieli (koulukirjoissani oli hänen runojaan) ja maan kongressin ensimmäinen naispuheenjohtaja sinä vuonna jolloin minä synnyin. Hänen tyttärensä Padmaja oli juuri luopunut virastaan Länsi-Bengalin kuvernöörinä palveltuaan siinä yli kahden viisivuotisen virkakauden ajan, ja oli tullut kiihkeän poliittisen elämänsä jälkeen etsimään rauhaa Delhistä. Hän oli ollut yksi melskeisen Länsi-Bengalin menestyneimmistä kuvernööreistä ja nyt hän halusi minun apuani istuttaessaan puita talonsa edustalle. Hämmästyin hänen kasvituntemustaan; ... Vierailua seuraava päivä oli 1. heinäkuuta 1966, ensimmäinen seremoniallinen puunistutuspäivä Intiassa. ... Indira Gandhin lisäksi vieraiden joukossa oli neiti Naidun täti Vijay Lakshmi Pandit, joka oli aikoinaan toiminut YK:n puheenjohtajana, ... Indira Gandhista oli juuri silloin tullut pääministeri, mutta mitään muodollisuutta ei ilmennyt ja usein häntä puhuteltiin "Induksi". (159) ...
        Me olimme menneet naimisiin juuri ennen kuin minä astuin metsähallinnon palvelukseen, oltuamme kihloissa siitä pitäen kun vaimoni oli kaksitoistavuotias. Me uskomme molemmat että avioliitot päätetään taivaassa emmekä tunteneet toisiamme lainkaan ennen kuin kihlauksemme vahvistettiin. Vaimoni mukaan se ei merkinnyt hänelle kuin että hän sai hieman uusia vaatteita ja ihmetteli, mistä se johtui! (16) Kirjassa on kuva siitä, kun vaimo ja aikuinen tytär leikkivät pihalla tiikerinpentujen kanssa.

Edit 6.1.2021.

Kailash Sankhala: Tiikeri! Intiantiikerin tarina, 1979 (Tiger! The Story of the Indian Tiger, 1977). Otava. Suomennos: Raija Mattila. Piirrokset: Champalal ja Brahm Deo. 245 sivua.

Sujata Massey: Murha Bombayssa, 2019 (The Widows of Malabar Hill, 2018)

Pidin yhdessä vaiheessa paljon Sujata Masseyn Japaniin sijoittuvista Rei Shimura -dekkareista. Kun bongasin Kirjan pauloissa -blogista hänen uuden sarjansa, 1920-luvun Intiaan sijoittuvat Perveen Mistry -kirjat, tartuin ensimmäiseen osaan innolla, koska olen jo kauan ollut kiinnostunut Intiasta ja intialaisesta kulttuurista.

Perveen Mistry on 1920-luvun Bombayssa kummajainen: hän on Oxfordissa tutkintonsa suorittanut naisasianajaja. Vaikka hänellä ei olekaan naisena oikeutta esiintyä oikeudessa, hän työskentelee isänsä lakitoimistossa laatien sopimuksia ja valmistellen oikeudenkäyntejä. Eräs hänen isänsä pitkäaikainen muslimiasiakas on kuollut, ja kun toimistoon saapuu kirje, jossa asiakkaan kolme leskeä (kyllä, kolme; mies on ollut moniavioinen) ilmoittavat luopuvansa perinnöstään perheen hyväntekeväisyysjärjestön hyväksi, Perveenin epäilykset heräävät ja hän menee itse tapaamaan leskiä. Nämä elävät eristyksessä, purdahissa, eli eivät saa (eivätkä välttämättä halua) tavata miehiä muuten kuin väliseinän takaa. Naisjuristina Perveenillä on siis ainutlaatuinen mahdollisuus tutkia tapausta, ja naisten edustajaksi nimetty mies alkaa tuntua koko ajan hämäräperäisemmältä. Kirja sijoittuu kahdelle aikatasolle, edellisten tapahtumien vuoteen 1921 sekä vuosiin 1916-1917, jolloin Perveen tapaa viehättävän kalkuttalaisen parsimiehen Cyrus Sodawallan ja rakastuu tähän, ja tämän tapahtuman seurauksiin.

Murhajuoni vie kirjasta vain osan. Varsinkin kirjan alkupuolella Massey antaa lukijalle kulttuurikylvyn ja tutustuttaa hänet Bombayhin ja monikulttuurisen Intian eri uskontojen, tässä kirjassa zarathustralaisuuden ja islamin, tapoihin. Perveen on itse parsi eli Persiasta Intiaan tulleen zarathustralaisuuden edustaja, ja kirja oli mainio tapa tutustua tähän itselleni nimeltä tuttuun mutta muuten varsin outoon uskontoon. Kirjan taustalla ovat vaimeina Intian vapauspyrkimykset, ja brittivalta näkyy siinä englantilaisina poliisijohtajina sekä Perveenin Oxfordin aikaisessa ystävässä, Alice Hobson-Jonesissa, brittihallinnossa työskentelevän Sir Davidin kapinallisessa matematiikkaa opiskelleessa lesbotyttäressä, joka tulee kirjan alussa Bombayhin. Pidän varsinkin nykyään dekkareista, joissa päähuomio on tunnelmassa, ajankuvassa tai ympäristössä ja ihmissuhteissa eikä niinkään murhan selvittelyssä. Massey tuntuu tehneen kirjaa varten valtavasti taustatyötä, mutta tämä tulee esille mukavasti juonen ohessa, kirjan henkilöiden käytöksessä ja kirjan tapahtumissa, ei erillisinä selityksinä.

Pidin myös Perveenistä (nimi tarkoittaa tähteä). Hänen hahmonsa perustuu Intian ensimmäiseen naisasianajajaan, Cornelia Sorabjihin (1866-1954, eli hän syntyi aika paljon ennen Perveeniä). Kuten Rei Shimura, Perveen on ystävällinen, huomaavainen ja kohtelias, mutta myös jämpti ja neuvokas ja osaa pitää puolensa, mikä on naisjuristille usein tarpeen. Naisena olon hankaluus tuona aikana tulee usein esiin: Intiassa erikoisluvalla lakia opiskellessaan Perveen on usein joutunut miespuolisten opiskelutovereiden kiusanteon ja häirinnän kohteeksi, ja opettajatkin ovat tehneet hänen opiskelunsa vaikeaksi. Kirjassa kerrotaan kammottavasta uskonnollisesti puhdasoppisten ja vanhanaikaisten parsien tavasta eristää naiset pieneen vankikopperoa muistuttavaan huoneeseen kuukautisten ajaksi. (Tällaista tehdään tietääkseni järkyttävästi vieläkin jossain päin maailmaa (vaikkeivät kyseessä olekaan parsit).) Purdahissa elävien naisten täydellinen riippuvuus talouden miespuolisista, kodin ulkopuolisia asioita hoitavista jäsenistä ilmenee hyvin. Tuonaikaiset naisille asetetut rajoitukset näkyvät myös ihan arkielämässä ja liikkumisessa kodin ulkopuolella.

Toisaalta Perveenin perheessä ei harrasteta tuollaista kuukautisten aikaista eristämistä, ja omien vanhempiensa vanhoillisuudesta huolimatta juuri Perveenin isä on halunnut tyttärestään itselleen työtoverin lakitoimistoonsa, on kannustanut häntä opiskelemaan ja on käyttänyt paljon rahaa hänen opiskelujensa rahoittamiseksi. Kun Perveenin äiti löysi hänet keittiöstä tekemästä ruokaa palvelijan kanssa 13-vuotiaana, tämä käski hänen palata lukemaan latinaa, koska aina löytyisi joku, joka voisi tehdä hänelle ruokaa, mutta kukaan ei koskaan voisi opiskella hänen puolestaan. Ehkä tämä tapahtuma on peräisin Cornelia Sorabjin lapsuudesta? Kirja oli viihdyttävä ja sitä oli mukava lukea, ja kiinnostus säilyi näin paksussakin kirjassa loppuun asti. Kirjan lopussa on sanasto kirjassa käytetyistä vierasperäisistä sanoista, jonka huomasin vasta kirjan luettuani, mutta ilman sitäkin sanojen merkitys selvisi yleensä hyvin tekstiyhteydestä.

Minua häiritsi käännöksessä jonkin verran se, että lähes kaikki kirjan henkilöt sinuttelivat toisiaan (siinä teititeltiin ehkä yhtä ihmistä). Ehkä kääntäjä on tahtonut tällä tavalla tehdä kirjan kielenkäytön suomalaiselle lukijalle tutummaksi, mutta minusta tuntuu mahdottomalta ajatella, että kohtelias Perveen olisi 1920-luvulla sinutellut heti tavatessaan esimerkiksi itselleen tuntemattomia leskiä, Sir Davidiä tai ylemmyydentuntoista Lady Hobson-Jonesia. Muuten Maija Heikinheimon käännös oli oikein sujuva ja hyvä.

Yhdysvalloissa asuvan, Englannissa syntyneen ja Japanissa asuneen Sujata Masseyn isä on intialainen ja äiti saksalainen, joten ehkäpä tämäkin kirja sopii LauraKatarooman lukuhaasteeseen, jossa luetaan ei-valkoisten ja ei-miesten kirjoja, varsinkin kun kirja sijoittuu Intiaan.

Kirja on luettu myös ainakin Kirsin kirjanurkassa, Ruusun nimessä ja Donna Mobilen kirjoissa. Kirjan pauloissa -blogissa on ehditty lukea myös jatko-osa, Satapurin jalokivi.

Edit 5.8.20.

Sujata Massey: Murha Bombayssa. Perveen Mistry tutkii, 2019 (The Widows of Malabar Hill, 2018). Gummerus. Kääntäjä Maija Heikinheimo. Kannen kuvitus Anja Reponen. 460 sivua.