Rabindranath Tagore: Malini, 1896

Kolmas lukemani Rabindranath Tagoren näytelmä. Tässä näytelmässä suojattua elämää viettänyt prinsessa Malini kokee eräänä aamuna hetken tulleen ja haluaa lähteä maailmaan sekä tuoda siihen valoa, lämpöä ja uuden uskon. Bramaanit, jotka ovat kuulleet hänen uusista ajatuksistaan, joita pitävät harhaoppisina, ovat kokoontuneet kansanjoukkojen kanssa palatsin ulkopuolelle ja vaativat hänen karkottamistaan maanpakoon. Bramaanien joukossa ovat Suprija ja Kemankar, jotka ovat lapsuudenystäviä ja rakastavat toisiaan; Suprija on kuitenkin suvaitsevainen ja avoin uusille asioille, Kemankar taas on jäykkä ja ehdoton pyhänä pitämänsä uskon puolustaja.

Suprija. Julkeus ei ole minun, vaan niiden, jotka muovailevat pyhiä kirjoja niin, että ne soveltuvat heidän omiin ahtaisiin sydämiinsä.
...
Bramaanit, te teitte virheen valitessanne minut liittoonne. Minä en ole teidän varjonne enkä teidän tekstienne kaiku. Minä en myönnä milloinkaan, että totuus on sillä puolella, missä kiivaimmin huudetaan, ja minä häpeen [sic] tunnustaa omakseni uskoa, jonka olemassaoloa on tuettava väkivalloin. (Kemankarille) Salli minun lähteä, hyvä ystävä!

Lempeän Malinin tullessa yksin bramaanien keskelle kaikki näkevät hänessä Äidin, jumalattaren, ja saattavat hänet takaisin palatsiin. Kaikki paitsi Kemankar, joka lähtee yksin vieraisiin maihin hakemaan sotilaita tuhotakseen Malinin ja hänen edustamansa uudet ajatukset. Suprija taas tuntee löytäneensä Malinista sen, mitä on aina etsinyt, aidon uskon.

Malini (Suprijalle). ... Nyt, kun olen nähnyt maailman kasvoista kasvoihin, sydämeni on käynyt pelokkaaksi, ja minä en tiedä, kuinka voin hoitaa sen suuren aluksen peräsintä, jota minun tulee ohjata. Minä tunnen olevani yksin, ja maailma on suuri, teitä on paljon, ja taivaan valo leimahtaa äkkiä hävitäkseen jo seuraavassa tuokiossa. Tahdotko auttaa minua, sinä, joka olet viisas ja oppinut?
Suprija. Minä pidän itseäni onnellisena, jos pyydät minulta apua.
Malini. On aikoja, jolloin epätoivo salpaa kaikki elämän virrat, jolloin katseeni ihmisten joukossa äkkiä suuntautuu itseeni ja minä kauhistun. Tahdotko olla ystäväni sellaisina uupumuksen hetkinä ja kuiskata minulle toivon sanan, joka tuo minut takaisin elämään?
Suprija. Minä olen oleva valmiina. Minä pidän sydämeni yksinkertaisena ja puhtaana ja mieleni rauhallisena, jotta voin todella sinua palvella.

Malini on kahden aikaisemman Tagoren näytelmän tavoin ideanäytelmä, pohdintaa siitä mikä on oikein ja totta, mikä ei, ja kuvaus vanhan ja uuden ajattelutavan törmäämisestä toisiinsa. Se on kuitenkin näytelmänä heikompi kuin kaksi aikaisempaa, koska näytelmän juoni on siinä täysin alistettu ajatusten esittämiselle, ja siinä on ainakin kolme aivan epäloogista siirtymää, joille ei löydy perusteita aiemmista tapahtumista tai henkilöiden luonteista.

Mutta silti, kaunista, kuten aiemmatkin. Ja hyviä ajatuksia. Pidän Tagoren näytelmissä siitä, että henkilöt eivät useinkaan reagoi vihalla, vaikka sitä odottaisi, sekä siitä, että henkilöt ovat yllättäviä ja monivivahteisia, ja heillä on epäilyksiä, suruja ja pelkoja, vaikka he olisivat oikeassakin. Kukaan ei ole täysin erehtymätön, täysin hyvä tai täysin paha. Epäilykset saattavat olla jopa hyvä asia, koska ne auttavat pitämään mielen avoimena; vahva ja luja ihminen taas saattaa olla suvaitsematon.

Suprija. Kemankar on minun ystäväni, veljeni ja mestarini. Hänen mielensä on ollut alun pitäen luja ja voimakas, minun ajatuksiani sitävastoin ovat epäilykset aina ajelleet sinne tänne. Hän on kumminkin sulkenut minut kiinteästi sydämeensä, niinkuin kuu sulkee itseensä tummat täplänsä.

Rabindranath Tagore: Malini, 1896 (vuosiluku täältä). 34 sivua. Kirjassa Pimeän kammion kuningas ja muita draamoja, 1924. Otava. Tagoren tekemästä bengalinkielisen alkuteoksen englanninkielisestä käännöksestä suomentanut J. A. Hollo. 432 sivua.

Rabindranath Tagore: Sannjasi eli askeetti

Jatkoin toisella näytelmällä Rabindranath Tagoren vanhasta näytelmäkokoelmasta, ja paljastan tässä sen juonen suureksi osaksi. Edellinenkin näytelmä Uhri oli pohjimmiltaan filosofinen, mutta siinä oli voimakkaasti tuntevia ihmisiä, jotka tekivät siitä myös hyvin dramaattisen. Sannjasissa näytelmän olennaisin asia oli kuitenkin sen filosofinen näkemys, ja tuntui, että näytelmän henkilöt olivat mukana vain havainnollistamassa sitä ja lausumassa sen ääneen - päähenkilöä ei edes ole nimetty, vaan häntä nimitetään vain "Askeetiksi".

Toisaalta tässäkin näytelmässä on dramaattisuutta, koska Sannjasi (askeetti) muuttuu näytelmän kuluessa rajusti. Alussa hän tuntee pitkän luola-askeesin jälkeen vihdoin vapautuneensa himoista, peloista ja kaikista muistakin tunteista - rakkaus ja kiintymyskin on vain harhaa - ja päättää lähteä maailmaan ihmisten pariin.

Sannjasi (luolansa edustalla). Silloin, kun maailmani oli kyynelten ja tuskan rumentama, minä vannoin kostavani sinulle, sinä loppumaton lume, alinomaisten valhemuotojen valtiatar. Minä etsin suojaa pimeydestä - äärettömyyden linnasta - ja taistelin petollista valkeutta vastaan päivän toisensa jälkeen, kunnes se vihdoin menetti kaikki aseensa ja lepäsi voimatonna jalkojeni edessä. Nyt, kun olen vapautunut pelon ja himon vallasta, kun usvat ovat hälvenneet ja järkeni hohtaa puhtaana ja kirkkaana, minä tahdon lähteä valheiden kuningaskuntaan ja istua sen sydämellä järkähtämättömän jäykkänä.

Hän istuutuu tien viereen ja ohikulkevat ihmiset ja heidän puheensa ja touhunsa vain vahvistavat hänen käsitystään kaiken turhuudesta. Hän pitää itseään täysin irrallisena kaikesta. Sitten ohi kulkee Vasanti, nuori tyttö, jota ihmiset pitävät saastaisena eivätkä tahdo koskettaa sen takia, ettei hänen isävainajansa ollut tahtonut palvoa heidän jumaliaan. Sannjasi puhuu hänelle ystävällisesti, antaa hänen koskea itseään eikä torju häntä luotaan, mutta on toisaalta täysin välinpitämätön häntä kohtaan.

Vasanti. Tahdotko koskettaa minuun?
Sannjasi. Tahdon, sillä minuun ei voi todellisuudessa mikään koskettaa. Minä olen aina äärettömyydessä. Sinä voit istuutua tähän, jos haluat.
Vasanti (alkaen nyyhkyttää). Älä käske minun milloinkaan lähteä pois, kun olet kerran ottanut minut luoksesi.
Sannjasi. Kuivaa kyynelet, lapsukaiseni! Minä olen sannjasi. Minun sydämessäni ei ole vihaa eikä kiintymystä. - Minä en pyydä sinua milloinkaan omakseni ja senvuoksi en voi sinua milloinkaan työntää pois luotani. Sinä olet minulle kuin taivaan sini: sinä olet etkä ole.
Vasanti. Taatto, minut ovat hylänneet jumalat ja ihmiset.
Sannjasi. Samoin minut. Minä olen hylännyt jumalat ja ihmiset. ...
Vasanti. Niinpä jään minä luoksesi. - Ethän minua jätä?
Sannjasi. Minä en tiedä enää mitään jättämisestä. Sinä voit jäädä lähelleni, mutta et kumminkaan pääse koskaan minua lähelle.

Vasanti herättää Sannjasissa kuitenkin vähitellen tunteita ja ajatuksia, joita tämä ei ymmärrä.

Sannjasi. Älä itke, lapseni, tule luokseni! Sinä olet minulle kuin kadotetun maailman huuto, kuin kulkevan tähden laulu. Sinä tuot mieleeni jotakin, mikä on äärettömän paljon enemmän kuin tämä Luonto - enemmän kuin aurinko ja tähdet. Se on suuri kuin pimeys. Minä en sitä ymmärrä. Minä en ole sitä milloinkaan tuntenut, ja senvuoksi minä sitä pelkään. Minun täytyy lähteä luotasi. - Mene sinne, mistä tulit - sinä tuntemattoman sanansaattaja!

Kohdattuaan tiellä lisäksi erilaisia ihmisiä hän ymmärtää uuden totuuden, jonka valossa hänen aikaisempi varmuutensa alkaa tuntua tyhmyydeltä. Hän on vapaa, mutta hän on vapaa maailmassa, ei sen ulkopuolella. Äärellinen on oikea ääretön, ja rakkaus tuntee sen totuuden.

Tämä on hyvin intialainen näytelmä ja kommentoi selvästi hindulaisuuden opinkappaleita. Sen teema on kuitenkin yleismaailmallinen: Mikä on hyvä tapa elää maailmassa? Onko parempi elää irrallaan toisten ja omasta tuskasta vai ei? Onko tämä edes mahdollista? Miten voi elää, jos elämä tuntuu olevan vain tuskaa ja harhaa? Miten voi löytää tasapainon sen välillä, että osallistuu maailmaan muttei sotkeudu sen valheellisuuksiin, pikkumaisuuksiin ja turhuuksiin? Miten voi olla hyvä ihminen? Vaikka pidinkin Uhrista enemmän, tämäkin näytelmä oli siis ihan mielenkiintoinen. Ja Tagoren kieli on tässäkin hyvin kaunista ja runollista.

Jo 300. bloggaus. :)

Edit 5.12.22.

Rabindranath Tagore: Sannjasi eli askeetti (Sanyasi). 34 sivua. Kirjassa Pimeän kammion kuningas ja muita draamoja, 1924. Otava. Tagoren tekemästä bengalinkielisen alkuteoksen englanninkielisestä käännöksestä suomentanut J. A. Hollo. 432 sivua.

Rabindranath Tagore: Uhri (Pimeän kammion kuningas, 1924)

Intialaisen kirjailijan yli 400-sivuinen näytelmäkokoelma? Hmm, kirjojen julkaisupolitiikka oli sata vuotta sitten aika erilaista kuin nykyään. Asiaa tietysti auttoi se, että bengalinkielinen Rabindranath Tagore (1861-1941) oli saanut ensimmäisenä aasialaisena Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1913.

Kokoelman ensimmäinen näytelmä on Uhri (62 sivua), ja paljastan tässä paljon sen juonesta. Se sijoittuu Tripuran Kali-jumalattaren temppeliin, jossa jumalattarelle uhrataan eläimiä. Kuningatar Gunavati on tullut temppeliin rukoilemaan itselleen lasta, ja temppeliin on matkalla suuri kulkue hänen uhrilahjojaan, kukkia ja eläimiä. Tapahtumien normaali kulku muuttuu, kun kerjäläistyttö Aparna on kertonut kuningas Govindalle tuskansa siitä, että hänen ainoa lemmikkivuohensa, johon hän on suhtautunut kuin äiti, on väkisin tuotu temppeliin ja teurastettu. Tästä järkyttyneenä puhdasmielinen ja jalo kuningas kieltää kaiken verenvuodatuksen temppelissä, mikä herättää valtavaa vastustusta kaikissa muissa, varsinkin temppelin papissa, bramaani Raghupatissa.

Govinda. Bramaanilla ei ole oikeutta loukata ikuista hyvää. Elävien olentojen veri ei ole jumalille otollinen uhri. Ja kuninkaan samoinkuin talonpojan on lupa puoltaa totuutta ja oikeutta. (27)

Raghupati pitää kuninkaan päätöstä jumalattaren ja kaikkien perinnäistapojen, jopa maailmanjärjestyksen, loukkaamisena, ja yrittää ensin suostutella armeijan kenraalin tappamaan kuninkaan, ja kun tämä ei tähän suostu, sitten kuninkaan veljen ja lopulta kasvattipoikansa, suuresti rakastamansa temppelipalvelija Dzaisingin, joka on rakastunut Aparnaan. Näytelmässä puhutaan muistakin viattomista uhreista.

Edellisestä huolimatta tämä ei ole Macbeth-tyyppinen kuninkaanmurha- ja syyllisyysnäytelmä juonitteluineen, vaan enemmänkin pohdintaa esimerkiksi moraalista, jumaluuden olemuksesta ja varsinkin verenvuodatuksen ja elävien olentojen hengen riistämisen oikeutuksesta. Teksti on tässä teoksessa paljon tärkeämpi kuin juoni, ja minulle tuli mieleen kreikkalainen foorumi, johon ihmiset tulevat vuorotellen kertomaan mielipiteensä yrittäessään ratkaista vaikean kysymyksen. Ihmiset eivät suhtaudu asiaan kuitenkaan mitenkään ulkokohtaisesti, vaan tuntevat asiat sydänverellään. Näytelmässä ei ole loppujen lopuksi helppo erottaa hyviksiä ja pahiksia.

Minun oli vaikea ratkaista, kuka näytelmässä on päähenkilö - Govinda, Raghupati vai Dzaising - koska kaikki heistä saavat tilaa näyttämöllä kokonaisina henkilöinä ja lukijalle kerrotaan heidän motiiveistaan, ja minun oli vaikea myös päättää, mistä näytelmässä oikeastaan on kysymys. Pitkän aikaa tarina ja kuningas Govinda toivat mieleeni Sinuhe egyptiläisestä tutun idealistisen ja traagisen faarao Ekhnatonin, joka yritti pelkällä käskyllä muuttaa valtakuntansa tavat paremmiksi (ja 1970-luvun Afganistanin, jossa silloinen kommunistihallinto yritti muistaakseni parantaa naisten asemaa ja muutenkin nykyaikaistaa tapoja kerralla huolimatta vanhoillisten kansanryhmien voimakkaasta vastustuksesta), ja ajattelin että kyse on vanhan ja uuden ristiriidasta.

Govinda. Nakšatra? 

Tšandpal. Hän on luvannut Raghupatille tuoda sinun veresi jumalattarelle uhrattavaksi. 

Govinda. Jumalattarelle? Siinä tapauksessa en voi häntä moittia. Ihminen menettää inhimillisyytensä, kun tulevat kysymykseen hänen jumalansa. ... Ota nämä kukkaset, jumalatar, ja salli luotujesi elää rauhassa. ... Jos tahdot minut surmata rakkaan henkilön kädellä, niin tapahtukoon se. Synnin täytyy kypsyä äärimmäiseen rumuuteensa, ennenkuin se voi puhjeta ja kuolla inhoittavan kuoleman, ja kun veljen käsi vuodattaa kuninkaan verta, niin verenhimo näyttää pirulliset kasvonsa antaen jumalattaren valepuvun pudota yltänsä. Jos se on tahtosi, niin minä kumarran ja tottelen. (45-46)

Teoksessa puhuttiin paljon jumalattaresta, Kali Emosta (J. A. Hollo on kääntänyt sanan Mother suloisesti Emoksi), joka on hindulaisuudessa sekä tuhon että luomisen jumalatar, ja jonka kaulakoruna on pääkalloja, vyönä katkaistuja käsivarsia (Wikipedian mukaan symboleina), ja suupielistä valuu verinoroja. Monet näytelmän henkilöt pitävät häntä kuitenkin tuhoavan ja pelottavan lisäksi myös armollisena, rakastavana ja auttavana jumaluutena, johon voi turvautua hädän hetkellä.

Näytelmän alussa on Tagoren omistuskirjoitus: Minä omistan tämän näytelmän niille sankareille, jotka urhoollisesti puolustivat rauhaa, kun ihmisuhreja vaadittiin sodan jumalattarelle, ja tämä on varmasti avain näytelmän tulkintaan. Jumalatar vaatii verta ja tyyntyy vain saadessaan sitä, ja uhrin vaatimus nousee näytelmässä pakottavaksi. Uhreiksi valitut näytelmän henkilöt eivät yritä paeta väkivaltaa eivätkä kuolemaa vaikka eivät sitä etsikään, ja miettivät paljon sääliä, oikeutta ja armoa. Näytelmä herättää kuitenkin kysymyksen siitä, kuka verta loppujen lopuksi vaatii - jumalatar vai ihmiset? Onko jumalatar todellinen? Näytelmän lopussa erään henkilön käsitys on muuttunut täydellisesti.

Näytelmä on kulttuuriltaan ja asenteiltaan hyvin intialainen (ja intialaisella teatterilla on luullakseni vuosisatojen, ellei vuosituhansien perinne), ja sen ymmärtämistä varmasti auttaisi intialaisen kulttuurin tunteminen, mutta ei-intialaisellekin se oli vaikuttava. Kun Tagore kirjoitti teoksiaan, Intia oli brittien vallassa (Tagore peruutti saamansa ritarinarvon vastalauseena brittien politiikalle), joten Nobelin palkinto oli hänen itsensä lisäksi tunnustus myös rikkaalle, omaehtoiselle ja vanhalle intialaiselle kulttuurille.

Oma kirjani on kaunis mutta vanha ja repaleinen, omasta hyllystä löytynyt, ehkä mummulta peritty kappale. Minulle oli näin yllätys, että tämä näytelmä on (ainakin Intiassa?) nykyäänkin hyvin tunnettu: haulla "rabindranath tagore sacrifice" löytyy noin 650 000 osumaa: analyysejä, videoita, juonitiivistelmiä ja blogikirjoituksia. Netissä on Tagoren muiden teosten lisäksi myös tämä näytelmä englanniksi, ja tämä on siinä mielessä poikkeuksellinen teos, että J. A. Hollon sujuva ja kaunis käännös tuntuu iästään huolimatta helpommalta lukea kuin alkukielinen.

Gregorius on kirjoittanut kiinnostavasti Tagoren romaanista The Home and the World ja Margit hänen novellikokoelmastaan Ahnaat paadet, josta löytyy linkkejä myös muutamaan muuhun bloggaukseen Tagoren kirjoista.

Edit 5.12.22: Lisäsin näytelmään vuosiluvun alla oleviin teostietoihin. Vuosiluku on täältä, jossa se on annettu bengalinkieliselle alkuteokselle Visarjan.

Rabindranath Tagore: Uhri (Sacrifice, 1890(?)). 62 sivua. Kirjassa Pimeän kammion kuningas ja muita draamoja, 1924. 432 sivua. Otava. Tagoren tekemästä bengalinkielisen alkuteoksen englanninkielisestä käännöksestä suomentanut J. A. Hollo.