Andrew Garve: Leandan sankari, 1960 (A Hero for Leanda, 1959)

Osallistun tällä kirjalla kirjabloggaajien dekkariviikkoon, jota tänä vuonna emännöi Kirsin kirjanurkka.

Olen tätä ennen lukenut kaksi englantilaisen Andrew Garven dekkaria ja aion lukea niitä lisääkin, koska Garven kirjojen juonet ovat kiinnostavia ja erikoisia ja pidän hänen kirjoitustyylistään. SPOILERIVAROITUS: en kerro kirjan loppuratkaisua, mutta kerron kuitenkin melko paljon sen juonesta, koska muuten en voisi kirjoittaa siitä paljon mitään.

Leandan sankarissa yksin viihtyvää valtameripurjehtijaa Mike Conwayta kohtaa heti alkusivuilla katastrofi Ghanan rannikolla, kun hän löytää päivää aiemmin kadonneen rakkaan jahtinsa Taran - ja samalla kotinsa ja kaiken, mitä hän omistaa - korjauskelvottomana meren pohjasta. Hänen rahansa ja vaihtoehtonsa ovat hyvin vähissä, mutta hän saa äkillisesti yllättävän tarjouksen, matkan Eurooppaan keskustelemaan hyvin palkatusta tehtävästä. Seikkailijana hän suostuu ja tapaa upporikkaan Victor Metaxasin. Metaxas on kotoisin Englannin valloittamalta Spyrosin saarelta, joka haluaa itsenäistyä. Hän tahtoo Conwayn purjehtivan Intian valtamerellä olevalle pienelle, syrjäiselle Heureusen saarelle vapauttamaan englantilaisten siellä vankina pitävän Spyrosin vapausliikkeen johtajan Alexander Kastellan.

Conway suostuu lopulta uhkarohkeaan yritykseen, ja koska Metaxasin toimittaman purjeveneen käsittelyyn tarvitaan kaksi, hän saa avukseen spyroslaisen nuoren naisen, Leandan, joka kannattaa palavasti Spyroksen itsenäisyyttä ja ihailee Kastellaa ja tämän jaloja periaatteita ehdoitta. Parivaljakko onnistuu vapauttamaan Kastellan, mutta mitä sankaruus todella tarkoittaa ja mitä siihen vaaditaan? Kuka on loppujen lopuksi sankari? Jännitteet veneessä kolmen ihmisen välillä kasvavat koko ajan suuremmiksi.

Tässä kirjassa oli selkeä intertekstuaalisuuden tuntu, koska Metaxas toi mieleeni Aristoteles Onassiksen. Kirjan juoni taas toi vahvasti mieleen Casablanca-elokuvan, koska siinä on samanlainen henkilöasetelma: antisankari, nainen ja vaarassa oleva vapaustaistelija. Kirja ei kuitenkaan ole jäljitelmä, vaan hyvin kirjoitettu seikkailu (ja varsinkin purjehtijat varmasti pitäisivät tästä, koska suurin osa ajasta oltiin purjeveneessä), ja sen loppu on yllättävä. Se antoi myös ajattelemisen aihetta siitä, mitä hyvien asioiden puolesta taistelu oikeuttaa ja mitä se ei oikeuta. Pidin tässäkin kirjassa siitä, että vaikka Garven kirjoissa pääosassa on mies, myös kirjan nainen on todellisen tuntuinen, vakavasti otettava ihminen, ei vain päälleliimattu koriste.

Aapo on pitänyt myös tästä Garven kirjasta, samoin kuin Juhani K (hänen arviossaan lisää spoilereita).

16.6.24: Aloin miettiä, voiko tätä sanoa dekkariksi. Ehkä tämä on ennemmin seikkailukertomus? Dekkariksi määrittelyn puolesta puhuu kuitenkin julkaisu Sapo-sarjassa, kirjailija Andrew Garve sekä myös osittain kirjan juoni.

Helmet-haaste 11. Kirjan kannessa tai nimessä on yksi neljästä elementistä (ilma, vesi, maa tai tuli), tai 13. Kirjan tapahtumapaikka on suljettu tai rajattu. Kuten sanottu, kirjassa vietetään paljon aikaa purjeveneessä.

Edit 16.6.24.

Andrew Garve: Leandan sankari, 1960 (A Hero for Leanda, 1959). WSOY, Sapo-sarja nro 48. Suomennos: Eero Ahmavaara. Kansi: Heikki Ahtiala (ei mainittu). 217 sivua.

Andrew Garve: Samsonin arvoitus (The Riddle of Samson, 1954)

Luin pari vuotta sitten Andrew Garven sodanjälkeiseen Lontooseen sijoittuvan dekkarin Minä, Edgar Jessop, ja koska pidin siitä, ajattelin lukea vähitellen muitakin Garven kirjoja. Tämä dekkari sijoittuu Lounais-Englannin pikkuisille Scillynsaarille, joista Samson on yksi - vaikka kirjassa onkin salaperäinen kaunotar, kirjan nimen arvoitus liittyy siis saareen, ei ihmiseen.

Kirjan minäkertoja John Lavery on harrastaja-arkeologi, joka on tullut tekemään Samsonille kaivauksia myöhemmin saapuvan ystävänsä kanssa. Hän sattuu tulemaan saarille juuri silloin, kun tunteet kuohuvat kuumina sen takia, että saarelaisten täytyy alkaa maksaa tuloveroa ensimmäisen kerran elämässään. Mantereelta on saapunut lehtimiehiä tekemään juttua uudistuksesta, ja John tutustuu Oliviaan, erään äänekkään, moukkamaisesti käyttäytyvän ja mustasukkaisen reportterin vaimoon. Hän ei saa tätä mielestään, varsinkaan kun he joutuvat olosuhteiden pakosta viettämään platonisen yön yhdessä asumattomalla Samsonilla. Tämän jälkeen Olivian mies Ronnie putoaa kalliolta Johnin ja Olivian läsnäollessa, mutta ruumista ei löydy mistään, ja poliisien ja muidenkin epäilykset heräävät.

Kirjan asetelmasta tuli mieleeni aiemmin lukemani ranskalainen dekkari Kahdet kasvot, jonka juoni pyöri samoin kohtalokkaan ja arvoituksellisen naisen ympärillä, mutta vaikka tässäkin dekkarissa on epätietoisuutta henkilöiden todellisista motiiveista ja tunteista, siitä puuttuu edellisen kuumeinen tunnelma. Tämä piirre ei kuitenkaan tehnyt siitä hidastempoista tai tylsää, vaan kirja oli oikein viehättävää luettavaa, paljolti myös tapahtumapaikkansa takia - alkoi tehdä mieli itse tutustua noihin "Onnellisten saariin". Kirjassa on vahva paikallisväri, lämmin tunnelma ja otteessaan pitävä juoni. Jos kaipaa leppoista kesädekkaria, tämä on hyvinkin lukemisen arvoinen.

Aapon Dekkariblogissa on kiinnostava kirjoitus Garvesta ja hänen kirjoistaan (toinen hänen bloggauksensa Garvesta tässä). Tästä kirjasta hän oli kanssani eri mieltä - vaikka Aapo Garven kirjoista yleensä ottaen pitääkin, Samsonin arvoituksesta hän ei kuitenkaan juuri vaikuttunut ja kuvaa tätä "romanttiseksi jännityskertomukseksi ilman jännitystä". Kirjasta on kirjoitettu lyhyesti myös Sapo-sarjassa ja lyhyitä arvioita ja vaihtelevia tähdityksiä löytyy lisäksi Goodreadsistä.

Andrew Garve: Samsonin arvoitus, 1957 (The Riddle of Samson, 1954). WSOY, Sapo-sarja 23. Suomentaja: Eero Ahmavaara. 255 sivua.

Andrew Garve: Minä, Edgar Jessop, 1957 (The Press of Suspects, 1951)

Tämä dekkari löytyi kirpputorilta, ja kirjoituskoneen ja oliivien yhdistelmä kannessa (takakansiesittelyä ei ollut) oli sen verran houkutteleva, että otin sen mukaan. Kirja sijoittuu sanomalehti Morning Callin toimistoon Lontoossa ja sen päähenkilöitä ovat reportterit ja toimittajat. Kun kirjan nimessä esiintyvä Edgar Jessop, ulkomaantoimituksen apulaispäällikkö, esiteltiin kirjassa, ihmettelin, miten niin epäsympaattisen tuntuinen, katkeroitunut, hiljainen ja syrjäänvetäytyvä nelikymppinen mies on valittu kirjan sankariksi, mutta jo heti alkupuolella selviää, että hän ei ole sankari vaan murhaaja. Pettyneenä siihen, että vaikka hän on työskennellyt lehdessä uskollisesti ja luotettavasti jo vuosikymmeniä, hänet taas ohitetaan, kun valitaan uutta ulkomaantoimituksen päällikköä, hän päättää murhata neljä lehteen liittyvää miestä, jotka ovat hänen mielestään loukanneet ja halveksineet häntä.

Lukija siis tietää murhaajan melkein alusta asti, mikä vähentää kirjan jännitystä, mutta toisaalta mielenkiintoa pitää yllä poliisintyön seuraaminen ja sen näkeminen, miten alun hapuilun jälkeen silmukka hitaasti kiristyy murhaajan ympärillä, kun alunperin 200 epäillyn joukosta karsiutuu yhä lisää ihmisiä. Poliisin työ kuvataan kärsivällisenä tiimityönä, ja sitä johtaa tarkastaja Haines (Garven vakiosankari?). Kirja ei ole kuitenkaan vain kuivakkaa poliisin toiminnan kuvausta, vaan kirjassa kuvataan muutaman toimittajan elämää yksityiskohtaisemmin, mikä tuo siihen kiinnostavuutta. Kaikki kirjassa kuvatut naiset eivät ole sihteereitä tai vastaavia (vaikka useimmat ovatkin), vaan mukana on tärkeämpänä henkilöhahmona myös yksi ihan vakavasti otettava, fiksu naistoimittaja. Toisin kuin suomennoksen nimestä voisi päätellä, kirjaa ei ole kirjoitettu minämuodossa, vaan kertojana on kaikkitietävä kertoja, joka kuvaa vaihtelevasti eri henkilöiden toimintaa ja ajatuksia.

Murhaajan motiivi - toimittaja sekoaa ja alkaa vainoharhaisesti tappaa ympärillään olevia - ei onneksi ole kovin uskottava, mutta henkilöt oli kuitenkin kuvattu aidon tuntuisesti ja elävästi. Kirjan henki oli ystävällinen ja kirjoittaja tuntui pitävän henkilöistään, minkä takia kirjaa oli mukava lukea. Myös kirjan miljöö, lehden toimitus, viehätti minua, tunnelma ja ajankuva oli kirjassa vahva ja pidin kirjailijan huomioista. Toisen maailmansodan jälkikaiut tuntuivat kirjassa vielä muistoina, tunteina ja ihan konkreettisinakin asioina. Garven dekkareita voisi lukea enemmänkin.

Eero Ahmavaaran suomennos oli yleensä ottaen toimiva lukuun ottamatta sitä, että melko usein toistuva sana, lehden "kuvatoimitus", oli käännetty "taidetoimitukseksi". Kirjan kääntämisajankohdasta varmaan johtuu, että kun kuvattiin läheistä yhteyttä kahden ihmisen välillä, sanottiin, että toinen oli kuin "paita ja takapuoli" toisen kanssa.

Lisäys 13.10.20: Aapon Dekkariblogista löytyy pitkä postaus kaikista Garven kuudesta suomennetusta dekkarista; yhtä lukuun ottamatta kirjoittaja on pitänyt kaikista ja pitänyt Garven kirjoja kiinnostavasti keskenään erilaisina. Hän tuntee ymmärrystä myös Edgar Jessopia kohtaan: "... myös todellisuudessa Jessopin kaltaisia, masentuneita erakkoja lienee lähes jokaisella työpaikalla. Vaikka suurin osa ihmisistä ei ryhdykään tappamaan, kun voimat ja usko elämään loppuvat, tällaiset tapaukset osoittavat mihin puhumattomuuden empatiaton kulttuuri voi johtaa."

Andrew Garve: Minä, Edgar Jessop, 1957 (The Press of Suspects, 1951). WSOY. Kääntäjä: Eero Ahmavaara. Kannen tekijä: Heikki Ahtiala (ei mainittu). 296 sivua.