Sofokles: Kuningas Paksujalka (alkuteos 429 eKr.)

Avaan tällä klassikkonäytelmällä Gregoriuksen Shakespearen sisarukset -näytelmähaasteen. Näytelmä on tutumpi nimellä Kuningas Oidipus, mutta Ryhmäteatterin kääntäjätyöryhmä halusi välttää freudilaiset assosiaatiot, ja 'oidipus'-sana merkitsee 'turpea- tai paksujalkaista', joten näytelmän alkuperäiset katsojat ymmärsivät nimen juuri näin. Juoni on varmaan monelle pääpiirteissään tuttu, vaikkapa juuri tuon Freudin takia. Oraakkeli oli ennustanut Oidipuksen vanhemmille, Theban kuningasparille Laiokselle ja Jokasteelle, että heidän poikansa tulisi tappamaan isänsä ja naimaan äitinsä, minkä takia he lävistivät vauvan nilkkaluut ja käskivät palvelijan hylätä hänet villin Kithairan alueelle. Palvelija antoi vauvan kuitenkin paimenelle, joka vei hänet lapsettomalle kuningasparilleen, joka sitten kasvatti lapsen omana poikanaan. Kun Oidipus oli kasvanut aikuiseksi, oraakkeli antoi hänelle saman kauhean ennustuksen – hän tulisi surmaamaan isänsä ja naimaan äitinsä – mitä välttääkseen hän lähti kotoaan, tappoi matkalla riidan takia tuntemattoman vanhan miehen ja tämän kolme palvelijaa (yksi pääsi karkuun), saapui Thebaan ja pelasti viisaalla vastauksellaan kaupungin arvoituksia kysyvältä ja ihmisiä raatelevalta sfinksiltä (tässä näytelmässä Lintunainen). Tästä palkinnoksi hän sai kuningatar Jokasteen vaimokseen, ja heille syntyi kaksi poikaa ja kaksi tyttöä.

Näytelmän tapahtumat alkavat tämän jälkeen, siitä, kun kaupunkilaisia surmaa kauhea rutto. Delfoin oraakkelilta kysytään jumalien tahtoa, ja tämä vastaa, että sairaus ei katoa, ennen kuin ruton siemen poistetaan ja Laioksen vanha murha kostetaan joko karkottamalla tai tappamalla murhaajat (paennut palvelija kertoi kyseessä olleen rosvojoukon). Oidipus alkaa selvittää kauan sitten tapahtunutta (Oidipuksen pojat ovat jo miehiä) murhatyötä käskemällä kaikkia asiasta tietäviä kaupunkilaisia kertomaan tietonsa, kysymällä asiasta sokealta näkijä Teiresiaalta ja haetuttamalla paikalle vanhan karkuun päässeen palvelijan, joka oli pyytänyt päästä paimeneksi kaukaiselle seudulle. Myös Jokaste kertoo tietonsa vanhasta ennustuksesta, ja paikalle saapuu lähetti, joka kertoo Oidipuksen kasvatti-isän kuolemasta. Lähetti oli myös Oidipuksen kasvattivanhemmilleen vienyt paimen ja siis paljastaa Oidipukselle, etteivät kasvattivanhemmat olleet hänen oikeat vanhempansa. Kun asiat selviävät, Jokaste tappaa itsensä ja Oidipus sokaisee itsensä. Näytelmän henkilöitä ovat myös Kuoronjohtaja (kuninkaan lähipiiri ja virkavalta), Kuoro (kansa) ja Jokasteen veli Kreon.

Kaikki Sofokleen näytelmän katsojat varmasti tunsivat tarinan samaan tapaan kuin teatterissakävijät nykyään tuntevat Hamletin tai Romeon ja Julian juonen, joten heitä kiinnosti se, miten Sofokles esitti tapahtumat ja varmaan myös se, miten näyttelijät tulkitsivat tarinan. Minusta näytelmän kieli ei kuitenkaan ollut kovin erikoista (vaikka nyt kun tätä kirjoittaessa luin osia uudelleen, niin olihan tässä hienoja kohtia), ja tapahtumatkin seurasivat tarkkaan Tarujen Hellas -kirjassa kerrottua Oidipus-tarinaa. Ehkä katsojat saivat näytelmästä muutakin kuin esteettistä mielihyvää. Mieleen tuli Aristoteleen termi katharsis, 'puhdistus': ”tragediassa esitetyn kärsimyksen herättämä pelko ja sääli puhdistavat lopulta näytelmän katsojan mielen” (Wikipedia), ja varsinkin kollektiivisena kokemuksena tämä saattoi olla voimakas tunne. Tämä oli aikalaisille ehkä myös uskonnollista maailmankuvaa vahvistava kokemus: heille Thebaa rankaisevat jumalat eivät olleet myyttejä, vaan todellisuutta. Kirjassa on mielenkiintoinen Kuoron puheenvuoro (s.58, jolloin epäilykset Oidipusta kohtaan ovat jo heränneet): Jos Elämän Antaja ja te muut jumalat olette todella kaikkivoipia ja kaikkitietäviä ja hallitsette elämäämme, ettekä huomaa, ettei Laiosta koskeva ennustus pidä paikkaansa, eli se, mikä on määrätty tapahtumaan, ei tapahdu, ja tapahdu niin, että kaikki sen näkevät, siinä tapauksessahan ei millään ole enää mitään väliä, koko järjestelmä sortuu. Ehkä näytelmä traagisesta sisällöstään huolimatta vahvisti katsojien uskoa siihen, että jumalat pitävät huolen asioista ja että maailmassa on moraalia ja järjestystä.

Oidipus on traaginen sankari, koska hän pyrkii vilpittömästi saamaan totuuden selville, on ollut hyvä kuningas ja on yrittänyt aina tehdä oikein (tekemäänsä tuntemattoman vanhuksen surmaa hän piti vähäisenä asiana, koska oletti vanhuksen olevan alhaissyntyinen), mutta maailma vain sortuu hänen ympärillään vähän kerrallaan. Ihmiset, jotka tietävät totuuden (Teiresias, Jokaste, joka aiemmasta epäuskostaan huolimatta ymmärtää asian kuultuaan lähetin kertomuksen, ja vanha palvelija, joka on nähnyt Laioksen surman), yrittävät kaikki yksi toisensa jälkeen suostutella Oidipusta jättämään asian sikseen, mutta tämä vain jatkaa itsepäisesti. Kun Oidipus itse ymmärtää asioiden oikean laidan, hän kauhistuu, pitää itseään saastaisena ja sokaisee itsensä. Ehkä tämä symboloi sitä, että hän oli ollut niin kauan henkisesti sokea eikä ollut nähnyt totuutta omasta elämästään, tai sitten hän ei kestä enää nähdä maailmaa, jonka silmissä hän on nyt kauhistava olento.

Oidipus ei kuitenkaan tunnu ihmisenä aina kovin miellyttävältä tai jalolta: hän ylpeilee sillä, että onnistui ainoana ratkaisemaan Lintunaisen antaman arvoituksen, pilkkaa vihaisena Teiresiaan sokeutta ja epäilee Teiresiaan todistuksen jälkeen Kreonia perusteetta vallankaappaushalusta. Tuntuu myös, että jos hän halusi välttää isänmurhaa, hänen ei olisi aikaisemmin kannattanut tappaa ketään, piti hän tätä alhaisena tai ei. Ihmettelin myös jumalien hitautta: jos isänmurha ja äidin naiminen oli heille kauhistus, miksi he odottivat noin 20 vuotta rangaistakseen Thebaa ja Oidipusta, silloin kun Oidipuksella ja Jokasteella oli jo neljä isoa lasta?

Näytelmän idean voisi ehkä tiivistää näin: Joskus olisi parempi olla tietämättä, mutta tietäminen on silti välttämätöntä. Emme voi koskaan olla varmoja onnellisuutemme perusteista emmekä pysyvyydestä. Hyvien näyttelijöiden esittämänä (Ryhmäteatterin vuoden 1990 esityksessä pääosia esittivät Pertti Sveholm, Kari Heiskanen, Vesa Vierikko ja minulle tuntematon Maija Leino) tässä saattaa hyvinkin olla vaikuttavaa tuskaa ja jylhää kohtalonomaisuutta.

Shakespearen sisarukset -haasteessa kuittaan tällä kohdat BDFH (ei-suomalainen kuollut mies, jonka tuotantoa olen lukenut aiemmin).

Tätä on luettu paljon, muualla ainakin näissä: Café Voltaire, jossa Bo Pettersson sanoo, että kirjallisuudessa on kolme pääteemaa: haaste (ymmärtää tai tehdä tehtävä), havainnointi (mitä tai miten) ja suhde (läheiset tai vihamieliset ihmissuhteet), Nuharupi, Kirjavarkaan tunnustuksia, Jokken kirjanurkka, Neverendingly, Todella vaiheessa, Ketjukolaaja, Sivuhenkilö, Stoori (ilmeisesti nuorten lukupiirin kokemus kirjasta, positiivinen lukukokemus mm. helppolukuisuuden takia).

Anagnorisis-käsitteestä eli tragediassa tapahtuvasta tunnistamisen hetkestä käsikirjoittamisen opastussivustolla.

 

Antiikin tragedioita on mahdollista ajatella erittäin sofistikoituneina kauhutarinoina. Ne ottivat edeltävän arkaaisen ajan luomia verisiä myyttejä uusiokäyttöön ja loivat niistä (Carrollin termein) "taidekauhua". Alun perin rituaalisesti esitetyissä tragedioissa kaupunkivaltion sivistynyt asukas sai kohdattavakseen vaihtoehtoisen kuvan ihmisestä. Tragedioissa tiedostamattomat ja tuntemattomat voimat voivat hetkellä millä hyvänsä kaapata ihmisen hallintaansa ja johtaa järjettömiin veritekoihin. Järkevästi käyttäytyneet ihmiset voivat surmata perheenjäseniään tai jopa rikkoa ihmissyönnin kaltaista ikivanhaa tabua. Kauhutarinoissa kuvattu hirviö antaa hätkähdyttävän hahmon tällaiselle, ihmisyyteen itseensä liittyvälle ambivalenssille. ... Haluamme kuulla pimeän puolen puhuvan, koska se on aina myös oma pimeä puolemme. Kuoleman pelko, ruumiillisuuden ahdistus ja sidokset yhteiskuntaan sekä tiedostamattomiin alueisiimme hallitsevat meitä niin kauan kun emme kohtaa niitä. Kauhun erityinen katharsis liittyy ihmisenä olemisen tuskallisimpien ja vaikeimpien ulottuvuuksien kääntämiseen luovaan, kulttuuriseen käyttöön. Tässä mielessä on mahdollista ymmärtää, kinka kauhusta voi nauttia, kuinka se voi herättää iloa. (Ilkka Mäyrä: "Veren kirjat" - kauhukulttuurin paradokseja, kirjassa Norkola & Rikkinen: Sivupolkuja, s. 172, 180)

Pieni muutos 22.4.20. Linkkejä lisätty 24.4.20. Lainaukset Sivupolkuja-kirjasta lisätty 27.6.21.

Sofokles: Kuningas Paksujalka, alkuteos 429 eKr, 1990. Ryhmäteatterin työryhmä kääntänyt englannista, ranskasta, saksasta ja ruotsista. Nostromo. Kansi Juha Mustanoja/Visentti Oy. 96 sivua.

Gustav Schwab: Tarujen Hellas. Vanhoja klassillisia satuja, 1957

Pelottavia hirviöitä! Kauniita neitoja! Rohkeita sankareita! Jumalia ja puolijumalia! Pidin pienenä kreikkalaisista myyteistä ja ajattelin palauttaa vanhoja muistoja mieleen tarttumalla tähän kirjaan omasta hyllystä (jossa on jonkin verran myös äidin ja muidenkin kirjoja). Luulin, että olin lukenut tämän aiemmin, muttei se tuntunutkaan tutulta. Joka tapauksessa kirja oli nautittavaa luettavaa, koska tarinat olivat jännittäviä ja täynnä seikkailua (lähes 400 sivua meni kevyesti) ja senkin takia, että monet nimet ja tarinat olivat niin tuttuja: Oidipus, Prometheus, Jason, Medeia, kultainen talja, hesperidien kultaiset omenat, Ariadnen lanka, Tantaloksen tuskat, Sisyphoksen työ, Augeiaan talli, Nemesis, Skylla ja Kharybdis, Herakles... Tämä teki hyvää yleissivistykselle, ja mukana oli joitakin minulle outojakin tarinoita.

Lukiessa herätti huomiota se, miten aktiivisesti jumalat olivat mukana kaikessa mitä ihmiset tekivät, ja myös se, ettei oraakkelin ilmoittamaa, jumalten määräämää kohtaloaan voinut välttää, teki sen estämiseksi mitä tahansa. Kohtalonuskostaan huolimatta kreikkalaiset saivat paljon aikaan ja antoivat myös alkusysäyksen demokratialle, eli se ei estänyt aktiivista toimintaa. Ehkä oli jossain mielessä helpompaakin, kun ei tarvinnut ajatella olevansa vastuussa kaikesta? Ja kyllähän nykyäänkin on olemassa sananlasku ”Ihminen päättää, Jumala säätää”.

Kirja on esipuheesta päätellen suunnattu paljolti nuorille, mutta tarinoiden moraali ei kyllä aina vakuuttanut: Zeus jahtasi aina uudelleen kuolevaisia kaunottaria, minkä jälkeen mustasukkainen Hera alkoi vainota näitä naisia eikä Zeusta; Oidipus surmasi tienristeyksessä vanhuksen ja sen jälkeisessä tappelussa tämän kolme palvelijaa, koska vanhus oli lyönyt häntä, eikä pitänyt asiaa kovin kummoisena, koska ajatteli tappaneensa jonkin alhaissyntyisen miehen (mutta koska vanhus olikin kuningas ja Oidipuksen isä, tämä osoittautuu myöhemmin tuhoisaksi teoksi); Herakles (joka ilmeisesti oli melkoinen yrmy, ei yhtään sellainen hurmuri kuin taannoisessa tv-sarjassa) tappoi urotekojensa jälkeen monta häntä loukannutta miestä ja myös näiden pojat, jotka eivät olleet tehneet hänelle mitään; ihmiset lähtivät sotiin, joissa kuoli suuria määriä ihmisiä, aivan mitättömistä syistä; sotien jälkeen valloitettujen kaupunkien ihmiset myytiin orjiksi; naiset vain annettiin puolisoksi jollekulle miehelle kysymättä heidän mielipidettään... Sisäinen sosiaalitätini pysyi kuitenkin lukiessa vaiti ja pystyin hyväksymään nämä omana maailmanaan ja nauttimaan niiden lumouksesta, koska lumoa näissä on. Tarinoissa oli oma voimakas oikeuskäsityksensä, ja urheat, syvästi tuntevat naiset ja miehet herättivät ihailua. Tarinoiden myyttisyydestä huolimatta jalot ja vähemmän jalot ihmiset ja puolijumalat olivat myös hyvin inhimillisiä ja elävän tuntuisia ja moniin oli helppo samastua.

Luin tätä nyt myös naisnäkökulmasta, ja kirjassa olikin paljon uljaita naissankareita: Oidipuksen voimakasluonteiset tyttäret Ismene ja varsinkin Antigone, sotaisat, naisyhteisössä elävät amatsonit ja heidän kuningattarensa Hippolyte, taitava metsästäjä Atalante, noitamainen Medeia, miehensä puolesta uhrautumaan valmis Alkestis, ennustaja Teiresiaan tytär, tietäjä Manto, joka opetti Homerokselle runoja, Herakleen tytär Makaria, joka halusi uhrautua veljiensä puolesta...

Viinin ja hedelmällisyyden jumala, hyväluonteinen Bakkhos (roomalaisten Dionysos) ei ole koskaan kuulunut suosikkijumaliini, mutta lukiessa tuli mieleen, olisiko hän ollut kreikkalaisten vastareaktio ajan ylettömälle sotaisuuden ja miehisen uhon ihannoinnille ja naisellisten arvojen puolestapuhuja. Theban kuningas Pentheus vastustaa häntä paljolti juuri tämän takia, kun Intiasta vaeltanut Bakkhos lähestyy palvojiensa kanssa Thebaa: ”Tahdotteko kärsiä, että aseeton poikanen valloittaisi Theban, hemmoiteltu vetelys palsamista märkine hiuksineen, joita koristaa seppele viininlehvistä, sellainen miekkonen, joka on pukeutunut purppuraan ja kultaan eikä teräkseen, ja joka ei osaa hypitellä ratsua eikä mielellään ryhdy aseelliseen leikkiin?” Bakkhos ei itse käyttänyt väkivaltaa, tahtoi sivistää ihmisiä ja opetti heille viinin valmistuksen, ja hänen seuralaisiaan ja palvojiaan olivat usein naiset, jotka saattoivat bakkanaaleissaan kyllä repiä kappaleiksi paikalle osuneet miehet (ainakin tarujen mukaan, ei ehkä oikeasti).

Kirjassa on myös jännä kohta, jossa Herakles menee naimisiin kauniin Omphalen kanssa, jolloin hän itämaisessa ylellisessä elämässä veltostuu ja ”vaipuu naismaiseen hekumaan”. Tällöin Omphale ottaa ylleen Herakleen leijonantaljan ja Herakles itse pukeutuu naisten vaatteisiin ja koruihin ja alkaa naisten kanssa kehrätä villaa yrittäen kovasti miellyttää vaimoaan. Määrävuosien päästä hän sitten herää velttoudestaan, jännittää silmänräpäykseksi tahdonvoimansa ja on taas täynnä sankarillisia suunnitelmia.

Aikuislukijan silmään osuivat myös mahdolliset viittaukset homouteen (muistaakseni tietynlaiset homosuhteet olivat Kreikassa aika tavallisia), vaikkei sitä suoraan sanotakaan. Joku vähemmän sankarillinen kuningas on esimerkiksi ryöstänyt nuoren miehen isänsä palatsista kuten jotkut toiset nuoria neitoja, ja Herakleen suhde kauniiseen nuoreen ystäväänsä Hylakseen tuntuu myös emotionaalisesti hyvin läheiseltä.

Puhuttaessa seikkailujensa jälkeen Ateenan kuninkaaksi tulleesta Theseuksesta kirjassa näkyvät myös demokratian ensi askeleet: Köyhät ja alhaiset eivät tarvinneet paljoakaan kehoitusta: tulisihan heille vain etua siitä, että he saisivat elää yhdessä varakkaampien kanssa; mahtaville ja rikkaille hän lupasi rajoittaa kuninkaanvaltaa, joka oli tähän asti ollut Ateenassa rajoittamaton, ja panna toimeen täysin vapaan hallitusmuodon. ”Minä itse”, puhui hän, ”tahdon olla vain teidän johtajanne sodassa ja lakien suojelija; kaikessa muussa sallitaan kaikille kansalaisilleni yhtäläinen oikeus”. Vähän tätä latistaa se, että orjilla ja naisilla ei varmastikaan ollut kansalaisen oikeuksia (kuten ei myöskään pari tuhatta vuotta myöhemmin Amerikan itsenäisyysjulistuksen aikaan).

 

Kirjan ovat hienosti suomentaneet (kaiketi saksasta) Arnold Laurell ja Werner Anttila, ja siinä on myös jonkin verran viivapiirroksia ja neljä väriliitettä tekstiä elävöittämässä (useita kuvittajia: A. J. Carstens, P. v. Cornelius, E. Dulac, J. Flaxman, b. Genelli, F. Preller ym. - tuo "ym." on siis kirjassa).

Helmet-haasteeseen tästä saa numeron 13. Kirjassa eksytään (Jason ja hänen argonauttinsa), ja tähän sopisi myös 33. Kirjassa tapahtuu muodonmuutos (maahan kylvetyt lohikäärmeen hampaat muuttuvat sotureiksi, merimiehet muuttuvat kaloiksi). Kirjassa olevista tarinoista on myös tehty näytelmiä (esimerkiksi Sofokleen Kuningas Oidipus ja Oidipus Kolonoksessa), mutta tämä ei ole se kirja, josta niitä on tehty, joten ehkä tällä ei saa kuitattua hankalaa nro 12. Kirjasta on tehty näytelmä tai ooppera.

Lisäys 27.4.20.

Gustav Schwab: Tarujen Hellas. Vanhoja klassillisia satuja, 1957 (ei alkuteoksen nimeä eikä painovuotta). Arvi A. Karisto Osakeyhtiö. Suomentajat Arnold Laurell ja Werner Anttila. Kuvittajat A. J. Carstens, P. v. Cornelius, E. Dulac, J. Flaxman, B. Genelli, F. Preller ym. 390 sivua.