Sujata Massey: Satapurin jalokivi (The Satapur Moonstone, 2019)

Luin nyt toisen osan 1920-luvun Intiaan sijoittuvasta dekkarisarjasta, jossa parsilakimies Perveen Mistry - naissukupuolensa takia harvinaisuus ja ehkä ainoa mahdollisuus purdahia eli eristystä noudattavien naisten asiantuntevaksi lakimiesavuksi - ratkoo rikoksia. Sarjan ensimmäinen osa oli Murha Bombayssa. Tässä kirjassa Perveen matkustaa keskelle viidakkoa pieneen Satapurin ruhtinaskuntaan, jota on kohdannut onnettomuus: ensin maharadza on kuollut koleraan, sitten kruununperijä on kuollut tiikerinmetsästysretkellä. Tuleva maharadza on vielä lapsi, mutta hänen isoäitinsä ja äitinsä eivät pääse sopuun hänen koulutuksensa järjestämisestä, minkä takia ruhtinaskunnan asioita valvova brittihallinto lähettää Perveenin paikalle tutkimaan tilannetta ja antamaan suosituksensa.

Pidin kirjan ajankuvasta - Perveen esimerkiksi kannattaa yhteiskunnallisen aktivistin Mohandas Gandhin ajatuksia - epätavallisesta tapahtumapaikasta ja mukavan rauhallisesta etenemistahdista, mutta Perveenin luonteeseen kaipaisi ehkä enemmän särmää. Hän pitää kyllä puolensa, toimii pätevästi miesten hallitsemalla alalla ja on eronnut häntä hyvin huonosti kohdelleesta miehestään, mutta mikään kapinallinen hän ei pohjimmiltaan ole. Tarvitseeko hänen sitten ollakaan, varsinkaan kun hänen perheensä pitää tarkasti huolta hänen moraalistaan? Ehkä ei, mutta olisin kaivannut vähän enemmän jännitettä hänen luonteeseensa.

Perveen tapaa kirjassa mutkattoman ystävällisen englantilaisen virkamiehen Colinin, jonka intialainen palvelija Rama on opettanut tälle joogaa. Tuntui oudolta, että Intiassa opiskeluvuosia lukuun ottamatta koko ikänsä asunut Perveen ei tiennyt joogasta muuta kuin sen, että se on pyhien miesten harjoittama hindujen uskonnollinen perinne (s. 63). Massey näyttää kuitenkin tutkineen aihettaan paljon, joten ehkäpä eri kansanryhmät eivät tunteneet toistensa tapoja kovin hyvin, ja ehkä jooga oli tuolloin Intiassa yleensä ottaen melko tuntematon asia ja enemmänkin uskonnollinen kuin liikunnallinen harjoitus.

Kirjassa on runsaasti mielenkiintoisia yksityiskohtia ajan elämästä, ja pohjavirtana siinä kulkee naisten asema miesten hallitsemassa yhteiskunnassa sekä intialaisten nouseva vastarinta brittivalloittajia vastaan. Näitä teemoja ei kuitenkaan käsitellä mustavalkoisesti: kirjassa on sekä hyvin epämiellyttävä nainen että hyvin miellyttävä britti.

Maija Heikinheimon käännös on helppoa ja hyvin etenevää luettavaa, ja nyt vieraammat henkilöt eivät enää sinutelleet toisiaan, mikä häiritsi minua edellisessä osassa. Huomasin edellisessä osassa myös vasta kirjan lopussa sen sanaston, mutta nyt sanastosta (jossa ei kyllä ole läheskään kaikkia tuntemattomia sanoja) mainitaan ystävällisesti alaviitteessä jo kirjan alussa. Anja Reposen kannet sarjassa ovat oikein kauniita ja tunnelmaan sopivia, vaikka tähän kanteen olisin kyllä kaivannut tiikerille silmiä. Yleensä ottaen kirja oli viihdyttävä lukukokemus, ja jatkan sarjan parissa varmasti myöhemminkin.

Muita kirjoituksia esimerkiksi täällä: Kirjan pauloissa, Ruusunnuppuja, Kirjan jos toisenkin, Kirjaimia, Kirjavinkit, Tuhansia sivuja, Tuijata.

Sujata Massey: Satapurin jalokivi. Perveen Mistry tutkii, 2020 (The Satapur Moonstone, 2019). Gummerus. Suomennos: Maija Heikinheimo. Kansi: Anja Reponen. 407 sivua.

Sujata Massey: Murha Bombayssa, 2019 (The Widows of Malabar Hill, 2018)

Pidin yhdessä vaiheessa paljon Sujata Masseyn Japaniin sijoittuvista Rei Shimura -dekkareista. Kun bongasin Kirjan pauloissa -blogista hänen uuden sarjansa, 1920-luvun Intiaan sijoittuvat Perveen Mistry -kirjat, tartuin ensimmäiseen osaan innolla, koska olen jo kauan ollut kiinnostunut Intiasta ja intialaisesta kulttuurista.

Perveen Mistry on 1920-luvun Bombayssa kummajainen: hän on Oxfordissa tutkintonsa suorittanut naisasianajaja. Vaikka hänellä ei olekaan naisena oikeutta esiintyä oikeudessa, hän työskentelee isänsä lakitoimistossa laatien sopimuksia ja valmistellen oikeudenkäyntejä. Eräs hänen isänsä pitkäaikainen muslimiasiakas on kuollut, ja kun toimistoon saapuu kirje, jossa asiakkaan kolme leskeä (kyllä, kolme; mies on ollut moniavioinen) ilmoittavat luopuvansa perinnöstään perheen hyväntekeväisyysjärjestön hyväksi, Perveenin epäilykset heräävät ja hän menee itse tapaamaan leskiä. Nämä elävät eristyksessä, purdahissa, eli eivät saa (eivätkä välttämättä halua) tavata miehiä muuten kuin väliseinän takaa. Naisjuristina Perveenillä on siis ainutlaatuinen mahdollisuus tutkia tapausta, ja naisten edustajaksi nimetty mies alkaa tuntua koko ajan hämäräperäisemmältä. Kirja sijoittuu kahdelle aikatasolle, edellisten tapahtumien vuoteen 1921 sekä vuosiin 1916-1917, jolloin Perveen tapaa viehättävän kalkuttalaisen parsimiehen Cyrus Sodawallan ja rakastuu tähän, ja tämän tapahtuman seurauksiin.

Murhajuoni vie kirjasta vain osan. Varsinkin kirjan alkupuolella Massey antaa lukijalle kulttuurikylvyn ja tutustuttaa hänet Bombayhin ja monikulttuurisen Intian eri uskontojen, tässä kirjassa zarathustralaisuuden ja islamin, tapoihin. Perveen on itse parsi eli Persiasta Intiaan tulleen zarathustralaisuuden edustaja, ja kirja oli mainio tapa tutustua tähän itselleni nimeltä tuttuun mutta muuten varsin outoon uskontoon. Kirjan taustalla ovat vaimeina Intian vapauspyrkimykset, ja brittivalta näkyy siinä englantilaisina poliisijohtajina sekä Perveenin Oxfordin aikaisessa ystävässä, Alice Hobson-Jonesissa, brittihallinnossa työskentelevän Sir Davidin kapinallisessa matematiikkaa opiskelleessa lesbotyttäressä, joka tulee kirjan alussa Bombayhin. Pidän varsinkin nykyään dekkareista, joissa päähuomio on tunnelmassa, ajankuvassa tai ympäristössä ja ihmissuhteissa eikä niinkään murhan selvittelyssä. Massey tuntuu tehneen kirjaa varten valtavasti taustatyötä, mutta tämä tulee esille mukavasti juonen ohessa, kirjan henkilöiden käytöksessä ja kirjan tapahtumissa, ei erillisinä selityksinä.

Pidin myös Perveenistä (nimi tarkoittaa tähteä). Hänen hahmonsa perustuu Intian ensimmäiseen naisasianajajaan, Cornelia Sorabjihin (1866-1954, eli hän syntyi aika paljon ennen Perveeniä). Kuten Rei Shimura, Perveen on ystävällinen, huomaavainen ja kohtelias, mutta myös jämpti ja neuvokas ja osaa pitää puolensa, mikä on naisjuristille usein tarpeen. Naisena olon hankaluus tuona aikana tulee usein esiin: Intiassa erikoisluvalla lakia opiskellessaan Perveen on usein joutunut miespuolisten opiskelutovereiden kiusanteon ja häirinnän kohteeksi, ja opettajatkin ovat tehneet hänen opiskelunsa vaikeaksi. Kirjassa kerrotaan kammottavasta uskonnollisesti puhdasoppisten ja vanhanaikaisten parsien tavasta eristää naiset pieneen vankikopperoa muistuttavaan huoneeseen kuukautisten ajaksi. (Tällaista tehdään tietääkseni järkyttävästi vieläkin jossain päin maailmaa (vaikkeivät kyseessä olekaan parsit).) Purdahissa elävien naisten täydellinen riippuvuus talouden miespuolisista, kodin ulkopuolisia asioita hoitavista jäsenistä ilmenee hyvin. Tuonaikaiset naisille asetetut rajoitukset näkyvät myös ihan arkielämässä ja liikkumisessa kodin ulkopuolella.

Toisaalta Perveenin perheessä ei harrasteta tuollaista kuukautisten aikaista eristämistä, ja omien vanhempiensa vanhoillisuudesta huolimatta juuri Perveenin isä on halunnut tyttärestään itselleen työtoverin lakitoimistoonsa, on kannustanut häntä opiskelemaan ja on käyttänyt paljon rahaa hänen opiskelujensa rahoittamiseksi. Kun Perveenin äiti löysi hänet keittiöstä tekemästä ruokaa palvelijan kanssa 13-vuotiaana, tämä käski hänen palata lukemaan latinaa, koska aina löytyisi joku, joka voisi tehdä hänelle ruokaa, mutta kukaan ei koskaan voisi opiskella hänen puolestaan. Ehkä tämä tapahtuma on peräisin Cornelia Sorabjin lapsuudesta? Kirja oli viihdyttävä ja sitä oli mukava lukea, ja kiinnostus säilyi näin paksussakin kirjassa loppuun asti. Kirjan lopussa on sanasto kirjassa käytetyistä vierasperäisistä sanoista, jonka huomasin vasta kirjan luettuani, mutta ilman sitäkin sanojen merkitys selvisi yleensä hyvin tekstiyhteydestä.

Minua häiritsi käännöksessä jonkin verran se, että lähes kaikki kirjan henkilöt sinuttelivat toisiaan (siinä teititeltiin ehkä yhtä ihmistä). Ehkä kääntäjä on tahtonut tällä tavalla tehdä kirjan kielenkäytön suomalaiselle lukijalle tutummaksi, mutta minusta tuntuu mahdottomalta ajatella, että kohtelias Perveen olisi 1920-luvulla sinutellut heti tavatessaan esimerkiksi itselleen tuntemattomia leskiä, Sir Davidiä tai ylemmyydentuntoista Lady Hobson-Jonesia. Muuten Maija Heikinheimon käännös oli oikein sujuva ja hyvä.

Yhdysvalloissa asuvan, Englannissa syntyneen ja Japanissa asuneen Sujata Masseyn isä on intialainen ja äiti saksalainen, joten ehkäpä tämäkin kirja sopii LauraKatarooman lukuhaasteeseen, jossa luetaan ei-valkoisten ja ei-miesten kirjoja, varsinkin kun kirja sijoittuu Intiaan.

Kirja on luettu myös ainakin Kirsin kirjanurkassa, Ruusun nimessä ja Donna Mobilen kirjoissa. Kirjan pauloissa -blogissa on ehditty lukea myös jatko-osa, Satapurin jalokivi.

Edit 5.8.20.

Sujata Massey: Murha Bombayssa. Perveen Mistry tutkii, 2019 (The Widows of Malabar Hill, 2018). Gummerus. Kääntäjä Maija Heikinheimo. Kannen kuvitus Anja Reponen. 460 sivua.