André Bernard: Saanko esitellä, Madame Bovary. Miten kirjallisuuden tunnetut hahmot ovat syntyneet (Madame Bovary, C'est Moi, 2004)

Kirjaan on koottu kymmenien angloamerikkalaisella kielialueella enemmän tai vähemmän klassikon aseman saavuttaneiden, eri genrejä edustavien teosten lyhyitä syntytarinoita. Mistä kirjailija on saanut ideansa ja miten hän on esimerkiksi nimennyt henkilöhahmonsa? Kirjassa on tarinoiden lisäksi myös muutamia listoja esimerkiksi kirjojen henkilöistä, joilla on vain yksi nimi (Liisa Ihmemaassa -kirjan Liisa, Hobitin Gandalf, Moby Dickin Ishmael...) tai vaikkapa orvoista henkilöhahmoista, sekä useita teemaan liittyviä sitaatteja eri kirjailijoilta.

Kirja oli kirjojen ystävälle mukavaa välipalaluettavaa (varsinkin kun tunnistin useimmat kirjan kirjoista, vaikken kovin montaa niistä olekaan lukenut) ja Bernard kirjoittaa eloisasti ja viihdyttävästi. Luonteensa takia kirja tuntui minusta kuitenkin vähän pinnalliselta ja hyppelehtivältä, mutta sitä ei tällaisessa kirjassa tietenkään voi välttää. Kirjan suomennos olisi kuitenkin hyötynyt tarkistuksesta: käännös oli usein sujuva, mutta aina joskus törmäsi hämmentävään sanavalintaan tai lauserakenteeseen ja mietti, mitä tällä oli oikein haluttu sanoa. Esimerkkinä lainaus Erle Stanley Gardneriltä: Perry Mason on tekemisissä suuren, maskuliinisen, provokatiivisen seksipsykologian elementin kanssa (s. 16). Myös kirjan suomenkielinen nimi mietityttää. Se sopii kirjan aiheeseen, mutta siinä katoaa viittaus teoksen tekijään: alkuteoksen nimi Madame Bovary, c'est moi on tunnettu Flaubertin lausahdus "Rouva Bovary olen minä", ja tämä käännös sopisi paremmin yhteen myös hauskan kansikuvan kanssa.

Myös Kirjakaapin kummitus ja Levoton lukija ovat lukeneet kirjan.

André Bernard: Saanko esitellä, Madame Bovary. Miten kirjallisuuden tunnetut hahmot ovat syntyneet, 2006 (Madame Bovary, C'est Moi. The Great Characters of Literature and Where They Came From, 2004). Suomennos: Ruth Routa. Kannen kuva: Peter de Sève. Kannen ja sisuksen typografia: Tuija Kuusela. 138 sivua + 8 sivua lähteitä + romaanien ensimmäiset suomennokset (6 sivua).

Dale Spender: Mothers of the Novel. 100 good women writers before Jane Austen, 1986

Olen aiemmin lukenut australialaisen Dale Spenderin feministisen teoksen Man Made Language ja pidin siitä. Halusin lukea häneltä lisääkin, ja seuraavaksi kirjaksi valikoitui tämä houkuttelevan kuuloinen teos. Sata naiskirjailijaa ennen Jane Austenia? Ja vielä hyviä? Eikö Jane Austen ollutkaan ensimmäinen englanniksi kirjoittava naiskirjailija, joka on huomion arvoinen?

No ei ollut. Vaikka myöhempi kirjallisuudenhistoria on systemaattisesti jättänyt melkein kaikki nämä kirjailijat huomiotta, monet naiset kirjoittivat aktiivisesti, monipuolisesti ja rohkeasti ennen Austenia huolimatta kaikista niistä vaikeuksista, joita heidän tielleen asetettiin: tyttöjen koulutus oli järjestään paljon vähäisempää kuin poikien, jos sitä edes oli, 1600-luvulla ja sen jälkeenkin julkisuudessa olevaa naista pidettiin moraalittomana, oli syy mikä tahansa (kuten kirjan julkaiseminen), naiset eivät saaneet välttämättä edes käydä kirjakaupoissa...

Kaikesta tästä huolimatta naiset raivasivat itselleen tien kirjallisuuteen, niin että he olivat lopulta hyvin näkyvä ja huomattava osa 1700-luvun kirjallista maailmaa. Naiskirjailijat olivat niin suosittuja ja pidettyjä, että jotkut mieskirjailijat jopa julkaisivat kirjansa naisen nimellä saadakseen enemmän lukijoita. Jotkut 1700-luvun lopun tunnetuimmat kirjailijat olivat naisia, ja jotkut mieskirjailijat tukivat ja arvostivat heitä. Naisten kirjoittamia uusia teoksia odotettiin, niistä keskusteltiin ja niihin suhtauduttiin vakavasti - sekä naiset että miehet. Austen ei aloittanut tyhjästä, vaan hänellä oli takanaan pitkä perinne, jolle hän rakensi.

Kun Spender opiskeli kirjallisuutta yliopistossa, näistä varhaisista naiskirjailijoista ei puhuttu hänen kurssikirjoissaan mitään (tai hyvässä tapauksessa mainittiin pari kolme nimeä). Kun hän ryhtyi tutkimaan asiaa, hän ei odottanut löytävänsä juurikaan naiskirjailijoita tuolta ajalta, ja hänen paljon sinnikkyyttä vaatineen tutkimuksensa tulokset yllättivät hänet.

Spender aloittaa kirjansa 1600-luvun ensivuosikymmeniltä Lady Mary Wroathista ja Anne Weamysistä ja jatkaa tästä eteenpäin 1700-luvulle. Joukossa on mm. 1600-luvun Aphra Behn, jonka taitavan näytelmän olen itsekin lukenut. Kirjailijoita käsitellessään - ei kaikkia sataa, Spender on valinnut heistä vain osan tarkemman tarkastelun kohteeksi - Spender kuvaa myös aikakauden muuttuvaa kirjallisuusinstituutiota, suhtautumista kirjoittaviin naisiin sekä asenteita tuolloin ja nykyään. Spender kirjoittaa hyvin, ja kirjaa lukee mielikseen yleensä kirjallisuus- ja kulttuurihistoriana: teos ei ole kuiva faktaluettelo, vaan johdonmukainen, eri osa-alueita käsittelevä kirjallisuushistoria, kulttuurinen analyysi ja useinkin jännittävä elämäkertakirja, jossa nostetaan esiin nykyäänkin melkein näkymättömät ajan naiskirjailijat. Spender yhdistää kirjassaan hauskan kirjoitustyylin, avoimen feministisen asenteen ja hyvät perustelut.

Kirjan nimi ei turhaan ole Mothers of the Novel. Kirja käsittelee romaanikirjailijoita (ei siis esimerkiksi runoilijoita), ja naisilla oli Spenderin mukaan englanninkielisen romaanin synnyssä hyvin tärkeä rooli, määrällisesti ja laadullisesti. They drew on the strengths they had been allowed and transformed their private literary indulgence into a public paid performance, and in the process they gained for themselves a voice and helped to create a new literary form. Women did not imitate the men; it was quite the reverse. And as the women writers produced this novel form, they forged for themselves an occupation which was intellectually stimulating, often lucrative, generally rewarding, and increasingly influential. (4-5) Yhtä lailla tai enemmänkin naisten kuin miesten aikaansaannosta on esimerkiksi kirjeromaani, realistinen romaani, goottilainen romaani, omaelämäkerrallinen romaani, poliittinen fiktio sekä idearomaani (novel of ideas).

Kirja saa miettimään, mitä kirjoja sanotaan klassikoiksi ja miksi. Spender löysi ajalta ennen Jane Austenia yli sata naispuolista romaanikirjailijaa ja vain 30 miestä, mutta sanoo, että mieskirjailijoita saattoi olla parikymmentä enemmänkin. Tämän huomioon ottaenkin mieskirjailijoita oli tuolloin paljon vähemmän kuin naisia, mutta englanninkielisen romaanin historiassa tuolta ajanjaksolta nostetaan esiin kuitenkin vain viisi mieskirjailijaa (Daniel Defoe, Henry Fielding, Samuel Richardson, Tobias Smollett ja Lawrence Sterne) ja jätetään nuo yli sata naiskirjailijaa, joista jotkut olivat omana aikanaan hyvin tunnettuja ja suosittuja, huomiotta (s. 5-6). Tätä ei enää voi pitää vahinkona, vaan tahallisena poisjättönä. Tällainen poisjättö on vahingollinen: naiskirjailijoilla on merkitystä tietenkin naisille, jotka saavat heistä kaikupohjaa omille kokemuksilleen, tunteilleen ja ajatuksilleen, mutta myös miehille - yleensä ihmisille.

Asenteen naiskirjailijoihin huomaa myös romanttiselle kirjallisuudelle annetusta leimasta: jos miehet kirjoittavat ihmissuhteista ja tunteista, tätä pidetään emotionaalisesti ja psykologisesti syväluotaavana vakavasti otettavana kirjallisuutena; jos naiset kirjoittavat näistä, tätä pidetään helposti romanttisena höttönä.

Nykyään ei kuitenkaan ole mikään pakko noudattaa ennakkoluulojensa vankeina olleiden aikaisempien mieskriitikkojen luomaa kaanonia, vaan jos menneisyydestä löytää hyvän naiskirjailijan, voi olla hyvät perusteet nostaa tämä oman luvin klassikon asemaan, jos tämän pystyy perustelemaan kirjallisilla ansioilla. Ja tätähän on tietysti tehtykin sen lähes 40 vuoden aikana, joka Spenderin kirjan julkaisemisesta on kulunut. Mutta ei kuitenkaan kovin paljon - keitä 1600-1700-luvun naiskirjailijoita osaisit nimetä? Kuinka monen nimen seuraavista tunnistat? Minä tunsin ennen kirjan lukua vain Aphra Behnin, Mary Wollstonecraftin ja Ann Radcliffen nimet.

Tässä lista kirjailijoista, joita Spender käsittelee kirjassaan tarkemmin, koska heitä on aikalaisarvioissa tai myöhemmin (harvoissa naisten kirjoittamissa kirjallisuushistorioissa) pidetty merkittävinä: Lady Mary Wroath, Anne Weamys, Katherine Philips, Anne Clifford, Lucy Hutchinson, Anne Fanshawe, Margaret Cavendish, Aphra Behn, Delarivière Manley, Eliza Haywood, Sarah Fielding, Charlotte Lennox, Elizabeth Inchbald, Charlotte Smith, Ann Radcliffe, Mary Wollstonecraft, Mary Hays, Fanny Burney, Maria Edgeworth, Sydney Owenson (Lady Morgan), Amelia Opie ja Mary Brunton.

Sivuilla 119-137 on lista Spenderin löytämistä sadastakuudesta Jane Austenia aikaisemmin kirjoittaneesta naiskirjailijasta sekä näiden kirjailijoiden 568 romaanista. Spenderin kirja käsittelee romaanin kehitystä nimenomaan angloamerikkalaisella kielialueella, eikä siinä puhuta muusta Euroopasta mitään.

Gregorius on kirjoittanut aiheeseen liittyvästä Joanna Russin kirjasta How to Suppress Women's Writing.

Edit 12.6.24 (lisätty Ann Radcliffen nimi tuttuihin kirjailijoihin), 30.6.24 (korjattu nimi ym. pieniä muutoksia), 26.7.24 (lisätty linkki Gregoriuksen bloggaukseen).

Dale Spender: Mothers of the Novel. 100 good women writers before Jane Austen, 1986. Pandora Press. 338 sivua + lähdeluettelo (9 sivua) + hakemisto (10 sivua).

Mallory Ortberg: Texts from Jane Eyre And Other Conversations with Your Favorite Literary Characters, 2014

Tässä kirpparilöydössä kirjojen ja myyttienkin henkilöhahmot sekä kirjailijat, runoilijat tai tv-sarjojen henkilöt käyvät tekstiviestikeskusteluja läheistensä kanssa - samaan teokseen liittyviä keskusteluja on yleensä useampia - ja kirjan taitto on myös tekstiviestimuodossa. Puhekumppani on lähes aina normaalia elämää viettävä "normaali" ihminen, mikä saa kirjallisen henkilön erikoisuudet ja omituiset mielipiteet tai kommunikointitavat hyppäämään silmille, ja saa heidät vaikuttamaan hyvin epänormaaleilta.

Tämä saa toisaalta vähän pahoittamaan mielensä, jos kyseessä sattuu olemaan oma lempikirja tai lempihahmo, koska kirjan käsittely on niin epäkunnioittavaa, toisaalta näkemään nämä hahmot uudelta kannalta ja nauramaan itselleen, koska on ottanut nämä henkilöt niin vakavasti niiden omituisuuksista huolimatta, ja toisaalta taas ymmärtämään yhden syyn kirjojen viehätykseen - saamme nähdä ja tavallaan myös kokea erilaisia elämiä kuin omamme, ja kirjojen henkilöt voivat tehdä asioita, joita emme itse voisi emmekä useinkaan edes haluaisi tehdä. He antavat meille mahdollisuuden olla monipuolisempia. Onneksi he ovat epänormaaleja!

Kirja alkaa kreikkalaisen myytin Medeiasta, joka sinnikkäästi yrittää saada miehensä Iasonin uuden rakastetun Glauken taivutetuksi pukemaan ylleen hänen lahjoittamansa morsiuspuvun (joka sattuu olemaan myrkytetty), ja päättyy mm. elokuviin, tv-sarjoihin ja Pikku Prinssiin. Joskus nämä "keskustelut" ovat oikein onnistuneita, kun Ortberg on mielestäni tavoittanut henkilöhahmon persoonallisuuden ja ajatukset ja siirtänyt sen kirjallisesta kontekstista arkielämäkontekstiin, joskus taas vähemmän onnistuneita, kun hän turvautuu helppoihin ratkaisuihin ja laittaa henkilön esimerkiksi kiroilemaan, vaikka tämä ei kirjassa koskaan tekisi tällaista, tai käyttäytymään muuten mielestäni epäluonnollisella tavalla.

Ja tietysti vitsin ymmärtäminen riippuu paljon siitä, tunteeko kyseisen kirjan tms. ja siinä olevan henkilöhahmon (minkä takia tv-sarjat menivät minulta kokonaan ohi, mutta niitä ei kirjassa ollut kovin paljon). Ja kirja innosti minut myös ottamaan selvää Henry Jamesin teoksesta Daisy Miller, minkä jälkeen siihen liittyvät keskustelut tuntuivat hyvin huvittavilta ja myös hyvin paljastavilta moralisoivuudessaan. Joskus keskustelut olivat humoristisuudestaan huolimatta myös jopa surullisia ja koskettavia, kuten Charlotte Perkins Gilmanin vähäeleisesti karmaisevan novellin The Yellow Wallpaper päähenkilön keskustelut kontrolloivan miehensä kanssa.

Emily Dickinsonin keskustelut perheenjäsenensä kanssa kaikkine ajatusviivoineen saivat minut nauramaan ääneen, samoin J. Alfred Prufrockin keskustelu naisystävänsä(?) kanssa. Muistan kun lukiolaisena luin tätä T. S. Eliotin runoelmaa ja tunsin itseni sen takia syvämietteiseksi ja sivistyneeksi ja vaikutuin sen kielikuvista, ja muistan siitä vieläkin keltaisen usvan joka kiemurtelee ikkunalautojen ympärillä, naiset jotka kulkevat huoneessa puhuen Michelangelosta, ja monet muut Prufrockin tekstareissa olevat asiat - melkein kaikki taitavat olla lähes suoraan Eliotin runoelmasta.

Eli hauska ja omintakeinen idea ja usein, muttei aina, myös hauska toteutus.

Mallory Ortberg: Texts from Jane Eyre And Other Conversations with Your Favorite Literary Characters, 2014. Henry Holt and Company. Kuvitus: Madeline Gobbo. Designed by Meryl Sussman Levavi. 227 sivua.

Tyttökirja- ja tyttöelokuvatesti eli Ariel-testi

Minua häiritsi edellisen bloggauksen Rakas nuija päiväkirjani -kirjassa se, mikä minua on häirinnyt ennenkin nuortenkirjoissa ja elokuvissa, jotka kertovat murrosikäisistä ja teini-ikäisistä tytöistä tai nuorista naisista. Tuntuu, että hyvin usein tällaisten kirjojen ja elokuvien päähenkilöiden elämän ja ajatusten esitetään pyörivän vain ulkonäön sekä poikien (tai nykyään myös tyttöjen) ympärillä, kun sitä vastoin murrosikää nuoremmilla tytöillä tuntuu kirjoissa olevan ehkä laajempia kiinnostuksenkohteita ja siinä mielessä mielenkiintoisempi elämä. Tietysti sama tai vastakkainen sukupuoli alkaa murrosiässä kiinnostaa paljon romanttisesti ja seksuaalisesti, mutta olisi kuitenkin kiva, jos kirjojen tai elokuvien sankarittarilla olisi myös muuta (älyllistä) elämää. (Tämä ei teinielokuvista päätellen ole välttämättä vain tyttöhahmojen ongelma, pojille suunnatuista kirjoista minulla ei vain ole kovin paljon kokemusta.)

Niinpä päätin lanseerata Bechdelin-Wallacen testiä mukailevan Arielin testin, jonka kirja tai elokuva läpäisee, jos

1. siinä on teini-ikäinen (13-19-vuotias) tyttöpäähenkilö,
2. joka on kiinnostunut esimerkiksi musiikista, yhteiskunnasta, luonnonsuojelusta, matematiikasta, tieteestä, taiteesta, tekniikasta, urheilusta, hyvistä ja älykkäistä keskusteluista, kirjallisuudesta tai kirjoittamisesta ja
3. kohdan kaksi asia on kirjassa tai elokuvassa merkittävässä osassa ja tytölle tärkeä osa identiteettiä ilman että kirja on varsinainen harrastekirja (jos kyse on kirjasta)
(4. ja mahdollinen bonus: tämä ei tee tytöstä epäsuosittua tai omituista).

Esimerkiksi L. M. Montgomeryn Runotyttö-kirjat läpäisevät tämän testin kirkkaasti, edellinen Jim Bentonin kirja ei. (Ehkä varsinaiset harrastekirjatkin, esimerkiksi hevos- tai koiratytöistä kertovat kirjat, pitäisi hyväksyä mukaan - tätä pitää miettiä.)

Minusta tämä tuntuu tärkeältä asialta, koska tytöt ja nuoret naiset tarvitsevat roolimalleja myös fiktiosta eli muualtakin kuin nykyään onneksi yleistyneistä naiselämäkerroista. He tarvitsevat minusta myös fiktiivisiä malleja siitä, että on ok olla älykäs ja tiedonhaluinen sekä kiinnostunut ja innostunut omista jutuista, eikä vain kirjoja ihastumisista, rakkaudesta, ystävyydestä, mustasukkaisuudesta, kateudesta, meikkaamisesta, vaatteista tai hiustenvärjäyksestä. Tyttöjen jutut voivat liittyä muuhunkin kuin ulkonäköön tai tunteisiin.

Testi ei tarkoita sitä, etteivät myös nuo perinteisen "tyttömäiset" jutut olisi mielestäni tärkeitä ja sallittuja. Varsinkin murrosiässä on mielenkiintoista kokeilla erilaisia ulkonäköjä, ja kauniit asiat (mitä kukin nyt kauniina pitää) ovat tärkeitä joka ikäkautena, ja tunteilla ja ihmissuhteilla on tietysti suuri merkitys kaikenikäisille ihmisille sukupuolesta riippumatta ja ne pitää ottaa huomioon. Testi tarkoittaa sitä, että "tyttömäisyyteen" ja tyttöyteen voi ja siihen pitäisi sisältyä paljon muutakin kuin nuo perinteiset jutut.

Sisällytin myös urheilun noihin älyllisiin tai toivottaviin asioihin. Nuorena en olisi tehnyt tätä, koska pidin urheilijoita tyhminä (minulla oli silloin kummallisia ennakkoluuloja), mutta kun olin vihdoin selvinnyt noin nelikymppisenä liikuntatuntien aiheuttamista traumoista sekä tunteesta, että olen liikkuessani typerä ja alkanut harrastaa liikuntaa melko paljon, huomasin että varsinkin monimutkaisempi liikkuminen vaatii aivotoimintaa, ajattelua ja keskittymistä sekä lisäksi pitkäjänteisyyttä, tavoitteellisuutta ja sinnikkyyttä. Ja nykytutkimusten mukaan liikunta tehostaa oppimista ja lisää hippokampuksen soluja (ja esimerkiksi vähentää masentuneisuutta), joten ajattelu ja liikkuminen eivät ole toisensa poissulkevia vaan usein toisiaan vahvistavia asioita.

Testin nimi on aika itsekeskeinen, mutta se on kompaktimpi kuin "tyttökirja- ja tyttöelokuvatesti" ja minusta helposti mieleenjäävä. Jos keksin paremman nimen, vaihdan sen - nimiä saa myös ehdottaa. Toisaalta testi ei todennäköisesti leviä omaa blogiani laajempaan käyttöön :-), joten sen nimi ei ole suuri ongelma.

Tässä vielä teemaan liittyvä musiikkivideo: P!nkin Stupid Girls. En ole samaa mieltä kaikesta siinä, mutta se on hauska, piikikäs ja vapauttavakin ja kertoo nimenomaan siitä, että tyttöjen kannattaa valita jokin oma juttu, ei koko elämän kestävää muiden määrittelemän ulkonäköstandardin tavoittelua. Ja siinä näkyvät hyvin myös se kuvasto ja ne mallit, joita media (mukaan lukien kirjat?) usein tarjoavat tytöille.

Edit 11.4.23, 12.4.23 (lisätty videolinkki), 15.4.23 (lisätty kommentti videolinkkiin), 19.4.23 (lisätty jälkimmäinen virke videolinkin jatkoksi).

Susheila Nasta (ed.): Writing Across Worlds. Contemporary writers talk, 2004

Tilasin tämän kirjan kaukolainana sen kirjailijanimien houkuttelemana, mikä oli hyvä, koska en varmaan olisi poiminut sitä kirjaston hyllystä luettavakseni - pintapuolisesti selailtuna pienifonttinen kirja vaikutti aika tylsältä haastattelukokoelmalta. Kirjailijahaastattelujen kokoelma se onkin, muttei ollenkaan tylsä, vaan suurimmalta osaltaan oikein mielenkiintoinen, koska melkein kaikki kirjan kirjailijat olivat afrikkalais-, intialais-, japanilais- tai karibialaistaustaisia (eli suurimmaksi osaksi vanhoista brittien siirtokunnista; useimmat myös asuivat haastatteluhetkellä Englannissa).

Tämän takia kirjan mielipiteet ja sisältö olivat virkistävän erilaisia lähinnä valkoisiin ihmisiin painottuvaan lukemiseeni verrattuna, ja ne antoivat uusia näkökulmia esimerkiksi maahanmuuttajuuteen, rotuun, rasismiin, kolonialismiin ja siitä eroon pääsyyn, kieleen, kirjoittamiseen ja identiteettiin, ja nimenomaan sellaisten ihmisten suulla, joille nämä asiat eivät yleensä ole yhtä selviä kuin valtakulttuurien edustajille. Haastattelijat itsekin olivat kirjailijoita, kirjallisuudentutkijoita tai kriitikkoja, haastattelut olivat useimmiten varsin syvällisiä ja avoimia, eivätkä mielipiteet aina sellaisia kuin odottaisi.

Haastattelut on alunperin julkaistu brittiläisessä Wasafiri-kirjallisuuslehdessä. Sen ensimmäinen numero ilmestyi vuonna 1984, ja Susheila Nasta oli sen päätoimittaja ainakin 20 ensimmäisen vuoden ajan. Wasafiri on nostanut esiin mustien brittiläisten, aasialaisten, afrikkalaisten ja karibialaisten teoksia osana kirjallisuuden valtavirtaa, ja tämän kirjan kirjailijoista huomaa, miten elinvoimaista ja taitavaa tämä kirjallisuus on: kirjailijoiden joukossa ovat esimerkiksi suomeksikin käännetyt ja myös meillä arvostetut Bernardine Evaristo, Ngugi wa Thiong'o, Abdulrazak Gurnak, Chinua Achebe, Wole Soyinka, V. S. Naipaul, Salman Rushdie, Kazuo Ishiguro, Michael Ondaatje ja Zadie Smith. Vain kaksi kirjan kirjailjoista ovat valkoisia, Maggie Gee ja Marina Warner, mutta heidänkin teoksessa käsitellyt kirjansa liittyvät esimerkiksi rasismiin. Wasafiria julkaistaan nykyäänkin.

Kirjasta jäi mieleen esimerkiksi se, että Wole Soyinka vaikutti melkoisen seksistiseltä - vähemmistöön kuuluminen ei tarkoita automaattisesti sitä, että ymmärtäisi ja tukisi muita (kulttuurisia) vähemmistöjä. Kenialainen Ngugi wa Thiong'o (s. 327) kirjoitti ensimmäiset kirjansa englanniksi, mutta myöhemmät hän kirjoitti äidinkielellään gikuyulla. Hänen mielestään afrikkalaista kirjallisuutta pitäisi kirjoittaa ensin afrikkalaisilla kielillä ja kääntää vasta sitten tarvittaessa englanniksi ja muille kielille. Ja muistaakseni (en enää löytänyt tätä kohtaa) joku intialaistaustainen kirjailija sanoi, että Intiassa intialaisilla kielillä kirjoitettu kirjallisuus on paljon kiinnostavampaa kuin englanniksi kirjoitettu, eli aivan päinvastainen käsitys kuin intialaisen kirjallisuuden antologian toimittaneilla Salman Rushdiella ja Elizabeth Westillä.

Runoilija, romaani- ja näytelmäkirjailija Jackie Kay (s. 237) on hyvä esimerkki identiteetin määrittelyn vaikeudesta. Hänen äitinsä oli skotlantilainen ja isänsä nigerialainen, valkoinen skotlantilaispariskunta adoptoi hänet ja hän eli lapsuutensa ja nuoruutensa Glasgow'ssa, josta muutti Lontooseen ja sitten Manchesteriin. Onko hän sitten skotti, britti vai nigerialainen? Valkoinen vai musta? Vai ei mitään näistä? Onko hänellä oikeus kirjoittaa mustista tai valkoisista, skotlantilaisista, briteistä tai nigerialaisista? Vai ei kenestäkään? Totta kai on oikeus, kaikista näistä ja muistakin, jos hän pyrkii kirjoittamaan totuudenmukaisesti ja rehellisesti. Kaunokirjallista teosta pitäisi minusta arvostella omilla ansioillaan, ei sen kirjoittajan sukupuolen tai rodun mukaan (vaikka näillä onkin merkitystä), eikä mikään vakavasti otettava kirja varmaan nykyään väitä kertovansa koko totuutta ja ainoaa totuutta kuvaamastaan ryhmästä.

Minua häiritsee kirjallisuuden omimiskeskustelussa (sen verran mitä siitä tiedän, mikä on aika vähän) biologisointi - ihan kuin palattaisiin sadan, parinsadan vuoden takaiseen aikaan ja ajateltaisiin, että ihmisessä on tärkeintä ja oleellisinta esimerkiksi hänen sukupuolensa, "rotunsa" (joka ei siis ole biologinen käsite, vaan kulttuurinen) ja muu taustansa, ja että nämä ovat ylittämättömiä esteitä toisenlaisten ryhmien ymmärtämiselle ja kuvaamiselle. Minua häiritsee siinä myös se, että lukijan ajatellaan olevan täysin kritiikitön ja hyväksyvän tekstin annettuna ottamatta huomioon sitä, kuka tekstiä kirjoittaa. Biologia ei ole ihmisessä olennainen tekijä, mutta se kuitenkin vaikuttaa hänen kokemuksiinsa joskus paljonkin ja esimerkiksi naiskirjoittajilla on enemmän tietoa naisten elämästä ja naisena elämisestä kuin mieskirjoittajilla, joten kirjoittajan tausta kannattaa huomioida.

Kaikki kirjailijat ovat kuitenkin ihmisiä, joten heillä on lähtökohtaisesti kyky ja mahdollisuus ymmärtää toisia ihmisiä. Joissakin tapauksissa ennakkoluulot voivat tietysti sumentaa heidän käsityksiään tai kokemuksen puute voi hienovaraisemmin saada heidät antamaan jostakin ryhmästä pintapuolisen ja epätoden käsityksen, minkä takia on hyvä pitää mielessä se, kuka tekstiä kirjoittaa. Ainakin tottuneemman lukijan voi kuitenkin olettaa huomaavan tekstistä, jos jokin ryhmä esitetään siinä johdonmukaisesti huonossa valossa, sekä myös suhtautuvan kirjaan tietyllä varovaisuudella, jos kirjailija kuvaa siinä toisen ryhmän (varsinkin vähemmistön) edustajia tai kokemuksia, joita hänellä itsellään ei tiettävästi ole ollut. Mutta taas toisaalta jossakin kirjassa annettu elävä kuva jostakin ihmisestä tai ihmisryhmästä saattaa jäädä lukijan mieleen leimaamaan tätä ihmistä tai ihmisryhmää, vaikka lukija tiedostaisikin sen, ettei kuva välttämättä ole oikea. Eli ymmärrän luullakseni omimiskeskustelun taustalla olevan idean, tai osan siitä, vaikken pidäkään siihen liittyvästä biologismista, ahtaudesta ja joustamattomuudesta.

Kirja oli mielenkiintoinen, monipuolinen ja vaihteleva, ja se sai minut kiinnostumaan muutamista siinä esitellyistä kirjailijoista. Kartanon kruunaamaton lukija on kirjoittanut yhden kirjassa haastatellun kirjailijan, Sam Selvonin, klassikosta The Lonely Londoners.

Kirjan 31 kirjailijaa: Sam Selvon, Wole Soyinka, Wilson Harris, Lorna Goodison, Chinua Achebe, Moyez Vassanji, Jamaica Kincaid, Joan Riley, V. S. Naipaul, Caryl Phillips, Salman Rushdie, Nayantara Sahgal, Vikram Seth, Kazuo Ishiguro, Maxine Hong Kingston, George Lamming, Rohinton Mistry, Keri Hulme, Amit Chaudhuri, David Dabydeen, Jackie Kay, Michael Ondaatje, Zadie Smith, Bernardine Evaristo, Ama Ata Aidoo, Maggie Gee, Nadine Gordimer, Ngugi wa Thiong'o, Monica Ali, Abdulrazak Gurnah ja Marina Warner.

Sadan vuoden lukuhaaste: 2000-luku. Helmet-haaste 16. Kirjassa kirjoitetaan kirjaa. (No, ainakin on kirjoitettu, ja kerrotaan siitä.)

Edit 13.3.23 (lisätty toiseksi viimeisen kappaleen lopussa olevat kaksi virkettä ym.), 14.3.23, 7.8.23 (lisätty sadan vuoden lukuhaaste).

Susheila Nasta (ed.): Writing Across Worlds. Contemporary writers talk, 2004. Routledge. 381 sivua.

Eino Palola (ja Sulo Haltsonen): Brontësta Lagerlöfiin. Maailmankirjallisuuden suurimpien mestarien elämäkertoja, 1950, ja Eino Palola (toim.): Heidenstamista Undsetiin: Suurten kirjailijain elämäkertoja, 1957

Luin jokin aika sitten Eino Palolan eurooppalaisista kuuluisuuksista kertovan pienen kirjan, ja pidin sen kirjoitustyylistä niin, että etsin luettavakseni muitakin Palolan kirjoja. Vuosina 1816-1858 syntyneistä (aikanaan) tunnetuista eurooppalaisista ja yhdysvaltalaisista kirjailijoista kertova jyhkeä kirja Brontësta Lagerlöfiin oli iso ja painava opus, toisin kuin tuo edellinen, mutta koska siinä käsiteltiin yhteensä 63 kirjailijaa, yksittäiset luvut olivat sopivan pituisia kerralla luettaviksi.

Vaikka kirjassa oli monia nykyäänkin tunnettuja klassikkokirjailijoita (esimerkiksi kirjan nimessä mainitut Brontën sisarukset ja Selma Lagerlöf), siinä oli hyvin paljon myös ainakin minulle tuntemattomia nimiä. Minusta heistäkin oli kuitenkin mielenkiintoista lukea, koska heidän elämäkertojensa myötä avautui näköaloja eurooppalaiseen kulttuurihistoriaan sekä perhe-elämään ja lastenkasvatustapoihin 1800-luvulla (Brontën sisarusten isä tuntuu esimerkiksi olleen aika kammottava). Teksti on elävää ja helppolukuista, ei akateemisen kuivaa, eikä siinä jaaritella turhista. Palola on tehnyt kirjan kanssa todella paljon töitä: hän on lukenut kirjailijoiden teosten lisäksi heihin liittyviä elämäkertoja ja kriittisiä teoksia ja tiivistänyt ne tällaisiksi lyhyiksi teksteiksi. Hän on myös valikoinut kirjaan kuvia kirjailijoista ja heidän elämäänsä liittyvistä paikoista ja ihmisistä - kirjan kuvitus on todella runsas. Palola ei ole kirjoittanut kaikkia kirjan elämäkertakuvauksia itse, vaan venäläisistä ja puolalaisista kirjailijoista on kirjoittanut Sulo Haltsonen, myös hyvin.

Kirjailijakuvaukset ovat lyhyitä elämäkertoja, eikä kirjailijoiden teosten sisällöistä puhuta paljonkaan, vaikka Palola mainitseekin kirjailijan tärkeimmät teokset ja saattaa kertoa jotain myös niiden vastaanotosta. Kirjoitusajankohta näkyy tekstin asenteissa tunnetusti homoseksuaalisista kirjailijoista puhuttaessa. Nykyään elämäkertojen kirjoitusperiaatteet ovat varmasti muuttuneet ja tarkentuneet ja niissä saatettaisiin painottaa toisenlaisia seikkoja, mutta jos haluaa ytimekästä ja paljon Wikipedia-artikkelia eloisampaa ja seikkaperäisempää tietoa kirjassa käsiteltyjen kirjailijoiden elämästä, tähän kirjaan kannattaa hyvinkin tarttua.

Vain viisi kirjan kirjailijoista (kolmessa luvussa, koska Charlotte, Emily ja Anne Brontësta kerrotaan samassa luvussa) on naisia. Mm. nykyisin unohtuneita tanskalaisia kirjailijoita kirjassa on paljon, ja mukana ovat tietysti kaikki Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaneet kirjailijat. (Tai eivät kaikki, kirjoissa ei kerrota esimerkiksi Rudolf Euckenista tai Winston Churchillista, jotka tunnetaan paremmin muista asioista kuin kaunokirjallisuudesta.) Kirjassa on eurooppalaisten lisäksi vain muutama amerikkalainen kirjailija.

Luin myös kirjan vuonna 1957 ilmestyneen jatko-osan Heidenstamista Undsetiin (vuosina 1859-1881 syntyneet kirjailijat). Tämä kirja ilmestyi postuumisti Palolan kuoleman jälkeen, joten 17 tämän myöhemmän kirjan elämäkerroista ovat kirjoittaneet muut kirjoittajat. Mielestäni tässä kirjassa kirjailijoiden teokset saivat enemmän tilaa kuin edellisessä. Kirjallisuuskäsitys oli tässäkin teoksessa hyvin kapea - naiskirjailijoita oli kirjan 72:sta kirjailijasta viisi, ja intialaisnobelistia Rabindranath Tagorea ja joitakin amerikkalaisia lukuun ottamatta kaikki kirjailijat olivat eurooppalaisia. Onneksi käsitys hyvästä kirjallisuudesta on nykyään paljon laajempi. Homouteen suhtauduttiin tässä kirjassa hyvin neutraalisti, toisin kuin edellisessä teoksessa, vaikka esimerkiksi Andre Gide kuvasi kirjoissaan avoimesti homoseksuaalisuutta.

Joskus kävi mielessä kysymys siitä, miksi luen näitä, mutta sitten innostuin taas. Tekstit ovat hyvin kirjoitettuja ja runsaasti kuvitettuja ja ne avasivat ikkunan 1800-luvun ja 1900-luvun alun elämään, esimerkiksi siihen, että tunnetut kirjailijat olivat oman aikansa ihailtuja superjulkkiksia, ja että ihmiset erosivat myös tuolloin. Kirjat on myös tehty rakkaudesta kirjoihin ja kirjallisuuteen. Hyvin harva näiden kirjojen kirjailijoista oli sellaisia, joita olen lukenut tai aikoisin lukea, mikä on hyvä - en yleensä tahdo tietää lukemieni kirjojen kirjailijoista ennen lukemista mitään, joten jos kirjailijat olisivat olleet lukulistallani, en olisi tahtonut lukea heidän elämästään.

Yleissivistyksen lisääntymisen kanssa on vähän niin ja näin, koska mieleeni eivät todellakaan ole jääneet kaikki kirjojen kirjailijat ja heidän elämänkulkunsa, mutta sainpahan lisätietoa itselleni (ainakin nimeltä) tuttujen vanhempien kirjailijoiden elämästä. Ja kuten sanottu, myös eurooppalaisesta ja vähän amerikkalaisestakin kulttuurihistoriasta ja menneiden aikojen elintavoista. Tarinoita oli kiinnostavaa lukea myös siksi, että monet olivat "vaikeuksien kautta voittoon" -kertomuksia: monen kirjailijan kohdalla ei ollut mitenkään itsestään selvää, että hänestä tulisi kirjailija, varsinkaan kuuluisa, vaan jotkut etsivät tietään kauan aikaa eikä heidän elämänsä ollut helppoa.

Lisäys 6.12.22: Innostuin laskemaan, kuinka monen kirjojen kirjailijoiden teoksia olen lukenut, ja sain tulokseksi noin 43, mikä on yllättävän paljon. Monelta olen lukenut vain yhden tai joskus useamman novellin tai jonkin runon (joka on kuitenkin jäänyt hyvin mieleen), mutta silti, ja joiltakin olen lukenut kokonaisia romaanejakin.

Lisäys 8.8.23: Bibliophilos-lehdessä 4/2022 on Maiju Kortteen artikkeli Sulo Haltsonen - perinteen kerääjä ja tiedonvälittäjä (s. 21-25). Sen mukaan inkerinsuomalaisen Haltsosen kielitaito oli ällistyttävä: hän kävi kirjeenvaihtoa suomen ja ruotsin lisäksi venäjän, viron, puolan, saksan, ranskan, englannin, tsekin, romanian, tanskan, norjan, liettuan ja kreikan kielillä.

Kirjassa Brontësta Lagerlöfiin käsitellyt kirjailijat: Brontën sisarukset, Gustav Freytag, János Arany, Theodor Storm, Ivan Sergejevitš Turgenjev, Charles Kingsley, George Eliot, Gottfried Keller, Walt Whitman, Theodor Fontane, Charles Baudelaire, Gustave Flaubert, Feodor Mihailovitš Dostojevski, Henri Murger, Goncourt-veljekset, Aleksandr Nikolajevitš Ostrovski, Sándor Petöfi, Alexandre Dumas nuorempi, Conrad Ferdinand Meyer, Mauri Jókai, Viktor Rydberg, Henrik Ibsen, George Meredith, Leo Nikolajevitš Tolstoi, Frédéric Mistral, Payl Heyse, Nikolai Semenovitš Leskov, Björnstjerne Björnson, Jonas Lie, Giosue Carducci, Mark Twain, Charles Algernon Swinburne, Sully-Prudhomme, Francis Bret Harte, Alphonse Daudet, Emile Zola, Thomas Hardy, Carl Snoilsky, Antonio Fogazzaro, Paul Verlaine, Detlev von Liliencron, Anatole France, Holger Drachmann, Henryk Sienkiewicz, J. P. Jacobsen, Alexander L. Kielland, August Strindberg, Guy de Maupassant, Robert Louis Stevenson, Pierre Loti, Arne Garborg, Paul Bourget, Jean Arthur Rimbaud, Emile Verhaeren, Oscar Wilde, George Bernard Shaw, Herman Bang, Joseph Conrad, Hermann Sudermann, Henrik Pontoppidan, Karl Adolf Gjellerup ja Selma Lagerlöf.

Kirjassa Heidenstamista Undsetiin käsitellyt kirjailijat: Verner von Heidenstam, Knut Hamsun, Arthur Conan Doyle, Anton Pavlovitš Tšehov, Gustaf Fröding, Rabindranath Tagore, Arthur Schnitzler, Oscar Levertin, Maurice Maeterlinck, Gerhart Hauptmann, Maurice Barrès, Gabriele d'Annunzio, Richard Dehmel, Erik Axel Karlfeldt, Miguel de Unamuno y Jugo, Stefan Zeromski, William Butler Yeats, Dmitri Sergejevitš Merežovski, Rudyard Kipling, Romain Rolland, Jacinto Benavente, H. G. Wells, Per Hallström, Johannes Jørgensen, Sigbjørn Obstfelder, Wladyslaw Reymont, Arnold Bennett, Luigi Pirandello, John Galsworthy, Edmond Rostand, Stefan George, Paul Claudel, Maksim Gorki, Albert Engström, Martin Andersen Nexø, Hjalmar Söderberg, Edgar Lee Masters, André Gide, A. I. Kuprin, I. A. Bunin, Marcel Proust, Theodore Dreiser, Paul Valéry, Charles Péguy, Colette, Johannes V. Jensen, Jakob Wassermann, William Somerset Maugham, Hugo von Hofmannsthal, Gilbert Keith Chesterton, Robert Frost, Thomas Mann, Rainer Maria Rilke, Willa Cather, Jack London, Sherwood Anderson, Olav Duun, Hermann Hesse, Carl Sandburg, A. H. Tammsaare, John Masefield, C. F. Ramuz, E. M. Forster, Harry Søiberg, Cora Sandel, Giovanni Papini, Roger Martin du Gard, Stefan Zweig, Juan Ramón Jiménez, Virginia Woolf, James Joyce ja Sigrid Undset.

Kirjan Heidenstamista Undsetiin kirjoittajat: Eino Palola, Sulo Haltsonen, Mikko Kilpi, Ville Repo, Eva Lampén, Eeva Niinivaara, Eila Pennanen, Kyllikki Mäntylä, Kirsi Kunnas ja Tyyni Tuulio.

Edit 3.12.22, pari pidempää lisäystä 6.12.22, 8.8.23.

Eino Palola (ja Sulo Haltsonen): Brontësta Lagerlöfiin. Maailmankirjallisuuden suurimpien mestarien elämäkertoja, 1950. WSOY. 474 kuvaa. 627 sivua.

Eino Palola (toim.): Heidenstamista Undsetiin. Suurten kirjailijain elämäkertoja, 1957. WSOY. 457 kuvaa. 544 sivua. 

Alan Bennett: Epätavallinen lukija (The Uncommon Reader, 2007)

Tämä on kirja lukemisesta ja sen elämää muuttavasta vaikutuksesta sekä kuningattaresta. Kuningatar sattuu poikkeamaan kirjastoautoon, ja vaikka hänen sieltä lainaamansa Ivy Compton-Burnettin romaani onkin vähällä vieroittaa hänet lukemisesta kokonaan, toinen kirja vie hänet jo mukanaan, eikä sen jälkeen ole enää paluuta. Aikaisemmin hän on lukenut vain velvollisuudesta sen mitä on lukenut, mutta nyt kirjat viekoittelevat hänet maailmaansa, saavat hänet ennenkuulumattomasti myöhästelemään, ja jos ei aivan laiminlyömään velvollisuuksiaan niin välittämään niistä vähemmän kuin ennen. Tämä herättää hämmennystä, paheksumista ja huolta hänen yksityissihteerissään ja muissa häntä ympäröivissä hovin virkamiehissä, ja heidän on vaikea hyväksyä myös sitä, että kuningatar ylentää oppaakseen kirjojen maailmaan palatsin keittiöapulaisen, Normanin, jonka kirjamaku painottuu vahvasti homokirjailijoiden teoksiin. Kuningatar ahdistelee tapaamiaan ihmisiä kysymyksillä kirjoista, kehittyy koko ajan paremmaksi lukijaksi (minkä takia kirjan lopussa jo nauttii alun Ivy Compton-Burnettin teoksesta) sekä alkaa tehdä muistiinpanoja kirjoista - mikä taas johtaa uusiin asioihin.

Kirjassa on paljon pohdintaa lukemisesta, ja kirjojen ystävänä tietysti nautin siitä sen takia. Se on kuitenkin myös juonellinen, ja vaikka sen tapahtumat eivät ole dramaattisia, siinä on koko ajan hienovaraista tahtojen taistoa. Vaikka kukaan ei sano kuningattarelle suoraan vastaan, hän on ennenkaikkea julkisuuden henkilö, jonka odotetaan hoitavan velvollisuutensa moitteettomasti ja toimivan niin kuin odotetaan. Tähän asti hän on tehnytkin niin, mutta hänen lukemiseen hurahtamisensa tekee asioiden tavalliseen kulkuun särön. Kuningattaren luonne myös kehittyy kirjan edetessä - hän alkaa huomioida kanssaihmisensä eri tavalla kuin ennen ja alkaa kaivata elämäänsä asioita, joita ei ole ennen edes ajatellut. Hiljattain kuollut kuningatar Elisabet on helppo kuvitella kirjan älykkään, itsenäisen, mutkattoman ja sovinnaisessa ympäristössään epäsovinnaisen kuningattaren paikalle, mutta kirjan kuningatar on tietysti Bennettin luomus.

Bennettin kirja on älykäs, hillityn hauska ja helposti ja nopeasti luettava teos, mutta siinä on silti myös syvällisempi pohjavire. Se on tunnistettavan englantilainen kaikkine hierarkioineen, mutta tämä ei kuitenkaan haitannut lukemista. Myös yleissivistys kasvaa kirjaa lukiessa, kun googlailee itselleen tuntemattomia brittikirjailijoita.

Kirjan kansi on hieno, ja Heikki Salojärven käännös on oikein hyvä. Minua häiritsi siinä kuitenkin melko usein toistuva sana "tallimestarit", joka toi minulle lukiessa aina mieleen lannanhajuiset, reippaat ulkoilmaihmiset suitset käsissään ja saappaat jaloissaan, kun kysymys oli oikeasti hovin ilmeisesti korkea-arvoisista, korrektisti pukeutuvista ja hillitysti puhuvista virkamiehistä, jonkinlaisista kuningattaren assistenteista, ja ilmeisestikin myös melkoisista snobeista, eli mielikuvalleni täysin vastakkaisista henkilöistä. Vaikka "tallimestari" varmaan oli oikea vastine tälle englanninkieliselle ammattinimikkeelle, lukemistani olisi helpottanut sen kääntäminen jollakin kuvaavammalla termillä.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Kirjoihin kadonnut, Tarukirja, Koko lailla kirjallisesti, Yöpöydän kirjat, Yökyöpeli hapankorppu lukee, Korteneva, Kirjamielellä ja Kirjainten virrassa.

Alan Bennett: Epätavallinen lukija, 2008 (The Uncommon Reader, 2007). Basam Books. Suomennos: Heikki Salojärvi. Kansi: Ina Kallis. 115 sivua.

Arvosteleva luettelo suomenkielisestä kirjallisuudesta 1922 (1923)

Satuin löytämään kerran kirjaston kirjavarastossa hyllyjä katsellessani pitkän rivin Arvostelevia luetteloita suomenkielisestä kirjallisuudesta. Nimi ei ole ihan bestsellermateriaalia, mutta sisältö on omalla tavallaan hauska: Valtion kirjastotoimiston julkaisemaan kirjaan on koottu joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta kaikki yhden vuoden aikana suomen kielellä julkaistut (eli myös käännetyt) kauno- ja tietokirjat sekä ehkä Kirjastolehdessä aiemmin julkaistut lyhyehköt arviot suurimmasta osasta näitä kirjoja. Arvostelevan kirjaluettelon tarkoitus on kirjallisuuden valinnassa olla avuksi ensi sijassa kirjastojen toimihenkilöille mutta myöskin yksityisille kirjallisuuden harrastajille. Meilläkin ilmestyy vuosittain niin tavaton määrä kirjoja, että on mahdotonta tuntea niiden sisällystä ja arvoa osapuilleenkaan ilman apuneuvoja. Jokapäiväisten sanomalehtien sekä aikakauskirjojen arvostelut käsittelevät tavallisesti vain hyvin rajoitettua osaa ilmestyvästä kirjallisuudesta ja siitäkin etupäässä vain kaunokirjallisuutta. (iii) Tällaisia luetteloita on ainakin vuodesta 1916 alkaen 1980-luvulle saakka.

Minäkään en ole lukenut näitä kirjoja kannesta kanteen, mutta niitä on hauska selailla, koska ne antavat omanlaisensa kuvan aikansa yhteiskunnasta, siitä, mitä tiettynä vuonna luettiin ja miten siihen suhtauduttiin. (Käsitellyt kirjat saattavat olla melkoisen yllättäviä: muistaakseni jossakin 1920-luvun lopun luettelossa arvioitiin "Käytettyjen autojen osto-opas", mutten enää löytänyt tätä arviota, joten en ole varma siitä, olenko kuvitellut koko asian.) Kirjojen joukossa saattaa olla myös nykyään tuttuja kirjoja, mutta asennoituminen niihin saattaa olla ihan toista kuin nykyään, tai sitten joskus hyvinkin samanlaista. Arviot ovat joskus hyvinkin särmikkäitä, ja kirja saatetaan jopa tyystin teilata. Kirjat on ryhmitelty lukuihin kirjastojen luokittelujärjestelmän mukaan: ensin tietokirjojen luokat 0-9, sitten runot, näytelmät, aikuisten kaunokirjallisuus sekä lasten- ja nuortenkirjat, joten jos etsii tietynsisältöistä kirjaa joltakin vuodelta tai vuosikymmeneltä, näistä luetteloista on varmasti apua.

Tässä muutama näyte kirjan arvioista, ensin monelle tutusta lastenkirjasta, sitten naistenromaanista, (aikuisten kirjoihin luokitellusta) seikkailuromaanista sekä minusta odottamattoman nykyaikaista pedagogista ja tieteellistäkin otetta osoittavasta tietokirjasta. "Huiman mielikuvituksen tuote" ei ensimmäisessä arviossa selvästikään ole positiivinen kommentti, mutta erään toisen arvion (jota en sitäkään nyt löytänyt) kirjoittajalla oli yllättävänkin lapsilähtöinen lähestymistapa - jotain sellaista, että "aikuisella ei ole omasta mielipiteestään riippumatta mitään nokan koputtamista, koska lapsi nauttii tästä kirjasta niin paljon". Arvioiden sisältö saattaa siis riippua paljon myös arvioijasta, mikä ei kirjabloggaajalle ole tietystikään mitenkään vieras ajatus.

Barris [sic], J. M.: Pekka Poikanen (Peter Pan). Kirja on todistus siitä, kuinka vähän käsitetään, mitä henkistä ravintoa pieni lapsikin kaipaa ja on oikeutettu saamaan. Se on huiman mielikuvituksen tuote. Kuin sekavassa unelmassa esiintyy siinä ihmisiä, eläimiä, keijukaisia, intiaaneja, merirosvoja y.m. sotkuisassa sekamelskassa. Pääajatusta tai tarkoitusta ei voi tavallisella järjellä varustettu aikuinen huomata. Lapsen herkkää mieltä lämmittäviä kauniita ajatuksia ja jaloa toimintaa puuttuu miltei kokonaan. Kuvat toki ovat hyviä ja niitä on paljo. (122)

Elinor Glyn: Kenet rakkaus on valinnut. Erittäin tyhjänpäiväinen kirja, jonka jännittävyyskin on hyvin heikko. Rakkaus on valinnut rikkaan, hyväntahtoisen, mutta proosallisen ja ruman nousukkaan ("Minulle eivät huvitukset sovi, sanoi aviomies ärtyisällä äänensävyllä ja veti lusikalla ulos munanvalkuaisen", y.m.s.) nuoren ja ihanan rouvan ("Hänen hienot samettiposkensa tulivat villiruusun värisiksi", y.ms.) kaunissilmäisen lordin muodossa ("Lordi Bracondale oli kokenut paljon, ja herättää nuoria rouvia, vanhoja rouvia tai mitä naisia hyvänsä, joilla oli kyky miellyttää miestä, oli hänen jokapäiväinen tehtävänsä", y.m.s.). Kirjan lopussa on tuo ikävä aviomies kuollut hivuttavaan tautiinsa ja nuo kaksi muuta ovat hurmaaviin naimisiin menossa. Tällaista ei pitäisi suomentaa. (93)

Anthony Hope: Zendan vanki. Kirja on erittäin jännittävä ja vauhdikas, miellyttävällä tyylillä kirjoitettu. Itse juoni tosin perustuu mahdottomuuteen tai tavattomaan harvinaisuuteen, kahden miehen niin ihmeelliseen yhtäläisyyteen, että toinen voi seikkailujen pakosta näytellä toisen osaa kuninkaana ja sulhasena. Mutta joka jännittävää, reipasta lukemista haluaa, hän antaa tällaisen seikan mielihyvällä anteeksi. (96)

Wuorinen, Olli A.: Kasvibiologisia kokeita. Kirjasen runsaasta ja mielenkiintoisesta sisällöstä mainittakoon tässä vain eräitä, kokeitten laatua osoittavia yleisryhmiä. Tekijä aloittaa esityksensä itämistä ja taimen kehitystä valaisevilla kokeilla siirtyen sitten kasvien tärkeimpien elämän-toimintojen kuten hiilen oton, hengityksen ja ravintosuolojen kulkeutumisen tarkasteluun. Edellisen yhteydessä todetaan hauskoilla ja varsin onnistuneilla kokeilla kasveissa löytyvät alkuaineet. Edelleen saa tutkija kokeellisesti vastauksen kysymyksiin: millaisia ovat kasvisolut, miten tapahtuu kasvaminen, mitä on käyminen y.m. Kirjasen lopussa on vielä hauskoja kokeita kasvien valo- ja suunta-aistilla sekä eräillä bakteereilla. Runsas kuvitus on paria piirrosta (1 ja 19) lukuunottamatta onnistunut ja kokeitten suoritusta valaiseva.
          Kuten edellisestä selviää, tarjoaa kirja mielenkiintoista askartelua sopien etenkin varttuneemmalle opiskelevalle nuorisolle. Oppikirjain usein mainittuun "kuivuuteen" voi se antaa mieluisen lisän virkistävää mehua ja samalla juurruttaa tietoisuutta kokeellisuuden merkityksestä luonnontutkimuksessa. (37)

Arvosteleva luettelo suomenkielisestä kirjallisuudesta 1922, 1923. Valtion kirjastotoimisto. 132 tekstisivua + 6 sivun aakkosellinen hakemisto.

Tero Norkola ja Eila Rikkinen (toim.): Sivupolkuja. Tutkimusretkiä kirjallisuuden rajaseuduille, 1996

Ajattelin ensin lukea tämän kirjan vain osittain eli ne luvut, joita käsittelevien kirjailijoiden teoksia olen itse lukenut, mutta sitten innostuinkin lukemaan koko kirjan. Vaikka kirjan alkuosa tuntuikin hieman liian kirjallisuustieteelliseltä, muut luvut olivat ihan helppolukuisia ja kiinnostavia - hyvää kirjallisuusanalyysiä on aina hauska lukea. Kirja oli myös eräänlainen aikamatka 1990-luvulle.

Kirja siis käsittelee jollakin tavalla marginaalisia kirjallisuuden osa-alueita. Jotkin osa-alueet, kuten fantasia tai homo- ja lesbokirjallisuus ovat nykyään vähemmän marginaalisia kuin neljännesvuosisata sitten, jotkin eivät. Kirja on hyvin monipuolinen: edellisten lisäksi siinä käsitellään naisesseetä, päiväkirjoja, intiaanikirjailijaa, naisviihdettä, dekkareita, kauhua, lastenkirjoja ja Tarzania. Nostan tässä esiin vain parin kolmen artikkelin teemoja, vaikka kirjassa oli paljon muutakin kiintoisaa.

Tommy Orangen Amerikan alkuperäiskansojen elämää kuvaavasta kirjasta Ei enää mitään on puhuttu viime aikoina paljon, mutta intiaanikirjailijoita (kirjan termi) on ollut aiemminkin. Esimerkiksi chippewa-syntyisen Louise Erdrichin kirjoja näkyy käännetyn ainakin viisi kappaletta, ja hän oli 1980-1990-luvuilla hyvin arvostettu: Ketään etnistä alkuperää olevaa kirjailijaa ei ole kanonisoitu [USA:ssa] näin nopeasti ja yksimielisesti (81). Muita kirjassa mainittuja (Yhdysvalloissa) tunnettuja intiaanikirjailijoita ovat Scott Momaday ja Leslie Marmon Silko. Anna Lassilan artikkelissa, joka käsittelee Erdrichin kirjaa Juurikaskuningatar, pohditaan mielenkiintoisesti kysymystä siitä, onko romaani etnistä kirjallisuutta, jos siinä esiintyvät henkilöt ovat pääasiassa valkoisia. Onko meillä taipumus "etnistää" (oma termini) ei-valkoiset kirjailijat ja ajatella, että heidän pitäisi kirjoittaa (vain) omasta etnisestä yhteisöstään?

Ilkka Mäyrän kauhukulttuuria käsittelevä artikkeli "Veren kirjat" - kauhukulttuurin paradokseja oli yllättävän mielenkiintoinen. Itse en ole koskaan ihmeemmin pitänyt kauhukirjallisuudesta tai kauhuelokuvista, mutta Mäyrän mukaan kauhun viehätys piilee siinä, että meissä on aina jotain, jota emme voi hallita ja jonka haluaisimme mieluiten kieltää, muttemme pysty, koska se on kuitenkin osa meitä (jotkin ruumiillisuuden muodot, kuoleman mahdollisuus, ajatukset tai tunteet joista emme pidä...). Viimeaikainen aivotutkimus vahvistaa tietääkseni ajatusta siitä, että meissä on monenlaisia minuuksia ja todellisuuksia (ja Jonah Lehrerin kirjan mukaan jo Virginia Woolf kirjoitti tästä viime vuosisadan alussa). Itsemme täydellinen kontrollointi ei ole mahdollista, minkä jokainen on varmaan joskus huomannut omalla kohdallaan. Haluamme kuulla pimeän puolen puhuvan, koska se on aina myös oma pimeä puolemme. Kuoleman pelko, ruumiillisuuden ahdistus ja sidokset yhteiskuntaan sekä tiedostamattomiin alueisiimme hallitsevat meitä niin kauan kun emme kohtaa niitä (180). Nämä asiat voi kohdata varmasti muutenkin kuin kauhun avulla, mutta Mäyrän mukaan kulttuurinen kauhu on yksi keino niistä selviämiseen.

Mäyrän artikkeli sai ajattelemaan myös sitä, mikä on milloinkin määritelty "hirviömäisyydeksi" tai toiseudeksi (vaikkapa naiseus, homous tai transseksuaalisuus), ja sitä, että oman "hirviömäisyyden" hyväksyminen (eli se, että antaa piutpaut sille, että ympäröivä yhteiskunta saattaa pitää omaa identiteettiä paheksuttavana, vaikkei se millään tavalla vahingoittaisi muita), saattaa olla hyvin vapauttavaa ja oikeutettua - erilaisuus ei ole välttämättä huono asia. Kauhukulttuuri saattaa siis olla yksi tapa itsensä ja eri puoliensa hyväksymiseen.

Tarzanista kertovaa artikkelia lukiessani ajattelin, että kirjaa voi halutessaan lukea myös vastakarvaan, eli sitä ei ole pakko lukea sillä tavalla kuin kirjailija on ajatellut sitä luettavan (mikä on tietysti lukijan oletus). Lukija voi jättää tiettyjä asioita kokonaan huomiotta ja kiinnittää huomionsa joihinkin vaikkapa sivuseikkoihin. Lukijatutkimus on tietysti viime vuosikymmeninä korostanut sitä, että teoksen reseptio on aina eri lukijoilla erilainen, mikä varmasti pitää paikkansa, koska ihmisten kokemukset, tunteet ja ajatukset ovat erilaisia (minkä takia kirjoista keskusteleminen on kiinnostavaa), mutta yleensä ihmiset kuitenkin tunnistavat lukemansa kirjan samaksi minkä joku toinenkin on lukenut. Tietoinen "väärin lukeminen" on asia erikseen, ja sitä voisi olla hauska joskus kokeilla.

Kirjan luvut:

- Tero Norkola ja Eila Rikkinen: Rajaseuturomantiikan pauloissa
- Liisi Huhtala: Saatteeksi
- Raija Koli: Essee. Puhe. Minä. Kuinka Virginia Woolf ja Mihail Bahtin olisivat saattaneet kirjoittaa yhdessä naisesseen historiaa
- Tero Norkola: Kirjoituksia sydänten kammioista. Henkilökohtaisen päiväkirjan poetiikkaa
- Lasse Kekki: Platonista pervoteoriaan: homokirjallisuus ja homoidentiteetti
- Johanna Pakkanen: Kuinka lähestyä lesbokirjallisuuden historiaa?
- Anna Lassila: Intiaanikirjailijan amerikkalainen tarina. Etnisyys Louise Erdrichin Juurikaskuningattaressa
- Eila Rikkinen: Fay Weldonin Naispaholainen - korkean ja matalan rajamailla
- Kristina Malmio: Kotitekoista samppanjaa kirjallisessa erämaassa. Naiskirjailijoita ja kritiikin kielikuvia 1920-luvun Suomessa (Hilja Valtonen, Eila Soini ja Kersti Bergroth)
- Leena Lehtolainen: Suden morsian? Salaileva kertoja Eeva Tenhusen Nuku hyvin, Punahilkassa
- H. K. Riikonen: Kirjankustantamo ja sirkushevonen. Eeva-Liisa Mannerin dekkariparodia Oliko murhaaja enkeli?
- Ilkka Mäyrä: "Veren kirjat" - kauhukulttuurin paradokseja
- Vesa Sisättö: Mitä kartanpiirtäjät unohtivat? Fantasian paikka kirjallisuuden maailmassa
- Mirva Saukkola: Nallet, tontut ja haltijat: brittiläisvaikutteita suomalaisessa lasten fantasiakirjallisuudessa
- Paula Havaste: Ka-goda? Kreegah! Säröjä Tarzanin mieheydessä

Lisäys ja muutoksia 28.6.21.

Tero Norkola ja Eila Rikkinen (toim.): Sivupolkuja. Tutkimusretkiä kirjallisuuden rajaseuduille, 1996. Suomalaisen kirjallisuuden seura, Tietolipas 148. Välilehtien ja kannen kuvat: Iiris Pessa. 239 sivua.

Jari Koponen: Pirun tusina. 13 kirjoitusta kirjallisuuden katvealueilta, 2016

Kannessa Albert Robidan kuva.

Mitä tiedätte kiinalaisesta, israelilaisesta tai arabimaiden tieteiskirjallisuudesta? En minäkään. Jari Koponen on ilmeisestikin sukulaissieluni, koska tähän kirjaan on koottu kirjoituksia nykyään vain vähän (tai ei ollenkaan) tunnetuista kirjailijoista 1800-luvulta 2000-luvulle, joiden lukemisesta hän sanoo runollisesti: Kaukana maineen katulamppujen kirkkaasta loisteesta, vaeltelussa kirjallisuuden vanhojen hämärien sivukatujen sokkeloissa on oma viehätyksensä. (8) 

Koponen onkin sopiva henkilö kirjoittamaan vanhasta ja ei-länsimaisten kirjailijoiden scifistä, koska hän on julkaissut kirjoja tieteiskirjallisuudesta 1980-luvulta alkaen, ja hänen asiantuntemuksensa ja myös kielitaitonsa vaikuttavat mittavilta. Hän on kirjoittanut artikkeleita myös Portti-scifilehteen, jossa neljä tämän kirjan luvuista on aiemmin julkaistu.

Tämä teos oli mukavaa luettavaa: kirjojen lisäksi se tarjosi uusia näkökulmia historiaan ja niihin maihin, joiden kirjailijoita se käsitteli. Vieraampien kulttuurien kohdalla siinä puhuttiin vanhojen lisäksi myös aivan uusista kirjoista. Koponen kirjoittaa sujuvasti ja kiinnostavasti sekä kirjailijoista että kirjoista, ja varsinkin yksittäisiin kirjailijoihin keskittyvät luvut olivat mielestäni mielenkiintoisia. Kirjan nimestä ja takakansitekstistä huolimatta kirjassa käsitellyt teokset eivät ole mitenkään erityisen pirullisia, vaan yhdistävä teema niissä on se, että ne käsittelevät mielikuvituksen keinoin jollakin tavalla tulevaisuutta sekä kirjoitusajankohtansa toiveita ja pelkoja. Odotettiin tulevaisuudelta hyvää tai pahaa, toivo paremmasta tai muutoksen tarve on kirjoittajien tärkein ponnin. Pessimistisimmänkin maailmanlopun manaajan teos on varoitus, älkäämme tehkö näin. (8)

Kirjan artikkeleita yhdistävä tulevaisuusteema on melko löyhä ja vapaasti tulkittu, ja mukaan mahtuu esimerkiksi varhaisia naisutopisteja, 1800-luvun venäläinen tieteiskirjailija Vladimir Odojevski, George Sandin fantasiaromaani, espanjalaisen lääketieteen nobelistin Santiago Ramón y Cajalin kirjat sekä ranskalaisen Albert Robidan kirjat ja varsinkin kuvat.

Lähes kaikki kirjoista ja useimmat kirjailijoista olivat ainakin minulle täysin tuntemattomia, joten Koposen kirja on myös kulttuuriteko kertoessaan vähän tunnetuista kirjailijoista ja Euroopassa melko tuntemattomista kirjallisuusalueista. Kirja herätti ajoittain myös mielenkiintoisia kysymyksiä tieteiskirjallisuuden sisällön (ja yleensä sen olemassaolon) suhteesta omaan yhteiskuntaansa ja sen vapauden määrään. Tuosta israelilaisesta tieteiskirjallisuudesta jäi mieleen se, että jotkut tulevaisuudesta kirjoittavat olivat nähneet mielessään Israelin, jossa juutalaiset ja arabit elävät yhdessä sovussa ja tasa-arvoisina.

Kirjasta on kirjoitettu myös ainakin täällä: Kiiltomato, Risingshadow, Kirjavinkit, Turun Sanomat.

Kirjan luvut ja niissä pääasiassa käsitellyt kirjailijat:

1 Varhaisia naisutopisteja (Sarah Scott, Henriette Frölich, Rokeya Sakhawat Hossain, Charlotte Perkins Gilman)
2 Odojevski, fantasti edellä aikaansa (Vladimir Odojevski)
3 Matka kiteessä (George Sand)
4 Tulevaisuuden kuvittaja (Albert Robida)
5 Kun tieteiskirjallisuus Kiinaan tuli
6 Nobelistin tieteen valot ja varjot (Santiago Ramón y Cajal)
7 Pohjola uhattuna - varhaisia skandinaavisia sotakuvitelmia vuoteen 1914
8 Politiikkaa ja kuolemansäteitä (suomalainen Otto Edwin Josef Christianson)
9 Ennen niskalaukausta (puolalainen Bruno Jasieński)
10 Gulliverin uudet retket (unkarilainen Frigyas Karinthy)
11 Kirjarovioiden kajo - natsiajan saksalaista tieteiskirjallisuutta
12 Pyramidien varjosta (arabiankielinen, pääasiassa egyptiläinen tieteiskirjallisuus)
13 Jälkeen diasporan - israelilainen tieteiskirjallisuus

Koposen muita kirjoja: 

Jäinen vaeltaja: sata vuotta suomalaista tieteiskirjallisuutta, 1986
Mielikuvituksen mestarit: 13 unohdettua fantastia, 2000
Aivopeili: autonomian ajan tieteiskirjallisuutta, 2011
Maailman SF käännöksinä: bibliografia, 2012
Utopia- ja tieteiskirjallisuus Suomessa: bibliografia 1803-2013, 2014

Helmet-haaste 2020: Tulevaisuudesta kertova kirja.

Korjaus 11.5.21, edit 12.5.21.

Rakkaani, romaanihenkilö, 2014 (toimittaneet Päivi Artikainen, Kirsi Haapamatti, Mervi Heikkilä ja Merja Mäki)

Tässä kirjassa on samanlainen idea kuin aiemmin lukemassani Samantha Ellisin How to Be a Heroine -kirjassa: lukijat kertovat itselleen tärkeistä romaanihenkilöistä. Toisin kuin siinä, tässä kirjassa lukijoita on monta, yhteensä 20, ja mukana on niin naisia kuin miehiäkin. Useimmat kirjan kirjoittajista ovat kirjoittamisen tai kirjallisuuden ammattilaisia (äidinkielenopettajia, kirjailijoita, runoilijoita, toimittajia), mutta muitakin on. Käsitellyt kirjat edustavat kirjallisuuden koko kirjoa: lasten- ja nuortenkirjoista sarjakuviin, dekkareista ja kauhusta nobelisteihin, vanhoista uusiin, suomalaisista ulkomaisiin.

Pidin kirjasta: se avasi joskus yllättäviäkin näkökulmia tuttuihin ja tuntemattomiin kirjailijoihin ja heidän hahmoihinsa ja se oli mukavaa luettavaa. Minulle tuttuja kirjailijoita olivat esimerkiksi Tove Jansson, Edgar Allan Poe, L. M. Montgomery ja Merri Vik, tuntemattomia Jo Nesbø, Carlos Fuentes, Charles Bukowski, Ivo Andrić ja Gillian Flynn. Useimmista kirjan kirjailijoista olen toki joskus kuullut, vaikken ole heidän kirjojaan lukenutkaan.

Kirjan esseet on kirjoitettu henkilökohtaisesti, usein hyvin elävästi ja hauskasti, ja ilman minkäänlaista kirjallista jargonia. Painopiste on siinä, millaisia käsitellyt henkilöt ovat ja mitä he ovat merkinneet tälle tietylle lukijalleen, eikä tässä kirjassa ole jälkeäkään akateemisempien kirjallisuuskirjojen kuivuudesta. Jos kaipaa sujuvasti kirjoitettua, mielenkiintoista kirjaa kirjoista, tätä kirjaa voi hyvin suositella. Lisähoukuttimena on kaunis kansi.

Tämän kirjan ovat lukeneet muutkin kuin minä, esimerkiksi Kirsi, Amma ja Jonna. Jonnan kirjoituksesta tuli mieleen, että varoituksen sana on paikallaan: henkilöä kuvatessaan kirjoittajat paljastavat usein paljon kirjasta ja sen juonesta ja ihmissuhteista, joten jos aikoo lukea käsitellyn kirjan itse, esseen lukeminen kannattaa ehkä jättää kirjan lukemisen jälkeen. Minua tämä ei kuitenkaan häirinnyt, koska kukaan minulle tuntemattomista kirjan kirjailijoista ei ole lukulistallani (Ivo Andrić alkoi kyllä jonkin verran kiinnostaa), mutta heistä oli silti hauska lukea.

Kirjan kirjoittajat: Päivi Artikainen, Antti Tuuri, Sari Peltoniemi, Venla Hiidensalo, Mervi Heikkilä, Esa Pesonen, Kirsi Haapamatti, Tommi Koivisto, Marko Hautala, Tuija Lehtinen, Hanna Johde, Juha Gröhn, Päivi Haanpää, Hannele Puhtimäki, Minna Rytisalo, Silja Järventausta, Mikko Määttä, Raili Mikkanen, Veera Nieminen ja Merja Mäki.

Käsitellyt kirjailijat ja heidän henkilöhahmonsa: Jo Nesbø (Harry Hole), Ernest Hemingway (Nick Adams), Tove Jansson (Miska), Carlos Fuentes (vanha gringo), Hugo Pratt (Corto Maltese), Charles Bukowski (Henry Chinaski), Liza Marklund (Annika Bengtzon), Tove Jansson (Muumipeikko), Edgar Allan Poe (nimetön kertoja), L. M. Montgomery (Valancy Stirling), Gillian Flynn (Nick Dunne), Mario Puzo (Michael Corleone), Terhi Rannela (Aura), Anja Kauranen (Arabian Lauri), Merri Vik (Lotta Månsson), Hannu Mäkelä (herra Huu), Philip Roth (Nathan Zuckerman), Ivo Andrić (Neiti), Riikka Pulkkinen (Maria) ja J. K. Rowling (Harry Potter).

Päivi Artikainen, Kirsi Haapamatti, Mervi Heikkilä ja Merja Mäki (toim.): Rakkaani, romaanihenkilö, 2014. Avain. Kansi: Timo Numminen ja Terhi Adler. 144 sivua.

Jonah Lehrer: Proust Was a Neuroscientist, 2007

Mitä yhteistä kahdeksalla 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun runoilijalla, kirjailijalla, kuvataiteilijalla, säveltäjällä ja keittokirjan kirjoittajalla on nykyaikaisen neurotieteen kanssa? Tämän kirjan mukaan paljonkin. Jonah Lehrerin mukaan sadan vuoden takaiset taiteen tai gastronomian edustajat ovat teoksissaan tavoittaneet jotain olennaista ihmisaivojen ja -aistien tavasta toimia, ja uudet aivotutkimukset ovat osoittaneet heidän näkemyksensä jälkikäteen oikeiksi.

Kirjassa puhutaan Walt Whitmanista, George Eliotista, Marcel Proustista, Paul Cézannesta, Igor Stravinskysta, Gertrude Steinista ja Virginia Woolfista. Auguste Escoffier oli kokki ja suositun keittokirjan kirjoittaja, joka tavoitti umami-maun vaistonsa ja kokeilujen avulla, vaikka tiede väitti vielä kauan hänen jälkeensä, että vain neljä makua ovat fysiologisesti mahdollisia. Vaikka muut paitsi Escoffier olivat minulle tuttuja, kukaan heistä ei ole suosikkini enkä ole lukenut ketään kirjan kirjailijoista Woolfin Omaa huonetta ja Whitmania lukuun ottamatta (eräs jakso hänen Leaves of Grass / Ruohonlehtiä -teoksestaan on ollut minulle tärkeä jo vuosikymmeniä ja niitä harvoja runoja jotka osaan ulkoa, vaikka kokonaisuutena teoksen monesti luettelomainen vyörytys on minulle liikaa). Cézannen taulut ovat itse asiassa mielestäni aika kolhoja ja rumia (tässä olen samaa mieltä kuin 1800-luvun vanhoilliset taidearvostelijat, hmm), mutta tämä kirja antoi minulle uuden valaisevan näkökulman niihin, kuten kaikkien muidenkin ihmisten teoksiin, joista kirjassa puhuttiin.

Jottei tästä kirjoituksesta tulisi toivottoman pitkä, tiivistän lukujen sisällön muutamaan sanaan. Whitman - kehon merkitys, kehollisuus ja kehon yhteys tunteisiin; Eliot - positivismin harha ja valinnanvapauden mahdollisuus; Escoffier - maku; Proust - muisti ja sen muuttuvuus ja jatkuva uudelleen muotoutuminen; Cézanne - näkemisen rakentuminen ja ajatusten vaikutus näköhavaintoon; Stravinsky - kuuloaisti ja varsinkin musiikin havaitseminen sekä järjestyksen ja toisaalta uutuuden tarve aivoissa; Stein - kieli ja synnynnäinen kielioppi; Woolf - tietoisuuden rakentuminen sekä identiteetin olemassaolo, mosaiikkimaisuus ja vaihtelevuus. Yhteisenä juonteena kaikissa luvuissa on se, että reduktionismi ei toimi, että havaitseminen ja aivojen toiminta on monimutkaista ja monitahoista ja tavallaan orgaanista (no, aivothan ovat orgaaniset), mikä sopii yhteen myös omien kokemusteni ja ajatusteni kanssa.

Lehrer on itse työskennellyt nobelisti ja hermotutkija Eric Kandelin laboratoriossa, ja vaikka hän sanookin itseään vaatimattomasti vain rivityöläiseksi, hänen tietämyksensä aivojen toiminnasta vaikuttaa mittavalta. Kun tähän yhdistetään vielä kiinnostavaa ja asiantuntevaa 1800-luvun ja 1900-luvun kulttuurihistoriaa - lukija saa tietää paljon käsitellyistä kulttuurin edustajista ja heidän aikakaudestaan - tulos on oikein nautittava. (Kirja vaati kuitenkin aika paljon keskittymistä ja minuun iski lukiessa muutaman kerran jumi, mutta pääsin sen yli lukemalla tekstiä ääneen - olen löytänyt tämän keinon jostain blogista.)

Kirjassa pidetään sekä tiedettä että taidetta tärkeinä, ja Lehrer toivookin, että toisin kuin nykyään, niitä ei pidettäisi toisilleen vastakkaisina vaan että niiden edustajat arvostaisivat toisiaan, koska sekä tiede että taide saavat omilla tavoillaan otteen totuudesta. Näin molemmat pääsisivät etenemään pidemmälle kuin vain pitäytymällä tiukasti omissa lokeroissaan. Kirjassa esitellyt taide-elämän edustajat olivat kaikki kiinnostuneita oman aikansa tieteestä ja seurasivat sitä (Gertrude Stein oli jopa ennen kirjailijaksi ryhtymistään psykologi ja aivotutkija). Lehrer edustaa itse hienosti tätä tieteen ja taiteen yhdistymistä: hän tuntee tiedettä hyvin, mutta hän arvostaa ja rakastaa myös taidetta, ja hänen proosansa on usein hyvin kaunista ja hivelee korvaa ja mieltä.

The memory is altered in the absence of the original stimulus, becoming less about what you remember and more about you. So the purely objective memory, the one "true" to the original taste of the madeleine, is the one memory you will never know. The moment you remember the cookie's taste is the same moment you forget what it really tasted like. (85)

Vaikka pidinkin kirjasta paljon, en ollut Lehrerin kanssa samaa mieltä asiasta, josta itse tiedän enemmän. Kirjoittaessaan Gertrude Steinista Lehrer puhuu Noam Chomskyn kieliteoriasta (Chomsky on varmaan yleisesti paremmin tunnettu yhteiskuntakriitikkona ja aktivistina, mutta alkujaan hän tuli tunnetuksi kielitieteilijänä), jonka mukaan ihmisillä on syntyessään eräänlainen kaikille samanlainen syväkielioppi (deep structure), jonka pintatason ilmentymiä kaikki eri kielet ovat. Vaikka tämän teorian puolesta puhuvatkin jotkin vakuuttavan tuntuiset seikat, Chomsky päätyy tiukoille solmuille yrittäessään johtaa syvärakenteestaan niin erilaiset kielet kuin vaikkapa suomi, englanti ja kiina, ja mielestäni epäonnistuu tässä kokonaan.

Chomskyn mielestä kielentaju on myös vain ihmisille ominainen asia ja hän on joko mitätöinyt tulokset ihmisapinoiden (esimerkiksi simpanssi Washoe, gorilla Koko, bonobo Kanzi; myös papukaija Alex on oppinut ihmiskieltä) kielen oppimisesta, tai jos ei ole voinut tehdä tätä, antanut kielitaidolle aina uuden määritelmän sulkeakseen ihmisapinat kielen ulkopuolelle sitä mukaa kun ne ovat oppineet käyttämään kieltä hänen aiemmin määrittelemällään tavalla. Tästä huolimatta Lehrer puhuu hänen kieliteoriastaan kuin se olisi todistettu, kaikkien hyväksymä asia, mitä se ei todellakaan ole. (Professori Anneli Kauppisen kirjoittaman uuden kirjan Mistä kieli meihin tulee takakannessakin sanotaan, että "Kirjassa väitetään, että todisteita synnynnäisestä ja kaikille ihmisille yleisestä kieliopista ei ole".)

Tämä sai minut ajattelemaan, että ehkä muutkaan kirjassa esitetyt ajatukset aivotoiminnasta eivät ole välttämättä yleisesti hyväksyttyjä, vaikka ne minusta kuulostivatkin intuitiivisesti ja tiedollisesti uskottavilta. (Lähteitä on käytetty paljon - kirjan pienellä kirjoitettu kirjallisuusluettelo on 15 sivun pituinen, vaikka mukana on tietysti myös paljon historiateoksia.) Oli miten oli, kirja on kiinnostava, älykäs ja kauniisti kirjoitettu.

Kirjan kansikuva on mielestäni vähän tylsä, mutta tuolta Proustin kuuluisa madeleine-leivos siis näyttää. Oli hauska lukea kirjasta, että Proust viilaili tekstejään painoon menemiseen asti, koska itsekin tunnen usein tarvetta tehdä bloggauksiini pieniä muutoksia julkaisun jälkeen. Mikä sopi Proustille, sopii myös minulle, vaikken kirjoitakaan tärkeitä asioita ihmisten aivotoiminnasta paljastavaa maailmankirjallisuutta. 

Korjaus 19.12.20: Deep grammar muutettu deep structureksi.

Jonah Lehrer: Proust Was a Neuroscientist, 2007. Houghton Mifflin Company. Kansi: Robert Overholtzer. 200 sivua.

Ville Hänninen: Kirjan kasvot. Sata vuotta suomalaisia kirjankansia, 2017

Mikäpä sopisi paremmin kirjankansia käsittelevän kirjan kanteen kuin ikoninen kuva Mika Waltarin Sinuhen kasvoista? Ensimmäisessä Sinuhessa (1945) kansi oli kuitenkin erilainen; tämä Björn Landströmin tekemä tuttu kuva on vasta vuoden 1974 painoksesta. Tämä ja moni muukin tieto selviää Ville Hännisen kirjasta Kirjan kasvot, joka keskittyy hyvin vähälle huomiolle jääneisiin kirjojen tekijöihin, kansitaiteilijoihin. He ovat kuitenkin tärkeä osa kirjakokemusta: kansi saattaa joko houkutella lukemaan kirjan tai pahimmassa tapauksessa estää kokonaan tarttumasta siihen, ja joskus kirjankansi on niin kaunis tai oivaltava, että pelkästä sen katselemisesta saa mielihyvää. Joihinkin kirjoihin tietty kansi liittyy aivan olennaisesti. Kansien tekijät ovat kirjansa ansainneet, varsinkin kun useimmista on saatavilla hyvin vähän tietoa. (Kustannustoimittajat, taittajat, oikolukijat, kielentarkistajat ja varsinkin kirjanpainajat, kirjansitojat yms. ovat tietysti vielä näkymättömämpiä kuin kansitaiteilijat, mutta hekin vaikuttavat kirjanautintoon - kiitokset kaikille kirjojen tekemiseen osallistuville!)

Tässä Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuonna julkaistussa kirjassa on valittu jokaiselle itsenäisyyden vuodelle jollakin tavalla aikaansa ja sen kirjankansitaidetta hyvin edustava kirja. Mukana on niin romaaneja, runokirjoja, novellikokoelmia, lastenkirjoja, matkakertomuksia kuin tietokirjojakin, niin suomalaisia kuin ulkomaisiakin kirjoja, ja myös kansikuvien tyylit vaihtelevat paljon. Jokaisesta kannesta on koko sivun kuva ja siihen liittyy parin sivun kirjoitus, jossa Ville Hänninen kertoo kannen tehneestä kuvittajasta ja itse kirjasta ja taustoittaa näiden suhdetta omaan aikaansa. Hänninen, joka on Suomen kirjataiteen komitean puheenjohtaja, tuntee aiheensa selvästi hyvin ja hänellä on vahvat mielipiteet siitä, millainen on hyvä kansi. Vaikka hänen mieltymyksensä eivät aina osuneet yksiin omieni kanssa, kirjaa oli mukava lukea, ja kuten tällaista aihetta käsittelevältä kirjalta on lupa odottaa, se on esineenä oikein kaunis. Suurin osa kirjassa esitellyistä kansista on eri tekijöiden käsialaa - vain muutama taiteilija on saanut teokseen useamman kannen - mutta Hänninen kertoo myös kansien tekijöiden muista töistä.

Kirjasta selvisi joitakin yleisiä suuntauksia: valokuvakannet alkoivat yleistyä jo 1960-luvulla, ja 1980-1990-luvuilla piirroskansia alettiin pitää toivottoman vanhanaikaisina. Hänninen pitää monia valokuvakansia hengettöminä (kuten myös joitakin piirroskansiakin), mistä olen samaa mieltä - varsinkin kansainvälisten kuvatoimistojen kuvat, joita saatetaan käyttää aivan erityyppisten kirjojen kansissa, ovat mielestäni karmeita, ja vaikka yleensä pyrinkin löytämään myös kannen tekijän nimen kirjan tietoihin, valokuvakansien kanssa asialla ei mielestäni ole niin paljon väliä (mikä on toki väärin). On hauskaa, että ajatuksella tehdyt upeat piirroskannet ovat nykyään taas yleistyneet.

Kirjan mukaan vuosisadan alkupuolella myös aikuisille suunnatuissa kirjoissa saattoi olla kuvitusta, mutta muistaakseni 1940-luvulta lähtien kuvitusta alettiin pitää vain lastenkirjoihin kuuluvana asiana. Viimeinen kuvitettu aikuisten kirja, Arvi Järventauksen Tunturikertomuksia, julkaistiin vuonna 1990 (s. 238). Mielestäni kuvitus ei kuitenkaan haittaisi aikuistenkaan kirjoissa, ja ehkä tämäkin asia on hiljalleen muuttumassa - ainakin Bobin maailma -kirjassa oli mukana piirroskuvia. Ja kun asiaa ajattelee, aikuisille suunnatuissa aikakauslehdissähän on paljon kuvia, joten miksei myös kirjoissa?

Hänninen mainitsee myös tällaisen muutoksen: Viime vuosikymmenten suurin muutos kirjansuunnittelijoiden työnkuvissa liittyy mahdollisuuteen vaikuttaa kaikkeen alusta loppuun. Tietokone viimeistään vapautti sommittelua, kuvien käyttöä ja värien määritystä. (239)

Kansitaiteilijan ammatin tasa-arvoistuminen näkyy siinä, että kirjan lopussa naispuolisia kansien suunnittelijoita on paljon enemmän kuin kirjan alkupuolella (yhteensä naistaiteilijoita on kirjassa 18). Tässä kirjan alkupuolen naisnimiä (vuoteen 1979 asti): Venny Soldan-Brofeldt, Sylvi Kunnas, Signe Hammarsten-Jansson (Tove Janssonin äiti), Martta Wendelin, Helga Sjöstedt, Maarit Somersalo, Tove Jansson ja Maija Karma.

Kirja auttoi minua saamaan selville lukemieni vanhojen dekkareiden kansikuvien tekijän, salaperäisen "Ahtialan", jonka kansista olen pitänyt: kyseessä on Heikki Ahtiala (1913-1983). Jos siis tahtoo tietää enemmän jostakusta kannen tekijästä, kannattaa tarkastaa, löytyykö tämä kirjan hakemistosta. Muutenkin kirja on omanlaisensa kiintoisa sukellus kirjallisuuden historiaan sadan vuoden ajalta.

Kiiltomadossa on perusteellinen esittely kirjasta ja sen sisällöstä, ja kirja on luettu myös ainakin täällä: Kirjasta kirjaan, Kirjat kertovat sekä Kirjojen kuisketta -blogissa, jossa on muutama esimerkki kirjassa käsitellyistä kansista.

Vuosiluvun korjaus 6.12.2020, edit 6.1.2021.

Ville Hänninen: Kirjan kasvot. Sata vuotta suomalaisia kirjankansia, 2017. Suomalaisen kirjallisuuden seura, Kirjokansi 130. Kannen suunnittelu ja taitto: Samppa Ranta / Punavuoren Folio Oy. 320 tekstisivua.

Samantha Ellis: How to Be a Heroine (Or, what I've learned from reading too much), 2015

On oikeastaan hassua, että tätä kirjaa ei ole käännetty suomeksi, koska se käsittelee sellaisia kirjoja, jotka monet ovat lukeneet tai joista he ovat ainakin kuulleet, joten uskoisin, että monet kirjojen ystävät löytäisivät tästä kosketuspintaa. (Ruotsiksi kirja on käännetty nimellä Mina hjältinnor.) Tämä on eräänlainen kirjallinen elämäkerta, jossa kirjan julkaisun aikaan 40-vuotias englantilainen näytelmäkirjailija Samantha Ellis kertoo elämänsä aikana lukemistaan kirjoista ja niiden sankarittarista sekä näiden vaikutuksesta identiteettiinsä, minäkuvaansa ja toimintaansa.

Äh, tämä on niitä hetkiä, jolloin tuntuu, etten pysty ollenkaan välittämään kirjan lumoa omassa postauksessani. Kuulostaako äskeinen kuvaus tylsältä? No, kirja ei kuitenkaan ole tylsä, vaan se on hauska, lempeä, lämminhenkinen ja älykäs kuvaus siitä, miten tärkeitä kirjat ovat, miten peilaamme itseämme kulttuurisiin malleihin ja etsimme niistä lohtua, vahvistusta, esikuvia ja hyviä keinoja toimia maailmassa, miten tämä etsintä saattaa mennä joskus pieleen, miten ajatuksemme muuttuvat elämän kuluessa. Siitä, miten omaksumme kirjoista ja niiden sankarittarista eri aikana eri asioita sen mukaan mitä kulloinkin tarvitsemme.

Samantha Ellis on irakinjuutalaisten pakolaisten tytär. 1940-luvun alussa kolmannes(!) Bagdadin asukkaista oli juutalaisia (s. 30), mutta 1920-luvulta alkaneiden koko ajan lisääntyneiden sortotoimien takia juutalaisten määrä Irakissa on nykyään lähellä nollaa. Kirja on siis myös maahanmuuttajakuvaus, ja Ellis kertoo mm. siitä, millaista oli kasvaa Englannissa meluisassa, dramaattisessa ja värikkäässä irakinjuutalaisessa perheessä, jossa tärkein asia, jota tytöltä odotettiin, oli mennä nuorena naimisiin mukavan juutalaispojan kanssa, ja miten Ellis pystyi kirjojen avulla vastustamaan näitä odotuksia, lähtemään opiskelemaan toiseen kaupunkiin, valitsemaan elämänuransa, vahvistamaan ammatillista identiteettiään ja olemaan menemättä naimisiin vain naimisiinmenon vuoksi.

Minulla suuri osa kirjan viehätyksestä johtui siitä, että olen lukenut monet kirjassa kuvatuista kirjoista, ja monet niistä (eivät kaikki) ovat minulle tärkeitä: Kotiopettajattaren romaani ja Humiseva harju, joista kirja sai alkunsa, Lucy M. Montgomeryn iki-ihana Anna-sarja, Tuulen viemää, Hans Christian Andersenin Pikku merenneito, Katyn toimet, Ylpeys ja ennakkoluulo, Frances Hodgson Burnettin Pikku prinsessa, osa Tuhannen ja yhden yön tarinoista... Pystyin lukiessani siis vertailemaan Ellisin kokemuksia ja tuntemuksia omiin ajatuksiini näistä kirjoista.

Kirjassa puhutaan kuitenkin myös monista sellaisista kirjoista, joita en ole lukenut - esimerkiksi Shirley Conranin Pitsiä, Sylvia Plathin Lasikellon alla, J. D. Salingerin Franny ja Zooey, Jacqueline Susannin Nukkelaakso, Sylvia Townsendin Lolly Willowes ja Virginia Woolfin Majakka ovat tällaisia kirjoja - mutta tämä ei haitannut, koska Ellis kirjoittaa niin elävästi ja kiinnostavasti ja hänen kirjamakunsa on mukavan monipuolinen. Kirjat kietoutuvat yhteen hänen elämäntarinansa kanssa ja hän avaa uusia näkökulmia tuttuihin ja tuntemattomiin kirjoihin. Osaisinpa kirjoittaa kirjoista yhtä kiehtovasti kuin hän!

Uskoisin tämän sopivan hyvin monille kirjojen ystäville. Miehistä en ole varma, koska kirjassa käsitellyt kirjat ovat enemmän naisten kuin miesten lukemia kirjoja, mutta itse pidin kyllä myös niistä jaksoista, joissa käsiteltiin kirjoja, joita en itse ole lukenut.

Samantha Ellis: How to Be a Heroine (Or, what I've learned from reading too much), 2015. Vintage Books. 246 tekstisivua.

Timo Kukkola: Sherlock Holmes & Co, 1985

Kirjoista lukeminen on mielestäni (melkein) yhtä hauskaa kuin itse kirjojenkin lukeminen. Tässä kolmeen osaan jaetussa dekkarihistoriikissa Timo Kukkola kertoo ensin anglosaksisen dekkarin historiasta (kielialueen ulkopuolelta mukana on vain Georges Simenonin komisario Maigret) esittelemällä aikajärjestyksessä genren klassikot. Toisessa osassa dekkareita tarkastellaan temaattisesti: ruokailu, alkoholi, naispuoliset sankarit, kioskikirjallisuus, joulu, vakoojatarinat; lääkäreiden, lakimiesten, poliisien, yksityisetsivien ja tekniikan alan ihmisten kirjoittamat dekkarit. Kolmannessa osassa taas kerrotaan dekkareiden kirjoittajista Pohjoismaissa. Kukkola kertoo lyhyesti kunkin kirjailijan teosten ominaispiirteistä ja antaa niistä oman arvionsa.

Tämä oli leppoisaa luettavaa, joka tutustutti dekkariklassikoiden lisäksi myös joihinkin tuntemattomampiin nimiin varsinkin Pohjoismaista puhuttaessa. Kirjan luettelomaisuudesta huolimatta se ei ollut mitenkään kuivaa luettavaa, vaan mukana oli hauskoja yksityiskohtia ja lainauksia kirjoista. Kirjassa on kyllä paljon aukkoja; aloin lukea tätä, koska luin samalla vanhoja dekkarinovelleja ja toivoin löytäväni kirjasta tietoja kirjailijoista, mutta ehkä vain parista tuon toisen kirjan kirjailijasta puhuttiin tässä kirjassa. No, dekkarinovellikokoelman kirjoittajat eivät useimmat olleet klassikkoja eivätkä välttämättä edes dekkarikirjailijoita, mutta tässä ei ollut mukana esimerkiksi Margery Allinghamia, joka on mielestäni tunnettu dekkaristi. Suomalaisista dekkarikirjailijoista puhuttiin myös vain vähän. Yleensä ottaen tämä oli kuitenkin mukava yleisesitys vanhemmista (ennen vuotta 1985), lähinnä ulkomaisista dekkarikirjailijoista.

Timo Kukkola: Sherlock Holmes & Co, 1985. Suomen dekkariseuran julkaisuja 1. Kannen kuva: Sidney Pagetin alkuperäistä Sherlock Holmes -kuvitusta. 219 tekstisivua.

Satu Grünthal & Kirsti Mäkinen (toim.): Mistä ääni meissä tulee? Runoja ja tulkintoja, 1994

Luen runoja aika pintatasolla ja jos en ymmärrä jotain runoa, siirryn nopeasti seuraavaan. On silti hauska lukea hyviä runoanalyyseja, joita tässä kirjassa on paljon. Tämän kirjan lukeminen oli joskus kuin katsoisi taikurin vetävän hatustaan kaikkea jännittävää, tai näkisi tylsän näköisen kiinni olevan viuhkan levähtävän auki ja paljastavan hienoja näkymiä.

Kirja on esipuheen mukaan suunnattu lukion kirjallisuudenopetukseen ja abeille, mutta se sopii kyllä kaikille runoudesta kiinnostuneille. Kohderyhmä on varmaan vaikuttanut siihen, että useimmat tulkinnat ovat melko lyhyitä, helposti lähestyttäviä ja kiinnostavia, ja kirjallisuustieteellisen jargonin määrä on minimissä. (Ensimmäinen Mirkka Rekolan runoja käsittelevä luku oli mielestäni aika hankala, mutta sen ei pidä antaa pelästyttää itseään, ja loppupuolella oleva 28 sivun pituinen Pentti Saarikosken runoja käsittelevä luku oli... hmm, pitkä, ja aika akateeminen. Nämä olivat kuitenkin poikkeuksia.) Kirjan alussa selvitellään 16 sivun verran helppotajuisesti runoanalyysin lähtökohtia ja joitakin runoihin liittyviä kirjallisuustieteen termejä.

Runojen tulkitsijat ovat suomalaisia kirjallisuusalan ammattilaisia – runoilijoita, kriitikoita, lausujia, tutkijoita – ja he ovat itse valinneet haluamansa runon tai runot tulkittavakseen. Kaikki analysoitavat runot ovat suomalaisia, vaikka mukana onkin myös yksi kuvallinen saksalainen runo eräänlaisena yhden luvun alustuksena. Joistakin tulkinnoista ajattelin, että ei se noin ole, väärin tulkittu, mikä oli mielestäni ihan hyvä asia, koska se merkitsi sitä, että olin muodostanut oman käsitykseni runon merkityksestä. Kuten lukion äidinkielenopettajani sanoi, kaikki tulkinnat ovat oikeutettuja, kunhan ne voi perustella tekstillä itsellään. (Ja ihan aiheeseen liittyvä korjaus: vahingoittuneita oravia voi auttaa ja sellaista myös tehdään.)

Mielestäni hauska esimerkki yhdestä tulkinnasta on Juhani Ahvenjärven runon alku: Jokaisen nurkan takana jyllää moottori. / Moottorin päällä istuu mies ja tuijottaa: / ei, hän ei tiedä mitä moottori tekee, mutta se liittyy / hänen työhönsä. ... Jyrki Kiiskinen tulkitsee näin: Käsitän tilanteen jälkiteollisen yhteiskunnan metaforaksi, teknologiaoptimismin ja Marxin vieraantumisteorian kommentiksi. Mikä parasta, Kiiskinen pystyy perustelemaan huiman ajatushyppynsä runolla ja liittää myös runon lopun tähän tulkintaan. Marxin vieraantumisteoriasta puhutaan vain tässä kohdassa, joten ei tarvitse huolestua siitä, että kirja olisi kovin ideologinen – useimmissa tulkinnoissa en havainnut mitään erityistä tulkintakehystä tai suuntausta, ja tulkintatapoja oli yhtä paljon kuin tulkitsijoitakin (eli 18).

Kaari Utrion historiateoksen Suomen naisen tie yhteydessä kirjoitin, että kansanrunous saattoi olla naisille aikaisemmin yksi selviytymiskeino, koska olin tästä kirjasta lukenut Anni Lehtosen runosta Lesken laulu, jossa runoilija käsittelee leskeyttä sanojen avulla. Kirjan runouskäsitys on laaja: runoja on kansanrunoista tuttuihin ja tuntemattomampiin runoilijoihin ja Juicen ja Eppujen laulujen sanoihin, 1800-luvun alkupuolelta 1990-luvulle, perinteisistä runoista moderneihin, eli tämä on myös lyhyt (ja toki aukkoinen) suomalaisen runouden esittely. Mukana on laskujeni mukaan 33 runoilijaa. Itse kiinnostuin kirjan ansiosta mm. Paavo Haavikon runoista, joita olen lukenut vain pari kolme. Tässä muutama kirjassa tulkittu runo.

Eila Kivikk'aho: Balladi

”Vaikka tuli on tulta,

mitä se auttaa?

Vaikka laululla on kynnet,

sinuunko ne iskisin?

Siinä missä tiet eivät yhtyneet

seisoo haukka

nuoli siivessään

eikä se koskaan enää muutu neidoksi.”

Kalevi Seilonen: Kieltoja

Älä seiso kahdessa paikassa yhtä aikaa.

Kun lähetät kirjeen, älä taita sitä.

Älä pidä astioista enemmän kuin kansista.

Älä kirjoita turhaan nimeäsi.

Jos sinulla on lapsi, älä kasvata sitä.

Älä taputa olkapäälle.

Älä pidä käsiä taskussa kun uneksit.

Paavo Haavikko

Olet elänyt hirveän hyvän elämän

                                   niin olet elänyt sen

Et tahtoisi lähteä vielä

                         Et tahtoisi lähteä koskaan

Olet elänyt hirveän, hyvän elämän

                                  niin, olen elänyt sen

En tahtoisi lähteä, vielä

                        En tahtoisi lähteä, koskaan

Aaro Hellaakoski: Niin pieniksi

Niin pieniksi kasvoimme.
        Äskettäin

olit vaahteran lehdellä

        vierelläin.

Niin väljästi mahduimme

        sekunnin rakoon

kuin aika ois antaunut

        onnemme jakoon.

Ei silmäni kanna

        ilon laidasta laitaan.

Kuin pieniksi joskus

        tulla taitaan!

Kirjassa on sisällysluettelo, mutta siinä ei hämmentävästi ole sivunumeroita. Kirjalla on myös sisarteos Yön ja päivän kartta, jossa analysoidaan novelleja ja jonka aion lukea jossain vaiheessa (kirjoitus novellikirjasta Taas yhdessä kirjablogissa).

Kirjassa tulkitut runoilijat: Mirkka Rekola, Eila Kivikk'aho, Ilpo Tiihonen, Kallio, Maila Pylkkönen, Edith Södergran, Väinö Kirstinä, Bo Carpelan, Kalevi Seilonen, Paavo Haavikko, Juhani Ahvenjärvi, Otto Manninen, Riina Katajavuori, Einari Vuorela, Aaro Hellaakoski, Juice Leskinen, Paavo Korhonen, K. A. Tavaststjerna, Otto Manninen, Helvi Juvonen, P. Mustapää, Arto Melleri, Martti Syrjä, Sirkka Turkka, Eeva-Liisa Manner, Pentti Saarikoski, Pentti Saaritsa, Lauri Viita, Aleksis Kivi, Anni Lehtonen, Anna Maria Myyry, Aale Tynni, Impi Kauppila.

Runojen tulkitsijat: Liisa Enwald, Satu Grünthal, Tuula Hökkä, Jouni Inkala, Jyrki Kiiskinen, Jukka Koskelainen, Satu Koskimies (Marttila), Kai Laitinen, Tero Liukkonen, Katri Mehto, Lauri Otonkoski, Mirjam Polkunen, Mirkka Rekola, Elina Ström, Lotte Tarkka, Senni Timonen, Auli Viikari, Merja Virolainen.

Satu Grünthal ja Kirsti Mäkinen (toim.): Mistä ääni meissä tulee? Runoja ja tulkintoja, 1994. WSOY. 238 sivua.