Kyllikki Häme: Päivä. Kertomus rakkaudesta, 1955

Suomalaisen naiskirjailijan "kertomukseksi rakkaudesta" luonnehdittu romaani 1950-luvulta? Perinteinen hempeä ja romanttinen tarina siitä, kun nainen kohtaa miehen ja he päätyvät vaikeuksien kautta avioon? Pelastin tämän kirjan erään kirpparin alennuslaarista eikä minulla ollut kovin suuret odotukset sen suhteen (romanttiset kirjat eivät ole yleensä suosikkejani), vaikka selailun perusteella tämä olikin vaikuttanut ihan luettavalta. Kirja ei kuitenkaan vastannut ollenkaan odotuksiani vaan vetäisi pohjan altani ja yllätti minut kokonaan.

Kirja on moderni ja sen kerronta on impressionistista, mutta siinä on paljon dialogeja, jotka tekevät sen lukemisesta melko helppoa ja nopeata. Kestää kauan ennen kuin lukija pääsee selville edes päähenkilön nimestä ja vielä kauemmin ennen kuin päästään siihen rakkaustarinaan. Tätä ennen kirjan päähenkilö Veera, leski jolla on lapsia ja joka lomailee maalla, esimerkiksi pohdiskelee kuolemaa ystävänsä Ilonan kanssa aurinkoisessa puutarhassa. Veera kertoo vähitellen ystävälleen sattumalta alkaneen suhteensa kulun pianisti Mikaeliin, mikä on kirjan pääteema, mutta kirjassa on paljon muutakin.

Ovi sulkeutui hänen takanaan. Ja sitten toinen jossain kauempana ja vielä yksi ja sen jälkeen yhä useampia kunnes ne kaikki olivat kiinni. Paluutietä ei enää ollut. Hän oli nyt tässä missä ei milloinkaan ennen ollut ollut, eikä ollut tarpeen että mikään tie johtaisi poispäin. (94)

Tarina kertoo mm. siitä, miten rakkaus vaikuttaa ihmiseen ja miten se muuttaa ihmistä, eikä sen kieli ole sentimentaalista vaan tuoretta, kaunista ja joskus runollistakin. Välillä siirrytään Mikaelin näkökulmaan, kuten seuraavassa.

Sinä, hän kuiskasi ja kuiskaus lähti hänestä kevyenä kuin lintu, lensi sokaistuneena ja hurmaantuneena kunnes tapasi kaiun ja saapui takaisin, asettui pesäänsä ja lepäsi hänen levossaan, oli turvassa hänen valossaan (118).

Kirja on haastava ja kiehtova, siinä on pohdiskelua elämästä, kuolemasta, surusta, ilosta ja rakkaudesta, eivätkä sen henkilöt toimi tai ajattele niin kuin odottaisi. Kirja sai minut kiinnostumaan muistakin Kyllikki Hämeen kirjoista. Otin kirpparilta mukaan myös yhden hänen tyttökirjansa, saa nähdä millainen se on.

- Totta on että muistutimme toisiamme, ulkonaisestikin. Häntä olisi voinut luulla veljekseni. Meissä oli paljon samaa. Jossakin hyvin oleellisessa olimme yhtä. Tiedätkö, luulen että hän piti minusta, piti minusta oikein paljon.
     Veera katsoi ystävättäreensä totisin, mietteliäin silmin häntä näkemättä.
     - Totta kai, Ilona sanoi ihmetellen äänensävyä. Tiedäthän että hän rakasti sinua suuresti.
     - En tarkoita sitä, vaan nimenomaan pitämistä, sitä että hän tunsi minut niinkuin ei kukaan muu ole koskaan tuntenut, ja piti minusta, kaikesta minussa, hyväksyi sellaisenaan, otti omakseen. Se minusta on kaikkein ihmeellisintä. Hänen luonaan olin turvassa. Hän on ainoa ihminen, joka on todella tuntenut minut. Ja minä tunnen hänet aina, hyväksyn hänet missä tahansa, minkälaisena tahansa. (142)

Sadan vuoden lukuhaaste: 1950-luku. Helmet-haaste 20. Kirja kertoo naisesta, joka on matkalla (lomailu maalla on myös matka, ja kirjassa kuvataan myös Veeran matkaa rakkauteen ja omien tunteidensa kokemiseen ja ymmärtämiseen).

Kyllikki Häme: Päivä. Kertomus rakkaudesta, 1955. Otava. Kannen tekijää ei kerrottu. 154 sivua.

Salman Rushdie and Elizabeth West (eds.): Mirrorwork: 50 Years of Indian Writing, 1947-1997 (osa 2)

Kirjoitan tässä intialaisen kirjallisuuden antologian loppuosasta (kirjan alkupuoliskosta tässä). Suluissa oleva 'n' tarkoittaa naiskirjailijaa ja tähti sitä, että pidin katkelmasta tai novellista erityisesti.

* Shashi Tharoor: A Raj Quartet. Kertomus siitä, kun brittihallinto (the British Raj) päätti suuremmitta seremonioitta ryhtyä Hastinapurin ruhtinaskunnan hallitsijaksi, ja siitä, kun tämän tapahtuman johdosta kaupungin puistoon kerääntyi muurien rajaamaan ahtaaseen tilaan tuhansia ihmisiä - naisia, miehiä ja lapsia - kuuntelemaan Ganga Dattaa, ja siitä, kuinka brittiupseerin käskystä sotilaat ampuivat kaikki käytettävissään olevat 1600 luotia aseettomaan ja rauhalliseen ihmisjoukkoon, ja siitä, mitä tästä seurasi - tärkeimpänä se, että brittihallinto menetti lopullisesti oikeutuksensa ja uskottavuutensa intialaisten silmissä. Tarina perustuu todelliseen tapahtumaan, Amritsarin verilöylyyn vuonna 1919 (vaikka kaikki tarinan yksityiskohdat eivät pidäkään paikkaansa), ja myös Ganga Datta on helposti tunnistettavissa Mohandas Gandhiksi. Ilmeisesti koko Tharoorin romaani on Intian historian uudelleenkerronta. Tämän katkelman kertojanääni oli kiihkoton ja analyyttinen ja teki vaikutuksen. (1956- , 9 s, ote romaanista The Great Indian Novel)

* Sara Suleri: Meatless Days. Elämäkerta ruokien mukaan. Kirjan hyvinvoiva kertoja joutuu ajattelemaan lapsuuttaan ja suhdettaan walesilaiseen äitiinsä uudelleen kuultuaan sisareltaan aikuisena, että lapsuuden ruoka kapura oli tehty kiveksistä, ei kateenkorvasta, kuten hän oli aina luullut. Jos hänen äitinsä oli ollut tässä asiassa väärässä, mitä muita lapsuuden itsestäänselvyyksiä on syytä epäillä? Tai jos äiti oli pettänyt häntä tahallaan, miten tähän pitää suhtautua? Tästä lähtökohdasta edetään lapsuus- ja perhemuistoihin ja niihin liittyviin assosiaatioihin. Erikoista ja kiinnostavaa tekstiä. (n, 1953-2022, Pakistan, 22 s, ote elämäkerrasta Meatless Days)

* Firdaus Kanga: Trying to Grow. Romaanin nimen voi käsittää sananmukaisesti, koska sen minäkertoja, teini-ikäinen poika Brit on pyörätuolissa ilmeisesti perinnöllisen sairauden takia, joka on estänyt varsinkin hänen jalkojensa luita kasvamasta kunnolla. Brit rakastuu naapurin perheen luokse muuttaneeseen sukulais(?)poikaan, komeaan Cyrusiin, joka ystävystyy heti Britin kanssa, käy tämän kanssa kävelyillä kaupungilla, houkuttelee tämän uimaan ja käy pitkiä ja syvällisiä keskusteluja tämän kanssa. Heidän suhteensa on kuvattu herkästi, hyvin ei-stereotyyppisesti ja avoimesti (eikä Brit tunne mitään ahdistusta tai häpeää siitä, että on rakastunut mieheen). Britin isä ja äiti ovat mukavimpia ja ymmärtäväisimpiä vanhempia, joita kirjallisuudessa on tullut vastaan. (1960- , 29 s, ote romaanista Trying to Grow. Romaani on osittain omaelämäkerrallinen, se on käännetty monille kielille ja siitä on vuonna 1997 tehty brittielokuva The Sixth Happiness, jossa Firdaus Kanga näytteli pääosaa.)

Anjana Appachana: Sharmaji. Novelli ison yrityksen pikkuvirkailijasta Sharmajista, joka tulee töihin säännöllisesti yli puoli tuntia myöhässä ja viettää suunnilleen koko työpäivän kahvilassa juoruillen ja teetä juoden sekä moittien muita laiskuudesta ja yritystä orjapiiskurin otteista. Kun esihenkilöt (tarinassa on myös nuori naispäällikkö) kovistelevat häntä poissaoloista, hän uhriutuu, vetoaa pitkään työuraansa ja hakee ammattiliiton apua. Ihan hauska tarina. (n, 1972- , 22 s.)

Amit Chaudhuri: Sandeep's Visit. Kertomus nuoren pojan pitkästä vierailusta serkkujensa kotona äitinsä kanssa. Kuvaus on siinä mielessä aistillista, että aistivaikutelmat - tuoksut, hajut, maut, äänet, kosketus - ovat siinä tärkeässä osassa. Se on myös viipyilevää ja pehmeää, väläyksiä elämästä ja irrallisen tuntuisia tapahtumia, joista kuitenkin muodostuu tarina. (1962- , 28 s, ote romaanista A Strange and Sublime Address.)

* Amitav Ghosh: Nashawy. Matkakertomus Egyptistä (Nashawy on paikka siellä); tässä katkelmassa Ghosh kuvaa ystävänsä sukulaisen hääseremoniaa. Matkakuvaukset ovat minusta usein vähän tylsiä, mutta tässä tekstissä Ghoshin kertojanääni on suhteellisesta neutraaliudestaan huolimatta niin vahva ja kuvaukset tapahtumista niin eläviä, että pidin tästä paljon. Välillä Ghosh kommentoi tapahtumia vertaamalla niitä Intiaan: "... theirs was a world that was far gentler, far less violent, very much more humane and innocent than mine. I could not have expected them to understand an Indian's terror of symbols." (1956- , 12 s, ote teoksesta In an Antique Land. Ghoshilta on suomennettu romaani Järjen piiri.)

* Githa Hariharan: The Remains of the Feast. 20-vuotias lääkäriksi opiskeleva Ratna muistelee edellisessä kuussa kuollutta 90-vuotista isoisoäitiään Rukminia, joka oli melkoinen persoona. Ratna halusi tämän kuoltua toteuttaa tämän toiveen pitää yllään kirkkaanpunaista saria lesken vaaleanruskean sarin asemasta. Novellissa ei peitellä vanhuutta eikä siihen liittyvää omituisuutta ja fyysisiä vaivoja, mutta se on silti hellä ja kaunis; Ratna rakasti isoisoäitiään sellaisena kuin tämä oli. (n, 1954- , 7 s.)

* Gita Mehta: The Teacher's Story. Lempeä mutta vähävarainen musiikinopettaja Master Mohan ottaa kammottavan vaimonsa ja lastensa vastustuksesta huolimatta suojiinsa kotiinsa asumaan sattumalta tapaamansa nuoren naisen sokean pikkuveljen Imratin, koska naisen täytyy mennä muualle töihin. Mohanin vaimo on hirvittävä: ahne, kaikesta valittava, epäoikeudenmukainen sekä julma Imratille ja miehelleen, ja hän on kääntänyt myös Mohanin lapset ystävällistä isäänsä vastaan. Imratilla on kuitenkin todella kaunis lauluääni ja laulutapa, hän saavuttaa paikallista kuuluisuutta ja saattaa saada myös levytyssopimuksen. Tarinaa lukiessa on kuitenkin koko ajan sellainen tunne, että jotain kauheaa tulee tapahtumaan. (n, 1943- , 22 s. Ote tarinakokoelmasta A River Sutra, joka on suomennettu nimellä Joen sutra.)

* Vikram Seth: A Suitable Boy. Hindutyttö Lata rakastuu muslimipoika Kabiriin, mikä aiheuttaa molemmille ongelmia, varsinkin Latalle, koska tämän vanhemmat eivät pysty kuvittelemaan itselleen muslimivävyä. Kerronnassa on hillittyä hauskuutta ja tarina kantaa. Olen lukenut tämän yli tuhatsivuisen kirjan vuosia sitten ja pidin siitä, samoin Vikram Sethin äidin (jonka nimeä en nyt muista), intialaisen tuomarin, kiinnostavasta omaelämäkerrasta. (1952 -, 15 s. Ote romaanista A Suitable Boy, joka on suomennettu nimellä Sopiva nuori mies. Sethiltä on suomennettu myös Englantiin sijoittuva romaani Rakkauden musiikki, joka oli minusta melkoisesti tätä kirjaa vaikeatajuisempi.)

* Vikram Chandra: Shakti. Psykologisesti mielenkiintoinen ja hauskakin tarina kahden rikkaalla asuinalueella elävän naisen hienovaraisesta mutta epäsuoruudestaan huolimatta hyvin vakavasta kilpailusta statuksesta yhteisössään. Tilanteen muuttaa se, kun perheiden lapset rakastuvat toisiinsa. Tarinaan kietoutuu myös arvostavasti ja aidosti kuvattu perheestä toiseen kiertävä köyhä mutta sisukas ja oma-aloitteinen siivooja Ganga, joten mukana on myös jonkin verran yhteiskunnallista kommentointia. (1961- , 35 s.)

Ardashir Vakil: Unforced Errors. Kertomus nuoren pojan tennisottelusta, jota hänen hyvin taitavasti tennistä pelaava ja kunnianhimoinen äitinsä pitää erittäin tärkeänä. (1962- , 12 s. Ote romaanista Beach Boy.)

Mukul Kesavan: One and a Half. Nelikymppinen tutkija Hiren tapaa 19-vuotiaan itsevarman nuoren naisen, joka hämmentää häntä. Hän on turhautunut siihen, ettei mikään muutu Intiassa, ja nämä asiat tavallaan kietoutuvat yhteen ja päättyvät aivan turhaan kuolemantapaukseen. Tarinaa oli aika vaikea ymmärtää, koska sillä ei ollut selkeää alkua eikä loppua. (1957-, 16 s. Ote tuolloin keskeneräisestä romaanista.)

Arundhati Roy: Abhilash Talkies. Nuoren tytön Rahelin näkökulmasta kerrottu tarina käynnistä elokuvateatterissa, jossa lippujenmyyjämies hyväksikäyttää Rahelin veljeä Esthaa tämän ollessa yksin aulassa, sekä illasta kotona tämän jälkeen (tapahtumasta ei puhuta mitään). The moth on Rahel's heart spread its velvet wings, and the chill crept into her bones. Katkelman kieli on erikoista keksittyine sanoineen ja lyhyine lauseineen, ja sitä oli minusta aika vaikea ymmärtää. (n, 1961-, 23 s. Ote romaanista The God of Small Things, joka on suomennettu nimellä Joutavuuksien jumala. Roylta on suomennettu myös romaani Äärimmäisen onnen ministeriö sekä esseekokoelma Kuuntelen heinäsirkkoja.)

Kiran Desai: Strange Happenings in the Guava Orchard. Kertomus Sampath Chawlan syntymästä vuonna 1964, jolloin hänen kylänsä Shahkot kärsi kovasta kuivuudesta, sekä hänen äidistään, omia lakejaan noudattavasta raskaana olevasta Kulfista, joka piirsi talonsa seinille kuvia kasviksista, hedelmistä ja ruoista. Monsuunisade saapuu vihdoin, ja Sampath syntyy. (n, 1971-, 10 s. Ote romaanista Hullabaloo in the Guava Orchard, joka on suomennettu nimellä Hulabaloo hedelmätarhassa. Desailta on suomennettu myös romaani Menetyksen perintö.)

Helmet-haaste 23. Kirja on iso (sivumäärältään).

Edit 28.5.23 (pieniä korjauksia) ja 1.6.23 (pieniä lisäyksiä).

Salman Rushdie and Elizabeth West (eds.): Mirrorwork: 50 years of Indian Writing, 1947-1997. 1997. Henry Holt and Company. 544 tekstisivua.

Salman Rushdie and Elizabeth West (eds.): Mirrorwork: 50 Years of Indian Writing, 1947-1997 (osa 1)

Kirjoitin jo aiemmin tämän intialaista kirjallisuutta esittelevän kirjan johdannosta, ja jatkan tässä bloggauksessa kirjan alkuosan teksteistä. Kirja alkaa vuodesta 1947, koska se on Intian itsenäistymisvuosi. Tässä kirjassa on siis otteita itsenäisyyden ensimmäisten 50 vuoden kirjallisuudesta, niin romaaneista, elämäkerroista kuin novelleistakin. Salman Rushdien ja toisen toimittajan Elizabeth Westin mielestä näytteet ovat parhaista tänä aikana kirjoitetuista intialaisista teksteistä. Otteet eivät useinkaan ole itsenäisiä novelleja, vaan katkelmia pidemmistä teoksista, mutta ne toimivat myös sellaisina oikein hyvin. Kirjassa on teoksia yhteensä 32 kirjailijalta, joista 12 on naisia, joten naisten asema intialaisessa kirjallisuudessa tuntuu olevan vahva, tai sitten kirjan toimittajilla on tavallista tasa-arvoisempi asenne. Monet kirjan kirjailijoista asuvat muualla kuin Intiassa.

Kirjan nimi Mirrorwork tarkoittaa kannessa kuvattua intialaista kirjontatapaa, jossa kankaaseen kirjotaan kiinni pieniä peilinpaloja (kansi on vähän tylsä, mutta näyttää hämärässä hienolta, kun "peilit" hohtavat); kirjallisuuteen liitettynä sana saa tietysti oman merkityksensä. Kirjoitan kirjan teksteistä kahdessa postauksessa, jottei kirjoituksesta tule toivottoman pitkä. Olen merkinnyt naiskirjailijat n-kirjaimella. Ainakin kirjan alkupuolella suurin osa teksteistä painottuu yksityisen ihmisen kokemuksiin, ei yhteiskunnalliseen kommentointiin. Poikkeuksiakin on, ja niissä käsitellään Intian itsenäistymistä sekä Intian historian traumoja, Intian väkivaltaista jakoa ja Indira Gandhin murhaa, eli valtiollisia asioita. Esimerkiksi tuloeroihin, köyhyyteen tai yhteiskunnalliseen epäoikeudenmukaisuuteen liittyvää kritiikkiä näissä teksteissä on hyvin vähän, toisin kuin vastikään lukemassani intialaisten 2000-luvun novellien kokoelmassa Aito huijaus.

* Jawaharlal Nehru: Tryst With Destiny. Intian ensimmäisen, pitkäaikaisen pääministerin puhe itsenäisyyspäivän aattona. (1889-1964, 2 s.)

* Nayantara Sahgal: With Pride and Prejudice. Ote Nehrun sisarentyttären muistelmateoksesta - kiinnostavaa ja elävää tekstiä. (n, 1927- , 20 s., ote kirjasta Prison and Chocolate Cake)

Saadat Hasan Manto: Toba Tek Singh. Novelli eriuskontoisten mielisairaalan asukkien vaihtamisesta toiseen maahan Intian ja Pakistanin erottamisen jälkeen; novelli kommentoi ymmärtääkseni maan jakamisen järjettömyyttä. Toba Tek Singh on erään mielisairaalan asukkaan syntymäpaikan nimi, josta on epäselvää, sijaitseeko se jaon jälkeen Intiassa vai Pakistanissa. (1912-1955, 7 s.)

G. V. Desani: All About H. Hatterr. Ilmeisesti Tristram Shandyn tapainen "omaelämäkerta", joka on hurjaa verbaalista ilotulitusta ja joka suuntaan poukkoilevaa assosiointia, mutta onnistuu silti kertomaan tarinan. En juuri pitänyt teoksen kertojahahmosta (ja jos aikoo viettää kokonaisen romaanin hänen omalaatuisen kertomistapansa kanssa, hänestä pitäisi pitää), mutta oli tämä silti vaikuttavaa tekstiä. It was a dam' fine day and the atmosphere, warm champagne sun, oh, absolutely belles-lettres! (1909-2000, 27 s.)

* Nirad C. Chaudhuri: My Birthplace. Elämäkertakirjan katkelma kertoo onnellisesta lapsuudesta pikkukylässä Itä-Bengalissa eli nykyisessä Bangladeshissa. Kirjoitus on yksityiskohtaista ja perusteellista - Chaudhury kuvaa oman elämänsä lisäksi paikkakunnan tapoja, elinkeinoja, uskomuksia ja luontoa - mutta silti tai ehkä juuri sen takia mielenkiintoista. (1897-1999, 20 s., ote kirjasta The Autobiography of an Unknown Indian)

* Kamala Markandaya: Hunger. Vaikuttava kuvaus viljelijäperheen taistelusta nälkää vastaan kuivuuden aikana. Minäkertojana on nainen. (n, 1924-2004, 15 s., ote kirjasta Nectar in a Sieve, joka on suomennettu nimellä Savimaja ja temppeli)

Mulk Raj Anand: The Liar. Lapsikertoja kertoo kylänsä uskomattomia tarinoita sepittävästä vanhasta miehestä, joka on eräällä matkallaan loukannut jalkansa ja on sen jälkeen masentunut, mutta piristyy päästessään jälleen kertomaan tarinaa. (1905-2004, 6 s.)

* R. K. Narayan: Fellow-Feeling. Ystävällinen Rajam Iyer nousee junassa toista matkustajaa häiritsevää kiusantekijää vastaan. Tämä uhkaa Iyeria väkivallalla, mutta Iyer voittaa hänet nokkeluudellaan. (1906-2001, 6 s. Narayanin kirjoja on suomennettu.)

Ved Mehta: Activities and Outings. Sokeainkoulussa opiskeleva poika kertoo koululaisten tekemistä retkistä ympäristöön. (1934-2021, 12 s., ote muistelmateoksesta Vedi. Ved Mehtan omaelämäkerta on suomennettu nimellä Kasvoista kasvoihin.)

Anita Desai: Games at Twilight. Pikkupojan näkökulmasta kerrottu tarina piiloleikistä, joka päättyy pojan itsetunnon kannalta surullisesti. Huomatuksi tuleminen on ihmisille tärkeää. (n, 1937- , 8 s. Desain novellikokoelma on suomennettu nimellä Hämärän leikkejä.)

* Ruth Prawer Jhabvala: In the Mountains. Kertomus Pritamista, naisesta, joka on sukunsa musta lammas, koska haluaa asua yksin vuorilla eikä välitä ulkonäöstään. Novellissa kerrotaan äidin ja muun suvun pakollisesta vuosittaisesta vierailusta, joka kuitenkin päättyy eri tavalla kuin yleensä. (n, 1927-2013, 18 s. Jhabvalan kirjoista on suomennettu ainakin Kuumuus ja kiihko.)

* Satyajit Ray: Big Bill. Fantasian puolelle keikahtava kertomus metsästä löytyvästä kummallisesta, isosta munasta, josta kuoriutuvan otuksen novellin hyvin mielikuvitukseton sankari ottaa lemmikikseen. (1921-1992, 15 s. Satyajit Ray on kuuluisa intialainen elokuvaohjaaja, mutta on näemmä myös julkaissut kaunokirjallisuutta.)

* Salman Rushdie: The Perforated Sheet. Olen jostain syystä ajatellut, etten pitäisi Rushdien kirjoista, mutta tästä katkelmasta pidin. Runsasta, rönsyilevää tekstiä, jossa minäkertoja kertoo kashmirilaisen lääkäri-isoisänsä tutustumisesta tulevaan vaimoonsa monien hoitokertojen yhteydessä pieni lakanan reiän läpi näkyvä kehonosa kerrallaan. (1947-, 18 s., ote romaanista Keskiyön lapset.)

* Padma Perera: Dr Salaam. Itävaltalainen juutalaispakolainen Dr Schlamm tutustuu keskiluokkaisella intialaisella asuinalueella asuviin naapureihinsa; novellin minäkertoja on toinen naapuriperheen teini-ikäisistä tytöistä. Kaunis yksittäisen ihmisen merkitystä korostava novelli ihmissuhteista, välittämisestä, yhteisöstä ja surusta. (n, ?, 20 s., kirjailijan koko nimi on Padma Perera Hejmadi.)

Upamanyu Chatterjee: The Assassination of Indira Gandhi. Epämiellyttävän tyhjäntoimittajaopiskelija Bunnyn vierailu perheensä luona Indira Gandhin murhan aikaan sekä hänen elämänsä muuttuminen ihan eri syistä. (1959-, 13 s.)

Rohinton Mistry: The Collectors. Eläinlääkäri-isä ei pidä karkeakäytöksisestä pojastaan, joka ei välitä kirjoista eikä koulunkäynnistä, mutta löytää perheen uuden asuinalueen naapurin pojasta, herkästä Jehangirista sukulaissielun, jolle voi esitellä rakasta harrastustaan, postimerkkeilyä. Asiat eivät kuitenkaan mene hyvin. (1952-, 24 s.)

Bapsi Sidhwa: Ranna's Story. Pienen pojan näkökulmasta nähty kertomus siitä, kun sikhit raiskasivat hänen muslimikylänsä tytöt ja naiset ja tappoivat pojat ja miehet; Ranna selviytyi hengissä vain koska häntä luultiin kuolleeksi ja koska hän pystyi pääsemään vakavasti loukkaantuneena turvaan pitkän vaelluksen jälkeen. Eleettömästi ja toteavasti kerrottu, mutta juuri sellaisena hyvin rankka ja julma teksti käsittämättömästä väkivallasta Intian jakautumisen aikaan vuonna 1947. Teksti oli hyvin kirjoitettu, mutta minulle liian rankka. (n, 1938-, 13 s., ote romaanista Ice-Candy-Man.)

I. Allan Sealy: The Trotter-Nama. Todella rasittava teksti 80-vuotiaasta lyhytkasvuisesta linnanisännästä, joka tekee pitkän ilmapallolennon vuonna 1799. Teksti eksyy koko ajan jaaritteleville ja minusta täysin turhille sivupoluille, on pitkä ja hajanainen, enkä saanut siitä tai sen henkilöistä oikein minkäänlaista otetta. (1951-, 34 s., ote samannimisestä romaanista The Trotter-Nama, joka on ilmeisesti jonkinlainen sukukronikka. Eräs Sealyn romaani on suomennettu nimellä Hotelli Everest: kalenteri.)

Salman Rushdie and Elizabeth West (eds.): Mirrorwork: 50 years of Indian Writing, 1947-1997. 1997. Henry Holt and Company. 544 tekstisivua.

John Steinbeck: The Red Pony, 1994 (1938)

Olen joskus nuorena lukenut John Steinbeckin klassikkoromaanin Hiiriä ja ihmisiä, ja se on jäänyt mieleen vaikuttavana ja hyvin surullisena lukukokemuksena, ja muistaakseni pidin siitä. Tästä kirjasta en ollut ennen kuullut, vaikka tiedänkin monet Steinbeckin kirjat nimeltä, ja luulin sitä ohuutensa ja ulkoasunsa takia helppolukuiseksi, lyhennetyksi romaaniksi, mutta se olikin neljän alkuperäisessä muodossaan olevan novellin kokoelma. Niitä yhdistävät tapahtumapaikka ja henkilöt. Päähenkilö on 10-vuotias Jody, joka asuu Kalifornian Salinasissa (Steinbeckin syntymäkaupunki) syrjäisellä pienellä karjatilalla isänsä Carl Tiflinin, äitinsä ja tilan apumiehen Billy Buckin kanssa. Kirjan niminovellissa (tai ei, novellin nimi on The Gift, "Lahja", mutta juuri tässä novellissa kerrotaan punaisesta ponista) hän saa isältään omakseen ja ratsastukseen opetettavaksi halvalla ostetun sirkushevosen, jonka hän nimeää Gabilaniksi alueen vuorten mukaan, ja rakastaa tätä paljon.

Kirja oli minusta monella tavalla järkyttävä, vaikkei varmaan sillä tavalla kuin Steinbeck oli tarkoittanut. Useat kirjan ihmissuhteet (novelleissa oli yhteensä kuusi tärkeää henkilöä, joten ihmissuhteita ei ollut kovin paljon), varsinkin isän suhde Jodyyn, olivat tylyjä ja ankaria. Steinbeck mainitsee useammassakin kohdassa Carl Tiflinin olevan ankara kurinpitäjä, ja isä odottaa Jodyn tottelevan kyselemättä. Ensimmäisessä novellissa Jody on isänsä kotiin tullessa iloinen, kun tämän henki haisee brandyltä, koska isä saattoi juotuaan puhua hänelle ja jopa kertoa hänelle tarinoita nuoruudestaan (s. 6). Isä haluaa, että Jody kysyy häneltä luvan kaikkeen, mitä aikoo tehdä. Keittiössä työskentelevä ja ruokaa pöytään kantava äiti on Jodylle vähäpuheinen ja eleetön, ja hänen puheensa Jodylle on melkein pelkästään komentoja, kehotuksia ja moitteita, vaikka hän suhtautuukin Jodyyn lempeästi ja ymmärtäväisesti, kun tällä on todella vaikeaa. Inhimillisin henkilö kirjassa on kiltti, myötätuntoinen ja viisas Billy Buck, joka on myös loistava hevosmies ja puhuu ja selittää Jodylle asioita.

Jodystakaan ei voinut kirjassa todella pitää, koska vaikka hän oli tavallaan sympaattinen henkilö, hän suhtautui hevosia lukuun ottamatta eläimiin usein inhottavasti. Eläimiä pidettiin kirjassa monesti leikkikaluina ja kohteina, joihin voi purkaa pahaa oloa, niitä kohtaan ei tunnettu myötätuntoa. Hevosenkin totuttaminen ratsastajaan tuntui osaksi väkivaltaiselta. Kirjan esittelyssä sanotaan, että Jodyn viisaus ja ymmärrys lisääntyvät menetyksen myötä, mutta minusta Jody ei kirjassa muuttunut tai kehittynyt. Tai ensimmäisessä ja kolmannessa novellissa hän kyllä hoiti hevosenhoidon hyvin vastuullisesti ja suhtautui loppunovellissa isoisäänsä ymmärtäväisesti, mutta en nähnyt hänessä kuitenkaan muutosta kirjan kuluessa.

Kirjan asenteista kertoo myös se, että nuoruudessaan lännen valloittamisen sankariksi esitetty Jodyn isoisä kertoi neutraalin toteavasti tai jopa hyväksyvästi joukoista, jotka metsästivät intiaaneja, polttivat tiipiitä ja ampuivat lapsia (75). Kirjan maailmankuva oli Billy Buckin ja ehkä muistoissaan elävän isoisän hahmoja lukuun ottamatta hyvin hierarkkinen, karu ja masentava, eikä Steinbeck mielestäni ottanut tähän juurikaan etäisyyttä, hän oli kirjailijana hyvin neutraali. Tuntui myös, että Steinbeck teki juonenkehittelyssään hevostarinoista tarkoituksellisesti liian negatiivisia (näiden tarinoiden tragediat eivät olleet kovin todennäköisiä), niin että Jody joutuisi käymään läpi tosi vaikeita asioita.

Ensimmäisen novellin tärkeään juonenkäänteeseen liittyi se, että Gabilan-poni jäi ulos sateeseen Jodyn ollessa koulussa ja isän ja Billy Buckin poissa kotoa, ja ihmettelin miksei Jody pyytänyt kouluun lähtiessään kotona olevaa äitiään hakemaan Gabilania sateen sattuessa talliin tai miksei äiti tehnyt tätä oma-aloitteisesti. Oliko hevosten käsittely kategorisesti vain miesten tai poikien asia? Lisäksi kolmannessa tarinassa tapahtuu Jodyn elämään olennaisesti vaikuttava asia, mutta tästä ei puhuta neljännessä novellissa enää mitään.

Vaikken pitänyt kirjasta, sen kirjoitustyyli, kieli, tapahtumien vähäeleinen mutta havainnollinen esittämistapa ja luonnonkuvaukset olivat hienoja ja henkilöt mieleenjääviä ja uskottavan tuntuisia - Steinbeck oli taitava kirjoittaja.

Sheferijm kirjoittaa kirjasta filosofisesti ja ymmärtäväisesti, toisin kuin minä. Kuten hän sanoo, tämä ei ole nuoresta päähenkilöstään huolimatta lastenkirja. Kirjasta ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Kirjapöllö (bloggauksen lopussa on hyviä kysymyksiä), Lukijatar ja Elina. Heidän lukemansa kirja ei kuitenkaan ollut sama kuin minun lukemani, koska he puhuvat vain kolmesta Jody-tarinasta (ehkä näitä Jody-novelleja on enemmänkin, mikä selittäisi oman painokseni neljännen tarinan irrallisuuden) ja lisäksi suomalaiseen painokseen sisältyvistä muista novelleista.

Edit 15.10.22.

John Steinbeck: The Red Pony, 1994 (1938). Neljä novellia (The Gift, The Great Mountains, The Promise, The Leader of the People). Mammoth. Kannen tekijä kirjastotarran alla. 85 sivua.

Elizabeth Smart: By Grand Central Station I Sat Down and Wept, 1991 (1945)

Luin tämän kirjan ensimmäisen kerran joskus 1990-luvulla, ja siitä asti on ollut mielessä, että se pitäisi lukea joskus uudelleen. Tämä on hyvin poikkeuksellinen kirja - en ole lukenut varmaan yhtään samanlaista - ja se on kirjoitettu vereslihalla ja samalla hyvin kauniisti. Teksti on runollista proosaa, toisiinsa sulautuvien kuvien ja metaforien ketju, jonka seuraavat kappaleet kasvavat edellisistä. Sen lähes jokaiseen sanaan pitää keskittyä eikä tarinaa saa ilmaiseksi, vaan lauseita ja tarinaa pitää miettiä ja tulkita. Tämä kuitenkin palkitsee, koska teksti ei tunnu sanahelinältä, imelältä ja teennäiseltä, vaan siltä että tunteet on onnistuttu välittämään harvinaisen elävinä ja todellisina.

Kirja kertoo kanadalaisen Elizabeth Smartin rakkaussuhteesta naimisissa olevaan runoilija George Barkeriin toisen maailmansodan aikana. Vaikkei heidän rakkautensa koskaan olekaan ongelmatonta, Smartille rakkaus Barkeriin on kaikki ja sen vaihtoehto on kuolema. Vaikka hän näkee ja huomioi ympärillä olevan yhteiskunnan ja muut ihmiset (ja myös Barkerin vaimo on hänen ystävänsä, eikä hän koe tämän pettämistä helppona) ja ne ovat häiritsevinä olemassa, ne ovat taustalla. Lukija ei saa tietää myöskään hänen rakastetustaan juuri mitään, vaikka tämä onkin hänen elämänsä tärkein asia - ja toisaalta tuntuu, että miten tällaisen suunnattoman rakkauden kohdetta, todellista ihmistä, voisikaan kuvata ilman että lukija kokisi hänet pettymyksenä?

Kirjan luvut ovat kuin puhtaiksi suodatettuja intensiivisiä tunteita, ja tekstiä täytyy ihailla. Kirja antaa myös käsityksen siitä, että vaikka ulkopuolisten on helppo arvostella muita ja sanoa mitä heidän pitäisi tehdä, heillä ei välttämättä ole aavistustakaan siitä, mitä ihminen itse tuntee.

Then she leans over in the pool and her damp dark hair falls like sorrow, like mercy, like the mourning-weeds of pity. Sitting nymphlike in the pool in the late afternoon her pathetic slenderness is covered over with a love as gentle as trusting as tenacious as the birds who rebuild their continually violated nests. When she clasps her hands happily at a tune she likes, it is more moving than I can bear. She is the innocent who is always the offering. She is the goddess of all things which the vigour of living destroys. Why are her arms so empty? (24)

The overflow drenches all my implements of trivial intercourse. I stare incomprehension at the simplest question from a stranger, standing as if bewitched, half-smiling, like an idiot, feeling this fiery fluid spill out of my eyes.
        I am possessed by love and have no options.
        When the Ford rattles up to the door, five minutes (five years) late, and he walks across the lawn under the pepper-trees, I stand behind the gauze curtains, unable to move to meet him, or to speak, as I turn to liquid to invade his every orifice when he opens the door. More single-purposed than the new bird, all mouth with his one want, I close my eyes and tremble, anticipating the heaven of actual touch. (39-40)

Remember also that I said, Though this is all there is, though it is the one and vulnerable, mortal to all attack, a poverty-stricken word against the highly-financed world, yet it is not meagre, it is enough. I do not accept it sadly or ruefully or wistfully or in despair. I accept it without tomorrows and without any lilies of promise. It is the enough, the now, and though it comes without anything, it gives me everything. ...
        Only remember: I am not the ease, but the end.
        I am not to blind you but to find you. (65, 69)

Historiallisena yksityiskohtana voi mainita, että kirjan mukaan samassa autossa matkustavat Smart ja Barker pidätettiin Arizonan rajalla, koska he eivät olleet naimisissa ja heidän epäiltiin harrastavan seksiä keskenään, ja heitä kuulusteltiin tämän takia kymmenen tuntia ja pidettiin vangittuina kaksi päivää.

What relation is this man to you? (My beloved is mine and I am his: he feedeth among the lilies.)
        How long have you known him? ( I am my beloved's and my beloved is mine: he feedeth among the lilies.)
        Did you sleep in the same room? (Behold thou art fair, my love, behold thou art fair: thou hast dove's eyes.) ... (47)

Angela Carter sanoo tätä kannen sitaatissa "salamaniskemäksi Rouva Bovaryksi". 'Salamaniskemän' ymmärrän, 'rouva Bovarya' en - minusta tällä ei ole ainakaan juonellisesti mitään yhteistä sen kanssa. Englanninkielisessä maailmassa tätä pidetään varmaan klassikkona, esimerkiksi kirjailija Beryl Bainbridge sanoi ryhtyneensä kirjoittamaan osaksi tämän kirjan lukemisen takia.

Tässä vielä kirjaa hyvin kuvaava arvio: 'Constructed as a single, sustained climax, it is like a cry of ecstasy which, without changing volume or pitch, becomes a cry of agony.' (Spectator)

Edit 22.4.22 (vaihdettu toinen sitaatti ym. isompia muutoksia), 23.4.22 (mm. lisätty sitaatti ja otettu toinen pois), 10.12.23 (sanan korjaus).

Elizabeth Smart: By Grand Central Station I Sat Down and Wept, 1991 (1945). Foreword by Brigid Brophy. Paladin. Kannen kuva: Janet Woolley. 112 sivua.

Jaime Peralta & Ulla Peterson (toim.): Diez cuentos de Hispanoamérica, 1966 (Kymmenen tarinaa espanjankielisestä Amerikasta)

Löysin antikvariaatista kymmenen eteläamerikkalaisen novellin kokoelman ja kiinnostuin siitä, koska vaikka tiedän eteläamerikkalaisista kirjailijoista esimerkiksi argentiinalaisen Jorge Luis Borgesin ja kolumbialaisen Gabriel García Márquezin ja olen jopa lukenut chileläisen Isabel Allenden ja meksikolaisen Sabina Bermanin kirjoja, se on minulle kirjallisuuden kannalta (ja aika paljon muutenkin) tuntematon maanosa. Kaikki kirjan novellit ovat eri kirjailijoiden kirjoittamia ja eri espanjaa puhuvista maista, joten se antoi laajan kuvan alueesta - lukuun ottamatta tietysti sitä että kaikki kirjoittajat ovat miehiä ja näkökulma melkein kaikissa oli miehen.

Kirja on Ruotsissa julkaistu opiskeluteksti, ja siinä on paljon sanojen ja käsitteiden selityksiä. Novelleja ei ole lyhennetty eikä muutettu, eikä niitä ole siinä järjestetty kronologisesti, aakkosjärjestykseen eikä edes maantieteellisesti, vaan tekstien vaikeustason mukaan. Viimeisessä tekstissä (ja joissakin muissakin) olikin jo aika paljon vieraita sanoja, mutta kun hallitsee perussanaston, kaikkia sanoja ei tarvitse lukiessa välttämättä ymmärtää, eikä kieli estänyt missään kirjan novelleista tarinaa tempaamasta minua mukaansa - monet näistä olivat kiinnostavampia kuin odotin. Latinalaisen Amerikan maiden levoton historia näkyy usean tarinan taustalla, varsinkin koska kirja on julkaistu 1960-luvulla.

* Hernando Téllez: Espuma y nada más (Vaahtoa eikä mitään muuta). Hyvin tehokas ja intensiivinen novelli siitä, kun kapinallisten puolella olevan parturin luokse tulee partaansa ajattamaan sotilaskomentaja, joka on julmasti tappanut hänen tovereitaan. Ammatistaan ja taidoistaan ylpeä parturi leikkaa tappavan terävällä veitsellä miehen partaa tämän nuokkuessa rauhassa tuolissaan, ja miettii kuinka toimia jännitteen kasvaessa koko ajan. (Kolumbia, 1908-1966, 7 s.)

* Lisandro Otero: El bastón (Keppi). Epävarma teinipoika hankkii tyylikkään kuolleen isoisänsä valokuvan innoittamana itselleenkin kävelykepin, joka tuo hänelle ensin itsevarmuutta, mutta ympäristön paheksuvat reaktiot kasvavat absurdeihin mittoihin. Hidas ja hajanainen alku, mutta loppu oli hyvä. Kylässämme on tiettyjä asioita, joita ei sallita, ja rutiinista poikkeaminen on yksi niistä. (16) (Kuuba, 1932-2008, 11 s.)

* Manuel Rojas: El vaso de leche (Lasi maitoa). Nuori meripoika, joka ei ole syönyt moneen päivään, kulkee satamassa ja etsii työtä ja keinoa ansaita rahaa. Lopulta perusluonteeltaan hyvin rehellinen poika päättää mennä kahvilaan ja syödä ilman rahaa, mutta ystävällinen kahvilan emäntä tarjoaa hänelle lasin maitoa ja keksejä. (Chile, 1896-1973, 11 s.)

Ventura Garcia Calderón: Historias de caníbales (Tarinoita kannibaaleista). Aika sekava tarina ranskalaisesta seikkailijasta Victor Landasta, joka ryöstää Perun viidakoista itselleen vaimon kannibaalien heimosta. Näille kannibaaleille kuolleen ihmisen tiettyjen osien syöminen oli eräänlainen kunnianosoitus ja keino saada hänen taitonsa. Tarinan sankari Landa on suhteessaan intiaaneihin epämiellyttävä ja moraaliton, ja koko tarina on kerrottu ärsyttävän kevyesti. (Peru, 1886-1959, 9 s.)

Jorge Luis Borges: El Sur (Etelä). Juan Dahlmann päättää kuolemanvaarallisen taudin jälkeen muuttaa perintötilalleen Etelä-Argentiinaan. Ennen kuin hän pääsee perille, alkoholi ja kohtalokkaat kunniakäsitykset keskeyttävät hänen matkansa. (Argentiina, 1899-1986, 11 s.)

* Horacio Quiroga: El Hijo (Poika). 13-vuotias poika lähtee metsästämään lintuja kiväärin kanssa. Isä, joka on opettanut häntä pienestä pitäen käsittelemään aseita ja selviämään luonnossa, jää kotiin. Poika ei kuitenkaan tule silloin kun on luvannut, ja huolesta sekaisin oleva isä lähtee etsimään häntä. Surullinen, intensiivinen ja tunnelmallinen novelli, jossa isän ja pojan välinen rakkaus esitetään kauniisti. Quirogaa verrataan kirjailijaesittelyssä Edgar Allan Poehen. (Uruguay, 1878-1937, 7 s.)

* Jorge Ferretis: Un viejo de plata (Hopeavanhus). Vanha hopeaseppä don Flavio jatkaa rakastamaansa työtä myöhään iltaan saakka. Samaan aikaan hänen oppipoikansa menee tapaamaan rakastettuaan, Flavion tytärtä Graciaa, tämän kotiin, eivätkä nuoret pysty vastustamaan yötä ja suudelmia. Kun Flavio tulee kotiin, hän näkee mitä on tapahtunut, ja hänen mielessään kummittelevat kaikki klassisen espanjalaisen kirjallisuuden hahmot, joissa isä tappaa tyttärensä rakastajan ja ehkä tyttärensäkin. Isä kuitenkin kieltäytyy ryhtymästä kulttuuristen odotusten marionetiksi ja valitsee toisin. (Meksiko, 1902-1962, 14 s.)

* Augusto Roa Bastos: La excavación (Kaivaus). 72 vankileirillä olevaa vankia kaivaa sisällissodan jälkeen yksi toisensa jälkeen metrien pituista tunnelia 25 senttiä päivässä päästäkseen pakenemaan. Novellissa seurataan nuorta tunnelia kaivavaa miestä, joka jää sortuman alle, ja tämän ajatuksia ja muistoja. Armoton, rankka ja surullinen, mutta sellaisena myös pasifistinen novelli. (Paraguay, 1917-2005, 10 s.)

Arturo Uslar Pietri: La lluvia (Sade). Vanha pariskunta, Usebia ja Jesuso, odottaa sadetta kuivan maan ympäröimänä. Sitten heidän tilalleen tulee nuori salaperäinen poika, joka tuo heidän elämäänsä valoa, rakkautta ja iloa. Tätä novellia en ymmärtänyt. (Venezuela, 1906-2001, 20 s.)

* Miguel Ángel Asturias: El Bueyón (Härkä). La Caidunan ja el Bueyónin, toisiaan rakastavan pariskunnan, aikuiset pojat ovat lähteneet vuorille pakoon lähestyviä sotilaita. Bueyón eli Naiqué kuolee sotilaiden pommitettua myllyä. Caiduna kertoo vuosia myöhemmin lapsenlapsilleen siitä, kuinka heille ja muille köyhille ensin annettiin oikeus tilaan ja maahan sen sijaan että heidän olisi pitänyt jatkaa orjantyön tekemistä rikkaille, ja kuinka nämä sen jälkeen taas riistettiin heiltä. (Maiden takaisinoton alkuunpanija United Fruit Company ja USA:n antama tuki tälle esiintyvät myös eräässä tunnetussa Pablo Nerudan runossa.) (Guatemala, 1899-1974, 12 s.)

Kuubalaisessa novellissa vanhan valokuvan isoisällä kerrottiin olevan päällään dril cien -puku, ja selityksessä sen sanottiin olevan "erittäin vilpoisa ja kallis kangas, jota kuubalaiset merkkihenkilöt käyttivät vaatteissaan ennen vuotta 1959". Mietin, miten jonkin kankaan käytön voitiin sanoa loppuvan tiettyyn vuoteen, mutta se olikin kokonaisen elämäntavan ja yhteiskuntajärjestelmän symboli; vuonna 1959 oli Kuuban vallankumous.
    Dril cien -kangas on kudottu sillä tavalla, että se hengittää hyvin, muovautuu kantajansa mukaan ja on sekä pehmeää että vahvaa. Näin se sopii hyvin tropiikkiin. Kun tällaisia pukuja haluttiin tehdä uudestaan nykyaikana Yhdysvalloissa, ainoastaan Irlannista löytyi yksi valmistaja, joka osasi tehdä tällaista kangasta, sekä ainoastaan yksi seitsemänkymppinen kuubalainen räätäli, joka osasi valmistaa pukuja alkuperäisellä tavalla. Tällaisia pukuja ei kuitenkaan voitu kuivapestä, vaan ne voitiin puhdistaa vain käsin tietyllä menetelmällä, joka sekin oli jo lähes kokonaan kadonnut (tiedot täältä). Valmistustavan ja käytön mutkikkuus selittää sen, miksi tämä kangas ja tällaiset puvut katosivat Kuubasta rikkaiden mukana.

Jaime Peralta & Ulla Peterson (toim.): Diez cuentos de Hispanoamérica, 1966. Akademiförlaget-Gumperts. Kansi: Kjell Ivan Anderson. 115 sivua.

Buchi Emecheta: Nnu Egon tarina, 1989 (The Joys of Motherhood, 1979)

Tämä kirja kertoo erään nigerialaisen naisen, Nnu Egon, elämäntarinan alkaen hänen vanhempiensa epäsovinnaisesta suhteesta ja päättyen Nnu Egon kuolemaan. Kirja alkaa vuodesta 1934, kun Nnu Ego on ehkä 20-vuotias. Hän oli syntynyt maaseudulla arvostetun ibopäällikön tyttäreksi ja ollut tunnettu kauneudestaan, mutta hänen rakastamansa ensimmäinen aviomies oli hylännyt hänet, koska hän ei ollut tullut raskaaksi. Sen jälkeen hänen isänsä naitti hänet brittien hallitseman Nigerian suurkaupunki Lagosissa asuvalle miehelle, valkoisen perheen pyykkärinä toimivalle Nnaifelle. Nnu Ego pitää 10-15 vuotta vanhempaa miestään rumana ja halveksii tämän työtä, mutta tulee kuitenkin raskaaksi - eikä vain kerran, vaan kerran toisensa jälkeen, niin että lopulta hänellä on seitsemän elossa olevaa lasta eli hän on nigerialaisen mittapuun mukaan todella rikas, varsinkin kun kolme lapsista on poikia.

Siitä asti, kun Nnu Ego saa ensimmäisen lapsensa, hänen elämänsä on jatkuvaa taistelua ja työntekoa lasten ja itsensä säilyttämiseksi hengissä ja ravittuina sekä poikien ja vähän myös tyttöjenkin koulumaksujen hankkimiseksi. Hän tottuu Nnaifeen ja alkaa pitää tästä enemmän, vaikka todellista läheisyyttä ja toveruutta heidän välillään ei olekaan ja vaikka olut maistuu miehelle liian hyvin, mutta Nnaife on paljon poissa kotoa ensin töiden takia, sitten sen takia, että britit käytännössä pakottavat hänet monien muiden nigerialaisten kanssa sotimaan brittien sodassa, jonka syytä afrikkalaiset eivät ymmärrä ja josta he eivät välitä. Kun Nnaife tulee kotiin, hän ottaa näennäisestä kristinuskostaan huolimatta ensin yhden uuden vaimon, sitten toisen (ibojen perinnäistapojen mukaan mies peri kuolleen veljensä vaimot).

Miehensä poissaolojen aikana Nnu Ego joutuu huolehtimaan koko ajan suuremmasta perheestään yksin, ja alkuvaiheessa hän ja hänen lapsensa olisivat kuolleet nälkään ilman naapurin apua. Kirjasta näki, millaista elämä ilman sosiaaliturvaa on. Suurkaupunki on naapureista ja ystävistä huolimatta Nnu Egolle paljon vaikeampi ja yksinäisempi asuinpaikka kuin maaseutu, jossa maata voi viljellä, tavat ovat tuttuja ja ennakoitavia ja suurperheen apuun voi aina luottaa.

Vaikka kirjan suomenkielinen nimi onkin kuvaava, sen alkuperäisnimi "Äitiyden ilot" kertoo kirjan pääteemasta paremmin ja on ironisuudessaan säväyttävä. Nnu Egon koko elämää määrittelee äitiys: ensin se, että hän ei pysty saamaan lasta, sitten se, että hän on onnistunut synnyttämään lapsia ja varsinkin poikia, mitä pidetään naisen arvon tärkeimpänä mittana. Hän ei ole koskaan vastuussa vain itselleen ja riittävä omana itsenään, vaan hän on aina vain tytär, vaimo tai äiti, ja hänen arvonsa määritellään tämän perusteella ja sen perusteella, pystyykö hän käyttäytymään odotetulla ja tapojen sanelemalla tavalla, sillä tavalla kuin tyttären, vaimon tai äidin kuuluu. Varsinkin kirjan loppupuolella Nnu Ego alkaa kapinoida mielessään näitä sääntöjä vastaan ja miettiä niiden oikeudenmukaisuutta ja järkevyyttä.

Nnu Ego rakastaa lapsiaan ja tekee näiden puolesta mitä vain, varsinkin poikien, mutta väsyy kuitenkin alituisiin raskauksiin, köyhyyteen ja yhä suuremmasta lapsijoukosta huolehtimiseen. Tapojen muutos näkyy kirjassa ihmisten maaseudulta kaupunkiin muuton lisäksi siinä, että vaikka poikia koulutetaan yhä pidemmälle (Nnu Ego pitää poikien koulunkäyntiä hyvin tärkeänä ja haluaa myös tyttöjen oppivan perustaidot), aikuistuvat pojat eivät enää automaattisesti huolehdikaan ikääntyvistä vanhemmistaan. Tytötkin saattavat toimia vastoin vanhempiensa tahtoa, vaikka ainakin Nnaife odottaa tytärten vain olevan hiljaa ja näkymättömiä, tekevän kotityöt ja menevän naimisiin milloin ja kenen kanssa käsketään. Myös Nnaifen toinen vaimo toimii perinnäistapoja ja odotuksia vastaan.

Kirja on kirjoitettu täysin afrikkalaisnäkökulmasta: valkoiset (joiden ihonväriä Nnu Ego pitää rumana ja sairaalloisena) vilahtavat kirjassa vain pienessä roolissa esimerkiksi työnantajina. Kirja on realistinen ja hyvin ja sujuvasti kirjoitettu (vaikka minulla menikin sen lukemiseen kauan aikaa, kosken ollut lukutuulella ja kirjan tapahtumat eivät olleet kovin helppoja) ja voimakas puheenvuoro sen puolesta, että naistenkin pitää saada olla ihmisiä, ei vain synnyttäjiä. Jos on kiinnostunut Afrikasta tai naiskirjallisuudesta, se kannattaa lukea. Kustantaja on mainio kehitysmaiden naisten kirjallisuutta kustantanut Kääntöpiiri.

Emechetan nimi oli minulle ennestään tuntematon, mutta hän on selvästikin afrikkalaisen kirjallisuuden klassikoita: Nigerian pääkaupungissa Lagosissa syntynyt, 18-vuotiaasta alkaen Iso-Britanniassa asunut Buchi Emecheta (1944-2017) on kirjoittanut yli 20 kirjaa. Hän synnytti viisi lasta, erosi miehestään tämän poltettua hänen ensimmäisen käsikirjoituksensa, elätti lapsensa kirjastotyöntekijänä ja suoritti Lontoon yliopistossa sosiologian tutkinnon (kansilieve), ja häntä pidetään ensimmäisenä menestyneenä vuoden 1948 jälkeen Iso-Britanniassa asuneena mustana naiskirjailijana (Wikipedia).

Buchi Emecheta: Nnu Egon tarina, 1989 (The Joys of Motherhood, 1979). Kääntöpiiri. Suomentaja: Kristiina Drews. Kansi: Maija Orava. 246 sivua.

Doris Lessing: The Grass is Singing, 1992 (1950) (lyhennetty versio)

Olen lukenut aiemmin kaksi Doris Lessingin kirjaa, enkä juuri pitänyt niistä, mutta ajattelin silti kokeilla helppolukuista versiota hänen romaanistaan The Grass is Singing (suomennettu nimellä Ruoho laulaa), kun sellainen löytyi kirjaston poistomyynnistä. (Lyhennetyn version lukeminen tuntuu vähän huijaamiselta ja tiedän, että lyhennetyistä versioista puuttuu paljon alkuperäisistä kirjoista, mutta niistä saa silti käsityksen kirjan juonesta, tunnelmasta ja sisällöstä. Monet vieraskieliset helppolukuiset lyhennelmät ovat hyvin tehtyjä, eikä vaikeampien kieli ole mitenkään kovin yksinkertaista.)

The Grass is Singing on mielestäni kaunis nimi, mutta se onkin lainaus T. S. Eliotin runoelman The Waste Land kohdasta, joka kuvaa hylättyä, surullista, autiota kappelia. Tämä sopii kirjan tunnelmaan, koska sen valkoinen aviopari asuu pienessä, huonosti rakennetussa talossa Etelä-Rhodesiassa isolla maatilalla lähes kokonaan eristyneinä. Kaupunkielämästä nauttinut, sihteerinä työskentellyt kolmikymppinen Mary on mennyt naimisiin vähävaraisen tilallisen Dickin kanssa ilmeisesti sen takia, että pelkää jäävänsä vanhaksipiiaksi (en kyllä ymmärtänyt Maryn syitä ja sitä, miksei hän ottanut mitään selvää siitä, minkälaisissa oloissa tulee elämään), mutta ei kestä köyhyyttä, kuumuutta ja yksinäisyyttä, ja vuosien kuluessa menettää koko ajan enemmän otteensa elämästä ja todellisuudesta, masentuu vakavasti ja luovuttaa. Jos taloa pitää ihmisen vertauskuvana, kirjan nimi voi viitata myös Maryn mieleen: kirjan lopussa vain ruoho laulaa Maryn mielen autioituneiden, lohduttomien ja romahtaneiden huoneiden ulkopuolella.

Kirja alkaa lehtiuutisella siitä, että Mary on murhattu ja että murhan on tehnyt pariskunnan musta kotipalvelija Moses, sekä tekstin vihjauksilla siitä, että Maryn ja Mosesin välillä on ollut jotain luvatonta. Kirja kertoo siitä, miten tähän tilanteeseen on päädytty.

Tämän perusteella odotin rakkaustarinaa ja kolmiodraamaa, mutta kirjan painopiste onkin aivan muualla. Vaikka Maryn ja Mosesin suhde onkin tietyssä mielessä hyvin läheinen, se on sitä huonolla tavalla: heidän välillään ei mielestäni ole rakkautta, vaan peiteltyä vihaa, inhoa, halveksuntaa ja valtataistelua, jota käydään joka päivä talon seinien sisällä. Taistelussa Moses alkaa päästä voitolle ja se huipentuu tuohon murhaan. Kirjan tärkein teema (vaikka siinä on muitakin teemoja, esimerkiksi naisten ja miesten suhteet, Maryn vaikea isäsuhde ja jonkin verran myös erilaisten maanviljelijöiden erilainen asennoituminen maahan) on minusta eriväristen ihmisten vääristyneissä suhteissa; siinä, että toiset ihmiset väittävät toisten olevan itseään huonompia.

Tämä ilmenee jo kirjan alussa, jossa kerrotaan sivuhenkilön, rikkaan maanviljelijä Charlie Slatterin, pahoinpidelleen kiukunpuuskassa mustan työläisensä kuoliaaksi ja selvinneen murhasta 30 punnan sakoilla; Moses taas joutuu maksamaan tekemästään murhasta hengellään. Mary ei ole koskaan ennen maatilalle muuttoaan ollut lähemmin tekemisissä tummaihoisten kanssa eikä tiedä, miten toimia näiden kanssa, mistä johtuu suuri osa hänen ongelmistaan maatilalla: hän kohtelee mustia ihmisiä vihamielisesti, epäluuloisesti ja epäreilusti. Ehkä Mary pelkää ja inhoaa mustia sen takia, että hän tiedostaa vaistomaisesti valkoisten rakentaman järjestelmän hataruuden ja pelkää koko rakennelman romahtavan mielessään, jos hän kohtelisi mustia tasa-arvoisina ihmisinä.

Mary ei ole mukava ihminen, eikä juuri kukaan kirjan muistakaan henkilöistä ole miellyttävä ehkä afrikkalaista luontoa ja maata rakastavaa, hyväluonteista Dickiä lukuun ottamatta (jolla hänelläkin on paljon huonoja puolia). Toisenlaisessa, tasa-arvoisemmassa ympäristössä hekin olisivat saattaneet toimia toisin ja elää hyvää elämää. Omassa kaupunkiympäristössään esimerkiksi Mary tuntui onnelliselta, seuralliselta ja mukavalta ihmiseltä.

Kirjassa toistetaan henkilöiden suulla moneen kertaan, että valkoisten täytyy pitää yhtä mustia vastaan, ja että eri kansanryhmien täytyy pysyä erillään. The anger [Tony] had seen in Charlie Slatter's face was 'white society' fighting to defend itself. And that 'white society' could never, ever admit that a white person, and particularly a white woman, can have a human relationship, good or evil, with a black person. For as soon as it admits that, it falls. (14) Kirjasta syntyi minulle sellainen vaikutelma, että syy siihen, että valkoiset yrittivät pitää mustat henkisesti ja fyysisesti erossa itsestään, oli se, että vain sillä tavalla he pystyivät ylläpitämään myyttiä valkoisten paremmuudesta. Jos eri ryhmät olisivat olleet läheisissä kosketuksissa toistensa kanssa, mustat olisivat huomanneet, että valkoiset eivät ole yhtään heitä parempia, vaan aivan samanlaisia ihmisiä kuin he itsekin, ja olisivat alkaneet vaatia maataan takaisin itselleen sekä tasa-arvoista yhteiskuntaa.

Neljännesvuosisata aiemmin kirjoitetussa samoille alueille sijoittuvassa seikkailuromaanissa valkoisen ja mustan ihmisen suhde oli paljon mutkattomampi (joten tämä kirja ei kerro koko totuutta). Lessingin kirja ei ollut mitenkään helppo eikä mukava, vaan ahdistava, enkä juuri pitänyt tästäkään, mutta omana aikanaan tämä romaani toi varmaan tärkeällä tavalla eteläisen Afrikan systeemisen rasismin ja sen seuraukset päivänvaloon. Kirja oli myös Lessingin esikoisteos, ja sellaiseksi se vaikuttaa hyvin taitavalta. Ja kyllä, varmaan paljon kirjan vivahteista ja voimasta jäi puuttumaan, kun ei lukenut tätä kokonaisena versiona; esimerkiksi lukiessani tarkkailin Marya ulkopuolelta, kun taas täydellisen version lukeneet näyttävät päässeen sisään hänen nahkoihinsa.

Monet kirjasta kirjoittaneet ovat olleet ihastuneita ja vaikuttuneita, vaikka jotkut löysivät myös kritisoitavaa: Tarukirja, Suketus, Keltainen kirjasto, Oksan hyllyltä, Lily, Kirjainten virrassa, Voima, Merilintu, Kymmenen puikkoa langalla, Mistä luimme kerran.

Lisäys 29.8.21: Muistaakseni kirjan jossakin kohdassa sanottiin, että Dickillä oli sata mustaa palkollista, ja tämä jäi häiritsemään minua. Miten Dickillä oli varaa näin moneen työntekijään, vaikka häntä sanottiin kirjassa koko ajan köyhäksi ja rahattomaksi? Kuinka suuri maatila oli, kun siellä tarvittiin näin paljon työntekijöitä? Eikö viljelyssä käytetty apuna ollenkaan koneita ja eläimiä (hevosia, härkiä)? Kun kirjassa kerrottiin Dickin kaupanperustamiskokeilusta, mainittiin ostoksilla käyvät mustat naiset. Työskentelivätkö hekin maatyöläisinä vai vain miehet?

Edit 29.8.21.

Doris Lessing: The Grass is Singing, 1992 (1950). Lyhennetty ja kieleltään helpompi versio, taso 4: retold by Andy Hopkins and Joc Potter. Piirroskuvat: David Cuzik. 62 sivua.

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen, 1984 (To Kill a Mockingbird, 1960)

Tämä kirja on ollut meillä lapsuudestani asti, mutta jostain syystä se on aina tuntunut minusta vaikealta eikä mitenkään kutsuvalta kirjalta, joten se on vain kärsivällisesti odottanut äidin tai minun hyllyssäni. En ole kuitenkaan luopunut kirjasta, koska se on klassikko ja olen ajatellut, että joskus se pitäisi kyllä lukea. Nyt vihdoinkin ryhdistäydyin, ja kirjan aloitettuani lukeminen ei ollutkaan yhtään vaikeaa.

Vierastamiseni saattaa johtua siitä, etten ole koskaan oikein pitänyt lapsikertojista aikuisten kirjoissa, vaikka epäloogisesti pidänkin lasten- ja nuortenkirjoista. Aikuisen on mielestäni hankala mennä lapsen nahkoihin ja esittää hänen ajatuksensa ja kokemuksensa uskottavan tuntuisesti (paitsi, höm, lasten- ja nuortenkirjoissa), ja aikuisten elämä on minusta myös yleensä kiinnostavampaa kuin lasten elämä. Tämän kirjan minäkertojana on 8-vuotias tyttö Scout, ja vaikken usko, että todellinen 8-vuotias pystyisi kertomaan elämästään tällä tavalla, tässä kirjassa kertojan ääni ja kerrontatapa ei kuitenkaan häirinnyt, vaan tuntui luontevalta. (Ja ehkä minun pitää korjata käsityksiäni, tämä on nyt kolmas parin kolmen vuoden sisällä lukemani aikuisten kirja, jossa on ollut lapsikertoja ja josta olen pitänyt.)

Scout asuu Maycombin pikkukaupungissa Alabamassa 1930-luvun puolivälissä isänsä, asianajaja Atticus Finchin, ja 12-vuotiaan veljensä Jemin kanssa. Perheeseen kuuluu myös afroamerikkalainen taloudenhoitaja Calpurnia eli Cal. Lasten äiti on kuollut jo silloin, kun Scout oli 2-vuotias, minkä jälkeen Atticus on kasvattanut lapset Calin avulla parhaansa mukaan. Poikatyttö Scout leikkii pihalla ja naapurustossa yhdessä veljensä Jemin ja naapurin pojan Dillin kanssa, ja kirjan alkupuolella hän aloittaa myös koulun. Jännitystä elämään tuo lähitalossa asuva pelottava erakko Boo Radley.

Pitkän aikaa kirja on naapuruston ihmisten, koulun ja kotielämän kuvausta lapsen näkökulmasta. Scoutilla ja Jemillä on läheinen suhde isäänsä, joka on lempeä, humaani, oikeudentuntoinen ja viisas ja jolla on aina aikaa lapsilleen. Hän puhuu lapsilleen kuin älykkäille, vastuuntuntoisille ihmisille, vaikka ymmärtää myös näiden puutteita. Pidin Atticuksesta henkilönä kovasti, ja kirjassa on minusta yhtenä teemana vanhemmuus: Atticus haluaa elää niin suoraselkäisesti ja oikein, että hän pystyy sanomaan lapsilleen, miten pitäisi elää - hän ei siis odota, että isän asema antaa ihmiselle suoraan oikeuden komennella lapsiaan. Hän ei myöskään vaadi näitä toimimaan vastoin omaa luontoaan. Lapset sanovat isäänsä Atticukseksi, ja sana isä mainitaan kirjassa vain muutaman kerran.

Maycomb on Finchin sisaruksille turvallinen ja leppeä kasvuympäristö, vaikka he eivät kaikista sen asukkaista aina pidäkään. Se alkaa kuitenkin vähitellen näyttää heille myös rumemman puolensa isän uuden asiakkaan takia: tuomari on määrännyt Atticuksen puolustamaan mustaa Tom Robinsonia, jota syytetään köyhän nuoren valkoisen naisen raiskauksesta, mistä on rangaistuksena kuolemantuomio. Tämä ei aiheuttaisi ongelmia, ellei Atticus olisi päättänyt hoitaa tehtävää parhaan kykynsä mukaan ja todella taistella asiakkaansa puolesta sen sijaan että hoitaisi asian vain näön vuoksi. Scoutia ja Jemiä aletaan haukkua koulussa, ja muuta paljon uhkaavampaakin tapahtuu oikeusprosessin hitaasti edetessä. Kirjan loppupuolella on noin 70 sivun pituinen oikeudenkäynnin kuvaus.

- Tulehan tänne, Scout, sanoi Atticus. Minä ryömin hänen syliinsä ja työnsin pääni hänen leukansa alle. Hän kietoi käsivartensa minun ympärilleni ja keinutti minua hiljaa. - Se on eri juttu tällä kertaa, hän sanoi. - Tällä kertaa me emme taistele jenkkejä vastaan, me taistelemme ystäviämme vastaan. Mutta muista se, että miten katkeriksi asiat tulevatkin, he ovat yhä ystäviämme ja tämä on meidän kotimme. (104)

Kirjan tempo on rauhallinen, mutta sen tapahtumat ovat kiinnostavia ja jännite ja mielenkiinto säilyy koko ajan. Irrallisiltakin tuntuvat tapahtumat, henkilöt ja asiat nivoutuvat yhteen kirjan lopussa, eikä kirjassa tunnu olevan turhia kohtauksia, vaikka siinä on oikeudenkäynnin lisäksi muitakin teemoja. Kaikki kirjan tapahtumat liittyvät eräänlaiseen muotokuvan rakentamiseen Maycombista, jossa ainakin jotkut lapset näkevät ihmiset ihmisinä näiden ihonväristä riippumatta ja haluavat ja uskovat oikeuden tapahtuvan, kun taas aikuisten asenteet ovat joitakin harvoja ihmisiä lukuun ottamatta luutuneet ja kovettuneet.

Kirjassa oli erikoista se, että vaikka siinä puolustettiin ehdottomasti oikeudenmukaisuutta ja kaikkien ihmisten tasa-arvoista kohtelua lain edessä, siinä ei mielestäni asetettu kuitenkaan kyseenalaiseksi koko sitä yhteiskuntajärjestelmää, jossa valkoiset ja mustat asuvat erillään, jossa heillä on erilaiset oikeudet, jossa heihin asennoidutaan aivan eri tavalla ja jossa valkoisilla on paljon parempi asema kuin mustilla. Esimerkiksi Atticus, jonka kohteliaisuutta kaikille kirjassa korostetaan ja joka teitittelee kaikkia valkoisia, sinuttelee oikeudessa Tom Robinsonia ja puhuttelee tätä vain etunimellä Tomiksi, vaikka hän suhtautuukin hyvin vakavasti tämän puolustamiseen. Ilmeisesti kirjan kirjoitusajankohta näkyy tässä, samoin siinä, että kirjassa käytetään paljon nykyään loukkaavaa sanaa tummaihoisista, vaikka kirjan kirjoitus- ja varmaan suomentamisaikanakin se oli neutraali termi.

Kirjassa on myös pari kiinnostavaa sivuteemaa, ensinnäkin koulu: Scoutin aloittaessa koulun hän osaa jo lukea ja kirjoittaa. Hänen opettajansa paheksuu tätä, koska se sekoittaa opettajan uuden opetusmetodin, ja hän suunnilleen kieltää Scoutia lukemasta tai kirjoittamasta koulussa tai kotona. Toisena sivuteemana on naiseksi kasvaminen tai paremminkin naiseksi kasvattaminen (kuten Simone de Beauvoir sanoi, naiseksi ei synnytä, naiseksi tullaan): Scout käyttää housuja, turvautuu helposti nyrkkeihinsä koulussa tuntiessaan tulleensa kohdelluksi väärin, pitää poikien leikeistä, haluaa oppia ampumaan ilmakiväärillä ja pitää rauhallista, suhteellisen vanhaa isäänsä melkoisena nynnynä. Hänen tätinsä Alexandra käyttää hänestä hänen ristimänimeään Jean Louisea, ja hänen mielestään Scoutin pitäisi käyttää hametta, olla tappelematta ja tehdä tyttöjen juttuja, ja muutenkin tuntuu siltä, että yhteiskunnan odotukset ovat sulkeutumassa yhä tiiviimmin Scoutin ympärille ja muovaamassa häntä odotustensa mukaiseksi.

Kirja ei ole vakavasta aiheestaan huolimatta synkkä, vaan siinä on paljon lempeää huumoria. Oli myös virkistävää lukea Atticuksesta, joka kieltäytyi pitämästä eri tavalla ajattelevia ja vihamielisesti toimivia ihmisiä vihollisinaan ja uskoi, että ihmisen pitää toimia omantuntonsa mukaan ja mahdollisimman oikein. Suomennos töksähteli minusta varsinkin alussa jonkin verran, mutta kirjan edetessä se ei enää häirinnyt. Hyvä, että sain tämän vihdoin luettua.

Kirjasta on paljon innostuneita bloggauksia, esimerkiksi täällä: Kirsin Book Club, Annelin kirjoissa, Vinkki, Kirjavinkit, Nannan kirjakimara, Koulukirjastonhoitajat, Reader, why did I marry him?, Sallan lukupäiväkirja, Kirjan pauloissa, Mitä luimme kerran... Mm. Mummo matkalla on lukenut tämän kirjan eräänlaisen jatko-osan (joka kirjoitettiin ennen tätä ja julkaistiin vasta 2010-luvulla), Kaikki taivaan linnut.

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen, 1984 (To Kill a Mockingbird, 1960). Koko kansan kirjakerho. Suomennos: Maija Westerlund. Kansi: Seppo Polameri. 374 sivua.

Aulis Ojajärvi (toim.): Maailmankirjallisuuden mestarinovelleja 2, 1969

Pidän enemmän pinnalta katsoen kevyestä kuin syvällisestä kaunokirjallisuudesta ja yleensä lähinnä välttelen nobelisteja ja vastaavia, koska olen huomannut, etten juuri nauti heidän kirjoistaan (vaikka toki arvostan ihmisiä, jotka lukevat tällaisia kirjoja, ja olen itsekin pitänyt joskus paljon jostakin vakavammasta kirjasta). Pyrin kuitenkin aina välillä sivistämään itseäni, koska on aina mukavaa päästä eroon ennakkoluuloistaan, mikäli mahdollista, ja novellien lukeminen on hyvä keino tutustua tuntemattomiin tai hankalampiin kirjailijoihin.

Tässä kokoelmassa tarkoituksena on ollut tuoda koulussa käsiteltäväksi joukko modernisteja, joiden ansiot monessa tapauksessa ovat suuremmat jonkin muun kirjallisuuden lajin kuin juuri novellin alalla. Valintaperusteena on ollut, että novelli on aiheensa ja sisältönsä puolesta koulukäsittelyyn sopiva ja lisäksi mahdollisesti ajankohtainen. Minusta sen enempää aiheet kuin sisältökään eivät olleet nimenomaan nuorille suunnattuja, vaan yleisesti kiinnostavia (tai ei-kiinnostavia). Tyylilajeja oli realismista symbolismiin ja satiiriin. Tunsin nimeltä monet kirjailijoista, mutta varsinkin pohjoismaalaiset kirjailijat olivat minulle outoja.

Kirjan alkupuolella ajattelin, että tarinat ovat tylsiä ja että kirja olisi kannattanut jättää lukematta, mutta loppujen lopuksi pidin kirjasta, monien sellaistenkin kirjailijoiden novelleista, joista en odottanut pitäväni. Tässä taas lyhyet luonnehdinnat ja tähti merkkinä omasta pitämisestäni. 23 novellista yhden kirjoittaja on nainen, Nadine Gordimer. Novellit ovat kirjailijan syntymävuoden mukaisessa järjestyksessä.

Junichiro Tanizaki: Varas. Köyhä minäkertoja kertoo opiskelustaan koulussa, jossa liikkuu varas, ja jossa jotkut koulutoverit epäilevät häntä varkauksista. Kertoja pohtii varastamisen olemusta ja varkaan moraalia. Tämän novellin asenteet olivat niin japanilaisia, etten oikein ymmärtänyt sitä. (11 s., Japani, 1886-1965)

Jean-Paul Sartre: Muuri. Kolme erilaista miestä saa Espanjan sisällissodassa kuolemantuomion, ja novelli kuvaa heidän viimeistä yötään vankilassa ja suhtautumista tietoon teloituksestaan aamunkoitteessa; kaikki ovat yksin omassa kauhussaan. Minäkertoja saa aamulla mahdollisuuden kertoa toverinsa olinpaikan ja säilyä näin hengissä, mutta tekee tästä vitsin. Tämä oli selvästikin eksistentialistinen novelli, mutten ole koskaan ollut mitenkään innostunut Sartresta. (21 s., Ranska, 1905-1980)

Mihail Šolohov: Vierasta verta. Donin varrella asuva Gavrila-vanhus on menettänyt punaisia vastaan taistelleen kasakkapoikansa sodassa, ja pojan menetys kalvaa sekä Gavrilaa että hänen vaimoaan, jolle Gavrila on inhottavan tyly. Sitten vanha pariskunta ottaa hoitoonsa haavoittuneen kommunistijoukkueen päällikön, josta tulee pitkän toipumisen aikana heille kuin oma poika. (20 s., Venäjä, 1905-1984)

Samuel Beckett: Karkotettu. Tajunnanvirtamainen novelli siitä, kun minäkertoja heitetään alas portaita ja mitä sitten tapahtuu. Lukijalle tapahtumien kulku ja niiden tarkoitus jää kuitenkin aika epäselväksi. (13 s., Irlanti, 1906-1989)

* William Saroyan: Intiaani nimeltä Veturi 38. Nuori armenialaispoika Aram toimii Veturi 38 -nimisen intiaanin autokuskina tämän ostettua pikkukaupungin autoliikkeen kalleimman auton. Ihan sympaattinen tarina ystävällisyydestä. (9 s., USA, 1908-1981)

* Sivar Arnér: Soturin saappaat. Ehkä 1600-luvun Ruotsiin sijoittuva kertomus, jossa seurataan vanhan ja huonokuntoisen suutari Joelin työtä kreivin saappaiden parissa. Joelia ympäröivän maailman armottomuus tulee novellissa selvästi esiin. Kun hänelle tuodaan käsky tehdä uudet saappaat kreivin vieraalle, sotaisalle paronille, hän alkaa miettiä, mihin saappaita käytetään, ja mahdollistaako hän ihmisten tappamisen tekemällä soturille hyvät saappaat. Hän ottaa "älä tapa" -käskyn vakavasti eikä voi hiljentää omantuntonsa ääntä, vaikka tietää kieltäytymisen tarkoittavan todella pahoja seurauksia. Hyvä novelli yksilön mahdollisuuksista tai niiden puutteesta noudattaa omaa vakaumustaan. (16 s., Ruotsi, 1909-1997)

* Angus Wilson: Reaalipolitiikkaa. Novelli taidegalleriaan omistajan kuoleman jälkeen palkatusta nuoresta liikealan johtajasta. Novellissa seurataan yhtä kokousta ja sitä, miten johtaja manipuloi vanhoja työntekijöitä taitavasti ja kaivaa maata näiden alta saadakseen nämä syrjäytettyä ja tahtonsa läpi. (9 s., Iso-Britannia, 1913-1991)

* Bernard Malamud: Taikatynnyri. Rabbiksi opiskeleva Leo Finkle palkkaa tuskaisan harkinnan jälkeen Pinye Salzmanin, avioliitonvälittäjän, etsimään itselleen sopivan vaimon. Mikään Salzmanin "taikatynnyristään" kaivama vaimoehdokas ei kuitenkaan miellytä Finkleä, kunnes hän näkee erään naisen kuvan, jota Salzman ei haluaisi hänen näkevän. Salzman puhuu joskus hauskasti kuin Tähtien sodan Yoda: Niin kauniita asiakkaita minulla on että heihin rakastutte sillä hetkellä kun heidät näette. (19 s., USA, 1914-1986)

Lars Ahlin: Surkeuteen kätketty lahja. Saamaton Hans kertoilee vaimolleen Gretalle kaikenlaisia tarinoita loukkaantumisista, ja luulee Gretan uskovan kaiken. Greta uskoo tarinat aluksi ja joutuu aina pettymään, muttei näytä tätä Hansille, jota rakastaa. (9 s., Ruotsi, 1915-1997)

* Arthur Miller: Kuuluisuus. Kahden tuoreen menestysnäytelmän kirjoittaja Meyer Berkowitz huomaa, millaista on olla kuuluisa. (8 s., USA, 1915-2005)

Heinrich Böll: Niin tuli ehtoo ja tuli aamu. Brenig viivyttelee kaupungilla jouluna, koska ei kestä nuoren vaimonsa Annan pitkään kestänyttä mykkäkoulua. (8 s., Saksa, 1917-1985)

* J. D. Salinger: Vähän ennen eskimosotaa. Nuori Ginnie Mannox tapaa rikkaan ystävänsä Selenan kotona tämän veljen ja veljen ystävän. Omintakeisia henkilöitä ja virkistävän erikoista dialogia. (13 s., USA, 1919-2010)

* Friedrich Dürrenmatt: Tunneli. Lihava 24-vuotias mies matkustaa junassa tuttua reittiään. Matkan varrella oleva tavallisesti lyhyt tunneli kuitenkin jatkuu ja jatkuu, eikä kukaan muu pidä sitä outona kuin tämä mies ja junahenkilökunta, joka yrittää vain peitellä asiaa, koska ei ymmärrä sitä. Hyvä symbolinen novelli siitä, miten asiat riistäytyvät käsistä ja miten ihmiset jatkavat elämäänsä muutoksista ja vaaran merkeistä huolimatta. Koko kymmensivuinen novelli on yhtä kappaletta. (10 s., Sveitsi, 1921-1990)

* Italo Calvino: Mies ja vaimo. Työmies Arturo Massolari tulee aamulla kotiin yövuorosta, jolloin hänen vaimonsa Elide herää ja lähtee vuorostaan töihin. Lyhyen yhdessäolon jälkeen illalla on taas Arturon vuoro lähteä töihin. (4 s., Italia, 1923-1985)

Nadine Gordimer: Mikä uusi aikakausi, jos saan luvan kysyä? Värillisen Jake Alexanderin kirjapainoon, jossa hän on viiden ystävänsä kanssa, tulee vierailulle Jaken valkoinen englantilainen ystävä edistyksellisen tyttöystävänsä kanssa. Itsevarma, sosiaalisesti tiedostava nuori valkoinen nainen uskoo tietävänsä kaiken. (16 s., Etelä-Afrikka, 1923-2014)

* James Baldwin: Edellinen vaihe. Nuori musta työtön näyttelijä on väsynyt elämään valkoisessa maailmassa ja tuntee saaneensa tarpeekseen. Hänellä on irlantilainen tyttöystävä Ida ja juutalainen ystävä Jules, jotka tekevät elämästä vähän siedettävämpää, mutta hän ei tunne kuuluvansa mihinkään, ei valkoisten eikä mustien pariin. (17 s., USA, 1924-1987)

* Günter Grass: Vasenkätiset. Minäkertoja kertoo kuulumisestaan vasenkätisten seuraan ja muista samasta vaivasta kärsivistä kohtalotovereistaan, jotka pyrkivät pääsemään eroon ongelmastaan - kaikkihan ovat sanoneet hänelle jo lapsesta asti, että vasenkätisyys on väärin. (7 s., Saksa, 1927-2015)

Juri Kazakov: Hällä väliä. Poijunvartija Jegor on alkoholisoitunut, tavallisen näköinen ja kehuskelee turhia, mutta hänellä on lahja, jollainen on vain harvalla. (13 s., Neuvostoliitto, 1927-1982)

* Martin Walser: Minä etsin naista. Hauska novelli miehestä, joka rakastuu edellään kulkevan naisen niskaan, seuraa niskaa siksi erään yhdistyksen kokoukseen mutta kadottaa tämän ja liittyy yhdistykseen löytääkseen naisen, jolle niska kuuluu. Mies käy yhdistyksen kokouksissa vuosikausia etsien naista; novellissa ei kertaakaan sanota, mistä yhdistyksen kokouksissa puhutaan, eikä se välttämättä selviä miehellekään. (6 s., Saksa, s. 1927)

Villy Sørensen: Romeo ja Signe. Sokea, mutta itkiessään näkevä Signe rakastuu lasimestarin Romeoon, menettää hänet, saa opaskoiran, menettää sen ja menee naimisiin toisen miehen kanssa. Sadun muotoon kirjoitettu ja vähän satua muistuttava novelli. (9 s., Tanska, 1929-2001)

Jevgeni Jevtušenko: Kananjumala. Novellin kananjumala on pieni meren kivi, jossa on reikä, ja jonka uskottiin tuottavan munaonnea ja siksi onnea muutenkin. Novellin minäkertoja kertoo sinnikkäästä mutta turhasta kananjumalan etsiskelystään Krimillä ja samalla onnettomassa avioliitossa olevasta moskovalaisesta naisesta, jota hän rakastaa. Hän on ystävystynyt Krimillä nuoren, pikkuvanhan tytön kanssa, jonka ansiosta asiat saattavat kääntyä paremmiksi. (16 s., Neuvostoliitto, 1932-2017)

Bo Widerberg: Tarina, jolla on onnellinen loppu. Tarina kerrotaan osittain avoliitossa elävän pariskunnan naisen, osittain miehen näkökulmasta. Mies on hyvin monella tavalla taiteellisesti lahjakas, mutta liian monella tavalla; hänellä on suuret luulot omista kyvyistään, mutta hän ei saa mitään aikaan. Raskaana oleva nainen toivoo hänen hakevan työtä; nainen on suhteen aikuinen. Tällä tarinalla on oikeasti onnellinen loppu. (13 s., Ruotsi, 1930-1997)

* Arvo Valton: Vihreäreppuinen mies. Rautatieaseman odotushalliin ilmestyy eräänä päivänä vihreäreppuinen mies, joka kaivaa repustaan kirjan ja alkaa lukea kovalla äänellä kirjaa. Aseman siivoojat ja virkamiehet eivät tiedä mitä tehdä, kun kirja ei ole edes ideologisesti sopimaton. Mies jatkaa lukemistaan päivästä toiseen, mikä käynnistää kuumeisen toiminnan laajemmissa piireissä virkamiesten ja tutkijoiden keskuudessa, jotka alkavat selvittää toimikunnissa oikeita metodisia perusteita lukemiselle ja toiminnan tieteellistä organisointia. Kun he ovat saaneet selvitettyä asian kaikki monitahoiset ulottuvuudet ja päättäneet lähettää paikalle koulutetun, kilpailevan lukijan, mies onkin ehtinyt jo lopettaa lukemisen. Hauska, satiirinen novelli. (12 s., Viro, s. 1935)

Lisäys 19.3.21.

Maailmankirjallisuuden mestarinovelleja 2, 1969. Valikoinut Aulis Ojajärvi. WSOY. Eri kääntäjiä. 293 sivua.

Angela Carter (toim.): Pahoja tyttöjä & villejä naisia, 1993 (Wayward Girls & Wicked Women, 1986)

Löysin tämän kirjan kirjaston poistomyynnistä ja ostin sen, vaikka kansikuva on mielestäni karmea (&-merkki on tosin hauska). Kansi on samanlainen kuin yhdessä englanninkielisistä versioista, joten siitä ei voi syyttää suomalaisia tekijöitä. Oli kuitenkin hauska löytää pelkästään naiskirjalijoita sisältävä novelliantologia - monissa vanhemmissa novelliantologioissa naiskirjailijoita on hyvin vähän, ja he tuntuvat usein olevan vain pakollinen lisäys - ja lisäksi houkuttimena oli Bessie Head, jonka vaikuttavan kirjan olin aiemmin lukenut. Angela Carterinkin nimi oli tuttu Samantha Ellisin kirjasta.

Tässä kokoelmassa oli kuitenkin enemmän sellaisia novelleja, joista en pitänyt tai jotka eivät tehneet vaikutusta, kuin sellaisia joista pidin. Yhtenä syynä oli ehkä se, että alitajuisesti odotin kirjalta voimaannuttavia kertomuksia sankarillisista naisista, ja eiväthän nämä tarinat sellaisia olleet - monissa novelleissa naispäähenkilöt olivat melko epämiellyttäviä, ja heille kävi myös usein aika huonosti. Kaikki valitsemani tarinat kuvailevatkin jonkinlaista kierosilmäisyyttä, vinoa ja läpitunkevaa katsetta. ... Kaikilla näillä toisistaan poikkeavilla naisilla on jotain muutakin yhteistä: omanarvontunto, vaikka riekaleinenkin (Angela Carter, s. 16). Mukana oli monia hyviä tarinoita, mutta tämä ei ollut mitenkään helppo eikä kovin miellyttävä kirja.

Mutta kirja kannatti silti lukea: 17 vakavasti otettavaa, muutamaa kirjoittajaa lukuun ottamatta melko vähän tunnettua naiskirjailijaa, joista luullakseni vain kahden teoksia olen lukenut aiemmin. Aikajana ulottuu viidestä 1800-luvulla syntyneestä kirjailijasta kirjan julkaisuaikaan nelikymppisiin kirjailijoihin. Kirjoittajat ovat suurimmaksi osaksi Yhdysvalloista ja muista englantia puhuvista maista, mutta mukana on myös esimerkiksi ghanalainen, egyptiläinen, eteläafrikkalainen ja kiinalainen kirjailija. Melkein kaikki kirjan kirjailijoista ovat muuttaneet toiseen maahan tai viettäneet pitkiä aikoja muualla kuin syntymämaassaan, joten monia tarinoita voi pitää myös maahanmuuttajakirjallisuutena. Tässä kuvaukset kirjan novelleista (maat ovat kirjoittajien syntymämaita), olen merkinnyt tähdellä ne joista pidin enemmän.

Elizabeth Jolley: Viimeinen sato. Tytär kertoo siivoojaäidistään, jolla on taipumus venyttää sääntöjä ja joskus lakiakin. Perheeseen kuuluu myös ongelmallinen veli, jota sisko varoo. Kun perhe perii isoisältä huonolla maalla olevan maatilan, viisainta olisi myydä se, mutta miten käykään? Novellin kulkua oli aika vaikea seurata, mutta pidin siitä, miten perheen suhtautuminen maatilaan ja veljen käytös muuttui, kun he miettivät maan viljelemistä. (22 s., Iso-Britannia, 1923-2007)

* Leonora Carrington: Debytantti. Seurapiirielämää inhoava tyttö pyytää eläintarhan hyeenaa sijaisekseen debytanttitanssiaisiin. Parhaiten tutustuin nuoreen hyeenaan. Hän oppi myös tuntemaan minut; minä opetin hänelle ranskaa ja hän opetti minulle omaa kieltänsä. (3 s, Iso-Britannia, 1917-2011)

* Rocky (Raquel) Gámez: Glorian tarinoita. Rocky-niminen minäkertoja kertoo ystävästään Gloriasta, joka on aina halunnut olla mies. Gloria menee epävirallisesti naimisiin rakastamansa Rositan kanssa, joka alkaa odottaa lasta. Työväenluokkainen Gloria käyttäytyy kaikessa kuin mies, myös huonoissa asioissa. Raju ja suorapuheinen tarina. (8 s, USA, ?)

* Bessie Head: Elämä. Kymmenvuotiaana Johannesburgiin vanhempiensa kanssa muuttanut häikäisevä Life tulee takaisin kotikyläänsä 17 vuotta myöhemmin, tuo tullessaan ison kaupungin tavat ja moraalin ja menee naimisiin kylän halutuimman miehen kanssa, jolloin kaksi vahvaa voimaa törmää toisiinsa. (12 s., Etelä-Afrikka, 1937-1986)

Jane Bowles: Guatemalalainen idylli. Amerikkalainen suuren yrityksen miesostaja viettää haluttomasti viikon pienessä guatemalalaisessa täysihoitolassa, tutustuu asukkaisiin ja aloittaa puolivahingossa suhteen naisen kanssa, josta ei edes pidä. Aika tylsä novelli, jossa kävellään hitaasti ympäriinsä ja puhutaan pinnallisesti ja jossa kukaan ei ole tyytyväinen elämäänsä. (35 s., USA, 1917-1973)

Katherine Mansfield: Nuori tyttö. 17-vuotias, kaunis ja rikas tyttö käy Monacossa(?) kahvilassa minäkertojan ja pikkuveljensä kanssa. Tyttö on turhautunut ja levoton, halveksii kaikkea ja haluaa elämältä kaikkea sitä mitä ei ole (vielä?) saatavilla. (7 s., Uusi-Seelanti, 1888-1923)

Colette: Sateinen kuu. Kirjailijanainen (kertojaminänä Colette itse) tutustuu puhtaaksikirjoittajansa erakkomaiseen naimisissa olevaan sisareen ja kiinnostuu tästä. Hyvin pitkä novelli, jossa ei mielestäni tapahtunut paljon mitään ja jonka henkilöt eivät olleet kovin kiinnostavia. (51 s., Ranska, 1873-1954)

* George Egerton: Naimakauppa. Muurari auttaa erään humalaisen naisen kotiinsa, minkä jälkeen hän kertoo toiselle muurarille alkoholistivaimostaan, jota hän rakastaa kaikesta huolimatta. Miehen auttama humalainen nainen on kirjailijanaisen vuokraemäntä. Kirjailija auttaa naista ja hänen kolmea lapsipuoltaan, ja vuokraemäntä kertoo hänelle aviottomasta siskopuolensa hoidossa olevasta lapsestaan, jota rakastaa kovasti, ja onnettomasta avioliitostaan. Lopussa näkökulma siirtyy taas muurareihin. Todella surullinen tarina siitä, miten vaikeat tapahtumat vaikuttavat pahimmillaan ihmisiin, ja siitä, kun mieli järkkyy. (19 s., Australia, 1859-1945)

* Frances Towers: Violet. Rouva Titmus tyrannisoi tytärtään Sophya, joka palkkaa Violetin palvelijaksi hoitamaan taloa. Kaikki, mitä Violet haluaa, tuntuu tapahtuvan, ja äitiä lukuun ottamatta hän tekee kaikki perheenjäsenet onnellisemmiksi. Omahyväisellä hymyllään ja äkkinäisillä tummien silmien välähdyksillä ja pään nyökytyksillä hän valaisi heidän sielujensa kätketyt sopukat, hän kiskaisi verhot syrjään ja paljasti heidän sydäntensä pelot ja intohimot, hän nuuski esiin salaisuudet, iski kyntensä niihin ja asetti ne näytteille kuin kuolleet hiiret, ja hän vaikutti heidän kohtaloihinsa. (14 s., Iso-Britannia, 1885-1948)

* Ama Ata Aidoo: Luumuja. Ghanalainen Sissie ystävystyy Saksassa kansainvälisellä työleirillä vapaaehtoistyössä ollessaan nuoren saksalaisäidin Marijan kanssa. Suorasanainen kerronta vaihtelee runomuotoisten jaksojen kanssa. Vihainen, hieno, läikähtelevä ja impressionistinen mutta silti etenevä kertomus maantieteellisestä ja kulttuurisesta imperialismista, entisistä siirtomaista, kehitysavusta, rasismista, naisista, identiteetistä, oletuksista. (65 s., Ghana, 1942-)

Grace Paley: Nainen - nuori ja vanha. Kertomus kaoottisesta perheestä, jossa 13-vuotias minäkertoja Josephine haluaa mennä naimisiin 17-vuotiaan tätinsä miesystävän kanssa. Täti saa uuden miesystävän, jolloin Josephinen äiti menee naimisiin tämän kanssa. (13 s., USA, 1922-2007)

* Andrée Chedid: Ikuinen piina. Vahva kertomus egyptiläisestä kylästä, jossa kaikkien kunnioittama pyhä mies toivoo yhdeksän lapsen äidille, köyhälle Aminalle, vielä seitsemää lasta. Kun mies kieltäytyy perumasta siunaustaan, kaikki kyläläiset, niin miehet kuin naisetkin, ovat yksimielisiä. (8 s., Egypti, 1920-2011)

Angela Carter: Purppura, Häpeämätön Itämainen Venus. Aasialainen professori, kiertelevä sirkuksissa esiintyvä nukketeatterin virtuoosi, herättää esityksissään eloon Yön Kuningattaren, marionetin nimeltä Purppura, kauniin, julman ja täysin omantunnottoman prostituoidun, joka tuhoaa kaiken minkä tapaa. (14 s., Iso-Britannia, 1940-1992)

* Djuna Barnes: Maa. Puolalaiset sisarukset Una ja Lena viljelevät yhdessä isältään perimäänsä maatilaa hulluksi tulleen enonsa Karlin kanssa. He ovat omalla tavallaan tyytyväisiä, kunnes maatilalle tullut ruotsalainen mies tuo mukanaan rakkauden ja sisarten välisen petoksen. Eleetön, vähäsanainen ja kiinnostava novelli. (9 s., USA, 1892-1982)

Vernon Lee: Herra ja rouva Oke. Muotokuvamaalari kertoo rikkaasta englantilaisesta pariskunnasta, jonka muotokuvat hän oli sopinut tekevänsä kolme vuotta sitten. Mies oli tavallinen, mutta vaimo hämmästyttävä, outo, herkkä olento, muttei häntä silti voinut sääliä. Säälin ennemminkin hänen onnetonta miesparkaansa. Eräänlainen kummitustarina ja samalla pakkomielteestä kertova tarina, jonka juoni paljastuu hyvin hitaasti. (55 s., Ranska, 1856-1935)

* Jamaica Kincaid: Tyttö. Reilun sivun verran ilmeisesti äidin antamia käskyjä ja ohjeita siihen, miten tytön pitää elää, ettei olisi kuin lutka, joka sinusta on tulossa (tämä lause toistuu tekstissä useamman kerran). Tyttö onnistuu sanomaan väliin pari lyhyttä lausetta. (2 s., Antigua ja Barbuda, 1941-)

* Luo Shu: Liu. Nuori varakkaan perheen tyttö tapaa kotiinsa vierailulle tulleen pienenä rakastamansa palvelijan, resuisen ja köyhän Liu-tädin, joka hoiti häntä kahdeksan vuotta aiemmin. Liu oli myyty viidentoista ikäisenä palvelustytöksi toiseen rikkaaseen perheeseen, jonka isäntä oli raiskannut hänet, minkä jälkeen perhe ajoi hänet pois, ja syntynyt lapsi kuoli kolmen päivän ikäisenä. Liu oli ollut tytön perheessä hyvä palvelija, mutta hänet erotettiin juomisen takia. Tämän jälkeen Liu on elänyt kolmen miehen kanssa, jotka ovat kaikki lyöneet häntä, ei saa tarpeeksi syödäkseen ja työskentelee välillä kulina maatilan hoidon lisäksi. Tästä huolimatta hän hyväksyy elämänsä ja on omalla tavallaan tyytyväinen vapauteensa. (7 s., Kiina, 1903-1938)

Käännös on kääntäjäopiskelijoiden tekemä ja mielestäni hyvä, ainoastaan Jolleyn novellissa kieli tuntui vaikealta (mikä johtui varmaan alkuteoksesta). Kääntäjätyöryhmän opettaja Riitta Oittinen kertoo esipuheessaan käännösprosessista. Tuohon aikaan puhuttiin feminiinisestä kirjoittamisesta ja myös feminiinisestä kääntämisestä, mikä on minusta aina ollut hassua ja myös rajoittavaa, koska se olettaa, että naisen keho (tai eletty elämä?) saa hänet toimimaan ja siis myös kirjoittamaan jotenkin tietyllä tavalla, vaikka feminismin perusidea on mielestäni päinvastainen: sukupuoli ei määrää elämää (ainakaan sen ei pidä määrätä sitä) eikä sitä, millainen ihminen on ja miten hän ajattelee ja toimii. Monet kääntämistä pohtineet naistutkijat korostavat kääntäjän sukupuolen merkitystä: vain naisen pitäisi kääntää naista, koska naisen tekstiä kääntävä mies saattaa laimentaa tekstin feminiinisyyttä, vääristää naisen subjektiivisuutta ja viittauksia ruumiiseen. Miehen käännöksestä tulee näin vilpillinen. ... Novellit ovatkin niin syvästi feminiinisiä, että mieskääntäjät olisivat varmasti kääntäneet tarinat toisin. Huonomminko? Sitä en haluaisi väittää - tuloksenahan saattaisi olla hyvinkin hedelmällinen feminiinin ja maskuliinin välinen dialogi. Mutta erilaisia käännökset olisivat aivan varmasti. (11)

Angela Carter (toim.): Pahoja tyttöjä & villejä naisia, 1993 (Wayward Girls & Wicked Women, 1986). Kääntöpiiri. Suomennos: Tampereen yliopiston kääntäjäkoulutuslaitoksen käännösryhmä Riitta Oittisen johdolla. Kansi mukaeltu englanninkielisen teoksen pohjalta, suunnittelu: Donald MacPherson, toteutus: Jouni Ahto. 366 sivua.

Miljoona kilometriä Budapestiin. Unkarilaisia novelleja 1909-1986 (valinnut, esitellyt ja suomentanut Hannu Launonen), 1987

Kirjan takakannessa sanotaan, että "novelli on tunnetusti edustanut unkarilaisen proosan parhaimmistoa". Minulle tämä ei ollut mitenkään tunnettua, kuten ei muukaan unkarilainen kulttuuri runoilijoita Sándor Petöfiä ja Endre Adya lukuun ottamatta, joten ajattelin tutustua sukukansan kirjallisuuteen näiden 21 novellin avulla. Kokonaisuutena tämä kokoelma ei hirveästi innostanut, vaan se tuntui yleensä ottaen vähän ankealta, vaikka joitakin sellaisiakin novelleja oli mukana, joista pidin, ja taidokkaitahan nämä olivat varmaan kaikki. Tämän jälkeen pitäisi lukea jokin uudempi unkarilainen novellikokoelma, jotta näkisi, olisiko se tunnelmiltaan erilainen kuin tämä.

Seuraavassa lyhyet luonnehdinnat kirjan novelleista. Olen merkinnyt tähdellä ne, joista pidin vaihtelevista syistä enemmän. Ehkä neljää viimeistä nuorempaa kirjailijaa lukuun ottamatta kirjan kirjoittajat olivat Hannu Launosen mukaan Unkarissa 1980-luvulla tunnettuja ja arvostettuja kirjailijoita.

* Zsigmond Móricz: Seitsemän kreutseria, 1909, 7 s.. Taitava ja sympaattinen köyhiä ihmisiä kuvaava novelli (kreutseri on kolikko), jossa pitelemätön ja olosuhteita uhmaava hilpeä nauru sekoittuu yhtäkkiä tragediaan.

* Józsi Jenö Tersánszky: Ja kevätaurinko paistoi..., 1910, 4 s.. Tunnelmallinen, lyhyt kuvaus kahden toisilleen tuntemattoman ihmisen satunnaisesta kohtaamisesta, jossa toinen loukkaa toisen tunteita ja vapautta aivan tarkoittamattaan.

Gyula Krúdy: Sindbadin matka kuoleman luo, 1911, 7 s. Sekava, vaikeasti ymmärrettävä ja outo kuvaus Tuhannen ja yhden yön tarinoiden merenkulkija Sindbadista nykyajan Budapestissä.

Géza Csáth: Pikku Emma, 1912, 12 s. Inhottava ja väkivaltainen novelli, jossa sekä aikuiset että varsinkin lapset tuntuvat psykopaateilta.

Frigyes Karinthy: Barabbas, 1918, 4 s. Entä jos kansa saisi valita uudelleen Jeesuksen ja Barabbaan välillä? Kuvastoltaan tehokas novelli käsittelee ilmeisesti kansanjoukkojen käyttäytymistä massoina, ja kirjoitusajankohtakin on varmaan merkityksellinen.

Dezsö Kosztolányi: Uimarannalla, 1924, 10 s. Perhekuvaus isästä, äidistä ja 11-vuotiaasta pojasta kuumana päivänä. Isä kohtelee poikaa tylysti, mutta novellin tapahtumat tulevat hänelle järkytyksenä.

* Lajos Kassák: Jaakob, apina, 1934, 8 s. Novelli köyhän, juopon, väkivaltaisen ja ilkeän miehen apinasta, joka kiertää miehen kanssa kapakoissa tekemässä temppuja. Novelli on kirjoitettu pienen apinan näkökulmasta ja se saa lukijan tuntemaan apinan suojattomuuden, pelon, nälän, palelun ja kivun. Eläimetkään eivät kuitenkaan kestä mitä tahansa. (En tiedä, onko tämä novelli tarkoitettu luettavaksi eläintensuojelunäkökulmasta vai yleisesti suojattomuuden ja väkivallan kuvauksena, mutta eläintensuojelu siitä tulee helposti mieleen.)

* Dezsö Kosztolányi: Tailor for gentlemen, 1936, 15 s. Hieno novelli unelmista, identiteetistä, omakuvasta sekä muutoksen toiveesta ja mahdollisuudesta kerrottuna uuden miesten puvun kautta.

* Miklós Mészöly: Varjo, 1959, 6 s. Hämmentävä ja kummallinen, mutta jollakin tavalla kiehtova fantasian puolelle siirtyvä kuvaus huonosti päättyvästä retkestä suolajärvelle.

Ferenc Sánta: Vanha mies ja nuori, 1959, 9 s. Vanha mies yrittää opettaa hyvin kovapäiselle nuorelle miehelle ammattinsa saloja. Ammatti selviää vasta novellin lopussa.

Erzsébet Galgóczi: Miljoona kilometriä Budapestiin, 1967, 33 s. Pitkä novelli, jossa seurataan kunnianhimoisen ja epäreilun pyrkyrin etenemistä maaseudun puoluekoneistossa. (Novellin nimi tulee siitä, että miehen toimia seuraava lehtimies haluaisi muuttaa Budapestiin, mutta kokee sen hyvin vaikeaksi.) Mielestäni hyvin tylsä, junnaava tarina, senkin takia etten useinkaan tajunnut novellin tapahtumia tai niiden logiikkaa. Löytyykö historiasta ollenkaan idyllisiä aikoja? Kenties historiasta, mutta tuskin nykyhetkestä.

* Magda Szabó: Kukonlaulun aikaan, 1967, 29 s. Kuvaus neljän ihmisen - isoäidin, miniän, pojan ja miniän aikaisemmasta avioliitosta syntyneen pienen tyttären - heräämisestä isoäidin pienessä talossa maaseudulla. Jokainen ajattelee herätessään yksin elämäänsä ja suhdettaan toisiin talon asukkaisiin. Novelli ei tuntunut ensin kiinnostavalta, mutta sen edetessä se alkoi kiinnostaa kuvauksena siitä, miten vähän ihmiset ymmärtävät toistensa motiiveja käyttäytymisen perusteella, miten väärässä he saattavat olla tulkitessaan toisia ihmisiä, koska he eivät kerro toisilleen tunteistaan ja ajatuksistaan, ja miten kaukana toisistaan he ovat tämän takia.

* István Örkény: Vieraita kieliä opiskelemaan! 1968, 4 s. Aika absurdi kuvaus toisen maailmansodan aikaisesta tapahtumasta ja nykyajasta. Ei yhtään niin kevyt kuin nimen perusteella voisi luulla.

* István Örkény: Kuinka vanhaksi puu elää? 1968, 17 s. Taimistolle saapuu arvoituksellisesti käyttäytyvä nainen, joka haluaa ostaa itselleen tietynlaisen puun. Syy selviää vähitellen. Tämäkin novelli sijoittuu toisen maailmansodan aikaan, mutta sillä ei ole merkitystä novellille.

Ferenc Sánta: Jumala vaunuissa, 1970, 14 s. Talonpojan kärryille ilmaantuu väsynyt vanhus, joka väittää olevansa Jumala ja todistaakin tämän. En ymmärtänyt tämän novellin syvempää merkitystä (varmaan sillä on sellainen), vaikka se olikin omalla tavallaan kiinnostava. 

* István Csurka: LSD, 1972, 8 s. Mitä laatikkotehtaan ammattiyhdistyksen johtokunnan jäsenen pitäisi tehdä nuorten työläisten länteen suuntautuneelta retkeltä tuomalla suurella määrällä LSD:tä? Poliittista järjestelmää kommentoiva, absurdiksi muuttuva satiirinen novelli.

* Károly Szakonyi: Korallinpunainen Fiat, 1977, 12 s. Kuvaus sairaalan laboratoriossa työskentelevästä lapsettomasta, eronneesta naisesta, joka ajattelee lapsuuttaan, vanhempiensa riitoja ja mykkäkoulua ja nykyisiä ihmissuhteitaan. Hänellä ei ole ketään läheistä ystävää eikä hän sellaista kaipaakaan, koska hän pitää ihmisiä lähinnä vaivalloisina. Eniten hän nauttii pienestä, korallinpunaisesta Fiatistaan, koska se mahdollistaa hänelle vetäytymisen yksinäisyyteen ja rauhassa olemisen.

Péter Hajnóczy: Hautajaiset, 1980, 16 s. Alkoholisoitunut ja "yleisen naisen" kanssa elävä poika tulee käymään kotonaan varakkaan isän kuoltua. Koko novellin ajan hän ajattelee talon eteisessä elämänsä kulkua, hallitsevaa isäänsä sekä tämän (ja itsensäkin) huonoa suhdetta sairastelevaan, itsekeskeiseen äitiin. Kaikki novellin henkilöt ovat aika epämiellyttävän tuntuisia.

* Péter Esterházy: Lippu, 1981, 5 s. Lippu kertoo elämästään. Ihan hauska novelli, vaikken ymmärtänytkään sen ideaa.

Géza Bereményi: Kaulus pystyssä, 1983, 17 s. Outo ja hajanainen koulumaailmaan sijoittuva novelli, jossa en onnistunut selvittämään edes sitä, kuka on legendaarinen Pierre, josta novellissa koko ajan puhutaan. Muut ovat tajunneet novellin minua paremmin; Launosen mukaan tästä tarinasta on tehty elokuva.

Péter Nádas: Ja tuska hiipi takaisin, 1986, 23 s. Kummallinen, tajunnanvirtamainen tarina, jossa aikuinen mieskertoja muistelee outoa ja melko vääristynyttä suhdettaan kehitysvammaiseen sisareensa. Tarinaan liittyy myös kaksi isää; en ymmärtänyt tätä. Novellissa oli kuitenkin välillä hyvin kaunista kieltä.

Kirjan lopussa on Hannu Launosen 26 sivun pituinen asiantunteva luku Jälkisanat, jossa hän esittelee kirjan kirjailijat ja vähän muutakin unkarilaista kirjallisuutta, ja kommentoi jonkin verran myös kirjaan otettuja novelleja. Kirjan 21 novellin joukkoon on mahtunut kaksi naiskirjailijaa, Erzsébet Galgóczi (jonka novellissa ei ollut mitään "naisellista") ja Magda Szabó.

Kirjan on lukenut myös Ketjukolaaja.

Helmet-haaste 32. Kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa. Unkari on minulle kielenä täysin läpinäkymätön.

Edit 19.12.20.

Miljoona kilometriä Budapestiin. Unkarilaisia novelleja 1909-1986, 1987. WSOY. Novellit valinnut, esitellyt ja suomentanut Hannu Launonen. Kansi: Marjaana Virta. 282 sivua.