Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni, 2015

Tämä ei ollut minun kirjani. Osaksi se johtui siitä, että minulla oli väärät odotukset tämän suhteen. Takakannessa tätä sanotaan psykologiseksi trilleriksi ja kirjastossakin tämä oli luokiteltu jännityskirjoihin, joten ajattelin, että tämä olisi hyvä jännäri kesäpäiviin, varsinkin kun olin lukenut tästä jonkin positiivisen blogiarvionkin. Tämä sopikin hyvin hellepäivälukemiseksi, koska kirjassakin oli muistaakseni koko ajan helle tai ukkonen.

Kirja ei kuitenkaan ollut mielestäni jännittävä. Lähinnä se oli minusta nelikymppisen asumuseroa yksinäisellä saarella testaavan Klarissan parisuhdekokeiluja, johon oli sekoitettu yliluonnollisia elementtejä. Klarissa oli mielestäni epäitsenäinen, tahdoton, muiden vietävissä ja epälooginen. Olisin tahtonut sanoa hänelle, että ”Ryhdistäydy, nainen, sinun ei tarvitse suostua kaikkeen mitä muut ehdottavat”.

Hyvää kirjassa oli se, että se oli sujuvasti kirjoitettu ja helppolukuinen, ja loppuratkaisu (jos ymmärsin sen oikein) antoi kirjan prologille ja joillekin sen elementeille uuden tulkinnan. Kesän tuntu ja saariluonto olivat kirjassa vahvoina mukana. Positiivista kirjassa oli myös se, että Timonen on rohkeasti kokeillut Suomessa harvinaista genreä (myyttinen tai yliluonnollinen jännitys) eikä ollut lähtenyt turhaan venyttämään kirjan pituutta. Jos en olisi etsinyt kirjasta trillerimäisyyttä, olisin saattanut pitää siitä enemmän.

Monet muut ovat saaneet tästä kirjasta minua enemmän, ja siitä on löydetty myös jännitystä. Kiiltomadossa tätä verrattiin chick lit -kirjallisuuteen, jossa kuvataan vanhempia henkilöitä, ja koska en yleensä pidä chick lit -kirjoja kovin kiinnostavina, ei ihme, ettei tämäkään iskenyt. Kirjasta löydettiin erotiikkaa, mistä olen samaa mieltä. Kirsin Book Clubissa mietittiin vertauskuvallisuutta ja käytännön seikkoja eikä niin innostuttu. Kirjan jos toisenkin -blogissa, Lurun luvuissa ja Mari A:n kirjablogissa tästä pidettiin, ja myös Krista ja Suketus pitivät tästä.

Helmet-haasteeseen saan tästä kohdan 41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan. Tämä ei ole kirjassa mitenkään oleellinen asia, mutta Klarissa tekee itselleen aamujuomaa, johon tulee kurkkuja ja sellereitä, ja leipoo raparperimuffinsseja.

Lisäys 29.6.20.

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni, 2015. WSOY. Kannen tekijää ei mainittu (tai se on kirjaston tarran alla). 165 sivua.

Leonid Andrejev: Ihmisen elämä. Viisi kuvaelmaa ynnä proloogi, 1907

Luin tämän näytelmän väärään vuodenaikaan, tämä olisi sopinut paremmin pimeään lokakuuhun tai marraskuuhun. Nyt en oikein osannut asennoitua tähän asiaankuuluvalla apeudella. Paljastan tässä kirjoituksessa näytelmän tapahtumat.

Näytelmän proloogissa [sic] Eräs harmaa, Hän, sanoo katsojille: Katsokaa ja kuulkaa te, jotka olette tänne tulleet huvin ja naurun vuoksi. Olen lukenut kahdesta Andrejevin proosateoksesta Hyönteisdokumentista, ja niiden perusteella epäilen, odottiko kukaan Leonid Andrejevin näytelmää katsomaan tullut huvia ja naurua. Hänen teemojaan tuntuvat olevan kuolema, väkivalta ja ihmisen kyvyttömyys vaikuttaa omaan kohtaloonsa. Hän oli ilmeisestikin yhteiskunnallisesti tiedostava, kunnianhimoinen, taitava ja kiinnostava kirjailija, mutta ei millään tavalla kepeä tai iloinen.

Tämä on voimakkaan symbolinen näytelmä, joka kuvaa Ihmisen (mies) matkaa syntymästä kuolemaan viiden eri kuvaelman avulla. Ensimmäisessä kuvaelmassa hänen äitinsä on ollut synnytystuskissa 16 tuntia. Kuvaelman lopussa lapsi syntyy, mutta jää avoimeksi, kuoleeko äiti vai jääkö eloon. Toisessa, nuoruusaikaa esittävässä kuvaelmassa, Ihminen on naimisissa ja arkkitehti, mutta kukaan ei tahdo palkata häntä piirtämään talojaan, eikä hänellä vaimonsa kanssa ole lopulta edes rahaa ruokaan. Vaimo, Ihmisen aseenkantaja, kuitenkin kannustaa ja rohkaisee ritariaan, ja puolisot rakastavat toisiaan paljon. Kolmannessa kuvaelmassa aviopari asuu valtavassa, upeasti kalustetussa talossa Ihmisen saatua paljon tilauksia, ja heillä on pieni poika. Talossa vietetään tanssiaisia, ja Ihminen ja hänen vaimonsa esiintyvät kuvaelmassa vain lyhyesti kulkiessaan seurueensa kanssa salin läpi; keskustelun hoitavat juhlavieraat.

Neljännessä kuvaelmassa Ihminen on taas köyhtynyt, koska tilaukset ovat loppuneet. Valtavasta talosta on vähitellen myyty pois melkein kaikki huonekalut, ja tyhjissä huoneissa asuvat enää rotat. Joku "paha ihminen" on heittänyt nyt ilmeisesti jo lähes aikuista poikaa kivellä päähän ja kadonnut nurkan taakse. Poika horjuu kuoleman rajalla ja kuolee kuvaelman lopussa. Ihmisen ja hänen vaimonsa rakkaus on edelleen vahvaa. Tässä kuvaelmassa kertojana on alussa Vanha ämmä, pariskunnan viimeiseksi jäänyt palvelija, jonka puheessa toistuu jatkuvasti Minulle on samantekevää. Viides kuvaelma sijoittuu karmeaan kellarikapakkaan, jossa on juoppohulluudesta kärsiviä miehiä ja naisia. Ihminen istuu yksin keskellä olevassa pöydässä nojaten päätään käsiinsä; hän käy kapakassa usein, muttei juo paljon. Hänen vaimonsa on kuollut, ja hän kuolee myös itse kuvaelman lopussa.

Näytelmässä alusta loppuun esiintyvä henkilöhahmo on Eräs harmaa, Hän, joka näytelmän proloogissa irtautuu harmaasta seinästä ja kertoo, että näkymättömänä Ihmiselle ja hänen läheisilleen olen Minä aina järkähtämättömästi läsnä, jos hän valvoo taikka nukkuu, jos hän rukoilee taikka sadattelee. Eräs harmaa onkin tosiaan mukana koko näytelmän ajan sulautuen seiniin ja varjoihin, ja pitää kädessään palavaa kynttilää, joka lyhenee koko ajan Ihmisen vanhetessa ja sammuu hänen kuollessaan. Heittäessään Eräälle harmaalle nuorena haasteen Ihminen nimittää häntä ”kohtaloksi, sallimukseksi, piruksi tai elämäksi”. Eräs harmaa ei reagoi tähän, niin kuin ei mihinkään muuhunkaan: hänellä on aivan kuin harmaasta kivestä veistetyt piirteet, lujasti yhteen puristetut huulet, ja hän puhuu lujalla, kylmällä ja värittömällä äänellä, aivan kuin tyly, tunteeton, mistään välittämätön palkkalainen lukisi kohtalojen kirjaa.

Kuvaelmissa esiintyy Ihmisen ja hänen vaimonsa lisäksi myös sukulaisia, naapureita, juhlavieraita ja humalaisia. Itsekin melko köyhät naapurit ovat hyviä ja myötätuntoisia ihmisiä, jotka pitävät ystävällisestä, iloluontoisesta ja rohkeasta nuorestaparista ja tuovat heille tuoretta leipää, maitoa ja tuoksuvia heiniä lattialle, kun heillä ei ole ruokaa. Sukulaiset ja juhlavieraat taas tuntuvat melko itsekkäiltä ja porvarillisilta tuuliviireiltä. Ensimmäisessä ja viimeisessä kuvaelmassa on myös ”ämmiä”: Ryhmästä, joka on aivan kuin yhteen sulloutuneita harmaita rottia, alkaa hämärästi eroittaa harmaita varjoja, vanhoja ämmiä, kääriytyneitä kummallisiin peitteisiin. Nämä ämmät ovat aika kammottavia, kaiken nähneitä olentoja, jotka tuntuvat nauttivan onnettomuudesta ja kuolemasta eivätkä tunnu todellisilta ihmisiltä. He toivat mieleeni kreikkalaisen mytologian harpyijat (tai nuo rotat, joihin heitä verrattiin), varsinkin kun he Ihmisen kuoltua intoutuivat hurjaan tanssiin ja nauruun.

Näytelmässä on hyvin tarkat esitysohjeet: esimerkiksi huoneiden seinien väri, lavasteet, ihmisten vaatteet ja ikkunoiden paikat määritellään yksityiskohtaisesti. Pidoista kertovan kuvaelman esitysohjeissa sanotaan, että soittoniekat ovat hyvin soittokoneittensa näköiset, ja kuvaillaan, millä tavalla kontrabassonsoittaja esimerkiksi muistuttaa kontrabassoa. Näytelmään on laitettu myös soitetun kappaleen nuotit. Kaikki kolme soittokonetta soittaa hiukkasen eri ääntä, josta syntyy niiden sekä eri äänien välillä jonkinlainen kummallinen eroavaisuus ja laaja tyhjyys. Kerrotaan myös, millä tavoin ihmiset puhuvat (esimerkiksi hakkaavasti). Näytelmä on tälläkin tavalla ekspressiivinen ja symbolinen.

Näytelmässä luettuna on erikoista se, että monissa kohdissa Andrejev ei merkitse, kuka repliikin sanoo, vaan merkitsee repliikit vain viivoilla, esimerkiksi juhlavieraiden, ämmien tai humalaisten puheessa, jossa ei ole niin väliä, kuka puhuja on, tai silloin, kun Ihminen ja Ihmisen vaimo puhuvat kahdestaan, jolloin lukija voi päätellä, kuka puhuu.

Mitä Andrejev tahtoo näytelmällään sanoa? Minusta tuntui, etten halua hyväksyä hänen ajatuksiaan, koska itselleni jäi näytelmästä sellainen loppukäsitys, että ihmisen pullikointi kohtaloaan vastaan on täysin turhaa, kaikki on sattumanvaraista, eikä ihmisen elämällä tai hänen teoillaan ole paljonkaan merkitystä. Tämän ajatuksen tekee erityisen kylmääväksi se, että Eräs harmaa on olemassa (kuka tai mikä hän sitten onkaan, ehkä kohtalo) ja seuraa ihmisen elämää, mutta hän on täysin välinpitämätön ihmiselämän ja sen kulun suhteen eikä reagoi muuten kuin sanomalla kylmiä kommentteja. Jos on joku joka tarkkailee ihmiselämää, hänen odottaisi auttavan asioita; Eräs harmaa tuntuu passiivisuudessaan enemmänkin pahantahtoiselta oliolta. Ehkä tämä oli 1900-luvun alussa ymmärrettävä asenne, kun elämä oli hyvin epävarmaa, terveydenhoito oli huonoa, naisten synnytykset saattoivat olla todella vaikeita ja he saattoivat kuolla niihin (kuten toki nykyäänkin köyhissä maissa), sosiaaliturvaa ei ollut ja ihmiset saattoivat kuolla nälkään ja moneen muuhun asiaan, aivan riippumatta heidän luonteistaan (Ihmisen ulkonäköä sanotaan näytelmässä monta kertaa jaloksi) ja kyvyistään. Ehkä näytelmä oli pyrkimys selittää tätä asiaa. Nykyään tällainen asenne tuntuu kuitenkin vieraalta, eikä se varmaan tuolloinkaan ollut kovin yleinen.

Eli kiinnostava, pohdittu, näyttämöilmaisultaan mielenkiintoinen, mutta elämänkatsomukseltaan nihilistinen ja pessimistinen näytelmä. Näytelmässä oli kuitenkin myös joitakin positiivisia asioita, esimerkiksi ystävälliset naapurit ja Ihmisen ja Ihmisen vaimon rakastava ja tasa-arvoisen tuntuinen suhde.

Iisakki Latun käännös oli yleensä ottaen yllättävänkin nykyaikaisen tuntuista ja sujuvaa luettavaa, vaikka vanhahtaviakin piirteitä tietysti oli. Yllättävän nykyaikaista (vuodelle 1907!) oli myös se, että yhdessä kohdassa näytelmässä livahtelivat punaiset sekä viheriät automobiilit (41), ja rikastuttuaan Ihminen hankki itsekin talliinsa automobiilin.

Kirjastolehden tiivis ja nuiva aikalaisarvio tässä:  1, 2.

Pieni lisäys ja muutos 3.7.20.

Leonid Andrejev: Ihmisen elämä, 1907. Otava. Suomentaja: Iisakki Lattu. Kansikuvan tekijää ei kerrottu. 98 sivua.

Elli Tompuri: Minun tieni..., 1942

Ajattelin osana Shakespearen sisarukset -näytelmähaastetta lukea muitakin teatteriin ja näyttelemiseen liittyviä kirjoja. Kaari Utrion naishistoriikissa Suomen naisen tie puhuttiin 1900-luvun alun näyttelijäkuuluisuudesta Elli Tompurista ja sanottiin hänen muistelmiaan muistaakseni eloisiksi, joten kun löysin kaksi osaa sopivasti kirpparilta, otin ne luettaviksi. Tämä ensimmäinen osa kattaa suunnilleen vuodet 1880-1920.

Tompuri syntyi Haminassa vuonna 1880 maanviljelijän tyttärenä ja käytyään Helsingissä koulua suoritti ylioppilastutkinnon – vuonna 1898! Hän ei tunnu pitävän ylioppilastutkinnon suorittamista mitenkään erikoisena asiana tytölle. Tompuri ei nuorena mitenkään erityisesti suunnitellut näyttelijän ammattia, vaikka osallistuikin lapsena ja nuorena joihinkin pienehköihin näytelmiin esimerkiksi koulussa. Näyttelijä hänestä kuitenkin tuli, huolimatta siitä, että hänen äitinsä piti ajatusta aivan järkyttävänä.

Tompuri kuvaa kirjassa lapsuuttaan ja nuoruuttaan (melko lyhyesti, näistä olisin lukenut mielelläni enemmänkin), työtään tai opiskeluaan Suomen, Ranskan ja Saksan teattereissa, Espanjan matkaansa, ja roolejaan ja kiertueitaan Suomessa. Hän sanoo käyttäneensä ”kiertue”-sanaa Suomessa ensimmäisenä kysyttyään ensin neuvoa tohtori A. V. Koskimieheltä; ennen puhuttiin ”turneesta”. Tompuri ei pelännyt haasteita: vähän päälle kaksikymppisenä hän otti pyydettäessä konkurssikypsän Tampereen teatterin johtaakseen vuodeksi, minkä jälkeen teatteri oli taas elinkelpoinen. 1800-luvun suomalaisuusaate näkyy kirjassa: Tompuri oli suomenkielisestä kodista, mutta kävi Haminassa yhtä aikaa vuoden ajan suomen- ja ruotsinkielistä kansakoulua oppiakseen puhumaan ruotsia, koska hänen piti jatkaa Haminan ruotsalaisessa tyttökoulussa (suomalaista koulua ei siellä ollut). Helsingissä hän opiskeli ruotsinkielisessä yhteiskoulussa, koskei mahtunut suomenkieliseen sopivalle luokkatasolle, mutta oli tässä koulussa avoimesti fennomaani. Kirjassa on paljon Suomen kulttuurihistoriasta tuttuja nimiä, esimerkiksi teatterinjohtaja Kaarlo Bergbomista, Albert Edelfeltistä, Ida Aalbergista sekä Eino Leinosta puhutaan melko paljon.

Tompurin kirja on varmaan eräänlainen ennätys muistelmakirjalle siinä, miten vähän siinä kerrotaan henkilökohtaisista asioista. Sivulla 250 on tällainen virke: Kun poikani syntyi, syntyi minussa samalla myös yhtäkkinen ajatus: nyt näyttelen Hamletin. Tätä ennen ei ole puhuttu mitään seurustelusta, miehestä, avioliitosta eikä raskaudesta eikä millään tavalla viitattu näiden olemassaoloon. Myöhemmin kirjassa mainitaan samalla tavalla melko ohimennen toisen pojan olemassaolo ja sen jälkeen muutamassa kohdassa kerrotaan poikien, Kaarlon ja Laurin, toimista pieninä, ja heistä on myös kuvia. Miehestä ei puhuta koko kirjassa mitään, eikä hän esiinny myöskään kirjan runsaissa kuvissa, vaikka näissä on esimerkiksi Tompurin kotiapulaisia ja sairaanhoitajia (Tompuri sairastui Espanjan matkalla lavantautiin, joka olisi tuohon aikaan saattanut helposti olla kuolemaksi). Netin mukaan Tompuri oli naimisissa pankinjohtaja Lauri af Heurlinin kanssa vuosina 1910-1919; he erosivat. Ehkä Tompuri ajatteli, että ne, jotka tuntevat hänet, tietävät hänen avioliitostaan, ja muiden ei tarvitse siitä tietääkään.

Tompuri esitti tosiaan myös Hamletia, ja näytelmä otettiin ilmeisesti hyvin vastaan. Äidiksi tultuaan hän kävi kiertueella ja oleskeli jonkin aikaa Saksassa ja Englannissa (ei sanota, olivatko pojat mukana), joten hän ei luopunut työstä avioliiton tai äitiyden takia. Hän sanoo joskus 1910-luvusta kertoessaan joutuneensa elättämään viisi henkeä tuloillaan (sanomatta ketkä, mukana oli poikien lisäksi varmaan kotiapulainen Hilma); tuolloin hän teki töitä yksityisopettajana.

Sisällissodan aikana Tompuri oli perheensä kanssa punaisten hallussa olevassa Helsingissä, ja kerran heidän asuntonsa ikkunasta ammuttiin sisään. Kirjaan on lainattu otteita hänen päiväkirjastaan tuolta ajalta, ja siinä hän sanoo kerta toisensa jälkeen, miten tärkeää olisi, ettei ihmisten välillä olisi vihaa, eikä hän ota puolta sodassa. Enkä toivoisi kummankaan saavan täydellistä voittoa, sillä se vain synnyttäisi loppumatonta vihaa ja kostotuumia. Sillä enemmän kuin kaikki nämä murhat, hävitykset ja muut kaameat tapaukset vaikuttaa ruhjovasti ja turmiollisesti se loppumaton vihan tunne, jota syövytetään kaikkialle. … Kauheaa on sota, ketä vastaan tahansa. (294) Sodan jälkeen hän pyrki auttamaan hätää kärsiviä hyväntekeväisyysnäytännöllä taiteilijaystäviensä kanssa. Hän sanoo työväen ihmisten olleen omissa näytännöissään erinomaista yleisöä ja tulleen innokkaasti katsomaan häntä, eli vaikka teatterissa käymistä pidetään ehkä nykyään jonkin verran elitistisenä harrastuksena, vuosisadan alussa se ei sitä ollut.

Tompuria arvostettiin ilmeisesti Suomessa paljon, esimerkiksi hänen yritystään vuokrata valtiolta rakennus suunnittelemaansa teatteria varten vuonna 1918 puolsi Suomen senaatille lähettämässään kirjeessä 16 kulttuuri- ja muun alan vaikuttajaa (mm. Aino Ackté, Eero Järnefelt, Magnus Enckell, Risto Ryti, Axel Gallen-Kallela, Jean Sibelius, Eino Leino ja Eliel Saarinen). Hän ei kuitenkaan koskaan saanut vakituista työtä Suomen teattereista, minkä hän koki epäoikeudenmukaisena, ja lukijastakin se tuntuu oudolta. Hänellä oli kuitenkin vakaa taiteilijaidentiteetti ja vahva tunne omasta arvostaan taiteilijana.

Vielä muutama poiminta kirjasta. Varmaan 1910-luvulla Tompuri sanoo Ibsenin näytelmästä (muistaakseni Nukkekodista, joka on kirjoitettu vuonna 1879), että siitä piti tehdä uusi suomennos, koska edellinen oli jo vanhentunut. Suomen kirjakieli ilmeisesti muuttui tuohon aikaan nopeasti. Shakespearesta hän sanoo Goethen löytäneen hänet uudelleen yli sadan vuoden unohduksen jälkeen. Minna Canthia arvostettiin 1900-luvun alussa ja hänen Anna Liisansa oli ensimmäisiä näytelmiä, joissa Tompuri oli mukana. Hänestä Tompuri sanoo jännästi suunnilleen niin, että ”silloin Canthin päivää vielä vietettiin” – Canth näköjään unohdettiin jossain vaiheessa. 1800-luvun loppupuolella tai 1900-luvun alussa Tompuri matkusti laivalla Haminasta Helsinkiin ja Helsingistä Turkuun; laivalla matkustaminen oli tuohon aikaan ehkä helpompaa kuin maata pitkin kulkeminen.

Joistakin vanhoista suomalaisista elokuvista tekee mielestäni hieman tuskallisia katsoa mm. se, että niiden puhetapa kuulostaa niin epäluonnolliselta. Tompuri puhuu tästä asiasta teatterin suhteen kirjan alkupuolella: hänen mielestään suomalaiseen teatteriin olisi tärkeä saada luonnollisempi puhetapa, niin että kaikkia, suhteellisen merkityksettömiäkin repliikkejä, ei korostettaisi ja sanottaisi teennäisesti. Koulussa lapsena Tompuri huolehti tarpeistosta joulunäytelmässä (Topeliuksen Rinaldo Rinaldini), johon hän vei myös herkkuja: Näytelmässä tarvittavat lantut vein kellaristamme kouluun joka harjoitukseen. Niitä ahmittiin yhtä halukkaasti kuin myöhemmin Kansallisessa Nummisuutarien hääpuuroa. (22)

Kirja oli kiinnostava, eloisa, sympaattinen ja varsin helppolukuinen.

Edit 25.6.20 & 2.7.20: lisätty Albert Edelfelt.

Elli Tompuri: Minun tieni..., 1942 (toinen painos). WSOY. 389 sivua.

Ben Okri: A Way of Being Free, 1997

Tätini lykkäsi minulle tämän esseekokoelman kymmenisen vuotta sitten. Annoin sen hautua hyllyssä muutaman vuoden ja sitten tartuin siihen odottaen sen olevan tylsä, mutta yllätyksekseni pidin siitä. Nyt luin sen uudelleen ja pidin siitä edelleen.

Nigerialaista Ben Okria on joskus veikattu mahdolliseksi nobelistiksi, ja tämän kirjan perusteella ymmärrän sen, vaikken ole lukenut yhtään hänen romaaniaan (ja myönnän suosiolla, että olen kaikkea muuta kuin nobelkirjallisuuden asiantuntija). Teksti on ajateltua, joka sivulla olisi jotain sitaatiksi sopivaa. En tiedä, mitä kirjasta jäi loppujen lopuksi mieleen ja olenko vapaampi tämän luettuani, mutta jotenkin tätä kirjaa lukiessa tuli hyvä olo, ja luen tämän varmaan joskus vielä uudestaan. Ehkä tätä oli hyvä lukea sen takia, että tällaisista asioista ei tule luettua kovin usein.

Kirjassa puhutaan mm. tarinankerronnasta, luovuudesta, rohkeudesta, hyvän kirjallisuuden merkityksestä ja vapaudesta. Teksti on kaunista ja kuulasta. Okri puhuu tärkeistä asioista aforistisesti, filosofisesti ja runollisesti.

There are many ways to die, and not all of them have to do with extinction. A lot of them have to do with living. Living many lies. Living without asking questions. Living in the cave of your own prejudices. Living the life imposed on you, the dreams and codes of your ancestors. (52)

Varsinkin kirjan alkupuolella kirjoittajan ääni on puhtaasti kirjailijan ja humanistin ilman kansallisuutta tai muuta luokittelua. Loppupuolella, kun Okri puhuu Shakespearen Othellosta ja sen merkityksestä, että Othello oli musta, ja esimerkiksi kolonialismista ja sorrosta, häntä ajattelee enemmän afrikkalaisena, mutta silloinkaan tämä ei ole tekstissä olennainen asia. Mielestäni oli virkistävää lukea tekstiä, jossa kirjoittaja puhuu yleensä ihmisenä eikä tietynlaisena ihmisenä. Pidin kirjassa myös siitä, että Okri ei kertaakaan käyttänyt ärsyttävää geneeristä he-pronominia kuvaamaan ihmisiä yleensä. Hänelle ihmiskunta tuntuu olevan kokonaisuus, jonka jäsenissä on tärkeintä ihmisyys, ei heitä erottavat tekijät.

The worst realities of our age are manufactured realities. It is therefore our task, as creative participants in the universe, to redream our world. The fact of possessing imagination means that everything can be redreamed. Each reality can have its alternative possibilities. Human beings are blessed with the necessity of transformation. (49)

Suomenkielisen Wikipedian mukaan Okri on kirjoittanut 11 romaania ja lisäksi novelleja, runoja ja tämän esseekokoelman. Wikipedian artikkeli ei kyllä ole ajan tasalla; sen mukaan Okrin viimeisin kirja on vuodelta 2007, vaikka hän on viime vuonna julkaissut kirjan Prayer for the Living. Vaikka Okria on "usein kuvattu yhdeksi Afrikan parhaista kirjoittajista" (Wikipedia), hänen teoksistaan on suomennettu vain Vaarallista rakkautta (1996), enkä löytänyt yhtään blogikirjoitusta hänen kirjoistaan.

Okrin omat sivut ovat täällä. Birds of Heaven -kirjan esittelyssä sanotaan, että Okrin keskeisiä teemoja ovat "sanojen voima sekä kirjoittajan ja tarinankertojan rooli muuttuvassa maailmassa", mikä sopii tähän esseekokoelmaan mainiosti. Lukemassani kirjassa on kuitenkin myös luku Beyond Words, jonka mukaan tarvitsemme joskus vähemmän sanoja.

I think we need more of the wordless in our lives. We need more stillness, more of a sense of wonder, a feeling for the mystery of life. We need more love, more silence, more deep listening, more deep giving. (90)

Edit 22.6., 23.6., 26.6.20.

Ben Okri: A Way of Being Free, 1998 (1997). Phoenix. 133 sivua.

Veikko Salonen: Kasviekologia. Millaista on luonnonkasvien elämä? 2006

Kirja oli mielestäni mielenkiintoinen. En tiedä, olisinko ajatellut näin pari vuotta sitten, kun en vielä ollut kiinnostunut kasvitieteestä, mutta nyt kirjassa oli minulle juuri sopivassa suhteessa vanhaa ja uutta tietoa. Kirja on mielestäni sujuvaa tekstiä oppikirjaksi, joten se sopisi varmaan kaikille kasveista kiinnostuneille. On hienoa, että on tehty tällainen täysin suomalainen kasviekologian oppikirja – se ei ole vain suomeksi kirjoitettua englantia, vaan kirjassa on käytetty paljon suomenkielisiä termejä ja melkein kaikki esimerkit ovat suomalaisista luonnonkasveista. Kirjassa on huimat 905 lähdeviitettä, ja ainakin seitsemän viitteistä on Salosen omia tutkimuksia. Tässä muutama poiminto.

Ihmisiä, joilla on symmetriset kasvonpiirteet, pidetään tutkimusten mukaan viehättävinä. Kasvien pölyttäjät ovat samaa mieltä: ne suosivat symmetrisiä kukkia. Tämä on niiden kannalta järkevää, koska epäsymmetria voi aiheutua epäedullisista ympäristötekijöistä ja geneettisistä tekijöistä, ja symmetrisissä kukissa on yleensä enemmän mettä kuin epäsymmetrisissä. (113)

Lauhkealla vyöhykkeellä noin 70 prosenttia kaikista kasvilajeista muodostaa klooneja eli kasvullisia jälkeläisiä, jotka ovat geneettisesti identtisiä emokasvin kanssa. Klooneja on suhteellisesti enemmän märillä, vähäravinteisilla tai kylmillä kasvupaikoilla, vaikkei tiedetä tarkasti, miksi (14). Kirjassa pohditaan, miten hiilidioksidin suurempi määrä ilmakehässä vaikuttaa kasveihin. Vaikka lisähiilidioksidi yleensä ottaen parantaa kasvien kasvua, asia ei ole niin yksinkertainen kuin luulisi; eri kasvilajit esimerkiksi reagoivat eri tavalla ja joskus lisähiilidioksidi saattaa jopa haitata kasveja (40-43). Yli 80 prosentilla maalla kasvavista kasvilajeista on symbioottinen suhde mykorritsasienten kanssa. Kasvi antaa sienelle energiapitoisia hiiliyhdisteitä, sieni taas lisää kasvin kykyä hankkia vettä ja ravinteita. (214, 217)

Vaikka suurempi populaatio voikin houkutella paikalle enemmän kasvitauteja ja kasvinsyöjiä, suuret kasvipopulaatiot ovat yleensä elinvoimaisempia kuin pienet (169-173). Tämä on yksi syy siihen, miksi elinympäristöjen pirstoutuminen on haitallista kasveille. Itselleni tuli mieleen, että tämä saattaisi selittää myös sen, miksi vieraslajit saattavat jossain vaiheessa ryöstäytyä käsistä, vaikka ne olisivat elelleet vaatimattomasti kauan aikaa (esim. lupiini tuotiin tietääkseni Suomeen jo 1800-luvulla): kun niiden populaatiot kasvavat tarpeeksi suuriksi, niiden lisääntyminen tehostuu, ja koska niillä ei useinkaan ole vieraalla alueella luontaisia vihollisia (tauteja tai kasvinsyöjiä), nämäkään eivät hillitse lisääntymistä.

Jos kasvinsyöjät iskevät kasviin, se alkaa tuottaa enemmän puolustusaineita (niiden tuottaminen vaatii resursseja, joten sen ei kannata tuottaa niitä turhaan). Kasvit voivat hämmästyttävästi myös siirtää paremman puolustuskyvyn jälkeläisilleen, vaikka syötyjen ja syömättömien emokasvien välillä ei ole geneettistä eroa! Naurisperhosen toukat eivät pitäneet syötyjen emokasvien tuottamien jälkeläisten taimista, koska niissä oli enemmän puolustusaineita kuin syömättömien kasvien jälkeläisissä (197). Vaikka kirjassa ei tätä termiä mainittukaan, minulle tuli tästä mieleen epigenetiikka, josta on puhuttu viime vuosina ihmisten yhteydessä (siitä esim. Ylen artikkelissa). Jos epigenetiikka on yhteistä sekä kasveille että ihmisille, sitä esiintyy varmaan kaikilla eläimillä.

Aika suloinen oli tieto eräiden trooppisten hyönteislajien koiraista, jotka hierovat itseensä joidenkin kämmekkäkasvien kukissa olevaa tuoksuvaa öljymäistä tai vahamaista ainetta (ja samalla pölyttävät kukan) ja hurmaavat näin lajin naarasyksilöt, jotka eivät voi vastustaa tätä tuoksua. (231)

Minulle uusi termi oli reaktionormi, jolla kuvataan tietylle genotyypille mahdollista muuntelun määrää. Reaktionormin laajuus on eri genotyypeillä erisuuruinen. Niillä genotyypeillä, joilla on laajempi reaktionormi, on paremmat mahdollisuudet sopeutua ympäristöolojen nopeisiin muutoksiin. (9)

Evoluutiolla on kolme ehtoa: ensinnäkin kasviyksilöiden välillä täytyy olla jotain eroa (esim. kukkien väri, puolustusaineiden määrä). Toiseksi tämän vaihtelun pitää olla ainakin osaksi perinnöllistä, jotta se siirtyy myös jälkeläisiin. Kolmanneksi perinnöllisesti toisistaan eroavien yksilöiden kelpoisuuden eli lisääntymiskykyisten jälkeläisten määrän pitää myös erota toisistaan. (166)

Monimuotoisuus ei tarkoita ainoastaan sitä, että eliöyhteisössä on paljon lajeja, vaan myös sitä, että eri lajien kasviyksilöitä on suunnilleen yhtä paljon. Jos suurin osa yksilöistä on vain yhtä lajia, diversiteetti on pieni, vaikka lajeja olisi paljon. Jos lajeja on useita ja niiden esiintyminen on suunnilleen yhtä runsasta, diversiteetti on suuri. (239-240)

Kirjasta jäi yleisvaikutelmaksi se, että kasvien elämä on jatkuvaa tasapainoilua resurssien kaikkein tehokkaimman käytön välillä: vaikka esim. suurempi määrä kukkia houkuttelee enemmän pölyttäjiä, kukkien tuottaminen vaatii energiaa.

Kirjassa on taidokas Anna Huovisen piirroskuvitus ja jonkin verran valokuvia, mutta koska kaikki kuvat ovat vihreänsävyisiä, kirjan ulkoasu on vähän tylsä (onneksi sisältö on sitäkin kiinnostavampi!). Kirjassa on kasvilajihakemisto ja asiahakemisto.

Olisin mielelläni hankkinut tämän kirjan itselleni, mutta sitä ei löytynyt nettikirjakaupoista, nettiantikvariaateista eikä edes kustantajalta (nykyisin Sanoma Pro). Siitä ei ole otettu uusia painoksia, vaikka luulisi, että tällaiselle suomalaisiin oloihin tehdylle oppikirjalle olisi käyttöä monissa kasveihin liittyvissä opinnoissa.

Helmet-haasteessa tämä sopii kohtaan 34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana.

Edit 22.6. ja 7.7.20 (lisätty reaktionormi & vähän muita lisäyksiä).

Veikko Salonen: Kasviekologia. Millaista on luonnonkasvien elämä? 2006. WSOY Oppimateriaalit. Piirrokset: Anna Huovinen. 273 tekstisivua.

Minna Canth: Hän on Sysmästä, 1893

Minna Canth on vakavien näytelmien lisäksi (olen lukenut nuorena ravisuttavan Työmiehen vaimon) kirjoittanut myös kevyempiä näytelmiä. Tämän teoksen hän kirjoitti tukeakseen Kuopion suomalaista yhteiskoulua, ja se on mukaelma saksalaisesta huvinäytelmästä Die Braut aus Pommern.

Näytelmän keskeisiä henkilöitä ovat nuoret naiset, sysmäläinen Kerttu ja hänen ystävänsä Toini, kauppaneuvossetänsä luona asuva varatuomari Valter sekä kauppaneuvoksen konttoristi Heikki. Serkukset Kerttu ja Valter eivät ole tavanneet toisiaan. Kauppaneuvos haluaa heidän menevän naimisiin, ja ajattelee, että Heikin kanssa hummaileva (tai kuten Canth sanoo, ”viftaileva”) ja Helsingissä rahaa hävittävä Valter tasaantuu, kun saa itselleen hyvän vaimon. Valterilla on kuitenkin ennakkoluuloja sysmäläisiä kohtaan, joita hän pitää prototyyppisinä murretta vääntävinä maalaistallukoina. Heikki puolestaan ottaisi mielellään minkälaisen vaimon tahansa, kunhan tällä vain olisi rahaa.

Neuvokkaat Kerttu ja Toini kuitenkin omaksuvat erilaisia identiteettejä, pyörittävät miehiä miten haluavat ja antavat molemmille opetuksen. Valter ehkä oppii, että vaimossa pitää katsoa muutakin kuin ulkonaisia seikkoja, koska lopussa Kertun sysmäläisyydellä ei ole enää mitään väliä, ja muutenkin Valter tuntuu näytelmän lopussa vähän aikuisemmalta kuin alussa.

KAUPPANEUVOS. Ai, ai, ai, ai! Tytöt veitikat, te pidätte miehiä pilkkananne! Siinä nyt on naisemansipatsionin seurauksia. Mutta malttakaahan –!

HEIKKI. Niin – kauppaneuvos on itse ollut heillä liittolaisena. Unohditte miehisen arvonne.

KAUPPANEUVOS. Saivat minut narratuksi mukaansa. Mutta se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta. Tästä lähtein lupaan aina uskollisesti pitää miesten puolta.

KERTTU. Mutta olipa tää yhtä kaikki vähän sommoo, eikös ollunna, eno?

Myös tässä huvinäytelmässä voi nähdä Canthin vakavammissa näytelmissä olevia teemoja. Vaikka kauppaneuvos vakuutteleekin Kertulle kovasti, että Valter on pohjimmiltaan kunnollinen ja hänestä tulee kelpo mies, kunhan pääsee kelpo vaimon kanssa naimisiin, Valter ei tunnu varsinaisesti ihanneaviomieheltä (juo, hummailee, tuhlaa rahaa ja odottaa setänsä maksavan velat). Näytelmässä naiset ovat nuoria miehiä fiksumpia ja järkevämpiä. Tämä komediakin siis muistuttaa siitä, että vaikka miehillä oli valta yhteiskunnassa, tämä seikka ei tehnyt heistä moraalisesti tai älyllisesti parempia kuin naiset. Näytelmässä nauretaan myös ”sivistyneille” ja ”hienostuneille” ihmisille, jotka pitävät itseään maalaisväkeä parempina.

Näytelmän on lukenut myös Kirjakaapin kummitus.

Minna Canthin näytelmät

Murtovarkaus 1878, painettuna 1883

Työmiehen vaimo 1885

Roinilan talossa 1885

Kovan onnen lapsia 1888

Papin perhe 1891

Hän on Sysmästä 1893

Sylvi 1893

Spiritistinen istunto 1894
Kotoa pois 1895

Anna Liisa 1895

Minna Canth: Hän on Sysmästä. Yksinäytöksinen huvinäytelmä, 1918 (1893). WSOY:n näytelmäsarja 14. 68 sivua.

Satu Grünthal & Kirsti Mäkinen (toim.): Mistä ääni meissä tulee? Runoja ja tulkintoja, 1994

Luen runoja aika pintatasolla ja jos en ymmärrä jotain runoa, siirryn nopeasti seuraavaan. On silti hauska lukea hyviä runoanalyyseja, joita tässä kirjassa on paljon. Tämän kirjan lukeminen oli joskus kuin katsoisi taikurin vetävän hatustaan kaikkea jännittävää, tai näkisi tylsän näköisen kiinni olevan viuhkan levähtävän auki ja paljastavan hienoja näkymiä.

Kirja on esipuheen mukaan suunnattu lukion kirjallisuudenopetukseen ja abeille, mutta se sopii kyllä kaikille runoudesta kiinnostuneille. Kohderyhmä on varmaan vaikuttanut siihen, että useimmat tulkinnat ovat melko lyhyitä, helposti lähestyttäviä ja kiinnostavia, ja kirjallisuustieteellisen jargonin määrä on minimissä. (Ensimmäinen Mirkka Rekolan runoja käsittelevä luku oli mielestäni aika hankala, mutta sen ei pidä antaa pelästyttää itseään, ja loppupuolella oleva 28 sivun pituinen Pentti Saarikosken runoja käsittelevä luku oli... hmm, pitkä, ja aika akateeminen. Nämä olivat kuitenkin poikkeuksia.) Kirjan alussa selvitellään 16 sivun verran helppotajuisesti runoanalyysin lähtökohtia ja joitakin runoihin liittyviä kirjallisuustieteen termejä.

Runojen tulkitsijat ovat suomalaisia kirjallisuusalan ammattilaisia – runoilijoita, kriitikoita, lausujia, tutkijoita – ja he ovat itse valinneet haluamansa runon tai runot tulkittavakseen. Kaikki analysoitavat runot ovat suomalaisia, vaikka mukana onkin myös yksi kuvallinen saksalainen runo eräänlaisena yhden luvun alustuksena. Joistakin tulkinnoista ajattelin, että ei se noin ole, väärin tulkittu, mikä oli mielestäni ihan hyvä asia, koska se merkitsi sitä, että olin muodostanut oman käsitykseni runon merkityksestä. Kuten lukion äidinkielenopettajani sanoi, kaikki tulkinnat ovat oikeutettuja, kunhan ne voi perustella tekstillä itsellään. (Ja ihan aiheeseen liittyvä korjaus: vahingoittuneita oravia voi auttaa ja sellaista myös tehdään.)

Mielestäni hauska esimerkki yhdestä tulkinnasta on Juhani Ahvenjärven runon alku: Jokaisen nurkan takana jyllää moottori. / Moottorin päällä istuu mies ja tuijottaa: / ei, hän ei tiedä mitä moottori tekee, mutta se liittyy / hänen työhönsä. ... Jyrki Kiiskinen tulkitsee näin: Käsitän tilanteen jälkiteollisen yhteiskunnan metaforaksi, teknologiaoptimismin ja Marxin vieraantumisteorian kommentiksi. Mikä parasta, Kiiskinen pystyy perustelemaan huiman ajatushyppynsä runolla ja liittää myös runon lopun tähän tulkintaan. Marxin vieraantumisteoriasta puhutaan vain tässä kohdassa, joten ei tarvitse huolestua siitä, että kirja olisi kovin ideologinen – useimmissa tulkinnoissa en havainnut mitään erityistä tulkintakehystä tai suuntausta, ja tulkintatapoja oli yhtä paljon kuin tulkitsijoitakin (eli 18).

Kaari Utrion historiateoksen Suomen naisen tie yhteydessä kirjoitin, että kansanrunous saattoi olla naisille aikaisemmin yksi selviytymiskeino, koska olin tästä kirjasta lukenut Anni Lehtosen runosta Lesken laulu, jossa runoilija käsittelee leskeyttä sanojen avulla. Kirjan runouskäsitys on laaja: runoja on kansanrunoista tuttuihin ja tuntemattomampiin runoilijoihin ja Juicen ja Eppujen laulujen sanoihin, 1800-luvun alkupuolelta 1990-luvulle, perinteisistä runoista moderneihin, eli tämä on myös lyhyt (ja toki aukkoinen) suomalaisen runouden esittely. Mukana on laskujeni mukaan 33 runoilijaa. Itse kiinnostuin kirjan ansiosta mm. Paavo Haavikon runoista, joita olen lukenut vain pari kolme. Tässä muutama kirjassa tulkittu runo.

Eila Kivikk'aho: Balladi

”Vaikka tuli on tulta,

mitä se auttaa?

Vaikka laululla on kynnet,

sinuunko ne iskisin?

Siinä missä tiet eivät yhtyneet

seisoo haukka

nuoli siivessään

eikä se koskaan enää muutu neidoksi.”

Kalevi Seilonen: Kieltoja

Älä seiso kahdessa paikassa yhtä aikaa.

Kun lähetät kirjeen, älä taita sitä.

Älä pidä astioista enemmän kuin kansista.

Älä kirjoita turhaan nimeäsi.

Jos sinulla on lapsi, älä kasvata sitä.

Älä taputa olkapäälle.

Älä pidä käsiä taskussa kun uneksit.

Paavo Haavikko

Olet elänyt hirveän hyvän elämän

                                   niin olet elänyt sen

Et tahtoisi lähteä vielä

                         Et tahtoisi lähteä koskaan

Olet elänyt hirveän, hyvän elämän

                                  niin, olen elänyt sen

En tahtoisi lähteä, vielä

                        En tahtoisi lähteä, koskaan

Aaro Hellaakoski: Niin pieniksi

Niin pieniksi kasvoimme.
        Äskettäin

olit vaahteran lehdellä

        vierelläin.

Niin väljästi mahduimme

        sekunnin rakoon

kuin aika ois antaunut

        onnemme jakoon.

Ei silmäni kanna

        ilon laidasta laitaan.

Kuin pieniksi joskus

        tulla taitaan!

Kirjassa on sisällysluettelo, mutta siinä ei hämmentävästi ole sivunumeroita. Kirjalla on myös sisarteos Yön ja päivän kartta, jossa analysoidaan novelleja ja jonka aion lukea jossain vaiheessa (kirjoitus novellikirjasta Taas yhdessä kirjablogissa).

Kirjassa tulkitut runoilijat: Mirkka Rekola, Eila Kivikk'aho, Ilpo Tiihonen, Kallio, Maila Pylkkönen, Edith Södergran, Väinö Kirstinä, Bo Carpelan, Kalevi Seilonen, Paavo Haavikko, Juhani Ahvenjärvi, Otto Manninen, Riina Katajavuori, Einari Vuorela, Aaro Hellaakoski, Juice Leskinen, Paavo Korhonen, K. A. Tavaststjerna, Otto Manninen, Helvi Juvonen, P. Mustapää, Arto Melleri, Martti Syrjä, Sirkka Turkka, Eeva-Liisa Manner, Pentti Saarikoski, Pentti Saaritsa, Lauri Viita, Aleksis Kivi, Anni Lehtonen, Anna Maria Myyry, Aale Tynni, Impi Kauppila.

Runojen tulkitsijat: Liisa Enwald, Satu Grünthal, Tuula Hökkä, Jouni Inkala, Jyrki Kiiskinen, Jukka Koskelainen, Satu Koskimies (Marttila), Kai Laitinen, Tero Liukkonen, Katri Mehto, Lauri Otonkoski, Mirjam Polkunen, Mirkka Rekola, Elina Ström, Lotte Tarkka, Senni Timonen, Auli Viikari, Merja Virolainen.

Satu Grünthal ja Kirsti Mäkinen (toim.): Mistä ääni meissä tulee? Runoja ja tulkintoja, 1994. WSOY. 238 sivua.

Susan Glaspell: Trifles, 1916 - vähän tunnettu naisklassikko!

Barbara Michaelsin romaanissa Ismene puhuttiin naiskirjailijoista ja myös Susan Glaspellista (1876-1948). Tämä itselleni täysin tuntematon kirjailija kuulosti kiinnostavalta, joten päätin tutustua hänen teoksiinsa. Glaspell oli amerikkalainen romaani-, novelli- ja näytelmäkirjailija, toimittaja, näyttelijä ja teatterinjohtaja. Vuonna 1930 hän sai näytelmäkirjallisuuden Pulitzerin palkinnon näytelmästään Alison's House, mutta kuolemansa jälkeen hänet unohdettiin, tai hänet muistettiin vain toisen näytelmäkirjailijan Eugene O'Neillin löytäjänä. Kiinnostus häneen on virinnyt uudestaan viime vuosikymmeninä, ja häntä pidetään nykyään Wikipedian mukaan uraauurtavana feministikirjailijana ja Amerikan ensimmäisenä merkittävänä modernina naisnäytelmäkirjailijana. Tämä näytelmä Trifles mainitaan usein yhtenä amerikkalaisen teatterin suurimmista teoksista, mikä on paljon sanottu lyhyestä yksinäytöksisestä näytelmästä.

Glaspell tuntuu siis melkoiselta löydöltä. Wikipedian hehkutuksen jälkeen olin vähän huolissani siitä, etten ymmärtäisi näytelmän ansioita, mutta pidin sitä kyllä hyvänä (vaikken ehkä loistavana, en ymmärtänyt ihan kaikkia asioita siinä). Se on realistinen ja vähäeleinen ja luo hyvin pienillä keinoilla kuvan 30 vuoden rakkaudettomasta ja tylystä avioliitosta, yksinäisyydestä ja läheisyydenkaipuusta, siitä millaista on elää kun siivet katkaistaan, ääni vaiennetaan ja niiden korvikekin tuhotaan, ja mihin tämä voi johtaa. Sukupuolet asetetaan vastakkain: miehet suhtautuvat alentuvasti ja holhoavasti naisiin ja vähättelevät naisten kotitöitä ja käsitöitä (mistä näytelmän nimi Trifles, "Pikkujutut"), kun taas naiset ymmärtävät niiden merkityksen ja ovat solidaarisia omalle sukupuolelleen.

Käsitys näytelmän keskeisistä henkilöistä, joiden kohtalo on käynnistänyt tapahtumat, muodostuu kokonaan muiden sanomisten kautta. Näytelmä sijoittuu John Wrightin maatilalle ilmeisesti Keskilänteen. Talo on tyhjillään ja keittiö sotkuinen, kun sinne tulee sheriffi Peters syyttäjä (?, county attorney) Hendersonin kanssa ottamaan selvää talossa tapahtuneesta murhasta. Naapuritilallinen Lewis Hale kertoo, miten hän oli edellisenä päivänä tullut keskustelemaan Wrightin kanssa ja löytänyt oudosti käyttäytyvän rouva Wrightin, joka oli istunut keinutuolissa ja sanonut, ettei Hale voi puhua hänen miehensä kanssa, koska tämä on kuollut köyteen kaulansa ympärillä. Hale löysikin kuolleen Wrightin yläkerran sängystä. Rouva Wright sanoi, ettei hän tiedä, kuka tekijä on, ja väitti ettei herännyt kun hänen miehensä kuristettiin, vaikka nukkui samassa sängyssä. Hänet pidätettiin epäiltynä murhasta.

Miesten mukana on sheriffin vaimo rouva Peters ja naapurin vaimo rouva Hale. Sheriffin vaimon on tarkoitus hakea rouva Wrightille vaatteita vankilaan ja rouva Hale on tullut hänen seurakseen. Sillä aikaa kun miehet tutkivat makuuhuonetta ja etsivät ulkorakennuksista jälkiä mahdollisesta tunkeilijasta, naiset jäävät kahdestaan keittiöön. Heidän keskustelustaan avautuu näkymä Wrightien avioliittoon. John Wrightia on kaupungilla sanottu hyväksi mieheksi – hän ei juonut, piti useimmiten sanansa ja maksoi velkansa – mutta rouva Halen mukaan hän oli kova mies, like a raw wind that gets to the bone. Minnie Foster lauloi ennen 30 vuoden takaista avioliittoaan kuorossa, käytti kauniita vaatteita ja oli eloisa ja suloinen. She was kind of like a bird herself – real sweet and pretty, but kind of timid and – fluttery. How – she – did – change. Rouva Wright eristäytyi kotiinsa osaksi miehen kitsauden (näytelmässä käytetään "kitsaasta" sanaa close) takia, eikä pariskunnalla ollut lapsia. Rouva Hale toivoo nyt, että olisi käynyt naapurinsa luona useammin, mutta hän ei ole yli vuoteen tavannut rouva Wrightia, vaikka pitikin tästä, koska hänen mielestään talossa ei ole ollut mukava käydä sen yksinäisen sijainnin ja ikävän tunnelman takia.

JUONIPALJASTUKSIA.

Naiset huomaavat kesken jääneen tilkkutäkin, jonka viimeisimmät ompeleet ovat todella epäsiistejä verrattuna aikaisempiin, aivan kuin ompelija olisi ollut hermostunut tehdessään niitä. Rouva Hale purkaa ne ja alkaa ommella siistejä pistoja sheriffin vaimon heikoista vastusteluista huolimatta. He löytävät myös tyhjän lintuhäkin, jonka oven sarana on rikki, kuin ovi olisi väännetty paikoiltaan. He päättävät viedä rouva Wrightille vankilaan kesken jääneen tilkkutäkin viemään ajatukset muualle, ja löytävät kauniista ompelurasiasta silkkiin käärityn kuolleen kanarialinnun, jonka niska on katkaistu. He katsovat toisiaan kauhistuneina. No, Wright wouldn't like the bird - a thing that sang. She used to sing. He killed that, too. … If there'd been years and years of nothing, then a bird to sing to you, it would be awful – still, after the bird was still.

Miehet tulevat keittiöön ja sanovat, että juttu olisi muuten selvä rouva Wrightin tuomitsemiseksi, mutta valamiehistön vakuuttamiseksi tarvittaisiin vielä motiivi murhalle ja selitys sille, miksi tappamiseen on käytetty köyttä eikä talossa ollutta asetta. Naiset piilottavat ompelurasian kuolleine lintuineen eivätkä kerro heille mitään muistakaan löydöistään. Rouva Wrightin kohtalo jää valamiesten ratkaistavaksi.

MRS HALE: I might have known she needed help! I know how things can be – for women. I tell you, it's queer, Mrs Peters. We live close together and we live far apart. We all go through the same things – it's all just a different kind of the same thing, ...

Naisten välille ja näytelmään tuo jonkin verran jännitettä se, että rouva Hale on täysin rouva Wrightin puolella, ehkä sen takia, että on tuntenut hänet nuoresta asti, ja ehkä hän haluaa myös huonon omantuntonsa takia piilottaa kaikki todisteet siitä, että murhan tekijä olisi rouva Wright. Rouva Peters taas sheriffin vaimona yrittää vähän estellä häntä, mutta hänkin on pohjimmiltaan rouva Wrightin puolella. Vaikka he pitävätkin murhaa kauheana tekona, he ymmärtävät rouva Wrightin syyt siihen. Näytelmän henkilöt tuntuvat realistisilta ja aidoilta, ja varsinkin rouva Halen ajatukset välittyvät hyvin. Näytelmän miehet näkevät vain selvät ulkonaiset seikat, kun taas naiset näkevät paljon syvemmälle ihmisten motiiveihin arkisia asioita tulkitsemalla. Tämä postaus ei onnistu kuvaamaan näytelmän tunnelmaa, kaikkien "pikkuasioiden" tarkastelua ja vähittäistä totuuden paljastumista kovin hyvin, näytelmä kannattaisi lukea itse. Pdf-tiedosto löytyy ainakin täältä.

Näytelmässä on 13 melko tiheään painettua sivua, mutta koska kirja on A4-kokoa, tavallisen kokoisessa kirjassa se olisi ehkä 26 sivun pituinen. Tämän näytelmän myötä minusta tulee perehtyvä lukija myös naisnäytelmäkirjailijoiden osalta Shakespearen sisarukset -haasteessa eli olen lukenut viisi naiskirjailijoiden näytelmää.

Susan Glaspellista löytyy paljon tietoa netistä (421 000 hakuosumaa!). Tässä NissBit Blogsin analyysi näytelmästä – siinä oiotaan mutkia enkä ollut samaa mieltä kaikista kirjoituksen ajatuksista (rouva Wrightia ei esimerkiksi sanota näytelmässä missään kohdassa "suloiseksi vanhukseksi" ja kirjoituksessa on yksi selvä virhekin, naisia oli kaksi eikä kolme), mutta toisaalta kirjoituksessa on tehty joitakin tulkintoja, joita en itse ollut tullut ajatelleeksi.

Edit 18.6. ja 21.6.2020: joitakin lisäyksiä ja muutoksia.

Susan Glaspell: Trifles, 1916. 13 sivua. Kirjassa Four Plays by Susan Glaspell: Trifles, The Outside, The Verge, Inheritors, 2017. McAllister Editions. 153 sivua.

Juoksu Yönmaahan. Tulkintoja intiaanirunoista. Valikoinut ja suomentanut Jorma Eronen, 1977

Tässä kirjassa on intiaanirunoja Etelä-Amerikan jibaroista pohjoisen eskimoihin sekä Pohjois-Amerikan pyynti-keräilijäkulttuureista Väli- ja Etelä-Amerikan korkeakulttuureihin (atsteekit ja mayat). Runot on ryhmitelty löyhästi temaattisiin lukuihin. Kirjassa on jonkin verran kuvia, jotka vaikuttavat intiaanien oman taiteen piirrosjäljennöksiltä. Käytän postauksessa samoja termejä kuin kirjassa (esim. eskimot vs. inuitit, atsteekit vs. asteekit, intiaanit vs. Amerikan alkuperäiskansat).

Olen oppinut lukemaan runoja ilman että tunnen tarvetta ymmärtää kaiken niissä sanotun. Tätä kokoelmaa lukiessani luovuin yleensäkin yrityksestä ymmärtää ja vain heittäydyin sanojen vietäväksi, koska minulta puuttuvat pohjatiedot eri heimojen kulttuureista, tavoista, taruista ja vähän historiastakin, joihin monet runot tuntuvat oleellisesti liittyvän. Asenteeni oli joissain kohdissa kuin yhden navajorunon: Sanat eivät merkitse mitään, mutta laulu tarkoittaa // Ota, annan sen sinulle. Kokoelma on hämmentävä: siinä on runoja, jotka kävisivät proosarunosta, kokeellisesta runosta, surrealistisesta runosta ja tajunnanvirtarunosta (jos tällaisia on), ja sitten siinä on myös muodoltaan ja sisällöltään tutun tuntuisia runoja. Jotkin runoista ovat ennemminkin kertomuksia, riittejä tai loitsuja, ja mukana on myös ainakin yksi todella rivo pitkä runo (ehkä se liittyy johonkin riittiin?). Loppusoinnullisia runoja ei ole ollenkaan, ja on vaikea sanoa oliko alkuperäisissä runoissa loppusointuja, koska suomen ja alkuperäisten runojen välissä on vielä englanti. Vai ovatko loppusoinnut vain länsimaisen runouden piirre?

Runojen valikoijan ja suomentajan Jorma Erosen rooli lopputuloksessa on epäselvä, koska Alkusana-luku on vain reilun sivun pituinen eikä Eronen kerro käännös- ja valintaperiaatteistaan juuri ollenkaan. Koska kirjan nimessä puhutaan ”tulkinnoista”, mietin, minkä verran Eronen on muuntanut englanninkielisiä lähteitään. Seuraava tieto viittaisi siihen, että käännös on tehty melko vapaasti: Minäkin olen kuunnellut intiaanien lauluja, koettanut kuunnella myös sanattomuutta. Olen opetellut itse sanomaan, joskus kääntäen, joskus myös karsien ja järjestäen. Jorma Eronen (1950-2020) oli itsekin runoilija (hänen Uiguristaan kirjoitus tässä).

Erikoinen piirre tässä kokoelmassa on se, että aloin odottaa tietyn tyylisiä runoja tietyiltä heimoilta – esimerkiksi quechuoilla oli kauniita, helposti ymmärrettäviä runoja. Runoissa ei mainita tekijöitä, vain kyseessä oleva heimo, eli ehkä nämä olivat enemmän koko heimon kuin yksittäisten ihmisten runoutta, samoin kuin kalevalarunot Suomessa. Tai ehkä runojen kerääjät olivat keränneet ne vain yhdeltä heimon ihmiseltä, ja ne ovat siksi saman tyylisiä. (Kirjan loppupuolella on luku Runoilijat, mutten ymmärtänyt siitä mitään. Tässä luvun alkua: HiiliMies. Pimeyden Neito. Vuorten Pää. Kaikki Vedet. Hän Joka Muuttuu. Näitä nimiä on peräkkäin lueteltuina kolme tiheään painettua sivua, eikä niitä ole mitenkään yhdistetty yksittäisiin runoihin.)

En välttämättä pitänyt monista kirjan runoista kovinkaan paljon, mutta mukana oli myös useita hienoja runoja. Oli myös hauska saada vahvistus joskus Tiede-lehdestä lukemalleni artikkelille, jossa sanottiin, että runous oli atsteekeille tärkeää; heillä on kirjassa joitakin karmean väkivaltaisia rituaaleja kuvaavia runoja, mutta myös monia hienostuneita, kauniita runoja. On kulttuuriteko, että Suomessa on julkaistu tällainen kirja intiaanien runoista, koska käsitykseni mukaan intiaaneja käsittelevät kirjat ovat yleensä tietokirjoja tai länsimaalaisten näkökulmasta kirjoitettua fiktiota. Myös näkemäni elokuvat, joissa on intiaaneja, ovat olleet länsimaalaisten tekemiä.

Olen islantilaisrunokirjan tapaan lainannut tähän useita runoja näytteeksi. Jos tässä tuntuu olevan tekijänoikeuskysymyksiä, kommentoikaa.

Yön toistuvasta ylistyksestä (ote)

Asukoon kotipolulla rauha!

Palatkoon kaikki kotiin!

Kaunis on kävellä minun

Kaunis kulkea eteenpäin

Kaunis käydä taaksepäin

Kauneus kaartuu ylleni

Kauneus kaartuu ympärilleni

Se loppuu kauneuteen

Se päättyy kauneuteen

Navajo

Kielitapahtuma

Kaikki keskustelu viittaa veteen

Kun joku astuu sisään, sanotaan:

”Jotain kelluu tänne päin”

Kun joku istuutuu, sanotaan:

”Näyttää siltä, kuin kelluminen loppuisi”

Navajo

Vauhko koira

Räikkää riheltäen laulan Koira-lauluja muiden nukkuessa

Tappelen mielipuolisesti jos joku tulee sanomaan jotain

Sotken ihoni valkealla maalilla

Nousen valkean hevosen selkään

Peitän siltä silmät

Pakotan sen syöksymään äkkijyrkänteeltä

Ruhjoudumme

Crow

Aurinko kiiluu kastepisarassa, kuivuu

Silmissäni loistavat kasvosi, minä elän

Atsteekki

Pitkät hiukset tyynynään tyttö nukkuu

Eivät kyyneleet valu hänen silmistään

verta hän itkee

Mistä hän uneksii? Kuka on häntä loukannut?

Viserrä pikkulintu, vihellä hänelle

Herätä pian hänet, pikkulintu

Quechua

Prinsessan ja prinssin laulu

Koska olet tähti niin                  Jos olen tähti niin

tuikit yössä                              Puhkaise sydämeni

aurinkotulilla                            aurinkotulilla

en sinua enää näe                    sammuta silmäni

Kutsut niin                               Jos kuulet niin

kuunvalossa                            pidä kiirettä

kun lähestyn                            jos minusta on tullut lunta

muutut lumeksi                        sytytä minut

Tulessani                                 Vaikka olisin kastetta

olet kaste                                tulee suuhuni ei ei

olet tuuli                                  vaikka olisin unta

olet uni                                    ethän hävitä minua

Quechua

Istutus

Jalkani jäljistä työntyvät lehdenterät

Jalkani jäljistä sädehtivät lehdet

Taimien kärjet huojuvat jalkani jäljillä

Tähkät nojaavat toisiinsa jalkani jäljillä

Jalkani jäljellä taitan varren

Jalkani jäljellä poimin tähkän

Jäljessäni sirot nuput

Savu tupruaa talostani

Ilo asuu talossani

Jalkani jäljet

Jalkani jäljet

Elän valossa päivän

Osaga

Kaava jolla saa vihollisesta ystävän

Upota jalkasi siitepölyyn

Upota kätesi siitepölyyn

Upota kasvosi siitepölyyn

Jaloistasi tulee siitepölyä

Käsistäsi tulee siitepölyä

Siitepölyä tulee ajatuksistasi

Äänestäsi tulee siitepölyä

Polku on kaunis

Ole hiljaa

Navajo

Hämähäkki kutoi tien ja sitä on kauris kulkenut

Yuma

kun kuljemme, näyt kulkevat, niitä on kaikkialla

näyt täyttävät koko majan, ne koskettavat lapsia

näyt koskettavat lapsia, ne antavat lapsille unelmia

näyt antavat lapsille terveyden ja voiman

ja onnen ja hyvyyden unelmia

näyt koskettavat kaikkia, siksi on hyvä olla

näkyjen hipaistessa

yksitellen lapset lähtevät omiin koteihinsa

ja näkyjen antamat unelmat menevät heidän mukanaan

ja ilahduttavat

Pawnee

         Heimoni nuorukaiset eivät koskaan tee teille työtä

Teidän työtänne tehdessä ei voi nähdä unia

ja viisaus tulee unesta

         Käskette minua kyntämään maata. Revinkö äitini rinnat?

Silloin hän ei ottaisi minua syliinsä

Käskette minua kaivamaan kiviä. Raastanko hänen luunsa?

Hän ei ottaisi minua sisäänsä synnyttääkseen minut uudelleen

Käskette minua leikkaamaan heinää ja myymään sitä

ja rikastumaan. Kuinka uskaltaisin katkoa äitini tukan?

        Teidän lakinne on huono laki, eikä heimoni tottele sitä

Kaikki kuolleet syntyvät varmasti uudestaan

Odotamme täällä isiemme asunnossa ja olemme valmiit

käymään heidän kanssaan äitimme luo

Nez Percé

Heimot tai intiaanikansat, joiden runoja kirjassa on: acoma, apassi, arapaho, atsteekki, ayacucho, buffalo, carrier, cherokee, cheyenne, chippewa, cora, cree, crow, cuna, dakota, eskimo, fox, gitksan, haida, hopi, huichol, irokeesi, jibaro, jukuts, kalapuya, kato, keresan, kiowa, komanssi, kvakiutl, loucheux, makah, mandan, maya, modok, mustajalka, navajo, netchili, nez percé, oglala, omaha, osaga, oto, paiute, pampa, papago, pawnee, pima, quechua, seneca, shoshone, takelma, tewa, tlingit, tsimshian, tupi, uitoto, wabanaki, winnebago, wintu, yaqui, yuma, zuñi.

Vaikka runojen tekijät ovat tuntemattomia, heidän joukossaan on varmasti myös naisia, joten tämä kirja sopii LauraKatarooman lukuhaasteeseen, jossa luetaan ei-valkoisia ja ei-miehiä.

Korjaus 25.6.2020.

Juoksu Yönmaahan. Tulkintoja intiaanirunoista, 1977. Valikoinut ja suomentanut Jorma Eronen. Otava. Piirrosten tekijää ei kerrottu. 267 tekstisivua.

Hilkka Honkakangas: Naistentutkija. Yksiosainen huvinäytelmä, 1949

Nyt kun kirjastoihin taas pääsee, etsin kirjaston varastosta näytelmiä Shakespearen sisarukset -haastetta varten. Tällä pienellä näytelmällä oli niin arvoituksellinen ja kiinnostava nimi, että se piti ottaa mukaan, kun kirjailijakin oli nainen.

Maisteri Kalervo Hiisivaara on tullut maalaispaikkakunnalle tekemään estetiikkaan liittyvää tutkimustaan. Kylässä oleva ylioppilaspoika on kertonut paikkakuntalaisille, että estetiikan tutkimus tarkoittaa nättien tyttöjen tutkimusta, mitä vahvistaa myös se, että maisterin kirjoissa on alastomien naisten kuvia. Kyläläiset olettavat maisterin tutkivan tyttöjä ja valitsevan sitten vaimokseen sen, jota pitää kauneimpana. Maisteri saakin viisi yhä oudommin käyttäytyvää vierasta – hyvin paheksuvasti suhtautuvan Hanna-emännän, palvelijatar Lyylin, joka aikoo riisuutua uimapukusilleen, tarjoilijatar Kaisun, joka esittelee kauniita sääriään, vihaisen työmies Kallen, joka syyttää häntä morsiamensa Lyylin varastamisesta, sekä ”itsenäisen naisen”, Ranskassa oleskelleen hieman vanhemman neiti Emilien, joka kertoo kaipuustaan saada sivistynyttä seuraa. Lopulta paikalle tulee myös pyöräretkelle lähtenyt ylioppilas Sointu Kivikari, joka on maisterin rakastettu, ja tarina päättyy suudelmiin ja kauniiseen auringonlaskuun.

Maisteri (tekeytyneen hermostuneesti). Avaa sinäkin puserosi napit! Annas kun kurkistan, onko sinulla uimapuku. Näytäppäs sääriäsi. - Oo, ne ovat vallan saakelin sirot! Ja kätesi – (tarttuu käteen) se on ruskettunut, mutta taidanpa suudella sitä (suutelee kättä). Entä osaatko ranskaa? - Onko sinulla rahaa? - Tanssi minulle, oi Salome, että näen lanteittesi kaarien puhtauden ja...

Sointu (on seurannut hämmästyneenä, koettaa maisterin otsaa). Vähän kuumetta, kuten arvasin. Sinähän puhut vallan hirveitä. Olet saanut auringon pistoksen, vedetäänpä verhot ikkunaan (vetää verhot). Oletko sairas?

Juonesta voi varmaan päätellä, että näytelmän teemat ja henkilökuvaus eivät ole mitenkään syvällisiä, vaan tämä on väärinymmärryksiin perustuva kevyt hupailu. (Auringon pistos on kirjoitettu alkuteoksessa erikseen.)

Näytelmä avaa kiinnostavan näkymän suomalaiseen (harrastaja?)teatterihistoriaan: tämä näytelmä on numero 505 Kariston seuranäytelmiä -sarjassa, joten tällaisille näytelmille oli 1900-luvun alkupuolella ilmeisesti valtavasti kysyntää. Tähän näytelmäkirjaseen on listattu sarjan näytelmiä numerosta 326 alkaen, ja mukana on piloja, huvinäytelmiä, laulunäytelmiä, ilveilyjä, näytelmiä nuorisolle, idyllejä, iloitteluja, kansannäytelmiä, hupailuja, isänmaallinen näytelmä, koululaisnäytelmä, vuoropuhelu, maalaiskomedia, komedia, murhenäytelmiä, historiallinen draama, satunäytelmiä, salapoliisi-ivailu, maalaisnäytelmä, jännitysnäytelmä, urheilunäytelmä ja farssi. Huvinäytelmät ja suomalaisten kirjoittamat näytelmät ovat enemmistönä, mutta mukana on myös esimerkiksi Molièren 1600-luvun huvinäytelmä Scapinin vehkeilyt. Useimpia näytelmiä sai esittää ilman esittämislupaa. Tuli mieleen, että kun 1900-luvun alkupuolella ihmisillä ei ollut televisioita ja elokuvissa käyminenkin oli ehkä melko harvinaista herkkua, viihdettä saatiin itse näyttelemällä tai käymällä katsomassa muiden esittämiä näytelmiä.

Tällä näytelmällä saan ensimmäisen suomalaisen kirjailijan näytelmähaasteeseen. Niukkojen nettitietojen mukaan Hilkka Honkakangas on kirjoittanut kuusi huvinäytelmää.

Etsiessäni tietoja kirjailijasta löysin Etelä-Hämeen nuorisoseurojen sivuilta pitkän vanhojen näytelmien listan. Listaa silmäilemällä löytyi kolme Maiju Gebhardin näytelmää (Iloa illanviettoihin: Ennen kuulutusten ottoa, Emännän radio ja Pienviljelijänaisten voimisteluesitys), ja tämä astiankuivauskaapin keksijänä tunnettu ja tietokirjoja kirjoittanut kotitalousopettaja on tosiaan kirjoittanut myös näytelmiä. Häntä käsittelevältä Wikipedian sivulta löytyi neljä mainiota sitaattia:

• ”Älä ole niin toivottoman vanhanaikainen!”
• ”On parempi, jos on vähän pölyä huonekaluilla, kunhan ei ole pölyä sielussa!”
• ”Hanki työtuoli, poista jalkahuoli!”
• ”Opi hutiloimaan — joskus kun niin on tarvis! Tärkeintä kodissa ovat sen ihmiset.”

Edit 15.6.20: lisätty Maiju Gebhard & tehty vähän muutoksia.
 
Hilkka Honkakangas: Naistentutkija. Yksiosainen huvinäytelmä, 1949. Arvi A. Karisto osakeyhtiö, Kariston seuranäytelmiä 505. 30 sivua.