Emily Rodda: Föräldrafritt! (The Julia Tapes, 1999)

Kirja alkaa siitä, kun minäkertoja Julia lepää sairaalassa toipumassa ilman vanhempia vietetyn viikon jälkiseuraamuksista. Psykologi on pyytänyt Juliaa äänittämään tapahtumista kertomuksen kasetille ja Julia tekee työtä käskettyä.

Ehkä 15-vuotias Julia lähtee matkalle ystäviensä Franin ja Claudinen kanssa Australian takamaille, koska heille on luvattu mahdollisuus asua viikko Franin isovanhempien ison talon alakerrassa ilman aikuisten kontrollia. Kaikki vaikuttaa suunniteltuna loistavalta, mutta suunnilleen kaikki mahdollinen menee lomalla kuitenkin pieleen. Termiitit ovat syöneet heidän asuntonsa lattian, Franin isovanhemmat ovat ikivanhoja eikä heistä ole tytöille mitään apua, yksinäinen ympäristö ei ole ollenkaan sellainen kuin tytöt ovat odottaneet eikä terveyskirjan oppien mukaan kokkaaminen onnistu. Ainoan naapuritalon pihassa asuu häirikkökukko (kaikki kirjan kannen kuvat liittyvät läheisesti juoneen), talossa asuva pariskunta riitelee äänekkäästi, nainen katoaa, mies heiluu yöllä pihalla kirveen kanssa, tytöt alkavat pelätä henkensä puolesta ja Julia lähtee rohkealle pelastusretkelle. Kuulin korvissani Psykon musiikin, kun luin tästä.

Kirja oli oikein hauska (vaikken alussa odottanut siltä hauskuutta) ja nauroin usein sitä lukiessani. Hauskuus syntyy siitä, että Julia on persoonallinen - hänellä on omintakeisia ja osuvia huomioita - mutta myös täysin epäluotettava kertoja. Hänen mielikuvituksensa saa hänet tulkitsemaan asiat helposti väärin ja vaikka hän sanoo ottaneensa opikseen, hän kehittää sairaalan sängyssä maatessaan pienten vihjeiden perusteella myös onnettoman romanssin häntä hoitavan sairaanhoitajan ja lääkärin välille. Romanssi on itsevarman Julian mielestä täysin looginen ja uskottava, mutta lukija näkee asian toisin. Lomaretken tapahtumat menevät jossakin vaiheessa sen verran absurdeiksi, että ne ylittävät uskottavuuden rajan, mutta lukijana ei tiedä tarkkaan, missä tämä raja kulkee, koska kaikki vaikuttaa epätodennäköisyydestään huolimatta kuitenkin jollain tavalla mahdolliselta.

Kirja on myös kirjallisesti mielenkiintoinen: sen kerrontamuoto, äänitetty puhe, on ainakin minun lukemissani kirjoissa uniikki ja mahdollistaa kerronnallisia ratkaisuja, jotka eivät muuten onnistuisi. Koska kirja on Julian puhetta nauhalle, lomatarinan tai muun kerronnan pystyy täysin loogisesti keskeyttämään - <KLICK> - jännittävään kohtaan silloin, kun Julialle tuodaan sairaalassa ruokaa tai lääkkeitä, ja puhe voi siirtyä täysin toiseen asiaan. Rodda pystyy näin kuljettamaan kirjassa loma- ja sairaalatarinaa rinnakkain ja nämä vertautuvat huvittavasti toisiinsa. Kerronta ei varmasti ilman "äänitysgenreä" pystyisi näin perustellusti olemaan näin hyppelehtivää, koska esimerkiksi kirjeromaanilta tai päiväkirjaltakin odottaisi enemmän loogisuutta.

Roddalta löytyi kirjastoista 8-osainen Deltoran taikavyö -fantasiasarja ja jotakin muuta lasten fantasiakirjallisuutta, mutta ikävä kyllä ei toista samantyyppistä kirjaa kuin tämä (eikä tätäkään kirjaa kyllä ollut kirjastoissa, joten ilmeisesti tätä ei ole suomennettu).

Emily Rodda: Föräldrafritt! (The Julia Tapes, 1999). Richters. Ruotsinnos: Katarina Falk. Ei kannen tekijän nimeä. 124 sivua.

Milton Crane (ed.): 50 Great American Short Stories (1965, 2. bloggaus)

Väitin tämän kirjan alkuosan novelleja käsittelevän bloggaukseni kommentissa, että loppuosassa on tunnetumpia kirjailijoita. Asia on itse asiassa päinvastoin - vaikka mukana on kolme lähes kaikille tuttua nimeä, suuri osa kirjailijanimistä oli ainakin minulle vieraita ja monet muutkin vain epämääräisesti tuttuja. Se ei tietenkään estänyt nauttimasta kirjasta.

Hyvät novellit ovat ihania, koska jos niiden miettimiseen laittaa tarpeeksi aikaa, niistä saattaa löytää pinnan alta vaikka mitä ja novelli saattaa ulottua moneen suuntaan, herättää kysymyksiä ja antaa uusia näkökulmia elämään. Yleensä olen kuitenkin laiska enkä jää pohtimaan niitä pidempää aikaa, mutta jos käsiin sattuu tarinoiden tulkintoja, silloin huomaa, miten rikkaita novellit voivat olla.

* Stephen Vincent Benét: By the Waters of Babylon. Metsästäjäkulttuurissa elävä nuori pappi on pappisisänsä kanssa uskaltautunut jo lapsena Kuolleille Paikoille ja koskettamaan näistä paikoista löytyvää vaarallista metallia. Aikuistuessaan hän tuntee, että hänen täytyy lähes varmasta tuhosta huolimatta tehdä se, mitä kukaan ei ole aikojen alusta koskaan tehnyt: ylittää kielletty joki ja vaeltaa ankarasti kielletyille Jumalien Asuinsijoille. Sinne, missä henget ja demonit elävät, missä on Suuren Palon tuhka, missä jumalat aikaisemmin kulkivat. Hieno scifinovelli suuren tuhon jälkeisestä ajasta, uskomuksista, rohkeudesta ja aiemman kulttuurin löytämisestä uudelleen. Tarinaa korostaa novellin seremoniallinen kirjoitustyyli. (12 s.)

* Dorothy Parker: Soldiers of the Republic. Epäsentimentaalinen ja samalla myötätuntoinen ja sodanvastainen kuvaus amerikkalaisten toimittajien(?) kohtaamisesta kahvilassa ilmeisesti Espanjan sisällissodan aikana Francoa vastaan taistelleiden sotilaiden kanssa. (4 s.)

* James Thurber: Mr. Preble Gets Rid of His Wife. Pikakirjoittajaansa rakastunut herra Preble päättää tappaa vaimonsa. Vaimo on kuitenkin täysin tietoinen miehensä aikomuksista ja suhtautuu miehensä toiveisiin kärsimättömästi ja harmistuneesti. Novellin hauskuus syntyy kahden täysin yhteensopimattoman asian, jokapäiväisen toisiinsa kyllästyneiden puolisoiden sanailun ja murhajuonen, yhdistämisestä, sekä siitä että molemmat puolisot tietävät tarkkaan, miten asian pitäisi genren perinteiden mukaan mennä. (4 s.)

John McNulty: Cluney McFarrar's Hardtack. Ensimmäisessä maailmansodassa sotinut bussikuski kertoo tarinan siitä, kun hän halusi taistelun jälkeen mennä nälkäisenä hakemaan kuolleen sotilaan laivakorppupaketin (hardtack). (4 s.)

Robert M. Coates: The Darkness of the Night. Dekkaritarina tapaamisesta kahvilassa; miehestä ja naisesta, joiden onnen esteenä on naisen aviomies. Tarina on kerrottu rakastuneen miehen näkökulmasta - mies pitää naista onnettomana uhrina - mutta lukijana ei voi varsinkaan tapaamisen loppupuolella välttää vaikutelmaa siitä, että nainen manipuloi häntä koko ajan taitavasti kohti rikosta. (9 s.)

William Faulkner: The Old People. Nuoren pojan näkökulmasta kerrottu muotokuva Sam Fathersista, chickasaw-heimon päälliköiden jälkeläisestä, joka on kuitenkin elänyt koko elämänsä mustien orjien ja myöhemmin palkkalaisten joukossa. Henkisesti täysin riippumaton Sam Fathers vihkii pojan metsästyksen saloihin ja kertoo tälle tarinoita vanhasta kansasta, niistä ihmisistä, jotka aiemmin elivät seuduilla. Kertomus itsessään ei kiinnostanut minua, mutta siinä oli kiinnostavaa salaperäisyyttä: tarinan metsä eli, metsästäjän piti kunnioittaa tappamiaan eläimiä, ja elämä saattaa kuoleman jälkeen jatkua eri muodoissa. (17 s.)

Ludwig Bemelmans: Grapes for Monsieur Cape. Omakohtaisen tuntuinen kertomus hienosta ravintolahotellista, minäkertojan töistä ravintolassa sekä ravintolan rikkaista asiakkaista. Tästä en innostunut. (9 s.)

Ernest Hemingway: A Man of the World. Hemingway ei ole suosikkejani, mutta häntä ei voi välttää vanhemmissa novellikokoelmissa. Kertomus hyvin omanarvontuntoisesta ja helposti ärtyvästä köyhästä sokeasta vanhuksesta, jonka sokeus on seurausta nuorena käydystä tappelusta, jonka osapuolet raatelivat toisensa kokonaan. Tappelun syytä ei kerrota. (5 s.)

* E. B. White: The Hour of Letdown. Mies tulee ravintolaan ison, käsivarrellisen koneen kanssa, tilaa sekä itselleen että koneelle viskipaukun ja juottaa laitteelle sen drinkin. Baarimikko suhtautuu koneeseen nyreästi; jotkut asiakkaat ovat avoimempia. (4 s.)

* Oliver La Farge: The Resting Place. Amerikan lounaisten alkuperäiskulttuurien tunnustetulla asiantuntijalla, erittäin hyväonnisella vanhalla tohtori Hillebrandilla, on salaisuus. Antropologian laitoksen johtaja Walter Klibben haluaisi saada pidetyn tutkijan jo eläkkeelle saadakseen laitoksen kokonaan hallintaansa ja laittaa siksi Hillebrandin uudelle kaivausretkelle mukaan oman tutkijansa. Mukavasti kerrottu ja sympaattinen, erikoiseen ympäristöön sijoittuva tarina, joka muuttuu lopussa spefiksi. La Farge oli itsekin antropologi ja alkuperäiskulttuurien tuntija. (12 s.)

* John Collier: The Touch of Nutmeg Makes It. Kertoja ja hänen kaverinsa ystävystyvät uuden kollegan, hermostuneen ja yksinäisen miehen kanssa. Miehen menneisyyden tragedia paljastuu vähitellen. Novellin loppu antaa sille hirtehishumoristisen, hiuksia nostattavan tulkinnan. (8 s.)

John Steinbeck: The Harness. Arvostetun maanviljelijän Peter Randallin sairaalloinen vaimo Emma kuolee vuosien avioliiton jälkeen, ja Peterin elämä ja vaatetus muuttuu. En muista lukeneeni yhtään Steinbeckin tekstiä, jossa naisen ja miehen välillä olisi mutkaton ja tasa-arvoinen ystävyyssuhde (mikä ei tietenkään tarkoita sitä, ettei Steinbeck olisi saattanut kirjoittaa tällaisesta). (13 s.)

* Kay Boyle: Friend of the Family. Kun äidin ystävä, komea, loistava ja räiskyvä oopperalaulaja tulee harvoille vierailuilleen, isä alkaa hänen rinnallaan vaikuttaa harmaalta ja pieneltä. Lasten näkökulmasta kerrottu rakkaustarina. (8 s.)

Erskine Caldwell: The Rumor. George Williams ehdottaa Sam Billingsiä kaupungin rahavarojen hoitajaksi, ja kaikki pitävät ajatusta loistavana. Williamsin toiminta herättää kuitenkin vahvoja epäilyksiä, ja hänestä alkaa kiertää ikävä huhu. (6 s.)

William Saroyan: There Was a Young Lady of Perth. Poika yrittää keksiä hyvää limerikkirunoa lehden palkintokilpailuun. Novellin kerronta on erikoista, koska minäkertoja puhuu tapahtumista jälkikäteen, epäilee toistuvasti omaa muistiaan ja esittää tapahtumista vaihtoehtoisia versioita. (8 s.)

Joseph Mitchell: The Downfall of Fascism in Black Ankle County. Kertoja muistelee poikavuosiaan, jolloin kaksi Stonewallin varsin tavallisen tuntuista asukasta perusti paikkakunnalle Ku Klux Klanin yksikön (ehkä elokuvan Kansakunnan synty innoittamana). Klaanilaiset terrorisoivat mustia, kiroilijoita, mielisairaita, juutalaisia ja pontikankeittäjiä (varsinkin jos olivat esimerkiksi velkaa näille tai hankkivat pontikkansa muilta tuottajilta), mutta haukkasivat lopulta liian suuren palan. Humoristinen kuvaus, jonka läpi kuitenkin näkyy asian karmeus ja vakavuus. (8 s.)

* William Maxwell: The French Scarecrow. George Martin kertoo psykologilleen Fisherin pariskunnan puutarhassa näkemästään variksenpelättimestä, jolloin siirrytään tarkempaan kuvaukseen variksenpelättimen historiasta ja vaiheista harmonisessa avioliitossa elävän Edmund ja Dorothy Fisherin elämässä ja puutarhassa. Sympaattinen mutta erikoinen teksti, joka tuntuu olevan enemmänkin ketju toisiinsa löyhästi liittyviä tapahtumia kuin yhtenäinen tarina. (13 s.)

Wallace Stegner: The Blue-Winged Teal. Aikuinen poika Henry on vihainen. Hän kaipaa hyväksyntää äitinsä kuoleman jälkeen biljardihallin omistajaksi ryhtyneeltä isältään, mutta samalla inhoaa tätä, tämän elämää ja pikkukaupunkia, jossa elää. Henryn metsästämät linnut (teal on tavi), jotka hän tuo biljardihalliin, luovat kaivatun yhdyssiteen isän ja pojan välille. (17 s.)

James Reid Parker: The Archimandrite's Niece. Säntillinen asianajaja, Mr. Devore, yrittää saada tolkkua tyylikkään ja majesteettisen bulgarialaisen Mme. Liapchevin rönsyilevästä tarinasta setänsä ongelmista Itä-Euroopassa. Tässä tarinassa ei tuntunut olevan mitään pointtia, ellei se sitten ilmennyt tarinan viimeisestä lauseesta. (6 s.)

* James Agee: A Mother's Tale. Lehmäemo kertoo pojalleen ja muille nuorille, tietämättömille ja seikkailunhaluisille vasikoille vanhan, lähes legendaksi muuttuneen tarinan ainoasta sonnista, joka tuli takaisin siltä matkalta, jolle ihmiset vievät lähes kaikki nuoret sonnit. Lähes tunnistamattomaksi runneltu kotiinpalannut kertoi kotiinjääneille tuskaisena pitkästä matkastaan ja kauhistuttavista tapahtumista sen aikana ja antoi heille pelottavia ja kauheita sääntöjä, jotka heidän täytyi uskoa ja joita heidän täytyi alkaa noudattaa. Hätkähdyttävän tarinan voi lukea vertauskuvallisena kertomuksena ihmisten maailmasta, mutta myös suoraan järkyttävänä eläinoikeusteemaisena kirjoituksena siitä, miltä tuntuu matkustaa ahtaassa junanvaunussa päiväkausia ilman ravintoa joutuakseen teurastamoon ja sen kauhuihin: koko tarina on kerrottu lehmien näkökulmasta. Englanninkielinen analyysi novellista ja sen teemoista tässä. (20 s.)

John Cheever: The National Pastime. Minäkertojan tarina siitä, miten hän ei koskaan oppinut pelaamaan baseballia ja millaisia ongelmia tämä aiheutti hänen elämässään. Kertomus limittyy kuvaukseen hankalasta isäsuhteesta, jossa pettynyt isä pitää pojan syntymää syynä rahavaikeuksiinsa. (14 s.)

Irwin Shaw: The Girls in Their Summer Dresses. Michaelin ja Francesin muuten täysin onnellinen avioliitto horjuu, koska Michael ei pysty pitämään katseitaan ja ajatuksiaan kurissa. Pariskunta puhuu asiasta avoimesti ja yrittää löytää siihen ratkaisun. (6 s.)

Richard P. Bissell: The Death of Shorty. Laivan kansimies Shorty putoaa veteen ja kuolee, minkä jälkeen hän käy läpi tajunnanvirtana työhistoriansa laivoilla, ihmissuhteensa ja sen, miten hänen kuolemansa todennäköisesti vaikuttaa muihin. Hänen kertomansa asiat tuntuivat minusta yllättävän vähän merkityksellisiltä. (5 s.)

* Seymour Freedgood: Grandma and the Hindu Monk. Minäkertoja kutsuu opiskelutoverinsa, hindulaisen munkin Brahmacharin, viettämään kesää veljiensä ja muiden ystäviensä kanssa merenrantataloon. Brahmachari solahtaa sujuvasti osaksi nuorten miesten ryhmää, mutta hänen läsnäolonsa järkyttää suuresti kertojan harrasta juutalaista isoäitiä, kun vanhus vihdoin huomaa hänet. Hyvin sympaattinen omaelämäkerrallisen tuntuinen tarina, joka on kevyt muttei pinnallinen. (20 s.)

* Carson McCullers: Madame Zilensky and the King of Finland. Mr. Brook, collegen musiikin laitoksen johtaja, on onnistunut saamaan opettajakuntaansa Madame Zilenskyn, lahjakkaan säveltäjän ja opettajan. Novelli on suomalaisnäkökulmasta hauska: Madame Zilenskyn kolme poikaa ovat kaikki vaaleita, puhuvat muiden kielten lisäksi suomea, perheellä on suomalainen palvelija ja Zilensky sanoo itse olevansa suomalainen. Zilenskyn tarina Suomen kuninkaasta tuottaa kuitenkin Mr. Brookille ongelmia. Novelli on ehkä pohjimmiltaan kertomus pyrkimyksestä selvitä traumasta sekä ystävällisyydestä. (8 s.)

John Updike: The Lucid Eye in Silver Town. Taiteellisesti lahjakas poika matkustaa isänsä kanssa New Yorkiin ensimmäistä kertaa 13-vuotiaana tapaamaan rikasta setäänsä Quinia (isän toive) ja ostamaan taidekirjan Vermeeristä (pojan itsensä ja äidin toive). Tämäkin on tarina isän ja pojan suhteesta; isä käyttäytyy toisin kuin poika (ja lukija) toivoisi. (10 s.)

50 Great American Short Stories. Edited and with an introduction by Milton Crane. 11th printing, 1971 (1965). Bantam Books. 502 sivua.

Milton Crane (ed.): 50 Great American Short Stories (1965, 1. bloggaus)

Vaihteeksi yhdysvaltalaisia novelleja 1800-luvun loppupuolelta 1900-luvun puoliväliin. 1900-luvun alussa Amerikassa julkaistiin valtavasti novellilehtiä, ja vaikka suurin osa näistä olikin varmasti pulp-kirjallisuutta - mikä ei tarkoita sitä, että niiden novellit olivat helppoa kirjoitettavaa - mukana oli myös vakavammin otettavaa kirjallisuutta julkaisevia lehtiä, joten valinnanvaraa tällaisiin kokoelmiin oli runsaasti.

Ehkä noin puolet kirjan kirjailijoista oli minulle ennestään tuttuja nimiä, noin puolet ei, mikä on hienoa. On aina hauska tutustua uusiin kirjailijoihin, uusiin kirjoitustyyleihin, uusiin näkemyksiin elämästä.

Novellit tietysti vaihtelevat tyyliltään ja aiheiltaan, mutta vain harva tuntui tylsältä tai ikävältä; kokoelman toimittajan, kirjallisuuden professorin Milton Cranen maku osuu suureksi osaksi yksiin omani kanssa. Mukana oli myös monia humoristisia ja nykyään spefiksi luokiteltavia novelleja. Kuusi kirjan kirjailijoista on naisia: Mary E. Wilkins Freeman, Sarah Orne Jewett, Edith Wharton, Dorothy Parker, Kay Boyle ja Carson McCullers. Jaan bloggauksen kahteen osaan, ettei siitä tule liian pitkä.

Washington Irving: The Adventure of the German Student. Ranskan vallankumouksen ajan Pariisiin sijoittuva kummitustarinaksi muuttuva rakkauskertomus. Olen lukenut pari muutakin Irvingin tarinaa, päättömästä ratsumiehestä kertovan The Legend of Sleepy Hollow, sekä erittäin hyvät unenlahjat omaavasta Rip van Winklestä kertovan tarinan, ja ne ovat omalla tavallaan viihdyttäviä. (6 s.) 

Nathaniel Hawthorne: Young Goodman Brown. Kaikki on kauniin ja uskonnollisen pinnan alla rappiota ja turmelusta; metsässä piilevät pahat voimat, joita ihmiset etsivät. Ei millään tavalla hienovarainen symbolinen novelli, jota on nykynäkökulmasta aika vaikea ottaa vakavasti. (12 s.)

Edgar Allan Poe: Ms. Found in a Bottle. Maailman meriä seilaava kertoja päätyy hirvittävän myrskyn seurauksena yksin salaperäiselle laivalle, jota kansoittavat kummitusmaiset merimiehet, ja kirjoittaa kokemuksistaan tarinan, jonka laittaa pulloon. (10 s.)

* Herman Melville: The Fiddler. Kertomus erikoisesta miehestä ja siitä, miten vaikeaa ihmisten arvioiminen oikealla tavalla on. Siitä, että hyväluontoisuus, rauhallisuus ja ystävällisyys ei tarkoita typeryyttä tai keskinkertaisuutta. (6 s.)

Fitz-James O'Brien: What Was It? Täysihoitolan pitäjä muuttaa urheiden asukkaidensa kanssa rakennukseen, joka on saanut mainetta kummitustalona. Asukit pitävät kummitusjuttuja ensin viihdyttävinä, mutta sitten talossa alkaa tapahtua outoja asioita, ja oopiumia säännöllisesti käyttävät kertoja ja hänen lääkäriystävänsä tapaavat pelottavan olion. (12 s.)

Mark Twain: Luck. Kertomus juhlitusta, kaikkien arvostamasta ja sotatantereilla kunnostautuneesta kenraalista, jonka entisen opettajan kertomus kuitenkin paljastaa täydeksi typerykseksi. Kukaan ei ole kuitenkaan huomannut miehen tyhmyyttä, koska kenraalilla on ollut elämässään satumaisen hyvä onni. (4 s.)

* Francis Bret Harte: The Outcasts of Poker Flat. Pokerihai John Oakhurst karkotetaan Poker Flatin pikkukaupungista yhdessä juopon rosvon sekä kahden moraaliltaan kyseenalaisen naisen kanssa. Karkotetut pyrkivät vuorten yli toiseen pikkukaupunkiin ja tapaavat matkallaan nuorenparin, joka on karannut mennäkseen naimisiin. Lumimyrsky pysäyttää matkalaiset. Ulkonaisesti eleetön lännentarina, jonka edetessä henkilöistä paljastuu odottamattomia piirteitä, yllättävää inhimillisyyttä ja jopa jaloutta. (10 s.) 

Ambrose Bierce: The Damned Thing. Eräänlainen hirviötarina, jonka kehyskertomuksena on pienessä majassa tapahtuva kuolinsyyntutkimus. (9 s.)

Henry James: The Two Faces. Erittäin hankalalukuinen rikkaiden ihmisten pariin sijoittuva kertomus, jossa maailmannainen tuhoaa entisen ihailijansa kauniin nuoren vaimon elämän antamalla tälle huonoja pukeutumisneuvoja. Ensivaikutelmaa ei ilmeisesti voi hienostopiireissä muuttaa. (13 s.)

* Mary E. Wilkins Freeman: A New England Nun. Louisa Ellis on asunut pienessä sievässä talossaan vuosia yksin ja nauttii säntillisistä rituaaleistaan ja rutiineistaan, jotka täyttävät hänen päivänsä. Nyt hänen pitäisi kuitenkin 15 vuotta vanhan kihlauksen takia mennä naimisiin vanhan rakastettunsa, kömpelön, isokokoisen ja hyväluontoisen Joe Daggetin kanssa. (12 s.)

* Sarah Orne Jewett: The Courting of Sister Wisby. Itsenäisesti ajatteleva Lizy Wisby päättää kokeilla avoliittoa ennen naimisiinmenoa, ja ympäristön paheksunnasta ja pilkasta huolimatta myös tekee näin. Lizyn ja hänen rakastettunsa tarina vie novellista alle puolet. Novellin alkupuolen kehyskertomuksessa puhutaan kasveista, kukista, kävelemisestä, maisemista, luonnosta ja ihmisistä, ja pidin siitä vielä enemmän kuin varsinaisesta kertomuksesta. (15 s.)

* Edith Wharton: The Dilettante. Thursdale menee tapaamaan vanhaa ystäväänsä, Margaret Vervainia, jonka on koulinut vuosien varrella mieleisekseen, ja kertoo nuoresta Ruth Gaynorista, johon on rakastunut. Mrs. Vervainin ja Ruthin käytös horjuttavat Thursdalen itsetyytyväisyyttä. (9 s.)

O. Henry: Masters of Arts. Suurien rahojen toivossa Keogh suostuttelee taiteeseen vakavasti suhtautuvan taiteilijaystävänsä Carolus Whiten matkustamaan kanssaan Anchuriaan ja maalaamaan muotokuvan tämän eteläisen valtion turhamaisesta ja yksinvaltaisesta presidentistä Losadasta. Ystävykset joutuvat kuitenkin punnitsemaan sitä, voittaako raha kaikki muut arvot. (13 s.)

George Ade: Effie Whittlesy. Vaimo on vihdoin löytänyt erinomaiselta vaikuttavan palvelijattaren, joka kuitenkin paljastuu hänen varakkaan miehensä lapsuudenystäväksi tämän entisestä kotikaupungista. Palvelijatar ja mies vaihtavat kuulumisia ja puhuvat keskenään tuttavallisesti, mitä vaimo ei onnistu sovittamaan yhteen yhteiskunnallisten käsitystensä kanssa. (6 s.)

Finley Peter Dunne: Mr. Dooley on the Popularity of Firemen. Pystyn aika hyvin lukemaan myös murteellisesti tai puhekielisesti kirjoitettua englantia, mutta tämän tarinan kieli oli melkoisen hankalaa. Kertomus ei myöskään tuntunut niin kiinnostavalta, että kielen läpi tunkeutumisen yrittäminen olisi innostanut. "I knowed a man be th' name iv Clancy wanst, Jawn. He was fr'm th' County May-o, but a good man f'r all that; an', whin he'd growed to be a big, sthrappin' fellow, he wint on to th' fire departmint. They'se an Irishman 'r two on th' fire departmint an' in th' army, too, Jawn, though ye'd think be hearin' some talk they was all runnin' prim'ries an' thryin' to be cinthral comitymen. So ye wud. ... (2 s.)

* Stephen Crane: The Bride Comes to Yellow Sky. Tarinan alkupuoli kertoo kömpelöstä, maalaismaisesta, toisilleen ujosti hymyilevästä uudesta avioparista upeassa junan vaununosastossa. Junan henkilökunta suhtautuu rakastuneeseen pariin ystävällisen alentuvasti. Tarina muuttuu aivan toisenlaiseksi, kun saavutaan sheriffiksi paljastuvan miehen kotikaupunkiin, jossa riehuu humalainen pyssymies. (11 s.)

* Charles M. Flandrau: A Dead Issue. 32 vuotta täyttävä Harvardin yliopiston opettaja Marcus Thorn on yrittänyt pitää kiinni nuoruudestaan tapaamalla opiskelijakerhossaan nuoria opiskelijoita sekä yrittämällä miellyttää näitä ja olla näiden kaltainen, mutta joutuu huomaamaan, että asiat muuttuvat. (21 s.)

* Theodore Dreiser: The Lost Phoebe. Vuosikymmeniä vaimonsa kanssa yksinkertaista mutta onnellista elämää viettänyt vähävarainen maanviljelijä Henry Reifsnider jää leskeksi. Yksinäinen vanhus alkaa kuvitella näkevänsä rakkaan kuolleen vaimonsa Phoeben aina välillä. Hän alkaa etsiä tätä kävellen kaikkialta ympäristöstä ja ulottaa hakunsa koko ajan kauemmaksi. Naapurit ovat huolestuneita, mutta suhtautuvat häneen kuitenkin suvaitsevasti ja ymmärtävästi. (15 s.)

* Clarence Day: Father Is Firm with His Ailments. Humoristinen tarina isästä, joka ei kerta kaikkiaan voi ymmärtää, miksi ihmiset tai esimerkiksi hänen vaimonsa olisivat sairaita tai miksi kukaan tarvitsisi koskaan lääkäriä. Kysymys on vain tahdonvoimasta, jota isä ei epäile vaatia läheisiltään. (5 s.)

* Sherwood Anderson: Death in the Woods. Vanha ja köyhä Mrs. Grimes, jota on kohdeltu huonosti koko elämän ajan sekä palvelijana että avioliitossa ja joka on yrittänyt hiljaisena pitää eläimensä, miehensä ja poikansa hengissä ja ruokkia nämä työläästi kokoon haalimillaan ruoilla, kävelee koiriensa kanssa metsän halki taas yhden ruoanhakumatkan jälkeen. Myötätuntoinen tarina. (12 s.)

* Jack London: To Build a Fire. Aluksi itsevarma mies kulkee ison koiransa kanssa metsässä Yukonin reitillä Alaskassa kylmänä, erittäin kylmänä päivänä. Hänen on tarkoitus päästä illalla leiriin kumppaniensa luokse. Henkiinjääminen on lopulta kiinni siitä, saako hän nuotion syttymään. Jack Londonin kerronta on uskomattoman intensiivistä ja jännittävää, vaikkei novellissa tapahdukaan kovin paljon. (15 s.)

William Carlos Williams: The Use of Force. Lääkäri tulee katsomaan pientä kuumeista tyttöä, jolla epäillään olevan mahdollisesti kuolemaan johtava tauti, kurkkumätä. Tyttö vastustaa kurkkunsa tutkimista kuitenkin raivokkaasti, ja tutkimustilanteesta tulee lopulta hyvin väkivaltainen ja ahdistava. (4 s.)

Ring W. Lardner: Old Folks' Christmas. Miehen keksinnöllä hiljattain rikastunut vanhempi pariskunta odottaa innokkaasti jouluksi kotiin tulevia teini-ikäisiä lapsiaan, college-opiskelija Tediä ja sisäoppilaitoksessa collegeopintoihin valmistautuvaa Carolinea. Nämä kuitenkin välittävät lomallaan vain kavereistaan ja jättävät vanhempansa jatkuvasti huomiotta. Pintatasolla novellin teemana on selvästi lasten kiittämättömyys heitä rakastavia ja hemmottelevia sekä heidän seuraansa kaipaavia sympaattisia vanhempiaan kohtaan, mutta mietin oliko Lardnerin tarkoitus myös kuvata lasten tarvetta irrottautua vanhemmistaan ja muodostaa oma identiteettinsä. Tuntuu, että pariskunta haluaisi tehdä lapsistaan omat kopionsa: he ovat nimenneet lapset kaimoikseen (nykyään lapset haluavat itseään kutsuttavan eri nimillä), haluaisivat tehdä asiat samalla tavalla kuin lasten ollessa pieniä ja antavat lapsilleen luksuslahjoja, mutta sellaisia, joista he itse pitävät ja joita he itse käyttävät tai haluaisivat käyttää. (10 s.)

* Conrad Aiken: Silent Snow, Secret Snow. Hieno vertauskuvallinen novelli, jossa alakouluikäinen poika alkaa kuulla äänet päivä päivältä vaimeampina, kuin sankan lumen hiljentäminä, ja alkaa sulkeutua yhä enemmän omaan maailmaansa siitä huolimatta, että pitää vanhemmistaan ja elämästään. Hänellä on nyt kuitenkin oma salaisuutensa, lämmin ja kaunis ja suojeleva, eikä hän halua luopua siitä tai jakaa sitä kenenkään kanssa. En tiedä, mistä tässä oli loppujen lopuksi kyse, mutta tulkinnan avoimuus on osa novellin kiehtovuutta. (17 s.)

50 Great American Short Stories. Edited and with an introduction by Milton Crane. 11th printing, 1971 (1965). Bantam Books. 502 sivua.

Graeme Simsion: Vaimotesti (The Rosie Project, 2013)

Tässä vaihteeksi kevyt ja hauska kirja. Don Tillman on australialainen genetiikan apulaisprofessori, joka on päättänyt ratkaista hyvin vaikeaksi osoittautuneen vaimonhankkimisprobleeman itse laatimallaan pitkällä kyselylomakkeella, joka karsisi heti alkuun kaikki epäsopivat ehdokkaat. Don on jo 39-vuotias, ja huolimatta siitä, että hän on pitkä, älykäs, hyvätuloinen ja hyväkuntoinen (hän ajaa pyörällä joka paikkaan ja on harrastanut kamppailulajeja lapsesta saakka) sekä hyvä kokki, hän ei ole käynyt kovin monilla treffeillä, ja kaikki treffit ovat päättyneet epäonnistumiseen.

Lukijalle selviää jo romaanin ensimmäisiltä sivuilta, mistä tämä ongelma johtuu: Don aikatauluttaa elämänsä minuutin tarkkuudella, hänen on hyvin vaikea muuttaa täsmällisiä ja tarkasti määriteltyjä rutiinejaan, hänellä on naisystävälle suuret vaatimukset, joista hän ei halua joustaa, hän suhtautuu asioihin hyvin älyllisesti ja pitää tunteita mahdollisina suurten ongelmien aiheuttajina sekä tyhjänpäiväistä keskustelua ajanhukkana.

Hänen tielleen osuu baarimikko Rosie, jota Don auttaa löytämään biologisen isänsä. Isäprojekti vie Donin kuitenkin sellaisiin tilanteisiin, joissa hän ei ole koskaan ollut, ja saa hänet viettämään aikaa Rosien kanssa, joka on vaimotestin mukaan täysin epäsopiva, mutta jota Don ei silti saa mielestään.

Rosie avasi taksin oven. ...
          "Don, voinko kysyä sinulta jotain?"
          "Yhden kysymyksen."
          "Olenko minä sinun mielestäsi viehättävä?"
          Gene sanoi minulle seuraavana aamuna, että olin vastannut väärin. Mutta hän ei ollut ollut taksissa totaalisen aistien ylikuormituksen täyteisen illan jälkeen maailman kauneimman naisen kanssa. Uskoin toimineeni hyvin. Havaitsin kompakysymyksen. Halusin Rosien pitävän minusta, ja muistin hänen kiihkeän lausuntonsa siitä, miten miehet kohtelevat naisia objekteina. Hän testasi minua nähdäkseen, pidinkö häntä objektina vai ihmisenä. Oikea vastaus oli tietysti jälkimmäinen.
         "En ole tullut ajatelleeksi asiaa", sanoin maailman kauneimmalle naiselle. (176)

Kirja on älykäs ja mielestäni hyvin huvittava. Simsion rakentaa Donista mainion ja lähes täysin johdonmukaisen luonnekuvan. Lukijana Donin sijoittaa johonkin autismin kirjolle - Don ei tosin itse anna itselleen mitään diagnoosia ja jopa väittää kirjan alussa, ettei hänellä ole ollut aikaisempaa tietoa autismin kirjon häiriöistä, mikä tuntuu todella epätodennäköiseltä. Don on kirjan minäkertoja, joten tapahtumat kokee hänen kannaltaan, mikä on virkistävää: lukija näkee jokapäiväiset tilanteet toisin kuin tavallisesti. Simsion onnistuu tekemään Donista sympaattisen, koska hän on kiltti ja ennakkoluuloton, yrittää omalla tavallaan tulla toimeen ihmisten kanssa ja on onnellinen hyväksynnästä. Donin mielestä Asperger ei ole vika, vaan etu: "Vika! Asperger ei ole kenenkään vika. Se on variantti. Se on potentiaalisesti erittäin merkittävä valtti. Aspergerin syndrooma yhdistetään organisaatiokykyyn, fokusointiin, innovatiiviseen ajatteluun sekä rationaaliseen puolueettomuuteen." (17)

Koska tämä on Donin kirja, Rosie jää kirjassa melkoisen pintapuoliseksi henkilöhahmoksi - hänestä selviää melkein vain se, että hän on räväkkä, epäsovinnainen, feministi, eksyksissä ja jonkin verran aggressiivinen - ja kuten Don itsekin ajattelee (muttei sano ääneen), Rosien odottaisi vuosikausien opintojen perusteella pystyvän analysoimaan tilannettaan paremmin kuin vain yhdellä lauseella.

Don suhtautuu vaikeuksiinsa analyyttisesti eikä pidä itseään huonompana ihmisenä niiden takia, mutta tiedostaa ne eikä elämä ole ollut hänelle aina helppoa. Pidin kirjaa ensin vain sarjana hauskoja sattumuksia, mutta siinä myös ajoittaisia koskettavia välähdyksiä Donin elämänhistoriaan, täsmällisesti analysoituihin tunteisiin ja siihen miten hän kokee sen, ettei useinkaan pysty toimimaan sosiaalisesti hyväksyttävästi tai normaalisti, vaikka yrittäisikin. Don kehittyy kirjan kuluessa: lopussa hän suhtautuu kokemustensa takia ymmärtäväisemmin ja myötätuntoisemmin erääseen opiskelijaansa ja ehkä yleensäkin ihmisiin.

Don: "Jos löydän partnerin, mikä tuntuu enenevässä määrin epätodennäköiseltä, en itse haluaisi seksisuhdetta jonkun toisen kanssa. En ole kuitenkaan kovin hyvä ymmärtämään toisten ihmisten haluja."
          "Kerro minulle jotain, mitä en tiedä", Rosie sanoi jostakin oudosta syystä.
          Kaivelin ripeästi mielestäni jotain kiinnostavaa faktaa. "Ahh... kuhnurimehiläisten ja ampiaishämähäkkien kivekset räjähtävät seksin aikana."
          Oli ärsyttävää, että ensimmäinen mieleeni juolahtanut asia liittyi seksiin. ... Rosie oli kenties tehnyt freudilaisen tulkinnan. Mutta hän vain katsoi minua ja pudisti päätään. Sitten hän nauroi. (198)

Kirja sai minut pohtimaan Helmet-haasteen kohtaa 31, "kirjassa on vammainen henkilö", koska löysin vuoden aikana lukemistani kirjoista tähän kohtaan vain pari osumaa, joissa niissäkin vammaiset olivat kirjassa hyvin pienessä roolissa - vammaisia ei ole kirjoissa kovin paljon. Autismi ei ole vamma, mutta se kuitenkin rajoittaa Donin elämää melkoisesti: hän ei esimerkiksi usko koskaan löytävänsä vaimoa tai hankkivansa lapsia. Minulla on jonkin verran paremmat sosiaaliset taidot kuin Donilla (sekä huonompi oppimiskyky, ja toisin kuin hän, inhoan tarkkoja aikatauluja ja rutiineja), mutta olen usein ajatellut, että minussa on joitakin autismin kirjon piirteitä. Jotkin Donin reagointitavat tuntuivat mielestäni täysin loogisilta ja ymmärrettäviltä, ja oli hauska löytää tuntemuksilleen kosketuspintaa tästä kirjasta.

Vammaisuus on hyvin yleistä. Maailman terveysjärjestö WHO:n mukaan yli miljardilla ihmisellä on jokin vamma. Se voi liittyä esimerkiksi kuuloon, näköön, oppimiseen, ajatteluun, liikkumiseen tai vuorovaikutukseen (WWF-lehti 3/2024, s. 13). Erilaista vammaisuutta - tai kuten tässä kirjassa, epätavallisia tapoja suhtautua asioihin - pitäisi näkyä enemmän kirjoissa, ja ihan jokapäiväisenä asiana, jotta myös eri tavalla vammaiset voisivat löytää samaistumiskohteita kirjoista. Joissakin lastenkirjoissa tällaista jo on: esimerkiksi Essi Raekosken kirjassa Kuminakujan Julle ja Kauri hiipparijahdissa ja Saija Viitalan kirjassa Aamu ja salaperäinen seteli päähenkilö on pyörätuolissa. Ja en tiedä, ehkä muissakin uudemmissa kirjoissa on enemmän vammaisia henkilöitä?

Kirjaan on kaksi jatko-osaa, Vauvatesti ja Isätesti, sanoi hän ja myhäili tyytyväisenä. Tässä englanninkielinen Youtube-video, jossa kerrotaan naisten ja tyttöjen autismista. Se ei ole aina samanlaista kuin pojilla ja miehillä, joten se voi jäädä pitkäksi aikaa tunnistamatta.

Muita kirjoituksia Vaimotestistä: Sivutiellä, Annelin kirjoissa, Kirjavinkit, Sivuhenkilö, Lily, Kirsin Book Club, Kirjahamsterin lukuvinkit...

Edit 6.1.25 (lisätty WWF-lehden tieto ja vähän muuta).

Graeme Simsion: Vaimotesti, 2013 (The Rosie Project, 2013). Seven (Otava). Suomennos: Inka Parpola. 333 sivua.

Alice Duer Miller: Are Women People? A Book of Rhymes for Suffrage Times, 1915

Gutenberg-löytö taas pitkästä aikaa. Kirja on mainio: ironinen kokoelma runoja, joissa Alice Duer Miller vastaa naisten oikeuksien vastustajille (miehille ja joskus naisillekin), kommentoi näiden vastalauseita huvittavasti ja älykkäästi ja osoittaa niiden heikkoudet ja epäloogisuudet. Miller kommentoi runoissaan ajankohtaisia naisiin liittyviä uutisia ja puolustaa naisten oikeuksia joka saralla. Runot on ilmeisesti ennen kirjaa julkaistu New York Tribunen sivuilla. Kirja on piristävä ja hauska - antaa sen itse puhua puolestaan.

Introduction

Father, what is a Legislature?
A representative body elected by the people of the state.
Are women people?
No, my son, criminals, lunatics and women are not people.
Do legislators legislate for nothing?
Oh, no; they are paid a salary.
By whom?
By the people.
Are women people?
Of course, my son, just as much as men are.

 

Our Idea of Nothing at All

(“I am opposed to woman suffrage, but I am not opposed to woman.”—Anti-suffrage speech of Mr. Webb of North Carolina.)

O women, have you heard the news
Of charity and grace?
Look, look, how joy and gratitude
Are beaming in my face!
For Mr. Webb is not opposed
To woman in her place!

O Mr. Webb, how kind you are

To let us live at all,
To let us light the kitchen range
And tidy up the hall;
To tolerate the female sex
In spite of Adam’s fall.

 

O girls, suppose that Mr. Webb
Should alter his decree!
Suppose he were opposed to us—
Opposed to you and me.
What would be left for us to do—
Except to cease to be? 

 

 

The Revolt of Mother

(“Every true woman feels----”—Speech of almost any Congressman.)

I am old-fashioned, and I think it right
That man should know, by Nature’s laws eternal,
The proper way to rule, to earn, to fight,
And exercise those functions called paternal;
But even I a little bit rebel
At finding that he knows my job as well.

At least he’s always ready to expound it,
Especially in legislative hall,
The joys, the cares, the halos that surround it,
“How women feel”—he knows that best of all.
In fact his thesis is that no one can
Know what is womanly except a man.

I am old-fashioned, and I am content
When he explains the world of art and science
And government—to him divinely sent—
I drink it in with ladylike compliance.
But cannot listen—no, I’m only human—
While he instructs me how to be a woman.

 

The Gallant Sex

(A woman engineer has been dismissed by the Board of Education, under their new rule that women shall not attend high pressure boilers, although her work has been satisfactory and she holds a license to attend such boilers from the Police Department.)

Lady, dangers lurk in boilers,
Risks I could not let you face.
Men were meant to be the toilers,
Home, you know, is woman’s place.
Have no home? Well, is that so?
Still, it’s not my fault, you know.

Charming lady, work no more;
Fair you are and sweet as honey;
Work might make your fingers sore,
And, besides, I need the money.
Prithee rest,—or starve or rob—
Only let me have your job!

 

The Maiden’s Vow

(A speaker at the National Education Association advised girls not to study algebra. Many girls, he said, had lost their souls through this study. The idea has been taken up with enthusiasm.)

I will avoid equations,
And shun the naughty surd,
I must beware the perfect square,
Through it young girls have erred:
And when men mention Rule of Three
Pretend I have not heard.

Through Sturm’s delightful theorems
Illicit joys assure,
Though permutations and combinations
My woman’s heart allure,
I’ll never study algebra,
But keep my spirit pure.

Tekstissä on varmaan kirjoitusvirhe ja toisen säkeistön pitäisi alkaa Though Sturm's delightful theorems..., ei Through...

Kirja löytyy Gutenbergistä (nettiversio ja kaikki latausmuodot).

Edit 2.12.24 (lisätty korjausteksti viimeiseen runoon).

Alice Duer Miller: Are Women People? A Book of Rhymes for Suffrage Times, 1915. Kustantaja: ? Sivumäärä: ?

Robert Williams Wood: How to tell the Birds from the Flowers. A Manual of Flornithology for Beginners, 1907

 

Kerrassaan mainio "flornitologian opas" siihen, miten linnut ja kukat pystyy erottamaan toisistaan. Voi olla, että tämä tehtävä ei ole aiemmin juurikaan tuottanut päänvaivaa, mutta Woodin hauskan oivaltavia piirroksia pitää usein katsoa tovi, että onnistuu tässä. Tehtävässä auttavat kuviin liittyvät lyhyet runot, jotka nekin ovat Woodin käsialaa. Kaikki kuvien linnut ja kukat eivät ole samannäköisiä, mutta runot kommentoivat näitäkin kuvia lystikkäästi.

Tässä muutama maistiainen kirjasta:

The Parrot and the Carrot we may easily confound,

They're very much alike in looks and similar in sound,

We recognize the Parrot by his clear articulation,

For Carrots are unable to engage in conversation.

To recognize this Bird-of-Prey,

The broody Hen you should survey:

She takes her Chicks on daily walks,

Among the neighboring Hollyhocks,

While with the Hawk association,

Is quite beyond her toleration.

The sacred Ibis tells his beads,

And gravely from his prayer-book reads;

The Ibis therfore we may say,

Is classified a bird-of-prey.

'Ibiscus we have heard related,

The "Crimson-Eye" is designated;

Their difference is plain indeed,

The flower is red, the bird can read.

Kirja löytyy Gutenbergistä, kuten myös samalla tavalla kuvia ja runoja yhdistävä Woodin teos Animal Analogues. Molempien kirjojen sisältö on tässä kokoomateoksessa.

Robert Williams Wood (verses and illustrations): How to tell the Birds from the Flowers. A Manual of Flornithology for Beginners, 1907. Paul Elder and Company. 28 sivua.

Mallory Ortberg: Texts from Jane Eyre And Other Conversations with Your Favorite Literary Characters, 2014

Tässä kirpparilöydössä kirjojen ja myyttienkin henkilöhahmot sekä kirjailijat, runoilijat tai tv-sarjojen henkilöt käyvät tekstiviestikeskusteluja läheistensä kanssa - samaan teokseen liittyviä keskusteluja on yleensä useampia - ja kirjan taitto on myös tekstiviestimuodossa. Puhekumppani on lähes aina normaalia elämää viettävä "normaali" ihminen, mikä saa kirjallisen henkilön erikoisuudet ja omituiset mielipiteet tai kommunikointitavat hyppäämään silmille, ja saa heidät vaikuttamaan hyvin epänormaaleilta.

Tämä saa toisaalta vähän pahoittamaan mielensä, jos kyseessä sattuu olemaan oma lempikirja tai lempihahmo, koska kirjan käsittely on niin epäkunnioittavaa, toisaalta näkemään nämä hahmot uudelta kannalta ja nauramaan itselleen, koska on ottanut nämä henkilöt niin vakavasti niiden omituisuuksista huolimatta, ja toisaalta taas ymmärtämään yhden syyn kirjojen viehätykseen - saamme nähdä ja tavallaan myös kokea erilaisia elämiä kuin omamme, ja kirjojen henkilöt voivat tehdä asioita, joita emme itse voisi emmekä useinkaan edes haluaisi tehdä. He antavat meille mahdollisuuden olla monipuolisempia. Onneksi he ovat epänormaaleja!

Kirja alkaa kreikkalaisen myytin Medeiasta, joka sinnikkäästi yrittää saada miehensä Iasonin uuden rakastetun Glauken taivutetuksi pukemaan ylleen hänen lahjoittamansa morsiuspuvun (joka sattuu olemaan myrkytetty), ja päättyy mm. elokuviin, tv-sarjoihin ja Pikku Prinssiin. Joskus nämä "keskustelut" ovat oikein onnistuneita, kun Ortberg on mielestäni tavoittanut henkilöhahmon persoonallisuuden ja ajatukset ja siirtänyt sen kirjallisesta kontekstista arkielämäkontekstiin, joskus taas vähemmän onnistuneita, kun hän turvautuu helppoihin ratkaisuihin ja laittaa henkilön esimerkiksi kiroilemaan, vaikka tämä ei kirjassa koskaan tekisi tällaista, tai käyttäytymään muuten mielestäni epäluonnollisella tavalla.

Ja tietysti vitsin ymmärtäminen riippuu paljon siitä, tunteeko kyseisen kirjan tms. ja siinä olevan henkilöhahmon (minkä takia tv-sarjat menivät minulta kokonaan ohi, mutta niitä ei kirjassa ollut kovin paljon). Ja kirja innosti minut myös ottamaan selvää Henry Jamesin teoksesta Daisy Miller, minkä jälkeen siihen liittyvät keskustelut tuntuivat hyvin huvittavilta ja myös hyvin paljastavilta moralisoivuudessaan. Joskus keskustelut olivat humoristisuudestaan huolimatta myös jopa surullisia ja koskettavia, kuten Charlotte Perkins Gilmanin vähäeleisesti karmaisevan novellin The Yellow Wallpaper päähenkilön keskustelut kontrolloivan miehensä kanssa.

Emily Dickinsonin keskustelut perheenjäsenensä kanssa kaikkine ajatusviivoineen saivat minut nauramaan ääneen, samoin J. Alfred Prufrockin keskustelu naisystävänsä(?) kanssa. Muistan kun lukiolaisena luin tätä T. S. Eliotin runoelmaa ja tunsin itseni sen takia syvämietteiseksi ja sivistyneeksi ja vaikutuin sen kielikuvista, ja muistan siitä vieläkin keltaisen usvan joka kiemurtelee ikkunalautojen ympärillä, naiset jotka kulkevat huoneessa puhuen Michelangelosta, ja monet muut Prufrockin tekstareissa olevat asiat - melkein kaikki taitavat olla lähes suoraan Eliotin runoelmasta.

Eli hauska ja omintakeinen idea ja usein, muttei aina, myös hauska toteutus.

Mallory Ortberg: Texts from Jane Eyre And Other Conversations with Your Favorite Literary Characters, 2014. Henry Holt and Company. Kuvitus: Madeline Gobbo. Designed by Meryl Sussman Levavi. 227 sivua.

Matti Punttila: Pilkettä silmäkulmaan. Kielikaskuista sanaleikkeihin, 2001

Luin joskus parikymmentä vuotta sitten suomen kielen tutkijan ja opettajan Matti Punttilan tätä kirjaa edeltäneen kielikaskukokoelman Haaskannäköinen tyttö (1998) ja pidin siitä. Tartuin siis mielelläni tähän kirjaan kun löysin sen antikvariaatista: kielivitsejä, mikäs sen hauskempaa.

Vaikka muuten osaisi vierasta kieltä hyvin, vitsien ymmärtäminen toisella kielellä on usein vaikeaa, etenkin kun niihin tarvitaan usein kielitaidon lisäksi kulttuuritietoutta. Punttila antaa tästä hyvän esimerkin alkusanoissaan: hänen hyvin suomea osaava virolainen ystävänsä ei ymmärtänyt, millä tavalla on huvittavaa, että puhelinkolikko on viroksi "Ringa Ropo". Vitsin ymmärtääkseen täytyy tietää, että sana ropo tarkoittaa pikkurahaa, osata ruotsia tarpeeksi tietääkseen, että ringa tarkoittaa 'puhelimella soittamista' ja lisäksi olla tietoinen Ringa Ropo -nimisen suomalaisen naisurheilijan olemassaolosta. (Tämä viimeinen saattaa aiheuttaa sen, että vitsi ei avautuisi nuoremmille suomalaisillekaan.) Kirjan lukeminen harjoittaa siis kieli- ja assosiaatiolihaksia.

Jotkut kirjan vitseistä ovat jokseenkin härskejä, mutta kokonaisuutena kirja oli leppeää ja mukavaa lukemista. Kaskut on jaoteltu murrevitseihin, muunkielisten suomen käyttöön, muihin kieliin (hätä ei lue lakia - nöden studerar icke juridik), nimivitseihin, sanaleikkeihin, puhevikoihin, sivistyssanoihin ja muuhun hienosteluun (plasmat sekaisin), äidinkieleen ja kielioppiin, onomatopoetiikkaan, kielentutkimukseen ja -tutkijoihin, sanoihin ja merkityksiin, kielikuvien kukkasiin sekä kirjoittaessa sattuneisiin kielikompiin.

Mitä on viroksi: Älä tee huorin? Ällös sitte humpsutteles toiste tupsukoihe juures.

Ketkä ovat kolme Suomen vaarallisinta naista? Miina, Ansa ja Paula.

Pilkettä silmäkulmaan, sanoi akka kun ukkoa klapilla päähän iski.

Mikä on siivoojien lääkekuuri? Pölykapseli.

- Taivuta sana juoda.
- Juon, join, olen juonut.
- Entä futuurissa?
- Tulen olemaan päissäni.

Päättäkää päivänne Katriina-kahvilla! 

Kirjassa on kuvituksena Matti Punttilan kollegan Irma Nissisen mainioita kuvia. Kirjan kansikuva liittyy anekdoottiin 1800-luvun kielentutkijasta M. A. Castrénista: M. A. Castrén poikkesi tutkimusmatkallaan vienankarjalaisessa kylässä, jossa tunnettiin suurta kiinnostusta oppinutta miestä kohtaan. Kun Castrén kertoi olevansa kielentutkija, käsitti väki sanan perin ahtaasti. Muuan eukko työnsi oitis kielensä pitkälle ulos ja selitti tietävästi: - Katšo, terve teä minun kieli on ain ollun enkä ole kuullun et muijenkaa kiel ois märäntyn!

Matti Punttila: Pilkettä silmäkulmaan. Kielikaskuista sanaleikkeihin, 2001. WSOY. Kuvitus: Irma Nissinen. 290 sivua.

Kaarlo Marjanen ja Ensio Rislakki (toim.): Hymyjen kirja. Valikoima suomalaista huumoria vuosisadan vaihteesta 1940-luvulle, 1942

Tästä kirjasta on vaikea kirjoittaa, koska sen sisältö on niin monipuolinen ja vaihteleva, enkä ole aivan varma, mitä mieltä olen siitä, mutta tässä joitakin hajahuomioita siitä. Kirjaan on siis koottu erilaisia humoristisia suomalaisia tekstejä 1900-luvun alusta 1940-luvulle asti. Huumori ymmärretään kirjassa hyvin laajasti - mukana on esimerkiksi lyhennetty luku Volter Kilven Alastalon salissa -kirjasta, joka ei ole niittänyt mainetta varsinaisesti huumoriteoksena, vaikka sen lukeneet bloggarit kirjoittavatkin usein sen hauskuudesta - ja vain hyvin harvat tekstit saivat minut varsinaisesti naureskelemaan. Toimittajat korostavatkin esipuheessaan, että heidän huumorikäsityksensä sisällyttää itseensä elämän koko kirjon. Aluksi en juurikaan pitänyt kirjasta, mutta sitten aloin ehkä tottua kirjoitustyyliin tai alkuun oli vain osunut enemmän sellaisia tekstejä, jotka eivät niin miellyttäneet minua (kirjan kirjailijat ovat aakkosjärjestyksessä), koska alun jälkeen lukeminen alkoi sujua, ja osaa kirjan teksteistä oli oikein hauska lukea. Ja olenpa taas tutustunut itselleni uusiin suomalaisiin kirjailijoihin.

Kirjassa on katkelmia romaaneista, novelleja sekä runoja yhteensä 60 kirjailijalta, joista kahdeksan - Impi Aronaho (Pauliina Mäkelä), Kersti Bergroth, Eva Hirn, Maria Jotuni, Serp (Seere Salminen), Laura Soinne, Maila Talvio ja huumoriteoksessa itseoikeutetusti Hilja Valtonen - ovat naisia. Useimmilta kirjailijoilta on mukana enemmän kuin yksi teksti. Suurin osa teksteistä on aika lyhyitä, mutta joitakin pidempiäkin romaanikatkelmia on mukana. Mukana on myös joitakin eri murteilla kirjoitettuja tekstejä, joista omaksikin yllätyksekseni pidin rauman murteella kirjoittavan Hjalmar Nortamon tarinoista (olen yrittänyt lukea niitä joskus kauan sitten, ja silloin en muistaakseni ymmärtänyt niistä paljon mitään - ilmeisesti suomen taitoni on kehittynyt :-) ). Muutkin murretekstit (myös runomuotoiset) olivat ihan hauskoja - näitä eri murteilla kirjoittavia kirjailijoita olivat Hjalmar Nortamon lisäksi Kaarlo Hemmo, E. B. Höijärvi, Juudas Puustinen, Laura Soinne, Vaasan Jaakkoo ja Kalle Väänänen.

Kirjassa yllätti myös se, että todella pidin tuosta Volter Kilven romaanikatkelmasta, joka kertoi seitsemän vuotta laivaansa kotiin palaavaksi odottavasta laivanvarustajasta: laivanvarustaja ja laivan kapteeni henkilöinä sekä heidän kanssakäymisensä olivat mainioita ja huvittavia. Yllättävä uusi tuttavuus oli myös Unto Seppäsen romaani Pyörivä seurakunta, jota voisi kirjan katkelmien perusteella ehkä luonnehtia symboliseksi veijariromaaniksi: parivaljakko Iloinen Mies ja Siperian Vanki matkustavat kesyn variksen Hattaran kanssa kylästä toiseen, kirjan valikoimassa kolmeen kylään - Lahkolaisten, Rikkaiden ja Raittiiden - ja aiheuttavat niissä hämmennystä. Tässä romaanissa pidin aina kylätarinan alussa tekstin satiirisesta otteesta ja värikkäästä kuvailusta, mutta Iloisen ja Vangin jokaisen tarinan lopussa kyläläisille tekemä inhottava kepponen ja sen jälkeinen uskonnollissävytteinen, itsetyytyväinen moralisointi taas veivät maun tarinasta. Erikoinen tämä romaani kuitenkin oli.

Kirjassa on kaksi juutalaisten oletetulle rahanhimolle naureskelevaa novellia, toinen epäystävällisempi kuin toinen, joita voi teoksen julkaisuaikaan nähden pitää todella kummallisena valintana, vaikka nämä novellit onkin ehkä kirjoitettu paljon aiemmin (kirjassa ei ole teosten alkuperäisiä julkaisuvuosia). Muistutti taas siitä, että vihapuhetta ja etnistä profilointia ei kannata koskaan harrastaa, vaan niitä vastaan pitää asettua - stereotypiat juutalaisista ja lievempi tai vahvempi juutalaisvastaisuus olivat Euroopassa 1900-luvun alussa varmasti Saksaa paljon laajemmallekin levinneitä.

Kirja tutustutti joihinkin tuttuihin kirjailijoihin uudelta näkökannalta: kirjassa on esimerkiksi Eino Leinon tsaarin Venäjän toisinajattelijoita ruhjovalle sisäpolitiikalle irvaileva, nykyäänkin ikävän ajankohtaisen tuntuinen pakina. Sanomalehtimies: Siis ei mitään ristiriitoja kansan ja hallituksen välillä? Ministeri (hymyillen): Valitettavasti ei. Valitettavasti teidän haastattelunne vuoksi, josta ei näin ollen tule mielenkiintoinen. Mutta te tiedätte, onnellisilla ihmisillä ei ole mitään historiaa. (237) Kirjassa oli joitakin muitakin Leinon satiirisia kirjoituksia ja muidenkin kirjailijoiden Venäjää kritisoivia tekstejä, vaikkei kovin paljon.

Joitakin kirjan tekstejä voi olla vaikea löytää muualta, varsinkin nykyään: Tämän teoksen toimittajat ovat suorittaneet keruu- ja siivilöimistyön, josta osa on ollut sangen vaivalloista. He ovat käyneet lävitse, paitsi tavallisia kirjoja, suuren määrän pienoisjulkaisuja ja valtavan pinon lehdistöä. (8)

Yleensä ottaen kirja oli pituudestaan huolimatta (542 pienellä painettua sivua) useimmiten suhteellisen mielenkiintoista luettavaa, ja vaikka jotkut kirjat tai kirjailijat osoittautuivat odottamaani tylsemmiksi, jotkut olivat iloisia yllätyksiä ja herättivät halun lukea lisää.

Ketjukolaaja on lukenut samojen toimittajien tekemän tämän kirjan sisarteoksen Maailman hymy, johon on koottu ulkomaista huumoria.

Kirjan kirjoittajat: Agapetus (Yrjö Soini), Impi Aronaho (Pauliina Mäkelä), Heikki Asunta, Eino Auer (Solmu), Kersti Bergroth, Jalmari Finne, Yrjö Heilala, Aaro Hellaakoski, Kaarlo Hemmo, Eva Hirn, E. B. Höijärvi, Maria Jotuni, Heikki Jylhä, Yrjö Jylhä, Kaapro Jääskeläinen, Uuno Kailas, Urho Karhumäki, Veikko Karumo, Kauppis-Heikki, Volter Kilpi, Yrjö Kivimies, Viljo Kojo, Martti Korpilahti, Unto Koskela, V. A. Koskenniemi, Unto Kupiainen, Ernst Lampén, Larin-Kyösti, Maiju Lassila (Algot Untola), Joel Lehtonen, Eino Leino, Otto Manninen, P. Mustapää, Hjalmar Nortamo, Olli (Väinö Nuorteva), Oiva Paloheimo, Tatu Pekkarinen, Simo Penttilä, Lauri Pohjanpää, Armas J. Pulla, Juudas Puustinen, Sakari Pälsi, Rafael Ramstedt, Yrjö Rauanheimo, Unto Seppänen, Serp (Seere Salminen), F. E. Sillanpää, Laura Soinne, Maila Talvio, Tiitus (Ilmari Kivinen), Ilmari Turja (Teini), Vaasan Jaakkoo (J. O. Ikola, Valentin (Ensio Rislakki), Tatu Valkonen (Ilmo Lassila), Mika Waltari, Hilja Valtonen, Kyösti Wilkuna, Einari Vuorela, Nuutti Vuoritsalo (Saint-Boeuf), Kalle Väänänen.

Kaarlo Marjanen ja Ensio Rislakki (toim.): Hymyjen kirja. Valikoima suomalaista huumoria vuosisadan vaihteesta 1940-luvulle, 1942. Otava. 548 sivua.

Miska Rantanen (toim.): Kukkiva syyspervo ruukussa. Kirjallisen viestinnän tähtihetkiä, 2013

Vakavampien kirjojen lomassa on kiva lukea jotain hauskaa, ja mielestäni tämä kirja oli sitä (merkityksessä höpsöä ja hihityttävää). Miska Rantanen on koonnut kirjaan kuvia esimerkiksi mainoksista, kylteistä ja lapuista, joissa kirjallinen kommunikaatio ei syystä tai toisesta ole aivan täydellistä, vaan herättää outoja assosiaatioita - esimerkiksi lohifileepaketti, jonka tarralapussa lukee "ei sisällä hevosen lihaa" tai poliitikko Jutta Urpilaisen haastattelu, jonka tekstityksenä näkyy "Tietysti hän kävi kimppuuni, se elukka". Kuvia vielä korostavat Rantasen lakoniset kommentit.

Näiden kielikukkasten koonnin motivoijana ei ole ollut vahingonilo, vaan sen huomioiminen, että kirjoittaessa kaikille sattuu virheitä. Kirja on saanut kaksi jatko-osaa, joiden nimet ovat Kivaan kipuun ja Kaikki ranteet auki ja jotka olen myös lukenut.

Muutkin ovat pitäneet kirjaa hauskana: Kirsin kirjanurkka, Kirjojen keskellä, Minna, Arkihuumoria, Kirjavinkit.

Miska Rantanen (toim.): Kukkiva syyspervo ruukussa. Kirjallisen viestinnän tähtihetkiä, 2013. Schildts & Söderströms. 168 sivua.