Palvelustytön kirje Wihtori Peltosen kirjasta Kynäilijä (1900)

Kirjoitan tähän Wihtori Peltosen (eli Johannes Linnankosken) kirjoitusoppaassa Kynäilijä esimerkkinä olleen pitkän kirjeen, jossa nuori, elämäänsä oikein tyytyväinen savolainen palvelustyttö Aliina kertoo äidilleen oloistaan suuressa kaupungissa. Kirje on tietysti Peltosen eikä Aliinan käsialaa, mutta kuvaa kuitenkin aikansa tapoja, ihanteita, asenteita, huvituksia, seurustelua ja vähän ongelmiakin sekä opiskelua.

                                            Helsingissä 25 p. jouluk. 1899.

                    Rakas Äiti!

          Niinkuin muistatte, Äiti rakas, lupasin kotoa lähteissäni Teille piakkoin kirjoittaa. Kohta on kuitenkin kulunut jo kaksi kuukautta ja nyt vasta tartun kynään Teitä tervehtääkseni ja ilmoittaakseni voinnistani. Tämä laiminlyönti on ollut minun puoleltani hyvin pahasti tehty, sillä tuntien huolehtivan luonteenne ja sen hellyyden, millä aina olette lastenne askeleita seurannut, arvaan että olette minunkin suhteeni ollut hyvin huolissanne. Eikä ihme: yksinkertainen maalaistyttö Savon sydämestä lähtee outoihin oloihin, maailmankaupungin hyörinään ja pyörinään äidin vaalivan silmän alta.
          Mutta sitä voin heti Teille vakuuttaa, rakas Äiti, ettei ole mitään huolen syytä. Kaikki on mennyt paremmin kuin siellä kotona osasimme aavistaakaan.
          Mitä ensinnäkin palveluspaikkaani tulee, on se aivan harvinaisia. Herra on erittäin hyvä ja ystävällinen mies, puhuttelee aina niin kauniisti, jotta oikein hyvältä tuntuu. Hän on pankin virkamies ja on virkatoimissaan suurimman osan päivästä.
          Rouva taas on semmoinen, että niitä saa etsimällä etsiä. Hän nyt tietää kaikki, mitä talossa on, lakanasta parsineulaan asti. Eikä hän räiski ja roiski, niinkuin nimismiehen rouva siellä kotipitäjässä. Kyllä tässä meidän talossa jokainen tietää tehtävänsä, vaikka onkin piikoja yhtä paljo kuin nimismiehessä ja pappilassa yhteensä.
          Meitä näet on palvelijoita koko liuta: keittäjä, keittäjän apulainen, lapsenhoitaja ja minä, joka olen sisäkkönä. Ja hyvin me sovimme keskenämmekin. Toverini ovat kunnon tyttöjä. Keittäjä tosin on hiukan hienosteleva: laittelee hiuksensa päälaelle, niinkuin rouvilla on tapana, tuhraa hajuvettä vaatteisiinsa ja käy mielellään kaupungilla "promeneerailemassa" tai muuten huvittelemassa, kun vaan aikaa saa. Mutta kelpo tyttö hänkin on pohjaltaan.
          Enkä pidä ihmeenä että hän on huvituksiin mieltynyt. Sillä kyllä täällä on paljo semmoista, joka vetää puoleensa. On se elämä täällä toisenlaista kuin siellä Kaatamon perukoilla.
          Minäkin olen ollut joskus toisten mukana ulkosalla. Olisittepas vaan käynyt täällä museoissa, niin jo löisitte kahta kämmentä yhteen ja sanoisitte: "jopa jotakin!" Esim. yliopiston museossa on valaskalan luuranko, ja se on niin hirmuisen suuri, mitä lie 20 syltä pitkä, jotta olisi vaikka kymmenen Joonasta sen vatsaan mahtunut.
          Entäs sitte teaatterissa! Siellä vasta suu auki jää. Kaikki näytetään niinkuin elämässä tapahtuu. Annappas kun muutamassa kappaleessa - "Kuopion takana" taisi olla sen nimi - piikatyttö "hoasteli ihan sitä meijän puolen puhheen tyylii", jotta multa kesken kaiken pääsi hörä nauru.
          Sunnuntai-iltapäivät ovat sentään kaikkein hauskimmat. Silloin ollaan jäällä luisteluradalla tahi kelkkamäessä. Täällä kun näet lähettyvillä ei ole luonnonmäkeä, niin ovat lautatelineitten avulla laittaneet jäälle kelkkamäen. Sieltä sitten laskea hurautetaan alas niin että suhahtaa. Viisi penniä se heilaus maksaa kerralta.
          Siellä kelkkamäessähän minä tapasin sen Aholan Tanunkin. Se on nyt aliupseeri ja niin pulska ja kohtelias kuin suuret herrat, että kelpaisi varmaan vaikka rovastin nimipäiville. Tanu on hyvin kunnon poika; hänen kanssaan saattaa huoletta seurustella.
          Täällä näet täytyy nuoren tytön pitää silmänsä auki kenen kanssa seurustelee. Hyvin moni tyttö on täällä joutunut hunnikolle. Niinkuin sekin Mäkelän Tiina sieltä Valtimon kulmalta, jonka hyvin tunnette. Eipä surkeampaa, kun minä näin hänet eräänä iltana kadulla - humalassa. Huonoille jäljille on tyttöraukka joutunut. Mutta älkäähän tulko levottomaksi, Äiti kulta! Se asia riippuu ihmisestä itsestään. Täällä on kyllä paljo viettelyksiä, mutta joka tahtoo olla siveä ja kunniallinen tyttö, hänellä ei ole täällä suurempaa vaaraa kuin siellä Kaatamossakaan.
          Tekeepä mieleni sanoa että vielä enemmän täällä on tilaisuutta saada hyviä neuvoja kuin siellä kotipuolella, kun vaan tahtoo ottaa neuvosta vaarin. Täällä pidetään n. s. kansanopistokursseja, semmoisia illanviettoja, joissa oppineet miehet ja naiset puhuvat hyödyllistä ja opettavaista. Ja sitte lauletaan ja keskustellaan tarpeellisista asioista, niinkuin esim. kuinka tulee säästää palkat oman kodin perustamista varten tai vanhan päivän varaksi j. n. e.  Ette usko, Äiti hyvä, kuinka me väliin innostumme ja kuinka onnellinen ihminen saattaa olla hyvien ja viisasten ihmisten seurassa.
          Tämän lisäksi on vielä erittäin n. s. palvelijatarkurssit, joissa opetetaan kirjoittamaan, laskemaan j. n. e. ja joissa minäkin olen saanut käydä.
          Jo tästä näette kuinka hyvää huolta täällä pidetään palvelijoistakin. On oikein ihmeteltävää kuinka oppineet ihmiset pitävät palvelijaa vertaisenaan. Ei kukaan sano vain "piika" ja "piika", vaan nämä professorit ja korkeasti oppineet opettavat että me olemme yhtä hyviä isänmaan lapsia kuin hekin, kun vaan käyttäydymme kunniallisesti ja täytämme rehellisesti tehtävämme. Saatatte arvata miten hyvältä tämä meistä tuntuu ja mitenkä se aivan kuin antaa uutta halua ja uusia voimia.
          Olen nyt kertonut Teille, rakas Äiti, yhtä ja toista elämästäni täällä pääkaupungissa. Niinkuin näette, olen olooni hyvin tyytyväinen. Sanoitte lähteissäni: "pidä, lapseni, Jumala silmäisi edessä!" Ne sanat eivät ole koskaan unohtuneet, vaan olen tullut päivä päivältä yhä selvemmin niiden merkitystä käsittämään sekä huomaamaan että kun niin tekee, silloin seuraa onni ja tyytyväisyys ja levollisen omantunnon rauha. Vasta nyt olen tullut oikein käsittämään antamienne neuvojen suuren arvon elämän monimutkaisella polulla.
          Sanokaa terveisiä kaikille tuttaville. Muistelen usein maata pannessani teitä kaikkia ja erittäinkin Teitä, hellä Äitini. Voikaa hyvin ja antakaa Latolan Ellin kirjoittaa muutamia rivejä voimisistanne ja kotipuolen kuulumisista.

                    Oma tyttärenne

                         Aliina

Kirjeen sanamuodot ovat samat kuin kirjassa, esim. 'parsineula', 'paljo' ja 'sitte' ilman n-kirjainta.

Wihtori [Vihtori] Peltonen: Kynäilijä. Helppotajuinen opas kirjoitusten sepittämisessä. Nuorisoseuroja, kansakoulun jatkokursseja ja itsekseen opiskelevia varten, 1900. Werner Söderström. 54 sivua. Kirje sivuilla 20-23.

Wihtori Peltonen: Kynäilijä. Helppotajuinen opas kirjoitusten sepittämisessä, 1900

Halusin saada Kirjaimia-blogin sadan vuoden lukuhaasteeseen yhden kirjan myös 1900-luvun ensimmäiseltä vuosikymmeneltä, ja kirjoitusoppaita on yleensä hauska lukea. Alkusanojen mukaan aikana semmoisena, kuin nykyinen, jolloin kansan syvät rivit heräävät omintakeiseen kansalliseen ja yhteiskunnalliseen elämään ... miltei joka miehen tulisi olla jonkunvertainen kynäniekka. Peltonen oli sanomalehtimiehenä toimiessaan kuitenkin huomannut, että kirjoitustaito oli monella puutteellinen. Mutta sen ohessa olen havainnut kuinka harras, ellen sanoisi itsepintainen, kansanmiehen ja varsinkin sen nuorison pyrkimys on päästä kynäilytaidon omistajaksi ja kuinka suuria edellytyksiä kansa tässä suhteessa omaa. Peltonen toivoi kansantajuisen pienen oppaansa olevan ensiaskel kirjoittamisen opiskeluun ja olevan nuorten käytössä kursseilla, nuorisoseuroissa sekä itseopiskelun apuna kotona.

Kirja oli erilainen kuin odotin - siinä ei esimerkiksi ollut ollenkaan esimerkiksi oikeinkirjoitukseen liittyviä sääntöjä, vaan enemmänkin suuria, yleisiä teemoja. Ensiksi käsitellään sisällystä ja muotoa sekä niiden kauneutta ja sopusointuisuutta. Kirjoitukset jaetaan kolmeen pääryhmään: kertomuksiin, kuvauksiin ja tutkistelmiin, minkä jälkeen käsitellään ainesten keräämistä näihin sekä ainesten tarkastamista ja pohtimista.

Kolmannen luvun aiheena on kokoonpano: kirjoittajan tulee hallita aineksia eikä ainesten häntä, ja ainekset pitää järjestää hyvin, jotta niistä syntyisi ehyt ja luonteva kokonaisuus. Kirjassa on esimerkkinä maaseudulta kaupunkiin palvelukseen muuttaneen nuoren Aliinan äidilleen kirjoittama pitkä kirje (joka kuvasi hauskasti vuosisadan alun palvelijaelämää ja antoi siitä melkoisen positiivisen kuvan; nuori nainen teititteli kirjeessä äitiään) - ensin "sotkuisena, ilman suunnitelmaa kyhättynä sepustuksena", jossa koko teksti oli yhtenä kappaleena ja hyppelehti aiheesta toiseen, sitten "hyvin järjestettynä, suunnitelman mukaan laadittuna esityksenä", jossa teksti oli järjestetty loogisesti useisiin eri kappaleisiin. Tämän jälkeen kerrotaan tarkemmin jäsennysperiaatteista, johdannon, käsittelyn ja loppulauseen kirjoittamisesta sekä otsakkeen valinnasta.

Huolellinen jäsennys antaa esitykselle rungon, minkä jälkeen pidetään vaan huolta että ajatuksen lehvät liitetään taitavasti tämän rungon ympärille, mitä neljäs luku käsittelee: esityksen pitää olla asiallista ja arvokasta, selvää, lyhyttä ja reipasta. (Peltosen mukaan asiallisuutta haittaa se, että Suomen kansa, erittäinkin rahvas, on melkoisessa määrässä leikillisyyteen ja kokkapuheisuuteen taipuisa, mikä oli aika yllättävä mutta positiivinen näkemys suomalaisten melankolisuutta painottavien käsitysten rinnalla.)

Hyviltä kirjailijoilta kannattaa ottaa oppia, mutta "kirjallista näpistelyä" eli plagiaattia ei pidä harrastaa: Esityksen tulee aina olla itsenäistä ja omavaraista. Emme lainaa kirjailijoilta sanoja ja lauseita, vaan laajennamme näköalaamme sekä koetamme omistaa heidän ajatuksiaan ja taitoansa sanojen ja lauseiden käyttämisessä. (Rikon kyllä itse aika paljon tätä periaatetta vastaan tässä bloggauksessa, mutta erotan kuitenkin selvästi Peltosen ja oman tekstini.)

Luvussa käsitellään hauskasti myös eri esitystapoja eli tyylejä - vakava ja arvokas, leikkisä, ponteva, lämmin ja myötätuntoinen, vieno ja runollinen, lyhyt ja terävä, pureva ja ivallinen sekä kuvaannollinen - ja annetaan niistä lyhyet mutta havainnolliset esimerkit. Sitten annetaan joitakin esimerkkejä vältettävistä sanatyypeistä tai kirjoitustavoista. Tämän jälkeen kerrotaan 12 "somistuskeinosta" eli kielikuvasta, joilla voi lisätä esitystavan viehättäväisyyttä, elävyyttä ja sattuvaisuutta sekä kielen sointuisuutta.

Kuten näkyy, monet kirjan aiheet ja usein myös ohjeet ovat tuttuja myös nykyisistä (asiatekstin) kirjoitusoppaista. Pieneen kirjaan mahtuu paljon asiaa, ja monesti tuntuu että aiheita olisi voitu käsitellä paljon pidempäänkin. Kirjanen on kirjoitettu lämmöllä, elävästi ja helposti ymmärrettävästi. Teksti ei ole missään kohdassa kuivaa, vaan se etenee soljuvasti. Peltonen havainnollistaa tekstiä monin eri tavoin ja vertaa kirjoittamista kansanihmisille tuttuihin asioihin, kuten musiikkiin, rakennusten suunnitteluun tai jäsennysperiaatteista puhuessaan ison maatalon asuin- ja talousrakennusten luokitteluun. Kirjan asenne on kannustava ja rohkaiseva: Jokainen huolella suoritettu yritys, vaikkapa se ei sillä kertaa täydelleen onnistuisikaan, on edistysaskel. Edistyminen taas varmistaa pyrkimystämme ja selventää päämaaliamme, kunnes meistä vähitellen varttuu pystyvä kynäilijä.

Kirjan luettuani huomasin, että Vihtori Peltonen oli Laulu tulipunaisesta kukasta -romaanin kirjoittajan Johannes Linnankosken oikea nimi (täytyy sanoa, että Johannes Linnankoski kuulostaa paljon romanttisemmalta kuin Vihtori Peltonen). Ei siis ihme, että kirjaa oli mukava lukea, koska sen on kirjoittanut niin taitava kirjailija - olen lukenut tuon Linnankosken tunnetuimman romaanin vain lyhennettynä versiona, mutta ainakin siitä pidin.

Älä tee itseäsi syypääksi huolimattomuuteen, vaan kohtele kirjoja hyvin. Näissä ohjeissa ei ollut kehotusta ilmoittaa kirjastonhoitajalle mahdollisista tarttuvista taudeista kotona, kuten monissa myöhemmissä. Lainaussäännöt ovat monessa kohdassa samanlaisia kuin nykyäänkin, mutta onneksi nykyään saa lainata enemmän kuin kaksi kirjaa kerralla. Ja onneksi kirjaa itseään ei ollut kirjoitettu fraktuuralla, vaan tavallisilla nykykirjaimilla.

Edit 21.4.24 (lisätty linkki Aliinan kirjeeseen).

Wihtori [Vihtori] Peltonen: Kynäilijä. Helppotajuinen opas kirjoitusten sepittämisessä. Nuorisoseuroja, kansakoulun jatkokursseja ja itsekseen opiskelevia varten, 1900. Werner Söderström. 54 sivua.

Rauhannobelistit 1908 - Fredrik Bajer: Herr Kapitals omvändelse, 1871 sekä Spanmåls-ön och Kol-ön. En liten skyddstulls-bild, 1873 (1880)

Tämä teos on sarjassamme todella yllättäviä vanhoja kirjoja (kirja laajasti ymmärrettynä; nämä tarinat on julkaistu ensin lehdessä, ja tämä kirjanen on vain 48 sivua pitkä). Tanskalainen kirjailija ja poliitikko Fredrik Bajer (1837-1922) sai Nobelin rauhanpalkinnon yhdessä Klas Pontus Arnoldsonin kanssa vuonna 1908, varmastikin täysin ansaitusti - hänen aloitteensa perusteella perustettiin Maailman rauhantoimisto (IBP tai BIPP) Berniin vuonna 1891 sekä Pohjoismaiden parlamenttienvälinen liitto vuonna 1907. Vasemmistolaisena kansanedustajana hän puolusti naisasiaa ja yleistä maailmanrauhaa.

Kaksi muuta saatavilla ollutta Bajerin kirjaa, Norden som republik: några ord om Nordens enhets- och frihetsmål (1879) sekä Befästningsfrågan, parlamentarismen och den förenade Venstern i Danmark: politiska bref (1876) kuulostivat minusta vähän tylsiltä. Sen sijaan nämä, "Herra Kapitaalin kääntymys" ja "Viljasaari ja Hiilisaari. Pieni suojatullikuvaelma" kuulostivat enemmänkin mahdollisesti hauskalta satiirilta, joten tilasin kirjan kaukolainana. Satiiria nämä eivät kuitenkaan olleet, vaan allegorisia taloustieteellisiä kertomuksia, ja siinä näiden yllättävyys ja viehättävyys juuri olikin: en ole varmaan koskaan lukenut tai edes kuullut kansantaloustieteen käsitteiden havainnollistamisesta kaunokirjallisessa muodossa.

Tästä syystä näitä voinee pitää kansanvalistuksena (tai näkökulmasta riippuen propagandanakin), ihmisten elämään paljon vaikuttavien taloudellisten ja yhteiskunnallisten tekijöiden esittämisenä ymmärrettävässä muodossa. Tietysti ne yksinkertaistavat aihettaan paljon, mutta niin tekevät myös tutkijoiden taloustieteelliset mallit. Ne olivat selvästi myös Bajerin kommentti aikakauden keskusteluun siitä, millaiset poliittiset ratkaisut olisivat toimivia ja oikeudenmukaisia. Nämä tarinat julkaistiin ensin Dansk Folketidende -lehdessä eli ilmeisesti ihan tavallisille (lukutaitoisille) ihmisille suunnatussa lehdessä. Ne käännettiin myös ruotsiksi alle kymmenessä vuodessa, ja kannessa muistutetaan avuliaasti kirjasen soveltuvan pitäjänkirjastoihin, eli ne ovat ehkä levinneet Ruotsissa melko laajalle.

Minusta nämä tarinat olivat oikein sympaattisia: ne olivat kiinnostavasti kirjoitettuja - vain niiden lopussa oli luennoinnin makua - eivätkä ne olleet mitenkään yksiselitteisesti mustavalkoisia (varsinkin ensimmäisen tarinan loppu on aika yllättävä), vaan Bajerin tavoitteena tuntui olevan oikeudenmukaisuus ja työläisten ja köyhien ihmisten etu, ja ensimmäisen tarinan lopun periaatteet kuulostavat melkoisen nykyaikaisilta. Poliittista suuntautuneisuutta on kyllä tietysti havaittavissa, ja varsinkin jälkimmäisessä tarinassa kysymys vapaakaupasta tuntuu liiankin suoraviivaiselta. Bloggauksesta tuli aika pitkä, mutta koska kovin monet eivät varmaan aio lukea tätä kirjasta itse, tässä yhteenveto (alkuperäinen on kiinnostavampi).

Kuva: Wikipedia

Kolmiosaisessa "Herra Kapitaalin kääntymyksessä" (31 s.) kuvataan erilaisia talousjärjestelmiä. Ensimmäisessä osassa luonnonvaroiltaan rikkaalle, asumattomalle saarelle rantautuu valtavan rikas (rahaa ei ole vielä keksitty, joten hänen rikkautensa koostuu kirveistä, sahoista, pyöristä, ruuveista, tikkaista ja muista työvälineistä) Kapitaali-niminen mies sekä suuri joukko muita miehiä, joilla ei ole mitään omaisuutta. Kapitaali sopii heidän kanssaan siitä, että vastineeksi oikeudesta saada käyttää hänen työvälineitään, joita ilman miehet eivät pystyisi hankkimaan elantoaan, työntekijöiden pitää tuoda hänelle kaikki työnsä hedelmät. Itselleen he saavat takaisin juuri sopivasti ruokaa, juomaa, lämpöä ja suojaa elämiseen.

Aluksi asiat sujuvat hyvin - Kapitaali nauttii joutilaasta elämästään ja työntekijöiden kaikki tarpeet tyydytetään. Sitten Kapitaali alkaa kuitenkin kerätä ympärilleen yhä suurempaa palvelijoiden ja hännystelijöiden joukkoa - heitä aletaan tarinassa kutsua "Kapitalisteiksi" - jotka huolehtivat vain hänen tarpeistaan, ja hänen asumuksensakin kasvaa yksinkertaisesta majasta palatsiksi. Koska yhä vähemmän ihmisiä on tuottavassa työssä, ruokaa ja muita tarpeita on koko ajan vähemmän, ja yhä kovemmin raatamaan joutuvat työntekijät saavat yhä vähemmän ruokaa ja alkavat nähdä nälkää. Silloin Joukko/Kasa/Keko (Hop) -niminen mies innostaa työntekijät kapinaan, jonka he voittavat helposti. Kapitalistit tapetaan ja Kapitaali pääsee veneellä karkuun toiselle saarelle.

"Kuolleet Kapitalistit veteen! Ei enää mitään mikä muistuttaa omistuksesta! Ja sitten työhön yhteenkuuluvuudessa! Se, joka piilottaa jotakin itselleen, on varas, nyt kun olemme kaikki tasa-arvoisia ja kun meillä on kaikki yhteistä."
          "Kauan eläköön kommunismi!" huusivat työläiset Kapitaalin kadotessa kaukaisuuteen. (11)

Vaikken ole lukenut Marxia tai Engelsiä, on helppo nähdä, että ensimmäinen osa on ytimekäs esitys riistokapitalismista. Kannattaa huomata, että työläiset hurraavat kommunismille vuonna 1871 julkaistun lehden kertomuksessa. Miten kommunistisessa systeemissä sitten käykään?

Aluksi asiat sujuvat taas hyvin. Sitten jotkut alkavat ajatella, että koska työn hedelmät jaetaan joka tapauksessa tasan, on aivan sama, työskenteleekö itse paljon vai vähän. Ahkerammin työskennelleet jäävät kuitenkin nälkäisiksi ja vaativat siksi oikeutta käyttää varaston antimia. Äänestyksen jälkeen näin sovitaankin, mutta varasto tyhjenee pian. Yhä useammat jäävät työpäivän jälkeen nälkäisiksi, ja jotkut syyttävät toisia kuormasta syömisestä ruoan yhteiseen varastoon antamisen sijasta, eli varkaudesta. Nämä taas syyttävät edellisiä laiskuudesta - miksi heidän pitäisi jättää laiskureiden syötäväksi kovalla työllään ansaitsemaansa ruokaa? - ja tappelu on lähellä.

Johtaja Joukko keksii ratkaisun: laitetaan joka kymmenes työläinen valvomaan muiden työtä. Näin käy, mikä tietysti vähentää työläisten määrää. Syntyy muitakin ongelmia: vaikka ihmiset saavat taas mahansa täyteen ja varasto täyttyy, työläiset valittavat, että alituinen vahdittuna olo vie työnilon, ja että työnvalvojat määräävät aivan kaiken - kuinka nopeasti pitää työskennellä, millä paikalla, mitä tehdä ja millä tavalla. Myöskään se ei toimi, että kaikki saavat aivan saman palkkion työstään.

"Nyt saamme ruoka-aikoina kaikki yhtä paljon ja samaa laatua. Mutta emme ole kaikki samalla tavoin rakennettuja. Toinen tarvitsee enemmän, toinen vähemmän. Toinen enemmän lihaa, toinen enemmän leipää. Mikä tekee toiselle hyvää, saa toisen helposti voimaan huonosti, ja päinvastoin. Minulla itselläni ei ole enää oikeutta ottaa sitä mitä haluan, mikä minulle maistuu parhaiten tai mitä tarvitsen eniten!" (16)

Myös se on epäreilua, että uudessa systeemissä kaikille määrätään ylhäältä työskentelypaikat riippumatta siitä, sopivatko ne paremmin metsästykseen, kalastukseen, puunhakkuuseen vai viljelyyn, jolloin toiset pääsevät hyvillä paikoilla helpolla, toiset joutuvat huonoilla paikoilla raatamaan. Ennen jokainen sai valita vapaasti työnsä ja työskentelypaikkansa, mutta enää ei välitetä siitä, mitä työläiset haluavat tai osaavat. Meiltä on ryövätty vapaus vain samanlaisuuden tähden. (16) Työläiset jakautuvat kahteen ryhmään ja seuraa verinen taistelu, jonka Joukon vastustajat voittavat, ja Joukko itse kuolee.

Eloonjääneiden keskuudesta nousee mies nimeltä Kansa (Folk), joka sanoo, että sekä Kapitaalin että Joukon alaisuudessa heiltä on puuttunut vapautta. Jokainen saa siis tulevaisuudessa itse valita, mitä hän haluaa tehdä, missä työskennellä, millä tavalla ja kuinka kauan. Koska kukaan ei voi yksin tyydyttää kaikkia tarpeitaan, vaihdettakoon jatkossa palveluita palveluihin. Mitä enemmän joku tässä systeemissä antaa, sitä enemmän hän siis myös saa, ja saamallaan omaisuudella hän saa tehdä ihan mitä haluaa - kuluttaa, vaihtaa johonkin, tuhlata, piilottaa tulevaisuutta varten tai jättää kuollessaan jollekulle muulle. Omistusoikeus siis palautetaan, mutta Kansa sanoo tämän olevan itse asiassa tarpeetonta, koska omistus on samanlainen luonnonlaki kuin painovoima, eli sen kumoaminen on mahdotonta. (Tätä ei tekstissä kyllä perustella, se vain todetaan.)

Aika radikaalina siirtona Kansa sanoo, että heidän pitää hakea Kapitaali takaisin (ellei hän ole vielä kuollut nälkään uudella saarella), koska myös hänen omistusoikeuttaan pitää kunnioittaa. Koska he ovat käyttäneet korvauksetta hänen omaisuuttaan, heidän pitää maksaa hänelle takautuvasti korvausta tästä. Vanhan sorron he välttävät sillä, että he ovat jo rakentaneet itselleen omia työkaluja, ja sillä, että Kapitaali tarvitsee heidän työtään yhtä paljon kuin he hänen työkalujaan; työkaluthan eivät itsestään tee mitään, vaan niiden käyttämiseen tarvitaan työvoimaa.

Nälkiintynyt ja sairas Kapitaali tuodaan siis takaisin ja hänelle annetaan korvauksena puolet saarelaisten omaisuudesta, mikä tekee hänestä suunnattomasti rikkaamman kuin kukaan muu. "Kapitaali", jatkoi Kansa. "Sinä olet nyt kanssamme tasa-arvoinen vapaudessa. Mutta valtasi on paljon suurempi kuin se, mikä kenelläkään muulla on; sillä omaisuutesi on niin suuri, että vain kaikkien meidän omaisuus yhdessä on yhtä suuri. Voit nyt vapaasti käyttää valtaasi kuten haluat, kunhan et käytä sitä väärin loukataksesi meidän oikeuttamme tai meidän omaisuuttamme; sillä sitä emme aio tästä eteenpäin sietää. Nyt jokainen ymmärtää, että olisit epäoikeudenmukainen, jos väkivallalla tai oveluudella yrittäisit pakottaa jonkun työskentelmään pienimmällä mahdollisella korvauksella, vain sillä mikä tarvitaan hänen päivittäiseen elantoonsa, hänen työkykynsä ylläpitoon. Nyt on myös jokaisen vapaasti valittavissa olla ottamatta sinulta vastaan tällaista tarjousta. Nykyään jokaisella on niin paljon omaisuutta, että hän voi vapaasti valita, työskenteleekö hän sinulle vai omaan laskuunsa." (28)

Mistä pääsemme tarinan nimeen. Kapitaali on yksin karkotussaarellaan ollessaan ymmärtänyt, miten väärin hän oli tehnyt kerätessään rikkauksia ja tavoitellessaan vain nautintoja. Nyt hän ymmärtää, että itse työ on nautintoa, ja hän aikoo käyttää valtaansa ja omaisuuttaan koko yhteiskunnan hyväksi sekä esteiden tasoittamiseen kaikilta, ja silloin kun hän tarvitsee työvoimaa, hän aikoo maksaa kaikille oikeudenmukaisen palkan. Voiton hän aikoo käyttää työvälineiden parantamiseen ja lisäämiseen sekä varojen tallettamiseen esimerkiksi sairauden varalle. Näin hänestä tulee muiden työtoveri, ja mitä paremmin muut työskentelevät, sitä edullisempaa se on sekä heille itselleen että hänelle. Näin useille työntekijöille saattaa ahkeruutensa ja säästäväisyytensä ansiosta tulla mahdolliseksi saada lähes yhtä paljon, jopa saman verran omaisuutta ja siis valtaa kuin Kapitaalilla itsellään, mutta se sopii Kapitaalille hyvin, koska he kaikki pyrkivät kuitenkin samaan eli yhteiskuntansa eteenpäin menoon. "Yksilön etu on kaikkien etu, ja kaikkien etu on yksilön etu. Tämä totuus on syytä oivaltaa ja levittää sitä. Mutta se ilmenee vain siellä, missä vapaus vallitsee työssä ja tasa-arvo vapaudessa. Siksi kaikkein tärkeintä on uskoa vapauden ja tasa-arvoisuuden voimakkaaseen henkeen." (31)

Kertoja sanoo lopuksi, että tämän pienen yhteiskunnan tarinan voidaan nähdä toistuvan maailmanhistoriassa ja eri yhteiskunnissa. Vain Kapitaalin kääntymys on aivan uusi asia.

Kirjan toinen tarina, "Viljasaari ja Hiilisaari. Pieni suojatullikuvaelma" (15 s.), kertoo kahdesta saaresta, jotka olivat luonnonvaroiltaan erilaiset. Viljasaaressa oli erinomainen maaperä, jossa viljan viljely oli helppoa, mutta energiavaroja (puuta, turvetta, hiiltä) siellä oli niin vähän, että saarelaiset eivät pystyneet edes kypsentämään leipää. Hiilisaarella taas oli valtavasti helposti saatavilla olevaa hyvälaatuista hiiltä, mutta maaperä oli niin köyhää, että viljan viljely oli lähes mahdotonta.

Kun saarten välille syntyivät kauppasuhteet, molempien saarten kaikkien kansalaisten elämänlaatu parani: viljasaarelaiset saivat vaihtotaloudessa vastineeksi viljastaan halpaa hiiltä, hiilisaarelaiset taas itselleen halpaa viljaa.

Sitten keksittiin raha, jolla pystyi hankkimaan mitä tahansa, esimerkiksi veneitä tai auroja, mistä tahansa, myös mantereelta. Saarilla alettiin kerätä rahaa myös valtion kassaan, ja saarten hallitukset huolestuivat siitä, että rahaa virtaa toiselle saarelle. Teknologia oli myös kehittynyt niin paljon, että omallakin saarella pystyttiin tuottamaan toisen saaren tuotetta, viljaa tai hiiltä, vaikkakin suurella vaivalla ja kustannuksilla ja laadultaan paljon huonompaa kuin toisella saarella. Eikö olisi siis parempi asettaa suojatulli toisen saaren tuotteille, jolloin ulkomaisen viljan tai hiilen hinta tosin kohoaisi kaksinkertaiseksi, mutta mikä aiheuttaisi oman saaren tuotteiden suosimisen ja työllisyyden kasvun omalla saarella?

Vapaakauppias (Frihandlare) oli tätä vastaan: tästä kärsisivät etenkin köyhät ihmiset, koska sekä vilja että hiili ovat välttämättömyystarvikkeita ja niitä pitää ostaa, oli niiden hinta mikä tahansa. Häntä ei kuitenkaan uskottu, vaan suojatulli asetettiin, mikä teki vähitellen rikkaat yhä rikkaammiksi ja köyhät yhä köyhemmiksi. Lopulta suojatullisysteemin huonot puolet olivat niin ilmiselvät, että entiset suojatullin puolustajatkin alkoivat nimittää itseään vapaakauppiaiksi ja alettiin miettiä muita ratkaisuja, esimerkiksi hiilen suojatullin poistoa Viljasaaressa, jos toinenkin saari poistaa omansa.

Silloin Viljasaaren Vapaakauppias sanoi, että ihan riippumatta hiilisaarelaisten toiminnasta heidän kannattaa poistaa oma suojatullinsa, koska ei ole mitään järkeä suojata itseään hyvältä asialta. Tämä kannattaa kuitenkin tehdä vähitellen, jotta Viljasaaren rikkaat hiilentuottajat pystyvät kehittämään itselleen muita, Viljasaaren luontoon sopivia teollisuudenaloja ja näin työllistämään köyhät työläisensä näillä toisilla aloilla. Harvojen rikkaiden Viljasaaren hiilenmyyjien pitää kuitenkin taipua monien hiilenostajien edessä. "Mutta älkäämme missään tapauksessa tulko huijatuiksi huudolla "molemminpuolisuudesta", joka on vain aristokraattisten suojatulliherrojen iskulause. Olkoon vapaakauppa tavoitteemme molemminpuolisuudesta riippumatta!" (48)

Edit 19.3.21, lisäys 5.4.21.  26.12.21 korjattu virheellinen palkinnonsaamisvuosi 1907 vuodeksi 1908.

Fredrik Bajer: Herr Kapitals omvändelse. Social tendens-berättelse; samt Spanmåls-ön och Kol-ön. En liten skyddstulls-bild (1880). G. J. Leufstedts Förlagsexpedition, Stockholm. Käännetty tanskasta ruotsiksi tekijän luvalla; kääntäjän nimeä ei mainittu. Esimmäinen kertomus ilmestynyt Dansk Folketidenden kolmessa vuoden 1871 numerossa, toinen yhdessä vuoden 1873 numerossa. Yhteensä 48 sivua.

Maiju Gebhard: Iloa illanviettoihin, 1940 (kolme näytelmää)

Maiju Gebhard (1896-1986) tunnetaan parhaiten varmaan meidän kaikkien (ainakin Suomessa asuvien) elämää sulostuttavan astiankuivauskaapin keksijänä. Ammatiltaan hän oli kotitalousopettaja, johti myöhemmin Työtehoseuran tutkimus-, koulutus- ja valistustoimintaa ja oli mukana kirjoittamassa useita taloudenpitoon ja kotitöihin liittyviä tietokirjoja, esimerkiksi Pienviljelijäemännän kotitalousoppaan ja Pienviljelijäemännän keittokirjan.

Vähemmän tunnettu puoli hänessä on, että hän on kirjoittanut myös näytelmiä. Tämä selvisi minulle viime vuonna, ja uteliaisuuteni heräsi. Tässä kolmen lyhyehkön teoksen kokoelmassa on näytelmät Ennen kuulutusten ottoa (31 s), Emännän radio (13 s) ja Pienviljelijänaisten voimisteluesitys (10 s) - liikutaan siis samassa aihepiirissä kuin tietokirjoissakin. Gebhardin näytelmät eivät ole kirjallisuuden merkkiteoksia, mutta niiden tavoite onkin aivan toinen, ja kulttuurihistoriallisesti ja Suomen historian kannalta ne ovat mielenkiintoisia. Ja lisäksi ne ovat hauskaa luettavaa.

Ensimmäisessä Ennen kuulutusten ottoa -näytelmässä kaksi leppoisaa vanhahkoa isäntää, Mäki ja Keto, odottavat maalaispaikkakunnan kansanhuoltolautakunnan vastaanottohuoneessa kihlapareja, joiden täytyy saada lautakunnasta lupalippu kuulutuksen ottoa eli naimisiin menemistä varten. Lupalipun saa vain jos sekä sulhanen että morsian vastaavat oikein omaan taloudenpitoa koskevaan kysymykseensä. Jos ensimmäiseen valtion eli kansanhuoltoministeriön lähettämään kysymykseen vastaaminen ei onnistu, saa kokeilla toista, ja jos siihenkään ei osaa vastata, saa kirjalistan ja opiskeltuaan voi tulla yrittämään uudelleen. Testi on määrätty sen takia, että on saatu huonoja kokemuksia siitä, miten huithapelit, taitamattomat puolisot ovat saattaneet talot vasaran alle tai muuten turmioon.

Kansanhuoltolautakunnista olen kuullut ennenkin, mutten tällaisista testeistä. Ei kai sellaisia voinut todella olla olemassa? Näytelmän kysymykset eivät ole mitenkään helppoja, vai osaisitteko vastata tällaiseen morsiamelle annettuun kysymykseen: Minkälaista kivennäissekoitusta silloin on paras käyttää karjalle, kun ei saada rehufosfaatteja? Näytelmän koppava kaupunkilaismorsian ei osannut, ja hän lähti niskojaan nakellen takaisin kaupunkiin toisen sulhasensa luo. Toiselle pariskunnalle, koko ikänsä maalla asuneille morsiamelle ja sulhaselle kysymykset taas olivat aivan helppoja, ja vanhempi käsityöläispariskunta, räätäli ja hieroja, onnistui myös saamaan luvan, vaikka morsian erehtyikin ensimmäisessä kysymyksessä.

Nyt minäkin sitten tiedän, että emakon maito on rasvaisempaa kuin lehmän (ja miten pikkupossua tulisi siis hoitaa), ja myös sen, että vaikka ennen sanottiin, että lasta ei sovi viedä ulos, ennen kuin sillä on hampaita, eli esimerkiksi syyslapset vasta kevään lopulla, niin nykytiedon mukaan lapset on vietävä raittiiseen ilmaan jo vallan pienenä korissaan nukkumaan. Ja myös sen, miten ne rehufosfaatit tulisi korvata. Näytelmän idea on siis se, että hauskassa muodossa jaetaan maaseudun ihmisille uutta tietoa hyvistä käytännöistä ja oiotaan vanhoja väärinkäsityksiä. Hauskan ja elävän tästä näytelmästä tekee pariskuntien keskustelu keskenään sekä kansanhuoltolautakunnan sympaattisten tenttaajien kanssa, ja ihmisten erilaiset luonteet: Gebhard on onnistunut saamaan varsinkin naisista persoonallisia, kun taas sulhaset ovat ennemminkin vähäpuheisia, leppeitä jullikoita, vaikka hekin kyllä erottuvat luonteiltaan toisistaan.

Toisessa näytelmässä Emännän radio emäntä tuskailee kotonaan, että kaikkein vaikeinta tässä emännän ammatissa on keksiä, mitä milloinkin laittaisi ruoaksi, vaikka aina sanotaankin, että ruoan tulisi olla vaihtelevaa. Hän alkaa siksi kuunnella Ylen uutta radiosarjaa, jossa lähetetään emännille ehdotus päivän ruokalistaksi. Muidenkin Euroopan maiden radioasemat ovat innostuneet asiasta niin, että ovat päättäneet lähettää samanlaisen ohjelman, joten näytelmässä kuullaan ruokaohje Unkarista, Italiasta, Tanskasta ja Islannista (suomeksi!) sekä Suomesta kanaruokaohje (koska kaikki emännät eivät osaa valmistaa kanasta ruokaa). Tämäkin näytelmä onnistuu olemaan viihdyttävä emännän puhellessa itsekseen ja kommentoidessa ruokaohjeita ja ohjelmia. Päämäärämme on tällöin: ruoka terveelliseksi, ruoka taloudelliseksi, ruoka oman kodin tuotteista, ruoka vaihtelevaa ja maukkaasti valmistettua. Emännät, onko hellassanne tulta?

Kolmannessa näytelmässä 6-10 arkiseen työpukuun ja esiliinoihin pukeutunutta pienviljelijänaista esittää yleisölle voimisteluesityksen. Repliikkeinä ovat naisten laulamat sanoiltaan muunnellut kansanlaulut ja voimistelun johtajan antamat liikekomennot. Ensin hyssytetään lasta, sitten lauletaan tuutulaulua, kehrätään, keitetään velliä ja puuroa, haetaan halkoja, sahataan ja pilkotaan ne kirveellä (koska miehet eivät ole taaskaan pienentäneet halkoja!), kannetaan halot kotiin ylös jyrkkää mäkeä, pestään pyykkiä, laitetaan pyykit kuivumaan, lypsetään, haetaan vettä kaivosta, kaadetaan vesi ämpäriin ja kannetaan se kotiin. Eräs voimistelija ei kanna vettä, ja johtajan kysyessä syytä tähän hän vastaa, että heillä on vesijohto, mitä johtaja pitää hyvänä asiana. Lopuksi voimistelijat juovat tyytyväisinä kahvia. Viimeinen liike, jossa naiset ovat käsikynkässä ja tukevat toisiaan, on paras ja välttämätön jokaiselle eteenpäinpyrkivälle pienviljelijänaiselle: Liittykää pienviljelijäyhdistykseen! Hyötyliikunnan määrä oli ennen ihan toista kuin nykyään.

Olen lukenut Afrikassa (ja muuallakin?) nykyään esitettävästä katuteatterista, jossa ihmisille välitetään tietoa hygieniasta ja muista tärkeistä asioista draaman muodossa, mutta se ei selvästikään ole mikään uusi keksintö: samanlaista "opetusteatteria" tehtiin Suomessa jo 1940-luvulla! Sota-aika näkyy näytelmissä vain ohimennen, esimerkiksi siinä, että pientilalliset eivät mahdollisesti saisi ostetuksi väkilantoja tai rehufosfaatteja tai että rasvaa on vain vähän saatavilla. Nämä näytelmät ovat hieno osoitus siitä, miten suomalaiset jatkoivat elämäänsä sodasta huolimatta niin hyvin kuin pystyivät.

Tällaisessa opetusteatterissa on varmaan tärkeää, ettei se ole kuivaa luennointia, vaan että se on niin mukavaa ja kiinnostavaa, että ihmiset haluavat katsoa sitä; näiden näytelmien hyväntuulisuudenkin takana on luultavasti sama tavoite. Näytelmät eivät olekaan mitenkään ryppyotsaisia, vaan mielestäni Gebhard on onnistunut saamaan ne viihdyttäviksi. Näytelmistä välittyy myös sellainen kuva, että Gebhard tunsi aiheensa ja pienviljelijänaisen elämän läpikotaisin ja tunsi sympatiaa pienviljelijänaisia kohtaan. Itse hän oli tosin erilaisista lähtökohdista, talousneuvoksen ja kansanedustajan sekä professorin tytär; olisi mielenkiintoista tietää enemmän hänen elämästään.

Lopuksi vielä Marja-morsiamen vastaus siihen, miten taloudellinen pienviljelijäemäntä jatkaa viljaa, jos pientilalla on vähänpuoleisesti leipäviljaa (tällaisten repliikkien täytyy olla näytelmissä maailmanlaajuisestikin hyvin harvinaisia!). Olen itsekin tehnyt joskus perunaleipää, ja se on hyvää ja mehevää.

Jos viljaa on vähän, voi erinomaisesti jatkaa viljaa perunalla. Se tekee leivän vain hyväksi ja ravitsevaksi. Ei pikkutilalla ole mitään hätää, kunhan vain perunoita on runsaasti. Perunoita voi käyttää taikinaan, miten kulloinkin haluaa, vaikkapa kolmannen osan, tai puolet, tai enemmänkin jauhojen määrästä. Ne keitetään, survotaan rikki ja pannaan haaleana taikinaan, silloin nousee taikina paremmin. Perunan avulla tulevat leivät tuoreita ja mureita, niin että tavallaan voi sanoa, että perunalla säästää sekä jauhoja että rasvaa.

Ja Wikipediasta vielä muutama sitaatti Maiju Gebhardilta:

• ”Älä ole niin toivottoman vanhanaikainen!”
• ”On parempi, jos on vähän pölyä huonekaluilla, kunhan ei ole pölyä sielussa!”
• ”Hanki työtuoli, poista jalkahuoli!”
• ”Opi hutiloimaan — joskus kun niin on tarvis! Tärkeintä kodissa ovat sen ihmiset.”

Maiju Gebhard: Iloa illanviettoihin. Sisältää näytelmät Ennen kuulutusten ottoa, Emännän radio ja Pienviljelijänaisten voimisteluesitys. W. S. O. Y:n näytelmäsarja 160. Yhteensä 58 sivua.