Zwischen Neckar und Rhein anno dazumal. Nach Aquarellen von Louis Mayer, 1955

Löysin antikvariaatista ihastuttavan pienen kirjan, jossa on maalauksia Neckar-joen laakson ympäristöstä Saksasta 1800-luvun alusta. (Kirjan nimi tarkoittaa ymmärtääkseni jotain sellaista kuin "Neckar- ja Rein-jokien välissä vuonna silloin kerran".) Maalausten tekijä on Louis Mayer (1791-1844), joka luopui 33-vuotiaana liikemiehen urastaan ja omistautui sen jälkeen kokopäiväisesti taiteelle. Hänen veljensä oli runoilija Karl Mayer. Maalaukset ovat upeita: niissä on jylhyyttä ja leppeyttä, vuoroin dramaattisuutta, vuoroin rauhaa, niiden värienkäyttö on hienoa ja niihin on pieneen tilaan saatu mahtumaan paljon. Todellakin pieneen tilaan: maalaukset ovat kirjassa alkuperäiskoossa eli Mayer maalasi yksityiskohtaiset maisemansa 15 cm x 9,5 cm:n kokoisina. Kaikissa on ihmisiä, mutta vain pienenä osana maisemaa.

Maalaukset henkivät sellaista idylliä, että tekisi mieli astua niihin sisään. Elämä parisataa vuotta sitten ei ollut pelkästään köyhää, ankeaa ja epäoikeudenmukaista, kuten nykyään saattaa ajatella, vaan ainakin osa ihmisistä saattoi elää aivan hyvää elämää. Lumoava luonto vaikutti varmasti myös ihmisten hyvinvointiin. Maalaukset eivät ole tietenkään valokuvia, mutta kuvaavat varmasti aika tarkkaan aitoja maisemia, koska ne on tehty alunperin matkakirjaan "Wanderungen durch Schwaben". Ei ole ihme, että romantiikka oli Saksassa aikanaan vahva suuntaus, koska kuvien vuoristoiset seudut linnoineen ovat kuin suoraan satukirjasta. Olisi mielenkiintoista tietää, millaisia nämä maisemat ovat nykyään. Peittävätkö joitakin niistä neli- tai kahdeksankaistaiset moottoritiet? Vaikka olemmekin saaneet nykyajan myötä paljon, olemme myös menettäneet monia tärkeitä asioita.

Laitan tähän kaikki kirjan 16 maalausta, koska ne ovat niin kauniita ja taidokkaita ja koska Louis Mayerista ja hänen teoksistaan ei löytynyt netistä paljonkaan tietoja.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Zwischen Neckar und Rhein anno dazumal. Nach Originalen von Louis Mayer. Eingeleitet von Max Schefold, 1955. Engelhornverlag Adolf Spemann. Noin 36 sivua.

Bastian Schmid: Mitt umgänge med djur (Begegnung mit Tieren, 1938)

Kirpparilöytö. Bastian Schmid (1870-1944) oli saksalainen opettaja ja eläinten käyttäytymisen tutkija, joka kirjoitti monta kirjaa eläimistä. Tässä kirjassa hän kuvaa tutkijan silmin useita Münchenin lähistöllä sijaitsevassa kodissaan asuneita erilajisia eläimiä, niin lemmikkikoiraansa Alia ja kotipihansa kanoja kuin myös poikasina saatuja villieläimiä, esimerkiksi Wolfi-sutta ja eksoottisimmista päästä mölyapina Guapoa.

Schmid kertoo laulavasta Caro-ketusta, joka oppi sattumalta Schmidin kanssa lepäillessään häntä matkimalla hyräilemään, ainoana hänen 12 ketustaan. Jos Caro teki virheitä, se harjoitteli itsekseen, kunnes sävelkulku meni oikein. Vieraiden läsnäollessa Caro teki helposti virheitä, koska tunsi luontaista epäluuloa näitä kohtaan. Hyvä esimerkki siitä, että eläimen pitää saada tuntea olonsa turvalliseksi ja hyväksi, jotta sen käyttäytyminen ja erilaiset kyvyt voivat tulla vapaasti esiin! (s. 98-99)

Schmid ei pelkästään tarkkaillut eläinten käytöstä, vaan teki joskus niiden käyttäytymisestä myös systemaattisia testejä. Hän esimerkiksi kokeili, miten koirat löytävät takaisin kotiin, kun ne on viety tuntemattomalle seudulle. Hän huomasi että ensimmäiselläkin kerralla, vaikka koira ei tiennyt yhtään, missä on tai miten sinne on päädytty, se löysi kotiinsa. Hän teki kokeita eri hoidokkiensa älykkyydellä, ja huomasi, että näätä(!) pärjäsi hyvää hajuaistia vaativassa älykkyystestissä oikein hyvin. Mikään eläin ei ollut hänelle liian vaatimaton tai tavallinen, vaan kanoistakin hän löysi kiinnostavaa havainnoitavaa.

Eläimistä ja niiden käyttäytymisestä kiinnostuneelle kirja oli mukavaa luettavaa. Se oli tempoltaan rauhallista, muttei kuitenkaan tylsää tekstiä. Ainoastaan haukkojen ja koirien näkökykyä käsittelevistä kokeista kertovat luvut olivat mielestäni yksitoikkoisia, muuten kirja oli leppoisaa luettavaa.

Parasta kirjassa oli kuitenkin Schmidin asenne. Kuten itävaltalainen eläintutkija Konrad Lorenzkin hän arvosti eläimiä. Hän näki eläimet yksilöinä ja myös persoonallisuuksina, lähestyi niitä ystävinä ja piti niitä tärkeinä itsessään, ei vain mekaanisina, vaistojen rajoittamina tutkimuskohteina. Hän käyttää itse asiassa usein sanaa "sielu" tai "henki" (själ, alkukielessä kaiketi sana die Seele) puhuessaan eläimistä, ja vaikka sanalla on tässä varmaan eri merkitys kuin sen nykyinen päämerkitys, Schmidin asenne poikkeaa kuitenkin paljon 1900-luvulla pitkän aikaa (ainakin anglosaksisessa maailmassa) yleisestä behavioristisesta käsityksestä eläimistä ärsyke-reaktioautomaatteina (onneksi tämä on nyt muuttunut!). Eläimen todellinen kohtaaminen vaatii Schmidin mukaan sitä, että sitä tarkkailee avoimesti ja kauan aikaa sellaisena kuin se on, ja siltikin se jää jollakin tavalla tuntemattomaksi.

Alla mina djur, även de, som inte berört här, äro själsliga typer, och bli i hög grad, liksom djuren över huvud taget, omöjliga för oss att genomskåda. Djuret är Det Främmande. Ju längre bort ifrån oss det står i fysiskt hänseende, desto obestämdare blir dess själsliv och desto obegripligare måste det tyckas oss.
        De finns myriader av små själar i djurriket, var och en med sitt bestämda vara, var och en en värld för sig och dock stående i samband med andra själar i omgivningen. Ligger det inte något storslaget över denna så främmande värld? Tyvärr har sinne och vördnad för den gått förlorade för många av oss, och vi veta knappast ens mera, vad vishet är i sin ursprungligaste och högsta mening. (160)

Suomennos: Kaikki eläimeni, myös ne, joita ei ole tässä käsitelty, ovat henkisiä tyyppejä, ja meidän on suuressa määrin mahdotonta nähdä niiden läpi, kuten yleensäkin eläinten läpi. Eläin on Tuntematon. Mitä kauempana meistä se fyysisesti on, sitä vaikeammaksi määritellä tulee sen henkinen elämä ja sitä käsittämättömämmältä sen täytyy meistä tuntea.
        Eläinkunnassa on lukemattomia pieniä sieluja, joista jokaisella on oma tietty olemuksensa, jokainen on maailma itsessään ja kuitenkin yhteydessä muihin ympäristön sieluihin. Eikö tässä näin vieraassa maailmassa olekin jotain suurenmoista? Valitettavasti monet meistä ovat menettäneet ymmärryksen siitä ja kunnioituksen sitä kohtaan, ja tuskin enää tiedämme, mitä viisaus alkuperäisimmässä ja korkeimmassa merkityksessään on.

Kirjassa on näin vanhaksi teokseksi paljon kuvia, yhteensä 56, jotka kaikki liittyvät tekstin eläinpersooniin ja niiden käytökseen. Sen lukemista haittasivat jonkin verran ruotsin vanhat verbimuodot ja vanha taivutussysteemi, joihin en tottunut kunnolla koko kirjan aikana, enkä aina ymmärtänyt tekstiä täydellisesti. Täytyy myös kehua erikseen kirjan paperia - se on ihanan tuntuista, paksua ja ylellistä. Schmidin teoksia ei näy käännetyn suomeksi.

Näin rentoutuneessa tilassa voi alkaa vaikka hyräillä. Ihmiselle asento ei ole välttämättä kovin mukava.

Bastian Schmid: Mitt umgänge med djur (Begegnung mit Tieren, 1938). Företal av prof. Bertil Hanström. Ruotsinnos: Erik Dahl och Estrid Svensson. 161 sivua.

Wieland Freund: Törtel, die Schildkröte aus dem McGrün (Törtel, kilpikonna McGrünilta, 2009)

Tässäpä saksalainen oikein sympaattinen lastenkirja, jonka sankari on kilpikonna Törtel: hidas, pohdiskeleva, varovainen ja helposti ahdistuva (mihin auttaa numeroiden luetteleminen), mutta ystävällinen, huomaavainen ja viisas. Törtel päätyy Müggeldorfin lähiöön tai kylään, kun hänet McGrünin kaupasta ostanut mies kyllästyy häneen ja heittää hänet auton ikkunasta kadulle. (Mietin pronominin valintaa - hän vai se? - mutta koska eläimet ovat kirjassa yksilöitä ja selväpiirteisiä persoonallisuuksia, puhuvat sekä tekevät suunnitelmia ja ratkaisuja, käytän heistä hän/he-pronominia.)

Törtel ystävystyy kettu Wendyn kanssa, joka tutustuttaa hänet muihin seudun villieläimiin viemällä hänet eläinten säännölliseen kokoukseen. Muut eläimet - esimerkiksi joutsen Hokuspokus, pesukarhuveljekset Zlatko, Memet ja Miroslaw (joiden esivanhemmat ovat karanneet turkistarhalta) ja "autonäätä" (eli kylänäätä) Kevin - ihmettelevät ensin kovasti "kreikkalaista" Törteliä ja varsinkin iso villisikauros Grrmpf suhtautuu häneen ennakkoluuloisesti ja rasistisesti. Kaikki lähtevät kuitenkin yhdessä roskatynnyreiden tyhjennysretkelle.

Ikävä kyllä roskakaaoksen keskelle saapuu ihmismies Hermann Lüttkewitz, joka on jo käynyt yhden miehen sotaa villisikoja ja muita eläimiä vastaan pystyttelemällä Müggeldorfiin kylttejä "Müggeldorf müggeldorfilaisille! Villisiat pois!" ja varoittelemalla taudeista, joita eläimet hänen mukaansa levittävät. Raivon sokaisema Lüttkewitz ja yhtä lailla härkäpäinen Grrmpf asettuvat vastakkain ja vahingoittuvat molemmat. Tästä alkaa heidän välisensä konflikti, joka eskaloituu koko ajan enemmän ja aiheuttaa ongelmia eläinyhteisössä. Alueella on alkanut olla myös kotivarkauksia, joista villieläimiä ensin syytetään (koska osa heistä on itse asiassa tavattu vieraan jääkaapin ja keittiön ryöstöretkellä). Niinpä he alkavat selvittää asiaa. Varkauksien ratkaisemiseen he tarvitsevat apua myös kotieläimiltä, kissoilta ja koirilta, joiden hyväksymisestä mukaan villieläinten yhteisöön on aiemmin keskusteltu kiivaasti.

Kirja on hauska ja kiinnostava mm. eri eläinten persoonallisuuksien takia - kirjan eläinyksilöt ovat mainioita. Esimerkiksi villisika Grrmpf ja ihminen Lüttkewitz rinnastuvat huvittavasti keskenään, koska he ovat perusluonteiltaan aivan samanlaisia ennakkoluuloisia, kiukkuisia jääräpäitä. Persoonallisuus liittyy usein myös lajiin - kissat ovat tunnistettavasti omanlaisiaan, koirat omanlaisiaan, mutta kaikki kuitenkin yksilöitä. Dialogi on elävää, juoni etenee jouhevasti, eläinyksilöt ovat heikkouksistaan ja virheistään huolimatta sympaattisia, ja Törtel on epätodennäköinen mutta uskottava sankari.

Näin aikuislukijana erottaa taustatekstinä myös keskustelun maahanmuutosta ja yleisemmin teeman erilaisuuden hyväksymisestä, sen että kaikkien pitää saada olla mukana omana itsenään ja että kaikille on tilaa. Ja että raivopäinen vastakkainasettelu (Grrmpf ja Lüttkewitz) on typerää ja hedelmätöntä. Kirjassa on oikein virkistävää myös se, että se on kirjoitettu eläinten näkökulmasta - he näkevät Müggeldorfin aika eri tavalla kuin ihmiset.

Kirjanautintoa lisäävät paljon Kerstin Meyerin ilmeikkäät ja hauskat värikuvat. Kuvat kertovat itsessään tarinan, ja eläinten ilmeet sopivat mainiosti heidän luonteisiinsa. 

Kokous laiturilla. Eläimet tapaavat Törtelin ensimmäisen kerran.

 

Kysymys ihmisten auttamisesta herättää vilkasta keskustelua. Esimerkiksi hiiret ovat menettäneet monia perheenjäseniään tai sukulaisiaan ihmisten takia.

Maahan laskeutuminen aiheuttaa vesilintu Hokuspokukselle usein ongelmia.

Wieland Freund: Törtel, die Schildkröte aus dem McGrün (Törtel, kilpikonna McGrünilta, 2009). Ein Gulliver von Beltz & Gelberg. Kuvitus: Kerstin Meyer. 184 sivua.

Rolf Ulrici: Elefantti posliinikaupassa. Ihan hullu tarina (Der Elefant im Porzellanladen, 1966)

Tämän lasten (ja aikuisten?) kirjan sisältö sopii julkaisuvuosikymmenelleen. Kirjan alussa Puudeli pyytää Ristoa kyytiin ohjaamaansa vihreään autoon, minkä jälkeen he välttyvät juuri ja juuri ajamasta kadulla varomattomasti juoksevan pienen kahvikupin Mokan päälle. He ottavat Mokan kyytiinsä auton takapenkille, jossa tämä nukahtaa syvään uneen, ja tapaavat sitten Elefantin posliinikaupassa. Elefantti rakastuu heti takapenkillä uinuvaan kahvikuppiin ja lyöttäytyy joukon jatkoksi. Kumppanukset tapaavat kirjan edetessä myös ilkeän, juonittelevan Etanan sekä tämän palvelijakseen värväämän, hyväsydämisen pikku Marjan, ison muttei kovin taitavan koiran Juliuksen sekä erilaisia ihmisiä, joutuvat toistuvasti eroon toisistaan ja etsivät toisiaan sekä päätyvät lopulta monien vaiheiden jälkeen kaikki saarelle, jossa asiat vihdoin selviävät.

Kirjan maailmassa on oma sadunomainen logiikkansa - kukaan ihminenkään ei kyseenalaista tai ihmettele puhuvia eläimiä - ja sen tapahtumissa ja juonessa on alun tempoilusta huolimatta punainen lanka, joka muuttuu selvemmäksi kirjan edetessä. Ensin kirja tuntui minusta tyhmältä, mutta muutaman kymmenen sivun päästä aloin tottua kirjan maailmaan ja sen tapahtumat veivät mukanaan. Se alkoi tuntua myös aikuisnäkökulmasta kiinnostavalta, koska varsinkin kirjan pahiksen, kieron Etanan toiminnan kuvaukseen on ujutettu myös sosiaalista kritiikkiä ja kommentointia manipuloinnista, hyväksikäytöstä, propagandasta ja valheellisesta informaatiosta. Kirjan ihmiset ovat useimmiten hyväuskoisia ja nielevät Etanan tarinat helposti. Kirja ei kriittisistä kommenteistaan huolimatta muutu missään vaiheessa synkäksi tai ankeaksi, vaan sen tapahtumat ovat loppujen lopuksi aika hauskoja ja yleisilme positiivinen, koska se on kirjoitettu niin kieli poskessa.

Pidin kirjassa myös siitä, että sen päähenkilöt ovat kaikki persoonallisia: Risto on ystävällinen, mutkaton ja neuvokas, Puudeli fiksu ja jokseenkin äreä, Elefantti höpsö, tunteellinen ja hieman rasittava, mutta kiltti, Julius-koira iso, hyväntahtoinen, neuvoton ja epävarma ja pikku Marja hyväsydäminen ja auttavainen, muttei tyhmä. Etana on kaikin puolin limainen, ja pieni suloinen kahvikuppi Mokka taas nukkuu lähes koko kirjan ajan.

Loppujen lopuksi siis outoudestaan huolimatta ihan hyvä lukukokemus, varsinkin kun suomennoskaan ei töksähdellyt.

Rolf Ulrici: Elefantti posliinikaupassa. Ihan hullu tarina, 1968 (Der Elefant im Porzellanladen, 1966). Gummerus. Suomennos: Eero Patrikka. Kuvitus: Franz Josef Tripp. 169 sivua.

Georg Popp (toim.): Hengen jättiläiset. Taiteilijoita, löytöretkeilijöitä, keksijöitä, tiedemiehiä, 1960

Tämä kirja on eräänlainen elämäkertakirja, muttei mikään tyypillinen sellainen. Siinä esitellään 82 enemmän tai vähemmän tunnettua länsimaista miestä sekä kaksi naisnobelistia (Marie Curie ja Selma Lagerlöf): löytöretkeilijöitä, keksijöitä, luonnontieteilijöitä, lääkäreitä, ajattelijoita ja kasvattajia, kirjailijoita, säveltäjiä, maalareita, kuvanveistäjiä ja arkkitehtejä.

Jokaisen elämästä esitetään lyhyt dramatisoitu kohtaus, eräänlainen pienoisnovelli, joka kertoo tämän henkilön luonteesta ja ajattelusta. Valitut tapahtumat ovat joskus käänteentekeviä tai merkityksellisiä henkilön elämässä ja uralla, mutteivät läheskään aina - esimerkiksi Marie Curie kuvataan opiskeluaikansa alussa pesemässä pulloja Sorbonnen yliopistossa henkensä pitimiksi - mutta kuitenkin tunnesisällöltään merkittäviä. Kertomuksen jälkeen on lyhyt tiivistelmä henkilön elämänvaiheista.

Lähestymistapa on yleensä ottaen toimiva: on usein mielenkiintoisempaa lukea kohtaus elämästä kuin vain elämäkertatietoja, ja tarina antaa käsityksen henkilön luonteesta, häntä ympäröivistä ihmisistä sekä hänen aikakaudestaan ja elämäntavastaan. Tarinat ovat myös ihan hyvin kirjoitettuja. Mutta koska ne ovat melko lyhyitä (keskimäärin viisi sivua / henkilö), kirja alkaa loppupuolella jo tuntua hyppelehtivältä ja pinnalliselta. Henkilöt saattavat tarinoissa ajoittain ryhtyä myös kertaamaan ystävälleen elämänvaiheitaan ihan vain kirjan lukijan takia. Ja on tylsää lukea käytännöllisesti katsoen ainoastaan miehistä, ja vain länsimaisista sellaisista.

Kuinka vähätellä kaksinkertaista nobelistia

Ainoat kirjaan hyväksytyt naiset ovat siis Marie Curie ja Selma Lagerlöf. Ehkä Popp ajatteli, että häntä saatettaisiin syyttää puolueellisuudesta ja seksismistä, jos hän ei ottaisi mukaan sekä fysiikan että kemian Nobel-palkinnon voittanutta naista ja kirjallisuuden nobelistia. Hän onnistuu kuitenkin sananvalinnoillaan hienovaraisesti vähättelemään Marie Curien työtä tämän elämäkertatiedoissa:

Marie Slodowska [sic] syntyi vuonna 1867 Warsovassa. 24-vuotiaana hän pakeni kotimaastaan, sen jälkeen kun Venäjän poliisi uhkasi hänen henkeään. Pariisissa hän hankki niukan toimeentulonsa pesemällä pulloja Sorbonnen yliopistossa, ennen kuin saattoi aloittaa tieteelliset opintonsa. Hänen harvinainen lahjakkuutensa huomattiin pian. Marie oli vielä ylioppilas mennessään naimisiin fysiikan professori Curien kanssa. Hän suoritti loppututkintonsa, jonka jälkeen auttoi miestään tämän tutkimuksissa. 1903 heille myönnettiin yhteisesti Nobelin fysiikan palkinto.
        Se oli tunnustus radiumin ja poloniumin keksimisestä. Nämä aineet saivat kemiassa, fysiikassa ja lääketieteessä aikaan suorastaan vallankumouksen, jonka seurauksia ei kuten tunnettua vielä nykyisinkään voi arvioida. Marien aviomies kuoli vuonna 1906. Marie Curie jatkoi sen jälkeen yksin miehensä työtä suurella menestyksellä. 1911 myönnettiin Madame Curielle - kuten häntä nykyisin kutsutaan, myös kemian Nobelin-palkinto. On ainutkertainen tapaus, että nainen saa kaksi kertaa Nobelin palkinnon ja kummallakin kerralla eri tieteen alueelta.
        Kun Madame Curie vuonna 1934 sulki silmänsä, olivat myös hänen tyttärensä Irene ja tämän aviomies Joliot saaneet Nobelin palkinnon merkittävistä tieteellisistä ansioistaan. Esimerkillinen suoritus hengen historiassa, joka tuskin voi toistua.

Marie Curie siis auttoi miestään ja jatkoi tämän työtä Pierre Curien kuoltua. Hän oli siis lähinnä miehensä jatke, ei omilla ansioillaan merkittävä tutkija. Ja oli "ainutkertainen tapaus, että nainen sai kaksi kertaa Nobelin palkinnon". Tekstin kirjoitusaikaan se oli ainutkertainen tapaus kenelle tahansa, koska kukaan ei ollut vielä tuolloin tullut palkituksi kahta kertaa. Kirjoittajan oli hyvin vaikea myöntää, että nainen oli parempi kuin mies.

Isaac Asimovin kuvaus Marie Curiesta antaa tästä aivan toisenlaisen käsityksen (vaikkei hänen kirjansa muuten olekaan naisten juhlaa): She had, meanwhile, made an interesting discovery in connection with uranium minerals which she was investigating at Becquerel's suggestion. ... At this point Pierre Curie abandoned his own research and joined his wife as a willing and admiring assistant, remaining so for the final seven years of his life. (In doing this he judged rightly, for though he was an excellent scientist, she was an outstanding one, and undoubtedly the greatest woman scientist who ever lived.) (Asimov's Biographical Encyclopedia of Science and Technology, 1972?/1978, s. 537)

Poppin kirja on hyvä esimerkki siitä, että kannattaa suhtautua varovaisesti aiempina vuosikymmeninä kirjoitettuihin kuvauksiin merkittävistä naisista. Popp ei muuten mainitse myöskään sitä, että Marie Curien tyttären Irène Joliot-Curien aviomiehen nimi ei ollut Joliot, vaan Frédéric Joliot-Curie. Hän otti avioituessaan vaimonsa sukunimen, koska halusi Curien nimen säilyvän (Asimov, s. 674). Muistelen myös lukeneeni, että Nobel-komitea aikoi ensin jättää Marie Curien palkinnotta, koska tämä oli nainen, mutta Pierre Curie kieltäytyi vastaanottamasta palkintoa, jos sitä ei myönnettäisi myös Marie Curielle.

Edit 20.7.24 (jatkettu viimeistä kappaletta ym.).

Hengen jättiläiset. Taiteilijoita, löytöretkeilijöitä, keksijöitä, tiedemiehiä. Toimittanut Georg Popp avustajinaan Ellen Schöler, Ernst J. Görlich, Kurt Heinrich Heizmann, Berthold Lutz, Heinrich Pleticha ja Ronald Ross, 1960 (Die Grossen der Welt, ei alkuperäisteoksen julkaisuvuotta enkä löytänyt sitä netistäkään). WSOY. Suomentaja: Aarno Peromies. Ei kannen tekijän nimeä. 432 sivua. (Kirjassa ei sanota, kuka on kirjoittanut minkäkin tekstin tai mikä noiden Poppin avustajien rooli oli, jos Popp oli kirjoittanut kaikki tekstit.)

Carl von Ossietzky, osa Sigurd Hoelin esipuheesta (rauhannobelistit 1935, käännös)

Käänsin osan (s. 5-10) norjalaisen kirjailijan Sigurd Hoelin pitkästä esipuheesta kirjaan Ossietzky talar (1937, kirjoitus kirjasta edellisessä bloggauksessa), koska siitä saa hyvän käsityksen tämän vuonna 1935 Nobelin rauhanpalkinnon saaneen saksalaisen rauhanpuolustajan toiminnasta ja luonteesta.

Viime vuosina ja kuukausina on levitetty niin paljon epätotuuksia ja valheita Ossietzkysta – osittain tiedon puutteesta, vaikka sanojien pitäisi tietää paremmin, osittain suoraan vastoin parempaa tietoa – että uskon joidenkin yksinkertaisten tosiasioihin perustuvien tietojen tästä rauhanystävästä, keskitysleirivangista ja Nobel-palkinnon saajasta olevan paikallaan.

Tarkastellaan vähän lähemmin taantumuksellisen (reaktionära) lehdistön väitteitä.

Ensimmäinen kuuluu: Ossietzky on juutalainen kommunisti, ja juuri kansainvälinen juutalainen kommunistiklikki on tyrkännyt hänet esiin Nobel-palkinnon saajaehdokkaaksi.

Tämä väite on esitetty vastoin parempaa tietoa, ja se kuuluu agitaation alhaisimpaan lajiin, jonka on laskelmoitu vaikuttavan kaikkein tietämättömimpiin ihmisiin, niihin jotka ovat sitä mieltä, että juutalaiset ja kommunistit ovat kumpikin vaarallisia asioita, ja että juutalaiset kommunistit ovat pahempia kuin peikot (värre en sotaren). Kuten nyt lienee yleisesti tunnettua, Ossietzky ei ole sen enempää juutalainen kuin kommunistikaan. Hän syntyi vuonna 1889 Hampurissa aatelisille katolilaisille vanhemmille (hän sanoutui irti vapaaherra-arvostaan ja jätti katolisuuden), ja hän on monella tavalla puhtaampi ”arjalainen” kuin Hitler. Poliittiselta kannaltaan hän oli ja on puolueeton demokraatti (”puolueeton mies vasemmalla”, sanoo hän itse). Poliittisena kirjoittajana hän vastusti kaikkia diktatuurin muotoja, sillä hänen mielestään diktatuuri johtaa väistämättä taantumukseen. Hän vastusti kaikkea nationalismia, sillä hän uskoi nationalismin perustuvan taantumukselle ja johtavan pidemmälle taantumukseen. Hän vastusti kaikkea ”rauhanomaista” varustelua riippumatta siitä, missä tämä tapahtui, sillä hänen mielestään kaikki varustelu väistämättä johtaa sotaan.

Tästä ei millään tavalla seuraa se, että hän aivan mekaanisesti tuomitsi saman mittapuun mukaan jokaisen diktatuurin, kaikki puolustuslaitokset.

Toinen väite kuuluu: Ossietzky ei ollut millään tavalla merkittävä rauhanystävä.

Tarkastellaan lähemmin tätä vastaväitettä.

Ossietzkyn aktiivinen toiminta rauhanaatteen hyväksi alkoi jo ennen maailmansotaa. Vuonna 1913 hän sai ensimmäisen vankilatuomionsa preussilaisesta militarismista kirjoittamansa artikkelin johdosta. Se käsitteli tunnettua tapausta Zaberissa, jossa muuan luutnantti iski sapelilla eräitä siviilejä, koska nämä eivät hänen mielestään olleet tarpeeksi kohteliaita. Viranomaisten näkemyksen mukaan ei ollut viisasta antaa Ossietzkyn kärsiä rangaistusta ja hänet armahdettiin.

Seuraavien neljän vuoden ajan Ossietzky otti osaa maailmansotaan jalkaväkisotilaana ja lopulta korpraalina. Vuonna 1919 hän alkoi julkaista pasifistista viikkolehteä Hampurissa. Samana vuonna professori Quidde (myöhempi rauhanpalkinnon saaja) nimitti hänet Berliinin saksalaisen rauhanyhdistyksen sihteeriksi. Siellä hän perusti kansainvälisen järjestön ”Ei koskaan enää sotaa”. Samaan aikaan hän työskenteli erilaisissa porvarillisissa vasemmistoradikaalien (?, borgerliga, vänsterradikala) sanomalehdissä ja aikakauslehdissä, mm. ”Das Tagebuchissa”. Hän lähti rauhanjärjestöstä, koska piti sen politiikkaa epäkäytännöllisenä ja virheellisenä, mutta artikkeleissaan hän jatkoi työtä militarismia vastaan rauhan puolesta. Erityisesti hän pyrki parempaan yhteisymmärrykseen Ranskan ja Saksan välillä.

Eräs osa hänen työstään oli saada Saksa Kansainliiton jäseneksi muiden kanssa samanarvoisena jäsenenä. Tälle työlle on nyt helppo naureskella. … Liittyminen Kansainliittoon (N. F.), Saksan ja Ranskan ystävystyminen – kyllä, näille on nykyään helppo nauraa ja ravistella päätään sekä sanoa Ossietzkya naiiviksi utopistiksi. Mutta jos lukee hänen artikkeleitaan tältä ajalta, huomaa ettei hän kuitenkaan ollut kovin naiivi. Hän ei elätellyt utopistisia kuvitelmia Kansainliitosta. Liittyminen siihen oli hänelle ainoastaan pieni osa suuresta työstä. Hän näki niin kammottavan selvästi, mitä olisi seurauksena, jos nämä maat eivät tekisi keskenään sovintoa.

…

Vuonna 1927 Ossietzkysta tuli viikkolehti ”Weltbühnen” päätoimittaja. Ja tästä alkaen saa hänen työnsä varsinaisen merkityksensä.

Mikä oli ”Weltbühne”?

Yksinkertainen totuus on se, että ”Weltbühnesta” tuli Ossietzkyn johdolla Saksan paras ja tärkein poliittis-kulttuurinen aikakauslehti. Se oli pieni ja vähäpätöinen 48-sivuinen halvalle sanomalehtipaperille painettu vihkonen. Mutta sitä tutkittiin kaikissa saksalaisten sanomalehtien toimituksissa, virastoissa ja ministeriöissä, yhdistyksissä ja kahviloissa, opintopiireissä ja keskustelukerhoissa. Lehden painos nousi Ossietzkyn aikana vähitellen kahteenkymmeneen tuhanteen; mutta voidaan hyvin arvioida sillä olleen kymmenkertaisesti lukijoita; ja sen vaikutus, suora tai epäsuora, oli edelleen paljon näitä lukuja suurempi. ”Die Weltbühnestä” tuli näiden vuosien aikana todellinen poliittinen ja kulttuurinen toimija. Se oli valpas kulttuurinen omatunto Saksan poliittisessa elämässä.

Miten tämä onnistui?

Voidaan mainita monia syitä. Esimerkiksi toimittajatoveri Kurt Tucholsky oli yksi syistä – Saksan paras ja älykkäin journalistinen kynä, jättimäisen vitaalinen, yksinäänkin kokonainen ”hengenmahti” – ei, ei yksinään, toimiakseen hän tarvitsi henkisen ympäristön, jossa pystyi viihtymään. ”Weltbühne” antoi hänelle sellaisen. Kun hän menetti sen, hän ei enää kestänyt. Hän teki itsemurhan kaksi vuotta sitten siirtolaisena ulkomailla.

Voitaisiin mainita muitakin lehden kirjoittajia – on huomiota herättävää, kuinka monet Saksan parhaista kirjailijoista olivat edustettuina tämän köyhän julkaisun jokaisessa vuosikerrassa. Eivätkä vain tilapäisillä tunnelmapaloilla vaan lujilla, vaarallisilla asioilla.

Voitaisiin myös mainita lehden luotettavuus. Se oli aina keskellä poliittisia ampumalinjoja ja sen kimppuun hyökättiin sekä oikealta että vasemmalta, mutta niiden viiden vuoden aikana, jolloin luin sitä joka viikko, en muista sen kertaakaan jääneen kiinni vilpistä tai epätotuudesta.

Mutta tärkein syy, se joka oli kaikkien muiden edellytyksenä, oli lehden absoluuttisen riippumaton kanta. Se oli radikaali, mutta se ei kuulunut mihinkään puolueeseen, mihinkään ryhmään, mihinkään klikkiin. Se ei edistänyt mitään henkilökohtaisia asioita, eikä sen näkökantoja voinut ostaa suoraan tai epäsuorasti.

Näiden ominaisuuksien ruumiillistuma oli Ossietzky.

Hän tiesi minkä arvoista sisäinen vapaus oli, mutta myös sen mitä se maksaa. Ja hän tiesi, miltä suunnalta vaarat uhkaavat. Johdonmukaisesti hän kieltäytyi kaikista virallisista kutsuista, kaikista lehdistövastaanotoista ja kaikista poliittisista päivällisistä, pysyttäytyi erossa poliittisen maailman ja taiteilijamaailman seuraelämästä – seuraelämästä, jolla on se pahamaineinen ominaisuus, että se sitoo ja velvoittaa ihmistä melkein hänen huomaamattaan.

Hän seurusteli niin vähän kuin mahdollista. Mutta ei toki voinut välttää sitä, että monet toivoivat konferenssia ”Weltbühnen” vaarallisen päätoimittajan kanssa. Näissä tapauksissa hän noudatti pettämättömästi sitä periaatetta, että ne jotka halusivat häneltä jotain (ville honom något) saivat etsiä hänet käsiinsä, mutta eivät yksityisesti vaan toimituksesta.

Näillä periaatteilla on hyvin vähän tekemistä mainostamisen kanssa. Niitä ei ollut myöskään suunniteltu tekemään Ossietzkya ”suosituksi”. Sellaista hänestä ei sanan yleisessä merkityksessä tullutkaan.

Vielä eräs asia: Niillä toimittajilla, jotka käyttivät ”Weltbühneä” tavalla tai toisella lähteenä, oli harvoin etua tämän lähteen mainitsemisesta.

Lyhyesti sanottuna – Ossietzkyn nimi ei ollut kansan huulilla. Hän ei koskaan saavuttanut nyrkkeilijän tai filmitähden kuuluisuutta. Melkeinpä vain asioista perillä olevat ihmiset tunsivat hänet.

Vain asioista perillä olevat ihmiset? No jaa, saksalaisen puolustusministeriön miehet olivat toki omalla tavallaan perillä asioista. He joka tapauksissa tunsivat hänet.

He seurasivat hänen toimintaansa hyvin tarkasti. Ja heillä oli syytä tehdä se. Koska hän seurasi heidän toimintaansa, ja hänellä oli runsaasti syitä tehdä tämä ottaen huomioon hänen poliittiset näkökantansa.

Edit 15.4.24, 17.4.24.

Ossietzky talar, 1937. En antologi sammanställd av Kurt Singer. Förord av Sigurd Hoel. Axel Holmströms förlag. Käännös ruotsiksi: Arne Holmström. Ei kannen tekijän nimeä. 128 sivua.

Kurt Singer (toim.): Ossietzky talar. En antologi, 1937 (rauhannobelistit 1935)

Vuoden 1935 Nobelin rauhanpalkinnon sai saksalainen toimittaja ja pasifisti Carl von Ossietzky (1889-1938) natsien vastustamisesta, jonka hän aloitti jo kauan ennen kansallissosialistisen puolueen valtaannousua vuonna 1933. Toimimisen rauhan puolesta hän oli myös aloittanut jo vuosikymmeniä aiemmin, ennen ensimmäistä maailmansotaa. Rauhan puolustaminen ei ollut helppoa tai vaaratonta Weimarin tasavallan aikana vuosina 1919-1933 eikä varsinkaan natsien ja oikeiston vaikutusvallan lisääntyessä.

Tähänastiset rauhannobelistit, joista olen lukenut, tekivät työtään valtioissa, joissa demokratia toimi hyvin tai ainakin melko hyvin eivätkä he olleet henkilökohtaisesti vaarassa vaan saivat ajatella ja kirjoittaa rauhassa - tai ainakin tällaisen kuvan olen saanut. Ossietzky sen sijaan eli Saksassa, jossa 1920-1930-luvuilla oikeisto teki poliittisia murhia ja jossa väärien asioiden sanomisesta saattoi helposti joutua oikeuteen ja vankilaan. Vaikutusvaltaisen Weltbühne-lehden päätoimittaja Ossietzky eli jatkuvan uhan alla. Hänelle rauha ei ollut teoreettinen ideaali, vaan hän koki rauhan ja demokratian puutteen koko ajan omassa elämässään.

Rauhan puolesta puhuminen ei tuohon aikaan ollut mitenkään suosittua Saksassa, ei myöskään se, ettei nähnyt Saksaa uhrina: Det har skett Tyskland en hel del orätt, javisst, men inte hundradelen så illa som den det själv förberedde mot Europa. Ty det har inte känt Europa och har aldrig velat lära känna det. Det har hållit för öronen, så fort detta namn nämnts, det har hatat det. (1929, s. 55) Ossietzky halusi Saksan parasta, muttei sokeasti tai fanaattisesti muiden kansojen kustannuksella eikä ylhäältä päin saneltujen mielipiteiden mukaan, vaan rakentavasti, kestävästi ja oikeudenmukaisesti.

Rauhanpuolustajaa saatettiin pitää maanpetturina. Kirjassa oli kohta (tai useampiakin), joka sopisi nykyään itänaapuriin: Den som betecknar kriget som barbari, den som vågar skriva ned att soldatens hantverk består i att döda, han är brottslig. Då hjälper ingen hänvisning till mänsklighetens stora religions- och sedlighetslärare, vilka nästan alla förkastat kriget. ... Den som inte skattar de krigiska dygderna högst på jorden är redan på förhand misstänkt och löper fara att bli konfiskerad. På så sätt ska den allmänna meningen uniformeras, på så sätt ska man framkalla föreställningen om att det i alla militära frågor råder allmän överensstämmelse, ... Så sjunker pressens frihet så småningom samman. (1932, s. 70)

Ossietzky kieltäytyi pelkäämästä. Hän ei kumarrellut mihinkään suuntaan, vaan kritisoi näkemyksensä mukaan niin sosialisteja, oikeistolaisia, kapitalisteja, natseja, kommunisteja ja kirkonmiehiä kuin myös sentimentaalisia tai pelkurimaisia rauhanpuolustajiakin - myös eräitä sellaisia ihmisiä, joista olen itse ajatellut positiivisesti. Pakolaisten ja rauhan ehdoton puolustaja Fridtjof Nansen oli tässä kirjassa muistaakseni ainoa, josta Ossietzky puhui yksiselitteisen arvostavasti (ja hänen käsityksensä Nansenista osuu täysin yksiin sen käsityksen kanssa, jonka olen itse saanut Nansenista); hänen antamansa kuva saksalaisesta rauhannobelistista Gustaf Stresemannista sitä vastoin ei ollut mitenkään yksiselitteisen positiivinen.

Ossietzkysta välittyy kuva ehdottomana ihmisenä, joka oli päättänyt riskeistä huolimatta sanoa totuuden. Hänen antimilitarisminsa oli aggressiivista. Tähän nähden on kummallista, että kirjassa ei muistaakseni puhuttu mitään juutalaisista ja heihin kohdistetusta sorrosta (mikä ei välttämättä tarkoita sitä, ettei Ossietzky kirjoittanut näistä mitään, koska kirja on ainoastaan valikoima hänen lyhyitä kirjoituksiaan).

Ossietzky on lukemistani ensimmäinen rauhannobelisti, joka puolustaa siirtomaiden ja niiden asukkaiden vapautta, eikä mitenkään puolinaisesti, vaan vaatii kolonialismin ja imperialismin poistamista. Och vad åtnjuter egentligen infödingarna [av tropiska kolonier]? De räknas inte, de är... utsedda att även i fortsättningen bära det gamla tyranniet. ... Coudenhoves Europa proklamerar emellertid rätten att förtrycka och plundra den del av mänskligheten som ännu inte lärt sig att försvara sig. Har inte Coudenhove reda på att det sen länge finns en rörelse "Afrika åt afrikanerna"? Det gäller i dag att avbetala Europas blodskuld till den tropiska världen, att likvidera kolonialimperialismen, ... (1930, s. 58)

Carl von Ossietzky
Esterwegenin keskitysleirillä. (Kuva: Wikipedia.)

Natsit vangitsivat Ossietzkyn vuonna 1933 ja hän joutui keskitysleirille, jossa hän sairastui tuberkuloosiin. Ulkomailla Ossietzkyn toiminta oli kuitenkin huomattu. Häntä oli ehdotettu rauhanpalkinnon saajaksi 86 kertaa ja Saksan vastustuksesta huolimatta hän saikin palkinnon vuonna 1935, mutta häntä ei vapautettu eikä päästetty Osloon vastaanottamaan palkintoaan (kuten ei myöskään iranilaista rauhannobelistia Narges Mohammadia viime vuonna). Hän kuitenkin vastaanotti palkinnon poissaolevana natsien vastustuksesta huolimatta. Ossietzky kuoli tuberkuloosin ja vankeuden heikentämänä vuonna 1937. (Wikipedia)

Tämän artikkelikokoelman lukeminen ei ollut mitenkään helppoa, koska Ossietzky käyttää usein satiiria, ironiaa ja kielikuvia ja koska kirjan kirjoitukset liittyvät silloisiin tapahtumiin ja ihmisiin, joista en useimmiten tiennyt paljonkaan (enkä juuri haluakaan tietää), eikä kohtalaisen vaikea ruotsin kieli auttanut asiaa. Minun oli vaikea poimia kirjasta yleisiä periaatteita, ja luinkin kirjaa vain sivulle 85 asti.

Ossietzky on kuitenkin varmasti hyvin tärkeä rauhannobelisti. Nykyään häntä arvostetaan paljon Saksassa, Kansainvälinen ihmisoikeusliitto perusti Carl von Ossietzky -mitalin vuonna 1962 (Wikipedia), ja ruotsalaisen Forskning & Framsteg -lehden viime vuoden nobelnumerossa (10-2023) eräs toimittajista nimeää hänet suosikkinobelistikseen. Hänen nimellään löytyy Finna-haulla 99 tekstiä, mutta näistä suomenkielisiä on vain kahdeksan Tulenkantajat-lehden artikkelia vuodelta 1937 (nimistä päätellen samoja kirjoituksia kuin tässä kirjassa).

Seuraavassa bloggauksessa on osa norjalaisen kirjailijan Sigurd Hoelin kirjoittamasta esipuheesta kirjaan.

Ossietzky talar, 1937. En antologi sammanställd av Kurt Singer. Förord av Sigurd Hoel. Axel Holmströms förlag. Käännös ruotsiksi: Arne Holmström. Ei kannen tekijän nimeä. 128 sivua.

Pflanzenwelt. Sternstunden der Schöpfung, 1988 (Kasvien maailma. Luomisen tähtihetkiä)

Tämä suurikokoinen saksankielinen tietoteos on omistettu kokonaan kasveille, ja se lähestyy aihettaan monelta eri puolelta: kirjassa on kuvauksia eri maanosien kasvillisuudesta (vähiten mielenkiintoinen osuus), kasveja eri kannoilta käsitteleviä yleensä ottaen kiinnostavia artikkeleita sekä eri puolilta maailmaa olevia legendoja ja tarinoita kasveista. Vaatimattoman näköisestä kannesta ei heti huomaa, että erittäin tärkeä osa kirjaa ovat upeat värikuvat, jotka ovat sivun tai kokonaisen aukeaman suuruisia ja joita kirjassa on paljon. Kirjassa ei ikävä kyllä kerrota, mitä kuvien kasvit ovat.

Professorien ja dosenttien kirjoittamat kirjan artikkelit ovat useimmiten asiallisia ja asiantuntevia, vaikka asiat ovatkin 1980-luvun lopun tilanteeseen verrattuna tietysti jonkin verran muuttuneet - joskus onneksi myös parempaan suuntaan.

Kirjassa muistutetaan, että "Kasvien hätätilanne on omamme" ja kerrotaan esimerkiksi Intian tilanteesta: sen metsistä on 40 vuoden aikana hävitetty noin 50 prosenttia, prosentti Intian maa-alasta muuttuu vuosittain aavikoksi, ja 226 miljoonasta hektaarista alkujaan hedelmällistä maata on 88 miljoonaa hehtaaria köyhtynyt (ertraglos geworden, ei kerrota miksi, s. 91). Kirjassa ei kuitenkaan vain synkistellä, vaan siinä kerrotaan myös mm. kasvien historiasta, sopeutumista ja elinkierrosta.

Tässä vähän erikoisempia kirjan tietoja. Artikkelissa kasvien aisteista (s. 148-150) kerrotaan intialaisesta tiedemiehestä Jagadis Chandra Bosesta, joka tutki kasvien fysiologiaa ja niiden reaktioita erilaisiin tapahtumiin. Hän esimerkiksi "nukutti" valtavan puun kloroformilla, minä aikana se istutettiin toiseen paikkaan, jonka jälkeen se jatkoi kasvuaan niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Artikkelissa kerrotaan myös amerikkalaisesta Cleve Baxterista, joka innostui tutkimaan kasvien sähköisiä reaktioita valheenpaljastimella 1960-luvulla ja uskoi löytäneensä todisteita siitä, että kasvit reagoivat kipuun ja pystyvät jopa aistimaan ihmisten niihin kohdistuvia pahantahtoisia ajatuksia (!). Tähän artikkeliin kirjassa olisi kaivannut lisää kriittisyyttä, koska nämä tulokset esitetään siinä todellisina, vaikka niitä on Wikipedian artikkelin mukaan kritisoitu paljon eikä niitä ole yleensä pystytty toistamaan. Myytinmurtajat-tv-sarjan eräässä jaksossa kuitenkin toistettiin Baxterin kokeet samanlaisella valheenpaljastimella kuin mitä tämä oli käyttänyt ja saatiin aika ällistyttävästi samat tulokset; EEG-laite sitävastoin ei rekisteröinyt kasvissa mitään reaktioita. (En tiedä asiasta paljonkaan, mutta luulisin, että EEG-laite ja valheenpaljastin mittaavat sähköistä aktiviteettia kuitenkin aika eri tavoilla.)

Neuvostoliittolaiset Valentina ja Semjon Kirlian taas testasivat myös kasveilla omaa valokuvaustekniikkaansa (s. 150), joka näyttää eräänlaisen energiakentän elollisten olioiden ympärillä. Samansukuisilla kasveilla on yleensä samanlainen energiakenttä, mutta kerran erään tutkijan tuomien kahden ulkonaisesti aivan samannäköisen ja samanlajisen kasvinlehden energiakentät erosivat toisistaan täysin. Myöhemmin selvisi, että toinen lehti oli peräisin hyvin sairaasta kasvista, toinen terveestä, ja tutkiessaan asiaa Kirlianit havaitsivat eron ulkonaisesti samannäköisten sairaiden ja terveiden kasvien lehtien välillä monta kertaa myöhemminkin. Kirliankuvausta ja "auroja" on tietenkin myöhemmin kritisoitu, ja auroja on havaittu olevan myös elottomilla esineillä. (Wikipedia-artikkelissa ei kuitenkaan puhuta sairaiden ja terveiden lehtien kirliankuvien eroista, vaikka tämän luulisi olevan mielenkiintoinen tutkimustulos, jos se on pystytty toistamaan.) Itse tunnen kuitenkin lukkarinrakkautta tätä menetelmää kohtaan, koska kun olin lapsi, äiti teetti jossakin tapahtumassa kädestäni kirliankuvan ja siihen liittyvän tulkinnan, ja kuva oli kaunis ja vaikuttava. On jännittävää ajatella, että meillä on ympärillämme energiakenttä, joka muuttuu tunteiden ja ehkä persoonallisuudenkin mukaan.

1980-luvulla uuden geenitekniikan mahdollisuuksiin suhtauduttiin hyvin optimistisesti ja usein epärealistisesti, ja kirjassa mainitaan (s. 185) yritykset muuntaa pääasiassa hernekasvien juurien kanssa symbioosissa eläviä typpibakteereja niin, että ne yhdistyisivät myös muiden hyötykasvien, esimerkiksi rukiin ja ohran, juuriin ja tuottaisivat ilmasta typpeä myös näille, mikä poistaisi typpilannoituksen tarpeen. Kuulostaa suunnitelmana hyvältä - typpilannoitteiden tuottaminen vaatii paljon energiaa, ne huuhtoutuvat pelloilta rehevöittämään vesistöjä ja niiden käyttö köyhdyttää viljelymaita - muttei ole toteutunut, koska prosessi on todennäköisesti todella monimutkainen. Kirjassa on myös aika tieteiskirjallisuudelta kuulostava tieto: ihmisten geenejä siirrettiin petunioihin(!), minkä jälkeen nämä tuottivat erästä ihmisistukassa valmistettavaa hormonia (s. 197).

Jo tuolloin kuudes sukupuuttoaalto oli todellisuutta. Kirjassa sanotaan, että lajeja kuolee sukupuuttoon 1980-luvulla 800 kertaa nopeammin kuin jääkauden aikana, ja arvioidaan ilmeisesti tämän luvun perusteella, että tulevina vuosina 20-30 prosenttia kaikista elämänmuodoista tulee kuolemaan sukupuuttoon (s. 198). Tämä on yksi syy siihen että geeniteknologian kanssa tulee olla varovainen.

Muistan, että 1990-luvulla väiteltiin paljon mm. geeniteknologian turvallisuudesta luonnonkasveille (eli siitä, leviävätkö geenit muuntogeenisistä viljelyskasveista samanlajisiin luonnonkasveihin tai alkuperäisiin viljelyskantoihin) ja siitä, onko geeniteknologiasta pysyvää hyötyä esimerkiksi hyönteisten torjunnassa vai muuntuvatko hyönteiset niin nopeasti, ettei siitä ole pitkäaikaista apua. Luulisi, että näistä asioista olisi saatu jo paljon tietoa - 1990-luvulla kyse oli vain spekuloinnista, koska geenimuunneltuja kasveja ei ollut vielä viljelty paljon - mutten ole muistaakseni lukenut tästä asiasta mitään. Olisi kiinnostavaa lukea geeniteknologian vaikutuksista ympäristöön jokin kooste.

Viime aikoina olemme hyväksyneet, että ihminen ei voi elää vastoin luontoa, sillä hän on peräisin siitä, elää sen kanssa ja siitä. ... Tämä on kirjan toive: miellyttää sydäntä tiedon avulla. Saada ymmärtämään, että planeettamme kasvit ovat "liittolaisiamme", jotka meidän tulee tuntea, joita meidän pitää arvostaa ja joista meidän pitää huolehtia. (s. 206, 207)

Pflanzenwelt. Sternstunden der Schöpfung. Unsere faszinierende Natur, 1988. Eri kirjoittajia ja eri valokuvaajia. Julkaisija: IFK-Institut für Kulturförderung AG Verlag (?). 208 sivua.

Erich Kästner: Lisen ja Lotten salaisuus (Das doppelte Lottchen, 1949)

Lasten kesäleirillä tapaa sattumalta kaksi aivan samannäköistä mutta eriluonteista yhdeksänvuotista tyttöä, Lise ja Lotte, jotka alkuhankaluuksien jälkeen ystävystyvät. He asuvat eri kaupungeissa kaukana toisistaan, toinen säveltäjäisän ja toinen työssäkäyvän äidin kanssa. Kun he huomaavat myös syntyneensä samana päivänä, he tekevät tästä omat päätelmänsä ja päättävät yrittää saada asiat kuntoon esiintymällä koteihinsa palattuaan toisinaan, mikä aiheuttaa kaikenlaisia kommelluksia ja johtaa lopulta ratkaisuun.

Kirja on viihdyttävästi ja hauskasti kirjoitettu ja lähes kaikki sen henkilöt ovat sympaattisia mutteivät liian enkelimäisiä, vaan persoonallisia. Mukana on myös ulkonäöltään kaunis pahis, joka vaanii tässä asiassa kovin avuttoman tuntuista isää, mikä mutkistaa juonta ja tuo siihen jännitettä. Kirja käsittelee vanhempien avioeroa, muttei kuitenkaan saarnaavasti, tuomitsevasti tai yksioikoisesti. Aikuisten tekemät ratkaisut pohdituttavat varsinkin kirjan alussa, mutta koska tällainen lastenkirja on kuitenkin yleisilmeeltään kepeä, se oli helppoa ja mukavaa luettavaa, kuten edellinenkin lukemani Erich Kästnerin kirja.

Saksankielisissä maissa tämä on klassikko, ja siitä on Wikipedian mukaan tehty yhteensä 15(!) elokuvaa, saksankielisten lisäksi myös amerikkalaisia (nimellä Ansa vanhemmille / The Parent Trap on tehty useampiakin elokuvia) ja japanilaisia sekä puolalainen ja ruotsalainen elokuva. Siitä näkyy tehdyn Saksassa myös musikaaliversio teatteriin.

Muita kirjoituksia: Lumiomena, Sinisen linnan kirjasto ja Hyönteisdokumentti.

Helmet-haaste 1. Kirjan nimessä on erisnimi, 10. Kymmenes kirja, jonka luet tänä vuonna (eli kymmenes kirja, josta bloggaan tänä vuonna), 21. Kirjasta on tehty tv-sarja (der Palast eli Idän ja lännen lapset, jossa jo aikuisia kaksosia erottaa Itä- ja Länsi-Saksan välinen raja - on ollut Yle Areenassa, muttei ole enää) tai 29. Kirjassa valehdellaan.

Edit 22.3.24 (lisätty Helmet-haasteen kymmenes kohta), 21.4.24 (lisätty linkkejä tv-sarjan tietoihin).

Erich Kästner: Lisen ja Lotten salaisuus, 1965 (Das doppelte Lottchen, 1949). WSOY. Piirrokset: Walter Trier. Suomennos: Kyllikki Nohrström. Kansi: Alf Danning. 143 sivua.

Hörspiele, 1962 (Kuunnelmia, osa 2 - Hildesheimer, Böll ja Rys)

Kirjoitin aiemmin tämän saksalaisen kirjan kolmesta ensimmäisestä kuunnelmasta; tässä bloggauksessa on kolme jälkimmäistä. Kokonaisuutena tämä kirja oli vaikuttavaa ja kiinnostavaa luettavaa: vaikken pitänytkään yhdestä kuunnelmasta ollenkaan, kaikki kirjan kuunnelmat olivat kuitenkin kokeellisia, erikoisia ja siinä mielessä mielenkiintoisia. Kokeellisuus näkyi ajan ja tilan käytössä, jos ei muuten - kuunnelma antaa mahdollisuuden liikkua näissä vapaasti. Ja muista viidestä kuunnelmasta pidin enemmän tai vähemmän, joistain paljonkin.

Wolfgang Hildesheimer: Herrn Walsers Raben (Herra Walserin korpit, 1960). Kuunnelma toi aluksi mieleen Oscar Wilden näytelmät: sedältään perinnön saanut rikas nuorehko tyhjäntoimittaja Adrian Walser sanailee kepeästi järkkymättömän taloudenhoitajansa rouva Borgwardin kanssa. Adrian asuu yksinäisellä paikalla metsässä. Taloa ympäröivät korpit, joiden raakunta kuuluu taloon säännöllisin väliajoin ja joista Adrian sanoo pitävänsä. Taloon tulee yllättäen vierailulle Adrianille lähes tuntematon Cosima-täti henkivartijansa herra Mönkebergin kanssa ja vaatii Adriania naimaan tyttärensä (mikä takaisi Cosimalle mukavan elannon, vaikkei hän tyttärestään pidäkään). Jos tämä ei suostu, Cosima-täti aikoo ilmiantaa hänet poliisille usean sukulaisen murhasta, koska nämä ovat salaperäisesti kadonneet Adrianin luona vierailtuaan, samoin aikaisemmin perinnön antanut setä.
          Olin jo oppinut odottamaan tämän kirjan kuunnelmilta jotakin reaalimaailmasta poikkeavaa, mutta tässä kuunnelmassa sellaista ei näyttänyt aluksi olevan, vaikkei tilanne kovin tyypillinen ollutkaan. Mutta kuunnelman loppupuolella todellisuus nyrjähti tässäkin sijoiltaan: Adrian oli oppinut kotiopettajaltaan loitsun, jolla ihmiset voi muuttaa korpeiksi (ikävä kyllä hän oli muuttanut opettajansa korpiksi, ennen kuin oli oppinut loitsun, jolla taian voi perua). Taian onnistumisen edellytyksenä oli se, että loitsittava on kiihtyneessä mielentilassa, mutta ihmisten ärsyttäminen raivoon asti on onnistunut ihmisiä taitavasti käsittelevältä, itse aina tyynenä pysyvältä Adrianilta hyvin. Sitten Adrian tapaa kuitenkin kaksi varteenotettavampaa vastustajaa: henkivartijan, joka paljastuu Nikolaus-sedäksi, sekä rouva Borgwardin.
          Sukulaisten kohtalo ei kuunnelmassa juurikaan säälittänyt, koska heistä annetaan siinä kuva rahanahneina, epämiellyttävinä ja moraalittominakin ihmisinä. Adrian taas on moraalittomuudestaan huolimatta tavallaan miellyttävä ja myös avustaa kaikkiaan 60 sukulaistaan. Kuunnelma päättyy siihen, että Adrian tapaa vihdoin ihmisen, jota ei pysty voittamaan, rouva Borgwardin - joka ei kuitenkaan vaadi Adrianilta muuta kuin terveellisempiä elintapoja. Kuunnelma on koko pituudeltaan kepeästi kirjoitettu ja omalla tavallaan hauska ja viihdyttävä, mutten löytänyt siitä mitään syvällisempiä merkityksiä. (37 s., Saksa, 1916-1991)

Heinrich Böll: Klopfzeichen (Koputusmerkkejä, 1960). Tämä kuunnelma oli sitävastoin täynnä merkityksiä, surua ja nykyisyyden lomassa eläviä muistoja. Mies koputtaa kotonaan unessa seinään ja kuulee valveilla koputuksia (jotka muodostavat tärkeän osan kuunnelman äänimaailmaa). Hänet oli tuomittu sodan aikana vuodeksi vankilaan, koska hän oli antanut leipää ja tupakkaa nuorelle nälkäiselle puolalaiselle. Vangit kommunikoivat vankilassa toistensa kanssa koputusmerkein. Mies toimi koputusten välittäjänä toisen puolen sellissä olevan papin ja toisella puolella olevan Juliuksen kanssa, joka tahtoi oppia uskon perusasiat, tunnustaa uskonsa ja saada ehtoollisen, minkä takia hänet viime kädessä (ymmärtääkseni) tuomittiin kuolemaan, koska silloinen vankilanjohtaja oli ankarasti kieltänyt kaiken uskon harjoittamisen. Kuunnelman puhuja ei koskaan nähnyt Juliusta, välitti vain hänen koputuksensa eteenpäin papille ja päinvastoin. Vaikka mies on nyt turvassa kotonaan, hän ei voi unohtaa vankilakokemuksiaan ja vankilassa tapaamiaan ihmisiä ja heidän kohtaloitaan. Ihminen saattaa pudota aikaan niin kuin kuoppaan; silloin kaikki on nykyisyyttä, menneisyyttä ja tulevaisuutta - etkä tiedä, onko menneisyys nykyisyyttä vai nykyisyys tulevaisuutta. Ne ovat yhtä. Istun sellissä ja odotan koputusmerkkejä. (159) (10 s., Saksa, 1917-1985)

Jan Rys: Grenzgänger (Rajanylittäjät, 1960). Vanha mies Vrazil odottaa kahvilassa nuorempaa Liskaa hyvin levottomana, koska tarvitsee tämän apua. Onnistuisiko hän vihdoin siinä, mitä on jo kauan kaivannut? Liska tulee lopulta, on välinpitämätön ja torjuva, mutta antaa sitten periksi ja miesten matka takaisin kotimaahansa, josta he ovat aikaisemmin paenneet, alkaa. He selviävät vaaroista ja päätyvät Vrazilin kotikaupunkiin, tämän kotikadulle ja löytävät tämän kotitalonkin, mutta asiat eivät ole enää niin kuin Vrazil on odottanut niiden olevan, kaikki on muuttunut. Kuunnelman lopussa ollaan taas kahvilassa, mutta toiselle miehelle matka on ollut liikaa. Kuunnelmassa on hyvin intensiivinen tunnelma. (30 s., Itävalta, 1931-1986. Jan Rys oli syntynyt Tsekkoslovakiassa ja paennut sieltä Itävaltaan 17-vuotiaana.)

Kirjan lopussa on vielä Ernst Schnabelin kuunnelmaa yleensä käsittelevät jälkisanat In Rampenlicht der Finsternis (Pimeyden parrasvaloissa, 5 s.), joka oli melkoisen vaikeatajuinen, sekä tiedot kirjoittajista.

Lisäys 8.5.23: Tästä kirjasta oli puolentoista vuoden aikana (1961-1962) otettu kolme painosta ja painettu yhteensä 65 000 kirjaa. Kuunnelmat eivät ainakaan tuolloin ilmeisesti olleet mitenkään marginaalista kirjallisuutta Saksassa (tosin kirjan kirjailijat olivat varmaan melko tunnettuja saksalaisella kielialueella).

Sadan vuoden lukuhaaste: 1960-luku. Helmet-haaste 4. Kirja, jonka aioit lukea viime vuonna (puolet luin, puolet jäi tälle vuodelle) tai 44. Kirja kuuluu kirjallisuuden lajiin, jota et lue yleensä (tämä on ensimmäinen lukemani kuunnelmateos).

Edit 26.3.23 (lisätty haastekohdat).

Hörspiele. Mit einem Nachwort von Ernst Schnabel, 1962 (1961). Fischer Bücherei. Kannen tekijää ei kerrottu. 203 sivua.

Ludger Weß: Winzig, zäh und zahlreich. Ein Bakterienatlas, 2020 (Pikkuruiset, sitkeät ja monilukuiset. Bakteeriatlas)

Tämä bakteereista kertova kirja on kerrassaan ihastuttava. En ole tähän mennessä paljonkaan ajatellut bakteereita juuri muuten kuin tautien yhteydessä, vaikka tiesinkin että niitä elää suolistossamme ehkä pari kolme kiloa ja että ne ovat siis terveydellemme tärkeitä myös positiivisessa mielessä. Ja 15 viime vuoden aikana on saatu selville, että suolistossa ovat "toiset aivomme" (johon vaikuttavat kaikki suoliston mikrobit, siis bakteerien lisäksi myös sienet ja virukset), joilla on merkitystä sekä psyykkiselle että fyysiselle hyvinvoinnille.

Olen pitänyt bakteereja hyvin alkeellisina ja yksinkertaisina eliöinä. Tietysti ne ovatkin tavallaan yksinkertaisia - yhdellä solulla ei vain voi tehdä kaikkea mitä monisoluiset eliöt voivat tehdä, varsinkaan kun bakteereilla ei ole tumaa - mutta alkeellisiksi niitä ei voi sanoa, sillä bakteerien selviytymiskyvyt ja kyvyt käyttää hyödykseen ympäristön vähäisiä, joskus melkein olemattomia tai muille eliöille myrkyllisiä resursseja ovat ällistyttäviä. Se selviää tästä kirjasta, jossa saksalainen mikrobiologi Ludger Weß esittelee 50 sivun bakteereja ja arkeoneja yleensä käsittelevän johdantoluvun jälkeen 50 eri tavalla merkittävää ja kiinnostavaa bakteeria (tai arkeonia - kirjassa puhuttiin molemmista, mutta toistoa välttääkseni sanon jatkossa vain 'bakteerit').

Olen aiemmin tuhahdellut epäuskoisesti panspermiahypoteesille (eli oletukselle siitä, että elämä olisi saapunut maapallolle jostakin avaruudesta), tai sille, että Marsista saattaisi löytyä elämää mikrobien muodossa, tai sille, että toiselle taivaankappaleelle lähetettävät avaruusraketit pitää steriloida huolellisesti, jottei sinne tulisi vietyä Maasta bakteereita. Miten mikään eliö voisi kestää avaruuden voimakasta säteilyä, kylmyyttä ja hapen puutetta? Tästä kirjasta sain kuitenkin sellaisen käsityksen, että bakteerit selviävät mistä tahansa. (Ja järeälläkään steriloinnilla ei pystytä eliminoimaan kaikkia bakteereja.) Mikä tahansa bakteeri ei selviä kaikesta, mutta yksittäiset bakteerilajit pysyvät hengissä ja pystyvät lisääntymään todella hämmästyttävissä oloissa.

Hyvissä oloissa aika bakteerisukupolvien välillä (eli sen välillä, että bakteeri lisääntyy jakautumalla) on 20 minuuttia, mutta jotkin bakteerit pystyvät säilymään lepoitiöinä - jotka kestävät kemikaaleja, säteilyä, kuumuutta, kylmyyttä, kuivumista ja ravinnon puutetta - jakautumatta kymmeniä tuhansia ja ehkä jopa miljoonia vuosia. On käsittämätöntä, miten geenit pystyvät säilymään vaurioitumatta näin kauan. Mistä päästään seuraavaan asiaan: hyvin epävieraanvaraisissa ympäristöissä (erittäin happamissa, emäksisissä, säteilevissä yms.) elävillä bakteereilla on erittäin tehokkaita geeninkorjausmekanismeja. Ja bakteerit voivat myös vaihtaa geenejä keskenään (mikä pahentaa antibioottiresistenssiongelmaa ja saa osaltaan aikaan supertautibakteereita).

Vaikka bakteerien aiheuttamat taudit saattavat olla hyvin epämiellyttäviä, onneksi vain pieni osa bakteereista on taudinaiheuttajia. Yleensä ottaen bakteerit ovat hyviksiä, eivät pahiksia, emmekä tulisi toimeen ilman niitä. Esimerkiksi tiettyjen kasvien, varsinkin hernekasvien juurissa elävät typensitojabakteerit pystyvät muuttamaan ilman typen kasveille sopivaan muotoon, millä on tärkeä merkitys maan ravinteikkuudelle koko maapallolla, ja bakteerit (ja muut mikrobit) ovat muutenkin tärkeitä maaperän elävyydelle.

Bakteerit ovat myös hajottajia: ilman bakteereita hukkuisimme kuolleisiin eläimiin ja kasvijätteisiin, joiden sisältämät aineet bakteerit kierrättävät uudestaan käyttöön. Bakteerien merkitys hajottajina näkyy siinä, että olemme hukkumassa muoviin - ja tukehduttamassa meret ja niiden eläimet siihen, Tyynenmeren muovijätealue on kolmen Ranskan kokoinen - koska muovi on niin uusi asia, että ei ole olemassa bakteereja (tai muita mikrobeja) jotka hajottavat sitä. Tai ei ollut. Weß kertoo kirjassaan japanilaisten muutama vuosi sitten löytämästä bakteerilajista (Ideonella sakaiensis), joka pystyy hajottamaan erästä muovityyppiä; sen evoluutio on siis ollut hyvin nopeaa. Tietyt bakteerit selviävät myös raskasmetalleista, öljystä ja joistakin muista nykyteknologian keskitetysti tuottamista superjätteistä (mikä ei tietenkään tarkoita sitä, että näitä voitaisiin huoletta levittää ympäristöön, mutta antaa mahdollisuuksia niiden käsittelyyn).

Bakteerit ovat monella tavalla tärkeitä myös ruoantuotannossa. Esimerkiksi jokaisen emmentaljuustogramman myötä tulee syötyä noin miljardi elävää propionibakteeria, jotka antavat juustolle sen maun ja reiät. Maitohappobakteerit ovat monille tuttuja, ja alkoholin muuttuminen etikaksi johtuu myös bakteereista. Nämä etikkahappobakteerit auttavat lisäksi yllättäen monia tuttuja trooppisia ravintokasveja (ananas, banaani, mango, kahvi, tee ja sokeriruoko, s. 200) typenhankinnassa.

On olemassa bakteeri, joka hengittää rautaa (Geobacter sulfurreducens), bakteereita jotka hyökkäävät toisten bakteerien kimppuun (s. 142) sekä bakteeri, jolla on magneettiaisti (Magnetospirillum magnetotacticum).

Otetaan bakteerien sietokyvystä yhdeksi esimerkiksi bakteeri Deinococcus radiodurans, "säteilyä kestävä kauhukuula", lempinimeltään Conan Bakteeri (s. 148-151). Tämä bakteeri kestää 5000 grayn (Gy) kerta-annoksen säteilyä, kun ihminen selviää enintään 5 graysta ja suolistobakteeri Escherichia coli 800 graysta. Koska Maassa ei luonnostaan esiinny näin suuria säteilymääriä, on esitetty villi oletus, että tämä bakteeri olisi peräisin Marsista, mutta nykyään ajatellaan, että säteilyn sieto on syntynyt kuivuuden siedon seurauksena. Tätä bakteeria on yllättävän proosallisissa paikoissa, esimerkiksi ihmisen suolistossa, maaperässä, tekstiileissä ja huonepölyssä.

Vaikka bakteereja ei näe, niitä on maapallolla paljon, yli miljardi kertaa enemmän kuin tähtiä maailmankaikkeudessa (s. 43). Nämä mikroskooppiset eliöt ovat ällistyttävästi vaikuttaneet myös ilmastoon maapallon historian aikana. Ja vasta vuonna 2002 löydetty Pelagibacter ubique, "kaikkialla läsnäoleva meribakteeri" (s. 62-65) on pienin itsenäisesti elävä bakteeri, mutta pikkuruisenakin sillä on valtava ekologinen merkitys: näiden bakteerien yhteispaino on suurempi kuin kaikkien meressä elävien kalojen yhteispaino.

Kirja oli mielenkiintoinen mm. siksi, että bakteerit kuvataan siinä eliöinä, jotka ovat kanssakäymisessä muiden eliöiden ja elottoman ympäristön kanssa. Weß puhuukin uudesta tieteenalasta, bakteeriekologiasta: ei selvitetä vain bakteerien geenirakennetta ja tutkita niitä pelkästään laboratoriossa, vaan pyritään saamaan selville, mikä merkitys niillä on siinä ympäristössä, jossa ne esiintyvät.

Melkein jokaiselta kirjan sivulta löytyy jännittävä ja kiinnostava tieto. Kirja avasi silmäni maailmalle, joka on tähän asti ollut minulle lähes kokonaan tuntematon, mutta josta nyt tajusin, miten monipuolinen, kiehtova sekä ekologisesti ja ihmisille tärkeä se on. Weß kirjoittaa mielenkiintoisesti - hän on kirjoittanut myös romaaneja - ja vaikka esimerkiksi Wikipediasta saattaa löytyä tietoa näistä bakteereista, tämän kirjan kertomukset niistä ovat paljon värikkäämpiä ja eloisampia. Weßin innostus, asiantuntemus ja lapsuudesta alkanut kiinnostus aiheeseen näkyy kirjan sivuilla. Kirja on myös ulkoasultaan kaunis, koska jokaisesta bakteerilajista on tyylikäs "muotokuva". Kirja antoi minulle laajemman käsityksen elämästä, ekologiasta ja evoluutiosta, ja olisi hienoa, jos se käännettäisiin suomeksi (ainakin italiaksi se on jo käännetty).

Kirjaa ei ole yleisissä kirjastoissa (enkä löytänyt sitä suomalaisista nettikaupoistakaan, olisin mielelläni ostanut sen itselleni), mutta sen voi lainata Helsingin Goethe-instituutin kirjastosta. Lainaaminen on ilmaista, asiointi onnistuu saksaksi tai suomeksi ja kirjastokortin saavat myös toispaikkakuntalaiset.

22.11.24: Kirjasta on ilmestynyt myös englanninkielinen käännös, The Curious World of Bacteria (2023, Greystone Books Limited).

Edit 11.12.22: lisätty bakteeriekologiakappale ja tehty pari pientä muutosta, 23.12.22: muutettu nimen käännös monikkoon + pari pientä muutosta, 22.11.24 (tieto englanninkielisestä käännöksestä).

Ludger Weß: Winzig, zäh und zahlreich. Ein Bakterienatlas, 2020. Naturkunden (No 62). Kuvitus: Falk Nordmann. 280 sivua.

Hörspiele, 1962 (Kuunnelmia - Eich, Aichinger ja Bachmann)

Antikvariaatista löytämässäni kirjassa on kuusi saksalaisen kielialueen kirjailijan kuunnelmaa, joten sillä sai lyötyä kaksi kärpästä yhdellä iskulla - pääsin kokeilemaan kuunnelmien lukemista sekä tutustumaan minulle vieraisiin saksankielisiin kirjailijoihin. Yleensä näin vanhoista kokoelmateoksista saa etsiä naiskirjailijoita suurennuslasin kanssa, mutta tässä kirjassa naisia oli mukavasti kaksi kuudesta kirjailijasta, molemmat itävaltalaisia. Kirjoitan ensin kirjan alkuosan kolmesta kuunnelmasta. Ne ovat kaikki 1950-luvulta, eikä mikään niistä ole puhdasta realismia, vaan kaikissa on surrealistisia tai symbolisia piirteitä.

Günter Eich: Der Tiger Jussuf (Tiikeri Jussuf, 1952). Absurdi tai surrealistinen kuunnelma sirkuksen tiikeristä Jussufista, joka tappaa alussa eläintenkesyttäjä Williamin, jolloin William alkaa elää Jussufin ruumiissa; Jussuf karkaa ja piiloutuu. Itsevarma ja sujuvasti kommunikoiva Jussuf puhuu tiikerin näkökannalta, mutta hyppää aina välillä muiden henkilöiden nahkoihin, jolloin nämä (ihmiset) siirtyvät tiikerin ruumiiseen, kunnes taas vaihdetaan. Kuunnelma oli sujuvasti kirjoitettu, mutta minulle se jäi melko käsittämättömäksi. Ehkä sen tarkoituksena oli kommentoida parisuhteiden ongelmallisuutta - kuunnelmassa oli kolme tai neljä pariskuntaa, joista kaikki olivat eri tavoin onnettomia. Eläinoikeusteemaa kuunnelmassa ei ollut, vaikka sellaista voisi lähtöasetelman perusteella odottaa. (36 s., Saksa, 1907-1972)

Ilse Aichinger: Knöpfe (Nappeja, 1953). Kolme naista - Ann, Rosie ja Jean - työskentelevät erään tehtaan osastolla lajitellen hyvin erikoislaatuisia nappeja, joilla on ihmisten nimet. Heitä häiritsee ja pelottaa seinän takaa aina välillä kuuluva ääni, tai oikeastaan tämä häiritsee enää Annia, koska hän on uusi työntekijä. Jean on työskennellyt osastolla jo kaksi vuotta ja Rosiekin jo paljon Annia kauemmin. Kukaan heistä ei osaa sanoa, mistä aineesta napit on valmistettu. Kukaan heistä ei myöskään uskalla tai halua kysyä tehtaan edustajilta, Billiltä ja Jackilta, mitään äänistä tai valmistusmateriaalista, jottei heitä erotettaisi.
          Osastolla odotetaan innokkaasti uutta nappimallia. Sitten Jean ei enää tule töihin ja tuntuu kadonneen. Rosiekin alkaa menettää kiinnostuksensa kaikkeen ulkopuoliseen ja haluaisi vain viettää koko aikansa töissä, ja sitten lajiteltavaksi saadaan uusi nappimalli, jonka nimi on Jean. Ann käy pelottavasta tilanteesta kiihkeitä keskusteluja työttömän poikaystävänsä Johnin kanssa, miettii mitä uskaltaisi ja voisi tehdä, ja yrittää auttaa Jeania.

Jean: Tunnen oloni erikoisen hyväksi, Bill. Aivan erikoisen hyväksi, niin sileäksi ja pyöreäksi. (49) 

Tästä kuunnelmasta pidin paljon. Siinä oli jännityskertomuksen tuntua, hiljaista uhkaa ja vähäeleistä painostavuutta sekä ratkaistava arvoitus. Ratkaisusta sai viitteitä jo alkusivuilla, mutta kiinnostus säilyi koko pitkän kuunnelman ajan. Päähenkilöt olivat sympaattisia, ja kuunnelman teemakin tuntui minusta aika selvältä: yksilöllisyyden ja itsenäisen ajattelun katoaminen teollisuustyöolosuhteissa ja ehkä yleisemminkin kapitalismissa, väärien asioiden kanssa eläminen työttömyyden pelon takia sekä etenkin naisten asema työelämässä. Kuten Bill sanoo, Annin ei pidä kuvitella, ajatella eikä muistaa mitään (58), vaan hyväksyä vain kyselemättä se mitä Bill sanoo.

Bill: Sinä ajattelet aina, Ann! Se huono puoli sinussa on. Eikö ole ketään, joka voisi totuttaa sinut pois siitä?
Ann: Olen iloinen, että olen tottunut siihen.
Bill: Vahinko. ... (54) 

Kuunnelmassa ei selitetä sitä, miksi kaikkien henkilöiden nimet ovat englantilaisia. (37 s., Itävalta, 1921-2016. Eich ja Aichinger olivat naimisissa.)

Ingeborg Bachmann: Die Zikaden (Kaskaat, 1955). Todella turhauttava kuunnelma, jossa on suunnattomasti puhetta mutta jossa ei tapahdu oikeastaan mitään. Kuunnelma sijoittuu salaperäiselle lämpimän ilmaston saarelle, jossa on erilaisia ihmisiä, jotka pääsevät kertomaan itsestään "dialogeissa". Kaikissa näissä on puhekumppanina Antonio, joka ei koko kuunnelman aikana sano kuin "Kyllä, (nimi)" ja "dialogin" lopussa "Ei, (nimi)"; nämä dialogit ovat siis käytännössä monologeja. Ainoa todellinen dialogi on huvilassa asuvan "Robinsonin" ja toiselta saarelta karanneen vankikarkurin kanssa. Henkilöt eivät liity juuri millään tavalla toisiinsa. Kertoja puhuu kuunnelmassa ummet ja lammet, muttei sano mitään tärkeää. Siis minun mielestäni.
          Kuunnelman lukemista hankaloitti se, että siinä oli monia minulle tuntemattomia sanoja ja sen kieli oli muutenkin aika vaikeaa, mutta luulen, että se olisi ollut minulle tuskastuttavaa luettavaa suomeksikin. Wikipedian saksankielisessä artikkelissa kerrotaan kuunnelmasta ja kappaleessa "Rezeption" annetaan sille tulkinta. (39 s., Itävalta, 1926-1973)

Ketjukolaaja on lukenut paljon kuunnelmia. Saksalaisten kirjailijoiden Gruppe 47 -ryhmästä saa täältä tietoa suomeksi.

Edit 11.5.22, 12.5.22 (tehtaan toisen edustajan nimi korjattu Johnista Jackiksi ym.) ja 14.5.22.

Hörspiele. Mit einem Nachwort von Ernst Schnabel, 1962 (1961). Fischer Bücherei. Kannen tekijää ei kerrottu. 203 sivua.

Wolfgang Sonntag: Nansen. Löytöretkeilijä - rauhan sankari, 1947 (rauhannobelistit 1922)

Tämän kirjan myötä sain kaikkea ja enemmän mitä toivoin löytäväni aloittaessani rauhannobelisteihin tutustumisen: rohkeutta, jännittäviä tapahtumia, viisautta sekä uhrautuvaa ja päättäväistä toimintaa asioiden parantamiseksi. Norjalainen Fridtjof Nansen (1861-1930) oli minulle rauhannobelistina yllätys, koska tunsin hänet vain pohjoisten alueiden tutkimusmatkailijana enkä ollut koskaan yhdistänyt häntä rauhantyöhön. (Oletin kaikkien tuntevan hänen nimensä, mutta kysyttyäni hänestä viideltä ihmiseltä, joista kukaan ei muistanut koskaan kuulleensakaan hänestä, huomasin että asia ei ole näin.) Hän oli kuuluisa naparetkeilijä, mutta sen lisäksi valtavan paljon muutakin, ja ansaitsisi tulla muistetuksi myös nykyään.

Kirja on alaotsikkonsa mukaan jaettu kahteen osaan: Sonntag kertoo kirjan ensimmäisessä osassa Nansenin tieteellisestä työstä ja naparetkistä, toisessa osassa hänen työstään ihmisten auttamiseksi ensimmäisen maailmansodan jälkeen.

Nansen kasvoi tuntureilla sijaitsevassa kartanossa tuomarin poikana lähellä Osloa (jonka nimi oli tuolloin Kristiania), seikkaili vuorilla ja oli seikkailunhalunsa takia monesti päästä nuorena hengestään. Hän kunnostautui hiihtokilpailuissa, meni opiskelemaan eläintiedettä, teki arvostettua tutkimustyötä ja väitteli tohtoriksi.

Pohjoisten seutujen tutkiminen alkoi kuitenkin kiinnostaa häntä yhä enemmän, ja hän teki omintakeisen suunnitelman Grönlannin ylittämiseksi suksilla ja onnistui varustamaan retkikunnan sitä varten, vaikka lähes kaikki pitivät hanketta hulluna. Grönlanti näyttää kartalla Etelä-Amerikkaa isommalta, joten matka oli jo itsessään pitkä, saati sitten arktisissa olosuhteissa. Kukaan ei ollut koskaan aiemmin pystynyt ylittämään Grönlantia, ja retki oli myös Nansenille ja hänen retkikuntansa viidelle jäsenelle tuskien taival: eteneminen oli useimmiten tuskallisen hidasta, vesi oli jäässä joten he kärsivät koko ajan janosta, ja pakkasta oli suuren osan aikaa -40 astetta. Kun ilma lämpeni -20 asteeseen, se tuntui matkalaisista "kesäisen leudolta".

Kun Nansen kumppaneineen vihdoin saapui Grönlannin länsirannikolle, siellä oli loputtoman jään ja lumen sijasta viimein ruohoa ja marjoja. Matkan rankkuudesta saa käsityksen seuraavasta tarinasta: Nansen oli länsirannikolle saavuttuaan lähtenyt yhden toverinsa kanssa tavoittamaan ihmisasutusta. He ampuivat neljä lokkia, jotka he ne kypsennettyään söivät päineen ja jalkoineen sekä riipivät maasta suuhunsa variksenmarjoja ensin seisaallaan, sitten istuen ja maaten. Lopulta he eivät jaksaneet enää käyttää edes käsiään, vaan hamusivat marjoja suuhunsa huulillaan vatsallaan maassa maaten ja nukahtivat siihen. (91-92)

Nansen joutui matkansa jälkeen viettämään Grönlannissa talven, koska laivoja ei enää kulkenut, mutta hän käytti ajan hyvin elämällä eskimoiden kanssa ja opettelemalla heidän kieltään. Hänestä tuli yksi heistä, ja hän oppi rakastamaan heitä ja heidän elämäntapaansa. Hän arvosti heitä aidosti, ja hän puolusti hyvin nykyaikaisella tavalla luonnonkansojen oikeutta elää rauhassa ja harjoittaa omaa uskontoaan ja omaa kulttuuriaan ilman, että länsimaalaiset "sivistävät" ja "auttavat" heitä tai tyrkyttävät heille omaa uskontoaan - hän piti eurooppalaisten toimintaa omahyväisenä ja häpeällisenä petomaisuutena. (101-110)

Grönlannin retken jälkeen Nansen oli juhlittu sankari niin Norjassa kuin muuallakin maailmassa, mutta hän painotti myös retkikunnan muiden jäsenten osuutta hankkeen onnistumisessa. Hänen seuraava projektinsa oli yritys päästä Pohjoisnavalle. Kukaan sinne pyrkinyt ei ollut onnistunut, vaan kaikki olivat joko joutuneet palaamaan takaisin keripukista kärsivinä tai kuolleet - esimerkiksi aikaisemmasta Franklinin retkikunnan 135 miehestä kukaan ei tullut takaisin (113). Nansen lähti taas ratkaisemaan ongelmaa erilaisella, odottamattomalla tavalla. Hän esimerkiksi suunnitteli laivan, Framin, jota jäät eivät pystyisi murtamaan, vaan joka kohoaisi sivuilta puskevien jäiden päälle, sekä ruokavalion, joka suojaisi miehiä keripukilta. Nansen suhtautui miehiinsä hyvin tasa-arvoisesti, eivätkä päälliköt ja merimiehet eronneet laivalla toisistaan.

Nansenin suunnitelma onnistui laivan jäänkestävyyden ja miesten hyvinvoinnin osalta erittäin hyvin, mutta jäät ja merivirrat käyttäytyivät eri tavalla kuin hän oli odottanut, joten hän lähti laivalta erään miehistön jäsenen, Hjalmar Johansenin kanssa, koiravaljakoilla kohti Pohjoisnapaa. Vaikka he eivät päässeet navalle ja viettivät talven 1895-1896 rakentamassaan kivimajassa Frans Joosefin maalla, he pääsivät kuukausien (vuoden?) jälkeen vihdoin takaisin Norjaan, samoin heidän laivansa ja sen miehistö, jolloin Nansenista viimeistään tuli maailmankuulu - vaikka Pohjoisnapaa ei saavutettukaan, retkeä pidettiin kaikkialla suurena voittona.

Olen aina miettinyt, mikä ajoi ihmiset yrittämään pääsyä Pohjoisnavalle tai Etelänavalle, mutta ainakaan Nansenin tapauksessa kyse ei ollut vain kunniasta tai yrityksestä yrityksen vuoksi. Hän oli tiedemies, ja Nansenin sekä Grönlannin että varsinkin Pohjoisnavan retkikunnat keräsivät matkoiltaan suuren määrän luotettavaa tieteellistä tietoa, jonka avulla voitiin esimerkiksi parantaa meteorologisia malleja sekä selvittää merivirtojen kulkua ja alueiden eläimistön luonnetta.

Napa-alueiden tutkimusmatkoista lukeminen ei ole koskaan kiinnostanut minua, mutta kirjan kuvaukset retkistä olivat usein jännittävää ja hurjaa luettavaa, ja tajusin niitä lukiessani konkreettisesti, että Pohjoisnavan alue ei ole maata, vaan jäätä: Nansen joutui Johansenin kanssa usein ylittämään railoja pyrkiessään eteenpäin, ja heidän ponnistellessaan kohti pohjoista heidän allaan olevat jäälautat ajautuivat hiljalleen etelää kohti, joten he eivät käytännössä edenneet.

Nykyään Nansenin suhtautuminen eläimiin ei tunnu useinkaan hyväksyttävältä. Nansen saattoi esimerkiksi tappaa jääkarhuja vain tappamisen vuoksi, vaikka hän saattoi samalla miettiä niiden tappamisen oikeutusta ja turhuutta. Toisaalta eläinten tappaminen saattoi myös merkitä hengissä selviämistä loppumattomilla jääaavoilla (matkalaiset myös söivät jääkarhuja, ja kerran jääkarhu uhkasi Johansenin henkeä).

Kotiinpaluun jälkeen Nansen omistautui merentutkimukselle, paransi tutkimusmenetelmiä ja suunnitteli uusia kojeita, joiden avulla voitiin esimerkiksi mitata meren lämpötiloja asteen sadasosan tarkkuudella (222, 235). Hän teki tarkkoja tutkimuksia ja hankki paljon uutta tietoa. Sitten Norjan ja Ruotsin välit kuitenkin huononivat 1905 Norjan halutessa erota liitosta (Norja ja Ruotsi muodostivat eräänlaisen valtioliiton, jossa Norja oli kuitenkin selvästi huonommassa asemassa; myös toisen rauhannobelistin Hjalmar Brantingin yhteydessä puhuttiin tästä asiasta). Nansen puolusti Norjan itsenäisyyttä Ruotsin uhittelusta huolimatta, ja asia ratkaistiin rauhanomaisesti. Vuonna 1913 Nansen teki pitkän retken Venäjälle ja tutustui mm. Siperian luonnonkansoihin (286-289).

Nansenin nimellä oli tässä vaiheessa erittäin paljon painoarvoa ja uskottavuutta hänen naparetkiensä, mutta myös hänen rehellisyytensä ja tinkimättömyytensä vuoksi. Sen vuoksi hän pystyikin työskentelemään ensimmäisen maailmansodan jälkeen vastaperustetussa Kansainliitossa ja auttamaan miljoonia(!) ihmisiä, ja hän teki tämän ainakin aluksi, ehkä koko ajankin, ilman palkkaa. Mieluiten hän olisi luultavasti omistautunut tutkimustyölleen ja uusille naparetkille, mutta hän ei voinut ummistaa silmiään ihmisten hädältä.

Vaikka ensimmäinen maailmansota oli loppunut, kauheudet jatkuivat monien ihmisten kohdalla. Sotavankien kohtelu oli monissa paikoissa sanoinkuvaamattoman kammottavaa, ja Venäjällä tai Neuvostoliitossa oli hirvittävä nälänhätä, joka uhkasi vain laajeta. Nuori Kansainliitto oli heikko ja hampaaton ja useimmat antoivat periksi ongelmien edessä, mutta Nansen pystyi vaikutusvaltansa ja persoonallisuutensa avulla järjestämään lukemattomia sotavankeja takaisin koteihinsa sekä auttamaan pakolaisia ja järjestämään heille uusia asuinpaikkoja ja työtä.

Hän työskenteli myös Venäjän nälkäänäkevien auttamiseksi. Tässä hänellä nousi kuitenkin usein seinä pystyyn, koska vaikka ruokaa olisi lännessä ollut tarpeeksi nälkäänäkevien ruokkimiseksi, länsivaltiot eivät halunneet auttaa kommunistista Neuvostoliittoa, ja Nansenin vetoomukset inhimillisyyden puolesta kaikuivat poliitikkojen kohdalla yleensä kuuroille korville, vaikka tavalliset ihmiset usein halusivatkin auttaa. Nansen oli nähnyt ihmisten kuolevan nälkään Venäjällä (kirjan kuvaukset tästä, samoin sotavankien kohtelusta, ovat erittäin havainnollisia ja järkyttäviä), mutta länsivaltiot pitivät tätä kommunistien propagandana, eikä Nansen pystynyt tekemään venäläisten hyväksi läheskään kaikkea mitä olisi halunnut.

Nansen halusi auttaa myös Armeniaa ja armenialaisia, jotka olivat ympäröivien valtioiden puristuksessa ja näiden saaliinhimon kohteena joutuneet kärsimään hirvittävästi. Länsivallat olivat kerta toisensa jälkeen luvanneet armenialaisille apua ja kerta toisensa jälkeen pettäneet lupauksensa, ja vaikka Nansen teki suunnitelman armenialaisten auttamiseksi ja vaati Kansainliittoa yhä uudelleen toteuttamaan sen, tämä ei onnistunut (442, 477).

Vaikka Nansen ei pystynytkään toteuttamaan kaikkia suunnitelmiaan ihmisten auttamiseksi, hän sai kuitenkin hämmästyttävän paljon aikaan. Tämä johtui varmasti siitä, että häntä pidettiin Euroopan omanatuntona, lahjomattomana totuudenpuhujana, joka oli hätää kärsivien ihmisten ja oikeuden puolella ja sanoi mielipiteensä riippumatta politikoinnista, kansallisista eduista ja vastakkainasetteluista. Häntä pyydettiin usein mukaan politiikkaan, mutta hän kieltäytyi aina. Hänessä ei ollut mitään salakähmäistä, vaan hän muistutti inhimillisyydestä ja vaati aina itseään ja muita tekemään oikein, olipa tämä mielipide suosittu tai ei. Tällaista ihmistä tarvittaisiin nykyäänkin.

Nansenilla oli voimakkaat tunteet ja hän oli luultavasti rakastava aviomies ja isä, vaikka hän tuntuukin kaivanneen paljon yksinäisyyttä. Lisäksi hän oli lahjakas taiteilija: kirjan kannen kuva ja alla olevat kuvat ovat hänen piirtämiään. Hän kirjoitti myös paljon teoksia, joista on suomennettu ainakin Hiihtäen poikki Grönlannin, Yön ja jään matka, Elämäni ja tutkimusretkeni, Pimeässä ja pakkasessa ja Pohjan pimeillä perillä. Eskimoiden elämästä kertovaa kirjaa ei ilmeisesti ole suomennettu.

Sonntag lainaa monessa kohdassa Nansenin kirjoituksia (usein on itse asiassa vaikeaa tietää, mikä on Nansenin tekstiä, mikä Sonntagin). Sonntagin kirja on aika paatoksellista, mutta kuitenkin sujuvaa ja mielenkiintoista luettavaa, ja kirjan alkuosaa voi suositella pohjoisten napa-alueiden tutkimuksesta ja loppuosaa Kansainliitosta, 1900-luvun alusta, armenialaisista ja ensimmäisen maailmansodan seurauksista kiinnostuneille. Sonntagin koko kirja on kirjoitettu preesensissä, minkä huomasin kuitenkin vasta sivulla 70, joten se ei häiritse, vaikka onkin hyvin erikoinen ratkaisu elämäkerrassa.

Kirjassa puhuttiin myös muista naparetkeilijöistä, esimerkiksi kuuluisasta suomalaissyntyisestä Adolf Erik Nordenskiöldistä, jota kirjassa tosin sanottiin harmillisesti ruotsalaiseksi. Kirja tutustutti minut sivumaininnalla myös grönlantilaiseen naparetkeilijään ja antropologiin Knud Rasmusseniin.

Fridtjof Nansenin jälkeläiset jatkoivat hänen työtään ihmisoikeuksien hyväksi: Nansenin poika Odd Nansen (1901-1973) auttoi juutalaisia toisen maailmansodan alussa, kunnes joutui itse keskitysleirille, josta hän kuitenkin selvisi ja julkaisi elämäänsä siellä kuvaavan päiväkirjan. Myöhemmin hän oli mukana perustamassa Unicefia. Myös Odd Nansenin poika Eigil Nansen (1931-2017) työskenteli Wikipedian mukaan pakolaisten ja ihmisoikeuksien hyväksi, vaikkei asiasta kerrota tarkemmin.

Renne Sairasen blogissa on sitaatti kirjasta. Kirjastonhoitajan vastauksessa kysymykseen Nansenin ja Johansenin Pohjoisnavan tutkimusretkestä arvellaan, ettei kirjassa kerrota siitä kovin paljon, mutta Pohjoisnavan retkelle omistetaan kirjassa kymmeniä sivuja, ja myös Grönlannin retkestä kerrotaan paljon. Prosperon kirjahyllyssä on kirjoitus Robert Scottin Etelänavan retkestä kertovasta kirjasta.

Edit 31.3.22 (korjattu esim. "hiihtäen" "koiravaljakoiksi"), 1.4.22, 2.4.22.

Wolfgang Sonntag: Nansen. Löytöretkeilijä - rauhan sankari, 1947 (Held des Friedens, Fridtjof Nansens Leben, 1943). Suomentaja: Kristiina Kivivuori. Kannen piirros: Fridtjof Nansen. 502 sivua.