Mirrorwork. 50 Years of Indian Writing - Johdanto: onko väliä, millä kielellä kirjoittaa?

En taaskaan onnistunut ajoittamaan klassikkopostausta kirjablogien klassikkohaasteen päivälle, mutta sunnuntaiaamupäivä sujui mukavasti muiden bloggauksia lukiessa. Linkit klassikkobloggauksiin löytyvät Ankin kirjablogin koontipostauksesta, kannattaa tutustua kirjoituksiin.

Löysin antikvariaatista intialaista kirjallisuutta viidenkymmenen vuoden ajalta esittelevän kirjan. Ajattelin kirjoittaa Salman Rushdien johdantoluvusta oman bloggauksensa, koska hän käsittelee siinä intialaisilla kielillä kirjoitetun kirjallisuuden suhdetta englanninkieliseen ja aihe on minusta mielenkiintoinen. Joskus tunnutaan ajattelevan, että entisistä siirtomaista puhuttaessa maan omalla kielellä kirjoitetut kirjat ovat aidompia, todenmukaisempia, rehellisempiä ja vähemmän kaupallisia kuin länsimaisilla kielillä kirjoitetut kirjat, ja ajatellaan että omakieliset kirjat on suunnattu oman maan ihmisille toisin kuin länsimaisilla kielillä kirjoitetut kirjat. Ymmärrän tämän ajattelutavan: on hauska lukea jostakin jännittävästä kielestä käännetty kirja (ja okei, melkein mikä tahansa muu alkukieli kuin englanti tai ruotsi tuntuu jännittävältä, mutta varsinkin ei-eurooppalaiset kielet).

Tilanne on kuitenkin tätä monimutkaisempi. Jos ajatellaan vaikka Intian tilannetta, niin siellä on 16 virallista kieltä (maan muista kielistä puhumattakaan), joiden puhujat eivät välttämättä ymmärrä toisiaan ollenkaan. Pohjoisen indoeurooppalaiset kielet ja etelän dravidakielet kuuluvat täysin eri kieliperheisiin, eli niillä on keskenään yhtä paljon yhteistä kuin vaikkapa suomella ja hindillä. Maan kielet eivät ole ainoastaan puhuttuina erilaisia, vaan monia niistä myös kirjoitetaan eri kirjoitusjärjestelmillä - maassa on ehkä kymmenkunta yleisempää kirjoitussysteemiä. Jos siis intialainen kirjailija kirjoittaa omalla kielellään, hän ei kirjoita intialaisille yleensä, vaan vain oman kielialueensa ihmisille.

Lisäksi myös englantia voi pitää nykyään intialaisena kielenä: on sukujuuriltaan täysin intialaisia intialaisia, joiden äidinkieli ei ole jokin vanhastaan intialainen kieli, vaan englanti, koska heidän vanhempansa ovat vaihtaneet kieltä jossakin vaiheessa (Suomessakin jotkin ruotsinkieliset vaihtoivat kielensä suomeksi 1800-1900-luvun vaihteessa) tai koska he ovat kasvaneet kaksikielisessä kodissa ja yhteiskunnassa. Ja Rushdien mukaan nykyään täysin intialaistunut kieli, urdu, oli alunperin myös ulkopuolelta tulleiden muslimivalloittajien kieli. (Tätä en kyllä ymmärrä - urdu on puhuttuna lähes sama kieli kuin hindi, vaikka niiden kirjaimistot ovatkin aivan erilaiset.)

Voi lisäksi ajatella, että jos entisten siirtomaiden kirjailijoiden pitäisi kirjoittaa oman maansa kielillä, näin pitäisi tehdä myös eri maiden sisällä, eli esimerkiksi saamelaisten pitäisi kirjoittaa vain saameksi, baskien baskiksi tai eteläamerikkalaisten intiaanikansojen kirjailijoiden vain omilla kielillään, ei espanjaksi tai portugaliksi. Tällaiset kirjailijat voivat kuitenkin olla täysin kaksikielisiä, ja oman alueen kielellä kirjoittaminen saattaisi rajoittaa lukijakuntaa paljon (tämä ei tarkoita tietenkään kuitenkaan sitä, että heidän pitäisi kirjoittaa valtakielellä). Voi myös olla mahdollista, että omalla kielellä ei vielä nykyäänkään ole kirjakieltä, ainakaan vakiintunutta (luin muutama vuosi sitten pyrkimyksistä kehittää kirjakieli eräälle muistaakseni afrikkalaiselle kielelle). Entä sitten sellaiset kirjailijat, jotka kirjoittavat kirjansa äidinkielellään ja kääntävät ne sitten itse englanniksi, kuten bengalinkielinen Rabindranath Tagore tai suomalainen Emmi Itäranta, joka asuu Englannissa ja kirjoittaa itse asiassa suomeksi ja englanniksi samaan aikaan?

Annetaan nyt Rushdielle puheenvuoro. Luettuaan kirjaa varten suuren määrän englanniksi saatavilla olevia (eli myös englanniksi käännettyjä) intialaisia tekstejä kirjan toimittajat Rushdie ja Elizabeth West päätyivät siihen itselleenkin yllättävään tulokseen, että heidän mielestään englanniksi kirjoittavien intialaisten proosakirjailijoiden tuotanto on käsiteltyjen 50 vuoden aikana ollut selvästi parempaa kuin kansallisilla kielillä kirjoittavien (viii). Tämä on osaltaan johtunut siitä, että käännösten laatu - englannin lisäksi myös muille intialaisille kielille - on ollut heikko, mutta tämä ei ole ollut ainoa syy (luulisin kuitenkin että suuri syy), ja viime aikoina käännöksetkin ovat parantuneet. Kirjaan onkin valittu vain yksi alunperin intialaisella kielellä kirjoitettu teksti.

Intialaiset ovat itse kritisoineet paljon englanniksi kirjoittavia maanmiehiään esimerkiksi länsimaistumisesta ja juurettomuudesta, mutta Rushdien mukaan kritiikin syyt ovat liittyneet enemmän luokkaeroihin, valtaan ja uskomuksiin kuin kirjallisiin ansioihin. Englanniksi kirjoittavia on syytetty yläluokkaisuudesta, mutta hekin ovat usein pyrkineet kuvaamaan intialaista todellisuutta monipuolisesti. On ajateltu, että he ovat omaksuneet englantilaisia näkökantoja ja arvoja, mutta Rushdie kääntää tämän päälaelleen: eivätkö he englanniksi kirjoittaessaan tee ennemmin intialaista näkökulmaa tunnetuksi muualla, keskustele maailman kanssa? (xii-xiii)

Monet englanniksi kirjoittavat tosin asuvat Intian ulkopuolella, mutta Rushdien mielestä tämä ei vieraannuta heitä maastaan, ja hän luettelee vastapainoksi pitkän listan erimaalaisia kuuluisia maahanmuuttajakirjailijoita: Literature has little or nothing to do with a writer's home address. On sanottu, että englanniksi kirjoittavat ovat menettäneet kosketuksen Intian hengellisyyteen ja uskontoihin. Rushdien mielestä monilla antologian kirjoittajilla, olivatpa he sitten hengellisesti tai maallisesti suuntautuneita, on kuitenkin syvä yhteys 'Intian sieluun' ja tarve käsitellä ja ymmärtää intialaisten uskonnollisuutta. (xiii)

Englanniksi kirjoittaminen ei tarkoita oman kielen unohtamista tai halveksimista: In my own case, and I suspect in the case of every writer in this volume as well, knowing and loving the Indian languages in which I was raised has remained of vital importance. As an individual, Hindi-Urdu, the 'Hindustani' of North India, remains an essential aspect of my sense of self; as a writer, I have been partly formed by the presence, in my head, of that other music, the rhythms, patterns and habits of thought and metaphor of my Indian tongues. What I am saying is that there is not, need not be, should not be, an adversarial relationship between English-language literature and the other literatures of India. We drink from the same well. India, that inexhaustible horn of plenty, nourishes us all. (xiv)

Kirjoitan kirjan muusta sisällöstä joskus myöhemmin, varmaan kahdessa osassa. 

Edit 31.7.22, 10.8.22 (selvennetty termejä - korjattu 'kirjoitusjärjestelmä' 'kirjakieleksi' ym.)

Salman Rushdie and Elizabeth West (eds.): Mirrorwork: 50 years of Indian Writing, 1947-1997. 1997. Henry Holt and Company. 544 tekstisivua.

Nicholas Fearn: Miten ajatella kuin filosofi (Zeno and the Tortoise, 2001)

Tässä kirjassa on kiinnostava ja käytännönläheinen lähtökohta: esipuheen mukaan Fearn haluaa kertoa, miten filosofit ajattelevat, ja näin mahdollistaa heidän käyttämiensä ajattelun työkalujen käytön muillekin – lukija voi sisäistää ne nopeasti ja soveltaa niitä omassakin ajattelussaan. Kirja toimii samalla johdantona länsimaisen filosofian ja ajattelun historiaan: se kattaa ajan kreikkalaisesta Thaleesta (600-luku eKr.) 1900-luvun Jacques Derridaan. Kaikkia tärkeitä filosofeja ei ole mukana, koska kirjassa painotetaan sovellettavia menetelmiä, eikä myöskään yhtään naista. Fearn käsittelee kirjan 25 luvussa aina yhtä filosofia kerrallaan (koska kirjassa on 176 varsinaista sivua, luvut ovat mukavan lyhyitä), kertoo lyhyesti tämän elämästä ja kuvaa tämän kehittämää ajattelumetodia, joista monet olivat minulle toki jo ennestään tuttuja.

Fearn havainnollistaa tekstiä hauskasti nykyajan esimerkeillä, jotka tuntuvat kyllä nyt jo vähän vanhahtavilta, ja kirjoittaa mukavan helppotajuisesti ja selkeästi. Ihan aina en tajunnut hänen ajatuksenkulkuaan enkä varsinkaan Descartesia, Wittgensteinia ja Derridaa, mutta ainakaan jälkimmäiset eivät ole Fearnin vika. Joskus hän myös valitsi mielestäni vähän liian helppoja esimerkkejä, ja ainakin kerran sekoitti filosofisen näkemyksen ja todellisuuden: Jos vain hyväksyisimme materialistisen reduktionismin, saisimme vapaan tahtomme takaisin (s. 155). Minusta meillä on vapaa tahto (tai ei ole sitä) ihan riippumatta siitä, minkä filosofisen kannan hyväksymme, mutta tietysti käsityksemme vapaan tahdon olemassaolosta tai sen puutteesta saattaa vaikuttaa toimintaamme.

Eri filosofien ajattelutavat voivat olla keskenään ristiriitaisia. Yksinkertaistetusti esimerkiksi reduktionisti tahtoo selittää mahdollisimman suuren määrän asioita mahdollisimman perustavanlaatuisilla tekijöillä (yksi totuus), kun taas relativistin mielestä havaintojen merkitys vaihtelee havaitsijan mukaan (monta samanarvoista näkökulmaa). Kirjan esittelemät metodit eivät siis tarjoa yhtä kaikenkattavaa selitystä tai ajattelutapaa, ja siksi näihin tutustuessa onkin yhtä tärkeää tietää, mihin tilanteisiin nämä eivät sovi, kuin se, mihin ne sopivat (reduktionismi sopii esimerkiksi yleensä paremmin luonnontieteisiin, relativismi ihmistieteisiin). Fearn kirjoittaakin kiitettävästi myös ajattelutapojen ongelmista. Kirja on siinä mielessä huijausta, ettei näistä ole ehkä paljonkaan apua arkielämässä tai jokapäiväisissä asioissa: yritin esimerkiksi aluksi pohtia, miten voisin kirjoittaa parempia postauksia näiden avulla, mutta siihen näistä ei tuntunut olevan mitään hyötyä.

Nuorena ajattelin, että filosofeilla on vastaukset kaikkiin ongelmiin. Filosofit ovat kuitenkin olleet usein tyhmiä tai sokeita joissakin asioissa, joskus ihmisinä epämiellyttäviä tai jopa moraalittomia, ja edelleenkin pohditaan monia samoja asioita kuin reilut parituhatta vuotta sitten. Siksi minusta kannattaa kysyä myös: Miksi ajatella kuin filosofi? Mikseivät terve järki ja intuitio (jonka voima on osoitettu viime vuosina myös tieteellisesti) riitä? Vaikka kirjan ajattelutavat (tai niiden esittäjät) eivät olekaan täydellisiä, ne ovat kuitenkin käytännössä koeteltuja tapoja saada paikkansapitävää ja perusteltua tietoa maailmasta tai vaihtoehtoisesti katsoa asioita uudella tavalla ja löytää uusia ratkaisuja eikä hyväksyä ilmeisintä selitystä. Ne eivät ehkä heti paljasta totuutta, jos ollenkaan, mutta ne antavat uusia näkökulmia asiaan ja lähtökohtia ajattelulle.

 

Lempiajatuksiani kirjassa on Karl Popperin ajatus siitä, että hypoteesin tieteellisyyden merkki on se, että se pitää ainakin teoriassa voida joillakin havainnoilla todistaa vääräksi, muuten se on vain perustelematon uskomus. Tieteentekijän pitää siis aktiivisesti etsiä teoriastaan heikkoja kohtia ja yrittää osoittaa se vääräksi osoittaakseen sen olevan (toistaiseksi) oikeassa. Aristoteleen tapahtuman neljän syyn erittely (kohta 6 alla) tuntui myös hyödylliseltä, vaikka aluksi nämä syyt vaikuttivatkin itsestään selviltä.

Koska soveltaminen auttaa omaksumaan ja ymmärtämään tietoa, ajattelin kokeilla, millaista on ajatella kuin filosofi, ja soveltaa kirjan työtapoja luku kerrallaan siihen kysymykseen, miksi tunnettuja ja arvostettuja naiskirjailijoita on aivan viime aikoihin asti ollut vähemmän kuin miehiä. Tällä tavalla kirjan eri filosofien ajattelusta saa myös jonkinlaisen käsityksen. Naiskirjailijoiden arvostuksen vähyydestä kertoo esimerkiksi se, että naispuolisia kirjallisuuden nobelisteja on paljon vähemmän kuin miespuolisia. (Naisten paikalle voi kokeilla vaihtaa ei-eurooppalaisperäiset ihmiset, tai kirjailijoiden paikalle naispuoliset filosofit, puusepät, säveltäjät tai taiteilijat, ks. kohta 5. Naisia nobelisteista on 15%, ks. Margitin ja Paulan postaukset, ei-eurooppalaislähtöisiä laskujeni mukaan 9%.) Nämä ovat omia tulkintojani kirjan metodeista, olen siis hyvinkin saattanut ymmärtää ne väärin, ja kaikki metodit eivät sovi tähän kysymykseen kovin hyvin.

1. Reduktionismi (Thales). Naisten aivotoiminnassa tai geeneissä on jotain sellaista, joka saa heidät kirjoittamaan huonompia kirjoja kuin miehet. Tai tyttöjen kasvatuksessa. Tai ympäröivän yhteisön odotuksissa.
2. Relativismi (Protagoras). Asian luonne riippuu havaitsijasta. Sekä naisten että miesten kirjat ovat yhtä hyviä, mutta miesten kirjat ovat parempia tietyssä kulttuurijärjestelmässä.
3. Reductio ad absurdum (Zenon). Jos yhden naisen kirjaa arvostettaisiin, pitäisi kaikkien naisten kirjoja arvostaa.
4. Sokraattinen kysely. Hmm... Onko sellainen maailma, jossa vain pieni osa naisten kirjoista saavuttaa arvostusta, sisäisesti johdonmukainen?
5. Analogiat (Platon). Siihen, että ei-eurooppalaisperäisiä klassikkokirjailijoita on niin vähän, on samat syyt kuin naisklassikkojen vähyyteen. Tai tunnettujen naiskirjailijoiden vähyys johtuu samoista syistä kuin se, että kuuluisia naispuolisia puuseppiä on vähän. Tai filosofeja.
6. Aristoteles (asioilla on neljä erilaista syytä: aineellinen, muodollinen, vaikuttava ja finaalinen). Aineellinen syy: perinteiset kirjat ovat fyysisiä esineitä, joten niille tarvitaan kustantaja (hyväksyntää ja rahoitusta). Muodollinen syy (idea tai mielikuva): ihmisillä on tietynlainen käsitys naisten kirjoittamista kirjoista; naisella pitää olla idea kirjasta. Vaikuttava syy (tekijä): naisen pitää fyysisesti kirjoittaa kirja ja hänellä pitää olla tähän tarpeeksi aikaa, omaa rauhaa ja varoja. Hänellä on pitänyt aiemmin olla mahdollisuus, aikaa ja rauhaa tutustua kirjallisuuteen ja muuhunkin kulttuuriin. Finaalinen syy (tarkoitus): naisella pitää olla jokin syy kirjan kirjoittamiseen: sisäinen pakko, ulkoinen kannustus tai muiden luottamus omiin kykyihin, tarve ansaita rahaa, halu vaikuttaa asioihin...
7. Hypoteesi (Lucretius). Kuvitellaan maailma, jossa melkein kaikki kustantajat, kirjailijat, kirja-arvostelijat, opettajat, säveltäjät, taiteilijat, poliitikot ja julkisuuden henkilöt ovat naisia. Arvostettaisiinko tässä maailmassa enemmän naisten vai miesten kirjoja?
8. Ockhamin partaveitsi. Yksinkertaisin hypoteesi on se, että naiset kirjoittavat huonompia kirjoja kuin miehet, joten sitä tulee pitää parempana ja testata sitä ensin. (Mutta: [Ockhamin partaveistä] ei pidä käyttää itse selitettävän ilmiön karsimiseen.) Tai sitten yksinkertaisin hypoteesi on se, että arvostettujen kirjojen määrän pitäisi olla suorassa suhteessa ryhmien kokoon, ja jos ne eivät ole, tähän pitää etsiä syy.
9. Machiavelli. Koska miehet ovat kelvottomia kuten naisetkin (tavoittelevat omaa etuaan), miehet haluavat pitää vallan ja arvostuksen itsellään kirjojen todellisesta arvosta riippumatta.
10. Induktio (Bacon). Meidän pitää tarkastella havaintoja (kuinka monia naisten kirjoja on arvostettu) ja tehdä siitä johtopäätöksiä (kuinka monia naisten kirjoja tullaan arvostamaan). Voimme olettaa, että tulevaisuus muistuttaa menneisyyttä.
11. Epäilyn rajat (Descartes). Ööö... Voimme epäillä kaikkien kirjojen arvostusperusteita, mutta emme sitä, että on olemassa joitakin ehdottomia arviointikriteerejä. (Myönnetään, tätä lukua en tajunnut.)
12. Humen haarukka. Suora lainaus: Tavat eivät ole perusteltavissa. Ne voivat juurtua yhä syvempään, mutta niiden oikeutus ei vahvistu joka kerta, kun odotukset täyttyvät. Kokemukset osoittavat Humen mukaan vain, että yksi tapahtuma seuraa yhtenään toista. Ne eivät osoita mitään salaista kytkentää, jonka vuoksi nämä kaksi olisivat erottamattomia. Se, että miesten kirjat on usein liitetty arvostukseen, ei tarkoita sitä, että miesten kirjoilla ja arvostuksella olisi jokin elimellinen yhteys ja että niiden pitäisi aina liittyä toisiinsa. Yhteys on syntynyt toiston takia.
13. Reidin terve järki. Pitkään vallalla ollut teoria (että miehet kirjoittavat paremmin kuin naiset) näyttää selittävän kokemuksemme (että miesten kirjoja arvostetaan enemmän kuin naisten) riittävästi. Meidän tulisi hylätä terve järki vain, jos sen vaihtoehto on selvästi vakuuttavampi kuin vaistomme saavat meidät aluksi uskomaan – eli meidän täytyy saada paljon vakuuttavia esimerkkejä hyvin kirjoittavista ja arvostetuista naiskirjailijoista.
14. Rousseaun yhteiskuntasopimus. On tehty jonkinlainen kirjoittamaton sopimus kirjojen epätasa-arvoisesta arvostamisesta, josta on hyötyä sekä naisille että miehille, tai vain miehille. Tai sitten ei, yhteiskuntasopimusta on vaikea soveltaa tähän.
15. Kantin silmälasit. Emme näe naisten tai miesten kirjallisuutta sellaisenaan, vaan ennakkoasenteemme vaikuttavat niiden havaitsemiseen. Ne pitäisi siis havaita ilman tietoa kirjoittajan sukupuolesta.
16. Benthamin kalkyyli (utilitarismi). ”Mahdollisimman paljon onnea mahdollisimman monelle”: ei ole väliä, ovatko kirjat hyviä vai huonoja, merkitystä on vain sillä, miten paljon iloa ja tyydytystä ne tuottavat lukijoilleen.
17. Hegelin dialektiikka. Miesten kirjat ovat teesi, naisten kirjat antiteesi, ja niiden ristiriidasta ja vastakkainasettelusta tulee synteesi, jossa yhdistyvät parhaat osat molemmista. Tai miesten kirjojen arvostus on teesi ja naisten kirjojen arvostus antiteesi → synteesi.
18. Nietzschen vasara. Koska historian totuuksien eli miesten kirjojen arvostuksen perustukset ovat vain historian tuotetta, luovien yli-ihmisten, naisten, pitää lyödä tämä arvostus rikki ja luoda kaaoksesta uusi totuus.
19. Nuoren Wittgensteinin peili. Jos yritämme puhua elämän ongelmasta – tai eettisistä tai esteettisistä arvoista – törmäämme kielen rajoihin. Öö... en yritä.
20. Vanhan Wittgensteinin pelit. En ymmärtänyt tämän luvun pointtia.
21. Popperin nuket. Meidän pitää löytää yksikin naisen kirjoittama hyvä kirja, ja tämä riittää kumoamaan hypoteesin siitä, että miesten kirjoittamat kirjat ovat parempia kuin naisten.
22. Rylen yliopisto. Kirjallinen arvo ei ole itse kirjoissa, vaan koko kirjallisuus- ja arviointijärjestelmän monimutkaisessa kokonaisuudessa ja siinä miten sen osat ovat järjestyneet suhteessa toisiinsa. Asiat ovat enemmän kuin osiensa summa.
23. Turingin kone. Pitää tehdä testi, jossa arvioijat lukevat kirjoja tietämättä niiden kirjoittajista mitään. Jos he arvioivat naisten kirjojen olevan hyviä, ne ovat hyviä.
24. Dawkinsin meemi. Miesten kirjojen parempana pitämisen meemi [on saanut] meidät valtaansa, [järjestänyt] mielemme uudelleen ja [saanut] meidät vastaanottavaisemmiksi muille samanlaisille meemeille. Hyväksymisen jälkeen meemi on muuttunut erittäin vaikeasti poistettavaksi. Meemit sopeutuvat kulloiseenkin ympäristöönsä hyvin tai huonosti, joten kun ympäristö muuttuu, tämä meemikin voi kadota. Myös rationaalinen ajattelu antaa meille valtaa meemeihin nähden.
25. Derrida ja dekonstruktio. Meidän pitää miettiä, missä kohdissa käsitteissämme ja arvoissamme on aukkoja (missä ne sulkevat pois naiset) ja etsiä uusia kattavampia käsitteitä ja arvoja ottaen huomioon, että uusissakin on aukkoja (joidenkin ihmisryhmien poissulkemista ja joidenkin ideoiden poisjäämistä).

Nämä lyhyet kommentit tietenkin typistävät kirjan ideoita, ja ne kertovat ehkä enemmän näistä metodeista kuin naiskirjallisuudesta, varsinkin reduktionismi. Lista kuvaa sitä, että nämä ajattelutavat eivät tarjoa mitään ehdotonta totuutta. Kirjallisuuden arvostuksen pohtimisessa on tietysti ongelmana se, että kirjalliselle arvolle ei ole mitään yksiselitteisiä ja objektiivisia kriteerejä, toisin kuin vaikka lämpötilan mittaamiselle, joten meidän pitää ainakin jossain määrin itse valita, mitä pidämme hyvänä. Itse olen terveen järjen ja intuition perusteella sitä mieltä, että naiset kirjoittavat yhtä hyviä kirjoja kuin miehetkin (senkin takia että naiseuden ja mieheyden raja on liukuva, ne eivät ole toisensa poissulkevia käsitteitä) – tai pikemminkin että naiset kirjoittavat loistavia, hyviä ja huonoja kirjoja, samoin miehet. (Ja kannattaa kysyä myös: Hyviä kenelle? Kenen arvioimana? Missä tilanteessa? Minä aikakautena?) Naisten kirjoittamien kirjojen arvostuksen puutteen syyt ovat jossakin muualla kuin itse kirjoissa. Nyt asiat ovat kuitenkin varmaan vähitellen muuttumassa; kolmena viime vuosikymmenenä on ollut enemmän naisnobelisteja kuin aiemmin, ja ehkä mukaan saadaan tulevaisuudessa myös enemmän ei-eurooppalaisperäisiä nobelisteja.

Kirja oli kiinnostavaa luettavaa ja se tarjosi mukavasti mietittävää ja pohdittavaa. Eli jos kaipaa helppotajuista johdatusta länsimaiseen ajatteluun ja tieteen tekemisen metodeihin, tähän kirjaan kannattaa tarttua, vaikka keskimäärin seitsemällä sivulla pystytään kuvaamaan tietysti vain murto-osa tietyn filosofin ajattelusta. Maarit Tillmanin käännös on huolellinen ja sujuva. Kirjassa on hakemisto ja lukukohtainen lähdeluettelo.

Vielä asiaan liittyviä lempilausahduksiani (en ikävä kyllä tiedä tai muista kuka nämä on alun perin sanonut):

Correlation is not causation.

Todisteiden puute ei ole todiste puutteesta. / Absence of evidence is not evidence of absence.

Historia toistaa itseään ja historioitsijat toisiaan.

Tieto on prosessi, ei tila.

Sanojen keskellä -blogissa kerrotaan mielenkiintoisesta erosta perinnöllisyyden ja periytyvyyden välillä (ei liity tähän kirjaan, mutta kuitenkin tieteelliseen ajatteluun).

 

 

Mistä ääni meissä tulee? Mitä on silmissä?

Puhe virtaa virtaavassa maailmassa,

puhe virtaa virtaavassa maailmassa

ja sinun täytyy itse tietää miltei kaikki.

 

Paavo Haavikko

 

Edit 17.5.2020. Haavikon runo lisätty 19.7.2021.

Nicholas Fearn: Miten ajatella kuin filosofi, 2003 (Zeno and the Tortoise, 2001). Art House. Suomentaja: Maarit Tillman. Kannen kuva: Silja Niemelä. 176 tekstisivua.

Omimisesta

Blogeissa on puhuttu kulttuurisesta omimisesta tai appropriaatiosta (esim. hdcanis ja Omppu Piiat-romaanin yhteydessä), joten tässä myös edellisen postauksen kirjan innoittama oma epäasiantunteva lisäni keskusteluun. Henri Dunantista kirjoittanut Gigon kertoo amerikkalaisesta Harriet Beecher Stowesta ja hänen kirjastaan Setä Tuomon tuvasta (alkuteos 1852): Vähemmässä kuin vuodessa tuota kirjaa myytiin Amerikassa 300.000 kpl. ja Englannissa siitä otettiin samassa ajassa 40 painosta. Se käännettiin kaikille kielille. … Lukiessaan kirjaa [Dunant] koki valtavan mielenjärkytyksen. … Kun mrs Beecher Stowe samassa saapui Englantiin, hän joutui suurenmoisten suosionosoitusten kohteeksi niin Lontoon kaduilla kuin hovissa, missä kuningatar Viktoria otti hänet vastaan, onnitteli häntä ja kuunteli tuon pienen naisen puhetta orjien epäinhimillisestä kohtalosta.

Tämä oli selvästikin kulttuurista omimista (vaikkei käsitettä tietenkään ollut 1800-luvulla), mutta oliko se väärin? En ole itse lukenut Setä Tuomon tupaa, olen vain kuullut siitä (Lurulla on kirjasta hyvä kuvaus). Sen antama kuva mustista amerikkalaisista on yksipuolinen ja varmaan monellakin tavalla ärsyttävä (Martin Luther Kingiä haukuttiin 1950-1960-luvuilla Setä Tuomoksi, kun hän tahtoi tehdä yhteistyötä valtaapitävien valkoisten kanssa). Mutta: Beecher Stowen tarkoitusperät olivat hyvät, ja hän vihasi orjuutta. Ennen kaikkea hänellä oli tuohon aikaan valkoihoisena varmaankin suurempi mahdollisuus tulla kuulluksi kuin orjilla itsellään, edes vapailla entisillä orjilla, ja Setä Tuomon tuvan menestyksen ansiosta hänellä oli mahdollisuus vaikuttaa satoihin tuhansiin tai miljooniin ihmisiin ympäri maailmaa (mitä tuo ”kaikille kielille” kääntäminen sitten tarkoittaakaan, nuorisolle suunnattu suomennos julkaistiin tuoreeltaan 1856) ja muuttaa monen mielipide kansainvälisesti orjuuden vastaiseksi. Samoin naisasian puolesta puhui 1800-luvulla mies, filosofi John Stuart Mill, joka julkaisi vuonna 1869 tärkeän kirjan The Subjection of Women (Naisen asema, 1910). Wikipedian mukaan Millin puoliso Harriet Taylor Mill avusti kirjan tekemisessä, mutta kirjalla ja sen ajatuksilla oli luultavasti enemmän painoarvoa, kun tekijänä oli mies (eikä Harriet Taylor Milliä ainakaan suomennoksessa mainita kirjassa toisena tekijänä). Kun ajattelee 1800-luvun ja 1900-luvun alun kirjallisuuden naiskuvia, miehet harrastivat silloin paljon typistävää omimista ja stereotypiointia naishahmoissaan.

Tuntuisi kohtuuttomalta vaatia, että jos pitää jonkin ryhmän kohtelua vääränä, ei saisi toimia sen puolesta (on tietysti eri asia, jos kirjoittaa jostain ryhmästä pahantahtoisesti jotain), etenkin jos ryhmän edustajien itsensä on vaikea saada ääntään kuuluviin. Toisaalta on huono asia, jos ylimielisesti puhuu jonkin ryhmän puolesta kuuntelematta sen edustajia itseään, vaikka tarkoitusperät olisivatkin hyvät. Nykyään tilanne on onneksi aivan toinen kuin 1800-luvulla, koska monilla ryhmillä on nyt mahdollisuus puhua itse omasta puolestaan. Sekä mustista että naisista vallalla olevat kulttuuriset mielikuvat ovat monipuolistuneet paljon, koska he eivät ole vain puhuneet omasta puolestaan, vaan myös toimineet kaikkialla siellä, minne heiltä oli aikaisemmin pääsy kielletty, joten heitä on vaikea enää ahtaa stereotyyppien jäykkiin raameihin.

Tuntuisi myös kohtuuttomalta vaatia, että kirjailija saisi kirjoittaa vain omasta ryhmästään, jolloin tämä tarkoittaisi sitä, että kolmikymppinen sisukas suomenruotsalainen autistinen lihava eronnut kaksilapsinen ortodoksinainen, lentämistä harrastava insinööri, jolla on ollut hankala äitisuhde ja kenialainen isä, voisi kirjoittaa vain kolmikymppisistä sisukkaista suomenruotsalaisista autistisista lihavista eronneista kaksilapsisista ortodoksinaisista, lentämistä harrastavista insinööreistä, joilla on ollut hankala äitisuhde ja kenialainen isä. Tästä tulisi aika tylsää kirjallisuutta, koska kirjoissahan tärkeää on usein juuri erilaisuuden ja uuden kohtaaminen. Kaikkia naisia (tai muita ryhmiä) ei voi niputtaa samaan ryhmään, ja mitä identiteetin osaa pitäisi pitää tärkeimpänä esimerkiksi edellisen hypoteettisen naisen kohdalla (sukupuolta, ikää, luonnetta, ammattia, uskontoa, etnistä taustaa, kulttuurista identiteettiä, perhesuhteita, elämänkokemuksia ja elämänkatsomusta...), koska kaikki niistä kuitenkin vaikuttavat ihmiseen jollain tavalla, ja eri tilanteissa eri tavalla? Tarkoitukseni on sanoa, että ryhmien sisällä on variaatiota, ja että eri ryhmiin kuuluvilla ihmisillä on myös paljon yhdistäviä tekijöitä. Ja myös että kirjallisuuden kuvaus yksittäisestäkin ihmisestä, saati sitten jonkin tietyn ryhmän kaikista ihmisistä, on aina jossain määrin typistys, koska ihmiselämä ei mahdu kokonaisuutena kirjan sivuille. En usko, että voidaan puhua esim. maahanmuuttajakirjallisuudestakaan kokonaisuutena, koska esimerkiksi Saksasta Suomeen avioliiton takia tulleen naisen elämänkokemukset ovat aivan erilaiset kuin tänne Afganistanista pakolaisena tulleen miehen.

Nykyään kevyemmässä kirjallisuudessa melko yleisesti esiintyvä naisen kulttuurinen malli on aviomiestä etsivä ja toivova, painostaan jatkuvasti huolissaan oleva ja shoppailusta nauttiva nuorehko muotitietoinen nainen, jonka koen itselleni melkein kokonaan vieraaksi (vaikkakin joskus myös hauskaksi). Chick litin kirjoittajat ovat pääasiassa naisia, joten ei, se että tietyillä kirjoittajilla on sama tärkeä identiteetin osa kuin minulla ei tarkoita sitä, että he automaattisesti puhuisivat tai voisivat puhua minun puolestani, tai automaattisesti kuvaisivat minun kokemuksiani tai ajatuksiani. Tämä asia on helpompi pitää mielessä kun puhutaan isoista ryhmistä, kuten naisista, kuin silloin, kun puhutaan vähemmistöistä, jolloin ajatellaan helposti, että yhden ryhmän edustajan sanat kertovat automaattisesti myös muiden saman ryhmän edustajien ajatuksista.

Lukijana pitää siis käyttää usein peräänkuulutettua lähdekritiikkiä ja monilukutaitoa ja ottaa huomioon, että taitava kirjailija, joka on hankkinut tietoa aiheestaan, saattaa parhaassa tapauksessa kyllä kuvata jotakin ryhmää myötätuntoisesti, uskottavasti ja herkästi, mutta jos kirjoittaja ei kuulu kyseiseen ryhmään, hän ei aidosti edusta eikä voi edustaa tämän ryhmän kokemusta. Jos tahtoo saada aidon kuvan jonkin ryhmän kokemuksesta, pitää lukea tämän ryhmän edustajan kirjoittamaa tekstiä (esimerkiksi orjuudesta puhuttaessa Frederick Douglassin elämäkerta on hieno) – ja silloinkin muistaa, että kysymys on vain yhdestä ryhmän jäsenestä, joka kertoo omista kokemuksistaan ja ajatuksistaan. Tietysti kun lukukokemus vie mukanaan saattaa alkaa pitää kirjan antamaa kuvaa sen kuvaamasta ryhmästä oikeana, oli kirjoittaja ryhmän edustaja tai ei, mutta kirjan lukemisen jälkeen kannattaa taas tarkistaa kirjailijan suhde kuvattuihin henkilöihin ja miettiä kirjan tapahtumia ja henkilöitä tältä kannalta.

Omppu mainitsee Kathryn Stockettin romaanin Piiat esimerkkinä romaanista, jossa jotain tuntui olevan väärin, koska hän piti kirjailijaa mustana. Itse pidin Piioista kovasti, ehkä siksi, että takakannessa olevan kuvan takia tiesin alusta asti kirjoittajan olevan valkoinen, ja luin kirjaa siis valkoisen naisen kirjoittamana valkoisen naisen kehityskertomuksena. Jos olisin pitänyt kirjoittajaa mustana, lukukokemuksessa olisi hyvinkin saattanut olla jotain vinossa. Minusta Stockettilla oli kuitenkin oikeus kirjoittaa myös afroamerikkalaisista, koska he olivat olennainen osa kirjan tarinaa ja muistaakseni inhimillisin osa päähenkilön lapsuutta. Olisi kiva tietää, miten afroamerikkalaiset yleensä ovat kokeneet tämän kirjan, Ompun siteeraama Roxane Gay ei ainakaan pitänyt mustien kuvauksesta siinä.

Tässä ote parista asiaan kielteisesti suhtautuvasta runosta (kokoelmasta Ain't I a Woman!, josta postaus myöhemmin).

Nikki Giovanni: Nikki Rosa (ote)

And though you're poor it isn't poverty that

concerns you

and though they fought a lot

it isn't your father's drinking that makes any difference

but only that everybody is together and you

and your sister have happy birthdays and very good

Christmases

and I really hope no white person ever has cause

to write about me

because they'll never understand

Black love is Black wealth and they'll

probably talk about my hard childhood

and never understand that

all the while I was quite happy

Yosano Akiko: Labour Pains (ote)

A nice young doctor tried to comfort me,

and talked about the joy of giving birth.

Since I know better than he about this matter,

what good purpose can his prattle serve?

Knowledge is not reality.

Experience belongs to the past.

Let those who lack immediacy be silent.

Let observers be content to observe.