lauantai 23. joulukuuta 2023

Opiskelijan ohjelmointikirja. Vaiheittainen visuaalinen opas (Computer Coding - Python Projects for Kids, 2017)

Olen nuoresta asti ajatellut aina silloin tällöin, että olisi kiva kokeilla ohjelmointia, mutta ohjelmat ovat olleet minusta liian kalliita ja/tai 400-500-sivuiset tiheästi kirjoitetut, tylsän näköiset (englanninkieliset) ohjelmointioppaat eivät ole vaikuttaneet erityisen helposti lähestyttäviltä, joten en ole tehnyt sitä. Lastenosastolla osui kuitenkin silmiin tällainen kirja, joka ratkaisi molemmat ongelmat: kirja on runsaasti kuvitettu, siinä on hauskan tuntuisia projekteja ja ohjelmakoodi annetaan siinä valmiina. Python-ohjelman (nimi tulee Monty Pythonista, ei käärmeestä) voi ladata ilmaiseksi netistä, ja suhteellisesta helppoudestaan huolimatta tätä ohjelmointikieltä käytetään myös esim. lääketieteessä, liiketaloudessa, elokuvien animoinnissa ja jopa avaruuslennoissa.

Kirjan suomenkielinen nimi on harhaanjohtava, koska tekstistä ja kirjan projekteista käy selvästi ilmi, että kirja on suunnattu noin 10-vuotiaille lapsille. Tässä on toisaalta kirjan ongelma - minun on vaikea uskoa, että monet kymmenvuotiaat suomalaislapset jaksaisivat kirjoittaa kirjan englanninkielisiä, loppuvaiheessa aika pitkiäkin ohjelmakoodeja, joissa jokaisen kirjaimen ja merkin pitää olla täsmälleen oikein. (Tätä varten olisi muuten ollut hyvä, jos kirjan alussa olisi neuvottu helpot tavat valita, kopioida (Ctrl+C) ja liittää (Ctrl+V) tekstiä, koska monet koodinpätkät toistuvat ohjelmissa lähes samanlaisina.)

Kirja on suomennettu hyvin ja huolellisesti. Esimerkkiohjelmien käyttäjän näkemät lauseet on suomennettu, mutta muuten ohjelmat ovat alkuperäismuodossaan, joten esim. ohjelmien muuttujat ja funktioiden nimet ovat englanninkielisiä. Pythonin komentoja ei tietenkään voi suomentaa, mutta mm. nämä muuttujat ja funktionnimet olisi kuitenkin voinut kääntää, mikä olisi tehnyt ohjelmista helpommin kirjoitettavia ja ymmärrettäviä suomalaiselle, varsinkin lapselle, joka ei välttämättä ymmärrä käytettyjen englanninkielisten sanojen merkitystä ollenkaan. Tämä olisi kyllä vaatinut paljon lisätöitä suomentamiseen, koska ohjelmakoodit ovat aika iso osa kirjaa ja kuten sanottu, niiden pitää olla täysin virheettömiä.

Muuten kirja on kuitenkin oikein hyvin tehty ja ottaa kohderyhmänsä hyvin huomioon. Siinä on paljon pieniä ja hupaisia, varmastikin Pythonilla tehtyjä, hauskan alkeellisen näköisiä tietokonegrafiikkakuvia. Siinä ei anneta vain ohjelmakoodeja, vaan kerrotaan myös ohjelmien suunnittelun periaatteista yleisesti, ja jokaisen projektin alussa on ohjelman vuokaavio, jota on hyvä miettiä ennen kuin rupeaa koodaamaan. Vaikka perusohjelmien koodit annetaan valmiina (mikä mahdollistaa sen, että kuka tahansa voi saada ne toimimaan, kunhan on tarpeeksi huolellinen), projektien jälkeen annetaan lisäksi paranteluehdotuksia, joiden avulla voi testata omia taitojaan. Kirjassa myös selitetään ohjelmien ja niiden komentojen toiminta, ainakin osaksi.

Esimerkkiohjelmat ovat sellaisia, joita lapset varmastikin pitävät hauskoina (esim. tietokilpailu, matopeli ja muita pelejä, robotin, lemmikin tai tähtitaivaan piirtäminen ja paljon muuta), mutta joita minun oli aikuisenakin hauska tehdä ja kokeilla. On vain jotenkin siistiä, kun saa tietokoneen tekemään jotain, mitä haluaa, vaikkei se olisikaan kovin monimutkaista, ja kirja herättää tunteen siitä, että saattaisi olla mahdollista suunnitella ja tehdä myös omia ohjelmiaan. Pelkästään tämän kirjan avulla omien ohjelmien tekeminen ei kuitenkaan onnistu, koska kirja heittää lukijansa/käyttäjänsä suoraan syvään päähän ja siinä käytetään melko usein myös sellaisia komentoja, joiden toiminta ei kirjasta avaudu eikä niitä selitetä, ne vain annetaan siinä valmiina (esimerkiksi kun tehtiin hiiren liikkeisiin ja käyttäjän toimintaan tai toimimattomuuteen reagoiva "lemmikki"). Tämä ei toisaalta ole ihme - innostuin tutustumaan myös yliopisto-opiskelijoille suunnattuun englanninkieliseen Python-ohjelmointioppaaseen (Introduction to Python Programming and Data Structures), joka etenee simppeleistä asioista monimutkaisempiin, ja jotkin tämän lasten kirjan komennot selitetään siinä ehkä vasta sivuilla 200-300 tai myöhemminkin.

Tässä lapsille suunnatussa kirjassa on toisaalta hienoa, että ohjelmissa käytetään myös monimutkaista ja pidemmälle edenneiden käyttäjien koodia, koska ainakin minä ymmärrän asiat paremmin kun teen ne itse, eivätkä esim. silmukat ja funktioiden määrittely tunnu niin vaikeilta, kun niitä on jo käyttänyt melkein huomaamattaan itse jossakin ohjelmassa. Toisaalta tämä tapahtui sen kustannuksella, että joitakin komentoja en ymmärtänyt ollenkaan, mutta se ei ole niin vaarallista. Pythonista yleensä täytyy kuitenkin sanoa, että vaikka sitä oppii käyttämään aika helposti ja nopeasti, ainakin sen alkuvaiheessa, sen englanninkieliset virheilmoitukset ovat noviisille usein melko käsittämättömiä eivätkä ollenkaan käyttäjäystävällisiä (mutta niitäkin aloin vähitellen ymmärtää).

Yksi lasten kirjan projekteista. Tylsännäköinen koodi (taustalla vasemmalla) saattaa synnyttää kauniita kuvioita. Ohjelma on myös animoitu, niin että tähtiä syttyy "taivaalle" koko ajan lisää.

Eniten pidin Turtle-grafiikasta eli piirtämisestä ohjelman avulla: Pythonilla pystyi tekemään helposti geometrisia kuvioita sekä vaihtelemaan niiden väriä, kokoa, sijaintia ja suuntaa, mikä mahdollisti kaikkea kivaa ja kiinnostavaa. Aikuisten kirjan myöhempien lukujen tehtävissä piirrettiin esimerkiksi  fraktaaleja, minkä osaaminen olisi aika mahtavaa. Ja kun tein jonkin verran noita aikuisten kirjan tehtäviä ennen kuin innostukseni hiipui, ihastuin myös siihen, miten yksinkertaisella ja helpolla koodilla pystyi laskemaan esim. matemaattisten sarjojen arvoja tai alkulukuja, joiden laskeminen laskimella tai tietokoneellakin olisi vienyt todella paljon aikaa. Siis jos onnistui kirjoittamaan koodin oikein (matemaattisissa tehtävissä usein kyllä yllättävän helppoa): saatoin käyttää parikin tuntia jonkin sellaisen tehtävän ratkaisukoodin miettimiseen (aikuisten kirjan tehtäviin ei ollut ratkaisuja), jonka vastaukset olisi Excelillä pystynyt laskemaan parissa minuutissa. Monia kirjan matemaattisia tehtäviä ei olisi kuitenkaan luullakseni pystynyt laskemaan Excelillä.

Ohjelmointia oli kiva kokeilla ja se oli mukavaa aivojumppaa, mutta se ei ole minulle järin tarpeellista ja pystyn hyvin elämään ilman sitäkin. Pidän analogisista asioista (kuten paperikirjoista), ja vaikka noin kolmen viikon ajan olin tosi innostunut koodaamisesta, se jäi melkein kokonaan, koska elämässä on paljon muutakin. Oli kuitenkin hauska huomata, että tietokoneohjelmien tekeminen ei ole mitään ylivoimaisen vaikeaa salatiedettä ja että on mahdollista tehdä omia ohjelmia. Oli myös hyvä saada käsitys ohjelmoinnin periaatteista, koska tietokoneohjelmia tulee kuitenkin käytettyä melko paljon - oli opettavaista saada tietää jotain siitä, miten ne on tehty, sekä tiedostaa, että ratkaisut olisi usein voitu tehdä myös toisella tavalla.

Edit 24.12.23.

Opiskelijan ohjelmointikirja. Vaiheittainen visuaalinen opas, 2018 [kirjassa ei suomenkielisen painoksen julkaisuvuotta, katsottu kirjaston sivuilta] (Computer Coding - Python Projects for Kids, 2017). Tekijät: Carol Vorderman, Craig Steele, Claire Quigley, Martin Goodfellow, Daniel McCafferty ja Jon Woodcock. Kustantaja: readme.fi. Suomennos: Veli-Pekka Ketola. Kansi: Marko Tapani. 224 sivua.

sunnuntai 3. joulukuuta 2023

Norman Angell: The Great Illusion - Now (1938 edition) (rauhannobelistit 1933)

Tänä vuonna Nobelin rauhanpalkinnon sai iranilainen Narges Mohammadi, joka on ollut vangittuna jo vuosia, koska hän taistelee iranilaisten tunnuslauseen mukaan "naisten, elämän ja vapauden" puolesta. Taas yksi todella rohkea ihminen, joka puolustaa oikeudenmukaisuutta kaikista vaikeuksista, väkivallasta ja vapaudenriistosta huolimatta - hän ei esimerkiksi ole saanut tavata nyt 16-vuotiaita kaksosiaan kahdeksaan vuoteen - ja jaksaa pitkästä vankeudestaan huolimatta kannustaa ja rohkaista muita vankeja. Ja ainakin toinen iranilainen Nobelin rauhanpalkinnon saanut nainen - ensimmäinen oli Shirin Ebadi. Onnea voittajalle! Ehdokkaina oli myös muita ihmisiä ja järjestöjä, jotka taistelevat sinnikkäästi paremman maailman puolesta.

Minulla on ollut noin vuoden tauko rauhannobelisteista kirjoittamisessa. Siihen on vaikuttanut se, että bloggaaminen on yleensäkin tänä vuonna ollut tavallista hankalampaa, mutta tärkein syy on se, että olen nyt rauhannobelistisarjassani 1930-luvulla, joka on todella masentava ajanjakso rauhan kannalta, varsinkin kun tietää, mitä 1940-luvulla tapahtui.

1930-luku ei ollut mitään tasapainoista tai rauhallista aikaa, mikä selvisi hyvin tätä englantilaisen Norman Angellin (Ralph Lanen) kirjaa lukiessa. Aloitin kirjan lukemisen jo viime vuonna, ja pidin sitä kiinnostavana, mutta nykyisen maailmantilanteen huomioon ottaen niin masentavana luettavana, etten ole aikomuksistani huolimatta saanut luettua sitä tänä vuonna enempää. 1930-luvullakin vallanhaluinen diktaattori halusi valloittaa naapurimaita, mutta toisin kuin nyt, myös onnistui tässä, koska muut Euroopan maat ajattelivat ensin, että asia ei kuulu niille. Onneksi olemme oppineet jotain - ukrainalaiset taistelevat meidän kaikkien vapauden ja sellaisen maailman puolesta, jossa ihmiset saavat elää rauhassa omassa maassaan.

Norman Angell (1872-1967) julkaisi vuonna 1909 pitkän pamfletin Europe's Optical Illusion, joka tuli myöhemmin tunnetuksi nimellä The Great Illusion ja oli ilmeisesti melkoisen tunnettu ja vaikutusvaltainen teos, koska rauhanpalkinnon perusteena mainitaan juuri se. Tähän vaikutti varmasti se, että kirja on kirjoitettu mielenkiintoisesti. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin (1938) kirjasta julkaistiin tämä uusi laajennettu painos, jossa Angell haluaa osoittaa ensimmäisen maailmansodan aattona julkaistujen teesiensä pätevän myös 1930-luvulla sekä vaikuttaa ihmisiin asioiden muuttamiseksi, siinä määrin kuin asioita tuossa tilanteessa vielä pystyi muuttamaan.

Angellin pääteesi oli luullakseni se, että valtioiden välillä oli nykyaikana (1909 ja 1938) taloudellisesti niin tiukat kytkökset, että toisen maan valloittamisesta ei olisi valloittajamaalle käytännössä mitään hyötyä. Hän myös varoitti siitä, että Euroopan maat ovat 1930-luvulla sulkeneet silmänsä Hitlerin valloituksilta ja Italian fasismilta välinpitämättömyytensä tai kommunismin vastustamisen takia. Angell pyrki todistamaan, että sota on järjetöntä, taloudellisesti ja muutenkin (hän ei kuitenkaan ota huomioon, että tämä ei auta, kun valtaa yksinvaltaisesti käsissään pitävät ihmiset eivät ole järkeviä). Hän halusi poistaa ne väärinkäsitykset ja illuusiot, joiden vuoksi valtiot ryhtyvät sotimaan keskenään sekä todistaa, että yhteistyö on kaikille osapuolille edullisempaa kuin sotiminen.

Luin tätä hyvin tiiviisti painettua kirjaa sivulle 150 asti, mutta muistikuvat ovat melkoisesti haalistuneet lähes vuoden aikana. Kirjassa oli kuitenkin paljon kiinnostavaa ja itsenäistä ajattelua eikä se ollut selvästi sidoksissa mihinkään tiettyyn puolueeseen tai ajattelutapaan. Jos innostun lukemaan sitä joskus myöhemmin (aika epätodennäköistä), kirjoitan siitä lisää. Angell, joka sanoo kirjassaan tehneensä rauhantyötä yli 30 vuotta ja joka toimi myös mm. työväenpuolueen kansanedustajana, varmastikin ansaitsi rauhanpalkintonsa ja ansaitsisi myös kirjansa paremman esittelyn.

National self-sufficiency involves what The Great Illusion called the economics of cannibalism. "It is quite clear," that book imagines one cannibal saying to another, "that I must eat you, or you must eat me. Let us come to a friendly agreement about it." If indeed it were true, argues this book, that the only source of food for either of those two parties was the body of the other, the two would not come to a friendly agreement about it, however much goodwill they put into the negotiation. They would fight. But they would fight equally if the assumption each made were not true at all, but each supposed it to be; if, in fact, there was plenty of food available for both in the higher branches of the trees which neither could reach alone but quite accessible if only one would stand on the shoulders of the other, and then divide the spoil. But the fact that ample food was available if only they would turn to co-operation would not affect their conduct so long as they stuck resolutely to the cannibalistic view of the economic situation, refusing to question established and familiar conceptions. (75)

Jos 1930-luvun lopun rauhannobelistien kirjojen lukeminen tuntuu minusta edelleen mahdottomalta, hyppään 1940-luvun rauhannobelisteihin, niin saan tämän oman haasteeni taas etenemään. Katsotaan, ainakin yritän nyt lukea myös muita 1930-luvun nobelisteja. Ja pakkohan näitä ei ole lukea aikajärjestyksessä, mutta pidän siitä, millaisen näkökulman kronologinen järjestys antaa tapahtumiin sekä ajattelun muuttumiseen länsimaissa (länsimaissa, koska vielä ei ole ollut tietoakaan muunmaalaisista rauhannobelisteista).

Kirjahaku Finnasta Angellin ja Great Illusionin nimellä antoi kiinnostavaa lisätietoa tästä kirjasta. Se oli aikanaan bestselleri, alkuperäinen kirja suomennettiin jo vuonna 1912 nimellä Valtojen näköhäiriö: tutkielma sotilasvallan merkityksestä kansojen taloudelliselle ja yhteiskunnalliselle asemalle, ja alkuteoksesta on otettu vuonna 2010 näköispainos, joka on nyt Maanpuolustuskorkeakoulun kirjaston kokoelmissa. Se on myös otettu mukaan kansainvälisiä suhteita käsittelevään uuteen (2013) lukemistoon: "Classics of International Relations introduces, contextualises and assesses 24 of the most important works on international relations of the last 100 years". Melkoinen klassikko siis, jota pidetään ilmeisesti nykyäänkin tärkeänä, mutta varmastikin vain harvan tuntema ainakin meillä Suomessa.

Sadan vuoden lukuhaaste: 1930-luku.

Norman Angell: The Great Illusion - Now (1938 edition). Penguin Books Limited. 287 sivua (112 sivua uutta tekstiä: The Great Illusion in 1938; sivuilla 113-274(?) vuoden 1909 kirja lyhennettynä versiona; sivuilla 275-282 The Final Moral (eli johtopäätökset siitä, miten pitäisi toimia). [Sivunumerot eivät välttämättä ole täysin oikein, mutta olen jo palauttanut kirjan, joten en voi tarkistaa niitä.]

torstai 30. marraskuuta 2023

Anne Lene Johnsen ja Elin Natås: Ymmärrä matematiikkaa. 23-metodilla menestykseen, 2018

Minua kiinnostaa oppiminen prosessina, oppimisen edellytykset sekä se miten ihmisaivot toimivat (ja olen joskus opettanutkin yläkoulutasoista matematiikkaa yksityisopetuksena). Siksi luin tämän kirjan, jonka mukaan kuka tahansa pystyy oppimaan matematiikkaa, vaikka se aluksi vaikuttaisi kuinka vaikealta tahansa. Kirja on suunnattu vanhemmille (tai muillekin aikuisille, esimerkiksi opettajille), jotka haluavat auttaa matematiikan kanssa ehkä tuskailevaa lastaan todella ymmärtämään matematiikan tehtäviä, ei vain esimerkiksi opettelemaan kertotaulua ulkoa (vaikka sen hyvä osaaminen onkin tärkeää) tai käyttämään valmiita kaavoja ymmärtämättä niitä. Näin lapsi oppii jopa pitämään matematiikasta.

Tässä kirja lähtee liikkeelle todella perusasioista. Ei siis esimerkiksi yhteenlaskusta, vaan niistä peruskäsitteistä, joita tarvitaan siihen, että asiat pystyy järjestämään itselleen päässään loogisiksi kokonaisuuksiksi ja ymmärtämään milloin pitää soveltaa jotain keinoa, milloin toista, niin etteivät tiedot ole päässä vain hajanaisina, irrallisina yksikköinä. Norjalaisen pedagogin Magne Nyborgin mukaan peruskäsitteitä on 23 (mistä kirjan alaotsikko): väri, muoto, asento, koko, paikka, määrä, kuviointi, suunta, käyttötarkoitus, aine jne., ja useimpia näistä tarvitaan myös matematiikan oppimisessa. Sille, joka nämä hallitsee, ne tuntuvat niin itsestään selviltä, että on vaikea ymmärtää, miten joku ei osaa niitä. On kuitenkin täysin mahdollista, ettei lapsi ole oppinut niitä, ja silloin ei ole ihme, jos matematiikka on vaikeaa.

Jos lapsen on vaikea selvitä jostakin matematiikan tehtävästä, pitää tarkistaa ymmärtääkö hän nämä matematiikassa tarvittavat peruskäsitteet ja tarvittaessa peruuttaa niin kauas, että hän käsittää ne. Kirjassa annetaan yksityiskohtaiset ohjeet peruskäsitteiden opettamiseen. Prosessi on kaikissa käsitteissä periaatteeltaan sama, ja kirjoittajat rohkaisevat vanhempia siihen, että peruskäsitteiden opettaminen onnistuu jokaiselta vanhemmalta ja että lyhytkin opetusrupeama päivässä auttaa. He myös muistuttavat monta kertaa siitä, että jos lapsi ei osaa jotain, hänelle pitää sanoa että "tietenkään sinä et osaa, enhän minä vielä ole opettanut tätä asiaa".

Kirjassa on rohkaisevia kertomuksia (s. 44-46) oppilaista, joilla on ollut suuria vaikeuksia matematiikan kanssa, mutta jotka ovat metodin avulla oppineet matematiikkaa niin, että siitä on saattanut tulla jopa heidän lempiaineensa koulussa. Kirjan mukaan he ovat myös pitäneet peruskäsitteiden opiskelusta - eikä ihme, koska maailma tuntuu varmaan yleensäkin ottaen selvemmältä niiden oppimisen jälkeen, jos ne ovat aikaisemmin olleet epäselviä. Vaikka kirjassa yleensä puhutaan lasten opetuksesta, metodi sopii myös aikuisille, esimerkiksi 22-vuotiaalle Helenelle (s. 46). Peruskäsitteiden opettamiselle annetaan johdantoluvun jälkeen kirjassa paljon tilaa, ja varsinainen matemaattisten taitojen opetus alkaa vasta sivulta 116. Kirjassa edetään sitten lukujen ymmärtämisestä lopulta lyhyesti algebraan ja yhtälöihin.

Kirjan kirjoittajista Johnsen on aina ollut matematiikkaa rakastanut "matikkaturbo" ja Natås "matikkaurpo", joten heillä on mukavan erilaiset perspektiivit kirjan aiheeseen. Natåskin on kuitenkin oppinut ymmärtämään matematiikkaa, ja hän on erityisopettajana auttanut jo yli 20 vuoden ajan sellaisia lapsia, joille matematiikka on vaikeaa. Kirjoittajat sanovatkin, että kirjan menetelmät perustuvat tutkimukseen ja että niitä on testattu paljon ja niiden toimivuus havaittu käytännössä.

Kirjan alkuosassa oli mielenkiintoisia ajatuksia oppimisesta, peruskäsitteistä ja käsitteiden ymmärtämisen tärkeydestä; sen matematiikan opetusta käsittelevän osan sitävastoin luin selaillen. Kirjan oppeja kannattaa varmastikin kokeilla, jos lapsella on vaikeuksia ymmärtää matematiikkaa, koska asiassa on kyse myös lapsen itsetunnosta, käsitteellisestä ajattelusta ja yleensä elämässä selviämisestä - numeroita ja matematiikkaahan tarvitaan monessa asiassa, joita ei välttämättä tule edes ajatelleeksi matematiikkana. Kirja on myös hyvin ja selkeästi kirjoitettu, ja suomennos toimii myös hyvin.

Anne Lene Johnsen ja Elin Natås: Ymmärrä matematiikkaa. 23-metodilla menestykseen, 2018 (Hvordan fatte matte, ei alkuteoksen ilmestymisvuotta (2017?)). Bazar. Suomentaja: Virpi Vainikainen. 284 sivua.

sunnuntai 12. marraskuuta 2023

Astrid Lindgren: Kerstin ja minä (1944)

Astrid Lindgren on kirjoittanut myös ainakin kaksi nuortenromaania. Itse olen lukenut aiemmin yhden, mutten tätä. Kirjan minäkertoja on 16-vuotias Barbro, jonka elämä identtisen kaksoissisaren Kerstinin kanssa muuttuu kokonaan majuri-isän jäätyä eläkkeelle: perhe muuttaa täydessä yhteisymmärryksessä pikkukaupungista isän lapsuuskotiin isolle maatilalle. Uusi koti on aivan oikea maatila, jossa on lehmiä, lampaita, sikoja ja viljelyksiä, joten tyttöjen elämä muuttuu kokonaan - isällä ja äidillä ei nimittäin ole liikoja rahoja käytettäväksi, koska maatilan ylläpito ja sen investoinnit vaativat paljon varoja, ja tytöt joutuvat tinkimään esimerkiksi vaatetoiveistaan.

Myös kaksosten työpanos on maatilalla tärkeä, ja tytöt ahkeroivat pellolla, kuljettavat maitoa meijeriin, lypsävät (jos osaavat - Barbro ei tässä onnistunut, mutta Kerstiniltä lypsy sujui), korjaavat satoa ja säilövät. Ajoittaisesta mukinasta ja pikku kapinoinnista huolimatta koulunkäyntiä vierastavat tytöt useimmiten myös nauttivat uudesta elämästään ja maatilan työväen seurasta täysin sydämin.

Kaksosilla riittää kuitenkin aikaa myös kesästä nauttimiseen ja he tutustuvat paikallisiin mukaviin nuoriin ihmisiin. Muiden tapahtumien ohessa molemmat rakastuvat, mutta Barbrolla on kaksikin ihailijaa, joista toinen on varakas hienon auton omistaja, toinen köyhempi, ja hänen on jossain vaiheessa vaikea päättää mitä haluaa.

Mutta Astrid Lindgrenin nuortenkirja - miten tässä voisi muuten käydäkään kuin hyvin? Kaikki henkilöt olivat sympaattisia, kirja oli ilkikurista, kepeää ja eloisaa luettavaa, ja romanttisista juonenkäänteistä huolimatta kirjalla ja kaksosilla oli jalat tukevasti maassa. Kirja läpäisee Ariel-testin helposti, koska tytöt tekivät maatalon töitä todella paljon ja useimmiten täysin vapaaehtoisesti; he ymmärsivät työpanoksensa tärkeäksi ja myös pitivät tilan töistä. Kirja oli siinä mielessä erikoinen nuortenkirja, että koulunkäyntiä pidetään siinä aika toisarvoisena asiana hyvälle elämälle, tai koulunkäynti ja opiskelu ovat siinä vain yksi mahdollisuus muiden joukossa.

Muuten äidillä oli aina tapana saarnata Kerstinille ja minulle: - Tytölle ei ole tärkeintä, että pojat pitävät hänestä. Tärkeintä on, että hän on sellainen, että hänen oma sukupuolensa hyväksyy hänet.
          Sen tähden olin iloinen siitä, että Ann ja Viveka näyttivät hyväksyvän meidät niin kuin me hyväksyimme heidät. (78)

- Vähän toista kuin minä, sanoi Viveka. ... - Minä en ole kaunis enkä kiltti. Mutta minä olen viisas kuin villakoira. (94)

Helmet-haaste 7. Kirja on klassikkoteos Ruotsista, Norjasta tai Tanskasta.

Astrid Lindgren: Kerstin ja minä. Tyttöromaani, 2003 (Kerstin och jag, 1944; neljäs painos, suomennos ilmestynyt ensi kerran vuonna 1949). Suomentaja: Heliä-Kaarina Salminen. Kannen tekijää ei kerrottu. 180 sivua.

sunnuntai 22. lokakuuta 2023

Simo Ojanen: Ikioma kesäloma, 1983

Kirjan sankareita ovat kolme luullakseni 14-15-vuotiasta ystävystä, Minna, Sari ja Kirsi, joista Minnan ja Sarin perheet ovat keväisessä lumisateessa lähteneet pitkälle lomalle Dubrovnikiin ja jättäneet tytöt kaupunkiin Sarin isosiskon Riitan ja tämän poikaystävän Kaken paimennettaviksi. Kirsikin on yksin kotona, koska ei ole halunnut lähteä perheensä mukana mökille. Kirsi on kesällä töissä jäätelönmyyjänä ja Sari sanomalehden toimituksen lähettinä.

Tytöt alkavat haaveilla omasta lomamatkasta mahdollisimman kauas kesän lopulla ja päättävät ansaita siihen rahat tekemällä sekalaisia töitä naapurustossa. Työtehtävillä ei ole väliä, ja niinpä he toimivatkin mm. kirjojen järjestäjinä, taidemaalarin malleina (avaruusolentoina!), koiranulkoiluttajina, paketinkuljettajina, kaupan ostoskärryjen kerääjinä (ja sattumalta samalla myymälävartijoina), aaveen shakinpeluukavereina, runonkirjoittajina, matojen myyjinä ja puutarha-apuna ja joutuvat jopa poliisin epäilemiksi varkauskeikoista ja pankkiryöstön suunnittelusta. Palkan työtehtävistä he antavat asiakkaiden määrätä itse, mikä tarkoittaa hyvin vaihtelevia summia, koska monet apua haluavista ovat melkoisen pihejä. Kirjan rakenne on episodimainen; työkeikoista vain kerrotaan luku kerrallaan.

Tytöt joutuvat kesän aikana monenlaisiin kommelluksiin ja tapaavat monenlaisia ihmisiä, jotkut ystävällisiä ja mukavia, toiset hyvinkin epämiellyttäviä. Kannessa olevan koiran, Kesän, he ovat esimerkiksi pelastaneet kadulta tämän jäätyä auton alle ja kuljettajan paettua paikalta. Jalkansa taittaneen koiran tervehdyttyä heidän sattumalta kadulla tapaamansa inhottava nuoripari kuitenkin syyttää heitä sen varastamisesta ja ottaa koiran mukaansa. Asialla on kuitenkin hyvätkin seurauksensa, koska se johtaa kirjoittamisesta pitävän Minnan ensimmäiseen julkaistuun kirjoitukseen sanomalehdessä.

Tytöt eivät lannistu vastoinkäymisistä ja hankalista ihmisistä, vaan selviävät kaikesta yhdessä. Kirja onkin hyvä kuvaus tyttöjen välisestä ystävyydestä, joka kestää hyvin ajoittaiset erimielisyydet. Ariel-testin se läpäisee kevyesti, koska nuoret suhtautuvat työntekoonsa hyvin päättäväisesti ja päämäärätietoisesti, ja se on heille tärkeä asia. Kirjan kieli oli elävää, luontevaa ja aidon tuntuista, ja sen tapahtumat ja henkilöt mukavan rouheita. Kirjan tapahtumat olivat samalla kuitenkin hyvin viattomia. Nykylukijana varsinkin tuon taidemaalarin kohdalla odotti jonkinlaista limaista seksipetoa ja hyväksikäyttöyritystä, mutta taiteilija oli itse asiassa kirjan mukavimpia asiakkaita, syöpään kuollutta vaimoaan vuosienkin jälkeen kaipaava ystävällinen ja antelias mies, eivätkä kirjan muutkaan ihmiset suhtautuneet tyttöihin seksiobjekteina, vaikka olisivat olleet muuten ikäviä. Oli kiva lukea tällaista nuortenkirjaa.

Kirjan takakannessa mainitaan kaksi muuta Simo Ojasen (1940-2021) nuortenromaania: Heli ryhtyy ystäväksi ja Meeri järjestää, eli Ojanen oli aika erikoinen kirjailija, mies joka kirjoitti uskottavia tyttökirjoja - tai kannen maininnan mukaan "tyttöromaaneja". Ehkä näissä on merkitysero: "tyttökirjan" voisi ajatella olevan tytöille suunnattu kirja, "tyttöromaanin" taas tytöistä kertova kirja. Simo Ojanen oli myös Sirkuspelle Hermanni -hahmon luoja. Kirjassa käytetään muuten kaksi kertaa (s. 74, 100) sanaa herpaantua merkityksessä hermostua, vaikka minusta nämä merkitykset ovat aika lailla päinvastaiset. Kielikellon artikkelin maininnan mukaan sanan tällainen käyttö oli kuitenkin ainakin 1990-luvulla yleisempääkin.

Helmet-haaste 11. Kirjailijan nimessä on yhtä monta kirjainta kuin sinun nimessäsi. 

Edit 12.11.23 (korjattu kirjoitusvirhe).

Simo Ojanen: Ikioma kesäloma. Tyttöromaani, 1983. Otavan nuortenkirjoja -sarja. Kansi: Kaarina Ewart. 189 sivua.

tiistai 17. lokakuuta 2023

Lisbeth Werner: Puck valloillaan, 1956

Tämä tanskalainen nuortenromaani (jonka juonta paljastan paljon) kertoo ehkä 13-vuotiaasta Bente Wintheristä eli Puckista, joka käy koulua Tammilinnan tytöille ja pojille tarkoitetussa "täysihoitolakoulussa", koska hänen isänsä on pitkällä työmatkalla Chilessä ja hänen äitinsä on kuollut kolme vuotta aikaisemmin auto-onnettomuudessa. Reilu, ystävällinen ja reipas Puck viihtyy hyvin koulussa - opettajat ovat osaavia ja huumorintajuisia, ja hänen kaksi huonetoveriaan Skip ja Inger ovat mukavia ja välittömiä. Pilviä taivaalle tuo vain kolmas huonetoveri, Karen, huoneen surunlapsi - eli kuten nykyaikaiset tiedemiehet sanoisivat, probleemalapsi (9), eronneiden vanhempien tytär, joka on ynseä, luoksepääsemätön, nopea loukkaantumaan ja vastaa ystävällisyyden osoituksiin torjunnalla ja epäystävällisyydellä.

Puck tapaa lähistön rikkaalla maatilalla mutkattoman herttaisen Annelisen, joka päättää Puckin olevan hyvä kaveri ratsastuksen opetteluun. Tytöt oppivatkin nopeasti ratsastamaan ja pääsevät sen jälkeen tekemään yksin ratsastusretkiä lähiseudulle, jossa he tapaavat erakkomaisen taiteilijan. Taiteilijaa syytetään myöhemmin rahavarkaudesta, mutta Puck onnistuu ratkaisemaan tapauksen. Hänen välinsä Karenin kanssa tulehtuvat yhä pahemmin, kunnes tapahtumat huipentuvat myrskyyn, jossa molemmat joutuvat hengenvaaraan. Kirjan loppuratkaisu jää kuitenkin täysin avoimeksi - Karen on sairaalassa ja Puck vasta miettii tämän tapaamista - ja sen viimeinen virke on Mutta vähän hän osasi aavistaa, miten "huippujännittävää" kaikesta vielä tulisi! Sarjaan pedataan siis selvästi jatkoa (sarjan aloitusosa oli Puck joutuu pulaan ja tämän kirjan jatko-osa on Puck uskaltaa). Puck-kirjat näyttävätkin olleen suosittuja - niitä on käännetty yli kymmenen, ja suomennoksia on julkaistu vielä 1970-luvulla.

Kirja oli helppoa, nopeaa ja pirteää luettavaa ja siinä oli hyviä dialogeja. Kovin mieleenjäävä se ei näin aikuiselle kuitenkaan ollut, koska asiat luistivat turhankin helposti eteenpäin. Kirja läpäisee Ariel-testin - Puck ratsastaa, urheilee, ratkaisee rikoksen ja käy koulutunneilla - mutta vähän rimaa hipoen, koska nämä asiat eivät ole Puckille kuitenkaan kovin tärkeitä vaan asiat enemmänkin vain tapahtuvat hänelle, ja kirjassa on romantiikan puuttumisesta huolimatta enemmänkin kyse ihmissuhteista (jotka ovat toki kiinnostavia).

Lisbeth Werner on kirjailijanimi, jonka taakse kätkeytyy yllättäen kaksi miestä, Knud Meister ja Carlo Andersen. Tanskassa Puck-kirjoja julkaistiin kaikkiaan 46.

Lisbeth Werner: Puck valloillaan. Nuorisonromaani, 1956 (Puk slår sig løs, 1953). Gummeruksen nuorten kirjasto nro 15 (Puck-sarjan toinen osa). Suomentaja: Inkeri Hämäläinen (ei mainittu kirjassa! Nimi saatu kirjaston sivuilta). Kannen tekijää ei mainittu. 127 sivua.

perjantai 6. lokakuuta 2023

Isabelle Holland: Seuraan sinua pimeään (1981)

Kirjan päähenkilö on Englannissa asuva amerikkalainen taidegalleriassa työskentelevä Julia, joka matkustaa Italiaan kuultuaan italialaisen isoäitipuolensa, kreivitär Gianetta di Monaldinin, kuolemasta. Korkeasta iästään huolimatta elinvoimainen Gianetta oli kaatunut ruusutarhassa ja lyönyt päänsä. Kreivittären kartanoon Italiassa saapuu myös Julian voimakkaan ja toivottoman nuoruudenrakkauden kohde, pienen Monaldin taidemuseon hoitaja Oliver, Julian joitakin vuosia aiemmin jättänyt pitkäaikainen miesystävä David tyttärineen sekä useimmiten suunnattoman ärsyttävä, epäkohtelias ja epäystävällinen Julian työnantaja, pankkiirista gallerian omistajaksi ryhtynyt Rupert.

Tästä voikin päätellä, mistä tässä kirjassa on kysymys: miehistä ja taiteesta. Sekä rikoksesta ja sen selvittelystä, sillä isoäidin kuolema ei ollut onnettomuus, vaan murha. En yleensä ottaen pidä romanttisista kirjoista, joiden pääsisältö on rakkaussuhde ja sen kehittyminen, mutta pidän kuitenkin tällaisista viihdekirjoista, joiden päähenkilö on aloite- ja toimintakykyinen, itsenäinen ja älykäs nainen, joka selvittelee rikosta tai arvoitusta ja samalla miessuhteitaan - tällaiset kirjat eivät ole imelän romanttisia eikä miehen löytäminen ole sankarittaren elämän pääsisältö, vaan ihmissuhteiden selvittely on vain osa kirjaa. Ja useimmiten tällaiset kirjat ovat lähes täysin väkivallattomia, eikä niissä ole tylsää alibien pohtimista tai muita poliisintyön rutiineja. (Muita tällaisia lukemiani kirjoja ovat Barbara Michaelsin teokset.)

Eli pidin tästä kirjasta, jokseenkin kolhosta kannesta huolimatta. Kirjan alkuperäisnimi on kuvaavampi kuin suomennoksen nimi.

Edit 3.12.23 (korjaus kirjatietoihin).

Isabelle Holland: Seuraan sinua pimeään, 1983 (The Lost Madonna, 1981). Tammi. Suomennos: Anna-Liisa Laine. Kannen tekijää ei mainittu (tai se on takakannessa kirjastotarran alla). 292 sivua.

maanantai 2. lokakuuta 2023

Runar Schildt: Suuri haave (Den stora rollen, 1923)

Luin eräästä novellikokoelmasta suomenruotsalaisen Runar Schildtin kevyen novellin, josta pidin, joten otin luettavakseni myös hänen näytelmänsä. Näytelmä sijoittuu kuitenkin sisällissodan syttymisen aikaan, joten vaikka se olikin sujuva ja hyvin kirjoitettu, kevyt se ei ollut, koska sisällissota vaikuttaa siinä kohtalokkaasti lähes kaikkien sen ihmisten elämään ja pakottaa heidät kohtaamaan itsensä ja moraalinsa sekä tekemään vaikeita valintoja.

Näytelmän päähenkilö on viisikymppinen Armas Fager, entinen teatterin statisti, joka on jonkin aikaa sitten saanut potkut teatterista, vaikka se on ollut hänelle henki ja elämä. Hän on suostunut näyttelemään teatterissa vähäpätöisiäkin rooleja ainoastaan näyttelemisen ilosta, vaikka onkin koko ajan unelmoinut pääroolin esittämisestä. Potkujen jälkeen hän on katkeroitunut koko elämälle ja alkanut käyttää alkoholia paljon entistä reippaammin. Juoma- ja muutakin seuraa hänelle antaa entinen teatterinparturi Ferdinand Hagert, joka on vaimonsa ja kahden lapsensa keuhkotautikuoleman jälkeen masentunut niin paljon, ettei ole voinut hoitaa tointaan. Armaksen vaimo Vendla, joka näkee miehensä heikkoudet mutta rakastaa tätä silti pyörittää perheen pientä kauppaa ja huolehtii kaikesta.

Armaksen ja Vendlan tyttäret, parikymppiset kotona asuvat Hjördis ja Elli, ovat myös teatterin statisteja. Luonteeltaan he ovat aivan erilaiset: Ellille tärkeintä on selviäminen elämässä keinolla millä hyvänsä ja hän suhtautuu miessuhteisiin hyvin vapaasti. Hjördis taas on paljon vakavamielisempi ja on rakastunut erääseen nuoreen mieheen, joka sodan sytyttyä menee valkoisten puolelle, ja Hjördis auttaa häntä kätkemällä aseita, mikä on punaisten hallitsemassa Helsingissä todella vaarallista. (Nuorukaisen olemassaolo on näytelmän juonelle olennainen asia, mutta häntä itseään ei siinä nähdä, vain hänen äitinsä.)

Isä Armas taas liittyy punaisiin - ei syvästä vakaumuksesta, vaan toiveesta saada vihdoinkin itselleen se suuri rooli joka hänelle mielestään kuuluu, ja myös halusta kostaa teatterin johdolle. Ystävänsä Ferdinkin hän houkuttelee mukaan tämän vastahakoisuudesta huolimatta. Hän saa kuitenkin huomata, että sodassa ei ole kyse näytelmästä, ja henkilöiden toiminta ja heidän luonteensa johtavat petokseen ja tragediaan.

Näytelmä oli surullinen, mutta hyvä. Sen henkilöt, niin naiset kuin miehetkin, olivat eläviä ja todellisen tuntuisia, dialogi luontevaa ja tapahtumat kiinnostavia, vaikka lopussa ja sitä ennenkin tekikin mieli ravistella Armasta ja sanoa, että ei noin tehdä, ajattele nyt. Hanki selkäranka ja ajattele muitakin kuin itseäsi. Kirjailija on valkoisten puolella (punakaartilaisia kuvataan vain lyhyessä kohtauksessa, mutta siinä kurittomina juomareina), muttei kuitenkaan mitenkään osoittelevasti tai ilmiselvästi - näytelmän varsin vähävaraisia ja elämän kolhimia päähenkilöitä Schildt kuvaa myötätuntoisesti. Myös näytelmän käännös on sujuva.

Näytelmää on esitetty useamman kerran 1990-luvulla. Se on luettu myös Prosperon kirjahyllyssä, ja sen voi ladata Doriasta. Helsingin Sanomissa on juttu Runar Schildtistä, ja hänen mukaansa on nimetty Helsingissä Runar Schildtin puisto sekä Schildtinpolku.

Runar Schildt: Suuri haave. Nelinäytöksinen näytelmä, 1924 (Den stora rollen, 1923). Otava. Suomentaja: Ilmari Ahma. 158 sivua.

perjantai 29. syyskuuta 2023

Hilja Valtonen: Pippuria, 1965

Tämä on eräänlainen lasten Kuinka äkäpussi kesytetään. Pälvi on 10-vuotias omapäinen helsinkiläinen tyttö, joka terrorisoi niin vanhempiaan, kerrostalon naapureita, koulutovereitaan kuin ketä tahansa väärään aikaan tielleen sattunutta. Tämä johtuu siitä, että hänen äitinsä on antanut hänelle aina kaikessa myöten ja passannut häntä kaikessa, niin ettei hänen ole tarvinnut tehdä kotona mitään; tiedemiesisä taas on liian kiireinen (tai mukavuudenhaluinen) välittääkseen tyttärensä kasvatuksesta. Asiat ovat edenneet niin pitkälle, että Pälvin perhettä uhkaa tytön takia jo häätö.

- "Pälvi kulta, sinäpä vasta hermostunut olet. Onko koulussa jokin asia mennyt hullusti?"
- "Hermostunut! Hullusti! Sano, miksi olet kasvattanut minut niin huonosti, että kaikki sitä jankuttavat. Oletko niin tyhmä, ettet osaa."
- "Olemme kasvattaneet sinut uusien kasvatusmenetelmien mukaan. Vapaasti. Ilman kieltoja, ilman käskyjä, ilman pakkoja ja rangaistuksia."
- "Olisi sopinut kasvattaa minut samoin kuin muidenkin ihmisten lapset, niin ei nyt jokainen minua sormellaan osoittaisi. Ja anna minulle voileipää ja maitoa, sillä minulla on kiljuva nälkä!" (7)

Asiat muuttuvat, kun vanhemmat lähtevät puolen vuoden Amerikan matkalle isän työtehtävien takia ja lähettävät Pälvin siksi aikaa Erkki-enon viisilapsisen perheen luokse maalle. Eno on ainoa sukulainen, joka suostuu Pälvin ottamaan, sillä muut pelkäävät tätä. Vanhemmat eivät tosin uskalla kertoa matkasta pippuriselle tyttärelleen, vaan valehtelevat vierailun enolassa kestävän sen aikaa, kun äiti etsii häädön takia perheelle uutta asuntoa isän ollessa matkoilla; Pälvi kuulee totuuden vasta perillä.

Aluksi nirppanokkainen, hienosti puettu Pälvi halveksii maalaistallukkasukulaisiaan ja yrittää tanssittaa näitä pillinsä mukaan samoin kuin on tehnyt kotonakin. Hän saa kuitenkin nopeasti huomata, että hänen keinonsa eivät toimi enolassa. Eno, tämän vaimo Laura ja serkut ovat ystävällisiä, mutta lujia ja järkähtämättömiä. Kiukuttelu ja laiskottelu eivät auta. Vaikka selkäsaunaa väläytetään pari kolme kertaa mahdollisuutena, eno ja täti eivät tähän yhtä läpsäystä lukuun ottamatta kuitenkaan turvaudu, vaan hoitavat asian peräänantamattomuudellaan, useimmiten rauhallisina.

On helppo arvata, miten kirjassa käy, mutta sitä oli silti ihan viihdyttävää lukea. Kirjan mukaan lapsi tarvitsee sekä rakkautta että rajoja ja lapsi on itsekin onneton, jos hänelle ei aseteta minkäänlaisia rajoja eikä anneta ollenkaan vastuuta. Pälvi huomaa loppujen lopuksi olevansa paljon onnellisempi enolassa kuin kotona, senkin takia että hänellä on aina seuraa serkuistaan sekä mielekästä tekemistä kotona ja koulussa. Kotona hän on ainoana lapsena joutunut olemaan paljon yksin, eikä vanhemmilta ole juurikaan liiennyt aikaa hänelle - hän ei siis vapaasta kasvatuksestaan huolimatta ole saanut paljon myöskään rakkautta - toisin kuin enolta ja Laura-tädiltä, joilla on maalaistalon kiireistään huolimatta aina aikaa kuunnella lapsia ja puhua näiden kanssa.

Kirjassa kaksi voimakasta tahtoa, enon ja Pälvin, joutuvat vastakkain, ja Pälvi saa huomata enonsa olevan paljossa samanlainen kuin hän itse, mutta oppineen tulemaan toimeen omapäisyytensä kanssa. Pälvi oppii myös lopulta olemaan halveksimatta koulutoveriaan Kerttua tämän köyhyyden (ja punatukkaisuuden!) takia, kun huomaa tämän olevan paitsi lahjakas, älykäs, ahkera ja reilu, myös rohkea. Pidin siitä, että Pälvin tahtoa ei kirjassa murreta väkivallalla eikä muutenkaan, vaan kirjan lopussa Pälvi on edelleen oma itsepäinen ja rohkea itsensä, mutta laajemmin ja vapaammin kuin ennen, koska hänellä on nyt parempia keinoja toimia muiden kanssa.

Ehkä julkaisijasta (Raittiuskasvatusliitto) johtuen tämä on siis selkeän opettavainen kirja (ja asenteellinen, asiat eivät ole näin helppoja), muttei kuitenkaan saarnaavalla tavalla. Ja kun opettavaisuus on näin ilmiselvää, sitä on helpompi halutessaan vastustaa kuin kirjoissa, joissa tytöt vain automaattisesti esitetään kiltteinä ja auttavaisina. Kirja on ollut palkintona kansakoulun raittiuskirjoituskilpailussa, eikä sen aikaisempaa omistajaa voi syyttää kannen paranteluyrityksistä.

Myös Kirjanainen on kirjoittanut tästä kirjasta, ja Ylen sivuilla on Valtosen 80-vuotishaastattelu sekä luettelo hänen kirjoistaan.

Hilja Valtonen: Pippuria. Nuorisokertomus, 1965 (2. painos). Raittiuskasvatusliitto. Kansi: E. Antikainen. 75 sivua.

keskiviikko 27. syyskuuta 2023

Mark Shackleton (ed.): Further Recollections. Ten stories on five themes (1989)

Tämä novellikokoelma on englanninopiskeluun tarkoitettu kirja, jonka kymmenen tarinaa käsittelevät aina pareittain viittä eri teemaa; näin jokaiseen teemaan syntyy ristivalotus. Novellit ovat alkuperäismuodossaan eli niiden kieltä ei ole helpotettu, mutta ne vaikeutuvat kirjan loppua kohden. Jokaiseen novelliin on myös liitetty kirjailijaesittely, lyhyt luonnehdinta novellista, pieni sanasto, mielenkiintoisia kielenopiskelutehtäviä, pari tarinaan liittyvää ja sitä edelleenkehittelevää kirjoitustehtävää sekä oikein kiinnostavia kysymyksiä novellista.

Kirjan kysymykset eivät ole tylsähköjä sisältökysymyksiä kuten kielenopiskelukirjoissa usein, vaan niiden pohtiminen auttaa löytämään novelleista uusia puolia ja ymmärtämään niitä paremmin. (Tällaiset kysymykset saattaisivat olla hyviä missä tahansa novellikokoelmassa; ne rikastivat lukukokemusta.) Ja koska kirjailijat olivat taitavia ja tunnettujakin (tunnistin nimistä seitsemän ennalta), kirja oli oikein nautittavaa lukemista. Tässä lyhyet luonnehdinnat kertomuksista sekä niiden teemat. Kirja on painettu pienellä fontilla, joten novellit ovat vähän pidempiä kuin miltä ne sivumäärästä päätellen vaikuttavat.

Yllätys

* Saki: The Story-teller (6 s.). Kolme melko huonosti käyttäytyvää lasta matkustaa tätinsä kanssa junassa, jossa kanssamatkustaja kertoo heille normaalista poikkeavan sadun kiltistä pikkutytöstä. Hauska tyypillistä opettavaista kertomusta varioiva tarina.

W. Somerset Maugham: The Verger (8 s.). 16 vuotta työtään moitteettomasti hoitanut suntio erotetaan uuden papin tultua kirkkoon, koska suntio ei osaa lukea eikä kirjoittaa eikä omanarvontuntoisena myöskään enää tahdo vanhemmalla iällä opetella näitä taitoja. Hän menestyy kuitenkin tämän jälkeen erinomaisesti liikemiehenä.

Kiusaukseen joutuminen

* Stan Barstow: One of the Virtues (8 s.). Työväenluokkaisen perheen nuori Will perii rakkaalta isoisältään tämän aarteen, arvokkaan ja kaikin puolin täydellisen kultakellon. Will on hyvä poika, mutta hänessä on myös perheen hylänneeltä isältä peritty taipumus kärsimättömyyteen. Willin isoisä käyttää tyttärenpojastaan tälle puhuessaan hän-muotoa (But he'll need plenty o' patience afore that day. Patience an' hard work, Will lad), mikä on ehkä Yorkshiren murteen piirre.

* Frank O'Connor: The Man of the House (10 s.). Kymmenvuotias poika pitää esimerkillisesti huolta vähävaraisesta äidistään ja kodinhoidosta äidin sairastuttua vakavasti. Pitkä lääkkeenhakumatka osoittautuu kuitenkin hänellekin liian vaikeaksi tehtäväksi.

Päätös

* Graham Greene: A Shocking Accident (6 s.). Jeromen matkakirjailijaisä kuolee ulkomailla sian pudottua parvekkeelta tämän päälle. Traagisuudestaan huolimatta tapaus huvittaa kovasti kaikkia siitä kuulevia, minkä takia aikuinen Jerome jännittää kovasti morsiamensa suhtautumista asiaan. Aika yllättävä, humoristinen novelli Graham Greeneltä.

* Muriel Spark: You Should Have Seen the Mess (6 s.). 17-vuotias Lorna työskentelee eri paikoissa konekirjoittajana, ystävystyy ja seurustelee. Kaikkea hänen kokemaansa värittää kuitenkin pakkomielle siisteydestä. Novellin minämuotoinen, hyvin asenteellinen kerronta tekee siitä omalla tavallaan hauskan. En ole aiemmin lukenut Sparkia, vaikka olenkin lukenut hänen kirjoistaan Sparkin teoksiin ihastuneiden Gregoriuksen ja Kirjaluotsin blogeista, mutta pidin tästä tarinasta.

Rikos

* Roald Dahl: Lamb to the Slaughter (10 s.). Lastenkirjailijana tunnetun Dahlin minulle ennestään tuttu aikuisten novelli, mustan huumorin sävyttämä kertomus perhepiirissä tapahtuvasta murhasta.

James Thurber: The Catbird Seat (10 s.). Säntillistä Erwin Martinia ärsyttää kovasti hänen rauhalliseen työpaikkaansa tunkeutunut kovaääninen ja moukkamainen Mrs Ulgine Barrow, josta hänen pomonsa jostakin kumman syystä pitää kovasti. Hän päättääkin firman edun takia vapauttaa työpaikkansa tästä naisesta, mutta tämä ei tapahdu aivan niin kuin odottaisi.

Yksinäisyys

* Susan Hill: How Soon Can I Leave? (13 s.) Kaksi pikkukylässä asuvaa naimatonta naista, nuorempi neiti Bartlett ja vanhempi neiti Roscommon, asuvat käytännöllisyyden ja seuran takia yhdessä neiti Roscommonin talossa. Kumpikaan ei halua myöntää, että juuri hän tarvitsee toista, vaan ajattelee olevansa parivaljakon hyväntekijä, ja neiti Bartlett tuntee rempseän neiti Roscommonin myös sitovan, määrittelevän ja holhoavan itseään.

Katherine Mansfield: Miss Brill (5 s.). Keski-ikäinen Ranskassa asuva englanninopettaja neiti Brill nauttii kovasti jokasunnuntaisista kävelyretkistään puistossa, ihmisten tarkkailusta siellä ja retkeen liittyvistä pienistä nautinnoista. Eräänä sunnuntaina hänen kuulemansa keskustelu muuttaa kuitenkin hänen käsityksensä itsestään ja koko omasta maailmastaan. Hyvin surullinen novelli, jota lukiessani kuitenkin ajattelin, että neiti Brillin ei olisi pitänyt välittää parin epäkypsän ihmisen ajatuksista.

Helmet-haaste 14. Kirja (eli yksi novelli) kertoo terveydenhuollosta. Frank O'Connorin novelli kertoo terveydenhuollosta vuosikymmenten takaisessa Englannissa työväenluokkaisessa perheessä: nuori poika hoitaa taloutta ja sairasta äitiään, eikä lääkkeisiin helposti irtoa rahaa.

Edit 28.9.23 (lisätty Kirjaluotsi-linkki ja muutettu vähän tekstikohtaa).

Mark Shackleton (ed.): Further Recollections. Ten stories on five themes, 1997 (1989). Longman. Kannen tekijää ei mainittu. 155 sivua.

sunnuntai 24. syyskuuta 2023

Chiara Lombardini-Riipinen ja Olli Riipinen: Aikidoa luonnon kanssa. Johdatus permakulttuuriin, 1998

Luin viime vuonna Toby Hemenwayn permakulttuuriviljelyä käsittelevän kirjan Gaia's Garden, joka sai minut kiinnostumaan asiasta ja etsimään siitä lisäluettavaa. Suomeksikin permakulttuurista on julkaistu muutama teos, mutta verrattuna siihen miten paljon puutarhakirjoja yleensä julkaistaan, niitä on todella vähän, ja olisi hyvä, jos permakulttuuri tulisi meillä paremmin tunnetuksi. (Sitä voisi verrata aurinkovoimaan - vaikka se on hyvä idea, se on viime vuosiin asti ollut energiantuotantomuotona marginaalinen, mutta on nyt lisääntynyt todella paljon.)

Tässä reilut satasivuisessa kirjassa annetaan hyvä yleiskatsaus permakulttuurin periaatteisiin ja käytäntöihin, ja monet niistä olivat tuttuja jo Hemenwayn kirjasta. Kirjassa oli kuitenkin myös asioita, joita siinä ei ollut, esimerkiksi luku "Permakulttuuri ja asuminen", jossa käsiteltiin permakulttuurin periaatteiden soveltamista rakentamiseen - kirjan toinen kirjoittaja Olli Riipinen onkin arkkitehti.

Mietin Hemenwayn kirjan luettuani, olisiko permakulttuuri mahdollista maanviljelyksessä, ja tähän kysymykseen vastataankin lyhyesti (ja siksi ei kovin tyydyttävästi) tämän kirjan luvussa "Maatalous ja permakulttuuri" (s. 109-116). Japanilainen mikrobiologi ja maaperän tutkija Masanobu Fukuoka aloitti luonnonmukaisen riisinviljelyn jo 1950-luvulla: hän kehitti menetelmän, jossa riisiä, ohraa ja ruista viljellään rinnakkain "talvi-kesä rotaationa" sekä kasvatetaan valkoapilaa maanpinnan katteeksi ja viherlannoitteeksi. Eri aikoina kylvettävät kasvit eivät kilpaile elintilasta, vaan tukevat toistensa kasvua. Hehtaarisadot (5,5-6,5 tonnia / ha) vastasivat japanilaisen tehoviljelyn satoja, mutta Fukuokan ei tarvinnut perinteisen riisinviljelyn tapaan kitkeä rikkaruohoja, säädellä vedenpintaa tai levittää torjunta-aineita, vaan hän säästi paljon töitä.

Yhdysvaltalainen kasvien perinnöllisyystutkija Wes Jackson taas kehitteli maatalouden muotoa, joka matkisi preeriaa: viljelyssä käytettäisiin lähes pelkästään perennoja, maata ei muokattaisi, monimuotoisuus olisi yhtä suurta kuin preerialla ja maaperän eroosiota ei esiintyisi. Tämän saavuttamiseksi Jackson ja Kansasin yliopisto pyrkivät kehittämään preerian perennoista ihmisravinnoksi soveltuvia monivuotisia kasveja, ja tutkimustulokset olivat parikymmentä vuotta sitten lupaavia. Suomeen soveltuvaksi esimerkiksi tehomaatalouden vaihtoehdoksi soveltuvasta maataloudesta kirja nostaa luonnonmukaisen viljelyn - vaikka luomuviljely ei olekaan sama asia kuin permakulttuuri, sillä on paljon yhteistä sen kanssa.

Kirjassa on mainio esimerkki lontoolaisten Michael ja Julia Guerran puutarhasta Englannissa (s. 72): heidän ostamansa rivitalon piha oli päällystetty kokonaan sementtilaatoilla, mutta perustamalla kasvipenkit laattojen päälle sanomalehtikompostin avulla he saivat 75 neliömetriä monipuolista viljelyalaa, joka tuotti ensimmäisen vuoden jälkeen noin 250 kiloa ruokaa vuodessa (eli 30 tonnia / ha). Puutarhan ylläpito vaati vain neljä tuntia töitä viikossa - permakulttuurin idea, toimiminen yhteistyössä luonnon kanssa eikä sitä vastaan, säästää paljon työtunteja. Tämä on toki innostava esimerkki, mutta kirjaan olisi kaivannut myös vastaavia rohkaisevia esimerkkejä Suomesta. Toisaalta kun ottaa huomioon, miten vähäistä permaviljely tuolloin parikymmentä vuotta sitten Suomessa oli (ja on nytkin), esimerkkien puutteen ymmärtää.

Kirja on huolellisesti tehty ja ohuudestaan huolimatta hyvin monipuolinen katsaus permakulttuurin periaatteisiin ja käytäntöihin Suomeen sovellettuina, ja jos aihe kiinnostaa, kirjaan kannattaa tutustua. Kirjassa on myös paljon kommentoituja lähdeviitteitä (suurin osa englanninkielisistä kirjoista); vaikka nämä kirjat ovat jo vanhoja, niiden tiedot ja ideat saattavat myös nykyään olla ihan toimivia, koska kasvit kasvavat ympäristön muutoksesta huolimatta samoilla ehdoilla kuin aikaisemminkin. Chiara Lombardini toimii nykyään tutkijana ja luennoijana Helsingin yliopistossa. Vuonna 1997 Hesarissa julkaistiin juttu hänestä.

Helmet-haaste 35. Kirjassa tehdään työtä, joka on sinulle tuttua. Olen tehnyt aika paljon puutarhatöitä, vaikken kyllä nimenomaan permakulttuuriasenteella. Olen kuitenkin saattanut toteuttaa joitakin permakulttuurin periaatteita tietämättäni.

Edit 5.12.23 (pari korjausta), 7.1.24 (Helmet-kohta ja pieni korjaus).

Chiara Lombardini-Riipinen ja Olli Riipinen: Aikidoa luonnon kanssa. Johdatus permakulttuuriin, 1998. Vihreä Sivistys- ja Opintokeskus (Visio), Pinko-sarja 1. Ulkoasu, kuvitus ja taitto: Olli Riipinen. 118 sivua.

perjantai 22. syyskuuta 2023

Väinö Pelkonen: Myötäjäiset. 1-osainen huvinäytelmä, 1946

Vaikka tämä näytelmä on komedia, se on varsin kirpeä sellainen, koska siinä esitetään avioliitto vanhemman polven silmissä puhtaana liiketoimena, jonka ehdoista neuvotellaan, tingitään ja yritetään sopia molemmille osapuolille mahdollisimman edullisista kaupoista - itse naimisiin menevien mielipiteestä juurikaan välittämättä. Ainakin jotkut nuoremmasta sukupolvesta ovat kuitenkin sitä mieltä, että rakkaus on rahoja tärkeämpää.

Varakkaaseen maalaistaloon odotetaan sulhasta saapuvaksi. Äiti Maija on kuitenkin huolissaan, koska isä Esa on hänen mielipiteensä vastaisesti tehnyt talon tytöt, Liisan ja jo vanhanpiian iässä olevan Katrin, perinnöttömiksi vain siitä syystä, että poika Jussi saisi periä koko talon. Pelkään pahoin, että vanhoiksi piioiksi jäävät ... eihän sitä kukaan niin hullu ole, että ihan tyhjää ottaa ...

Maija. ... Mitä se nyt on, mennä naimisiin pelkästä rakkaudesta!
Liisa. Mutta sehän se onkin jotakin.
Maija. Ja sillä rakkaudellako sitä sitten eletään?
Liisa. Vaikka silläkin, tiukan tullen.
Maija. Sitä minä en usko. Rakkautta ei voi syödä eikä juoda. Vain köyhät piiat ja rengit menevät rakkaudesta naimisiin, mutta eivät koskaan talollisten tyttäret. Ja minkälaista se heidän elämänsä ja rakkautensa sitten on ... olethan sen nähnyt.
Liisa. Mikäs heillä on hätänä? Kun on rakkautta niin on kaikkea. Ja jos en minä rakastaisi Hannua, en minä huolisi häntä, vaikka hän omistaisi kaikki maailman rikkaudet. Ja samanlainen on Hannukin. Minä tiedän, että hän rakastaa minua. Ja jos ei hän sitä tekisi, niin minä...
Maija. Ja mitä sinä sitten tekisit?
Liisa. Antaisin hänelle rukkaset.
Maija. Se vielä puuttuisi. Saisin sinusta tähän vielä kolmannen ristin. Ei, kyllä se olisi jo liikaa. Olivat ne entiset ajat sentään toista kuin nämä nykyiset. Ei silloin naimisiin mennessä puhuttu rakkaudesta yhtään mitään. Ei tiedetty sellaista edes olevankaan. Pähkähulluna ja löylynlyömänä olisi pidetty sellaista, joka vain rakkaudesta, muka...
Liisa. Mutta kuinka te sitten tutustuitte toisiinne? Ja mikä teitä veti yhteen?
Maija. Ei niistä asioista lasten itsensä tarvinnut huolehtia, vanhemmat ne järjestelivät ja sillä hyvä. Raha ja mullikat ne olivat, jotka naimakaupoissa jotakin merkitsivät.
Liisa (nauraa).
Maija. Naura sinä vain, mutta usko se, että niissä entisajan avioliitoissa oli paljon enemmän järkeä kuin näissä nykyisissä. Ne otettiin vakavasti ja lyötiin kiinni raskaalla rahalla. Ja missä on rahaa ja tavaraa, siellä on kaikkea muutakin. On sitä niin sanottua rakkauttakin, mikä nyt minun mielestäni ei ole mistään arvosta.
Liisa. Voi tuota äitiä! En minä vaan olisi ikinä uskonut, että sinä pelkän tavaran takia olet isän taloon emännäksi tullut!
Maija. No ei siinä ainakaan rakkaudesta mitään puhuttu, hyvä jos vähän tykättiin.

Hannullekin rakkaus on tärkeintä eikä Liisan myötäjäisten puute haittaa häntä ollenkaan, mutta sitten Hannun isä, leskimies Matti karauttaa paikalle kuin tuli hännän alla estääkseen mielestään nyt täysin mahdottomaksi muuttuneen avioliiton - hän on nimittäin juuri kuullut siitä, ettei Liisalle ole luvassa perintöä. Kiukkuinen Matti ja samalla tavalla tulistuva Esa käyvät tiukkaa vääntöä avioliiton ehdoista ja viittaavat kintaalla lastensa toiveille ja tunteille. Lopulta he pääsevätkin yksimielisyyteen siitä, että Esa luovuttaa Matille 30 000 markkaa ja kaksi hyvää lehmää sillä ehdolla, että parikymppinen Hannu naikin nelikymppisen Katrin, ei Liisaa.

Matti on täysin tyytyväinen sopimukseen, samoin Esa, mutta tällä välin järkevä nuoripari onkin jo ehtinyt "karata". Matti on kuitenkin haluton luopumaan Esan jo käteensä latelemista suurista seteleistä sekä lehmistä, jolloin ukot vaihtavat lennossa Katrin sulhasen kuusikymppiseksi Matiksi. (Matti:) Jos vain Katri haluaa, niin mikäs siinä. Kun ovat kerran jo lehmätkin siellä kärrien perässä kiinni ... Niin, että mitäs tässä enää kauppoja perimään [sic]. Katrikin on ihan tyytyväinen asioiden käänteeseen, joten hän lähtee yhdessä tavaroineen Matin kanssa, jotta he ehtisivät pappilaan samana päivänä. Veli Jussi kutsuu lähistöllä olevat Liisan ja Hannun takaisin taloon, ja nämä toteavat tyytyväisinä vanhempiensa jättävän heidät vihdoin rauhaan.

Näytelmässä oli mainioita (joskaan ei välttämättä sympaattisia) tyyppejä ja sen kirjoitustyyli, tapahtumapaikka (paikkaa ei muistaakseni mainittu sen tarkemmin, mutta jostain syystä sijoitin sen mielessäni Pohjanmaalle) ja henkilöt olivat realistisen tuntuisia, juurevia ja hauskoja. Nuorten käsitykset rakkauden kaikkivoittavuudesta tasapainottivat vanhempien henkilöhahmojen materialistista maailmankuvaa ja näytelmä oli nopeatempoinen ja eloisa, joten pidin siitä.

Väinö Pelkonen: Myötäjäiset. Yksiosainen huvinäytelmä, 1946. Kariston seuranäytelmiä 466. 49 sivua.

torstai 21. syyskuuta 2023

Laura Soinne: "Kirjeenvaihtoon halutaan..." Yksinäytöksinen huvinäytelmä, 1948

Jos edellinen lukemani näytelmä oli sisällöltään kevyt, tämä lyhyt hupailu oli sitä vielä enemmän, ja tässäkin tärkeää osaa näytteli väärinymmärrys. Henkilöt ja varsinkin tapahtumat tosin tuntuivat Valtosen näytelmää paperinmakuisemmilta.

Edellisestä maalaisnäytelmästä poiketen tämä näytelmä sijoittuu kaupunkiin, jossa viisikymppinen vanhapoika maisteri Saariaho on kärttyinen, koska hänen emännöitsijänsä on lähtenyt, ja komentelee ja juoksuttaa pikakirjoittajaansa Airi Anttilaa taloustöissä. Enonsa kanssa asuva insinööri Yrjö Niemelä on tämän tietämättä käynyt kirjeenvaihtoa erään tuntemattoman naisen kanssa, johon hän on ajan myötä rakastunutkin ja sopinut naisen kanssa tapaamisesta. Hän on kuitenkin ehtinyt rakastua muutaman viime päivän aikana "syvästi ja toivottomasti" toiseen naiseen, ja yrittää siksi vakuuttaa enonsa juuri ennen kirjeenvaihtotoverin saapumista siitä, että eno on kovin yksinäinen ja tarvitsee siksi elämänkumppania ja päiviensä sulostuttajaa - eli hän toivoo enon ottavan aikaisemmin rakastamansa naisen pois niskoiltaan.

Miehet näkevät asunnon ikkunasta kaunottaren, jolloin Yrjö alkaa miettiä ehdotustaan uudestaan. Kohta huoneistoon saapuukin nainen kirje kädessään, mutta nuoren sulottaren sijasta tämä on keski-ikäinen, roteva, karski ja kouluttamattoman tuntuinen ja miehet sysivät vastuuta taas toisilleen. Lopussa tietysti selviää, kuka kukin on, ja ainakin miesten kannalta asiat lutviutuvat hyvin.

Vaikka näytelmä ei vakuuttanut sisällöllään, se oli ihan sujuvasti kirjoitettu, ja henkilöiden luonteet ilmenivät heidän repliikeistään hyvin.

Laura Soinne: "Kirjeenvaihtoon halutaan..." Yksinäytöksinen huvinäytelmä, 1948 (2. painos). Gummeruksen näytelmiä n:o 40. 30 sivua.

tiistai 19. syyskuuta 2023

Hilja Valtonen: Autotyttö. Kommelluksia kolmessa näytöksessä, 1928

Pitkästä aikaa taas näytelmien pariin. Aiemmin lukemassani Hilja Valtosen näytelmässä Valitusaika on ohi oli vakavampaakin sisältöä, kun taas tämä Savon maaseudulle sijoittuva komedia oli puhdas väärinymmärryksiin ja vääriin henkilöllisyyksiin perustuva kevyt hupailu. Sen päähenkilö on rempseä, suorapuheinen ja muiden mielipiteistä välittämätön 22-vuotias Ulla, joka toimii rikkaan ystävättärensä Ineksen autokuskina (näytelmä on siis julkaistu 1920-luvun lopulla!). Autotyttönä hänellä usein napit vastakkain nimismies Riston kanssa, koska hänellä on tapana ajaa varsin holtittomasti, ja tällaisesta tilanteesta näytelmä alkaakin.

Lukijalle paljastuu melko pian, että rikas perijätär onkin Ulla eikä Ines, ja he ovat vaihtaneet henkilöllisyyksiä, koska Ulla ei halua ihmisten (ja kosijoiden) arvioivan itseään varakkuutensa takia. Näytelmän pahiksena toimii talon epämiellyttävä, pahantahtoinen ja helposti uhriutuva taloudenhoitajatar neiti Frisk, jolla on epäilyttäviä liiketoimia "pirtuherra" Uljaksen kanssa ja joka ei epäröi vierittää syytä tarvittaessa muiden niskoille. Mukana ovat myös piika Maija, renki Sulo, Riston leskiäiti Selma, jolla on vakaat käsitykset siitä, että hänen poikansa pitäisi naida rikas tyttö, Inestä sinnikkäästi ja toistuvasti kosiva hempeä keikari Hermes sekä muille tuntematon insinööri Jorma, joka omista syistään alkaa esittää taloon palkattavaa puutarhuria - vaikka onnistuukin tässä melko huonosti, mistä saadaan näytelmään lisää huumoria. Ja kun mukana on naimattomia, hyvännäköisiä ja miellyttäviä nuoria ihmisiä, näytelmässä on tietysti myös rakkautta, eikä ollut vaikea arvata, kuka päätyy erilaisista vaikeuksista huolimatta yhteen kenenkin kanssa.

Näytelmä oli helppoa, hauskaa ja sujuvaa luettavaa, vaikka nyt olisin kaivannut luettavampaani vähän painavampaakin sisältöä, eivätkä näytelmän kiemurat ja väärinkäsitykset sen takia kiinnostaneet tällä kertaa kovin paljon. Kesäteatteriin tällainen näytelmä sopisi varmasti hyvin, ja se onkin esitetty Nivalan kesäteatterissa vuonna 2016. Näytelmälle oli saatu Yhdysvalloissa tekijänoikeudet vuonna 1928, mikä kertoo ehkä suomalaisten siirtolaisten suuresta määrästä Amerikassa tuohon aikaan sekä näiden kulttuuriharrastuksista (mistä kertoo myös näyttelijä Elli Tompurin elämäkerran jatko-osa).

Netistä löytyy Tarja Kytösen Suomen historian pro gradu Miss Moderni. Naiskuva Hilja Valtosen romaaneissa 1920- ja 1930-luvulla (1998). Villa Emiliassa on yksittäisen romaanin lisäksi käsitelty Hilja Valtosen teoksia vähän yleisemminkin.

Hilja Valtonen: Autotyttö. Kommelluksia kolmessa näytöksessä, 1928. 212 sivua.

lauantai 16. syyskuuta 2023

Helmiriitta Honkanen: Placatista julisteeksi. Suomalaisen julistetaiteen historiaa kirjapainotaidon alusta vuoteen 1960, 1983

Akseli Gallen-Kallelan automainos Bil-Bol
tuntuu nykynäkökulmasta aika karmealta.
Kirjan alaotsikko kertoo sen sisällöstä olennaisen. Helmiriitta Honkanen (Helmi Krohnin lapsenlapsi) oli itse graafikko, joten jouduttuaan sattumalta museotyöhön hän alkoi tutkia käyttögrafiikkaa, jonka tutkimus oli ainakin 1970-luvulla vielä lapsenkengissä (s. 9). Ehkä suureksi osaksi vieläkin, koska julisteita ei useinkaan ajatella taiteena eikä niiden säilyttämistä välttämättä pidetä tärkeänä - monet käyttögrafiikan arkistot on tuhottu (86) - joten on hyvä että joku on koonnut niiden historiaa ja kuvia itse julisteista kansien väliin. Suomalainen julistetaide saavuttikin Honkasen kuvaaman ajanjakson kuluessa korkean tason (103).

Honkanen etenee kirjassa johdonmukaisesti julisteiden teon varhaisvaiheista 1900-luvun teoksiin ja käsittelee myös monia yksittäisiä 1800- ja 1900-luvun taiteilijoita ja heidän töitään. Kirja on kirjoitettu huolellisesti, ja varsinkin lopun luetteloista huomaa, miten paljon se on varmastikin vaatinut tutkimustyötä ja penkomista erilaisissa arkistoissa. Honkasen kirjoitustyyli on myös persoonallinen ja kiinnostava, vaikka tällaisessa teoksessa jotkin kohdat tietysti tuntuivatkin vähän luettelomaisilta. 

Osallistuvilla kuvilla voitiin 1890- ja 1900-luvun sortokausien aikana ottaa kantaa esimerkiksi poliittiseen sortoon, koska kuvantekoa eivät koskeneet samanlaiset kiellot kuin kirjallisuutta, jonka aiheet oli rajoitettu uskontoon ja talouteen (23). Mitä tahansa ei kuitenkaan saanut tehdä, ja monelle tutun Eetu Iston maalaaman vaikuttavan Hyökkäys-teoksen (jossa Venäjän kaksipäinen kotka yrittää riistää Suomi-neidolta lakikirjan) tarina on dramaattinen. Vaikka taulun näyttöpaikka Helsingissä vuonna 1899 oli salainen, santarmit olivat saaneet näyttelystä vihiä, ja Iston oli paettava ikkunasta rullalle kietaistun taulun ja siitä tehtyjen jäljennösten kanssa santarmien ollessa ovella. Iston pakomatka jatkui Ruotsiin ja Saksaan, jossa taulusta otettiin vähintään 10 000 jäljennöstä, ja sieltä ne levisivät joka puolelle Suomea. (26, 27)

Hyökkäys (maalaus) – Wikipedia

Honkanen kuvaa mainiosti Suomen Koristetaiteilijoiden Liiton Ornamon nuoria taiteilijoita (s. 48-49): Ornamon kantajoukon muodostivat Taideteollisuuskeskuskoulun vuosina 1911, 1912 ja 1913 opintonsa suorittaneet koristetaiteilijat, useimmat heistä Jumalan armosta ja olojen pakosta täydellisiä boheemeja. He elivät kuin kedon liljat ja värisivät syksyn tullen kylmästä. Talvella pakkasen yltyessä istuttiin talvitakit niskassa ja tehtiin hienoja töitä. Kenkien kuluneet pohjanahat korvattiin Helsingin Sanomilla, Uudella Suomella tai Husiksella aina lähimmän puoluekannan mukaan. Ruokaa nähtiin silloin tällöin, ja tuon ajan nuorempi taiteilijapolvi voi todistaa, että ihminen voi elää syömättäkin. Kahvi oli pääravintona, etenkin 'kriittakahvit'. Kaikki oli yhteistä, ansaitut rahat jaettiin. Mieli oli valoisa ja elämänusko lannistumaton - ainakin alkuvuosina.

Ensimmäisen maailmansodan aikana oli pulaa materiaaleista, eikä linoleikkaukseen (eräs grafiikan muoto) tarvittavia materiaaleja löytynyt kaupoista. Silloin neuvokas koristemaalari Hannes Malin osti Katajanokalta kokonaisen linoleumilattian, josta sen kuluneisuudesta huolimatta löytyi nurkista ja huonekalujen alta ehjää pintaa kuvalaattojen tekemistä varten. (59)

Lähinnä Pekka Puupää -sarjakuvan piirtäjänä ja suomalaisen animaatiofilmin isänä tunnettu Ola Fogelberg oli myös tuottelias julistepiirtäjä. Hän kokeili Elannon mainospäällikkönä ollessaan (1918-1945) erilaisia painomenetelmiä ja jopa matkusti Amerikkaan hakemaan patenttia kehittämälleen irispainomenetelmälle (jossa kaikki värit voidaan painaa yhtä aikaa), mutta patentti oli ehditty myöntää viikkoa aiemmin saksalaiselle keksijälle. Kerrotaan, että Fogelberg tuli matkalta murtuneena miehenä keppiinsä nojautuen ja perheen piti viedä hänet Rivieralle toipumaan. (67, 69)

Tunnettu graafikko Germund Paaer (1881-1950) oli ensin suunnitellut metsänhoitajan uraa, mihin vaadittiin kahden vuoden harjoittelu Gustaf Wreden eli kuuluisan Parkanon paronin luona noin 30 muun opiskelijan kanssa. Paaer kiinnostui harjoitellessaan kansanomaisesta kulttuurista, sillä Parkanon paroni vaati nuorukaiset käyttämään hurstia, valmistamaan itse virsunsa ja pieksunsa sekä rakentamaan metsäsaunan ilman yhtään naulaa. Harjoittelun loputtua kukaan Wreden harjoittelijoista ei päässyt Evon metsäkouluun, jolloin Paaer vaihtoi alaa. (73)

Mainonta saattoi jo viime vuosisadan alkupuolella olla hyvin suurimittaista: Jorma Suhonen teki 1930-luvulla neljän metrin kokoisia elokuvateatteri Rexin julisteita, ainutkertaisia maalauksia, joita olivat toteuttamassa useammat taiteilijat (87). Kirjassa on myös kiinnostava tieto siitä, että Suomi oli ensimmäinen maa, joka alkoi valmistaa talvirenkaita (91).

Kuten näkyy, kirjan teksti on elävää ja tukee hyvin sen kymmeniä tai satoja mielenkiintoisia kuvia erilaisista julisteista (kirjan loppuosassa myös värillisinä). Sain Gunnar Forsströmiä ja Heikki Ahtialaa koskeviin bloggauksiini pari lisäkuvaa, ja muutenkin kirja tarjosi mainion katsauksen vähälle huomiolle jääneeseen (ja jäävään) taiteenlajiin ja sen edustajiin Suomessa. Kirjaa täytyy kehua myös siitä, että useimmat sen kuvista ovat melko isokokoisia.

Tässä muutamia hienoja julisteita eri ajoilta.

Pyörät olivat yllättävän modernin näköisiä jo vuonna 1899.

 

Hugo Simbergin tekemä norjalaisen taiteilijatoverin näyttelyjuliste vuodelta 1909. 

Einari Vehmaan juliste vuodelta 1929.


Nykyään on vaikea muistaa, miten vaikea tilanne oli Suomessa sodan jälkeen.
Holger Erkelenzin juliste vuodelta 1947.


Tapio Wirkkala teki myös joitakin julisteita. Tämä on vuodelta 1950.


Erik Bruunin mainio Finnairin mainos vuodelta 1958.

 

Aamulehti - raikas uutislehti. Björn Landström 1957.

 

Helmet-haaste 23. Kirja on iso.

Edit 16.9.23.

Helmiriitta Honkanen: Placatista julisteeksi. Suomalaisen julistetaiteen historiaa kirjapainotaidon alusta vuoteen 1960. Otava. Kannen kuva Aksel Gallen-Kallelan. 121 sivua. Lisäksi 32 sivun värikuvaliite, julisteluettelo tekijöittäin (25 sivua; ei vain kirjassa olevia julisteita, vaan ilmeisesti kaikki Honkasen löytämät kyseisen tekijän tekemät julisteet), ilman tekijätietoa olevien julisteiden luettelo 1800-luvun alusta 1960-luvun alkuun (12 sivua) sekä lista julisteiden säilytyspaikoista (2 sivua).

maanantai 11. syyskuuta 2023

Lauri Kettunen: Hyvää vapaata suomea. Ohjekirja suomen kielen käyttäjille, 1949

Olen joskus kuullut "kielimiesten riidasta", mutta toden teolla ymmärsin asian vasta kun luin tämän kirjan, jonka professori Lauri Kettunen on kirjoittanut lähinnä vastalauseena toisen kielentuntijan, E. A. Saarimaan, vaikutusvaltaiselle kielenoppaalle. Kettunen viittaa teoksessaan Saarimaan kielenoppaaseen varmaan kymmeniä kertoja, lähes aina vastahankaan, koska pitää sen ohjeita liian sitovina ja jäykkinä. Omassa kirjassaan Kettunen haluaa vapauttaa suomen kielen käyttöä lieventämällä mielestään turhan tiukkoja ohjeita - hänen mielestään kieli ei joudu hunningolle, vaikka käytettäisiin esimerkiksi "tulla tehtyä" -muotoa "tulla tehdyksi" -muodon sijasta (s. 195).

Monet kirjassa käsitellyt asiat ovat tuttuja myös nykykielenhuollosta. Tällainen on esimerkiksi "kaksoispassiivi" (s. 127, 214), joka on oma helmasyntini: minusta yksinkertaisesti kuulostaa paremmalta sanoa ei oltu hiiskuttu asiasta sanaakaan kuin ei ollut hiiskuttu asiasta sanaakaan, joka kuulostaa minusta jotenkin väärältä, vaikka ymmärränkin sen olevan kieliopillisesti looginen. Kettusen mielestä myös edellinen muoto pitäisi hyväksyä - senkin takia, että pitkässä lauseessa sen avulla näkee heti, että on kyse passiivista (esim. ei oltu pitkään aikaan siitä asiasta saatu kuulla mitään vs. ei ollut...).

Kaikissa asioissa Kettunen ei kannata vapaampaa linjaa, mutta monissa kysymyksissä hänen asenteensa on sallivampi kuin Saarimaan. Hänen mielestään esimerkiksi svetisismeinä (eli ruotsista omaksuttujen mallien mukaisena kielenkäyttönä) tuomitut kielenkäyttötavat eivät useinkaan ole svetisismejä, vaikka ruotsissa olisikin samanlainen rakenne, vaan ne voivat olla aivan käypiä muotoja joissakin täysin suomalaisissa murteissa, joiden asiantuntija Kettunen oli. Kettusen mielestä ei myöskään pidä jääräpäisesti väittää, että vain yksi muoto voi ja saa olla oikein, vaan voidaan yhtä aikaa pitää kahta eri muotoa hyväksyttävinä (esim. nuo "tulla luettua / luetuksi"), jos tälle on muuten hyvät perusteet. Monet tällaiset variantit tuntuvat muuten olevan peräisin eri murteista, varsinkin itä- ja länsimurteiden eroista - välillä kirjakieleen on hyväksytty itämurteinen käyttötapa, välillä länsimurteinen.

Kielenhuolto oli nuoressa Suomen valtiossa ja sitä ennen tärkeä asia, koska toimivan kirjakielen kehittämistä pidettiin tärkeänä kansalliselle identiteetille, eronteolle Venäjästä ja Ruotsista ja siis itsenäisyydelle. Myös 1940-luvun lopussa kielenhuolto sekä Kettusen ja Saarimaan kiista herättivät intohimoja:

... tilanteessa, jota edelsi laaja ja ajoittain kiivas oikeakielisyyttä koskenut polemiikki lehdistössä. Sen oli sytyttänyt arvostelu, jonka Lauri Kettunen suuntasi E. A. Saarimaan Kielenoppaaseen. Kettunen sai puolestaan kuulla kunniansa, vaikka Saarimaa itse suhtautuikin kohuun viileän asiallisesti. Kansa pääsi kuitenkin näkemään, että professorit olivat oikeakielisyysasioista eri mieltä. Niin pitkälle jouduttiin, että Helsingin Sanomat otti kiistaan kantaa pääkirjoituksessaan 16.8.1949. Siinä puhutaan kriisistä ja kulttuurivaarasta, joka on syntynyt, kun ”kielitieteemme huiput väittävät, ettei vastustaja osaa äidinkieltään virheettömästi”. Lehti katsoi tämän vaikuttavan ”demoralisoivasti niihin, jotka ovat saaneet vähemmän oppia”. Kulttuurivaarana lehti piti sitä, että koulunkäynyt sivistynytkin ajautuu paniikkiin, kun ”ei pysty kirjoittamaan virheetöntä kirjakieltä”. Kirjoituksen loppuponsi on kuin tehtävänjulistus [kielitoimiston uudelle johtajalle] Matti Sadeniemelle: ”On kansallinen ja valtakunnallinen asia, että nykyisestä kiistasta päästään selville vesille.” (Esko Koivusalo, Kielikello 4/1989)

Selkeän, helposti ymmärrettävän ja sujuvan asiatekstin olemassaolo on minusta tietysti nykyäänkin tärkeä asia (senkin takia, että sellaista on hauska ja mukava lukea), missä auttaa se, että on perustellut normit kirjakielelle ja että nämä ovat kaikille kielenkäyttäjille samat. Kettunen oli minusta kuitenkin kirjassaan monessa asiassa oikeassa - ja ohjeita onkin myöhemmin usein lievennetty hänen ehdottamaansa suuntaan - ja vaikkei kielenhuolto nytkään ole liian lepsua (eikä pidä olla), se on minusta muuttunut jo kauan sitten aiempaa joustavammaksi, lähemmäksi Kettusen asennetta.

Kirjan lopussa Kettunen tekee muutamia uudistusehdotuksia (s. 255-262), joita hän ei vaadi käytettäviksi, mutta jotka hänen mielestään rikastaisivat suomen kielen ilmaisumahdollisuuksia ja/tai selventäisivät kieltä. Nämä ovat aika erikoisen kuuloisia eivätkä ole tulleet käyttöön, esimerkiksi hypoteettinen yksisanainen konditionaalin perfekti (olisin ottanut -> ottanu oisin -> ottanuisin), jota Kettusen mukaan käytetään vepsästä aunukseen ja vähän Uudenmaankin murteissa (s. 262). On mielenkiintoista, että viron kielessä tällainen muoto on vuosisadan alussa Kettusen mukaan otettu käyttöön kirjakieleen, minkä jälkeen siitä on tullut luonnollinen osa eestin kieltä, vaikka sitä ei siis siinä ennen ollut.

Kirja oli minusta kiinnostava myös kielihistorialliselta kannalta ja selvensi joitakin suomen kieliopin epäloogisuuksia. Se oli myös usein viihdyttävää luettavaa, koska Kettusen kirjoitustyyli on piristävä, persoonallinen ja joskus jopa hauska. Toki kirja tuntui ajoittain myös tylsältä.

Olen nyt lueskellut vanhoja Kielikellon numeroita, ja Kettuseen viitataan niissä aina välillä, muttei mitenkään yksiselitteisen positiivisesti. Eräässä mm. kielimiesten kiistaa käsittelevässä kirjoituksessa hänen kuitenkin sanotaan edustavan "virkistävää toisinajattelua". Myös Pentti Saarikoski oli nuorena Kettusen kanssa aika lailla samoilla linjoilla: "E. A. Saarimaan Kielenoppaassa on hyviä vihjeitä; peukalosääntönä voi sanoa, että yleensä ovat käyttöön soveltuvia ja suositeltavia sellaiset sanat, sanonnat, muodot ja rakenteet, joita Saarimaa kieltää käyttämästä." Kettunen ansaitsisi minusta maineenpalautuksen, niin ettei häntä muistettaisi lähinnä häirikkönä vaan fiksuna ja asiantuntevana kielimiehenä, jolla oli laajat tiedot suomen kielestä. Tällainen hän epäilemättä oli, vaikkei kaikissa asioissa ollutkaan oikeassa. Kukapa olisi?

Edit 29.9.23 (pari pientä korjausta).

Lauri Kettunen: Hyvää vapaata suomea. Ohjekirja suomen kielen käyttäjille, 1949. Gummerus. 271 sivua.