Hörspiele, 1962 (Kuunnelmia, osa 2 - Hildesheimer, Böll ja Rys)

Kirjoitin aiemmin tämän saksalaisen kirjan kolmesta ensimmäisestä kuunnelmasta; tässä bloggauksessa on kolme jälkimmäistä. Kokonaisuutena tämä kirja oli vaikuttavaa ja kiinnostavaa luettavaa: vaikken pitänytkään yhdestä kuunnelmasta ollenkaan, kaikki kirjan kuunnelmat olivat kuitenkin kokeellisia, erikoisia ja siinä mielessä mielenkiintoisia. Kokeellisuus näkyi ajan ja tilan käytössä, jos ei muuten - kuunnelma antaa mahdollisuuden liikkua näissä vapaasti. Ja muista viidestä kuunnelmasta pidin enemmän tai vähemmän, joistain paljonkin.

Wolfgang Hildesheimer: Herrn Walsers Raben (Herra Walserin korpit, 1960). Kuunnelma toi aluksi mieleen Oscar Wilden näytelmät: sedältään perinnön saanut rikas nuorehko tyhjäntoimittaja Adrian Walser sanailee kepeästi järkkymättömän taloudenhoitajansa rouva Borgwardin kanssa. Adrian asuu yksinäisellä paikalla metsässä. Taloa ympäröivät korpit, joiden raakunta kuuluu taloon säännöllisin väliajoin ja joista Adrian sanoo pitävänsä. Taloon tulee yllättäen vierailulle Adrianille lähes tuntematon Cosima-täti henkivartijansa herra Mönkebergin kanssa ja vaatii Adriania naimaan tyttärensä (mikä takaisi Cosimalle mukavan elannon, vaikkei hän tyttärestään pidäkään). Jos tämä ei suostu, Cosima-täti aikoo ilmiantaa hänet poliisille usean sukulaisen murhasta, koska nämä ovat salaperäisesti kadonneet Adrianin luona vierailtuaan, samoin aikaisemmin perinnön antanut setä.
          Olin jo oppinut odottamaan tämän kirjan kuunnelmilta jotakin reaalimaailmasta poikkeavaa, mutta tässä kuunnelmassa sellaista ei näyttänyt aluksi olevan, vaikkei tilanne kovin tyypillinen ollutkaan. Mutta kuunnelman loppupuolella todellisuus nyrjähti tässäkin sijoiltaan: Adrian oli oppinut kotiopettajaltaan loitsun, jolla ihmiset voi muuttaa korpeiksi (ikävä kyllä hän oli muuttanut opettajansa korpiksi, ennen kuin oli oppinut loitsun, jolla taian voi perua). Taian onnistumisen edellytyksenä oli se, että loitsittava on kiihtyneessä mielentilassa, mutta ihmisten ärsyttäminen raivoon asti on onnistunut ihmisiä taitavasti käsittelevältä, itse aina tyynenä pysyvältä Adrianilta hyvin. Sitten Adrian tapaa kuitenkin kaksi varteenotettavampaa vastustajaa: henkivartijan, joka paljastuu Nikolaus-sedäksi, sekä rouva Borgwardin.
          Sukulaisten kohtalo ei kuunnelmassa juurikaan säälittänyt, koska heistä annetaan siinä kuva rahanahneina, epämiellyttävinä ja moraalittominakin ihmisinä. Adrian taas on moraalittomuudestaan huolimatta tavallaan miellyttävä ja myös avustaa kaikkiaan 60 sukulaistaan. Kuunnelma päättyy siihen, että Adrian tapaa vihdoin ihmisen, jota ei pysty voittamaan, rouva Borgwardin - joka ei kuitenkaan vaadi Adrianilta muuta kuin terveellisempiä elintapoja. Kuunnelma on koko pituudeltaan kepeästi kirjoitettu ja omalla tavallaan hauska ja viihdyttävä, mutten löytänyt siitä mitään syvällisempiä merkityksiä. (37 s., Saksa, 1916-1991)

Heinrich Böll: Klopfzeichen (Koputusmerkkejä, 1960). Tämä kuunnelma oli sitävastoin täynnä merkityksiä, surua ja nykyisyyden lomassa eläviä muistoja. Mies koputtaa kotonaan unessa seinään ja kuulee valveilla koputuksia (jotka muodostavat tärkeän osan kuunnelman äänimaailmaa). Hänet oli tuomittu sodan aikana vuodeksi vankilaan, koska hän oli antanut leipää ja tupakkaa nuorelle nälkäiselle puolalaiselle. Vangit kommunikoivat vankilassa toistensa kanssa koputusmerkein. Mies toimi koputusten välittäjänä toisen puolen sellissä olevan papin ja toisella puolella olevan Juliuksen kanssa, joka tahtoi oppia uskon perusasiat, tunnustaa uskonsa ja saada ehtoollisen, minkä takia hänet viime kädessä (ymmärtääkseni) tuomittiin kuolemaan, koska silloinen vankilanjohtaja oli ankarasti kieltänyt kaiken uskon harjoittamisen. Kuunnelman puhuja ei koskaan nähnyt Juliusta, välitti vain hänen koputuksensa eteenpäin papille ja päinvastoin. Vaikka mies on nyt turvassa kotonaan, hän ei voi unohtaa vankilakokemuksiaan ja vankilassa tapaamiaan ihmisiä ja heidän kohtaloitaan. Ihminen saattaa pudota aikaan niin kuin kuoppaan; silloin kaikki on nykyisyyttä, menneisyyttä ja tulevaisuutta - etkä tiedä, onko menneisyys nykyisyyttä vai nykyisyys tulevaisuutta. Ne ovat yhtä. Istun sellissä ja odotan koputusmerkkejä. (159) (10 s., Saksa, 1917-1985)

Jan Rys: Grenzgänger (Rajanylittäjät, 1960). Vanha mies Vrazil odottaa kahvilassa nuorempaa Liskaa hyvin levottomana, koska tarvitsee tämän apua. Onnistuisiko hän vihdoin siinä, mitä on jo kauan kaivannut? Liska tulee lopulta, on välinpitämätön ja torjuva, mutta antaa sitten periksi ja miesten matka takaisin kotimaahansa, josta he ovat aikaisemmin paenneet, alkaa. He selviävät vaaroista ja päätyvät Vrazilin kotikaupunkiin, tämän kotikadulle ja löytävät tämän kotitalonkin, mutta asiat eivät ole enää niin kuin Vrazil on odottanut niiden olevan, kaikki on muuttunut. Kuunnelman lopussa ollaan taas kahvilassa, mutta toiselle miehelle matka on ollut liikaa. Kuunnelmassa on hyvin intensiivinen tunnelma. (30 s., Itävalta, 1931-1986. Jan Rys oli syntynyt Tsekkoslovakiassa ja paennut sieltä Itävaltaan 17-vuotiaana.)

Kirjan lopussa on vielä Ernst Schnabelin kuunnelmaa yleensä käsittelevät jälkisanat In Rampenlicht der Finsternis (Pimeyden parrasvaloissa, 5 s.), joka oli melkoisen vaikeatajuinen, sekä tiedot kirjoittajista.

Hörspiele. Mit einem Nachwort von Ernst Schnabel, 1962 (1961). Fischer Bücherei. Kannen tekijää ei kerrottu. 203 sivua.

Susheila Nasta (ed.): Writing Across Worlds. Contemporary writers talk, 2004

Tilasin tämän kirjan kaukolainana sen kirjailijanimien houkuttelemana, mikä oli hyvä, koska en varmaan olisi poiminut sitä kirjaston hyllystä luettavakseni - pintapuolisesti selailtuna pienifonttinen kirja vaikutti aika tylsältä haastattelukokoelmalta. Kirjailijahaastattelujen kokoelma se onkin, muttei ollenkaan tylsä, vaan suurimmalta osaltaan oikein mielenkiintoinen, koska melkein kaikki kirjan kirjailijat olivat afrikkalais-, intialais-, japanilais- tai karibialaistaustaisia (eli suurimmaksi osaksi vanhoista brittien siirtokunnista; useimmat myös asuivat haastatteluhetkellä Englannissa).

Tämän takia kirjan mielipiteet ja sisältö olivat virkistävän erilaisia lähinnä valkoisiin ihmisiin painottuvaan lukemiseeni verrattuna, ja ne antoivat uusia näkökulmia esimerkiksi maahanmuuttajuuteen, rotuun, rasismiin, kolonialismiin ja siitä eroon pääsyyn, kieleen, kirjoittamiseen ja identiteettiin, ja nimenomaan sellaisten ihmisten suulla, joille nämä asiat eivät yleensä ole yhtä selviä kuin valtakulttuurien edustajille. Haastattelijat itsekin olivat kirjailijoita, kirjallisuudentutkijoita tai kriitikkoja, haastattelut olivat useimmiten varsin syvällisiä ja avoimia, eivätkä mielipiteet aina sellaisia kuin odottaisi.

Haastattelut on alunperin julkaistu brittiläisessä Wasafiri-kirjallisuuslehdessä. Sen ensimmäinen numero ilmestyi vuonna 1984, ja Susheila Nasta oli sen päätoimittaja ainakin 20 ensimmäisen vuoden ajan. Wasafiri on nostanut esiin mustien brittiläisten, aasialaisten, afrikkalaisten ja karibialaisten teoksia osana kirjallisuuden valtavirtaa, ja tämän kirjan kirjailijoista huomaa, miten elinvoimaista ja taitavaa tämä kirjallisuus on: kirjailijoiden joukossa ovat esimerkiksi suomeksikin käännetyt ja myös meillä arvostetut Bernardine Evaristo, Ngugi wa Thiong'o, Abdulrazak Gurnak, Chinua Achebe, Wole Soyinka, V. S. Naipaul, Salman Rushdie, Kazuo Ishiguro, Michael Ondaatje ja Zadie Smith. Vain kaksi kirjan kirjailjoista ovat valkoisia, Maggie Gee ja Marina Warner, mutta heidänkin teoksessa käsitellyt kirjansa liittyvät esimerkiksi rasismiin. Wasafiria julkaistaan nykyäänkin.

Kirjasta jäi mieleen esimerkiksi se, että Wole Soyinka vaikutti melkoisen seksistiseltä - vähemmistöön kuuluminen ei tarkoita automaattisesti sitä, että ymmärtäisi ja tukisi muita (kulttuurisia) vähemmistöjä. Kenialainen Ngugi wa Thiong'o (s. 327) kirjoitti ensimmäiset kirjansa englanniksi, mutta myöhemmät hän kirjoitti äidinkielellään gikuyulla. Hänen mielestään afrikkalaista kirjallisuutta pitäisi kirjoittaa ensin afrikkalaisilla kielillä ja kääntää vasta sitten tarvittaessa englanniksi ja muille kielille. Ja muistaakseni (en enää löytänyt tätä kohtaa) joku intialaistaustainen kirjailija sanoi, että Intiassa intialaisilla kielillä kirjoitettu kirjallisuus on paljon kiinnostavampaa kuin englanniksi kirjoitettu, eli aivan päinvastainen käsitys kuin intialaisen kirjallisuuden antologian toimittaneilla Salman Rushdiella ja Elizabeth Westillä.

Runoilija, romaani- ja näytelmäkirjailija Jackie Kay (s. 237) on hyvä esimerkki identiteetin määrittelyn vaikeudesta. Hänen äitinsä oli skotlantilainen ja isänsä nigerialainen, valkoinen skotlantilaispariskunta adoptoi hänet ja hän eli lapsuutensa ja nuoruutensa Glasgow'ssa, josta muutti Lontooseen ja sitten Manchesteriin. Onko hän sitten skotti, britti vai nigerialainen? Valkoinen vai musta? Vai ei mitään näistä? Onko hänellä oikeus kirjoittaa mustista tai valkoisista, skotlantilaisista, briteistä tai nigerialaisista? Vai ei kenestäkään? Totta kai on oikeus, kaikista näistä ja muistakin, jos hän pyrkii kirjoittamaan totuudenmukaisesti ja rehellisesti. Kaunokirjallista teosta pitäisi minusta arvostella omilla ansioillaan, ei sen kirjoittajan sukupuolen tai rodun mukaan (vaikka näillä onkin merkitystä), eikä mikään vakavasti otettava kirja varmaan nykyään väitä kertovansa koko totuutta ja ainoaa totuutta kuvaamastaan ryhmästä.

Minua häiritsee kirjallisuuden omimiskeskustelussa (sen verran mitä siitä tiedän, mikä on aika vähän) biologisointi - ihan kuin palattaisiin sadan, parinsadan vuoden takaiseen aikaan ja ajateltaisiin, että ihmisessä on tärkeintä ja oleellisinta esimerkiksi hänen sukupuolensa, "rotunsa" (joka ei siis ole biologinen käsite, vaan kulttuurinen) ja muu taustansa, ja että nämä ovat ylittämättömiä esteitä toisenlaisten ryhmien ymmärtämiselle ja kuvaamiselle. Minua häiritsee siinä myös se, että lukijan ajatellaan olevan täysin kritiikitön ja hyväksyvän tekstin annettuna ottamatta huomioon sitä, kuka tekstiä kirjoittaa. Biologia ei ole ihmisessä olennainen tekijä, mutta se kuitenkin vaikuttaa hänen kokemuksiinsa joskus paljonkin ja esimerkiksi naiskirjoittajilla on enemmän tietoa naisten elämästä ja naisena elämisestä kuin mieskirjoittajilla, joten kirjoittajan tausta kannattaa huomioida.

Kaikki kirjailijat ovat kuitenkin ihmisiä, joten heillä on lähtökohtaisesti kyky ja mahdollisuus ymmärtää toisia ihmisiä. Joissakin tapauksissa ennakkoluulot voivat tietysti sumentaa heidän käsityksiään tai kokemuksen puute voi hienovaraisemmin saada heidät antamaan jostakin ryhmästä pintapuolisen ja epätoden käsityksen, minkä takia on hyvä pitää mielessä se, kuka tekstiä kirjoittaa. Ainakin tottuneemman lukijan voi kuitenkin olettaa huomaavan tekstistä, jos jokin ryhmä esitetään siinä johdonmukaisesti huonossa valossa, sekä myös suhtautuvan kirjaan tietyllä varovaisuudella, jos kirjailija kuvaa siinä toisen ryhmän (varsinkin vähemmistön) edustajia tai kokemuksia, joita hänellä itsellään ei tiettävästi ole ollut. Mutta taas toisaalta jossakin kirjassa annettu elävä kuva jostakin ihmisestä tai ihmisryhmästä saattaa jäädä lukijan mieleen leimaamaan tätä ihmistä tai ihmisryhmää, vaikka lukija tiedostaisikin sen, ettei kuva välttämättä ole oikea. Eli ymmärrän luullakseni omimiskeskustelun taustalla olevan idean, tai osan siitä, vaikken pidäkään siihen liittyvästä biologismista, ahtaudesta ja joustamattomuudesta.

Kirja oli mielenkiintoinen, monipuolinen ja vaihteleva, ja se sai minut kiinnostumaan muutamista siinä esitellyistä kirjailijoista. Kartanon kruunaamaton lukija on kirjoittanut yhden kirjassa haastatellun kirjailijan, Sam Selvonin, klassikosta The Lonely Londoners.

Kirjan 31 kirjailijaa: Sam Selvon, Wole Soyinka, Wilson Harris, Lorna Goodison, Chinua Achebe, Moyez Vassanji, Jamaica Kincaid, Joan Riley, V. S. Naipaul, Caryl Phillips, Salman Rushdie, Nayantara Sahgal, Vikram Seth, Kazuo Ishiguro, Maxine Hong Kingston, George Lamming, Rohinton Mistry, Keri Hulme, Amit Chaudhuri, David Dabydeen, Jackie Kay, Michael Ondaatje, Zadie Smith, Bernardine Evaristo, Ama Ata Aidoo, Maggie Gee, Nadine Gordimer, Ngugi wa Thiong'o, Monica Ali, Abdulrazak Gurnah ja Marina Warner.

Helmet-haaste 16. Kirjassa kirjoitetaan kirjaa. (No, ainakin on kirjoitettu, ja kerrotaan siitä.)

Edit 13.3.23 (lisätty toiseksi viimeisen kappaleen lopussa olevat kaksi virkettä ym.), 14.3.23.

Susheila Nasta (ed.): Writing Across Worlds. Contemporary writers talk, 2004. Routledge. 381 sivua.

Sonia Eriksson ja Hans-Georg Wallentinus: Luonto talvella. Miten kasvit ja eläimet selviytyvät läpi pohjolan kylmän vuodenajan, 1986 (Naturen om vintern, 1985)

Talvella varsinkin paukkupakkasten aikaan alkaa helposti mietityttää, miten esimerkiksi hyönteiset ja nisäkkäät selviävät talven yli, mistä hirvet isoina eläiminä löytävät tarpeeksi ruokaa selvitäkseen talvesta, ja miten kaikki muutkin Suomen luonnon eläimet sinnittelevät talvella ja hankkivat ravintoa. Yhtä helposti ei tule ajatelleeksi, että myös kasveille talvi on hankalaa aikaa (ei vain kylmyyden, vaan myös kuivuuden takia) ja niidenkin on pitänyt kehittää erilaisia sopeutumia selvitäkseen siitä.

Tämä ruotsalainen kirja on oikein hyvä ja tiivis tietopaketti näistä asioista. Lyhyehkön talvea fysikaalisena ilmiönä käsittelevän pääluvun jälkeen kirjassa kerrotaan kasvien (n. 30 sivua) ja eläinten (n. 55 sivua) selviytymiskeinoista talvella. Kirjan tekee ulkoasultaan hyvin kauniiksi ja tietysti myös informatiiviseksi Åke Aronsonin runsas kuvitus, ja sen lopussa on parinkymmenen sivun pituinen oikein hyödyllisen tuntuinen määritysopas, jonka avulla voi tunnistaa myös talviasuisten puiden ja pensaiden lajit. Koska alkuteos on ruotsalainen, siinä puhutaan jonkin verran myös Suomea eteläisemmistä ilmiöistä (joita saattaa tosin nykyään olla ilmastonmuutoksen takia myös Suomessa), mutta suomentajat ovat mukauttaneet tekstin Suomen oloihin sopivaksi. 

Kasveja koskeva osuus tuntui perusteelliselta ja kattavalta (ehkä sen takia, että siinä ei juurikaan menty yksittäisiin kasveihin, vaan käsiteltiin kasveja useimmiten ryhminä), mutta eläimet käsiteltiin kirjassa suurimmaksi osaksi lajeittain, minkä takia monet kuvaukset jäivät melko lyhyiksi ja tuntui, että eri eläimistä ja niiden elämästä ja talveen liittyvistä sopeutumista olisi voinut lukea enemmänkin. Kirjassa oli kuitenkin paljon kiehtovia yksityiskohtia niin kasveista kuin eläimistäkin, tässä niistä muutama.

Yksivuotiset kasvit talvehtivat yleensä siemeninä. Monet yksivuotisten pohjoisten kasvien siemenet kaipaavat kylmäkäsittelyä itääkseen, mikä estää niiden itämisen liian aikaisin syksyllä, mutta ns. metsäpalokasvit, joiden siemenet voivat säilyä maassa vuosikymmeniä tai jopa vuosisatoja, itävät vasta metsäpalon jälkeen. Ns. ylitalviset yksivuotiset kasvit itävät syksyllä ja talvehtivat pieninä ruusukkeina maanpinnassa, ja kylänurmikka saattaa jopa kukkia lumen alla (jolloin se hedelmöittää itse itsensä). (34-35)

Kalojen suomuissa on vuosirenkaita, koska suurin osa kaloista ei syö koko talvena. Samana vuonna suomuun voi syntyä kaksikin rengasta, koska kalat lakkaavat kesällä syömästä, jos sää lämpenee liiaksi (100). Mehiläisyhdyskunnassa voi talvellakin olla jopa +30 astetta lämmintä, koska mehiläiset ovat hunajan tai sen korvikkeen sokerin avulla aktiivisia koko talven ajan (82). Koivukehrääjä talvehtii maassa tiiviin kotelokopan ympäröimänä kotelona, joka voi olla maassa jopa yhdeksän vuotta ennen kuoriutumista (83). Vaikka monet hyönteiset kuolevat jo ennen kuin lämpötila laskee nollaan, halkeamissa ja kaarnanraoissa talvehtivat aikuiset Anopheles-sääsket voivat kestää ällistyttävästi jopa -40 C pakkasta (80).

Poro saa syksyllä tärkeän vitamiinilisän sienistä ja saattaa talvella löytää ruohoa jopa 40 cm lumikerroksen alta hajuaistinsa avulla (67). Pieneläimille hyvä talvenviettopaikka on hangen alle lumen ja maanpinnan väliin jäävä ns. subnivaalinen tila, jossa lämpötila pysyy useimmiten nollan yläpuolella, ainakin jos lumikerros on paksu ja kasvillisuus tarpeeksi korkeata. Myyrät, sopulit ja metsähiiret keräävät itselleen erilaisia talvivarastoja (metsähiiri myös korkealle, esimerkiksi linnunpönttöihin), mutta pikkueläimiä syövät päästäiset joutuvat etsimään ruokansa joka päivä lumen alla olevista harvoista aktiivisista hyönteisistä. (76) Pikkunisäkkäiden uhkana on lumikko, jonka ruumis on yhtä kapea kuin niidenkin, joten se mahtuu hyvin niiden käytäviin (72). Lepakot parittelevat syksyllä, mutta siittiösolut pysyvät elävinä naaraan elimistössä kevääseen saakka, jolloin hedelmöitys vasta tapahtuu. Tällainen hidastettu hedelmöittyminen on nisäkkäillä ainutlaatuista (s. 55, joillakin muilla nisäkkäillä saattaa olla hidastettua sikiönkehitystä ) - lepakoilla on siis muitakin erityiskykyjä kuin lentotaito ja kaikuluotaus.

Kirjan runsas kuvitus on kaunista, taidokasta ja havainnollista.

Sadan vuoden lukuhaaste: 1980-luku. Helmet-haaste 1. Kirjassa on kartta (useita, vaikka hyvin suurpiirteisiä), 3. Kirjan nimessä on kasvi tai 28. Kirjassa on sama vuodenaika kuin lukuhetkellä (luin tämän talvella, ja nytkin on vielä ihan talvinen sää).

Sonia Eriksson ja Hans-Georg Wallentinus: Luonto talvella. Miten kasvit ja eläimet selviytyvät läpi pohjolan kylmän vuodenajan, 1986 (Naturen om vintern, 1985). Piirrokset: Åke Aronsson. Gummerus. Suomennos: Ismo Nuuja, Risto Palokangas, Kaisa Saari ja Veli Saari. 128 sivua.

Thom Pico & Karensac: Aster and the Accidental Magic (2018) ja Aster and the Mixed-Up Magic (2019)

Luin vuoriston pikkukylään muuttaneesta Aubépinesta kertovan sarjakuvan ensimmäisen osan jokin aika sitten ranskaksi ja nyt sitten loput kolme osaa englanniksi (englantilaisissa versioissa on kaksi osaa yhdessä).

Toinen osa kertoo ketusta, joka on syksyn kuningas ja inhoaa ihmisiä, joiden ajattelee haluavan vain valtaa. Kettu ei kuitenkaan itsekään ole mitenkään sympaattinen tyyppi, vaan hänen vihansa ihmisiä kohtaan vääristää hänen ajattelunsa, ja hän on valmis murhiin estääkseen vuodenaikojen kruunun vallan joutumasta ihmisille. Edellisen kirjan tapahtumat ovat kuitenkin sekoittaneet asiat, mikä tekee vuodenaikojen kruunun epävakaiseksi ja aiheuttaa ympäristöön aikakuplia, ja Aubépinen/Asterin rohkeutta ja neuvokkuutta tarvitaan taas. Tärkeänä apuna Asterilla on tässä kuten muissakin osissa viehkeä Pelade/Buzz-koira, ja mukana ovat myös pienet, legendaariset kastanjaritarit sekä Asterin isä.

Sarjan kolmannessa osassa lampaat tahtovat tuhota ihmisten maailman ihmispässinsä johdolla, ja Aster estää tämän mm. koulukaveriensa avulla (kylästä on tähän mennessä löytynyt siis vanhusten lisäksi myös lapsia). Kirjasta tekee hauskan se, että lampaat eivät maailmanvalloitussuunnitelmistaan huolimatta ole mitään hengen jättiläisiä.

Sarjan neljännessä osassa Aster päätyy vaeltamaan rinnakkaismaailman labyrinttiin ja etsimään keinoa pelastaa maailma, koska ensimmäisessä osassa alkanut tapahtumaketju on saanut asiat menemään yhä pahemmin pieleen. Avukseen hän saa ilkikurisen Aestaksen, joka on eräänlainen keiju. (Aestaksen nimi, joka tarkoittaa latinaksi "kesää", on minusta vähän outo, koska tämä on sarjassa kevätkirja. Miksei "kevättä" tai "keväistä" tarkoittava "Verna"?) Neljännessä osassa myös Asterin äiti saa vihdoin tietää tyttärensä toimista ja joutuu kohtaamaan tiedon siitä, että heidän maailmassaan on voimakasta magiaa, mikä törmää rajusti yhteen hänen tieteellisen maailmankatsomuksensa kanssa ja vaatii häneltä melkoista maailmankuvan uudelleen järjestelemistä. Myös ensimmäisen osan henki on taas mukana tapahtumissa. Kirjan lopussa, kun kaikki on hyvin, Asterin äiti ilmoittaa odottamatta perheen muuttavan nyt Japaniin, vaikka Aster on jo täysin kotonaan vuorten pikkukylässä eikä haluaisi lähteä. (Onko siis odotettavissa Aubépinen/Asterin seikkailuita Japanissa?)

Vaikka sarjan osat ovat itsenäisiä tarinoita, ne muodostavat kuitenkin kokonaisuuden, jossa edellisten osien tapahtumat vaikuttavat myöhempiin tapahtumiin. Ja vaikka kyse on maailman tai vähintään Asterin kylän pelastamisesta ja asiat näyttävät joskus hyvin huonoilta, nämä eivät ole mitään synkistelytarinoita kuten monet muut vastaavat (no, aikuisille suunnatut tarinat), koska ihmisten ja varsinkin eri olentojen persoonallisuudet ja toimet tuovat mukaan hauskuutta, eikä Aster luovuta vaan jatkaa sinnikkäästi ja itsepäisesti vaikeuksista huolimatta ja keksii hyviä ratkaisuja. Näissä ei ole myöskään kyse vihollisen (tai vihamielisesti käyttäytyvän olennon) tuhoamisesta vaan siitä, että oppii elämään näiden erilaisten olentojen kanssa ja keksii siihen keinot, joiden avulla kenenkään elämisen ja omaehtoisen olemisen oikeutta ei kielletä. Ei siis yhtään hassumpaa luettavaa, vaikka eniten pidinkin ehkä ensimmäisestä osasta.

Sadan vuoden lukuhaaste: 2010-luku. Helmet-haaste 47-48. Kaksi kirjaa, joiden tarinat sijoittuvat samaan kaupunkiin tai ympäristöön.

Edit 9.3.23.

Thom Pico & Karensac: Aster and the Accidental Magic, 2020. Sisältää sarjakuvat Aster makes some poorly thought-through wishes (Le génie saligaud, 2018) ja Aster gets a magical fox exceedingly upset (Le renard furax, 2018). RH Graphic. Käännös ranskasta englantiin: Anne ja Owen Smith. 210 varsinaista sivua ja 14 lisämateriaalisivua.

Thom Pico & Karensac: Aster and the Mixed-Up Magic, 2021. Sisältää sarjakuvat All's well that ends wool (Pourquoi tant de laine?, 2019) ja The end of everything (and what happened next) (La fin de tout (et du reste), 2020). RH Graphic. Käännös ranskasta englantiin: Anne ja Owen Smith. 250 sivua.

Minna Lindgren: Aina on toivoa, 2020

Minna Lindgrenin nimi on tullut vastaan joskus aiemminkin kiinnostavien tuntuisten kirjojen yhteydessä, mutta tämä oli ensimmäinen häneltä lukemani kirja. Kirja kertoo suomalaisesta peruskoulusta joskus tarkemmin määrittelemättömänä aikana (lähitulevaisuudessa). Sen päähenkilö on 62-vuotias Marja Vehmarvarsi, joka on opettajavanhempien lapsi, opettajatytär Elinan äiti ja pätevä ruotsin ja terveystiedon kutsumusopettaja. Hän suhtautuu työhönsä vakavasti ja tunnollisesti siitä huolimatta, että keikkatyöksi muuntunut opetustyö näyttäytyy kirjan ensimmäisessä osassa lukijalle uudessa muodossaan täysin mahdottomana ja täytenä painajaisena.

Ensimmäinen osa on eräänlaista reductio ad absurdum -satiiria, jossa nykyisin enemmän tai vähemmän pinnalla olevat koulutrendit (ilmiöoppiminen, luokattomuus, itseohjautuvuuden odottaminen ja vaatiminen kehittymättömiltä lapsilta ja nuorilta, digitaalisuuden hehkuttaminen opiskelussa, luokkatilojen puute, koulujen ja ryhmäkokojen suurentaminen, inkluusio, opettajien arviointi, tarinallisuus ja pelillisyys, oppilaiden osaamisen arvioinnin puuttuminen, moniarvoisuus...) on viety sellaiseen äärimmäisyyteen, että mikään ei enää toimi, kukaan ei enää opi mitään eikä kenenkään oikeastaan odotetakaan oppivan mitään. Some jyllää. Peruskoulusta on tehty bisnestä, jossa avainsana on kritiikittä 'edistyksen' kanssa samana pidetty 'muutos' sekä peitellymmin kaikinpuolinen kulujen karsiminen. Marja kulkee kirjan ensimmäisessä osassa nöyryytyksestä ja ahdistavasta tilanteesta toiseen, niin että kirjaa on jopa tuskallista lukea.

Kirjan toisesta osasta alkaen asiat eivät kuitenkaan ole enää niin synkkiä. Marjan lähes satavuotiaat vanhemmat, hilpeät Aina ja Toivo ovat ryhtyneet tubettajiksi, jotka kertovat entisaikojen peruskoulusta, ja heidän videokanavansa on saanut valtavan suosion nuorten keskuudessa. Vehmarvarsien sunnuntaisilla perhelounailla syntyy ajatus suomalaisen peruskoulun pelastamisesta, ja vaikkeivät asiat edelleenkään ole helppoja, Marja löytää itselleen myös itseluottamusta ja vahvuutta sanoa mitä ajattelee antiikkisella karttakepillä sanojaan painottaen.

Toivo-isää lukuun ottamatta kirjan miehet (Marjan mies Hannes, Marjaa työllistävän firman Pedago Oy:n "käyttökokemusjohtaja" Seikko Peräinen, Marjan vävy Toni, koulun "kansainvälisten suhteiden pääkoordinaattori" Joonas Jonkka ja koulun hallituksen puheenjohtaja Jouko Välivirne) ovat esimerkiksi muutokseen, kehitykseen, koulutukseen ja tulosjohtamiseen liittyviä, nykyään suosittuja (ja tutun kuuloisia!) fraaseja ja jargonia suoltavia automaatteja. Ei liene sattumaa, että miehet ovat kirjassa usein johtavissa ja päättävissä asemissa, kun taas heidän "visioitaan" kentällä toteuttavat puurtajat ovat naisia. Varsinkin Marjalle läheisin Hannes tuntuu masentavalta, koska hän aina jyrää Marjan tunteet, kokemukset ja ajatukset alleen puheillaan muutoksen kaikenpuolisesta autuaallisuudesta, ja ihmetyttää miksi Marja elää hänen kanssaan.

Kirjan loppuosan uusi teema (eutanasia) oli minusta irrallinen, kirjan kontekstissa epälooginen (Aina ja Toivo olivat iloisia ja kotonaan asumisesta päätellen vielä melkoisen hyväkuntoisia ihmisiä - miksi peruskoulun pelastamisprojekti piti jättää heidän kuolemansa jälkeen, olisi luullut että he olisivat mielellään olleet siinä mukana?) ja myös ylimääräinen - pelkässä kouluasioiden käsittelyssä olisi ollut kirjalle ihan tarpeeksi sisältöä. (Valkoisissa kohdissa on isoja juonipaljastuksia, maalaa tekstit hiirellä näkyviin jos haluat lukea ne.)

Satiirisena dystopiana kirja oli rajua liioittelua ja tuntui helposti "vanhojen hyvien aikojen" liialliselta ihannoinnilta, mutta toisaalta oli virkistävää lukea tekstiä, jossa kyseenalaistetaan alituinen muutos- ja kehityspuhe ja ajatuksetta toistetut fraasit, joita saatetaan käyttää vain siksi, että ne ovat sillä hetkellä muodissa, ei siksi että puhuja todella tuntisi asian omakseen ja tärkeäksi ja olisi ajatellut sitä syvällisesti (jos olisi, siitä voisi puhua omin sanoin). Kirja oli puolustuspuhe hyvän kouluopetuksen puolesta ja muistutus sen tärkeydestä, ja samalla muistutus siitä että opetukseen pitää antaa tarpeeksi aikaa, rauhaa ja varoja sekä tukea opettajia. Marja, Aina ja Toivo ja vähän Elinakin tuntuivat kirjassa todellisilta ja sympaattisilta ihmisiltä (ja Hanneksessakin ilmeni lopulta joitakin positiivisia piirteitä), myös jotkut nuoret nousivat kirjassa esiin ja tapahtumat seurasivat kirjassa vauhdikkaasti toisiaan, joten kirja toimi myös romaanina.

Muita kirjoituksia: Amman lukuhetki, Kirjojen kuisketta, Kirjat kertovat, Kirjallisia, Kirjavinkit, Kirjallisuustoimittaja, Pappilan elämää... Naisten Pankissa on Minna Lindgrenin haastattelu ja Kirjastokaistassa 15 minuutin pituinen haastattelunauhoite.

Sadan vuoden lukuhaaste: 2020-luku. Helmet-haaste 39. Kirja, josta sait vinkin mediasta tai sosiaalisesta mediasta (luin tästä ensin jostain blogista), 40. Kirjassa hylätään jotain (toimimattomia käytäntöjä) tai 43. Kirja kertoo tulevaisuudesta niin, että siinä on toivoa (kun kirjan henkilöt lakkaavat hyväksymästä ulkoapäin sanellut käytännöt ja alkavat miettiä, millaisia olisivat oikeasti hyvät toimintatavat).

Edit 9.3.23 (haastekohtien lisäykset).

Minna Lindgren: Aina on toivoa, 2020. Teos. Ulkoasu: Jenni Saari. 324 sivua.

Täältä ikuisuuteen (From Here to Eternity, 1953, elokuva)

Ajattelin kirjoittaa vaihteeksi elokuvasta, koska tämä leffa oli niin positiivinen yllätys. En odottanut pitäväni tästä: nimi - melodramaattinen, dvd:n kansikuva - yltiöromanttista höttöä, Pearl Harbor - sotajutut eivät kiinnosta. Vastoin odotuksiani tämä Fred Zinnemannin ohjaama elokuva, joka perustuu James Jonesin samannimiseen vuoden 1951 romaaniin, oli tyylillä tehty ja hillityn jännitteinen, ja sen päähenkilöt olivat kiinnostavia, moniulotteisia ja heistä alkoi pitää. Myös naiset kuvattiin todellisina ihmisinä, joilla on historia, persoonallisuus, tunteet ja tahto. (Ja tuo kannen kuva saattoi 1950-luvulla olla melkoisen uskallettu, erikoinen ja radikaali, vaikka nykyään tällaiset kuvat liittää lähinnä Harlekiini-tyyppisiin kirjoihin.)

Tarina veti, ja filmi on mielestäni hyvinkin ansainnut kahdeksan Oscar-palkintoaan. Ja vaikka elokuva sijoittuukin Havaijille sotilaskasarmille (ja sotilaiden vapaiden aikana lähikaupunkiin) ja sotilasympäristö ja sen säännöt ovat tarinalle hyvin tärkeät, varsinaista sodankäyntiä eli hyökkäystä Pearl Harboriin kuvataan vasta aivan elokuvan loppupuolella, eli tämä ei ole mitenkään tyypillinen sotaelokuva, vaan paljon sitä enemmän ihmissuhdedraama.

Kannessa kuvattu Burt Lancasterin esittämä kersantti Warden on elokuvassa hyvin suuressa roolissa ja Prewittin ystävänä Maggiona tärkeässä sivuroolissa on Frank Sinatra, mutta minulle elokuvan päähenkilö oli sotamies Prewitt (Montgomery Clift), joka tulee elokuvan alussa kasarmille toisesta yksiköstä. Kasarmin kapteeni on töitä vieroksuva nyrkkeilyhullu, joka haluaa pakottaa taitavan torvensoittajan ja mestarinyrkkeilijä Prewittin nyrkkeilemään kasarminsa joukkueessa, mutta tämä ei tähän suostu, koska on päättänyt olla enää koskaan nyrkkeilemättä sen jälkeen kun on kehässä tarkoittamattaan sokaissut ystävänsä.

Kapteeni yrittää taivuttaa Prewittin nyrkkeilemään laittamalla käskyläisensä simputtamaan tätä ja tekemään tämän elämän mahdollisimman vaikeaksi: Prewitt laitetaan juoksemaan pitkiä matkoja keksityistä virheistä ja kampataan harjoituksissa sekä passitetaan siivoamaan vessaa, tiskaamaan, jynssäämään lattiaa, nyppimään rikkaruohoja ym. niin ettei hän pääse lepäämään juuri ollenkaan. Jos hän suostuisi nyrkkeilemään, hänen elämästään tulisi helppoa ja hän pääsisi soittamaan rakastamaansa torvea, mutta hän pitää päätöksensä ja on aivan uskomattoman kärsivällinen, koska kaikesta huolimatta hän rakastaa armeijaa, joka on hänelle kuin perhe. Silloinkin kun häntä provosoidaan, hän ei anna takaisin vaan antaa tämän mennä ohi ja siirtyy yleensä syrjään, jos se vain on mahdollista (aina ei ole).

Juuri tämän takia leffa oli mielestäni niin kiinnostava: hyvin harvassa elokuvassa, saati sitten sotilaista kertovassa, näkee tällaista mieshahmoa, jolla olisi mahdollisuus tulla suosituksi urheilusankariksi ja elää helppoa elämää, mutta joka ei halua tehdä tätä, koska ei halua vahingoittaa viattomia ihmisiä, ja on valmis pullistelematta kestämään paljon vaikeuksia päätöksensä takia. Prewitt on myös lojaali ystävälleen ja puolustaa tätä.

Elokuvassa armeija esitetään pohjimmiltaan oikeudenmukaisena (jonkin harhautuneen kunniakoodin takia Prewitt ja Maggio eivät valita ylemmilleen huonosta kohtelusta, vaikka tämä olisi mahdollista, joten nämä eivät voi vaikuttaa asiaan), mikä ei ehkä myöhemmin, Vietnamin sodan jälkeen, ollut enää mahdollista.

Iiris Kalliola: Citykettu ja muita taajaman eläimiä, 2003

Kaupunki ei ole pelkkää ihmisten asuttamaa kivierämaata, vaan myös jotkin eläimet selviävät siellä ja toiset eläimet jopa viihtyvät ihmisen (ja ihmisten ruokien) läheisyydessä. Iiris Kalliolan eläinkirja kertoo nimensä mukaisesti tällaisista eläimistä, joita voi nähdä kaupungissa ja taajamassa. (Taajama on tässä laajasti ymmärretty, koska kirjassa kerrotaan myös esim. hirvestä ja mäyrästä.) Kaupunkiluonto onkin hyvä ottaa huomioon kaupunkisuunnittelussa ja jättää sinne elinmahdollisuuksia myös eläimille. Entisaikaan oli monin paikoin tapana jättää puutarhaan yhden marjapensaan sato haltijoille ja linnuille. (12)

Kirja on jaettu eri elinympäristöihin - puisto, piha ja puutarha, rakennuksissa, metsänreuna ja tie, veden äärellä ja tori - ja se antaa melko lyhyitä, mutta silti aika monipuolisia kuvauksia kymmenistä eri eläinlajeista, niiden ravinnosta, lisääntymisestä ja joskus myös niiden kohtaamista vaaroista ja muista elämän uhkatekijöistä. Monipuolisessa kirjassa ovat mukana nisäkkäät, linnut, hyönteiset, kalat ja pienemmät eläinryhmät.

Kirjassa on runsaasti valokuvia sekä jonkin verran myös Tarja Lapintien humoristisia piirroksia. Siinä on myös muutama mainio eläinruno, jotka hauskuudestaan huolimatta kuvaavat aiheenaan olevia eläimiä ja niiden elintapoja hyvin. Kirja löytyi lastenosastolta ja takakannen mukaan se on suunnattukin lapsille ja nuorille, mutta se sopii hyvin myös aikuisille, ja sen kirjoitustyyli on sujuvasti etenevä ja mukava. Kirjan lopussa on seitsemän sivun sanasto, jossa on myös kirjassa aiemmin käsittelemättömiä, esim. ekologiaan liittyviä termejä. Kirjan tiedot pitivät varmasti kirjoitushetkellä paikkansa, mutta jotkut asiat, esimerkiksi joidenkin eläinten runsaussuhteet, ovat parissakymmenessä vuodessa tietysti muuttuneet.

Runsaussuhteiden muutoksista on hirvi - joka on ällistyttävän suuri eläin, säkä eli selän korkein kohta on yli kaksi metriä ja uros saattaa painaa 600 kiloa - hyvä esimerkki, sata vuotta sitten Suomessa oli luultavasti vain muutama sata hirveä (141). Pienetkin eläimet ovat tärkeitä: järvisimpukka suodattaa ja puhdistaa vuorokaudessa kymmeniä litroja vettä (159). Pikkulinnut syövät kokoonsa nähden valtavia ruokamääriä, minkä takia niihin vaikuttavat vähäisetkin ravinnon myrkkypitoisuudet sekä ilmansaasteet (52). Myrkyt aiheuttavat ongelmia myös nykyään paljon vähentyneille siileille, jotka saavat niitä sisäänsä suuria määriä hyönteisten ja kotiloiden mukana. Siilin talvihorrokseen liittyvät sopeutumat ovat hurjia: ruumiinlämpö laskee noin viiteen asteeseen, sydän sykkii vain muutaman kerran minuutissa ja hengityksessä saattaa olla jopa parituntisia(!) taukoja. Siilin paino on tästä rajusta energiansäästöstä huolimatta keväällä vain kolmasosa talvihorroksen alussa olleesta painosta (80). Sammakoidenkaan elämä ei ole helppoa mm. liikenteen ja ihmisten kemikaalien takia: sammakoilla on ohut kostea iho, jonka läpi pääsee vieraita yhdisteitä torjunta-aineista, happamoittavista yhdisteistä ja lannoitteista (164).

Kärpäset saattavat olla suunnattoman raivostuttavia ötököitä, mutta laboratoriossa steriilisti kasvatettuja raatokärpästen toukkia käytetään myös huonosti paranevien haavojen hoidossa: toukat syövät sairasta kudosta mutta jättävät terveen rauhaan, ja samalla ne erittävät bakteereja tappavia entsyymejä, jotka hoitavat haavaa (95). Amerikasta Eurooppaan levinneistä riesakuoriaisista on hyvin vaikea päästä eroon mm. sen takia, että sen toukat pystyvät olemaan syömättä jopa vuoden(!). Kuoriaisen munat kehittyvät ilman hedelmöitystä, eikä siltä ole tavattu yhtään koirasta (112). Lepakoiden kaikuluotaus on tuttua, mutta myös päästäiset saattavat suunnistaa kaikuluotauksen avulla (131). Tervapääsky (joka ei ole pääsky, vaan kuuluu kiitäjiin) saattaa saavuttaa 150 kilometrin tuntinopeuden. Se viettää lähes koko elämänsä ilmassa, jossa se syö, nukkuu(!) ja parittelee. Vain muutaman pesintäviikon se viettää kiinteällä alustalla (123).

Iiris Kalliola: Citykettu ja muita taajaman eläimiä, 2003. WSOY. Piirrokset: Tarja Lapintie. 206 sivua + sanasto.

Sesse Koivisto: Palokärjen villi huuto, 1992

Kirjoitin aiemmin Sesse Koiviston "Retu-trilogian" kahdesta ensimmäisestä osasta, ja nyt on sitten vuorossa viimeinen, jossa Retu opiskelee biologiaa Helsingin yliopistossa ja asuu vanhempiensa Oilin ja Bengtin luona. Vanhemmat olisivat tosin toivoneet hänen valinneen "tytölle sopivamman" alan, vaikkapa suomen kielen. Vaikka opiskelu vaatiikin paljon aikaa ja työtä, Retu käy joskus ulkona häneen ihastuneen entisen sotilaan, Unskin kanssa. Äiti pitää Unto-Yrjänästä, mutta miehessä on kummallisia piirteitä. Yliopistolla Retu tutustuu muihin biologianopiskelijoihin, esimerkiksi Lottaan ja tämän ihanaan, lämminsydämiseen äitiin sekä lintuharrastaja Juhani Harjumaahan, johon hän vähitellen rakastuu. Toisin kuin sarjan toisessa osassa, Mikael-eno ja tämän vaimo Hanna ovat kirjassa hyvin pienessä osassa, vaikka he asuvat samassa kaupungissa ja Retu olisi mielestäni usein tarvinnut heidän tukeaan.

Hyönteisdokumentti-blogissa pohdittiin muistaakseni joskus sitä, että koska romaanikirjailijat ovat useimmiten humanisteja ja kirjoittavat tietysti mielellään omista kokemuksistaan, kiinnostavatko kirjoissa kuvatut tapahtumat silloin muiden alojen ihmisiä, vaikkapa insinöörejä? No, tämä kirja on biologin kirjoittama ja kuvaa elävästi ja usein hauskastikin biologian opiskelua 1950-luvulla. Opiskelijoiden piti esimerkiksi opetella tunnistamaan palikoista aivan käsittämättömän kuuloisia kidemuotoja (kuten pentagonidodekaedrin ja heksakisoktaedrin, s. 31), ja heidän piti hankkia ja tappaa anatomian tunneilla leikeltävät eläimet, mm. kyyhkyset ja kissat, itse. Tämä ei kuitenkaan ollut käytännössä aivan niin karmeaa kuin miltä kuulostaa, kissa esimerkiksi olisi täytynyt muutenkin lopettaa ja eläimet tapettiin inhimillisesti.

Biologian opiskelun eri puolet, edellisten lisäksi vaikkapa opiskelijoiden asuntopula ja eri opettajapersoonallisuudet, tuntuivat niin omakohtaisesti koetuilta, että aloin miettiä kirjan omaelämäkerrallisuutta. En myöskään voinut olla lukiessani koko ajan kuvittelematta Juhani Harjumaan paikalle Sesse Koiviston tosielämän miestä, Ilkka Koivistoa, koska Juhanin olemus ja luonne sopivat tähän mielestäni niin hyvin (Ilkka Koivisto oli minulle telkkarista ja lehdistä tuttu). Sitä, minkä verran kirjan muissa tapahtumissa oli omaelämäkerrallisuutta, en tiedä, eikä se ole tärkeää. Äiti Oili oli kuitenkin muiden kirjojen tapaan sen verran kauhea, hallitseva ja epäreilu varsinkin kirjan loppupuolella, että toivottavasti tämä osa kirjasta oli puhdasta fiktiota.

Pidin kirjasta, kuten edellisistäkin osista. Se oli sujuvasti ja todenmukaisesti kerrottu, tunteet olivat siinä tärkeässä roolissa (mutta sanat tunteikkuus tai tunteellisuus antaisivat siitä väärän mielikuvan), ja se oli ajoittaisista vakavista sävyistään huolimatta tulevaisuudenuskoista, sisukasta ja hauskaakin tekstiä.

Helmet-haaste 40. Kirjassa hylätään jotain (en sano mitä, koska se olisi juonipaljastus, mutta kirjan lopussa hylätään iso asia).

Edit 8.3.23 (korjattu sivunumero ja lisätty Helmet-haasteen kohta).

Sesse Koivisto: Palokärjen villi huuto, 1992. Otava. Kansi: Seppo Polameri. 240 sivua.

Mervi Heikkilä & Anne Leinonen: Kauhumaan kartta. Kirjoita jos uskallat, 2019

Tykkään lueskella kirjoitusoppaita aina välillä, vaikken kirjailijaksi aiokaan, joten kirjastosta tarttui mukaan tällainen lapsille suunnattu kauhukirjoitusopas. Mervi Heikkilä ja Anne Leinonen ovat molemmat kirjoittaneet kauhukirjallisuutta ym., joten he sopivat hyvin opastamaan tämän genren saloihin. 

Kirjassa käsitellään monipuolisesti mutta silti hyvin lyhyesti ja ytimekkäästi kirjoittamisen eri puolia: ideoiden keksimistä, henkilöitä, näkökulmaa ja kertojaa, tiedonhankintaa, miljöötä, kansanperinnettä, jännitettä ja konfliktia, rakennetta ja juonta, tyyliä sekä tarinaa kokonaisuutena. Kirjan lopussa kerrotaan yhteydenotosta kustantajaankin. Hyvin tärkeä osa kirjaa ovat jokaiseen lukuun liittyvät tehtävät, joiden vaikeustaso vaihtelee yhdestä kolmen pääkallon tehtäviin. Tehtäviä on paljon ja jos niitä ryhtyy tekemään, oppii varmasti paljon asiasta ja saa hyvää kirjoittamisharjoitusta. Osan tehtävistä voi tehdä ryhmätyönä, ja tarvittaessa voi vielä lohkaista kurpitsalta ideoita, jos on jumissa kirjoituksensa kanssa. Monet kirjan neuvoista ja tehtävistä sopisivat mielestäni (sovellettuina) yleensäkin kirjoittamiseen, ei vain kauhukirjallisuuden sepittämiseen.

Kirjan huolellista suunnittelua, jäntevää rakennetta ja ulkoasua täytyy kehua. Kirjan läpikäyvänä teemana on matka Kauhumaan halki, ja luvut ja niiden aiheet rytmittyvät Kauhumaan eri paikkojen mukaan. Jokaisen luvun alussa on paikkaan liittyvä pieni tarina ja kuvittaja Brocin hieno mustavalkoinen kuva - kuvitus tekee kirjasta pienen taideteoksen.

Esipuheen mukaan kauhu tekstilajina kiinnostaa lapsia ja nuoria ja innostaa myös kirjoittamaan, myös sellaisia oppilaita, joille kirjoittaminen ei yleensä ole helppoa. Kirjan kohderyhmänä ovat yli kymmenvuotiaat kirjoittajat. Kirjalla on sisarteos Pieni taikakauppa, joka johdattaa fantasian ja satujen kirjoittamisen maailmaan.

Helmet-haaste 16. Kirjassa kirjoitetaan kirjaa.

Mervi Heikkilä & Anne Leinonen: Kauhumaan kartta. Kirjoita jos uskallat, 2019. Haamu. Kuvitus: Broci. 95 sivua.

Erik Orsenna: Dernières nouvelles des oiseaux, 2005

Ranskan harrastukseni vei minut erikoisemman lastenkirjan pariin (jonka juonen kerron tässä melkein kokonaan). Kirja kertoo seitsemästä pakkomielteisesti harrastukseensa (kaikilla eri asia) suhtautuvasta muutamasta eri Euroopan maasta kotoisin olevasta lapsesta tai nuoresta. He päätyvät kilpailun ja palkituksi tulemisen seurauksena pienelle saarelle meren keskelle pontevan pienen naisen, johtajatar Mme McLennanin kanssa, jonka pukeutumistyylistä ja olemuksesta minulle tuli mieleen islantilainen laulaja Björk, sekä tulkin ja entisen jalkapallovalmentajan Sir Alexin kanssa. Näillä kahdella aikuisella on kirjassa hyvin pieni rooli, silloinkin kun myrskyn seurauksena yhteydet muualle maailmaan katkeavat ja saarella olijoiden pitää keksiä keino päästä jotenkin pois saarelta.

Kirjassa on varmaan minimaalisin koskaan kohtaamani luonnekuvaus, tai sitä ei itse asiassa ole. Lapset (s. 25) eroavat vain harrastuksiltaan - esimerkiksi Javieria kiinnostavat portaat, Morwennaa siivet ja Victoriaa mekaniikka - ja koko ajan piti tarkistaa, mikä tietyn nimisen lapsen erikoisala nyt olikaan. Yhtä tai kahta sopuisampaa lasta lukuun ottamatta nuoret ovat aluksi ärhäköitä ja riitaisia, keskittyneitä vain omaan pakkomielteiseen kiinnostuksenkohteeseensa ja turhautuneita siihen, etteivät voi kunnolla kehittää sitä saaren oloissa. He eivät aluksi kommunikoi keskenään muuten kuin satunnaisesti riitelemällä.

Yhteyksien katketessa muuhun maailmaan tilanne kuitenkin muuttuu, ja vaikkei yhteiselo ole harmonista tämänkään jälkeen, lapset hyödyntävät jokainen omaa erityisosaamistaan ja kehittävät saarella olevista materiaaleista löyhänä yhteistyönä oman erikoisen lentokoneensa, jonka runkona ovat valaan luut. (Prosessin ollessa kesken saarelle tulee jonkinlainen sairaalalaiva, joka antaisi lapsille ja aikuisille mahdollisuuden päästä helposti pois saarelta, mutta lapset valitsevat saarelle jäämisen ja ongelman ratkaisemisen itse.) Vaikka jokainen pysyy omana hankalana itsenään, lapset oppivat kommunikoimaan, tekemään yhteistyötä ja lopulta myös viihtymään keskenään, heistä tulee kokonaisuus. Tähän liittyy myös se, että eri kielet lakkaavat vähitellen olemasta ongelma.

Kirja oli outo enkä nyt varsinaisesti ihastunut siihen (mihin vaikutti varmasti myös se, että ranskantaitoni ei ole erityisen hyvä), mutta oli se silti kiinnostava: Miten nuoret kehittävät keinon päästä pois saarelta? Miten he hyödyntävät erityistaitojaan? Miten he oppivat toimimaan yhdessä? Kirjassa oli aina välillä aforistisia lausahduksia, esimerkiksi yöllä näkee enemmän asioita, ja ajoittain tietynlaista runollisuutta, mikä johtui myös normaalin kerrontalogiikan ja kerrontatavan puutteesta. Myös kertojaääni muuttui vähitellen ja huomaamatta kaikkitietävästä kertojasta minämuotoon. Koska lapset olivat Euroopan eri maista, minulle tuli mieleen että teoksen voi nähdä myös vertauskuvana Euroopan unionista ja eurooppalaisten kansojen yhteistyöstä, joka on mahdollista, vaikka siinä voikin olla ongelmia. Tai ehkä kertomuksen tarkoituksena oli puolustaa lasten tai nuorten oikeutta olla sellaisia kuin ovat ja keskittyä asioihin, jotka heitä kiinnostavat, mutta siihen se oli kyllä turhan epärealistinen.

Kirjassa oli ihanan surrealistisia väläyksiä: Mme McLennanin panos saarelta pois pääsemiseen koostui ainoastaan siitä, että hän soitti pianoa ulkona ja antoi lapsille näin rohkeutta ja energiaa jatkaa (ja hän päätti myös jäädä saarelle sen jälkeen, kun ilmalaiva oli saatu valmiiksi ja lapset ja Sir Alex lähtivät). Ehkä hänen musiikkinsa, tai jokin muu asia, myös houkutteli paikalle kaikenlaisia lintuja eri puolilta maailmaa, mihin liittyy kirjan nimi (josta en ole ihan varma, mitä se tarkoittaa, ehkä Lintujen viimeisimpiä uutisia). Myös Santiago Morillan kuvitus oli jokseenkin psykedeelistä tai surrealistista. Kirjailija Erik Orsenna on kunnianarvoisan Ranskan akatemian jäsen, joten on hienoa, että hän on kirjoittanut myös lapsille.

Et Mme McLennan, notre directrice?
     Pendant ces jours fiévreux, quel fut son rôle?
     Je ne peux répondre qu'avec deux mots, qui semblent contradictoires : un rôle déterminant, un rôle indémontrable.
     Personne ne dira : elle a construit ce morceau-ci de l'avion ou ce morceau-là. Mais, sans elle, sans sa présence, sans son énergie qui, aux moments difficiles (ils furent nombreux), réveillait la nôtre, aurions-nous pu réussir? Rien n'est moins certain. (113)

Saaren asukit (Sir Alex jäi viereiselle sivulle). Mme McLennan on numero 9, mutta pystytkö päättelemään, kuka lapsista on hulluna portaisiin, siipiin, muuttamiseen, mekaniikkaan (etenkin renkaisiin), yhdistäviin asioihin (nauloihin, ruuveihin, liimaan...), laatikkoihin (varsinkin sylinterinmuotoisiin) sekä meteorologiaan ja pilvien piirtämiseen? Nuorten kiinnostus asiaansa on niin voimakas, että se on lyönyt vahvan leiman heidän ulkonäköönsäkin.

 

Helmet-haaste: esim. 26. Kirja, jonka lukeminen on sinulle haastavaa jostain syystä (ranskan kieli), 29. Kirjassa on minä-kertoja (kirjan loppupuolella), 31. Kirjan kansikuvassa on taivas tai kirjan nimessä on sana taivas,  42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa, 46. Kirjassa on epätavallinen mies tai poika (useampikin).

Edit 18.2.23.

Erik Orsenna: Dernières nouvelles des oiseaux, 2005. Éditions de Noyelles. Kuvitus: Santiago Morilla. 134 sivua.

Sesse Koivisto: Kätkössä rastaanmuna (1988) ja Viivy vielä leppälintu (1990)

Luen aika vähän varsinaisia aikuisten romaaneja, enemmänkin novelleja, dekkareita, nuortenkirjoja tai tietokirjoja, mutta jokin aika sitten aloin kaivata pitkää tarinaa, johon voisi upota ja jonka henkilöiden kanssa voisi elää pidemmän aikaa, joka kuvaa tavallisia ihmisiä ja jossa on vakavaa sisältöä muttei liian rankkoja asioita tai väkivaltaa. Siksi jatkoin Sesse Koiviston "Retu-trilogiaa", jonka ensimmäisen osan Kätkössä rastaanmuna luin kolme vuotta sitten. Kirjoitan tässä nyt myös tuosta ensimmäisestä kirjasta.

Monet tuntevat Sesse Koiviston (1932-2021) ehkä eläinkirjojen kirjoittajana (Tapiiri sohvapöydän alla -kirjasta on otettu hiljattain uusintapainoskin). Hän oli Korkeasaaren pitkäaikaisen johtajan Ilkka Koiviston vaimo ja itsekin biologi, joten eläinkirjojen kirjoittajaksi hän sopii hyvin, mutta minulle oli yllätys, että hän on kirjoittanut myös kaunokirjallisia teoksia. Retusta eli Alma-Reetasta kertovat kirjat toimivat hyvin itsenäisinä romaaneina, mutta koska niissä esiintyvät samat henkilöt ja osittain samat ongelmatkin, lukeminen kannattaa aloittaa ensimmäisestä, jossa Retu on kirjan alussa 8-vuotias ja joka sijoittuu vuosiin 1938-1940. Olen jo kauan kirjannut lukemani kirjat Excel-tiedostoon ja yleensä kirjoittanut niistä samalla joitain kommentteja (mistä oli mukava edetä blogin kirjoittamiseen), ja kirjoitin kirjasta lukutiedostooni silloin näin:

Retu on poikatyttö*, joka rakastaa puissa kiipeilyä ja ulkona oloa ja eläinten tarkkailua ja niiden kanssa olemista, ja viereisen talon maanviljelijäperheen luona olemista. Hän viettää lomiaan Lumiluoman pappilassa Pohjanmaalla, jossa on pappi-isoisä Hanneksen lisäksi enoja, tätejä, näiden puolisoita, serkkuja ja palvelijoita. Useimmat suhtautuvat Retuun aika tylysti: hän on liian villi, liian epäsiisti eikä tee ikinä mitään mitä aikuiset toivovat (näiden mielestä). Retu kaipaisi kuitenkin valtavasti hellyyttä; hänen oma äitinsä Oili on turhamainen, itsekeskeinen ja epäystävällinen, ja äitiä 20 vuotta vanhempi pankinjohtajaisä Bengt on paljon omissa töissään. Ystävällisimpiä ihmisiä pappilassa ovat Mikael- ja Kristian-enot, Mikaelin vaimo Hanna, vanha palvelija Kustaava, ja myös vanhemmiten paljon suvaitsevammaksi tullut isoisä Hannes.

Kirjassa kulkevat Retun lapsuuskokemusten mukana myös ajan tapahtumat: Euroopassa ja sitten Suomessakin alkaa sota, Mikael ja Kristian menevät rintamalle ja koko muukin perhe osallistuu sotaponnisteluihin esimerkiksi lottina tai huoltojoukoissa kotirintamalla. Koivisto kuvaa yllättävän hyvin ihmisten tunteita, luonteita ja ajatuksia: kirjan ihmiset tuntuvat kiinnostavilta, mikä tekee kirjastakin kiinnostavan, vaikka siinä ei kovin paljon varsinaisia (ainakaan isompia) tapahtumia olekaan. Muuten täysin realistisessa kirjassa on maagisen realismin puolelle menevä sivujuonne, minkä voi ehkä nähdä Retun selviytymiskeinona usein epäystävällisessä ympäristössään.

Pidin siis kirjasta, vaikken yleensä lapsuuskuvauksista pidäkään. Nyt luin seuraavan osan, Viivy vielä leppälintu, jossa Retu on 16-vuotias. Pappi-isoisä Hannes on kuollut, joten edessä on asumisen "armovuosi" eli viimeinen vuosi ja viimeinen kesä Lumiluoman pappilassa; kirja sijoittuu osin Pohjanmaalle ja osin Helsinkiin. Ailahteleva äiti Oili suhtautuu Retuun edelleen ymmärtämättömästi, moittivasti ja väheksyvästi ja saattaa olla jopa väkivaltainen tätä kohtaan (kirjassa on hyvin kuvattu kohta, jossa sama arkinen tapahtuma aamupalapöydässä kerrotaan ensin äidin ja sitten Retun näkökulmasta, ja joka päättyy siihen että äiti kuristaa Retua kurkusta). Tukea, ymmärrystä ja lämpöä Retu saa Mikael-enolta ja tämän vaimolta Hannalta, joilla on pieni Kristian-poika, mutta joiden rakkausavioliitto ajautuu kuitenkin vakavaan kriisiin. Kirjassa kerrotaankin Mikaelista ja Hannasta melkein yhtä paljon kuin Retusta, joka kokee Lumiluomassa ensirakkauden.

Tässäkin kirjassa ajankuva on vahva, jopa niin vahva, että viittaukset ajan tapahtumiin ja ilmiöihin tuntuivat välillä jo liiallisilta. Sesse Koivisto oli itse kuitenkin syntynyt suunnilleen samoihin aikoihin kuin Retu, joten hän on itse elänyt kuvaamansa ajan ja sen tapahtumat - kirjassa kuvatut asiat olivat varmastikin silloin eläneille ihmisille tärkeitä, sukupolvikokemuksia. Kirja oli sujuvaa, rehellistä ja aidon tuntuista luettavaa ja viihdyin sen parissa hyvin. Herkän kauniit kannet ovat Leena Airikkalan tekemät.

* Jossain tekstissä paheksuttiin sanaa "poikatyttö", ja ensin en ymmärtänyt miksi, mutta sitten asia valkeni minulle: sana olettaa, että tytöt tekevät vain "tyttömäisiä" juttuja, ja että "poikamaisten" juttujen tekeminen on heille epätavallista ja ehkä epäluonnollistakin. Tuo on tietysti ihan vastoin omaa ajattelutapaani - sukupuoli ei määrää kiinnostuksen kohteita, ja lasten ja aikuisten pitää saada tehdä ja harrastaa niitä asioita, jotka heitä kiinnostavat, antamatta sukupuoleen liittyvien odotusten sanella niitä.

Kirjakaapin avain kirjoittaa mm. näiden teosten pappilan todellisesta esikuvasta.

Helmet-haaste 2. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta. Kätkössä rastaanmuna -kirjassa sekä Retun isoisä Hannes että jo kuollut isoäiti Linda ovat mukana, tai 47-48. Kaksi kirjaa, joiden tarinat sijoittuvat samaan kaupunkiin ja ympäristöön.

Edit 11.2.23: lisätty blogilinkki ym.

Sesse Koivisto: Kätkössä rastaanmuna, 1988. Weilin + Göös. Kansi: Leena Airikkala. 276 sivua.
Sesse Koivisto: Viivy vielä leppälintu, 1990. Otava. Kansi: Leena Airikkala. 202 sivua.

Stella Claydon: Murhan oppitunti (Lesson in Murder, 1960)

Tämä vanha dekkari sijoittuu englantilaiseen "paremman väen" tyttökouluun, jonka oppilaat ovat ehkä 11-18-vuotiaita. Koulun oppilaat eivät paljonkaan nouse dekkarissa esiin, ainakaan kokonaisina henkilöinä, vaan kuvaus painottuu koulun naispuoliseen opettajakuntaan ja ylitarkastaja Roger Lessingiin.

Lukija joutuu kirjan alkuosassa tutustumaan koulun melko tuoreen rehtorin, neiti Parsonsin, menettelytapoihin. Kohteliaasta ulkokuorestaan huolimatta tämä haluaa kontrolloida, manipuloida ja alistaa tahtonsa alle kaikki ympärillään olevat ihmiset, sekä oppilaiden vanhemmat että opettajat, ja tähän hän on valmis käyttämään myös likaisia keinoja. Opettajakollegat suhtautuvat tähän eri tavoin, mutta neiti Parsons on kuitenkin jo useamman vuoden ajan myrkyttänyt koulun ilmapiiriä ja aiheuttanut tahallaan ahdistusta työtovereissaan ja myös oppilaissa, joten kun hän löytyy murhattuna, tämä ei ihmetytä ketään. Roger Lessingin tullessa tutkimaan tapausta neiti Parsonsin menneisyydestäkin löytyy ikävä tapaus. Lisäkiinnostusta tuo se, että Lessing löytää koulusta myös aiemmin kadottamansa rakastetun.

Kirja on tutkimus vallankäytöstä, hienovaraisesta ja vähemmän hienovaraisesta. Sitä lukiessani mietin pitäisikö minun alkaa lukea ihan tavallisia romaaneja dekkarien sijaan, koska minusta tuntui murhan tapahduttua että olisin mieluummin jatkanut sellaisen kirjan lukemista, josta olisin saanut tietää, miten oppilaat ja opettajat jatkavat elämäänsä koulussa, jossa on näin huono ilmapiiri, ja miten he selviytyvät neiti Parsonsista (tai huonossa tapauksessa eivät selviydy), sen sijaan että oltaisiin alettu miettiä alibeja ja niiden puutetta. Ja olisi ollut myös kiva tietää, miten neiti Parsonsista oli tullut sellainen kuin hän oli - mitenkään onnelliselta hän ei vaikuttanut.

Kirjasta näkyi myös tyttöihin ja naisiin (ja ehkä miehiinkin, vaikkei se tässä kirjassa tullut ilmi) kohdistuva aivan älytön kontrolli 1950-luvun Englannissa, mikä antoi neiti Parsonsille aseita vallankäyttöönsä (samoin se, että koulu oli hyvin hierarkkinen ympäristö, s. 26). Oppilaat eivät esimerkiksi saaneet käyttää koulun kesäpuvun kanssa muovivyötä, vaan vain kangasvyötä, ja eräs tyttö oli vaarassa joutua erotetuksi koulusta siksi, että oli sanonut rehtorin läsnäollessa sanan 'raskaus' (s. 9). Samoin avoliitossa (erittäin hyvistä syistä) elävä naisopettaja olisi kaikkien mielestä aivan luonnollisesti tullut erotetuksi työstään, jos asia olisi tullut yleisesti tunnetuksi.

Tämä dialogivetoinen kirja oli ihan mielenkiintoinen, hyvin kirjoitettu ja asiantunteva, ja pidin sen murhan jälkeisistä päähenkilöistä. Ongelmana siinä oli tosin se, että monet sivuhenkilöopettajat eivät juurikaan erottuneet toisistaan, varsinkin kun heistä käytettiin vain sukunimiä. Kirjassa siirrytään neutraalista kertojaäänestä pari kertaa lyhyesti nuoren opettajasivuhenkilön kirjeisiin, mikä oli hauska ja toimiva keino antaa persoonallinen näkökulma asioihin sekä taustatietoa koulun tapahtumille. Takakansitekstin mukaan Stella Claydon (josta en löytänyt mitään muita tietoja) oli syntynyt v. 1920 ja toiminut monta vuotta opettajana, joten hän tunsi kuvaamansa miljöön hyvin. Häneltä ei näy käännetyn muita kirjoja.

Helmet-haaste 6. Kirjan kansikuvassa on vaate tai kirjan nimessä on jokin vaate. Kannen hattu on eräänlainen vaate, vaikkei tyypillisin sellainen.

Stella Claydon: Murhan oppitunti, 1961 (Lesson in Murder, 1960). Gummerus, Salamasarja 92. Suomentaja: Eija Palsbo. Kansi: "Vuori". 238 sivua.

Lisa Feldman Barrett: Seven and a Half Lessons About the Brain (2020)

Lisa Feldman Barrett on kirjan esittelyn mukaan erittäin tunnettu amerikkalainen psykologi ja neurotutkija, joka on tehnyt vallankumouksellista tutkimusta alallaan. Minulle nimi ei ollut tuttu eivätkä kirjan tiedot olleet niin hätkähdyttäviä kuin äskeisen perusteella voisi odottaa, ja jostain syystä kirja ei tehnyt lukiessa kovin suurta vaikutusta. Jotkin siinä käsitellyt asiat ovat kuitenkin myöhemmin tulleet mieleen ja auttaneet tulkitsemaan ja ymmärtämään tiettyjä asioita, ja minulla on nyt varmastikin todenmukaisempi kuva siitä miten aivot toimivat, eli loppujen lopuksi kirja oli hyvä luettava.

Barrett tahtoo kirjassaan oikaista väärinkäsityksiä aivojen toiminnasta. Koko kirjan läpikäyvänä pohja-ajatuksena on se, että eläinten (ja siis myös ihmisten) aivot eivät ole ajattelua varten, vaan allostaasia eli kehon käytössä olevien resurssien (veden, glukoosin, suolan yms.) järkevää ennakoivaa budjetointia varten, niin että eläin pystyy selviytymään vastaan tulevista asioista mahdollisimman hyvin.

Ihmisaivot eivät myöskään ole niin siististi organisoitu ja tehtäviltään jaoteltu elin kuin usein ajatellaan. Minulle oli ennestään tuttu ainakin englanninkielisissä kirjoissa suosittu käsitys kolmijakoisista aivoista (matelija-, nisäkäs- ja ihmisaivot eli aivokuori), mutta Barrettin mukaan aivoja on vain yksi, ja saman funktion hoitaminen on jakautunut ympäri aivoja. Tämän mahdollistaa se, että aivot ovat verkosto. Aivot eivät ole sen enempää lihamureketta (tasaista massaa, jonka kaikki neuronit ovat yhteydessä kaikkiin muihin) kuin linkkuveitsikään (yksittäiset aivojen osat hoitavat jokainen vain omaa tehtäväänsä), vaan joustava rakenne, jonka eri osilla on päätehtävänsä mutta jotka kommunikoivat toistensa kanssa ja hoitavat osittain myös toistensa tehtäviä, minkä ansiosta aivot ovat niin monimutkaiset ja pystyvät hoitamaan niin monia erilaisia tehtäviä.

Lasten aivot sopeutuvat ympäristöönsä ja muuttuvat sen mukaan, eivät vain metaforisesti vaan myös fysiologisesti: paljon käytettyihin aivojen osiin syntyy uusia yhteyksiä muihin neuroneihin, kun taas vähälle käytölle jääneet neuronit kuihtuvat. Tämä on mielenkiintoista mm. rasismin kannalta: jos lapsi näkee ympärillään vain samannäköisiä ihmisiä, hän alkaa (fysiologisesti) pitää tämännäköisiä ihmisiä normaaleina ja muita kummallisina. Positiivinen asia on kuitenkin se, että jos ja kun hän näkee toisennäköisiä ihmisiä lapsena tai aikuisena, hermosolut alkavat taas kasvattaa uusia yhteyksiä ja hän alkaa pitää tämännäköisiä ihmisiä samanlaisina ja samalla tavalla normaaleina kuin ihmisiä, joihin hän on jo tottunut.

Myös köyhyys vaikuttaa lasten aivoihin: varhainen ja pitkäaikainen köyhyys (huono ravinto, melusta johtuva huono nukkuminen, liiasta kylmyydestä tai kuumuudesta johtuvat lämmönsäätelyn ongelmat ym.) on haitallista kehittyville aivoille (s. 60-61).

Aika jännä tutkimustulos on se, että sosiaalinen stressi lihottaa (tämä tieto näyttäisi kuitenkin pohjautuvan vain kahteen tutkimukseen). Jos stressaantuu kahden tunnin kuluessa syömisestä, kehon aineenvaihdunta muuttuu niin, että ruoasta saa 104 kaloria enemmän kuin muuten. Ja terveelliset, tyydyttämättömät rasvahapot esim. pähkinöistä muuttuvat ällistyttävästi huonoiksi rasvoiksi, jos on yhden päivän aikana stressaantunut sosiaalisesti eli muiden ihmisten toiminnan takia (s. 92-93). Taas esimerkki siitä, että lihomisessa ja lihavuudessa on usein kysymys paljosta muustakin kuin syömisestä.

Sosiaalinen stressi eli ilkeys, epämiellyttävä käytös ja vihapuhe ei siis ole vain ikävää ja inhottavaa, vaan se näkyy myös tällaisen toiminnan kohteeksi joutuneen ihmisen aivojen fysiologiassa ja siinä miten ne saavat kehon toimimaan - muissakin asioissa kuin lihomisessa.

En kirjoita muista luvuista sen enempää, jottei postauksesta tule tosi pitkä, mutta tässä niiden otsikoita: aivosi ennustavat (lähes) kaiken mitä teet; aivot saavat aikaan useamman kuin yhdenlaisen mielen; aivomme pystyvät luomaan todellisuutta.

Törmäsin netissä hiljattain termipariin writer-responsible language ja reader-responsible language, joista en ollut kuullut, vaikka käsitteet ovat ilmeisesti peräisin jo 1980-luvulta (keskustelua asiasta esim. täällä). Edellinen tarkoittaa sitä, että tekstin kirjoittaja on vastuussa viestin perillemenosta, kun taas jälkimmäisessä lukijan odotetaan tekevän työtä ymmärtääkseen tekstin. Englannin sanotaan olevan "kirjoittajavastuullinen" kieli, ja tämä kirja sijoittui selvästi kirjoittajavastuun puoleiseen päähän jatkumoa - Barrett helpotti ymmärtämistä usein vertauksilla, ja hänen tekstinsä oli helppolukuista. Toisaalta tämä oli tietysti hyvä, mutta toisaalta teksti tuntui monesti liiankin simppeliltä. Pidän siitä, että tietokirjoja lukiessaan pitää jonkin verran ponnistella ja miettiä, ja ehkä tämä oli ainakin yksi syy siihen, että kirja ei lukiessa innostanut tosi paljon. Olen kuitenkin omaksunut kirjan tietoja, eli ilmeisesti tällainen(kin) kirjoitustapa toimii minulla.

Edelliseen liittyy kirjan erikoinen kirjoitusratkaisu. Varsinaisessa tekstissä (125 sivua) ei sujuvuuden takia mainita lähdeviitteitä tai mennä asian yksityiskohtiin, vaan tekstiä mielenkiintoisesti syventäviä lisätietoja sekä joitakin kirjallisuusviitteitä annetaan kirjan loppuosan viitteissä, joita on noin 35 pienemmällä fontilla kirjoitettua sivua. Vielä jonkin verran lisää informaatiota sekä yksityiskohtaiset lähdeviitteet löytyvät netistä sivulta 7half.info. Kirjassa ei ole varsinaista lähdeluetteloa ollenkaan, ja vaikka netissä oleva lähdeluettelo toki toimii tällä hetkellä, sen olemassaolosta sadan, viidenkymmenen tai edes kymmenen vuoden päästä ei ole takuita.

Erityismaininta kirjalle ihanasta fraktaalikannesta. Tällainen monimutkainen, kaunis fraktaali sopii hyvin aivoja käsittelevään kirjaan.

Helmet-haaste 15. Kirjan nimessä on ja-sana (tai 13. Kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs, ehkä myös 22. Kirja kertoo aiheesta, josta olet lukenut paljon. Ainakin jonkin verran, aivojen toiminta kiinnostaa.).

Lisa Feldman Barrett: Seven and a Half Lessons About the Brain, 2021 (2020). Picador. 125 tekstisivua, kiitokset, 36 viitesivua ja hakemisto.

Katja Bargum & Hanna Kokko: Kutistuva turska ja muita evoluution ihmeitä, 2008

Katja Bargum ja Hanna Kokko ovat biologeja ja tutkijoita, jotka ovat kirjoittaneet evoluutiota monelta eri puolelta esittelevän, yleistajuisen kirjan. Evoluution käsitteet ja ajattelutapa tulevat tutuiksi erilaisten kiinnostavien tapausesimerkkien kautta. Bargumin ja Kokon kirjoitustyyli on sujuva ja kepeä, mistä kertovat jo kirjan lukujen nimet: Hei Charles, täällä Charles; Sattumalla sormet pelissä; Ei kenen vaan kanssa kelpaa!; Toiveikkaat hirviöt; Hyvä isä ei syö poikasiaan... Pääluvuissa käsitellään mm. evoluutioteorian syntyä, evolutiivista kilpavarustelua, ihmisen aikaansaamaa evoluutiota, evoluution nopeutta ja toisaalta hitautta, lajiutumista, ihmisen tulevaa evoluutiota, evoluution epätäydellisyyttä, seksiä, sukupuolen joustavuutta ja lopuksi sitä, mitä me ihmiset voimme oppia kaikesta tästä.

Kirja ei ole kuivan teoreettinen, vaikea tai akateeminen, vaan viihdyttävä ja myös varsin kattava johdatus aiheeseensa. Olen lukenut evoluutiosta jonkin verran ennenkin, ja kirjan teoreettinen puoli tuntui aika tutulta, mutta eläinmaailman eri edustajista otetut, käsitteitä havainnollistavat tuoreet esimerkit tekivät kirjasta mielenkiintoista luettavaa.

Se, että kasvi- ja eläinlajit ovat usein hämmästyttävän hyvin sopeutuneita ympäristöönsä, peittää helposti näkyvistä vähemmän toimivat, epätäydelliset tai todella huonot ratkaisut, joita niitäkin on, vaikka etenkään kaikkein huonoimmat ratkaisut eivät ole päässeet kehittymään, koska ne ovat karsiutuneet nopeasti pois. Evoluutio osuu yleensä oikeaan, mutta se on silti sokea.

Hyvä esimerkki tästä ovat Meksikon ja Teksasin makeissa vesissä asustelevat amatsonimollikalat (s. 220-228), joiden mielestä koiraat ovat turhia: naaraat synnyttävät partenogeneettisesti eli neitseellisesti vain tyttäriä. Amatsonien ongelma on siinä, että vaikkei koiraan siittiöitä enää tarvita jälkeläisten tuottamiseen, kalojen geeneihin on jäänyt kuitenkin ohje siitä, että yksilönkehitys alkaa vasta sitten kun siittiö törmää munasoluun. Amatsonimollinaaraat siis houkuttelevat lähisukuiset leveäevämollikoiraat parittelemaan kanssaan, mikä johtaisi ajan myötä leveäevämollien ja niiden myötä myös amatsonimollien sukupuuttoon (kirjasta selviää tarkemmin miksi), elleivät leveäeväkoiraat pystyisi siirtymään isommissa vesistöissä paikasta toiseen. Kirjassa on muitakin esimerkkejä evoluution huonosti toimivista tuloksista.

Amatsonimollit ovat yksi esimerkki siitä, että evoluutio toimii yksilötasolla, ei lajitasolla. Se mikä yksilölle saattaa olla edullista, voi lajille kokonaisuutena olla haitallista tai jopa tuhoisaa. Mistä päästään ihmisiin ja yhteislaidunten tragediaan (tragedy of the commons, s. 282-283): jos vaikkapa matkustaa pummilla joukkoliikenteessä, pääsee itse halvemmalla, mutta jos kaikki tekisivät niin, kukaan ei voisi lopulta matkustaa joukkoliikenteessä, koska sen ylläpitämiseen ei olisi varoja. Ihmisillä on kuitenkin se etu puolellaan, että he voivat keskustella keskenään, havaita huolestuttavia kehityssuuntia ja pyrkiä toivottavasti korjaamaan näitä (esim. sukupuutot ja ilmastonmuutos, joista kirjassa myös puhutaan, tosin erisuuruisilla luvuilla kuin nykyään).

Vaikka kirjassa mennään aina välillä ihmisiin, suurin osa siitä käsittelee eläimiä. Muurahaisille on omistettu kokonainen hauska pääluku (s. 194-219), jossa oiotaan niihin liittyvää viittä väärinkäsitystä: sitä, että muurahaiset olisivat alkeellisia eläimiä, muurahaisten yhteistyö olisi epäitsekästä, kuningatar hallitsisi muurahaispesää, muurahaisten yhteistyö olisi saumatonta ja että muurahaisyhteistyö olisi omamme peilikuva. Muurahaisilla (ja muilla hyönteisillä) on takanaan aivan yhtä pitkä kehityskaari kuin ihmisilläkin, ja eri muurahaislajit ovat jo miljoonia vuosia sitten keksineet monia sellaisia asioita, joita ihmiset pitävät vain itselleen ominaisina: maatalouden, kotieläimet, ompelutaidon, orjuuttamisen, sodankäynnin ja lääketieteen. Niitä on myös yllättävän paljon: Suomessa havumetsien eläinbiomassasta kymmenesosan muodostavat muurahaiset (s. 195), ja muistelen lukeneeni jostain*, että muurahaisia olisi maapallolla biomassaltaan yhtä paljon kuin ihmisiä. Olisi kiinnostava tietää, onko joku tutkinut muurahaisten lannoitusvaikutusta metsissä ja puutarhoissa, koska esimerkiksi kastematojenhan tiedetään (muiden hyötyjensä lisäksi) lannoittavan maata paljon jätöksillään.

Jos haluaa ymmärtää eläin- ja kasvimaailmaa ja niiden kehittymistä ja lajien kanssakäymistä syvemmin, kirja kannattaa lukea. Kirja sai tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon vuonna 2009, ja sen hyödyllisyyttä lisäävät lukujen lopussa olevat kommentoidut kirjavinkit.

Muita kirjoituksia: Donna mobile (joka piti huvittavasti juuri niitä juttuja tylsinä, jotka omasta mielestäni olivat oikein kiinnostavia), Kolmas linja (keskustelua kirjan eräästä sivujuonteesta) ja Luetut. Yhteislaidunten tragedia osoittautui paljon monipuolisemmaksi ja monitahoisemmaksi asiaksi kuin millaisena se yleensä (ja tässäkin kirjassa) esitetään: suomenkielisessä artikkelissa on mukavan kriittinen ja laajempi näkökulma siihen (sen mukaan yhteislaitumet itse asiassa toimivat vuosisatojen ajan hyvin, ja ongelmat johtuivat ulkoisten olosuhteiden muutoksesta), ja pitkässä englanninkielisessä Wikipedia-artikkelissa asiaa käsitellään hyvin monipuolisesti.

Muurahaisten läsnäoloa puutarhassa ei juuri huomaa paitsi silloin kun jättää maahan jotain sellaista, jonka ne tulkitsevat mahdolliseksi asunnoksi tai pesän suojaksi (esimerkiksi laudanpalan). Erikoisimpia ratkaisuja viime kesänä oli se, kun ne tekivät pesän maahan jättämäni jatkojohdon sisäosiin. Johtoa pudistelemalla (tein sen, vaikka tuntuikin tylyltä tuhota niiden pesä) sen sisältä, siis noista pienistä rei'istä, putosi yllättävän paljon muurahaisia ja niiden koteloita.

* Lisäys 11.2.23: Tämä tieto löytyy esimerkiksi Iiris Kalliolan kirjasta Citykettu ja muita taajaman eläimiä: Tutkijoiden mukaan maapallolla elää suunnilleen sama biomassa ihmisiä kuin muurahaisia! (s. 125)

Helmet-haaste 12. Kirjan nimi liittyy veteen. Tai: 30. Kirja on ollut ehdokkaana kirjallisuuspalkinnon saajaksi (ja myös saanut sen).

Edit 29.1.23, 3.2.23, 11.2.23.

Katja Bargum & Hanna Kokko: Kutistuva turska ja muita evoluution ihmeitä, 2008. WSOY. Päällys: Elina Warsta. Päällyksen (ja kirjan?) kuvat: The Universal Dictionary of Natural History, 1849. 300 tekstisivua.

Karensac & Thom Pico: Aubépine 1. Le génie saligaud, 2018

Olen taas innostunut petraamaan ranskaani lukemalla lastenkirjoja ranskaksi. Onneksi on kirjastot, niistä ei löydy mitä vain mutta paljon kaikkea mitä tulee mieleen kaivata. Ja jos ei läheltä, niin usein ainakin kaukolainana.

Tämän sarjakuvan ennen nimiösivua oleva alkukuva on mainio, koska se antaa pelkästään yhden kuvan avulla paljon taustatietoa kirjan tapahtumille: sen että Aubépinen perhe on nelihenkinen, että siihen kuuluu äiti, isä ja isoveli, ja että perhe on juuri muuttanut. Ja että vaikka Aubépinen velikään ei ole kovin innoissaan muutosta, Aubépine itse on aivan järkyttynyt asiasta.

"Tässä uusi kotimme, lapset!"

Aubépinen perhe on muuttanut isosta kaupungista pieneen vuorten keskellä sijaitsevaan kylään, jotta tutkijaäiti voisi rauhassa kehittää linturobottiaan. Robotin kehittämisellä valmiiksi on kiire, koska jättimäisten lintujen muuttokausi alueen läpi alkaa lähestyä. Jos ihmiset joutuvat näiden jättilintujen tielle, heille käy huonosti. Aiemmin jättilinnuista ei ole ollut haittaa, koska ne eivät ole muuttaessaan kohdanneet ihmisiä, mutta viime vuosikymmeninä ihmiset ovat levittäytyneet niiden alueelle.

Aubépine on kirjan alussa hyvin itsekeskeinen ja ajattelee asioita vain omalta kannaltaan: paikka on kuolettavan tylsä, siellä ei ole mitään tekemistä ja kylässä asuu vain vanhoja ihmisiä. Isän pakotettua hänet ulkoilemaan hän kohtaa kuitenkin salaperäisen paimenmuorin, joka antaa hänelle lahjaksi koiranpennun Peladen. Tämän kanssa hän törmää metsän syvyyksissä henkeen ('saligaud' tarkoittaa haukkumasanana 'likaista äpärää', tässä sen voisi suomentaa kiltisti vaikka 'rontiksi', koska ensimmäiseksi mieleen tullut pidempi suomalainen sana ei sopisi lastenkirjaan; hengen nimeen on hyvä syy). Henki lupaa hänelle klassisesti kolme toivetta, joiden sanamuodon kanssa pitää klassisesti olla varuillaan. Kirjan lopussa Aubépine näkee asiat laajemmasta näkökulmasta ja ymmärtää vastuun käsitteen toisella tavalla kuin ennen.

Kirja oli hauska ja vauhdikas ja sen piirroksissa oli mielikuvitusta ja fantasiaa. Se käytti tarinassaan vanhoja satuaiheita ja yhdisti ne nykyaikaan robotteineen ja muine piirteineen - eräässä kohdassa henki sanoo, ettei ole mikään Google. Kirjassa oli huumoria, ekologinen asenne, jännitystä (asiat näyttävät kirjan lopussa erittäin huonoilta, kunnes Aubépine keksii hyvin luovan ratkaisun), puhuva koira, sympaattinen hirviöpariskunta, rinnakkaistodellisuus ja intertekstuaalisuutta.

Oli hauskaa lukea tämä ranskaksi, ja ymmärsin sen ihan hyvin. Lukisin mielelläni kirjan kolme jatko-osaakin - Le renard furax, Pourquoi tant de laine? ja La fin de tout (et du reste) - mutta niitä ei näy ranskaksi löytyvän mistään. Ehkä sitten englanniksi? Aubépinen nimi tarkoittaa muuten "Orapihlajaa", ja kirjan englanninkielisessä käännöksessä hänen nimensä on "Aster" ja espanjalaisessa käännöksessä "Olivia". Nämä nimet antavat päähenkilöstä kuitenkin erilaisen kuvan kuin "Orapihlaja", joka kuvaa hyvin Aubépinen tiettyä särmikkyyttä ja itsepäisyyttä.

Helmet-haaste 38. Kirjan tarina perustuu myyttiin, taruun tai legendaan. (Tai: 1. Kirjassa on kartta, 3. Kirjan nimessä on kasvi (Aubépine), 31. Kirjan kansikuvassa on taivas tai kirjan nimessä on sana taivas, 41. Kirjan kirjailija on syntynyt 1990-luvulla (Karensac vuonna 1990), 44. Kirja kuuluu genreen tai kirjallisuuden lajiin, jota et lue yleensä.)

Karensac (idea ja piirrokset) & Thom Pico (teksti): Aubépine 1. Le génie saligaud, 2018. Dupuis. 99 sivua.

Seija Samela & Juha Samela: Mennään metsään. Tunnelmakuvia suomalaisesta metsästä, 2012

Luin Tuijata-blogin viimevuotiseen selkokirjalukuhaasteeseen hyvistä suunnitelmista huolimatta vain yhden kirjan, mutta mikään ei tietenkään estä lukemasta selkokirjoja muulloinkin.

Tämä isokokoinen Mennään metsään -kirja on ulkoasultaan todella kaunis kirja, ja kuvat olivatkin minulle sen parasta antia. Joka sivulla on yksi tai useampi suuri värikuva, voisi melkein sanoa muotokuva, sivun tekstin aiheesta (blogissani olevat kuvat eivät tee niille kunnolla oikeutta). Kuvat on otettu Nuuksion ja Riisitunturin kansallispuistoissa, Rantasalmella ja Espoossa. Tekijät sanovat alkusanoissaan toivovansa, että metsän tunnelma välittyy myös niille lukijoille, jotka eivät itse pääse nauttimaan luonnosta, ja metsän värit, tuoksut, valo ja kauneus tuntuvatkin henkivän kirjan sivuilta.

Teksti on asiallista ja tietopuolista ja koska käsiteltävät asiat olivat minulle ennestään tuttuja, teksti ei kiinnostanut minua yhtä paljon kuin kuvat, mutta se antaa kuitenkin hyvän kokonaiskuvan metsästä ja sen eri puolista. Suurin osa kirjasta on metsän kasvilajien (pienistä isoihin, sammalista ja jäkälistä kukkien kautta puulajeihin) esittelyä, mutta myös pienikokoisista eläimistä - oravasta, linnuista, matelijoista ja hyönteisistä - kerrotaan. Siis juuri sellaisista kasveista ja otuksista, joita saattaa itsekin nähdä metsässä kävellessään; esimerkiksi karhuista tai susista kirjassa ei puhuta. Teoksessa esitellään lisäksi metsämaiseman eri piirteitä, esimerkiksi siirtolohkareita ja pienoismaisemia. Kirja on kaiken kaikkiaan hyvin tehty kuvaus helposti lähestyttävästä osasta suomalaista metsäluontoa.

Helmet-haaste 19. Kirjassa on paikka, jossa olet käynyt. Kun koirani oli vielä elossa, vietin sen kanssa monia hyviä hetkiä lähimetsässä, ja vaikka nykyään metsässä tulee käytyä paljon harvemmin, se ottaa aina syliinsä ja toivottaa tervetulleeksi.

Seija Samela (teksti) & Juha Samela (kuvat): Mennään metsään. Tunnelmakuvia suomalaisesta metsästä, 2012 [kirjassa ei julkaisuvuotta, katsottu kirjaston tietokannasta]. 104 sivua.

Cuentos breves para leer en la cama, 2009 (Lyhyitä tarinoita sängyssä luettavaksi)

Jatkoin taas espanjankielisten novellien lukemista (aikaisemmista kokoelmista täällä ja täällä). Tämä oli tapahtumapaikoiltaan, tapahtuma-ajoiltaan ja kirjoitustyyleiltään hyvin vaihteleva kokoelma, mutta kaikki sen tarinat liittyvät rakkauteen tai seksiin, mikä olisi ehkä pitänyt tajuta kirjan nimestä ja hauskasta kansikuvasta. Itse kuitenkin luen sängyssä mitä tahansa, aiheesta riippumatta. Kirjassa oli sulassa sovussa sekä humoristisia että vakavia tarinoita. Mukana oli novelleja, josta pidin, mutta yleensä ottaen monet kirjan tarinat jäivät minulle vähän ulkokohtaisiksi. Vaikka tämä on näin uusi kokoelma, vain kolme kirjan 17 novellista on naisten kirjoittamia. Paljastan tässä novellien juonet melkein kokonaan.

Francisco Ayala: Cuento viejo (Vanha tarina). Kummallisen keskiaikaisen tarinan uudelleenkerronta: äiti harrastaa varsinaisesti tarkoittamattaan ja poikansa tietämättä seksiä tämän kanssa ja synnyttää tälle tyttären, jonka kanssa poika menee myöhemmin naimisiin tietämättä kuka tämä on. Tarina vain kerrotaan neutraalisti ottamatta siihen kantaa. (Espanja, 6 s.)

Mario Benedetti: Vaivén (Keinuminen). Nuoren naisen ja miehen filosofisia, runollisia ja syvällisiä ajatuksia tai sanoja rakastellessa, ja rakastelun hetkien kuvausta. (Uruguay, 8 s.)

Luis Mateo Díez: El sueño (Uni). Kuvaus painajaisesta ja pelottavasta heräämisestä. Koko novellissa on vain neljä lyhyttä lausetta kahdella ja puolella rivillä. (Espanja, 1 s.)

* Carlos Fuentes: Un alma pura (Puhdas sielu). Pitkä kirje Juan Luisille tätä rakastaneelta naiselta, Claudialta. Claudia ja Juan Luis ovat kasvaneet yhdessä Meksikossa kuin sisarukset, mutta Meksikon nurkkakuntaisuutta inhoava mies on muuttanut opiskeluaikana työskentelemään YK:ssa Euroopassa ja kertonut naiselle elämästään, ajatuksistaan ja rakkauksistaan kirjeissä. Nainen on kuunnellut. Hyvin kirjoitettu novelli, jonka asetelma kuitenkin ärsytti. (Meksiko, 22 s.)

* Almudena Grandes: Amor de madre (Äidinrakkaus). Hurja novelli äidistä, joka haluaa tyttärensä Mariannen pysyvän aina iloisena, tottelevaisena pikkutyttönä, silloinkin kun tämä on kasvanut aikuiseksi. Äiti on novellin minäkertoja ja novellin vahvuus syntyy siitä, että lukija näkee asiat lopulta aivan eri tavalla kuin äiti, vaikka tämä kertoo koko ajan asiat vain omasta, hyvin vääristyneestä näkökulmastaan. (Espanja, 9 s.)

Joaquín Leguina: El desahogo (Helpotus). 11-vuotias poika kertoo äitinsä täysihoitolaan vuoden 1947 Espanjassa saapuvasta kauniista Maruchasta. Marucha tulee setänsä (tai "setänsä") kanssa ja jää täysihoitolaan asumaan; setä käy ajoittain vierailuilla tämän luona. Myöhemmin Marucha katoaa rannalla, mikä järkyttää sekä poikaa että hänen äitiään kovasti, mutta vuosien jälkeen hän löytyy uudelleen toisesta maanosasta. Eräänlainen rakkaustarina. (Espanja, 14 s.)

Manuel Longares: Morbo (Sairaalloinen kiinnostus). Mies kertoo (kuvailee, kiistelee, höpöttää) tyttöystävälleen siitä, kun on kadulla kävellessään kuullut (ja huoneen hämäryyden takia vain kuullut yksittäisiä lauseita) pikkuikkunasta jonkin vieraan pariskunnan harrastavan seksiä kellarissa. Tarinassa oli niin paljon puhekielisiä ja seksiin liittyviä sanoja, että ymmärsin siitä vain osan. (Espanja, 9 s.)

* Javier Marías: En el viaje de novios (Häämatkalla). Vaimo tuntee olonsa häämatkalla huonovointiseksi ja nukkuu hotellin sängyssä samalla kun mies katselee parvekkeelta katuelämää. Mies näkee kadulla täysin vieraan naisen, joka selvästi odottaa jotakuta kärsimättömänä. Lopulta nainen huomaa myös hänet ja mies ymmärtää hänen reaktiostaan naisen odottaneen juuri häntä. Novelli loppuu siihen, kun nainen on tulossa koputtamaan hotellihuoneen ovelle. (Espanja, 6 s.)

José María Merino: Lolito. Poika tai nuori mies Lito ostaa syrjäkylässä asuvalle sedälleen kaupungista tämän pyytämiä erotiikkaan liittyviä asioita. Etsiessään Lolitaa hän päätyy sulkemisaikaan kirjakauppaan, jonka kaunis naismyyjä osoittaa selvästi olevansa kiinnostunut hänestä. (Espanja, 2 s.)

* Juan José Millás: Solo de moto (Vain moottoripyörällä). Keski-ikäinen Vicente kuvittelee vaimonsa tietämättä nukkumaan käydessään jännittäviä moottoripyöräretkiä ihanissa maisemissa vaimo ohjaimissa, molemmat nuorina, täynnä vapauden huumaa. Hän alkaa odottaa nukkumaanmenoaikaa yhä innokkaammin, hankkii mustan pyjaman ja moottoripyöräilijän lasit ja alkaa jopa perehtyä mekaniikkaan. Kuvitelluilla retkillään hän alkaa olla kuitenkin yhä huolestuneempi mahdollisista haavereista, alkaa moittia vaimoaan vaarallisesta ajosta, siirtyy tylsiin ajomaisemiin ja on lopulta iloinen, kun vaimo menettää kuvitelmassa ajokorttinsa. Tämän jälkeen Vicente alkaa nukkumaan käydessään kuvitella olevansa lintu. (Espanja, 4 s.)

* Rosa Montero: Mi hombre (Aviomieheni). Yli 20 vuotta kestäneeseen avioliittoonsa tyytymätön nelikymppinen nainen kuvailee tylsää, proosallista ja laiskaa aviomiestään. (Espanja, 4 s.)

* Augusto Monterroso: El dinosaurio. Kun heräsin, dinosaurus oli vieläkin siinä. Tässä tarina kokonaisuudessaan. (Honduras / Guatemala, 1 s.)

Juan Carlos Onetti: Luna llena (Täysikuu). Viisikymppinen kirjallisuuskriitikko Carmencita pohtii yksin yöllä kehonsa rapistumista, nuoruuden katoamista ja parikymppistä miesystäväänsä. Tässä novellissa tuntui, ettei miesten kannattaisi kirjoittaa naisista. (Uruguay, 4 s.)

Carme Riera: Un poco de frío para Wanda (Vähän kylmää Wandalle). Boumond-Foullatin varakreivi ja tämän poika rakastavat kumpikin samaa naista, lumoavaa ja jalosukuista Wandaa (isällä ei ole oikeastaan mitään yhteistä ihastusta vastaan, estääpä poikaa avioitumasta tavallisen rahvaan naisen kanssa). Wanda suostuu seksiin kuitenkin vasta viileällä ilmalla syksyn tultua, ei kesähelteellä, minkä takia poika menee äärimmäisyyksiin viileän ilmaston järjestämiseksi huomaamattomasti ja häiritsemättömästi isän ja pojan kartanoon jo kesän aikana. Loppujen lopuksi käy kuitenkin huonosti ja poika vihaa vanhanakin ilmastointilaitteita. (Espanja, 10 s.)

Manuel Rivas: Carmiña. Mies kertoo baarimikolle seurustelustaan yksinäisessä kylässä kauniin Carmiñan kanssa. Asian etenemistä häiritsee kuitenkin vakavasti Carmiñan koira Tarzán, joka haukkuu ja uhkailee miestä koko ajan. Carmiña ei välitä koiran häirinnästä ja kun mies karkottaa ja lopulta tappaa Tarzánin, Carmiñakin menettää mielenkiintonsa. (Espanja, 5 s.)

* Albert Sánchez Piñol: Sólo dime si aún me quieres (Sano minulle vain rakastatko minua vielä). Kaunis Marta ja komea Alfred menevät naimisiin. Alfred rakastaa vaimoaan ja on tyytyväinen kaikkeen paitsi anopin lahjoittamaan kammottavan rumaan isoon vaatekaappiin. Eräänä päivänä hän tapaa kaupungilla kuubalaisen naisen johon rakastuu selittämättömästi heti ja tuo tämän kotiinsa; vaimon saapuessa hän työntää naisen vaatekaappiin. Tämä kuitenkin katoaa kaapista, samoin muut Alfredin sinne laittamat asiat. Pienet asiat kuitenkin ilmaantuvat takaisin kaappiin melko nopeasti ja näin Alfred odottaa joka päivä puoliksi toiveikkaana, puoliksi kauhuissaan kuubattaren saapumista. Vuosikymmenten jälkeen näin käykin, mutta kaapista ilmaantuu samalla myös lukuisia noloja miehiä. Marta hacía de la vida una casa; la cubana, que la vida fuera verdad. (Espanja, 18 s.)

* Juan Eduardo Zúñiga: 10 de la noche, Cuartel del Conde Duque (Kello kymmenen illalla Conde Duquen kaupunginosassa). Mies ja nainen tapaavat illalla talvella ilmeisesti Espanjan sisällissodan aikaan tyhjässä lämpimässä leipomossa rakastellakseen, vaikka paljastuessaan heidät ammuttaisiin heti. Ehkä kertomus siitä, miten rakkaus uhmaa ympäröivää sotaa. Pitkiä lauseita ja hyvin yksityiskohtaista kerrontaa havainnoista, mistä syntyy runollinen vaikutelma. (Espanja, 9 s.)

Helmet-haaste 42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa.

Edit 22.1.23.

Juantxu Herguera Casado ja Alfredo Blanco Solís (toim.): Cuentos breves para leer en la cama, 2009. Punto de lectura. Kannen suunnittelu: María Pérez-Aguilera. Kannen kuva: Getty Images. 143 sivua.