maanantai 31. elokuuta 2020

Susan Glaspell: The Verge, 1921

Jatketaan Susan Glaspellin näytelmillä, jotka käyvät koko ajan hämmentävämmiksi ja symbolisemmiksi. Tästä näytelmästä kirjoittaminen on hankalaa, koska juonen kuvaus - keski-ikäinen nainen yrittää jalostaa kasveja, jollaisia ei ole koskaan aiemmin ole ollut olemassa - ei kerro näytelmän ajatuksista ja tunnelmasta oikeastaan vielä mitään, ja yritys tiivistää näytelmä lyhyeksi kirjoitukseksi poistaa siitä sen hitaan aiheen kehittelyn, pohdinnat, tunnelman ja outouden, jotka siinä ovat olennaisia. Tuntuu kuin se olisi elävä perhonen ja että proosallinen kuvaaminen tappaa sen. Kirjoitus on siis tehty sillä varauksella, että se ei juuri kuvaa näytelmää.

Edellisessä näytelmässä The Outside yritettiin päästä ulkoa sisään. Tässä kasvihuoneeseen ja muotopuoleen tornihuoneeseen sijoittuvassa pitkässä kolminäytöksisessä näytelmässä päähenkilö Claire taas pyrkii kehittämään kasveja, joiden ulkonäkö on sivuseikka, mutta jotka pääsisivät jotenkin "ulos" tai "toiselle puolelle". Hänen toiveensa kohdistuvat kahteen kasviin, köynnökseen nimeltä 'Edge Vine', jonka hän tuhoaa säälimättä rakkaudestaan huolimatta huomattuaan, että se on "kääntynyt takaisin", ja kasviin nimeltä 'Breath of Life', jonka nupun aukeamista näytelmässä odotetaan.

CLAIRE: ... But it can be done! We need not be held in forms moulded for us. There is outness - and otherness.
HARRY: Now, Claire - I didn't mean to start anything serious.
CLAIRE: No; you never mean to do that. I want to break it up! I tell you, I want to break it up! If it were all in pieces, we'd be (a little laugh) shocked to aliveness (to DICK) - wouldn't we? There would be strange new comings together - mad new comings together, and we would know what it is to be born, and then we might know - that we are. Smash it. ... 

Claire on aina tavoitellut vapautta, elämää, totuutta, jotain. Hän on mennyt aiemmin naimisiin taiteilijan kanssa, koska on uskonut saavansa tavoittelemansa hänen kanssaan, mutta koska tämä on ollut mielikuvitukseton ja porvarillinen, hän on eronnut tästä ja mennyt sitten naimisiin lentäjä Harryn kanssa, mutta tämäkin on sidottu maahan ja kaikkiin sen tapoihin.

Näytelmässä on neljä miestä (ja psykologi), jotka kaikki rakastavat Clairea ja tekisivät tämän puolesta mitä vain: hänen miehensä Harry, hänen rakastajansa Dick, Tom, jota hän rakastaa aidosti ja joka rakastaa häntä mutta joka on lähdössä pois, ja Anthony, hänen kasvihuonetyöntekijänsä, jolle kasvit ovat Clairea lukuun ottamatta paljon tärkeämpiä kuin ihmiset. Clairen lisäksi näytelmässä on kaksi naista (ja palvelija Hattie): Clairen parikymppinen tytär Elizabeth aiemmasta avioliitosta (joka on asunut suurimman osan elämäänsä sisäoppilaitoksessa ja tätinsä luona) ja hänen sisarensa Adelaide, jotka ovat molemmat järkeviä, hyvin sopeutuneita, mukavia, tarmokkaita ja muiden arvostamia naisia, joille on tärkeää menestys, kunnollisuus ja se, että ihmiset käyttäytyvät normaalisti. Claire on heille todella julma, varsinkin Elizabethille.

CLAIRE: I knew something was disturbing me. Elizabeth. A daughter is being delivered unto me this morning. I have a feeling it will be more painful than the original delivery. She has been, as they quaintly say, educated; prepared for her place in life.
...
CLAIRE [kiskottuaan Edge Vinen ylös juurineen]: ... Oh, I have loved you [the Edge Vine] so! You took me where I hadn't been.
ELIZABETH: (who has been looking on with a certain practical horror) Well, I'd say it would be better not to go there!
CLAIRE: Now I know what you are for! (flings her arm back to strike ELIZABETH with the Edge Vine)
HARRY: (wrestling it from her) Claire! Are you mad?
CLAIRE: No, I'm not mad. I'm - too sane! (pointing to ELIZABETH - and the words come from mighty roots) To think that object ever moved my belly and sucked my breast! (ELIZABETH hides her face as if struck)
...
ADELAIDE: This sober business of growing plants -
CLAIRE: Not sober - it's mad.
ADELAIDE: All the more reason for quitting it.
CLAIRE: But madness that is the only chance for sanity.
ADELAIDE: Come, come, now - let's not juggle words.
CLAIRE: (springing up) How dare you say that to me, Adelaide. You who are such a liar and thief and whore with words!      ...
CLAIRE: Yes, I do dare. I'm tired of what you do - you and all of you. Life - experience - values - calm - sensitive words which raise their heads as indications. And you pull them up - to decorate your stagnant little minds - and think that makes you - And because you have pulled that word from the life that grew it you won't let one who's honest, and aware, and troubled, try to reach through to - to what she doesn't know is there, (she is moved, excited, as if a cruel thing has been done) Why did you come here?

Lukiessa tuli koko ajan sellainen tunne, että eivät ihmiset käyttäydy näin, ja varsinkin että eivät naiset käyttäydy, saa käyttäytyä näin. Tärkein piirre Clairessa on ehdottomuus, se ettei hän anna minkään olla tiellään siinä, mitä hän tavoittelee, mikä tekee hänestä myös julman ja tuhoavan. Hänen reaktionsa ovat outoja, pelottavia ja hämmentäviä, eikä hän anna armoa itselleen eikä muille. Hän on kuitenkin myös herkkä, rehellinen, paljas, haavoittuvainen, intohimoinen, avoin, valmis antamaan kaikkensa löytääkseen sen mitä etsii, ja valmis myös itse tuhoutumaan tämän takia. Hän ei hyväksy minkäänlaisia kompromisseja, mitään puolittaista, mitään mikä ei ole elävää ja todellista ja aitoa. Tomia ja Anthonya lukuun ottamatta ihmiset hänen ympärillään ovat normaaleja, hyödyllisiä, hyötyviä ja järkeviä ihmisiä (varsinkin Harry), jotka haluaisivat hänen olevan samanlainen kuin ennenkin, hauska ja eläväinen nainen jonka kanssa on mukavaa.

HARRY: ... I sometimes wonder if all this (indicating the place around him) is a good thing. It would be all right if she'd just do what she did in the beginning - make the flowers as good as possible of their kind. That's an awfully nice thing for a woman to do - raise flowers. But there's something about this - changing things into other things - putting things together and making queer new things - this -
DICK: Creating?
HARRY: Give it any name you want it to have - it's unsettling for a woman. They say Claire's a shark at it, but what's the good of it, if it gets her? What's the good of it, anyway? Suppose we can produce new things. Lord - look at the one ones [sic] we've got.

Näytelmässä toistuvat usein sanat mad ja sanity, ja sitä lukiessani olin suurimman osan aikaa kahden vaiheilla: toisaalta varsinkin alussa tuntui, että Claire on ihan sekaisin ja olin vähällä luopua yrityksestä ymmärtää, ja toisaalta näytelmä tuntui hypnoottiselta, tahdoin tietää mitä Claire tarkoittaa, mitä hän tahtoo, ja miten näytelmä päättyy. En hotkaissut näytelmää kerralla vaan luin sen osissa, mutta se tuntui usein jopa jännittävältä, kun yritin saada kiinni sen ajatuksesta ja Clairen pyrkimyksestä, siitä mikä on "ulkopuolella" tai "toisella puolella". Tuntui, että teatterin lavalla siitä olisi mennyt paljon ohi, koska minun piti palata lukiessa usein taaksepäin.

Näytelmä sai ajattelemaan sitä, minkä verran itse tyydyn puolittaisiin asioihin ja suljen silmiäni maailmalta mukavuudenhalun takia, ja myös sitä, miten vaikea tällaisen ehdottomuuden kanssa, joko itsessä tai muissa, on elää, ja miten sitä silti tarvitsee, ainakin jonkin verran. Raja tuhoamisen/tuhoutumisen ja luomisen välillä on näytelmässä kapea. Jostain syystä näytelmästä tuli minulle mieleen Virginia Woolf, vaikken ole lukenut häneltä muuta kuin Oman huoneen. Ehkä siksi, että yhdistän Woolfiin kokeellisuuden, symbolisuuden, rohkeuden ja epäselvyyden? Ehkä luominen ja luovuuden tavoittelu ovat tässä näytelmässä avainsanoja.

Näytelmä tuntui oudolta, symboliselta, modernilta, kokeelliselta ja radikaalilta ja kävisi minusta nykynäytelmästä (joitakin vanhoja puhuttelumuotoja lukuun ottamatta). Uskomatonta, että sen ensiesitys oli lähes sata vuotta sitten amerikkalaisessa pikkukaupungissa. Olen aiemminkin ajatellut, että ihmiset ovat olleet menneisyydessä monesti epäsovinnaisempia kuin nykyään olettaisi.

Susan Glaspell: The Verge, kolminäytöksinen näytelmä, 1921. 60 sivua. Kirjassa Four Plays by Susan Glaspell: Trifles, The Outside, The Verge, Inheritors, 2017. McAllister Editions. 153 sivua.

torstai 27. elokuuta 2020

R. J. Koreto: The Body in the Ballroom. An Alice Roosevelt Mystery, 2018

Kun tutustuin Theodore Rooseveltiin ja hänen tyttäreensä Alice Rooseveltiin, huomasin että on kirjoitettu dekkareita, joissa Alice Roosevelt on päähenkilönä, joten pitihän sellainen lukea. Tämä on sarjan toinen osa (en saanut itselleni ensimmäistä osaa Alice and the Assassin), mutta tämä on kuitenkin itsenäinen teos, vaikka aiempiin tapahtumiin joskus viitattiinkin.

Alicen lisäksi päähenkilönä on dekkarin minäkertoja Joseph St. Clair, Theodore Rooseveltin kanssa sotinut, lännessä sheriffinä toiminut mies ja nykyinen salaisen palvelun asiamies, jonka tehtävänä on toimia villin 18-vuotiaan Alicen henkivartijana ja paimentajana. Joe St. Clair pukeutuu cowboy-saappaisiin, pitkään takkiin ja stetson-hattuun, joten hän muodostaa Alicen kanssa melko huomiotaherättävän parivaljakon 1900-luvun alun New Yorkissa, johon tarina pääasiassa sijoittuu.

Alice osallistuu New Yorkissa hienostoystäviensä kemuihin, joissa eräs vieras kuolee myrkytettyä boolia juotuaan. Kutsuissa vaimonsa kanssa ollut mies on ollut naistennaurattaja ja hyvin epämiellyttävä ihminen, joten epäiltyjä luulisi löytyvän, mutta kirjan poliisit tuntuvat tyhmemmiltä kuin laki sallii: he pidättävät mustan mekaanikon Peter Carlylen vain sen takia, että uhri on riidellyt tämän kanssa autostaan muutama päivä aiemmin. Poliisit tuntuvat pitävän ihan mahdollisena sitä, että mekaanikko olisi onnistautunut soluttautumaan New Yorkin ökyrikkaiden juhliin sujauttamaan myrkyn lasiin, ja joka tapauksessa heille tuntuu olevan tärkeintä saada joku pidätetyksi ja tuomituksi häiritsemättä rikkaita turhan takia.

Onneksi Alice ja Joe ovat aiemmin ystävystyneet Carlylen kanssa, saavat tämän ehdollisesti vapaaksi ja ryhtyvät itse selvittämään asiaa. Tämä ei ole aivan helppoa, koska heillä ei ole tutkimuksessa mitään virallista asemaa, mutta Alice luottaa siihen, että hänen nimensä avaa kaikki ovet, eikä olekaan väärässä. Myös hänen ensi käden tietonsa rikkaiden käyttäytymisestä auttavat häntä tutkimuksissa. Juoneen liittyy myös rikkaiden salaseura.

Raharikkaiden maailma ei juurikaan kiinnosta minua, ja kirjassakin hienoston jäsenet, uhri ja epäillyt, jäivät aika lailla pahvikuviksi. Kiinnostavampia hahmoja kirjassa olivat sivuhenkilöt, esimerkiksi Joen sisarpuoli ja Alicen ystävä, osaksi musta kokki Mariah, mekaanikko Peter Carlyle, naisjournalisti, joka auttoi parivaljakkoa tutkimuksissa, ja Alicen vaikuttava täti Anna Roosevelt Cowles. 1900-luvun alun värikäs New York oli myös tärkeä osa kirjan viehätystä; Koreto on omistanut kirjan maahanmuuttajille, joita oli tuohon aikaan kolmannes New York Cityn asukkaista. Myös Alicen ja Joen yhteistyö - molemmat välittävät toisistaan, vaikkeivät suoraan sitä sanokaan - oli kirjassa kiinnostavaa.

Koreto on onnistunut tasapainottelemaan hyvin Alicen luonteenpiirteiden kuvaamisessa: hänestä välittyy kuva nuoresta, epäsovinnaisesta, etuoikeutetusta, itsepäisestä ja itsekeskeisestäkin ihmisestä, mutta hän ei kuitenkaan tunnu ärsyttävältä ja hemmotellulta pikkutytöltä, vaan hän on älykäs, päättäväinen ja reilu kaikkia kohtaan eikä arvioi ihmisiä näiden taustan tai varakkuuden perusteella; kirjan asenne on hyvin demokraattinen. Kirja ja sen tapahtumat ovat tietysti fiktiota, joten Alice saattoi todellisessa elämässä olla tai olla olematta tällainen, mutta kirjan luonnekuva tuntuu sopivan yhteen sen kanssa, mitä tiedän Alice Rooseveltista (mikä on toki aika vähän).

Toisaalta kirjan juoni ei ollut kovin uskottava eivätkä Alicen ja Joen oivallukset ihmisluonteesta olleet mielestäni niin syvällisiä kuin mitä kirjassa annettiin ymmärtää. Ja vähemmälläkin olisi tullut selväksi, että Joe on oikeasti paljon älykkäämpi kuin miltä näyttää. Kirja oli kuitenkin leppoisaa cozy crime -luettavaa, ja vaikka olin sitä lukiessani flunssainen ja väsynyt, jaksoin hyvin lukea sitä.

Minun piti lukiessani tarkistaa netistä bourbonin ja viskin ero, koska Joella oli koko ajan mukanaan bourbonia sisältävä taskumatti, kun taas mielellään viskiä ja muita vahvoja drinkkejä kurkkuunsa kumoava Alice piti bourbonia juomakelvottomana. Niille, joiden viskitietous on yhtä heikkoa kuin minun: bourbon on amerikkalaista, maissista valmistettua, yleensä makeaa viskiä, kun taas viski valmistetaan yleensä ohrasta ja se on ilmeisesti vähemmän makeaa kuin bourbon.

R. J. Koreto on aiemmin kirjoittanut historiallisia dekkareita Lady Frances Ffolkesista, englantilaisesta suffragetista. Hänen kirjojaan ei ole käännetty suomeksi.

Helmet-haasteeseen tästä saa kohdan 4. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä.

Edit 28.8.20: pieniä muutoksia ja korjasin virheen.

R. J. Koreto: The Body in the Ballroom. An Alice Roosevelt Mystery, 2018. Crooked Lane. Kansi: Andy Ruggirello. 295 sivua.

keskiviikko 26. elokuuta 2020

Barbara Kerley & Edwin Fotheringham: What To Do About Alice? How Alice Roosevelt broke the rules, charmed the world, and drove her father Teddy crazy! 2008

Tutustuessani vuoden 1906 rauhannobelistiin ja Yhdysvaltain presidenttiin Theodore Rooseveltiin löysin menneisyydestä kiinnostavan naishahmon, hänen tyttärensä Alicen. Alice Roosevelt Longworth oli Rooseveltin vanhin lapsi, jonka äiti, Rooseveltin ensimmäinen vaimo ja syvästi rakastama Alice Hathaway Lee kuoli munuaistautiin 22-vuotiaana vuonna 1884 vain kaksi päivää tyttärensä syntymän jälkeen. Elämänsä ensimmäiset vuodet Alice vietti Rooseveltin isosiskon Bamie Rooseveltin hoidossa ja myöhemmin isänsä, tämän toisen vaimon Edith Kermit Carowin ja viiden sisaruspuolensa kanssa.

Elämänsä traagisesta alusta huolimatta Alice Roosevelt oli (tämän kirjan perusteella) lapsuudestaan asti iloinen, ilkikurinen, energinen, epäsovinnainen, riehakas ja aikansa naiskäsityksiä ravisteleva tyttö ja nainen, joka ei kaivannut sääliä ja jota muut eivät yrityksistä huolimatta pystyneet hallitsemaan.

I can be president of the United States, or I can control Alice. I cannot possibly do both.
- Theodore Roosevelt

Tässä kuvakirjassa kerrotaan Alicen lapsuudesta ja nuoruudesta. Alice halusi elää täysillä ja "syödä koko maailman" (eat up the world), kuten hän itse sanoi: käydä paikoissa, tavata ihmisiä ja tehdä asioita. Hänestä tulee mieleen Peppi Pitkätossu: hän ei halunnut käydä tylsää tyttöjen sisäoppilaitosta, vaan hän halusi saada lemmikikseen apinan ja pitää housuja.

Hän joutui pitämään lapsena sääritukia monen vuoden ajan. Kun hän pääsi niistä, hänen isänsä kannusti häntä ajamaan polkupyörällä, ja Alice kuljeskeli Washingtonin kaduilla hallintorakennuksista mustalaisleireihin. Joidenkin seikkailujen jälkeen Roosevelt ajatteli, että villin Alicen pitää mennä sisäoppilaitokseen, mutta Alice oli koko kesän ajan niin onneton tästä, että isä muutti mielensä. Koulun asemesta Alice pääsi käyttämään vapaasti isänsä kirjastoa ja opetti itselleen tähtitiedettä, maantiedettä ja kreikan kielioppia ja luki Twainia, Dickensiä, Darwinia ja Raamatun kannesta kanteen. (En tiedä, kävikö hän koskaan varsinaista koulua.)

Alice kiinnostui isänsä työn myötä myös politiikasta. Kun hän oli 17-vuotias, Rooseveltista tuli Yhdysvaltain presidentti ja perhe muutti Valkoiseen taloon. Alice otti isänsä vieraat vastaan yhdessä vihreän lemmikkikäärmeensä(!) Emily Spinachin kanssa. Hän edusti erilaisissa tilaisuuksissa sekä vieraili Kuuban plantaaseilla ja Puerto Ricon kouluissa.

Roosevelt sanoi Alicelle, että "mukavat" ihmiset eivät halua nähdä nimiään lehdissä (hmm, olikohan hän samaa mieltä itsestään) ja kielsi häntä puhumasta lehdille. Lehdet kuitenkin rakastivat Alicea kuten kaikki muutkin (paitsi konservatiivit, jotka kauhistelivat hänen moraalittomuuttaan ja pitivät häntä järkyttävänä), ja lehdissä häntä kutsuttiin "Princess Aliceksi". Alice tarjosikin lehdille kirjoitettavaa: hän ajoi vauhdilla pikku avoautoaan, tanssi läpi yön ja nousi vasta puolen päivän aikaan, löi vetoa hevoskilpailuissa ja poltti tupakkaa. Eräs lehti jopa väitti, että hänen olisi nähty tanssivan katolla alusvaatteisillaan, minkä Alice itse kielsi.

Alice lähti amerikkalaisen lähetystön mukana neljän kuukauden pituiselle Aasian-matkalle laivalla Tyynenmeren yli ja piti hauskaa: hän tanssi Havaijilla hulaa, hyppäsi täysissä pukeissa laivan uima-altaaseen (!), katseli sumopainia Japanissa, tarkasti joukot Filippiineillä ja kiersi Kiinan keisarinnan puutarhoja. Matkalta tarttui mukaan myös sulhanen, kongressin jäsen Nicholas Longworth. Vaimona Alice kuunteli kongressin väittelyjä, ja hänestä tuli yksi isänsä luotetuimpia neuvonantajia ja innokkaimpia kannattajia. Hän ehti myös pelaamaan pokeria ja tanssimaan Vatikaanin tuomitsemaa turkey trot -tanssia. (Tanssi ei tässä opetusvideossa näytä järisyttävän paheelliselta, mutta Wikipedian mukaan tanssijoita saatettiin sakottaa häiritsevän käytöksen takia ja 15 naista erotettiin työstään, kun he tanssivat sitä lounastunnillaan.)

If you haven't got anything nice to say about anybody, come sit next to me. - Alice Roosevelt

Toisaalta Alice Roosevelt Longworth (1884-1980) oli hauska ja mielenkiintoinen tuttavuus, pitelemätön luonnonvoima, toisaalta tämän kirjan perusteella hänen käytöksensä tuntuu aika epäkypsältä ja kevyeltä - hän järkytti aikansa sovinnaisuuskäsityksiä, muttei käytöksellään tai toiminnallaan kuitenkaan parantanut naisten asemaa tai muutenkaan yrittänyt vaikuttaa tärkeisiin asioihin. Kirjasta ja sen kuvituksesta saa sellaisen käsityksen, että hän vain tanssahteli elämän läpi. Mutta on silti virkistävää, että hän teki sen, näytti, miten epäsovinnaisesti naiset voivat käyttäytyä ja antoi palttua monille rajoittaville säännöille.

Hän oli myös älykäs ja energinen, tiedonhaluisena ja aktiivisena poliitikon ja presidentin tyttärenä ja poliitikon vaimona hän tiesi politiikasta varmaan suunnilleen yhtä paljon kuin poliitikotkin, ei ollut syrjäänvetäytyvä tai turhan vaatimaton eikä antanut miehille automaattisesti etusijaa, ja hän oli ilmeisesti tärkeä taustavaikuttaja Washingtonissa. Yli 90-vuotiaaksi elänyttä Alice Roosevelt Longworthia nimitettiin "toiseksi Washingtonin monumentiksi". Tämä kirja loppuu Alicen aikuisuuden kynnykselle eli se antaa vain pienen kuvan hänen elämästään. Alice Roosevelt Longworth on kirjoittanut itse kirjoja, esimerkiksi muistelmateoksen Crowded Hours, hänestä on kirjoitettu elämäkertoja (esim. Stacy Corderyn Alice: Alice Roosevelt Longworth, from White House Princess to Washington Power Broker ja James Broughin Princess Alice), ja viime vuonna Stephanie Marie Thornton julkaisi hänen elämästään romaanin nimeltä American Princess. (Näistä kirjoista oli nyt vain tämä lastenkirja saatavilla.)

Olen keskittynyt pelkästään kirjan asiasisältöön, mutta tämä hyvin isokokoinen kirja on viehättävä kuvakirjana. Kuvat ovat värikkäitä ja sivun tai aukeaman kokoisia (sivulla saattaa olla myös pienempiä kuvia, mutta kaikki liittyvät temaattisesti yhteen), tekstiä ei ole sivuilla kovin paljon ja se on sijoitettu sivuille kuvien ääriviivojen mukaan. Sanan ja kuvan yhteistyö toimii hyvin: vaikka kuvat myötäilevätkin tekstin ajatusta, niissä riittää myös itsessään tutkimista ja löytämistä ja joskus ne tuovat kirjaan aivan oman ajatuksensa, ja ne ovat hauskoja. Lähes joka sivulla on vaaleansinistä väriä, mikä johtuu ilmeisesti siitä, että Alicen mukaan nimettiin väri, Alice Blue, joka vastasi hänen silmiensä siniharmaata väriä.

Edit 27.8.20.

Barbara Kerley: What To Do About Alice? How Alice Roosevelt broke the rules, charmed the world, and drove her father Teddy crazy! 2008. Scholastic Press. Kuvitus: Edwin Fotheringham. Ei sivunumeroita (44 sivua).

maanantai 24. elokuuta 2020

Theodore Roosevelt (rauhannobelistit 1906)

President Roosevelt - Pach Bros.jpg
Kuva: Wikipedia
Theodore Rooseveltista (1858-1919, USA:n presidenttinä 1901-1909) ei ensimmäisenä tule mieleen työ rauhan hyväksi, mutta hän on silti saanut Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1906. Toisaalta hänestä ei tullut mieleeni paljon muutakaan; en tiennyt hänestä ennestään juuri muuta kuin että hän on ollut joskus Yhdysvaltain presidentti, hän luki usein kirjan päivässä ja teddykarhu on nimetty hänen mukaansa, joten rauhannobelistisarjani oli hyvä syy tutustua häneen paremmin (senkin takia, että olen aina sekoittanut keskenään hänet ja myöhemmän presidentin Franklin Delano Rooseveltin).

Nobelinsa Roosevelt sai "työstä Venäjän–Japanin sodan lopettaneen Portsmouthin rauhansopimuksen aikaansaamiseksi". En jaksanut perehtyä Venäjän ja Japanin välisen sodan syihin tai kulkuun, mutta mielestäni palkinnossa on kiinnostavaa se, että USA:lla oli ilmeisesti 1900-luvun alussa hyvät suhteet sekä Venäjään että Japaniin, koska se pystyi toimimaan rauhanneuvottelijana näiden maiden välillä. Tuohon aikaan ei myöskään uskottu aasialaisen valtion pystyvän voittamaan eurooppalaista valtiota, joten tämän sodan lopputulos ehkä vähensi jonkin verran länsimaalaisten eurosentrisyyttä ja ylimielisyyttä.

Kirjastossa olisi ollut Rooseveltin kirjoittama kirja Amerikan salomailla (1906), jonka ajattelin lukea, mutta kirja oli sijoitettu luokkaan "metsästys" ja selaillessani sitä kirjan pääsisältöä näyttivät olevan erilaiset tavat tappaa villieläimiä, joten jätin sen väliin. Roosevelt oli innokas metsästäjä, mutta hän oli myös luonnonsuojelija, joten jos hän eläisi nyt, ehkä hän käyttäisi kameraa aseen sijasta. Myöskään hänen vaimonsa eivät ole kirjoittaneet elämäkertoja (joiden lukeminen olisi mielestäni ollut hyvä tapa tutustua Rooseveltiin), joten lähes ainoaksi nyt saatavilla olevaksi lähdeteokseksi jäi James M. McPhersonin toimittama ihan hyväntuntuinen kirja The American Presidents, joka kertoi Rooseveltista kahdeksan sivun verran. (Kirjassa olisi ollut myös hänen virkaanastujaispuheensa, jota en lukenut.) Rauhanpalkinto kuitattiin kirjassa yhdellä virkkeellä, joten siitä ei selvinnyt mitään uutta. Sain Rooseveltista jonkin verran tietoja myös parista muuta kirjasta, joista tiedot postauksen lopussa ja omat postaukset myöhemmin.

Joitakin rauhanpalkintoja on kritisoitu siitä, ettei niiden saajan valinta ole ollut kovin onnistunut, ja mielestäni Rooseveltin rauhanpalkinto kuuluu tähän joukkoon. Rikkaasta newyorkilaisperheestä lähtöisin oleva kapitalisti Roosevelt (republikaani), erittäin energinen ulkoilmaihminen, oli ollut ennen presidentiksi tuloaan mm. karjatilallinen, kirjailija, luonnontutkija, lainsäätäjä, New York Cityn poliisipäällikkö, armeijan eversti, sotasankari ja New Yorkin kuvernööri. Hän ei todellakaan mitenkään yksiselitteisesti pyrkinyt edistämään rauhaa ja koko ihmiskunnan hyvinvointia. Hän käytti presidenttinä kaikkea asemansa suomaa valtaa, nimesi USA:n "kansainväliseksi poliisiksi" läntisellä pallonpuoliskolla ja muuallakin, lisäsi Yhdysvaltain osallistumista kansainväliseen politiikkaan (mihin kyllä kuului myös tuo rauhansopimuksen neuvottelu) ja lähetti 16 amerikkalaista taistelulaivaa kahden vuoden pituiselle kierrokselle ympäri maailmaa, mikä "hyväntahdonkiertueen" nimityksestä huolimatta toimi selvänä osoituksena ja muistutuksena Yhdysvaltain sotilaallisesta voimasta. Nuorempana hän oli innolla mukana sotimassa Kuubassa.

Kun Roosevelt halusi rakennuttaa Panaman kanavan, Kolumbian hallitus ei vuonna 1903 tahtonut myöntää USA:lle sadan vuoden vuokrasopimusta alueelle, jolloin Roosevelt junaili vallankumouksen siihen asti Kolumbiaan kuuluneessa Panamassa tukemalla vallankumouksellisia ja suojaamalla sotalaivalla itsenäiseksi julistautunutta Panamaa. Vaikka Panaman itsenäistyminen Kolumbiasta oli panamalaisille varmasti hyvä asia, Rooseveltin motiivit eivät olleet mitenkään pyyteettömät ja hän sekaantui rajusti toisen valtion asioihin.

Rooseveltissa ja hänen toiminnassaan oli kuitenkin myös hyviä puolia. Kuukausi presidentiksi tulonsa jälkeen hän kutsui Booker T. Washingtonin, tunnetun mustan luennoitsijan, pedagogin ja aktivistin, Valkoiseen taloon syömään kanssaan (mikä sai etelävaltioiden valkoiset rasistit hyökkäämään mustien kimppuun). Washington toimi Rooseveltin neuvonantajana rotukysymyksissä (Wikipedia). Roosevelt suitsi suuryritysten ja trustien valtaa oikeudenkäynneillä ja sääntelyllä, ja hän kehotti kongressia parantamaan työläisten oikeuksia esimerkiksi lapsityölaeilla. Toisaalta hän hajotti joskus laillisia lakkoja sotilaiden avulla, eikä hän myöskään rajoittanut johdonmukaisesti kaikkien suuryritysten toimintaa. Hyviä puolia oli myös se, että hän paransi ruoan laaduntarkkailua Upton Sinclairin kirjan The Jungle (1906, suomennettu tuoreeltaan nimellä Chikago - nykyajan romaani; kirjassa kerrottiin Chicagon lihanpakkaustehtaiden karmeista olosuhteista) aiheuttaman skandaalin jälkeen.

Roosevelt oli toiminut Dakotassa karjatilallisena kahden vuoden ajan ja rakasti villien alueiden tutkimista koko elämänsä ajan, minkä takia hän oli erityisen kiinnostunut luonnonsuojelusta (conservation). Hän nimitti hallitukseensa luonnonsuojelijoita ja käytti paljon aikaansa valistaakseen amerikkalaisia luonnonsuojelun tärkeydestä. Hän suojasi rakentamiselta (withdrew from development) yli 200 miljoonaa eekkeriä (eli noin 800 000 neliökilometriä!) metsäalueita ja järjesti vuonna 1908 ensimmäisen Valkoisen talon luonnonsuojelukongressin. Hänen ponnistustensa ansiosta luonnonsuojelusta tuli vähitellen politiikan valtavirtaa.

R. J. Koreton kirjan jälkikirjoituksessa kerrotaan Venäjän ja Japanin väliseen sotaan liittyvä yksityiskohta: Jacob Schiff oli rikas saksanjuutalainen maahanmuuttaja USA:ssa, tunnettu hahmo Wall Streetillä ja filantrooppi, ja koska Venäjällä vainottiin tuolloin juutalaisia, hän rahoitti Japania sodassa Venäjää vastaan. Roosevelt suhtautui positiivisesti juutalaisiin: hän tuki sionismia eli juutalaisvaltion perustamista ja puhui Venäjän juutalaisvainoja vastaan. Hän nimitti myös ensimmäisenä presidenttinä hallitukseensa juutalaisen ministerin, Oscar Strausin.

Rooseveltin elämässä oli monia vahvoja naisia (Koreto). Rooseveltin isosisko, Anna Roosevelt Cowles eli Bamie Roosevelt oli älykäs ja voimakastahtoinen nainen, jonka kanssa Roosevelt neuvotteli presidenttikautensa aikana monista päätöksistä, Eleanor Roosevelt, F.D. Rooseveltin vaimo ja monipuolinen yhteiskunnallinen toimija, oli hänen veljentyttärensä, ja hänen tyttärensä Alice oli myös hyvin voimakas persoona. Koreto arvelee, että ehkä heidän takiaan Roosevelt kannatti naisten äänioikeutta jo vuonna 1912. (Miten niin jo, amerikkalaiset naiset olivat kampanjoineet äänioikeuden puolesta tuolloin kauemmin kuin Roosevelt oli elänyt ja Roosevelt oli tuntenut perheensä naiset jo vuosikymmenien ajan.)

Amerikkalaisten naisten historiasta kertovassa kirjassa kerrotaan, että Roosevelt oli progressiivisen puolueen presidenttiehdokkaana vuonna 1912. Puolueen johtohahmo oli yhteiskunnallinen aktivisti Jane Addams (vuoden 1931 rauhanpalkinnon saaja), jota monet moittivat siitä, että hän tuki sellaista "militaristia, imperialistia ja anti-suffragistia" kuin Roosevelt. Ilmeisesti Jane Addams, joka oli fiksu ja aikaansaava ihminen, uskoi Rooseveltin haluun ja kykyyn tehdä yhteiskuntaa paremmaksi, mutta tämä tieto lisää entisestään epäilystäni siitä, menikö vuoden 1906 rauhanpalkinto oikeaan osoitteeseen.

Rooseveltin ensimmäinen vaimo oli Alice Lee, jonka hän oli tavannut Harvardissa. Rooseveltin rakastama Alice kuoli vuonna 1884 munuaistautiin vain 22-vuotiaana kaksi päivää tyttärensä syntymän jälkeen. Vuonna 1886 Roosevelt meni naimisiin lapsuudenystävänsä ja aikaisemman ihastuksensa Edith Kermit Carowin kanssa, jonka kanssa hän sai viisi lasta. Rooseveltin ja Alice Leen tytär Alice herätti huomiota epäsovinnaisten elämäntapojensa ja käyttäytymisensä takia ja oli siis yksi noista Rooseveltin elämän vahvoista naisista, mistä sain syyn parin seuraavan kirjan lukemiseen.

James M. McPherson (general editor) and David Rubel (editor): "To the Best of My Ability": The American Presidents, 2004 (2000). Dorling Kindersley (DK Publishing). 487 sivua.
R.J. Koreto: The Body in the Ballroom, 2018
Carol Hymowitz and Michaele Weissman: A History of Women in America, 1978

sunnuntai 23. elokuuta 2020

Agapetus: Kaikenlaisia vieraita. Kolminäytöksinen hupailu, 1952 (1934)

Ajattelin lukea ehkä kaikki muutkin kirjaston varastosta löytyvät Agapetuksen näytelmät, koska ne ovat mukavaa, kevyttä välipalalukemista. Lainaan kirjan takakannesta Erkki Kivijärven arvostelua, koska siinä on hyvin ilmaistu yksi syy, joka minua näissä viehättää: hän osaa kirjoittaa luonnollista, teennäisyyksistä vapaata vuoropuhelua, jossa lystikkyydet tulla tupsahtavat ikäänkuin itsestään. Hänen näytelmänsä ovat helppoa ja sujuvaa luettavaa, niissä on hauskoja ja useimmiten sympaattisia henkilöhahmoja, ja kirjailija onnistuu selvittämään juonen kiemurat lopussa tyydyttävästi. Näytelmien maailma on miellyttävän ongelmaton ja hyväntuulinen, ja niissä on menneen maailman nostalgiaa.

Tämä näytelmä sijoittuu komeaan maalaiskartanoon, jonka omistaja Alma Karitie on alussa parhaillaan lähdössä puolen vuoden matkalle Italiaan ja Ranskaan. Kartanon hoidon hän on jättänyt uuden taloudenhoitaja rouva Palhon ja hulivilimäisen siskonpoikansa, agronomiopiskelija Erkin (josta tulee aika lailla mieleen Minna Canthin huvinäytelmän Valter) huomaan. Erkki ei suunnitelmista huolimatta ehdi tapaamaan Almaa, mutta tämän lähdettyä hän ilmaantuu paikalle uuden ystävänsä, kuvanveistäjä Mauri Kontion kanssa. Kroonista rahapulaansa helpottaakseen hän saa kuningasidean siitä, että tädin poissaollessa kartanosta voikin tehdä täysihoitolan. Hän laittaa Maurin vastusteluista huolimatta lehteen ilmoituksen, joka houkuttelee pian paikalle pari vierasta, iloluontoisen eversti Soran ja luulotautisen tuomari Pelmulan.

Ilmeisesti näissä Agapetuksen näytelmissä on tapana, että ihmiset rakastuvat toisiinsa muutaman tunnin tai enintään parin päivän tuttavuuden jälkeen, ja tässäkin näytelmässä syntyy pareja. Näin metoo-aikana näytelmän erään henkilön käytös ei olisi kovin hyväksyttävää, mutta näytelmän henkilöitä se ei haittaa ja kaikki päättyy tietenkin onnellisesti.

Minua miellytti näytelmässä se, että naimatonta nelikymppistä tätiä Alma Karitietä ei kuvata kuivakkaana, kärttyisenä vanhapiikana (kuten voisi ehkä odottaa näytelmän kirjoitusajankohdan huomioon ottaen), vaan hän on pienen perintönsä fiksusti sijoittamalla hankkinut itselleen suuren omaisuuden ja on viehättävä, tyylikäs, itsevarma ja mukava. Hän myös reissaa yksin ympäri Eurooppaa. Mitenköhän tavallisia tuollaiset puolen vuoden matkat olivat, nykynäkökulmasta ne kuulostavat aika erikoisilta?

Mukava luettava. Samoin kuin aiemmin lukemastani Agapetuksen näytelmästä, tästäkin on tehty elokuva (Wikipedian artikkelissa Erkin ja Maurin nimet ovat jostain syystä toisinpäin kuin näytelmässä), jossa on Finnan kuvista päätellen enemmän henkilöitä ja osittain toisenlainen juoni kuin itse näytelmässä.

Agapetus: Kaikenlaisia vieraita, 1952 (toinen painos, alkuteos 1934). Otava. 182 sivua.

keskiviikko 19. elokuuta 2020

Melba Pattillo Beals: Warriors Don't Cry. The Searing Memoir of the Battle to Integrate Little Rock's Central High, 1995

Aseistautuneita kansalliskaartin sotilaita. Satoja liittovaltion sotilaita. Konekivääreitä ja helikoptereita. Sotilassaattue. Raivokkaita, mellakoivia väkijoukkoja. Haukkumasanoja, lyömistä, veitsellä uhkailua. Dynamiittipötkö, happoa, palavia paperinpaloja. Sylkemistä päälle, potkimista. Oikeudenkäynti kuvernööriä vastaan. Tappouhkauksia. Häirintäsoittoja. Painostusta. Mistä tässä oli kysymys? Siitä, että yhdeksän nuorta halusi käydä koulua.

Pelasin jokin aika sitten lautapeliä, jossa ideana oli liikkua junalla ympäri Yhdysvaltoja. Karttaan oli merkitty kaikki USA:n suurimmat kaupungit (New York, Boston, Dallas, Washington...) ja näiden lisäksi Little Rock, Arkansas. Tämä pieni kaupunki on varmaan useimmille suomalaisille tuntematon, mutta USA:n kansalaisoikeusliikkeestä kertovia kirjoja lukiessa nimi nousee esiin yhä uudelleen ja useimmat amerikkalaiset varmaan tuntevat nimen.

Black folks aren't born expecting segregation, prepared from day one to follow its confining rules. Nobody presents you with a handbook when you're teething and says, "Here's how you must behave as a second-class citizen." Instead, the humiliating expectations and traditions of segregation creep over you, slowly stealing a teaspoonful of your self-esteem each day. (3)

Vuonna 1954 Yhdysvaltain korkein oikeus päätti historiallisessa päätöksessä Brown v. Board of Education, että rotuerottelu USA:n kouluissa on laitonta. Tämä päätös piti myös saattaa voimaan käytännössä ja Little Rockin aiemmin vain valkoihoisille tarkoitettu lukio Central High valittiin integroitavaksi koekouluksi. Melba Pattillo oli yksi niistä mustista oppilaista, jotka olivat aiemmin vastanneet myöntävästi (ehkä paljonkaan asiaa ajattelematta), kun kysyttiin heidän halukkuuttaan olla koulun ensimmäisiä afroamerikkalaisia oppilaita. Kun tähän vihdoin ryhdyttiin vuonna 1957, jonka lopulla Melba täytti 16 vuotta, hän oli jo unohtanut asian.

Hänen perheensä järkyttyi asiasta, koska hän ei ollut kysynyt asiasta vanhemmiltaan. Äiti Lois ja isä Will olivat eronneet ja isä muuttanut pois kotoa, koska opettajaäiti olisi halunnut isän suorittavan collegeopintonsa loppuun, kun taas isä piti enemmän ulkotöistä. Perheeseen kuului myös pikkuveli Conrad ja Melballe hyvin tärkeä isoäiti India.

Kun ensimmäinen koulupäivä koitti syyskuun alussa, koulua piirittivät raivokkaat valkoiset väkijoukot. Etuovesta sisään oli yrittämässä vain yksi yhdeksästä mustasta oppilaasta, Elizabeth Eckford, koska hän ei ollut puhelittomana saanut tietoa muiden kohtauspaikasta. Kun hän yritti kävellä sisään koulun ovista, Arkansasin kuvernööri Faubuksen paikalle määräämä kansalliskaarti sulki hänen tiensä ja esti tämän (!). Hän olisi saattanut joutua väkijoukon uhriksi, ellei valkoinen pariskunta olisi auttanut häntä pääsemään bussiin. Tapahtumaa kauempaa avuttomina seuranneet Melba ja hänen äitinsä pääsivät hädin tuskin pakoon heidän perässään köysi kädessä juosseilta valkoisilta. Kansalliskaarti esti toiselta puolen sisään yrittäneiden mustien oppilaiden pääsyn kouluun.

20 päivän ja kuvernööri Faubuksen oikeudenkäynnin jälkeen mustat oppilaat onnistuivat poliisien avulla pääsemään sisään, mutta mellakoiva väkijoukko murtautui päivän aikana poliisivartion läpi ja tunkeutui kouluun aikeenaan ilmeisesti lynkata nuoret, jotka onnistuivat juuri ja juuri pakenemaan poliisien autoissa. Kahden päivän kuluttua presidentti Eisenhower lähetti paikalle 1200 aseistautunutta liittovaltion sotilasta, jotka vartioivat koulun pihalla ja käytävissä (luokkiin he eivät saaneet tulla), ja joista yhdeksän toimi mustien nuorten henkivartijoina. He kuitenkin saivat huolehtia vain siitä, että nuoret säilyivät hengissä; jatkuvaan haukkumiseen ja ahdisteluun he eivät saaneet puuttua. Sotilaiden määrää vähennettiin asteittain, ja marraskuun lopussa kaikki liittovaltion sotilaat lähetettiin pois. Nuoret saivat tulla yksin toimeen; opettajat olivat sijoittaneet kaikki yhdeksän eri luokille valtavaan kouluun.

Lakkaamattomasta kiusaamisesta, häirinnästä, väkivallasta ja uhkailusta huolimatta kaikki mustat oppilaat pysyttelivät koulussa toukokuun loppuun asti - lukuun ottamatta yhtä, Minnijeania, joka erotettiin koulusta, koska hän oli tahallaan tai vahingossa kaatanut ruokaa kiusantekijöiden päälle - suorittivat opintonsa ja saivat todistuksensa. Heidän oli tarkoitus jatkaa koulussa seuraavana lukuvuonna, mutta kun kuvernööri Faubus ei muuten pystynyt estämään tätä, hän sulki kaikki Little Rockin lukiot (!). Melba pääsi tämän jälkeen suorittamaan lukion loppuun Kaliforniassa hyvien valkoisten kasvattivanhempien perheessä ja oppi rakastamaan heitä. Jotkut muut yhdeksästä nuoresta palasivat myöhemmin Little Rockin Central Highin.

Koulun opettajat suhtautuivat kiusaamiseen uskomattoman passiivisesti. He antoivat valkoisten oppilaiden huudella haukkumasanoja ja häiriköidä mustia nuoria luokassaan ja koulun käytävillä, ja koulun johto vaati aina aikuista todistajaa (eli opettajaa, sotilaat eivät käyneet) ahdistelulle ja hyökkäyksille. Vain yksi Melban opettaja piti valkoiset oppilaat kurissa. Jotkut oppilaat suhtautuivat Melbaan ja muihin mustiin nuoriin varovaisen ystävällisesti, mutta heitä oli melko harvassa ehkä ryhmäpaineenkin takia. Eräs valkoinen poika, Link, joka välitti perheensä vanhasta mustasta taloudenhoitajasta todella paljon, pelasti mahdollisesti Melban hengen, ja Melba alkoi varovasti luottaa häneen ja vähitellen ystävystyi hänen kanssaan.

Valkoiset naiset olivat yhtä rasistisia kuin miehetkin. Koulun äitien yhdistys yritti pitää mustat nuoret poissa koulusta, valkoiset naiset mellakoivat kouluvuoden alussa siinä kuin miehetkin ja huusivat haukkumasanoja kasvot vihasta vääristyneinä, kolme valkoista naista jahtasi Melbaa kouluvuoden alussa...

Kaupungin musta yhteisö ei ollut mitenkään yksiselitteisesti näiden yhdeksän nuoren ja heidän perheidensä takana, vaan mustat kaupunkilaiset saattoivat pitää heitä "asioihin sekaantuvina nuorina", jotka vaikeuttivat elämää ja liiketoimia kaupungin valkoisten kanssa. Joskus he saivat kuitenkin tunnustusta myös omalta yhteisöltään.


Little Rockin valkoisen koulun integrointi oli iso uutinen koko Yhdysvalloissa ja koko maailmassakin. Näistä yhdeksästä mustasta nuoresta (The Little Rock Nine), jotka valittiin kokeiluun mm. sen takia, että he olivat hyviä koulussa, kirjoitettiin paljon, ja Melba sai kirjeitä ympäri maailmaa. Nämä nuoret olivat tavallisia teinejä, jotka olivat viettäneet ennen integrointia turvattua ja suojattua elämää, joten on todella vaikuttavaa, että he selvisivät kouluvuoden läpi, ja heidän sisuaan täytyy kunnioittaa. Vaikka Melba kuvaa koulua "kidutuskammioksi", hän kuitenkin nousi joka päivä ja meni kouluun (hän oli vuoden aikana ilmeisesti vain pari päivää sairaana). Mustien oppilaiden täyspäisyyttä ja vahvuutta kuvaa myös se, että (luullakseni) kaikki olivat vuonna 1987 kirjoitetun epilogin ja alla olevan videon mukaan menneet collegeen ja opiskelleet itselleen ammatin. Varsinkaan tytöille collegetutkinto ei tuohon aikaan ollut itsestään selvä, eivätkä he olleet antaneet tämän karmean lukuvuoden, jonka täytyi olla todella stressaava, traumatisoida itseään.

Please, God, let me learn how to stop being a warrior. Sometimes I just need to be a girl. (147) ... Everything in me was devoted to being a full-time warrior. When I wasn't actually on the battlefield, surviving, I was thinking about how to do it or worried that I wouldn't be able to make it. (162) ... I think only the warrior exists in me now. Melba went away to hide. She was too frightened to stay here. (170)

Miten Melba selvisi tästä vuodesta? Uskonto oli Melballe ja hänen perheelleen hyvin tärkeä, lohdullinen ja voimaannuttava asia: perhe kävi säännöllisesti kirkossa, Melba kirjoitti päiväkirjaa, jossa kertoi Jumalalle asioita, ja hän rukoili Jumalalta apua. Melba sai koulussa voimaa siitä, että ajatteli Jumalan pitävän itsestään huolta ja olevansa tärkeä Jumalalle.

Isoäiti India auttoi häntä selviämään ja oli Melballe valtavan tärkeä, jopa tärkeämpi kuin äiti, joka oli opetustyönsä takia paljon poissa kotoa. Isoäiti India ei kuitenkaan ollut mikään prototyyppinen kiltti mummeli, vaan perheen saatua tappouhkauksia juuri hän valvoi yöllä ikkunan ääressä keinutuolissa kivääri polvillaan, hänellä oli ennen koulun integrointia (sen jälkeen tämä olisi ollut liian vaarallista) ollut tapana käydä Melban kanssa katsomassa vapaapainiotteluita, hän kielsi Melbaa itkemästä, koska "soturit eivät itke" (tämän jälkeen Melba itki salaa omassa huoneessaan) ja välitti hänelle jatkuvasti ajatuksen siitä, että periksi ei anneta. Melba puhutteli häntä kohteliaasti "ma'amiksi". Melba oli varma siitä, että hänen isoäitinsä ja äitinsä rakastavat häntä ja hänen veljeään, ja isoäiti oli hänen uskottunsa ja turvallinen ja viisas ihminen, jolle hän pystyi puhumaan kaikesta. Kirjassa kuvataankin ehkä enemmän Melban kotielämää kuin tapahtumia koulussa, ja hänen perhe-elämänsä kuvaus tuo kirjaan kiinnostavan lisänsä.

"You'll make this your last cry. You're a warrior on the battlefield for your Lord. God's warriors don't cry, 'cause they trust that he's always by their side. The women of this family don't break down in the face of trouble. We act with courage, and with God's help, we ship trouble right on out." (44, isoäiti India)

Melba sai voimaa ja innoitusta myös Gandhin toiminnasta ja väkivallattomuuden filosofiasta. Isoäiti Indian neuvosta hän päätti, että vaikka hän ei pysty estämään kiusaamista ja häirintää, hän pystyy hallitsemaan tilannetta valitsemalla miten reagoi tällaiseen, ja hän alkoi hymyillä ja kiittää aina kun toiset kohtelivat häntä huonosti. Esimerkiksi kun häntä heitettiin golfpallolla hän ihaili sitä innostuneesti ja sanoi, että juuri sellaista hän oli aina kaivannutkin. Kiitettyään häntä haukkunutta kiusaajaa ja hymyiltyään tälle hän kirjoittaa: My heart slowed its rapid beating, and my hands stopped shaking. I felt safer, even comfortable, as something inside me settled to its center. I had a powerful feeling of being in charge. I was no longer allowing hecklers' behavior to frighten me into acting a certain way. For that moment, I was the one making decisions about how I would behave. A little choir of voices in my head was singing, "Hallelujah, hallelujah, hallelujah!" (181)

Vanhempana hän saattoi jo nähdä tämän vaikean lukuvuoden positiivisena kokemuksena, kuten isoäiti India oli ennustanutkin, koska se oli opettanut hänelle rohkeutta ja kärsivällisyyttä. Kirja (ennen epilogia) päättyy näihin sanoihin:

The task that remains is to cope with our interdependence - to see ourselves reflected in every other human being and to respect and honor our differences.

Namasté
(the God in me sees and honors the God in you) 

Ehkä sen takia, että Melba Pattillo Bealsista tuli journalisti, kirja on hyvin kirjoitettu, mielenkiintoinen, vaikuttava ja jännittävä. Beals on käyttänyt sen kirjoittamisessa apuna silloin pitämäänsä päiväkirjaa, ja vaikka kirja on kirjoitettu vuosikymmeniä tapahtumien jälkeen, tapahtumat tuntuvat juuri eletyiltä.

Melba Pattillo Bealsin lisäksi muut Central High'n ensimmäisinä integroineet mustat oppilaat olivat Elizabeth Eckford, Ernest Green, Gloria Ray Karlmark, Minnijean Brown Trickey, Terrence Roberts, Jefferson Thomas ja Thelma Mothershed Wair.

Youtubessa on paljon videoita Little Rockin koulun integroimisesta. Mainitsemistani videoista ensimmäinen on pisin (reilut 18 minuuttia), muut 3-10 minuutin pituisia.
- Viehättävän vakavamielisessä videossa vuodelta 1964 jotkut nyt opiskelevista nuorista kertovat elämästään ja tulevaisuudensuunnitelmistaan: Nine from Little Rock, 1964. Videossa sanotaan, että mellakoivat valkoiset joukot olivat vain osa kaupungin valkoisesta väestöstä. Nuorten suunnitelmat muuttuivat jonkin verran elämän aikana (kirjan epilogissa kerrotaan näiden yhdeksän elämästä vuonna 1987).
- Ernest Greenin haastattelu 60 vuotta myöhemmin ja vanhaa arkistomateriaalia: 60 years on, A Look Back at the Little Rock Nine.
- Melba Pattillo Bealsin haastattelu 2018.
- Little Rock Nine Documentary.
- Muita esimerkiksi tässä ja tässä.

Tämä kirja sopii mainiosti LauraKatarooman lukuhaasteeseen, jossa luetaan ei-valkoisten ja ei-miesten kirjoja.

Muutama pieni muutos 22.8.20 & lisäys 2.9.20.

Melba Pattillo Beals: Warriors Don't Cry. The Searing Memoir of the Battle to Integrate Little Rock's Central High. Abridged edition, 1995. 226 sivua.

maanantai 17. elokuuta 2020

Nils Hövenmark: Dynamiittia ja ompelutarvikkeita, 1981 (Systrarna Svenssons sybehörsaffär, 1978)

Tämä on varsin erilainen dekkari kuin aiemmin lukemani Hövenmarkit. Tämäkin kirja sijoittuu Svartselen pikkukaupunkiin Pohjois-Ruotsissa (tapahtuma-aika on 1974-1975) ja siinä on joitakin aiemmissa dekkareissa esiintyviä henkilöitä, mutta siinä missä aiemmat ovat olleet klassisia arvoitusdekkareita tai realistisia kuvauksia rikoksesta, tämä on ennemminkin veijariromaani, jonka tapahtumat käyvät loppua kohden yhä epätodennäköisemmiksi. (Vaikka kirjan kansikuva viittaa lapsiin, rikokset eivät liity lapsiin millään tavalla eikä kirjassa ole yhtään lapsihahmoa.)

Kirja kertoo kahdesta viisikymppisestä vanhapiikasisaruksesta, Agdasta ja Elinistä, jotka asuvat yhdessä, ovat hyvissä varoissa ja pitävät ompelutarvikekauppaa Svartselessä. Originellit sisarukset ovat luonteiltaan aivan erilaisia: Elin on huolestunut, epävarma ja melko kitsas (tällä on merkitystä juonen kannalta), kun taas Agda on huumorintajuinen, rento, itsevarma ja menevä. Agda on täysin tyytyväinen ilman miestä vaivoinaan, kun taas romanttinen Elin haaveilee edelleenkin miehestä ja kodista tämän kanssa. Haave toteutuu yllättäen, kun Svartseleen saapuu Agdan Gambiassa lomamatkalla tapaama ja sitten unohtama mies, samettisilmäinen ja huomaavainen kemian insinööri Rolf Olsson, joka pyyhkäisee 15 vuotta vanhemmalta Eliniltä jalat alta ja menee nopeasti naimisiin tämän kanssa. Hän toimii kemian yrityksen konsulttina Tukholmassa, jonne hän matkustaa säännöllisesti. Hänelle rakennutetaan nykyaikainen laboratorio piharakennukseen, jonka hän kuitenkin pitää lukossa, niin etteivät sisaruksetkaan pääse sinne.

Elinin ja Rolfin avioliitto ei suju enää jatkossa niin kuin saduissa, mutta onneksi reipasotteinen Agda on paikalla pitämässä epäröivän siskonsa puolia (vaikka Agdan kaikki ajatukset eivät kovin järkeviä olekaan). Mitä Rolf oikein tekee laboratoriossaan? Salaisuudet paljastuvat vähitellen ja juoneen liittyy dynamiittia, räjähdyksiä, rikollisuutta, kuolemia ja roistoja. Dramaattisista aineksista huolimatta kirja on kirjoitettu aika lailla kieli poskessa, ja mielestäni se oli viihdyttävä mm. siitä syystä, että rauhallista elämää viettäneet vanhapiikasisarukset eivät ole kovin tyypillisiä dekkarin sankareita. (Tietysti hatunnosto neiti Marplelle, mutta hän ei ole samalla tavalla tapahtumien keskiössä kuin Agda ja Elin tässä kirjassa.)

Luin tämän kirjan joskus 25 vuotta sitten, ja muistikuvani siitä olivat aivan päin honkia. Muistin, että siinä oli vanhempi sisaruspari, mutten muistanut muista henkilöistä tai kirjan loppupuolen tapahtumista mitään ja muistelin melko isoksi juonielementiksi sellaista asiaa, joka kirjassa todellisuudessa kuitataan parilla kappaleella.

Hövenmark kommentoi kirjan alussa sitä, että dekkareissa pienillä paikkakunnilla tapahtuu yllättävän paljon murhia: Svartselessä ei ole muuta merkillistä kuin se, että siellä aina tuntuu tapahtuvan omituisia asioita. Omituisia ihmisiä kuolee yhtä mittaa omituisissa olosuhteissa. Mutta tästä kuolleisuudesta huolimatta tuntuu omalaatuisten asukkaiden suhteellinen osuus vain lisääntyvän...

Nils Hövenmark: Dynamiittia ja ompelutarvikkeita, 1981 (Systrarna Svenssons sybehörsaffär, 1978). WSOY, Sapo-sarja nro 268. Suomentaja Päivö Taubert. 249 sivua.

perjantai 14. elokuuta 2020

Friedrich Dürrenmatt: Meteori. Kaksinäytöksinen komedia, 1966 (Der Meteor, 1966)

Tässä sveitsiläisen Friedrich Dürrenmattin näytelmä (rikosromaanista täällä). Näytelmää luonnehditaan komediaksi ja ehkä sitä voi sellaiseksi sanoa, mutta se on sysimusta, absurdi komedia.

Kuoleminen on näytelmän päähenkilölle, ikääntyneelle Nobel-kirjailija Schwitterille, ongelma. Alussa hän tulee kävellen sairaalasta lääketieteellisesti todetun kuolemansa jälkeen huonokuntoisena, mutta elossa, karusti sisustettuun ateljeeseen, jossa asui 40 vuotta aiemmin köyhänä taiteilijana. Nyt asunnossa asuu köyhä taidemaalari Nyffenschwander, joka maalaa koko ajan uusia alastonkuvia kauniista vaimostaan Augustesta; pariskunnalla on kaksi pientä lasta. Schwitter alkaa komennella pariskuntaa, koska hän haluaa kuolla asunnon sängyssä, ja nämä tekevät kiltisti kaiken mitä hän tahtoo ja poistuvat sitten paikalta tullakseen välillä tarkastamaan, onko vieras jo kuollut.

Harvasta henkilöhahmosta tuntee tarvetta sanoa tällaista, mutta Schwitter on täysi kusipää. Käytän tätä sanaa, koska hän tuntuu nimenomaan pyrkivän loukkaamaan ja vahingoittamaan muita mahdollisimman paljon. Hänessä saattaa olla hyviä puolia, mutta tässä näytelmässä ne eivät tule esille. Huoneistoon tulee näytelmän aikana uskonnon, liike-elämän, kirjallisuusmaailman ja lääketieteen edustajia sekä Schwitterin oman perheen jäseniä, ja kaikkia näitä Schwitter kohtelee yhtä vihamielisesti ja kiusaa tarkoituksellisesti.

Hän on ilmeisesti halveksinut kaikkia neljää vaimoaan, ja nykyistä, 19-vuotiasta Olgaa, joka on entinen prostituoitu, hän nimittää huoraksi, vaikka heidän on ollut hyvä olla yhdessä sen vähän aikaa, jonka he ovat olleet naimisissa ja vaikka Olga tuntuu rakastavan häntä. Nyt 35-vuotiasta poikaansa Jochenia hän kohtelee välinpitämättömästi ja halveksuen, kuten on ilmeisesti kohdellut tätä koko tämän elämän ajan. Jochen inhoaa isäänsä ja tuntuu myös melkoisen epämiellyttävältä. Näytelmän alussa Schwitter polttaa julkaisemattomat käsikirjoituksensa ja puolitoista miljoonaa (joista osa ei edes kuulu hänelle), kaiketi sen takia, ettei hän tahdo kenenkään jälkeenjäävän saavan nauttia rahoista, ja hän sanoo suoraan, ettei hän halua käyttää niitä myöskään hyväntekeväisyyteen. Hän kuolee näytelmän kuluessa ainakin kerran uudestaan, ja taas tuodaan seppeleitä kuolinvuoteelle ja pidetään puheita, ja taas hän nousee energisenä seppeleiden alta ihmisten lähdettyä, vaikka itse tahtoo kuolla pysyvästi.

Ihmiset ovat Schwitterille pelkkiä välineitä eikä hän näytelmässä tahdo hyvää kenellekään. Näytelmässä on se outo mutta joistain muistakin teoksista tuttu ajatus, että nuoret ja kauniit naiset haluavat harrastaa seksiä epämiellyttävän, itsekeskeisen, itsekkään, vanhan ja ruman miehen kanssa. (Tätä fiktiivistä ajattelutapaa tai sen seurauksia näkyy nykyäänkin, vrt. Jean-Claude Arnault ja Harvey Weinstein.) Näytelmä menee naisten kuvaamisessa niin absurdiksi - on vaikea kuvitella, että kukaan todellinen nainen käyttäytyisi esimerkiksi Augusten tavoin - että on hankala sanoa, mitä Dürrenmatt haluaa sanoa naisten toiminnalla. Näytelmässä puhutaan paljon seksistä, huorista ja pettämisestä, ja väitetään, että ikääntynyt prostituoitu olisi työllään ansainnut valtavan omaisuuden (mitä tällä sitten tahdottiin sanoa, koska tämä ei ole millään tavalla realistista?).

Näytelmän antama kuva yhteiskunnasta ja sen toimijoista on melkoisen lohduton. Dürrenmatt on varmasti halunnut kritisoida aikansa yhteiskuntaa ja sen hän tietysti tekeekin, mutta tällaisenaan näytelmä tuntuu enemmän moukarilla huitomiselta joka suuntaan kuin perustellulta kritiikiltä. Schwitter on kuin vesikauhuinen koira (joka on ehkä saanut tartunnan yhteiskunnan mädännäisyydestä), joka puree erottelematta kaikkia jotka kohtaa.

SCHWITTER: ... Elämä on luonnon kehittämä nylkyrijärjestelmä vailla vertaa, hiilen säädytön kasvannainen, pahanlaatuinen ihottuma maapallon pinnalla, parantumaton rupi.

Näytelmässä ei missään mainita meteoria, mutta Schwitterin on helppo ajatella olevan meteori, joka polttaa kaiken tieltään ja tuhoaa kaikki, jotka kohtaa. Vaikka hän on henkilönä totaalisen epämiellyttävä, hänen raivokkuutensa ja inhonsa kaikkea ja kaikkia kohtaan myös kannattelee näytelmää. Minulle tuli näytelmän kulusta vampyyriassosiaatio, mutten tiedä onko se vain oma ajatukseni, näytelmässä tällaisesta ei puhuta. En pitänyt näytelmästä enkä tajunnut sitä, ja olisi mielenkiintoista tietää, miten se on omana aikanaan ja omassa kulttuurissaan otettu vastaan. Aarno Peromiehen käännös oli hyvä.

Lisäys 15.8.20 & 18.8.20.

Friedrich Dürrenmatt: Meteori, 1966 (Der Meteor, 1966). Otava. Suomentaja: Aarno Peromies. 89 sivua.

tiistai 11. elokuuta 2020

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja, 2016 (2003)

Löysin Hyönteisdokumentista tämän kiinnostavan kuuloisen japanilaisen kirjan. Kirjan minäkertoja on taloudenhoitajia välittävässä toimistossa työskentelevä nainen, joka saa uuden tehtävän: Professorin. Jo yhdeksän edeltävää taloudenhoitajaa on vaihdettu valituksen takia, joten tehtävä ei ole helppo, mutta kertojalla on vahva ammattiylpeys ja kokemusta hankalista asiakkaista.

Asiakas osoittautuu 64-vuotiaaksi matematiikan professoriksi, joka on saanut aivovamman auto-onnettomuuden seurauksena 17 vuotta aiemmin, minkä jälkeen hänen muistinsa pituudeksi on vakiintunut 80 minuuttia. Muuten hänen päänsä toimii aivan hyvin, ja hän osallistuu edelleen matematiikkalehtien kilpailuihin.

Vaikka taloudenhoitaja joutuu esittelemään itsensä Professorille uudelleen joka aamu, heidän välilleen kehittyy vahva ystävyys, varsinkin kun hyvin lapsirakas Professori saa tietää, että taloudenhoitajalla on kymmenvuotias poika, jonka Professori tahtoo tulevan koulun jälkeen luokseen, ettei pojan tarvitse olla yksin kotona ilman äitiä. Professori antaa pojalle nimen Juuri, koska tämän tasainen päälaki tuo hänen mieleensä neliöjuuren merkin. Kummallista kyllä, taloudenhoitajakin nimittää poikaansa koko kirjan ajan Juureksi, eikä hänen tai kenenkään muunkaan kirjan henkilön nimiä kerrota kirjassa, japanilaisia baseballpelaajia lukuun ottamatta. Baseball on nimittäin sekä Juurelle että Professorille tärkeää.

Pohjimmiltaan ystävällinen, mutta varmaan jo ennen aivovammaansa erikoinen ja ihmisarka Professori ja taloudenhoitaja ovat kumpikin omalla tavallaan yksinäisiä. 28-vuotias taloudenhoitaja on yksinhuoltaja ja hänen äitinsä on kuollut, isäänsä hän ei ole tuntenutkaan. Hän tuntee Juuren kanssa syvää myötätuntoa Professoria kohtaan, ja heistä muotoutuu kirjan kuluessa eräänlainen perhe. Myös Professorin menneisyydestä paljastuu jonkin verran.

Professori löytää mistä tahansa luvusta jotakin matemaattisesti kiinnostavaa, ja erityisesti hän rakastaa alkulukuja. Hän on innostava ja kannustava matematiikan opettaja, ja hän avaa Juurelle ja taloudenhoitajalle matematiikan maailman ja sen kauneuden ja saa taloudenhoitajan uskomaan itseensä enemmän kuin ennen. Taloudenhoitaja löytää matematiikasta lujan pohjan, jonka totuudet pitävät ikuisesti paikkansa, ja eräästä matemaattisesta kaavasta tulee hänelle keino selvitä vaikeiden aikojen yli.

Vain rajattu joukko käsitti tähän laskuun kätkeytyvän merkityksen. Valtaosa ihmisistä eli elämänsä tuntematta edes häivähdystä tuosta merkityksestä. Ja nyt tuiki tavallisen taloudenhoitajan, jonka olisi luullut olevan kaukana kaikesta sellaisesta, käsi oli kohtalon oikun seurauksena ojentunut koskettamaan salaisuuksien porttia. Jo siitä hetkestä lähtien, kun kotipalveluita välittävä Akebono oli osoittanut naiselle työpaikan Professorin luona, hän oli tietämättään ollut valokeilassa, erityiseen tehtävään valittuna... (83)

Pidin siitä, miten kirja kuvasi muistihäiriön kanssa elämistä sekä kokijan että sivustakatsojan kannalta, ja pidin siitä, miten kolmikon ystävyys kehittyi kirjan kuluessa ja miten kirjan henkilöt arvostivat toisiaan. Kirjassa oli joitakin hyvin japanilaisia piirteitä (mutta syödyt ruokalajit tuntuivat yllättävän tutuilta). Pidän myös matematiikasta, sen logiikasta, selkeydestä ja varmuudesta, siitä miten asiat kytkeytyvät siinä toisiinsa, miten se selittää asioita ja miten se liittyy moneen asiaan maailmassa, mutten itse tavoita siitä sitä kirjan hienosti kuvaamaa kauneutta ja avaruutta, josta olen lukenut muualtakin. Oli kuitenkin hauska lukea kirjaa, jossa puhuttiin matematiikasta tällä tavalla, ja pidin matematiikkaa kuvaavista, joskus aivan lumoavasti kirjoitetuista jaksoista. Kirja ei matematiikasta huolimatta ollut vaikeatajuinen, vaan helppo luettava.

Kirja oli minun makuuni kuitenkin ehkä liian sordiinolla kirjoitettu. Ehkä tämä johtui taloudenhoitajan persoonasta, hän tuntui koko ajan jollakin tavalla suitsivan itseään, mikä saattoi johtua siitä, että hän oli toiminut työssään kymmenen vuoden ajan ja joutunut koko ajan sopeutumaan työnantajiensa toiveisiin. Hän tuntui minusta enemmän keski-ikäiseltä kuin alle kolmikymppiseltä naiselta. Hän tuntui jäävän kirjassa taustalle, mikä oli outoa, koska hän oli minäkertoja ja kirjassa kuvattiin hänen tunteitaan. Ehkäpä tässä taustalle jäämisessä oli jotain japanilaistakin?

Antti Valkama on suomentanut kirjan hienosti alkukielestä ja lisännyt siihen ystävällisesti muutaman baseball-termejä tai matemaattisia asioita selventävän alaviitteen (joita on tosiaan vain muutama, ei häiritsevän paljon). Blogeissa on joskus ihmetelty, miksi japanilaiset kirjat on suomennettu englannista eikä japanista, mikä on tosiaan kummallista, koska Suomessa kuitenkin on ainakin yksi japania taitava hyvä kääntäjä.

Helmet-haasteessa tämä sopisi tietysti Japaniin liittyväksi kirjaksi, mutta vaikkei baseball kirjan pääteema ollutkaan, siitä puhuttiin sen verran ja käytiin baseball-ottelussakin, että tällä voi mielestäni kuitata itselleni hankalan kohdan 14. Urheiluun liittyvä kirja. Tämä sopii myös LauraKatarooman haasteeseen, jossa luetaan ei-valkoisten ja ei-miesten kirjoja.

Yoko Ogawa on saanut kaikki suurimmat japanilaiset kirjallisuuspalkinnot, ja tämä on hänen tunnetuin ja laajimmin käännetty kirjansa.

Kirjaa on luettu blogeissa vaikka kuinka, ja siitä on yleensä pidetty kovasti ja pidetty sitä lämpimänä ystävyyden kuvauksena ja muistiongelman kanssa elämistä herkästi kuvaavana kirjana. Hyönteisdokumentin lisäksi se on luettu ainakin näissä: Kaisa Reetta, Kirja vieköön, Annelin lukuvinkit, Kirsin Book Club, Paljon melua kirjoista, Kirjavinkit... Kulttuuri kukoistaa -blogissa pidettiin taloudenhoitajaa toisaalta ärsyttävän kilttinä ja nöyränä, mutta pidettiin tätä asiaa toisaalta virkistävänä poikkeuksena kaiken nykyisen huomionhakuisuuden, oman edun tavoittelun ja mediahälyn keskellä. Postauksesta löytyy paljon linkkejä muihin blogikirjoituksiin.

Lisäys 17.8.20.

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja, 2016 (Hakase no Aishita Sūshiki, 2003). Tammi. Suomentaja: Antti Valkama. Kannen tekijä kirjastotarran takana. 286 sivua.

lauantai 8. elokuuta 2020

Penelope A. Lewis: The Secret World of Sleep. The Surprising Science of the Mind at Rest, 2013

Aikaisemmin lähinnä ajantuhlauksena pidetyn unen merkitystä ja luonnetta on viime vuosina tutkittu paljon. Uusi tieto unesta on mielestäni kiinnostavaa, ja olen aiemmin lukenut Amerikassa asuvan Matthew Walkerin kirjan Why We Sleep (luin sen ennen sen kääntämistä suomeksi nimellä Miksi nukumme). Tässä kirjassa taas englantilainen tutkija pureutuu unen saloihin. Molempien kirjojen viesti on se, että uni on monella tavalla tärkeää, eikä hyvistä ja tarpeeksi pitkistä yöunista kannata tinkiä. Tässä lyhyehkö kooste kirjasta.

Ilmeisesti kaikki eläimet tarvitsevat unta ja nukkuvat, myös hyönteiset. Pullonokkadelfiinit ja monet lintulajit nukkuvat kuitenkin ällistyttävästi vain toisella aivopuoliskolla: toisen aivopuoliskon nukkuessa toinen on valveilla. Yksi unijakso (EEG-laitteella mitattavat kevyen ja syvän unen vaiheet sekä REM-unen eli aktiivisen unennäön vaihe) kestää ihmisellä noin puolitoista tuntia.

Unenpuutteesta on monenlaista haittaa: se huonontaa havaitsemista ja päätöksentekoa, haittaa muistamista, tekee huonotuuliseksi ja vaikuttaa jopa moraalisiin ratkaisuihin. Yllättävästi kaikki henkiset toiminnot eivät kuitenkaan huonone: unenpuute ei vaikuta haitallisesti älykkyystesteihin, luetun ymmärtämiseen eikä loogisen päättelyn tai järkeilyn testeihin, eikä myöskään useimpiin urheilullisiin taitoihin. Luovuus, lateraalinen ajattelu, innovointikyky ja joustavuus kuitenkin vähenevät. Oppimiskyky heikkenee, mutta tämä ei kuitenkaan vaikuta negatiivisen tiedon muistamiseen, koska se on ollut evolutiivisesti tärkeää hengissäpysymiselle.

Unta säätelevät monet hermoston välittäjäaineet. Asetyylikoliini on välttämätöntä hereillä pysymiselle; GABA eli gamma-aminovoihappo sitä vastoin nukkumiselle. Masennuslääkkeistä tuttu serotoniini on myös välttämätöntä unelle, mutta se saattaa joskus myös edistää valveilla oloa. Oreksiini auttaa pysymään valveilla, ja poikkeamat sen pitoisuuksissa liittyvät narkolepsiaan.

Asetyylikoliini edistää REM-unta, serotoniini inhiboi sitä. Jos serotoniinia on liian vähän, REM-unta on tavallista enemmän, mikä tarkoittaa sitä, että syvää unta ei saa tarpeeksi ja päivällä on väsynyt. Serotoniinin määrää voi lisätä SSRI-lääkkeillä, mutta nämä huonontavat omalla tavallaan unta. Voisi ajatella (oma mielipide), että REM-unen määrän mittaus unenaikaisella EEG-mittauksella, johon ei nykyään tarvita välttämättä kovin kalliita laitteita, olisi hyvä tapa arvioida serotoniinin määrää aivoissa ja siis sitä, olisiko masentuneelle ihmiselle hyötyä serotoniinia lisäävistä masennuslääkkeistä. Masennushan on hyvin monimuotoinen tauti, eivätkä kaikki masentuneet hyödy kaikista lääkkeistä. Olen myös muualta lukenut, että fibromyalgiassa unikäyrä on poikkeuksellinen, koska syvän unen aaltoihin sekoittuu valvetilan alfa-aaltoja, joten unenaikaista EEG-mittausta voisi ehkä käyttää sen diagnosointiin. Myös ADHD:hen liittyy monesti uniongelmia (toisesta kirjasta luettu tieto).

Serotoniinin määrää aivoissa voi lisätä (lääkkeiden lisäksi) liikunnalla, joogalla tai muilla tyynnyttävillä toiminnoilla tai tietyillä ruoilla, esim. kanalla, kalalla tai soijatuotteilla. Kofeiini säilyy elimistössä jopa kymmenen tuntia ja tekee unesta selvästi kevyempää. Alkoholi taas voi auttaa nukahtamaan, mutta huonontaa unen laatua.

Syvä uni on eräänlainen kevätsiivous aivoille (synaptic homeothasis hypothesis). Synapsien määrä ja koko kasvavat valveilla, mutta ne vähenevät syvässä unessa, mikä auttaa erottamaan tärkeät asiat vähemmän tärkeistä ja parantaa näin muistia. Tämä on täsmätoimintaa: syvän unen aallot kohdistuvat ihmisillä siihen aivoalueeseen, jota on käytetty valveilla paljon. Hämmästyttävästi myös valveilla ollessa pienillä aivoalueilla saattaa ilmetä syvän unen kaltaista toimintaa, mikä huonontaa rotilla tehtävästä suoriutumista.

Kun ihmiset muistavat asioita valveilla, heidän aivoissaan aktivoituvat alkuperäiseen kokemukseen liittyvät aistialueet. Rotat käyvät syvän unen aikana aivoissaan läpi päivän aikana harjoittelemiaan labyrinttireittejä, ja niiden suoritus seuraavana päivänä paranee suhteessa siihen, kuinka monta kertaa ne ovat käyneet reitin läpi unen aikana.

Terveyskirjastossa ei-REM-unta nimitetään perusuneksi ja REM-unta vilkeuneksi. Unennäkö liittyy vahvasti vilkeuneen, mutta unia nähdään kuitenkin kaikkien univaiheiden aikana. Perusunen aikana nähtävät unet ovat vain yleensä lyhyempiä, proosallisempia ja loogisempia kuin vilkeunen aikana nähdyt. Kirjassa pohditaan unennäön merkityksiä ihmisille, mistä on esitetty paljon teorioita. Esimerkiksi suuressa osassa unista (jopa yli 70%:ssa) on jokin uhkaava tilanne, minkä takia on arveltu, että unen aikana voitaisiin harjoitella reaktioita uhkaaviin asioihin. Unet saattavat myös olla tärkeitä luovuudelle, oivallukselle ja ongelmanratkaisulle ja auttaa muistamaan asioita.

Aamu on tutkimustenkin mukaan usein iltaa viisaampi. Uni voi auttaa yhdistämään uutta tietoa vanhaan, abstrahoimaan tapahtumista yleisiä sääntöjä tai periaatteita ja tekemään perusteltuja ennusteita tulevaisuudesta.

Voimakkaisiin tunteisiin liittyvät muistot ovat vahvoja. (Tunnereaktioihin, varsinkin pelkoon, liittyvä aivoalue on mantelitumake eli amygdala, joita on itse asiassa kaksi molemmilla puolilla aivoja, vaikka niistä puhutaankin yleensä yksikössä.) Masentuneilla ihmisillä on usein enemmän REM-unta kuin normaalisti, ja vilkeuni vaikuttaa suojaavan ja vahvistavan juuri negatiivisia muistoja. Positiiviselta näkökannalta vilkeuni auttaa kalibroimaan uudelleen tunnekokemuksia, jotka tulevat helposti sitä negatiivisemmiksi, mitä väsyneempiä olemme. Kirjassa puhutaan myös siitä, miten negatiivisten kokemusten tunnesisältö voi vaimeta unen aikana niin, etteivät muistot enää tunnu tuskallisilta (overnight therapy hypothesis); toisaalta negatiiviset muistot voivat joskus päinvastoin vahvistua, joten tämä asia on epäselvä. Myös unisukkuloista (sleep spindles) ja niiden mahdollisesta yhteydestä älykkyyteen puhutaan.

Jos nukkuu päiväunia, aamutorkkujen aikana nukkuu todennäköisemmin vilkeunta ja iltapäivätorkkujen aikana syvää unta. Syvän unen määrä vähenee iän myötä ja erilaisissa unihäiriöissä. Saksassa tehdyssä tutkimuksessa syvän unen määrää ja muistamista on pystytty lisäämään simuloimalla elektrodeilla syvän unen aivoaaltoja. Tällaista on saatu aikaan myös ääniärsykkeillä. Olisi hienoa, jos tällaisia keinoja saataisiin laajemmin käyttöön. Oikein ajoitettujen unenaikaisten tuoksujen avulla pystytään parantamaan muistamista, mutta tämä vaatii ikävä kyllä erikoislaitteita. Myös unen aikana kuullut hiljaiset äänet saattavat vaikuttaa muistamiseen. Hyvä uni ei aina ole niin helppoa kuin sen pitäisi olla, ja kirjassa kerrotaan jonkin verran uneen liittyvistä häiriöistä ja annetaan melko tutunkuuloisia ohjeita hyvään uneen.

Kirjan kirjoitustapa on melko puheenomainen, ja Lewis on pyrkinyt saamaan sen mahdollisimman helppotajuiseksi. Kirjassa puhutaan aika paljon aivorakenteista ja aivojen toiminnasta, ja näistä kertoessaan Lewis käyttää usein vertauksia arkielämään. Ehkä omasta mielentilasta riippuen tämä tuntui joskus lukijaystävälliseltä, joskus taas turhan päiväkotimaiselta. Kirjan alkupuoli oli mielestäni helppolukuisempi kuin hajanaisempi loppupuoli, tai sitten vain väsyin aiheeseen. Yleensä ottaen tämä on Matthew Walkerin kirjan tavoin hyvä unitutkijan kirjoittama kirja unesta, vaikka ehkä jonkin verran sitä teoreettisempi. Nukkumisessa, unien näkemisessä, unihäiriöissä ja unen merkityksessä ihmiselle on kuitenkin näissä kirjoissa esiteltyjen tutkimustenkin jälkeen vielä paljon selvitettäviä salaisuuksia.

Blogissa Mallan maailma on juttu unesta, nukkumisesta ja unisukkuloista.

Lisäys (ADHD) 12.8.20.

Penelope A. Lewis: The Secret World of Sleep. The Surprising Science of the Mind at Rest, 2013. Palgrave Macmillan. 185 tekstisivua.

tiistai 4. elokuuta 2020

Friedrich Dürrenmatt: Lupaus. Rikosromaanin sielumessu, 1958

Löysin kirjastosta sveitsiläisen kirjailijan ja kuvataiteilijan Friedrich Dürrenmattin näytelmän, ja koska kotona oli yksi hänen rikosromaaninsa, ajattelin tutustua häneen ensin romaanikirjailijana.

Kirjan kerrontaratkaisu on erikoinen: se on kaksinkertaisesti etäännytetty, koska kehyskertomuksessa rikoskirjailija kertoo siitä, kuinka tapaa esitelmöintimatkallaan tohtori H:n, Zürichin kantoninpoliisin eläkkeellä olevan komendantin, joka taas kertoo hänelle tarinan entisestä komisariostaan Matthäista. He tapaavat kirjan alussa Matthäin rappeutuneella bensiiniasemalla alkoholisoituneena, peseytymättömänä ja puhumattomana bensiiniaseman hoitajana. Komendantin tarina kertoo siitä, miten hänen "pystyvin miehensä" ja "nero" muuttui tällaiseksi. Lukija saa Matthäin taidoista kuvan kirjan alkuosassa siinä, miten hyvin hän käsittelee vihaista väkijoukkoa.

Yhdeksän vuotta aiemmin poliisit oli kutsuttu tutkimaan pienen tytön murhaa Zürichin lähistöllä olevassa kylässä, ja tällöin Matthäi oli itselleenkin odottamatta antanut tytön äidille lupauksen siitä, että selvittää tytön murhaajan henkilöllisyyden. Muut poliisit ajattelevat epäillyn painostuksen jälkeen löytäneensä oikean syyllisen, mutta Matthäi ei tähän usko, vaan kehittää harvojen johtolankojen avulla teorian siitä, millainen oikea murhaaja on, ja asettaa tälle ansan. Asiat eivät kuitenkaan suju niin tyydyttävästi kuin rikosromaaneissa yleensä (mistä kirjan alaotsikko), vaan sattumalla on kirjan tapahtumissa iso rooli. Kirjan lopussa on yllättävä (ja irrallinen) juonenkäänne, mutta senkään tarkoituksena ei ole saada lukijaa tuntemaan tyytyväisyyttä rikoksen hyvästä ratkaisemisesta, vaan oikeastaan päinvastoin.

Outo tunnelma alkaa heti kirjan alussa nimettömäksi jäävän rikoskirjailijan kuvatessa periaatteessa ihan normaalia esitelmöintimatkaansa Churiin: hänen olonsa on matkalla huono, hän näkee kaiken negatiivisena ja matka tuntuu painajaismaiselta, kuten hän itsekin sanoo. Näin negatiivinen tunnelma jo alussa oli hämmentävä, ellei sen tarkoituksena ollut virittää lukijaa tunnelmaan, jossa ihmiset tuntevat, että he ovat joutuneet ahdistavaan tilanteeseen, josta ei ole ulospääsyä.

En juurikaan pitänyt kirjasta, vaikka se olikin hyvin kirjoitettu ja nopealukuinen. Sen henkilöt tuntuivat etäisiltä, mikä oli varmasti täysin tarkoituksellista kerrontaratkaisun huomioon ottaen, mutta koko kirjastakin jäi melko etäinen ja viileä vaikutelma. Matthäi oli varmasti taitava, älykäs ja oikeudentuntoinen poliisi ja hänestä olisi ollut helppo tehdä sankari (ja jos asiat olisivat menneet toisin, hän olisi kirjan lopussa ollut sankari eikä alkoholisti), mutta hän tuntuu kylmältä, vaikka häntä ajaakin tarve oikeuden toteutumiseen. Hän käyttää muita ihmisiä, myös lasta, tarkoitusperiensä saavuttamiseen, eikä välitä näistä henkilöinä; hänen lupauksensa ja henkilökohtainen tarpeensa löytää murhaaja ajavat kaiken muun ohi. Tuntuu, että pakkomielteessään saada murhaaja kiinni (= saada vahvistus päättelynsä paikkansapitävyydelle, oikeuttaa omat ratkaisunsa, tuntea elämässään olevan järkeä?) hän tuhoaa vähintään epäsuorasti toisen pienen tytön elämän. (Kirjassa annetaan ainakin kuva tuhotusta elämästä, toivottavasti tyttö saa myöhemmin jostain kimmokkeen lähteä bensa-asemalta ja aloittaa parempi elämä.)

Luin keväällä Sofokleen Kuningas Paksujalan (= Oidipus), ja ehkä Matthäissakin voisi nähdä traagisen sankarin, ihmisen, joka nousee kohtaloa vastaan ja tuhoutuu. Mielestäni tuhoutumisessa oli kyllä paljon hänen omaakin vikaansa.

Ja miksi sivuhenkilönä oleva nainen toimii niin kuin toimii, senkin jälkeen kun saa tietää Matthäin motiiveista? Puhumattakaan kirjassa myöhemmin esiintyvästä naisesta, jonka toiminta on täysin käsittämätöntä. (Olisiko tämän tarkoituksena sanoa, että yhteiskunta on kokonaisuutena vastuussa rikoksista?) Minua ihmetytti myös se, miksi vuosikymmeniä työnsä hyvin ja säntillisesti hoitanut poliisi tarttuu heti pulloon, kun hänen normaalirutiininsa katkeavat (eikä vasta sitten, kun asiat todella menevät huonosti), onko hänen lupauksensa järkyttänyt häntä ja hänen järjestelmällistä maailmaansa niin paljon?

Kirjassa on tarkoituksellisesti jätetty pois se tyypillinen rikosromaanin rakenne, jossa asiat ratkeavat rikoksen selvittäjän sinnikkään työn tai älykkyyden seurauksena. Kirjassa on molempia, mutta asiat eivät ratkea niiden seurauksena. Tämä on koko kirjan idea, minkä komendantti H tekee lukijalle selväksi, mutta minä selvästikin pidän enemmän perinteisistä rikosromaaneista, joissa langat sidotaan siististi yhteen.

Kirjan pohjana on Ladislao Vajdan ohjaama elokuva Es geschah am hellichten Tag (1958, suomeksi Rikos keskellä päivää), johon Dürrenmatt teki pyynnöstä synopsiksen ja osakäsikirjoituksen. Muuttaessaan tarinan romaaniksi hän kuitenkin muutti myös painotuksia. Tein tapauksesta rikosetsivän tapauksen, halusin arvostella vuosisadan tyypillisintä hahmoa, kuten hän sanoo jälkisanoissaan. Elokuvan trailerin perusteella vaikuttaa siltä, että tarinan hahmojen esiintyminen ja loppuratkaisu kirjassa ja elokuvassa ovat jonkin verran erilaisia, ja että elokuva on tarinaltaan kirjaa odotuksenmukaisempi.

Kirja on luettu myös Hyönteisdokumentissa, jossa pohditaan mm. kirjan metatasoja. Villa Deestä löytyy pitkä analyysi (ilman juonipaljastuksia), ja siinä myös vertaillaan kirjaa ja elokuvaa. Kirjoituksesta selvisi, että Jack Nicholsonin tähdittämä Sean Pennin elokuva Kunniasanalla (The Pledge, 2001) perustuu tähän (elokuvaan/kirjaan?).

Pari lisäystä 6.8.2020.

Friedrich Dürrenmatt: Lupaus, 1960 (Das Versprechen, 1958). WSOY, Korppi-sarja nro 9. Suomentaja: Eero Ahmavaara. Kannen tekijä (nimeä ei kerrottu): Heikki Ahtiala. 185 sivua.

sunnuntai 2. elokuuta 2020

Sujata Massey: Murha Bombayssa, 2019 (The Widows of Malabar Hill, 2018)

Pidin yhdessä vaiheessa paljon Sujata Masseyn Japaniin sijoittuvista Rei Shimura -dekkareista. Kun bongasin Kirjan pauloissa -blogista hänen uuden sarjansa, 1920-luvun Intiaan sijoittuvat Perveen Mistry -kirjat, tartuin ensimmäiseen osaan innolla, koska olen jo kauan ollut kiinnostunut Intiasta ja intialaisesta kulttuurista.

Perveen Mistry on 1920-luvun Bombayssa kummajainen: hän on Oxfordissa tutkintonsa suorittanut naisasianajaja. Vaikka hänellä ei olekaan naisena oikeutta esiintyä oikeudessa, hän työskentelee isänsä lakitoimistossa laatien sopimuksia ja valmistellen oikeudenkäyntejä. Eräs hänen isänsä pitkäaikainen muslimiasiakas on kuollut, ja kun toimistoon saapuu kirje, jossa asiakkaan kolme leskeä (kyllä, kolme; mies on ollut moniavioinen) ilmoittavat luopuvansa perinnöstään perheen hyväntekeväisyysjärjestön hyväksi, Perveenin epäilykset heräävät ja hän menee itse tapaamaan leskiä. Nämä elävät eristyksessä, purdahissa, eli eivät saa (eivätkä välttämättä halua) tavata miehiä muuten kuin väliseinän takaa. Naisjuristina Perveenillä on siis ainutlaatuinen mahdollisuus tutkia tapausta, ja naisten edustajaksi nimetty mies alkaa tuntua koko ajan hämäräperäisemmältä. Kirja sijoittuu kahdelle aikatasolle, edellisten tapahtumien vuoteen 1921 sekä vuosiin 1916-1917, jolloin Perveen tapaa viehättävän kalkuttalaisen parsimiehen Cyrus Sodawallan ja rakastuu tähän, ja tämän tapahtuman seurauksiin.

Murhajuoni vie kirjasta vain osan. Varsinkin kirjan alkupuolella Massey antaa lukijalle kulttuurikylvyn ja tutustuttaa hänet Bombayhin ja monikulttuurisen Intian eri uskontojen, tässä kirjassa zarathustralaisuuden ja islamin, tapoihin. Perveen on itse parsi eli Persiasta Intiaan tulleen zarathustralaisuuden edustaja, ja kirja oli mainio tapa tutustua tähän itselleni nimeltä tuttuun mutta muuten varsin outoon uskontoon. Kirjan taustalla ovat vaimeina Intian vapauspyrkimykset, ja brittivalta näkyy siinä englantilaisina poliisijohtajina sekä Perveenin Oxfordin aikaisessa ystävässä, Alice Hobson-Jonesissa, brittihallinnossa työskentelevän Sir Davidin kapinallisessa matematiikkaa opiskelleessa lesbotyttäressä, joka tulee kirjan alussa Bombayhin. Pidän varsinkin nykyään dekkareista, joissa päähuomio on tunnelmassa, ajankuvassa tai ympäristössä ja ihmissuhteissa eikä niinkään murhan selvittelyssä. Massey tuntuu tehneen kirjaa varten valtavasti taustatyötä, mutta tämä tulee esille mukavasti juonen ohessa, kirjan henkilöiden käytöksessä ja kirjan tapahtumissa, ei erillisinä selityksinä.

Pidin myös Perveenistä (nimi tarkoittaa tähteä). Hänen hahmonsa perustuu Intian ensimmäiseen naisasianajajaan, Cornelia Sorabjihin (1866-1954, eli hän syntyi aika paljon ennen Perveeniä). Kuten Rei Shimura, Perveen on ystävällinen, huomaavainen ja kohtelias, mutta myös jämpti ja neuvokas ja osaa pitää puolensa, mikä on naisjuristille usein tarpeen. Naisena olon hankaluus tuona aikana tulee usein esiin: Intiassa erikoisluvalla lakia opiskellessaan Perveen on usein joutunut miespuolisten opiskelutovereiden kiusanteon ja häirinnän kohteeksi, ja opettajatkin ovat tehneet hänen opiskelunsa vaikeaksi. Kirjassa kerrotaan kammottavasta uskonnollisesti puhdasoppisten ja vanhanaikaisten parsien tavasta eristää naiset pieneen vankikopperoa muistuttavaan huoneeseen kuukautisten ajaksi. (Tällaista tehdään tietääkseni järkyttävästi vieläkin jossain päin maailmaa (vaikkeivät kyseessä olekaan parsit).) Purdahissa elävien naisten täydellinen riippuvuus talouden miespuolisista, kodin ulkopuolisia asioita hoitavista jäsenistä ilmenee hyvin. Tuonaikaiset naisille asetetut rajoitukset näkyvät myös ihan arkielämässä ja liikkumisessa kodin ulkopuolella.

Toisaalta Perveenin perheessä ei harrasteta tuollaista kuukautisten aikaista eristämistä, ja omien vanhempiensa vanhoillisuudesta huolimatta juuri Perveenin isä on halunnut tyttärestään itselleen työtoverin lakitoimistoonsa, on kannustanut häntä opiskelemaan ja on käyttänyt paljon rahaa hänen opiskelujensa rahoittamiseksi. Kun Perveenin äiti löysi hänet keittiöstä tekemästä ruokaa palvelijan kanssa 13-vuotiaana, tämä käski hänen palata lukemaan latinaa, koska aina löytyisi joku, joka voisi tehdä hänelle ruokaa, mutta kukaan ei koskaan voisi opiskella hänen puolestaan. Ehkä tämä tapahtuma on peräisin Cornelia Sorabjin lapsuudesta? Kirja oli viihdyttävä ja sitä oli mukava lukea, ja kiinnostus säilyi näin paksussakin kirjassa loppuun asti. Kirjan lopussa on sanasto kirjassa käytetyistä vierasperäisistä sanoista, jonka huomasin vasta kirjan luettuani, mutta ilman sitäkin sanojen merkitys selvisi yleensä hyvin tekstiyhteydestä.

Minua häiritsi käännöksessä jonkin verran se, että lähes kaikki kirjan henkilöt sinuttelivat toisiaan (siinä teititeltiin ehkä yhtä ihmistä). Ehkä kääntäjä on tahtonut tällä tavalla tehdä kirjan kielenkäytön suomalaiselle lukijalle tutummaksi, mutta minusta tuntuu mahdottomalta ajatella, että kohtelias Perveen olisi 1920-luvulla sinutellut heti tavatessaan esimerkiksi itselleen tuntemattomia leskiä, Sir Davidiä tai ylemmyydentuntoista Lady Hobson-Jonesia. Muuten Maija Heikinheimon käännös oli oikein sujuva ja hyvä.

Yhdysvalloissa asuvan, Englannissa syntyneen ja Japanissa asuneen Sujata Masseyn isä on intialainen ja äiti saksalainen, joten ehkäpä tämäkin kirja sopii LauraKatarooman lukuhaasteeseen, jossa luetaan ei-valkoisten ja ei-miesten kirjoja, varsinkin kun kirja sijoittuu Intiaan.

Kirja on luettu myös ainakin Kirsin kirjanurkassa, Ruusun nimessä ja Donna Mobilen kirjoissa. Kirjan pauloissa -blogissa on ehditty lukea myös jatko-osa, Satapurin jalokivi.

Edit 5.8.20.

Sujata Massey: Murha Bombayssa. Perveen Mistry tutkii, 2019 (The Widows of Malabar Hill, 2018). Gummerus. Kääntäjä Maija Heikinheimo. Kannen kuvitus Anja Reponen. 460 sivua.