1000 puutarhaniksiä, 1997

Millaisessa maaperässä kellokukat viihtyvät? Kannattaako maata harata yöllä? Miten voi estää hallan tuhot tai vähentää niitä? Miten mustaherukkaa voi itse lisätä? Millaisia kukkia voi lisätä salaatteihin? Näihin ja moniin muihin kysymyksiin löytyy vastaus tästä isokokoisesta kirjasta - jos kaikki sen neuvot laskettaisiin yhteen, niitä olisi varmasti paljon enemmän kuin tuhat.

Niksit ovat aakkosjärjestyksessä. Hakusanoina on esimerkiksi kasvin nimi (tomaatti, pelargoni, salaattisikuri, laventeli...), työtehtävä (latvominen, leikkaukset, siirtoistutus), puutarhan osa tai tehtävä (pääsisäänkäynti, pihagrilli, aita, muurit) tai jokin muu aihe (pölytys, leppäkertut, hiekka, yrttiteet). Mukana ovat myös huonekasvit. Niksit ovat usein sellaisia, joita saattaisi olla vaikea löytää muualta - vaikkapa tiedot pähkinäpensaasta - ainakaan ilman pitkää etsimistä tai netin selailua. Yhteen aiheeseen liittyy useampi vinkki.

Vaikka kirja pohjautuu ranskalaiseen, englantilaiseen ja amerikkalaiseen teokseen, hortonomi ja puutarhatoimittaja Sinikka Neuvonen on sovittanut alkuteosten tiedot Suomen oloihin ja kirjoittanut kirjaan myös uusia tekstejä. Sen ohjeet vaikuttavatkin täysin suomalaisiin puutarhoihin sopivilta. Aiheita on runsaasti ja monipuolisesti ja neuvot vaikuttavat järkeviltä, ja kirjan lähestymistapa on varsin luonnonmukainen. Uudempia metodeja (esim. bokashi-kompostointi) kirjassa ei tietenkään ole, mutta muuten kirja ei varmaan ole vanhentunut. Kirjassa puhuttiin monista sellaisistakin kasveista, joita itse en ole koskaan kasvattanut ja jotka herättivät uteliaisuutta ja kokeilunhalua.

Kirjan käyttökelpoisuutta lisäävät lopun teemakokonaisuudet: 24 sivun pituinen luettelo eri kuukausina tehtävistä puutarhan töistä, 20 sivun luettelo puutarhan taudeista ja tuholaisista ja niiden torjunnasta sekä kuukausittainen luettelo yleisimmistä puutarhakasveista sen mukaan, milloin ne ovat erityisen kauniita. 

Ihanan värikkäässä kirjassa on joka sivulla monta kaunista, neuvoja selventävää piirroskuvaa sekä jonkin verran valokuvia, joten sitä selailee ja katselee mielikseen. Erinomainen käännös ei töksähtele missään kohdassa, vaikka se on varmasti vaatinut paljon työtä. Kaiken kaikkiaan tämä on oikein hyvä ja huolellisesti tehty kirja.

Yksi liero [kastemato] syö vuorokaudessa oman painonsa verran eloperäistä ainesta ja tuottaa saman verran lantaa, joka on paljon ravinteikkaampaa kuin ympäröivä multa. Lanta vähentää maaperän happamuutta, sillä lieron suolen läpi kulkevat maamurut muuttuvat lähes neutraaleiksi ulosteiksi. On laskettu, että jos peltomaassa on 200 lieroa neliömetrillä, ne tuottavat 1 000 kiloa lantaa hehtaaria kohti kesän aikana. Viljavassa maassa lierojen määrä voi olla kaksinkertainenkin. (109) Kastemadot pitävät luomuviljellystä maasta, mikä on yksi syy harrastaa luomua. Madot myös ilmastavat maata ja parantavat sen rakennetta.

1000 puutarhaniksiä, 1997. Valitut Palat. Ranskan- ja englanninkielisestä lähdeaineistosta suomentanut Merja Heikkilä. Suomen oloihin soveltanut ja uudet tekstit kirjoittanut Sinikka Neuvonen. Kansi ja typografia: Tuula Mäenpää. 325 sivua + kasvihakemisto ja kirjan hakusanojen luettelo. Alkuteosten nimet: 1001 Trucs et Astuces pour le Jardin; 1001 Hints and Tips for the Garden (Englanti) ja 1001 Hints & Tips for Your Garden (USA).

Celia Fremlin: A Lovely Day to Die and other stories, 1984

Olen lukenut jo kuusi Celia Fremlinin dekkaria ja hänestä on tullut yksi lempikirjailijoistani, joten minulla oli suuret odotukset myös hänen dekkarinovellikokoelmansa suhteen, varsinkin kun yleensä pidän novelleista. Odotukset eivät sinänsä pettäneet: tarinat olivat kiinnostavia ja hyvin kirjoitettuja ja niiden henkilöt elävästi hahmoteltuja.

Tarinat tuntuivat kuitenkin hyvin paljailta ja paljaudessaan usein jopa julmilta, koska niissä oli vain yksi päätapahtuma (joskus murha, muttei läheskään aina). Fremlinin romaaneissa taas tapahtumat pohjustetaan hyvin ja henkilöiden luonteita ja heidän motiivejaan syvennetään paljon, joten murha tai kuolemantapaus tuntuu niissä paljon luontevammalta osalta tapahtumien kulkua kuin näissä lyhyissä tarinoissa, joissa se on yhtäkkinen. Ja kuten Fremlinin romaaneissa, näissä novelleissakin kyse oli perhesuhteista tai muuten läheisistä suhteista eikä vieraiden ihmisten murhista, mikä lisäsi raakuuden tunnetta: avioliitoissa, rakkaussuhteissa ja ystävyyssuhteissa pitäisi voida luottaa toisiinsa, kun taas näissä tarinoissa ihmiset pettivät toisiaan, kohtelivat toisiaan huonosti eivätkä pitäneet toisistaan. Mitenkään verisiä tai väkivaltaisia nämä novellit eivät kuitenkaan olleet.

Kirjoitusajankohta näkyi näissä tarinoissa: monissa novelleissa oli keski-ikäisiä tai vanhempia naisia, jotka pitivät huonoakin parisuhdetta usein parempana kuin yksin elämistä, ja joissakin novelleissa miehiä pidettiin jonkinlaisina palkintoina, jotka parantavat naishaltijansa statusta, vaikka miehet itse olisivat olleet tylsiä ja epämiellyttäviäkin. Muutamissa novelleissa oli kummallinen mutta aikakautensa kontekstissa ehkä melko tavallinen käsitys siitä, että naiset kilpailevat keskenään miehistä. Päinvastaisiakin asenteita kirjassa oli, kuten novelleissa The Bonus Years ja The Holiday.

Henkilöiden käyttäytyminen oli joskus... en tiedä, englantilaista? Eräs vanhempi nainen kävi esimerkiksi säännöllisesti vierailulla (entisen) ystävänsä ja tämän miehen luona - ystävän mies oli naisen entinen kihlattu, jonka ystävä oli varastanut häneltä - pelkästään tavan vuoksi, vaikka naiset eivät edes pitäneet toisistaan. Ja toinen leskeksi jäänyt vanhempi nainen lavasti mieluummin murron kotiinsa kuin myönsi pojalleen ja miniälleen, ettei ollut koskaan pitänyt miehensä kanssa tehdyistä jokakesäisistä matkoista ulkomaille eikä halunnut enää tehdä niitä.

Mutta taitavia nämä tarinat olivat, ja julmuudestaan huolimatta niissä oli myös inhimillisyyttä ja vinoa huumoria, niissä olivat pääosassa yleensä naiset, ja ne olivat tarkkanäköisiä, yllättäviä ja omintakeisia, joten vaikka pidänkin enemmän Fremlinin romaaneista, aion kyllä lukea myös lisää hänen novellejaan, jos niitä sattuu löytymään jostain.

Helmet-haaste 19. Suomi mainittu: She was the one who landed an exciting job on a glossy magazine before she was twenty: who spent the next few years swanning around the world covering fashion shows in places like Biarritz and Helsinki; ... (65), sekä ... and those who went on the shore trips [from the boat] came back with the usual tales of fantastic bargains, of comic natives and of knowing the Norwegian/Icelandic/Finnish for "How much?" (123), ja 31. Kirjassa on vammainen henkilö (erään novellin henkilö ei pysty kävelemään).

Celia Fremlin: A Lovely Day to Die and other stories, 1984 (13 novellia). Doubleday & Company, the Crime Club. Kannen suunnittelu: Cathy Canzani. 191 sivua.

Jukka Rantala ym.: Näinkö historiaa opitaan? 2020

Kirjastossa osui silmiin historianopetusta käsittelevä kirja, joka tuntui selailtuna mielenkiintoiselta ja oli sitä myös luettuna. Kirjoittajat ovat historianopettajia ja/tai kasvatustieteen tutkijoita, joten he tietävät mistä puhuvat. He ovat myös jalkautuneet historiantunneille alakouluihin ja lukioihin havainnoimaan historianopetusta käytännössä.

Vaikutelma historianopetuksen käytännöistä oli pettymys. Kirjoittajat suhtautuvat historianopettajiin ja heidän työnsä vaikeuksiin ja vaatimuksiin ymmärtävästi, mutta kirjan yleisasenne on silti kriittinen ja siinä toivotaan vahvasti muutosta nykykäytäntöihin. Historianopetuksessa keskitytään Suomessa (ja esimerkiksi Yhdysvalloissa) lähes pääasiassa asiasisältöjen läpikäymiseen. Oppilaita ei kannusteta itsenäiseen lähteiden analysointiin ja niiden kriittiseen arviointiin eikä heiltä vaadita tätä, vaan sisällöt opetetaan lähinnä oppikirjojen mukaan. Suomalaiset oppikirjat ovat toki laadukkaita, mutta lähteet ovat niissä useimmiten mukana vain kuvittamassa sisältöjä, jos ollenkaan (110).

Historianopetuksessa sisällöt ovat tietysti myös tärkeitä, mutta nykyään sisältöopetus kahmaisee leijonanosan historianopetukseen käytetystä ajasta. Tämä ei ole välttämätöntä, koska opettajilla olisi opetussuunnitelman mukaan mahdollisuus käyttää halutessaan aikaa myös "historian tekstitaitojen" opettamiseen. Tätä usein käytettyä termiä ei määritellä kirjassa, mutta se tarkoittaa ilmeisesti sitä, että oppilas saa kyvyn arvioida kriittisesti historiallisia lähteitä, asettaa ne oikeaan kontekstiinsa, ymmärtää niiden suhde muihin aikakauden lähteisiin ja osata arvioida lähteiden todenperäisyyttä kirjoittajan (taiteilijan, puhujan) henkilöllisyyden, aseman ja motiivien perusteella ja ehkä huomioida myös lähteiden vastaanottajan vaikutus. Oppilaan pitäisi siis tiedostaa, että historiallinen tieto on aina tulkinnan tulosta, että samasta asiasta on usein erilaisia aikalaistulkintoja ja -käsityksiä (ja tietysti myös myöhempiä), että toiset lähteet ovat luotettavampia kuin toiset, ja osata arvioida eri lähteiden luotettavuutta.

Miksi taitopainotteisen opetuksen lisääminen olisi tärkeää? Siksi, että vaikka ihmiset saattavat elämässään selvitä hyvin ilman yksityiskohtaisia tietoja vaikkapa Ruotsin kuninkaista tai ensimmäisen maailmansodan kulusta, [o]n kuitenkin huomattavasti hankalampaa perustella, miten tulevaisuudessa pärjäisi ilman kykyä ajatella kriittisesti. Lähteiden antaman tiedon vertailu, niiden luotettavuuden arvioiminen ja taustalla olevien tarkoitusperien pohtiminen ovat taitoja, joita tarvitaan esimerkiksi erilaisten medioiden tuottaman informaation analysoinnissa (129). Olen aivan samaa mieltä: historia oli minusta koulussa tylsää eikä minulla ole järin yksityiskohtaista kuvaa historiallisista tapahtumista (yleiskuva historian kulusta toki on, ja tarvitsen sitä usein), mutta on erittäin tärkeää pystyä arvioimaan eri suunnista tarjotun tiedon oikeellisuutta ja todenpitävyyttä, koski tämä tieto sitten historiaa tai nykyisyyttä.

Historian tekstitaitojen opettaminen myös antaa toivoa ja kannustaa aktiiviseen kansalaisuuteen, koska se auttaa huomaamaan, että nykytilanne on seurausta aiemmin tehdyistä valinnoista. Jos historia ei vain tapahdu vaan ihmiset tekevät sen, myös tulevaisuuteen on mahdollista vaikuttaa (193). Tekstitaidot eivät kuitenkaan kehity itsestään muun opiskelun ohessa, vaan [k]riittinen ajattelu vaatii järjestelmällistä ja pitkäjänteistä harjoittelua aivan kuten mikä tahansa muukin taito (127).

Historian tekstitaitoja ja lähteiden kriittistä arviointia voidaan kirjoittajien mielestä opettaa myös nuorille oppilaille (esim. s. 120, 127) (ja jo sata vuotta sitten kirjoitetussa kirjassa ajateltiin lasten pystyvän mm. ajattelemaan kriittisesti).

Menetelmäopetus saattaa jopa tehostaa sisältöjen oppimista: lähdetyön lisääminen hyödyttäisi eniten heikkoja opiskelijoita. [Yhdysvaltalaisen tutkijan Abby] Reismanin mukaan tekstitaitoja tukeva historianopetus auttaisi vahvistamaan luku- ja kirjoitustaitoa mutta myös omaksumaan enemmän sisältöjä (120). Pelkkä sisältöjen läpikäynti tunneilla ei välttämättä riitä niiden oppimiseen, vaan syväoppimiseen tarvitaan informaation prosessointia. [T]ekstien kanssa toimineet omaksuivat [Abby Reismanin] tutkimusjakson aikana myös enemmän historian sisältöjä kuin vertailuryhmä, jonka saama opetus perustui opettajien luentoihin ja oppikirjoihin (172). Tässä yhteydessä voi myös muistuttaa, että se että tehtävä - usein samanlainen kuin perinteinen paperitehtävä - tehdään tietokoneella, ei itsessään tehosta oppimista.

Kirja on kirjoitettu kiinnostavasti ja helposti lähestyttävästi, ja se oli nopealukuinen. Kirjassa on viisi laajahkoa tehtäväesimerkkiä erityyppisiä lähteitä sisältävistä tekstitehtävistä (joihin kannen kuvat liittyvät), mutta nämä olivat minusta turhan rajoittuneita. Kaikki tehtävissä esiintyvät ihmiset ovat valkoisia miehiä (tai poikia), mikä vahvistaa käsitystä siitä, että historiaa tekevät valkoiset miehet tai että vain se, mitä valkoiset miehet tekevät, on tärkeää ja ”historiallista”. Tämä on ristiriitaista, koska kirjan tekstistä itsestään ei synny ollenkaan tällaista kuvaa ja kirjoittajien joukossa on myös ihmisiä, joiden nimi ei ole tyypillisen suomalainen.

Analysointitehtäviä olisi hyvin voinut tehdä myös vaikkapa feminismistä 1800-luvulla tai 1900-luvulla, tai 1950-1970-lukujen kansalaisoikeusliikkeestä USA:ssa. Tai esimerkiksi siitä, miten miehet perustelivat 1800-luvulla sitä, että naiset eivät saa opiskella tai äänestää (hedelmättömyys, kohtu surkastuu, aivot räjähtävät? okei, ehkä viimeistä ei väitetty, mutta se olisi hyvin sopinut muiden väitteiden joukkoon) ja naisten vasta-argumenteista tähän, tai siitä, miten 1800-luvulla perusteltiin ”tieteellisesti” sitä väitettä, että valkoiset ihmiset olisivat parempia kuin muunnäköiset ihmiset. Tai siitä, että englantilaiset nimittävät erästä 1800-luvun puolivälin aseellista yhteenottoa sepoykapinaksi, mutta intialaiset itse vapaustaisteluksi (tai joksikin vastaavaksi). Tästä kritiikistäni huolimatta kirja on hyvä, mutta minusta myös tuollaiset analyysitehtävät kuulostaisivat mielenkiintoisilta. Ja tarpeellisilta.

Edit 9.10.24 (korjattu epäselvä kohta ym.), 19.10.24 (lisätty sepoykapinakohta).

Jukka Rantala, Mikko Puustinen, Amna Khawaja, Marko van den Berg & Najat Ouakrim-Soivio: Näinkö historiaa opitaan? 2020. Gaudeamus. Kansi: Jussi Jääskeläinen. 204 tekstisivua + viitteet (7 sivua) + lähteet (15 sivua) + henkilö- ja asiasanahakemistot (5 sivua).

Elvia Alvarado: Don't Be Afraid, Gringo. A Honduran Woman Speaks from the Heart. Translated and Edited by Medea Benjamin, 1987

Tämä kirja, jossa hondurasilainen kansalaisoikeusaktivisti ja työläisten oikeuksien puolustaja Elvia Alvarado kertoo elämästään, on yksi parhaista, jotka olen lukenut. Alvaradon elämäntarinan kautta kirjassa käsitellään hyvin monia köyhien maatyöläisten eli campesinojen elämään vaikuttavia tekijöitä, lisäksi naisnäkökulmasta, ja monet kirjan teemoista ja ajatuksista pätevät varmasti myös nykyään. Teknologian ympäröimänä, hyvinvointiyhteiskunnassa asuvana länsimaalaisena on vaikea muistaa, että monet ihmiset elävät edelleen aivan erilaisessa maailmassa kuin itse elän. Teksti on elävää ja kiinnostavaa, suoraa puhetta suoraan sydämestä. Henkilökohtainen yhdistyy koko ajan yleiseen ja poliittiseen.

Vaikka Alvarado on kouluttamaton, hän ei ole tyhmä, ilmaisukyvytön tai kykenemätön ajattelemaan syvällisesti - kaikkea muuta. Hän on lisäksi valtavan rohkea: kun hänestä tuli yksi köyhien maatyöläisten johtajista ja hän valtasi ryhmiensä kanssa väkivallattomasti rikkaiden käyttämättömiä maapalstoja, hän joutui asettumaan vastakkain aseistettujen miesten ja rikkaiden maanomistajien puolella olevien poliisien kanssa, mutta kieltäytyi antamasta periksi ja lopettamasta. Siitäkin huolimatta, että vähän ennen kirjan kirjoitusaikaa häntä oli pidätysaikana ensimmäisen kerran kidutettu, ja siitä huolimatta, että ihmisiä saattoi Hondurasissa kadota heidän päädyttyään poliisien käsiin.

Medea Benjaminin kirjoittamassa esipuheessa taustoitetaan Hondurasin tilannetta 1980-luvulla. Vaikka suuri osa maan varallisuudesta valui ulkomaisten jättiyritysten kautta Yhdysvaltoihin ja tuloerot maassa olivat hyvin suuret, kuten naapurimaissakin, ja köyhät olivat erittäin köyhiä, Honduras oli kuitenkin välttynyt samanlaisilta väkivaltaisuuksilta kuin naapurimaat El Salvador, Nicaragua ja Guatemala, eikä siellä ollut samanlaista diktatuuria kuin Nicaraguassa. Tämä johtui siitä, että köyhät hondurasilaiset olivat pystyneet saamaan hallitukselta myönnytyksiä väkivallattomin keinoin, esimerkiksi vuoden 1954 jättilakolla. Tämän seurauksena työläisten ja campesinojen järjestäytymisaste maassa oli hyvin suuri ja he onnistuivat saamaan eri hallituksilta joukkovoimallaan lisää oikeuksia (vaikkakin hyvien lakien toteutuminen käytännössä oli kyseenalaista). Reaganin hallitus oli kuitenkin alkanut 1980-luvulla lähettää maahan amerikkalaisia joukkoja taistelemaan Nicaraguan contrasissejä vastaan - Alvarado ei ymmärrä miksi heidät oli päästetty Hondurasiin - minkä seurauksena poliisi oli tullut väkivaltaisemmaksi.

Alvarado oli syntynyt maaseudulla köyhään campesino-perheeseen, jossa isä joi ja löi äitiä. Äiti jätti isän, kun Elvia oli 7-vuotias, ja elätti perheen itse lasten osallistuessa työntekoon. Lapsille ei annettu mitään seksuaalivalistusta, ja Elvia tuli raskaaksi 15-vuotiaana, minkä takia hänen veljensä uhkasi tappaa hänet. Elvia pakeni kaupunkiin ja työskenteli kotiapulaisena, synnytti lapsensa, palasi kotiseudulleen ja tuli uudelleen raskaaksi parin vuoden päästä.

It's very recent that women have started taking pills and things to keep from getting pregnant. When I was young there was nothing like that. We just got pregnant and had our children.
          We were taught that women should have as many children as they can. And we were also taught that when a woman gets pregnant it's her responsibility, not the man's, because she let him touch her. If the man didn't want to marry the woman or help support the child, there wasn't anything the woman could do about it. (6)

Kolmannen lapsensa syntymän jälkeen Elvia muutti yhteen lapsen isän Alberton kanssa ja eli tämän kanssa yhdessä 15 vuotta. Sitten hän alkoi osallistua katolisen kirkon järjestämiin naisten ryhmiin miehensä vastustuksesta huolimatta. At the meetings we'd talk about our problems and try to help each other out. We also did practical things like distribute food to malnourished children, grow gardens, and go to talks about food and nutrition. And we'd pray together, too. ... I loved going to the meetings. (11) Näissä ryhmissä Elvia löysi keinon vaikuttaa elämäänsä, mutta pettyi lopulta katoliseen kirkkoon, koska se ei halunnut pyrkiä muuttamaan ongelmien juurisyitä. Hän alkoi toimia omilla ehdoillaan ja hänestä tuli vähitellen yksi campesino-liikkeen johtajista. Tämä johtui varmasti Elvian luonteesta: hän ei ollut hiljainen ja syrjäänvetäytyvä, vaan äänekäs, suorapuheinen ja rohkea. Hän ei pelännyt ilmaista mielipiteitään, vaatia oikeuksiaan ja pitää puoliaan, oli kyseessä sitten hänen miehensä, varakas maanomistaja tai poliisi.

Kirjassa kerrotaan rampauttavasta köyhyydestä, joka ulottuu kaikille elämänalueille ja joka on campesinoille arkipäivää, naisten ja miesten suhteesta, koulutuksesta, järjestäytymisestä ja toimimisesta ruohonjuuritasolla asioiden muuttamiseksi. Alvarado ei kaipaa Yhdysvalloista tai muualta hyväntekeväisyyttä, vaan oikeudenmukaisuutta.

Kirjassa on 14 eri teemaa käsittelevää lukua, ja jokaisen luvun alussa on teemaan liittyvät Susan Meiselasin hieno valokuva sekä lainaus Elvian tekstistä. Laitan tähän joitakin noista sitaateista, koska ne ovat minusta kertovia ja vaikuttavia.

I never really had much of a childhood at all. By the time I was 13, I was already on my own.

The church wanted us to give out food to malnourished children, but they didn't want us to question why they were malnourished to begin with. (10)

I don't think God says, 'Go to church and pray all day and everything will be fine.' No. For me God says, 'Go out and make the changes that need to be made, and I'll be there to help you.' (28) 

There's nothing more important than getting an education. But I'm not very happy with the kind of education the kids are getting here in Honduras. (58)

You read in the paper, 'Campesinos invade such and such a piece of land.' That's not true. We don't invade land, we recover land that belongs to us by law but was invaded by the big landowners or the foreign companies. (66)

It's often a tough battle to win the women over. But once you get them organized, they change overnight. (84) 

We're not going to solve our problems through handouts. Until we change the system all the charity in the world won't take us out of poverty. (100) 

Here all the money goes for the military. And we poor Hondurans? Malnourished, without land to work, without jobs, without education. Is that a democracy? (116)

Since I'm not willing to stop my organizing work, I'm sure someday I'll be captured again. Every time I leave my house, I'm not sure whether I'll come back again. (126)

You can't imagine how much hope it gives me to know that we have friends in the United States. Who would have ever believed it? (140)

Elvia päätti kouluttaa yhden tyttärensä (ei esimerkiksi poikaansa) pisimmälle, koska tämä oli älykkäin ja opinhaluisin. Tytär tuli kuitenkin raskaaksi ja joutui keskeyttämään koulun ja jäämään kotiin hoitamaan lasta. Raskauden mahdollisuus saattaa vaikuttaa köyhien vanhempien päätökseen siitä, kumman he päästävät kouluun, tyttärensä vai poikansa, jos rahaa ei ole kaikkien lasten koulumaksuihin tai muihin kuluihin. Ehkäisyn ja päivähoidon puute ei siis ainoastaan pakota raskaaksi tulevia tyttöjä keskeyttämään kouluaan köyhissä maissa, vaan voi vaikuttaa jo vuosia aiemminkin vanhempien valintaan. Ehkäisyn vapaa saatavuus ja seksuaalivalistus siis edistävät tyttöjen koulunkäyntiä.

Sekä Elvia Alvarado itse että Medea Benjamin ja Benjaminin järjestö The Institute for Food and Development Policy miettivät ennen kirjan julkaisemista, olisiko Elvian tarinan kertomisesta enemmän hyötyä vai haittaa. Tekisikö se Elvian elämästä vielä entistä vaarallisempaa vai lisäisikö se hänen mahdollisuuksiaan säilyä hengissä, kun useat ihmiset kuulevat hänestä? Olikin todella lohdullista huomata, että Elvia Alvarado säilyi hengissä ja on vieläkin elossa. Wikipedian mukaan tämä kirja on ollut bestseller, ja sen se todella ansaitsee - sitä voi suositella kaikille kehitysyhteistyöstä, köyhyydestä ja naisista kiinnostuneille lukijoille, myös nykyään, samoin kuin aiemmin lukemaani afrikkalaisen Abegail Ntlekon omaelämäkertaakin.

Elvia Alvarado: Don't Be Afraid, Gringo. A Honduran Woman Speaks from the Heart. The Story of Elvia Alvarado. Translated and Edited by Medea Benjamin, 1987. A Food First Book; The Institute for Food and Development Policy. Kuvat: Susan Meiselas. 146 sivua + 22 sivua liitteitä.

Jean-Claude Mourlevat: Jefferson (2018)

Tämä kirja on eräänlainen lasten dekkari, joka yhdistää lastenkirjan ja dekkarin genrepiirteitä joskus hämmentävällä tavalla. Sen päähenkilöitä ovat eläinhahmot - kohtelias, siisti, järjestyksestä pitävä ja huomaavainen siili Jefferson ja hänen ystävänsä, rempseä ja iloinen sika Gilbert - ja ihmiset ovat vain sivuosassa, mikä sijoittaa sen selkeästi lastenkirjallisuuteen. Kirjassa on paljon huumoria, mutta toisaalta se ei ole mitenkään kovin kevyt ja hilpeä, koska se on kertomus murhatutkimuksesta. Kirjassa on muutama yllättävän raakakin kohtaus - sen lopussa ihmisroisto esimerkiksi roikottaa Jeffersonia kylpyammeen yllä ja aikoo viiltää tältä kurkun auki - joita minun on vaikea sovittaa ajatukseen lastenkirjasta.

Eläinten maassa asuva Jefferson joutuu kirjan alussa syyttömänä epäillyksi kampaajansa, mäyrä Edgarin murhasta. Puhdistaakseen maineensa hänen täytyy rohkaista mielensä ja matkustaa Gilbertin kanssa seuramatkaturistin roolissa monien muiden eläinten seurassa bussilla ihmisten maahan. Jefferson ja Gilbert saavat ihmisten kaupungissa vähitellen selville tärkeitä asioita Edgarin menneisyydestä ja selvittävät samalla syyn tämän murhaan. He joutuvat tutkimuksen ohessa myös kohtaamaan sen, miten ihmiset kohtelevat eläimiä: eläinturistien kohtaama hienovarainen halveksunta ei ole mitään verrattuna siihen, että Gilbert joutuu viettämään painajaismaisen yön suuressa teurastamossa ja näkemään, miten ahdistuneet lehmät, siat ja lampaat johdatetaan kuolemaansa.

Kirja puolustaa siis eläinten oikeuksia, mikä on kunnioitettavaa ja hyvä asia, mutta jostain syystä en kuitenkaan oikein innostunut siitä. Ehkä siksi, etten pystynyt sijoittamaan sitä selkeästi lastenkirjaksi tai dekkariksi, ja ehkä ruotsin kieli myös hankaloitti lukemista jonkin verran. Kirjasta jäi kuitenkin elävästi mieleen Gilbertin ihmettely siitä, miksi ihmiset syövät lihaa, kun on olemassa niin paljon ihania hedelmiä, vihanneksia ja kasvisruokia. Gilbertin listaus sai minut tajuamaan, miten monia ja miten herkullisia ruokia kasviksista ja hedelmistä saa tehtyä ja että liharuoat ovat oikeastaan varsin tylsiä ja yksipuolisia niihin verrattuina. Taas yksi syy vähentää lihansyöntiä, kun umami-maunkin voi saada aikaan vaikkapa soijakastikkeella tai kaupan mausteella.

Ei siinä ole järkeä, hän mumisi ja Jefferson kuuli hänen äänensä kuin suodattimen läpi, he voivat syödä mitä vain haluavat: spagettia ja tomaattikastiketta, perunagratiinia, pitsoja, vadelmapiirakoita, perunatortillaa, saksanpähkinäkakkua, punaista linssikeittoa ja kookosmaitoa, pannukakkuja hillon kera, appelsiineja, päärynöitä, aprikooseja, voissa paistettuja herkkusieniä, tomaattisalaattia, voisarvia, tagliatellea peston kanssa, vaniljakiisseliä, mansikoita, meloneja, riisiä, perunasosetta, herneitä, kurpitsasosetta, hasselpähkinäsuklaata... mutta se ei riitä! (166-167)

Kirjan kansikuva ja sisällön mustavalkoiset kuvat ovat kauniita ja taidokkaita. Ranskalainen Jean-Claude Mourlevat on saanut arvostetun Astrid Lindgren Memorial Awardin eli ALMA-palkinnon vuonna 2021, joten saan tällä kirjalla osuman Kirjaimia-blogin Kirjallisuuspalkinto-lukuhaasteeseen.

Jean-Claude Mourlevat: Jefferson, 2021 (Jefferson, 2018). Lilla pirat förlaget. Ranskankielisestä alkuteoksesta ruotsiksi kääntänyt Marianne Tufvesson. Kannen kuva: Lisa d'Andrea. Kuvitus: Antoine Ronzon. 262 sivua.

Elina Nikulainen: Haluatko? Pieni kirja suostumuksesta, 2024

Olen bloggauksissani paljon jäljessä ja luin tämän kirjan jo kesäkuussa, joten se ei ole enää tuoreena mielessä. Kirjoitan tähän kuitenkin pääkohtia kirjasta, koska kirja ansaitsee tulla esitellyksi, ja se on kaiken lisäksi vaikeitakin asioita käsitellessään hyvin ja viihdyttävästi kirjoitettu. Se myös herätti ajatuksia ja antoi pohdittavaa.

Elina Nikulainen on tehnyt väkivallan vastaista työtä pian 20 vuotta. Monissa erilaisissa maissa, hyvin erilaisista lähtökohdista tulevien ihmisten kanssa ja erilaisissa olosuhteissa (7). Hänellä on siis oikein hyvät lähtökohdat kirjoittaa sukupuoliseen kanssakäymiseen liittyvästä suostumuksesta, jonka hän ymmärtää paljon laajemmin kuin vain lain puitteissa pysymisenä ja suoranaisen väkivallan puuttumisena: kyse on ymmärryksen lisäämisestä ja turvallisuudesta. Hyvistä suhteista ilman minkäänlaista pelkoa tai painostusta (9-10).

Nikulainen tiivistää suostumuksen akronyymiin TATTI (englanniksi FRIES, s. 23-25): suostumuksen tulee olla Takaisin vedettävää, vapaaehtoisesti Annettua, Tietoon perustuvaa, Tiettyä ja Innostunutta (23-25). Mielensä saa siis muuttaa koska vain eikä suostumukseen saa kuulua minkäänlaista painostusta, vaan sen pitää lähteä kaikenpuolisesta vapaaehtoisuudesta. Ihmisen pitää tietää mihin hän suostuu ja mitä seurauksia suostumuksella on. Suostumus koskee tiettyä, kumppanin kanssa sovittua asiaa ja vain yhtä kertaa. Innostus on suostumuksessa hyvin tärkeää: se ei siis ole periksi antavaa tai epäröivänä myöntyvää, vaan omasta innostuksesta ja halusta lähtevää.

Nikulainen kuljettaa TATTI-akronyymiä eli noita viittä tärkeää asiaa läpi kirjan ja käsittelee teemaa monelta eri kannalta. Hän peilaa suostumukseen liittyviä kysymyksiä jatkuvasti popkulttuuriin, sarjoihin ja elokuviin, mikä tekee kirjasta sisällön painavuudesta huolimatta helppolukuisen, viihdyttävän ja hauskankin. (Leffoja ja sarjoja ei tarvitse välttämättä tuntea; itse olen nähnyt vain harvat, mutta se ei haitannut lukemista.)

Kirjan lähestymistapa on lempeä ja ymmärtäväinen, ja se sai miettimään esimerkiksi sukupuolirooleja ja sitä miten kanssaihmisiin (ei välttämättä vain mahdollisiin seksikumppaneihin, vaan muihinkin) suhtautuu, mitä heiltä odottaa ja miksi. Kirja on suunnattu ehkä pääasiassa teineille ja nuorille aikuisille, joille rajojen asettaminen voi olla vaikeampaa kuin vanhemmille, mutta keski-ikäinenkin löysi siitä kiinnostavia ajatuksia ja hyviä huomioita.

Pohjimmiltaan tämä on kirja vapaudesta. Miten vastata mahdollisimman vapaasti kysymykseen "haluatko"; miten kysyä "haluatko" ja jättää tilaa toisille mahdollisimman vapaasti vastata siihen. Kaiken ytimessä on vapaa valinta siitä kenen kanssa, milloin (jos koskaan) ja millaista seksiä harrastaa. (11) ... Kirjan lukemalla sinusta voi tulla parempi ja turvallisempi rakastaja, mutta myös parempi ystävä ja paremmin itseäsi kohteleva ihminen. Aika mahtavat palkinnot, vai mitä? (8)

Kirjavinkeissä on hyvä esittely kirjasta.

Helmet-haaste 26. Kirjan nimessä on sana kirja, 39. Kirjassa on bi- tai panseksuaalinen henkilö (kirjan käsitys seksuaalisuudesta on laaja, joten ainakin biseksuaalisuus varmaan mainitaan jossain kohdassa), 49. Kirja on julkaistu vuonna 2024, tai 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä (se oli esittelyhyllyssä).

Elina Nikulainen: Haluatko? Pieni kirja suostumuksesta, 2024. Kustantamo S & S. Kansi: Tom Backström. 269 sivua.

Rolf Ulrici: Elefantti posliinikaupassa. Ihan hullu tarina (Der Elefant im Porzellanladen, 1966)

Tämän lasten (ja aikuisten?) kirjan sisältö sopii julkaisuvuosikymmenelleen. Kirjan alussa Puudeli pyytää Ristoa kyytiin ohjaamaansa vihreään autoon, minkä jälkeen he välttyvät juuri ja juuri ajamasta kadulla varomattomasti juoksevan pienen kahvikupin Mokan päälle. He ottavat Mokan kyytiinsä auton takapenkille, jossa tämä nukahtaa syvään uneen, ja tapaavat sitten Elefantin posliinikaupassa. Elefantti rakastuu heti takapenkillä uinuvaan kahvikuppiin ja lyöttäytyy joukon jatkoksi. Kumppanukset tapaavat kirjan edetessä myös ilkeän, juonittelevan Etanan sekä tämän palvelijakseen värväämän, hyväsydämisen pikku Marjan, ison muttei kovin taitavan koiran Juliuksen sekä erilaisia ihmisiä, joutuvat toistuvasti eroon toisistaan ja etsivät toisiaan sekä päätyvät lopulta monien vaiheiden jälkeen kaikki saarelle, jossa asiat vihdoin selviävät.

Kirjan maailmassa on oma sadunomainen logiikkansa - kukaan ihminenkään ei kyseenalaista tai ihmettele puhuvia eläimiä - ja sen tapahtumissa ja juonessa on alun tempoilusta huolimatta punainen lanka, joka muuttuu selvemmäksi kirjan edetessä. Ensin kirja tuntui minusta tyhmältä, mutta muutaman kymmenen sivun päästä aloin tottua kirjan maailmaan ja sen tapahtumat veivät mukanaan. Se alkoi tuntua myös aikuisnäkökulmasta kiinnostavalta, koska varsinkin kirjan pahiksen, kieron Etanan toiminnan kuvaukseen on ujutettu myös sosiaalista kritiikkiä ja kommentointia manipuloinnista, hyväksikäytöstä, propagandasta ja valheellisesta informaatiosta. Kirjan ihmiset ovat useimmiten hyväuskoisia ja nielevät Etanan tarinat helposti. Kirja ei kriittisistä kommenteistaan huolimatta muutu missään vaiheessa synkäksi tai ankeaksi, vaan sen tapahtumat ovat loppujen lopuksi aika hauskoja ja yleisilme positiivinen, koska se on kirjoitettu niin kieli poskessa.

Pidin kirjassa myös siitä, että sen päähenkilöt ovat kaikki persoonallisia: Risto on ystävällinen, mutkaton ja neuvokas, Puudeli fiksu ja jokseenkin äreä, Elefantti höpsö, tunteellinen ja hieman rasittava, mutta kiltti, Julius-koira iso, hyväntahtoinen, neuvoton ja epävarma ja pikku Marja hyväsydäminen ja auttavainen, muttei tyhmä. Etana on kaikin puolin limainen, ja pieni suloinen kahvikuppi Mokka taas nukkuu lähes koko kirjan ajan.

Loppujen lopuksi siis outoudestaan huolimatta ihan hyvä lukukokemus, varsinkin kun suomennoskaan ei töksähdellyt.

Rolf Ulrici: Elefantti posliinikaupassa. Ihan hullu tarina, 1968 (Der Elefant im Porzellanladen, 1966). Gummerus. Suomennos: Eero Patrikka. Kuvitus: Franz Josef Tripp. 169 sivua.

Theodora du Bois: Kuolema myöhästyy lounaalta. Salapoliisiromaani (Death is Late to Lunch, 1941)

Suhtaudun lähtökohtaisesti positiivisesti naisten kirjoittamiin dekkareihin, kirjan toipumiskotiympäristö on kiinnostava, ja myös vanhat dekkarit saattavat olla mielenkiintoisia ja hyvin kirjoitettuja, mutta tämä kirpparilöytö osoittautui melkoiseksi pettymykseksi. Miksi? Juoni ei ollut minusta kovin jännittävä tai johdonmukainen eivätkä kirjan henkilöt olleet järin sympaattisia tai elävän tuntuisia. Kirjan logiikka ontuu pahasti: terve, hyvinvoiva, tiettävästi elämäänsä tyytyväinen mies putoaa yöllä parantolan katolta tulppaanipenkkiin ja kuolee. Kukaan ei tiedä, miksi hän oli katolla, mutta vaikka murhan ajatus vilahtaakin mielessä, kaikki olettavat (muistaakseni) koko kirjan alkupuolen ajan, että kyse on kummallisesta onnettomuudesta, mielestäni täysin perusteetta.

Ruumiin löytänyt kirjan päähenkilö, lääkärin vaimo Anne McNeill, tuntuu olevan enemmän huolissaan siitä, että hän on kävellyt aamutakkisillaan yöaikaan ulkona ja mitä ihmiset tästä ajattelevat, kuin mahdollisesta murhasta. Tämä oli ehkä suurin ongelma kirjassa: en pitänyt sen päähenkilöstä tai kirjan asenteista. Minusta Anne tuntui kertakaikkiaan tuskastuttavan sovinnaiselta henkilöltä eikä hän juurikaan edistänyt kirjassa jutun tutkimusta, toimi vain kertojana ja toppuutteli paikalle myöhemmin saapuvaa miestään Jeffreytä, kun tämä rikkoi käyttäytymissääntöjä.

Kirjan asenteet ovat myös antiikkiset (mikä ei ole ollenkaan itsestään selvää edes vanhoissa kirjoissa, tai ainakin ne on yleensä esitetty hienovaraisemmin): kirjassa rekvisiittana olevista "ikäneidoista" puhutaan halveksivasti tai vähättelevästi, ja naisiin suhtaudutaan muutenkin... naiset ovat melkein olemassa vain suhteessa miehiin. Peittelemättä ja kyseenalaistamatta. Kirjan henkilöihin ei juurikaan suhtauduta ymmärtäen ja heidän luonnettaan syventäen, ja heidän toimintansa ja ajatuksensa tuntuvat usein epäloogisilta.

Kirjan teksti on kuitenkin ärsyttävyydestään huolimatta melko sujuvaa. Harrastelijasalapoliisipariskunta Anne ja Jeffrey McNeill ovat ilmeisesti esiintyneet useammassakin kirjassa. Kirjan kansikuva häiritsee kauniista väreistään huolimatta, koska Annen ruumiinjäsenten mittasuhteet ja sijainti tuntuvat oudoilta.

Edit 18.9.24, 20.9.24.

Theodora du Bois: Kuolema myöhästyy lounaalta. Salapoliisiromaani, 1945 (Death is Late to Lunch, 1941). Gummeruksen Ajanvietekirjasto. Suomennos: Juho Tervonen. Kannen tekijää ei kerrottu. 213 sivua.

Riikka Saarenpää (toim.): Miten pärjätä ilmastokriisissä? Tositarinoita maailman köyhimmistä maista, 2020

Kirjan ensimmäisen luvun nimi on "Ilmastonmuutoksen vapaamatkustajat ja panttivangit". Nimi saa selityksensä siinä esitetyistä tilastotiedoista, jonka mukaan maailmassa vallitsee valtava globaali eriarvoisuus myös ilmastonmuutoksessa: maat, jotka ovat tuottaneet vähiten kasvihuonekaasuja, ovat haavoittuvimpia muiden maiden aiheuttaman ilmastonmuutoksen vaikutuksille ja pystyvät vähiten varautumaan siihen. Niille se on usein akuutti kriisi. Niihin maihin taas, jotka tuottavat eniten kasvihuonekaasuja, ilmastonmuutos vaikuttaa vähemmän - ja kun ottaa huomioon, miten länsimaissakin on kärsitty hirmuhelteistä, kuivuusjaksoista, tavallista kovemmista myrskyistä sekä tulvista, voi kuvitella miten suuria ongelmat ovat ilmastonmuutokselle alttiimmissa maissa. Kasvihuonekaasuja paljon tuottavissa maissa saatetaan siis kuitenkin ajatella, että päästöjen vähentäminen ei ole niin kiireellistä (12-14).

Suomen Lähetysseuran julkaisema kirja vie tapauskuvausten avulla lukijansa näille haavoittuville alueille afrikkalaisiin kyliin sekä mm. Himalayan rinteille Nepaliin. Se antaa synkkää tietoa ilmastonmuutoksen vaikutuksista alueilla, mutta se antaa myös rohkaisevia esimerkkejä siitä, mitä asiassa voi tehdä. Kaiken tämän keskiössä on yhteisöjen resilienssi: ihmisten vahvuus ja kestävyys, se, kuinka he sopeutuvat elämään ilmastonmuutoksen ja sen tuomien katastrofien ja kriisien kanssa (28). Tietysti jos elinmahdollisuudet alueella - niin ihmisille, eläimille kuin kasveillekin - tulevat mahdottomiksi ilmastonmuutoksen takia, sopeutuminen ei enää auta, vaan ihmisten pitää muuttaa pois, ja eläimet ja kasvit joko vaeltavat pois alueelta tai kuolevat.

Ennaltaehkäisevä työ kannattaa: YK:n mukaan jokainen luonnonkatastrofeihin valmistautumiseen käytetty euro säästää yhteisölle kuusi euroa jälleenrakennuksesta (26). Tällaiseen työhön käytetään kuitenkin vain hyvin pieni määrä rahoista.

Keinot eivät välttämättä ole monimutkaisia tai kalliita: rakensimme [Kambodžassa] ryhmissä savesta puuta säästävän lieden, ämpäristä ja muoviletkusta vettä säästävän tippakastelujärjestelmän sekä bambusta ja muovipressusta ruoankuivausteltan. Kaikki nämä kolme esimerkkiä on mahdollista toteuttaa muutaman euron hinnalla ja paikallisista materiaaleista (29). Juomavettä voi puhdistaa SODIS-menetelmällä (Solar water disinfection): Yhden kylän kuorolla [Tansanian Kishapussa] on laulu, jossa opetetaan, miten pulloihin laitetaan vettä, viedään pullot auringonpaisteeseen [talojen katoille], milloin vesi on valmista ja miten lasten vatsataudit siten helpottavat (36).

Ruokaturvaa voi parantaa monipuolistamalla viljeltyjä kasvilajeja ja käyttämällä alueella perinteisiä, kestäviä lajikkeita - esimerkiksi Afrikassa voidaan siirtyä maissista takaisin hirssin viljelyyn (34-35). Lähetysseuran hankkeissa mm. opetetaan ihmisille uusia kädentaitoja sekä yrittäjyystaitoja (36), kunnostetaan vesijärjestelmiä (35-36) ja istutetaan puita vaikkapa vesipullojen avulla toimivan tihkukastelujärjestelmän avulla (39): tansanialainen Petro Kibungu on istuttanut omalle maalleen jo 2800 puuta (39), ja Nepalissa yli 500 vapaaehtoista istutti puita (74).

Kirja kertoo ongelmista, mutta myös niiden ratkaisuista ja siitä, että ongelmille voi tehdä jotain, ja sitä voi hyvin suositella kehitysyhteistyökysymyksistä kiinnostuneille. Se tutustutti minut termiin ilmasto-oikeudenmukaisuus ja muistutti, että ilmasto on myös ihmisoikeuskysymys (4). "Ei ole reilua, että ne maat, joiden omat päästöt ovat alhaiset ja joiden voimavarat ovat pienet, ovat myös ne, joissa ilmastonmuutoksen vaikutukset näkyvät ensimmäisenä ja jotka joutuvat näin kohtaamaan ilmastonmuutoksen seuraukset etulinjassa", [Outi Honkatukia ympäristöministeriöstä] lisää (65).

Kirja päivitti tietoni Suomen Lähetysseurasta. Järjestön nimestä saa sellaisen käsityksen, että se kulkee muualla maailmassa jakamassa Raamattuja ihmisille, mutta ainakaan tässä kirjassa ei puhuta uskonnosta mitään. Kirjasta sai sellaisen käsityksen, että Lähetysseura tekee tärkeää ja tuloksellista kehitysyhteistyötä tiiviissä yhteistyössä paikallisten toimijoiden ja järjestöjen kanssa. Nettisivujen mukaan järjestö auttaa 4 735 000 ihmistä vuosittain.

Kasvihuonekaasupäästöjen suurimmat tuottajat ja niistä eniten kärsivät maat.

Meillä eurooppalaisilla ei ole varaa tuntea itseämme hyveellisiksi, vaikka Euroopan päästöt ovatkin vähentyneet. Hyvin suuri osa eurooppalaisten käyttämistä tavaroista tuotetaan Kiinassa (tai muualla Aasiassa), jonne eurooppalaiset siis ovat myös ulkoistaneet niiden valmistamisen aiheuttamat päästöt. Kulutuksen vähentäminen on tärkeää.

Helmet-haaste 31. Kirjassa on vammainen henkilö. Kirjan kahdeksannen luvun nimi on Vammaisinkluusio ilmastonmuutokseen sopeutumisessa: tapaustutkimus Nepalista. Tämä luku (toisin kuin kirjan muut luvut, jotka olivat painavasta sisällöstään huolimatta helppolukuisia) oli kirjoitettu akateemisen tutkimuksen tapaan, joten se oli minusta aika hankalaa luettavaa.

Riikka Saarenpää (toim.): Miten pärjätä ilmastokriisissä? Tositarinoita maailman köyhimmistä maista, 2020. Kirjoittajat: Katri Leino-Nzau, Olli-Pekka Siira, Miia Barrow, Mikko Pyhtilä, Minna Havunen, Ruusa Gawaza, Sanna Raita-aho, Niko Humalisto ja Roosa Rantala. Suomen Lähetysseura. Kannen valokuva: Hannes Honkanen. Ulkoasu ja taitto: Tanja Varonen Graphics. 99 sivua.

Meillä on idea! Yhteiskunnallisen yrittäjyyden opas, 2016

Tämä ohuehko kirja sattui käsiin, joten lukaisin sen, vaikkei yrittäjyys ole itselläni mielessä. Termi 'yhteiskunnallinen yrittäjyys' oli minulle kuitenkin vieras, joten asiaan oli mielenkiintoista tutustua. Yhteiskunnallinen yritys on yritys, joka toimii liiketoiminnallisin perustein, mutta samalla auttaa ihmisiä, tekee luonnolle tai yhteiskunnalle hyvää tai muuta vastaavaa. Tällaisia yrityksiä ovat esimerkiksi designyritys Mifuko (s. 14), joka valmistuttaa Keniassa kiondo-koreja ja korilaukkuja sisustustarkoituksiin, työllistää näin 400 naista Kenian maaseudulla ja suuntaa yli puolet jaettavasta voitostaan köyhyyden vähentämiseen, tai Minduu (s. 22), joka auttaa yhdistämään asiakkaan ja hänelle sopivan terapeutin. Yrittäjänä on varmaan mahtavaa tuntea pystyvänsä tekemään yritystoiminnan ohessa hyvää ja parantamaan maailmaa!

Kirja antaa tällaisen yrityksen perustamiseen hyviä neuvoja. Se etenee idean jalostamisesta huolelliseen suunnitteluun ja idean siirtämiseen paperilta käytäntöön, antaa neuvoja mm. rahoituksen järjestämiseen, kertoo vaikutusten mallinnuksesta ja todentamisesta sekä antaa tapauskuvaukset viidestä yhteiskunnallisesta yrityksestä. En lukenut kirjaa kovinkaan tarkasti, mutta se vaikuttaa asiantuntevalta, monipuoliselta sekä huolellisesti tehdyltä, joten jos itsellä on mielessä hyvä yritysidea ja halua toteuttaa se käytännössä, tästä kirjasesta saa varmasti hyviä neuvoja. Myös sen ulkoasuun on panostettu: kirja on värikäs ja varsin selkeä, ja luvut ovat mukavan lyhyitä.

Meillä on idea! Yhteiskunnallisen yrittäjyyden opas. Toimittaneet Pauliina Liukkonen ja Sanna Ovaska. Kirjoittajat: Pauliina Liukkonen, Kimmo J. Lipponen, Aino Elina Muhonen, Juho Paavola ja Saila Tykkyläinen, 2016. Suomen Setlementtiliitto (Setlementtijulkaisuja 47). Ulkoasu: Jessica Leino. Kuvitukset: John Salinero. Kannen augmented reality: Frans Tihveräinen. 72 sivua.

André Bernard: Saanko esitellä, Madame Bovary. Miten kirjallisuuden tunnetut hahmot ovat syntyneet (Madame Bovary, C'est Moi, 2004)

Kirjaan on koottu kymmenien angloamerikkalaisella kielialueella enemmän tai vähemmän klassikon aseman saavuttaneiden, eri genrejä edustavien teosten lyhyitä syntytarinoita. Mistä kirjailija on saanut ideansa ja miten hän on esimerkiksi nimennyt henkilöhahmonsa? Kirjassa on tarinoiden lisäksi myös muutamia listoja esimerkiksi kirjojen henkilöistä, joilla on vain yksi nimi (Liisa Ihmemaassa -kirjan Liisa, Hobitin Gandalf, Moby Dickin Ishmael...) tai vaikkapa orvoista henkilöhahmoista, sekä useita teemaan liittyviä sitaatteja eri kirjailijoilta.

Kirja oli kirjojen ystävälle mukavaa välipalaluettavaa (varsinkin kun tunnistin useimmat kirjan kirjoista, vaikken kovin montaa niistä olekaan lukenut) ja Bernard kirjoittaa eloisasti ja viihdyttävästi. Luonteensa takia kirja tuntui minusta kuitenkin vähän pinnalliselta ja hyppelehtivältä, mutta sitä ei tällaisessa kirjassa tietenkään voi välttää. Kirjan suomennos olisi kuitenkin hyötynyt tarkistuksesta: käännös oli usein sujuva, mutta aina joskus törmäsi hämmentävään sanavalintaan tai lauserakenteeseen ja mietti, mitä tällä oli oikein haluttu sanoa. Esimerkkinä lainaus Erle Stanley Gardneriltä: Perry Mason on tekemisissä suuren, maskuliinisen, provokatiivisen seksipsykologian elementin kanssa (s. 16). Myös kirjan suomenkielinen nimi mietityttää. Se sopii kirjan aiheeseen, mutta siinä katoaa viittaus teoksen tekijään: alkuteoksen nimi Madame Bovary, c'est moi on tunnettu Flaubertin lausahdus "Rouva Bovary olen minä", ja tämä käännös sopisi paremmin yhteen myös hauskan kansikuvan kanssa.

Myös Kirjakaapin kummitus ja Levoton lukija ovat lukeneet kirjan.

André Bernard: Saanko esitellä, Madame Bovary. Miten kirjallisuuden tunnetut hahmot ovat syntyneet, 2006 (Madame Bovary, C'est Moi. The Great Characters of Literature and Where They Came From, 2004). Suomennos: Ruth Routa. Kannen kuva: Peter de Sève. Kannen ja sisuksen typografia: Tuija Kuusela. 138 sivua + 8 sivua lähteitä + romaanien ensimmäiset suomennokset (6 sivua).

Susan Blackmore: The Meme Machine, 1999

Meemistä tulee nykyihmiselle ehkä ensimmäisenä mieleen netissä leviävä, enemmän tai vähemmän hauska kuvan ja tekstin yhdistelmä. Termi on kuitenkin peräisin Richard Dawkinsin 1976 julkaistusta kirjasta Geenin itsekkyys, jossa Dawkins ei kehitellyt ideaa kovin pitkälle, vaan esitti sen vain tuodakseen ilmi ajatuksensa siitä, että DNA ei ole luonnonvalinnalle välttämätöntä, mutta kopioituja (replicator) on. Tällainen voi olla myös kulttuurinen kopioituja (ajatus, idea, käyttäytymismalli, tyyli...) eli meemi. Dawkinsin mielestä meemi-käsitteeseen liittyy kolme isoa ongelmaa: kopioinnin epätarkkuus, se etteivät meemit ole olemassa fyysisinä asioina sekä meemiksi nimetyn ilmiön rajaamisen vaikeus (s. xiv).

Muut kuitenkin innostuivat Dawkinsia enemmän meemin käsitteestä. 1990-luvulla meemejä esimerkiksi käsiteltiin jo monessa kirjassa, ja käsite laajassa merkityksessään sekä memetiikka (memetics) tuntuu olleen osa vuosikymmenen ajatusmaailmaa ainakin anglosaksisissa maissa (itse tosin muistan meemit vain yhdestä artikkelista).

Englantilainen psykologi Susan Blackmore on tutkinut mm. tietoisuutta, meditaatiota ja ihmisten uskoa paranormaaleihin ilmiöihin. Hänen kirjansa sai alkunsa pahasta virustaudista syyskuussa 1995: I stayed [in bed] for many months, unable to walk more than a few steps, unable to talk for more than a few minutes, unable to use my computer - in fact unable to do anything but read and think (s. xix). Sairaus antoi hänelle aikaa ajatella meemejä rauhassa ja kehittää niihin liittyvän kiinnostavan, monitahoisen teorian.

Blackmoren mukaan jäljittely (imitation) tekee meistä ihmisistä ihmisiä (s. 4) - harvat muut eläimet jäljittelevät samalla tavalla ja ainakaan samassa mittakaavassa kuin ihmiset*. Jäljittely taas teki meemeistä toisen kopioitujan (second replicator) geenien lisäksi ja antoi meemeille mahdollisuuden levitä ihmisyhteisöissä horisontaalisesti (ei vain vertikaalisesti kuten geenit). Niitä ei rajoita sukulaisuuden vaatimus kuten geenejä, vaan ne pystyvät helpommin hyppäämään ihmisestä toiseen. Kun meemit pääsivät vähitellen vauhtiin, niistä tuli geenien rinnalle ihmisiä, ihmisyhteisöjä ja jopa ihmisten evoluutiota monessa asiassa muokkaava tekijä. Meemeistä saattaa muodostua toisiinsa sopeutuneiden, yhteenliittyvien meemien kokonaisuuksia, 'meemipleksejä' (memeplex eli coadapted meme complex, esim. uskonnot). Meemit ja geenit ovat jo pitkän aikaan kehittyneet rinnan (coevolution), mutta ne voivat olla myös ristiriidassa keskenään.

Geenin tavoin meemi on kiinnostunut vain itsensä kopioimisesta ja lisääntymisestä, ei isäntäorganismiensa hyvinvoinnista: Memes spread themselves around indiscriminately without regard to whether they are useful, neutral, or positively harmful to us (s. 7). Meemin ei siis tarvitse olla ihmisille hyödyllinen levitäkseen, vaan se voi olla jopa haitallinen. Tämä oli minusta hyvin kiinnostava ajatus, koska se antaa oman selityksensä siihen, miksi ihmiset ovat voineet uskoa ja uskovat hyvin tyhmän tuntuisiin ja vahingollisiin ajatuksiin, yhteisöinä tai yksilöinä. (Geenien tavoin meemit eivät ajattele eivätkä siis tietenkään ole myöskään oikeasti kiinnostuneita mistään, on vain helpompaa ja paljon lyhyempää puhua asiasta niin.) If memes are replicators, as I am convinced they are, then they will not act for the benefit of the species, for the benefit of the individual, for the benefit of the genes, or indeed for the benefit of anything but themselves. That is what it means to be a replicator. (s. 31) Niistä saattaa olla hyötyä kantajilleen, muttei välttämättä - se ei ole niiden olemassaolon tarkoitus.

Blackmore käsittelee noita Dawkinsin mainitsemia ongelmia ja selviää niistä. Hän mainitsee evoluution kolme vaatimusta - muuntelun, valinnan ja säilymisen (geeneillä perinnöllisyyden) - ja kuvaa, miten nämä sopivat myös meemeihin (s. 10). Hän antaa tieteelliselle teorialle (memetiikalle) myös kaksi yleisesti hyväksyttyä kriteeriä: teorian pitää ensinnäkin onnistua selittämään havaitut ilmiöt paremmin kuin muut teoriat, ja toiseksi teorian avulla pitää pystyä tekemään ennusteita, joita on mahdollista testata ja joiden pitää mielellään olla myös odottamattomia, teorian omasta katsantotavasta syntyneitä (s. 9), ja pyrkii usealla tavalla osoittamaan, että hänen teoriansa on tällainen.

Blackmore ei epäröi tarttua todella suuriin kysymyksiin. Hän selittää memeettisen teoriansa avulla esimerkiksi sen, miksi ihmisillä on niin suuret aivot (niiden haitoista huolimatta), miten kieli on syntynyt ja kehittynyt, miksi ihmiset ovat niin kiinnostuneita seksistä ja miksi ihmiset ovat usein altruistisia. Kaikki nämä johtuvat hänen mukaansa meemeistä. Hän esittää ajatuksilleen paljon perusteita, osoittaa heikkouksia toisissa näitä aiheita käsittelevissä teorioissa ja vastaa omaa teoriaansa kohtaan mahdollisesti esitettäviin vastaväitteisiin. Hän myös esittää käsittelemiinsä aiheisiin liittyviä testattavia ennusteita.

Kaikkein radikaalein Blackmoren meemeistä johtama ajatus on se, että meillä ei ole tietoisuutta (hän käsittelee monia tietoisuuteen (consciousness) liittyviä teorioita ja niiden ongelmia), vaan vain yhdessä toimivia meemejä. Hänen mielestään faktat vievät tähän johtopäätökseen, ja hän kieltäytyy hyväksymästä helpompaa ajatusta tietoisuuden olemassaolosta vain sen takia, että me tarvitsemme sitä. Hänen mielestään ajatus siitä, että tietoisuutta ei ole olemassa, saattaa kuitenkin vapauttaa ihmiset häiritsevistä ja tuskallisista ajatuksista (näkyy, että hän on tutkinut meditaatiota) ja tehdä heidän elämästään parempaa.

En tiedä, pitääkö Blackmoren teoria paikkansa ja siinä on tietysti myös heikkouksia - ja varsinkin viimeistä kohtaa minun vaikea hyväksyä; haluan ajatella, että on olemassa "minä" - mutta se on kiinnostava, ajatuksia herättävä, sisäisesti koherentti, haastava ja jännittävä ja tarjoaa mielenkiintoisen vaihtoehdon muille teorioille. Kirjaa oli hauska lukea, koska siinä tuli jatkuvasti vastaan yllättäviä ajatuksia ja uusia katsantokantoja, ja Blackmore myös kirjoittaa hyvin.

* Toisaalta ihmiset ovat varsinkin aiemmin usein aliarvioineet eläinten kykyjä. Esimerkiksi kimalaisia on opetettu pyörittämään pieni pallo reikään, minkä jälkeen ne ovat saaneet hunajavettä tms. palkinnokseen. Todella hämmästyttävää on se, että muut kimalaiset ovat oppineet tempun pelkästään toista kimalaista tarkkailemalla. (Lähdettä ei ikävä kyllä ole, näin tämän videolta.)

Kolmas bloggaus naistenviikkohaasteeseen, sekä Helmet-haaste 22. Kirjaa on suositellut kirjailija. Useita kirjoja julkaissut Richard Dawkins esipuheessaan: Any theory deserves to be given its best shot, and that is what Susan Blackmore has given the theory of the meme. ... I am delighted to recommend her book.

Edit 25.7.24 (lisätty linkki ja pieni korjaus), 31.7.24 (lisätty kimalaiskappale loppuun).

Susan Blackmore: The Meme Machine, 1999. With a Foreword by Richard Dawkins. Kannen kuva: Jonathan Everitt. Oxford University Press. 246 sivua + lähdeluettelo (12 sivua) + hakemisto (6 sivua).

Emma Larkin: Secret Histories. Finding George Orwell in a Burmese Teashop (2004)

Englantilainen Emma Larkin, joka puhuu burman kieltä (tai yhtä niistä, Burmassa on useita eri kansanryhmiä ja muistaakseni satoja eri kieliä), matkusti 2000-luvun alussa Burmaan ottamaan selvää maan tilanteesta sekä seuraamaan englantilaisen kirjailijan George Orwellin jälkiä Burmassa. Burmalaisen vitsin mukaan Orwellin romaanit Päivät Burmassa, Eläinten vallankumous ja Vuonna 1984 ovat trilogia Burmasta. Vitsi on hyvin kitkerä, koska jälkimmäiset ovat dystopioita totalitaarisesta ja brutaalista yhteiskunnasta.

Burmalaiset sanovat elävänsä maailman suurimmassa vankilassa. Isoveli eli maan sotilasjuntta seuraa heidän - kuten myös maassa vierailevan ulkomaalaisen - jokaista askelta joko valtiollisen poliisin tai ilmiantajien avulla. Eikä vain askelta, vaan myös sanoja: vähäisestäkin kritiikistä saattaa joutua vuosikausiksi vankilaan, tai myös ilman mitään selvää syytä. Larkinin mukaan kaikilla burmalaisilla onkin sukulainen tai ystävä, joka on ollut vankilassa.

Orwell oli viisi(?) vuotta englantilaisten siirtomaapoliisina Burmassa 1930-luvulla(?) (kirjan lukemisesta on jo aikaa, enkä jaksa tarkistaa näitä tietoja, mutta suunnilleen). Hän ei ollut siellä onnellinen ja inhosi englantilaisten käyttäytymistä Burmassa, mutta saattoi itsekin joskus toimia siirtomaaisännän tavoin. Larkin käy paikoissa, joissa Orwell oli käynyt tai asunut, ja punoo Orwellin kautta siirtomaahistorian osaksi nykypäivää. Kirjasta välittyy selvästi käsitys siitä, että englantilaiset siirtomaaisännät ja kolonialismin kohteena oleminen ei ollut hyväksi Burmalle. Ennen sitäkään maa ei tosin ollut demokraattinen, vaan sitä hallitsivat erittäin itsevaltaiset kuninkaat.

Kadulla kävellessä Burmasta saattaa välittyä iloinen ja rento kuva: ihmiset nauravat ja elävät elämäänsä. Tämä on kuitenkin pintaa ja kertoo burmalaisten resilienssistä. Burmalaiset arvostavat kirjoja ja koulutusta (joka oli tosin tuolloin jo huonontunut) ja pitävät lukemisesta. Larkin kertoo monista keskusteluista burmalaisten kanssa eri paikoissa ja paikkakunnilla, ja keskusteluista välittyy hänen keskustelukumppaniensa sinnikkyys, sivistyneisyys, huumori ja rohkeus. Aina on kuitenkin taustalla tieto siitä, että joku saattaa kuunnella keskustelua ja kertoa siitä eteenpäin, joten monet pitävät parempana olla vaiti tai puhua merkityksettömistä asioista.

Vaikkei Larkin tätä kirjassaan sanonutkaan, ajattelin kirjaa lukiessani että maan köyhyys voi johtua huonosta hallinnosta: siitä, että monet ihmiset eivät ole järkevässä työssä, vaan että suuri osa maan työikäisestä väestöstä on esimerkiksi ihmisten puheita, liikkeitä ja painettua sanaa valvovia poliiseja tai sotilaita, tai sitten monet ihmiset ovat pakkotyössä tai vankilassa. Over half of the government budget is spent on building the army's strength (education reportedly receives a paltry 4 per cent of the budget). (172)

Burman hallitus kieltää kaikki negatiiviset tiedot toiminnastaan vihamielisenä panetteluna ja antaa julkilausumia, joiden mukaan kaikki menee koko ajan parempaan suuntaan. Se myös sensuroi maassa aktiivisesti sanomalehtiä, aikakauslehtiä ja painettuja kirjoja.

Bloggauksen tiedot ovat Larkinin kirjasta. En ennen tätä kirjaa tiennyt Burmasta juuri muuta kuin Aung San Suu Kyin, en edes sitä että Burma on ollut englantilaisten siirtomaa. Sen kuitenkin tiesin, että asiat maassa eivät ole hyvin, joten vaikka Larkinin kirja antaa tilanteesta vielä ahdistavamman kuvan kuin odotin (Whenever I looked at [the novel Nineteen Eighty-Four], I was astounded by how accurately Orwell's writing paralleled the fears and emotions of the Burmese people I had met, s. 228), kirjan tiedot ja Larkin itse tuntuvat uskottavilta. Toivottavasti asiat ovat parissakymmenessä vuodessa kuitenkin muuttuneet ainakin jollain tavalla parempaan suuntaan ja ihmiset ovat löytäneet toimivia keinoja taistella vihamielistä hallitusta vastaan.

Larkin on myös todella hyvä kirjoittaja: vaikka aihe on vaikea, kirja ei ole synkkä tai masentava, vaan kiinnostava ja elävä, ja vaikka Larkin kertoo välillä historiasta, välillä nykyisyydestä, hän onnistuu kokoamaan Burman siirtomaahistorian ja nykytilanteen eri puolista rakenteeltaan toimivan, sujuvasti luettavan ja informatiivisen tekstin. Hän kirjoittaa älykkäästi, tunteella ja myötätuntoisesti, mutta silti kiihkottomasti.

Larkin käyttää maasta nimeä Burma, ei Myanmar, ja perustelee sen kirjan alussa. Hän on kirjoittanut Burmasta myös sykloni Nargesia ja Burman totalitaarista hallintoa kuvaavan myöhemmän kirjan Everything is Broken: A Tale of Catastrophe in Burma (2010) sekä Thaimaahan sijoittuvan romaanin Comrade Aeon's Field Guide to Bangkok.

Toinen kirja Tuijatan naistenviikkohaasteeseen.

Edit 10.8.24.

Emma Larkin: Secret Histories. Finding George Orwell in a Burmese Teashop, 2005 (2004). John Murray (Publishers). Kannen tekijää ei kerrottu. 232 sivua.

Alice B. Emerson: Ruth Fielding in Alaska; or, the girl miners of Snow Mountain, 1926

Tämän vanhan seikkailukirjan sankaritar on nuori Ruth Fielding, joka on esiintynyt tätä ennen jo monessa muussakin Alice Emersonin kirjassa. Ruth on elokuvien käsikirjoittaja, ohjaaja ja näyttelijä, ja hän on ohjannut jo useita elokuvia ja perustanut oman yrityksensä. Auttaakseen pulassa olevaa tuottajaystäväänsä hän suostuu Alaskaan sijoittuvan filmin ohjaajaksi ja matkustaa pohjoiseen hyvän ystävänsä Helenin, naisten kihlattujen Tomin ja Chessin sekä filmiryhmän kanssa.

Kaikki Ruthin tuntevat tietävät hänen osaavan työnsä, ja vaikka jotkut hänelle vieraat filmiryhmän miehet suhtautuvat nuoreen naiseen aluksi ennakkoluuloisesti, hekin huomaavat hänet pian taitavaksi ja ammattitaitoiseksi ohjaajaksi. Ainakin lähes kaikki: ongelmia aiheuttaa filmin roistoa esittävä kääpiö sekä tapahtumien taustalla Ruthin vanha vihollinen, juonitteleva Sol Bloomberg, joka perusteetta syyttää Ruthia aikaisemman filminsä epäonnistumisesta.

Ruth tapaa hengenvaarallisesta tilanteesta selvittyään sattumalta syrjäisessä mökissä kaksi nuorta naista, Maryn ja Ellenin, joiden isä on kuollut ja jättänyt heille mahdollisesti rikkaan kultakaivoksen. Mary ja Ellen yrittävät löytää kultaa vanhojen mainareiden avulla ja taistelevat kaivoksen havittelijoita vastaan säilyttääkseen kaivoksen omistusoikeuden itsellään. Heidän tilanteensa on kuitenkin huono, ja Ruth ystävineen auttaa heitä.

Tämä kirja ei vastannut käsitystäni sadan vuoden takaisesta tyttökirjallisuudesta, vaan muistutti enemmänkin myöhempää Neiti Etsivä -sarjaa (josta olen kyllä lukenut vain yhden kirjan). Naiset ovat kirjassa aktiivisia (he esimerkiksi ratsastavat hyvin), itsenäisiä, toimeliaita, sisukkaita ja päättäväisiä, ja he myös tukevat ja auttavat koko ajan toisiaan. Vaikka tilanteet saattavat olla vaikeita, he eivät luovuta ja selviävät ongelmista ja myös fyysisistä hyökkäyksistä neuvokkuudellaan ja rohkeudellaan. Kirjassa on yksi loppunsa takia aika huvittava kohtaus, jossa Ruth, Mary ja Ellen ovat jo peitonneet heitä uhkaavan roiston, minkä jälkeen eräs miessankareista vasta saapuu paikalle, ja naiset kiittävät tästä huolimatta "naisellisesti" häntä avusta. Miehet ovat toiminnassa mukana, auttavat naisia ja naiset arvostavat heitä, mutta he ovat tapahtumien laitamilla - pääosassa ovat reippaat naiset, jotka myös löytävät ja pelastavat lopussa filmiryhmän avulla roistojen sieppaamat Tomin ja Chessin.

Tom on ihanteellinen poikaystävä: hän haluaisi mennä Ruthin kanssa naimisiin, mutta Ruth ei vielä halua luopua kiinnostavasta työstään ja urastaan, ja mukava Tom suostuu mutkattomasti odottamaan ja on Ruthille luotettava ystävä.

Kirjassa oli yksi harmillinen asia: Ruth on tietysti kaunis ja sankarit komeita, mutta kääpiö (käytän samaa termiä kuin kirjassa) esitetään kirjassa rumana, rujona ja (ilmeisesti tämän takia!) myös moraalisesti kelvottomana, mikä tuntuu nykynäkökulmasta stereotyyppiseltä ja tyhmältä. Muuten kirja oli kuitenkin ihan mukavaa ja sujuvaa luettavaa, vaikka siinä olikin ajoittain vähän tyhjäkäyntiä.

Ruth Fielding -kirjat ovat olleet ilmeisen suosittuja: sarjassa on ilmestynyt 30 osaa, joissa Ruth seikkailee mm. saarella, collegessa, Punaisessa ristissä, sotarintamalla, farmilla, eri puolilla Yhdysvaltoja, tapaa mustalaisia, etsii aarretta ja tietenkin tekee elokuvia. Alice B. Emerson (joka oli usean kirjoittajan taakseen kätkevä pseudonyymi) on kirjoittanut lisäksi Betty Gordon -kirjoja. Kirjan lopussa on myös mainos Frances K. Juddin neljästä Kay Tracey -kirjasta: Meet clever Kay Tracey, who, though only sixteen, solves mysteries in a surprising manner. Working on clues which she assembles, this surprising heroine supplies the solution to cases that have baffled professional sleuths. Kirja laajensi mukavasti käsitystäni vanhasta tyttökirjallisuudesta, tai nuortenkirjallisuudesta.

Tällä kirjalla on mukava osallistua Tuijatan naistenviikkohaasteeseen.

Alice B. Emerson: Ruth Fielding in Alaska, or The Girl Miners of Snow Mountain, 1926. Cupples & Leon Company. Kirjassa on yksi kuva, kuvittajaa ei mainittu. 210 sivua.

Luettavissa Gutenbergissä.

Georg Popp (toim.): Hengen jättiläiset. Taiteilijoita, löytöretkeilijöitä, keksijöitä, tiedemiehiä, 1960

Tämä kirja on eräänlainen elämäkertakirja, muttei mikään tyypillinen sellainen. Siinä esitellään 82 enemmän tai vähemmän tunnettua länsimaista miestä sekä kaksi naisnobelistia (Marie Curie ja Selma Lagerlöf): löytöretkeilijöitä, keksijöitä, luonnontieteilijöitä, lääkäreitä, ajattelijoita ja kasvattajia, kirjailijoita, säveltäjiä, maalareita, kuvanveistäjiä ja arkkitehtejä.

Jokaisen elämästä esitetään lyhyt dramatisoitu kohtaus, eräänlainen pienoisnovelli, joka kertoo tämän henkilön luonteesta ja ajattelusta. Valitut tapahtumat ovat joskus käänteentekeviä tai merkityksellisiä henkilön elämässä ja uralla, mutteivät läheskään aina - esimerkiksi Marie Curie kuvataan opiskeluaikansa alussa pesemässä pulloja Sorbonnen yliopistossa henkensä pitimiksi - mutta kuitenkin tunnesisällöltään merkittäviä. Kertomuksen jälkeen on lyhyt tiivistelmä henkilön elämänvaiheista.

Lähestymistapa on yleensä ottaen toimiva: on usein mielenkiintoisempaa lukea kohtaus elämästä kuin vain elämäkertatietoja, ja tarina antaa käsityksen henkilön luonteesta, häntä ympäröivistä ihmisistä sekä hänen aikakaudestaan ja elämäntavastaan. Tarinat ovat myös ihan hyvin kirjoitettuja. Mutta koska ne ovat melko lyhyitä (keskimäärin viisi sivua / henkilö), kirja alkaa loppupuolella jo tuntua hyppelehtivältä ja pinnalliselta. Henkilöt saattavat tarinoissa ajoittain ryhtyä myös kertaamaan ystävälleen elämänvaiheitaan ihan vain kirjan lukijan takia. Ja on tylsää lukea käytännöllisesti katsoen ainoastaan miehistä, ja vain länsimaisista sellaisista.

Kuinka vähätellä kaksinkertaista nobelistia

Ainoat kirjaan hyväksytyt naiset ovat siis Marie Curie ja Selma Lagerlöf. Ehkä Popp ajatteli, että häntä saatettaisiin syyttää puolueellisuudesta ja seksismistä, jos hän ei ottaisi mukaan sekä fysiikan että kemian Nobel-palkinnon voittanutta naista ja kirjallisuuden nobelistia. Hän onnistuu kuitenkin sananvalinnoillaan hienovaraisesti vähättelemään Marie Curien työtä tämän elämäkertatiedoissa:

Marie Slodowska [sic] syntyi vuonna 1867 Warsovassa. 24-vuotiaana hän pakeni kotimaastaan, sen jälkeen kun Venäjän poliisi uhkasi hänen henkeään. Pariisissa hän hankki niukan toimeentulonsa pesemällä pulloja Sorbonnen yliopistossa, ennen kuin saattoi aloittaa tieteelliset opintonsa. Hänen harvinainen lahjakkuutensa huomattiin pian. Marie oli vielä ylioppilas mennessään naimisiin fysiikan professori Curien kanssa. Hän suoritti loppututkintonsa, jonka jälkeen auttoi miestään tämän tutkimuksissa. 1903 heille myönnettiin yhteisesti Nobelin fysiikan palkinto.
        Se oli tunnustus radiumin ja poloniumin keksimisestä. Nämä aineet saivat kemiassa, fysiikassa ja lääketieteessä aikaan suorastaan vallankumouksen, jonka seurauksia ei kuten tunnettua vielä nykyisinkään voi arvioida. Marien aviomies kuoli vuonna 1906. Marie Curie jatkoi sen jälkeen yksin miehensä työtä suurella menestyksellä. 1911 myönnettiin Madame Curielle - kuten häntä nykyisin kutsutaan, myös kemian Nobelin-palkinto. On ainutkertainen tapaus, että nainen saa kaksi kertaa Nobelin palkinnon ja kummallakin kerralla eri tieteen alueelta.
        Kun Madame Curie vuonna 1934 sulki silmänsä, olivat myös hänen tyttärensä Irene ja tämän aviomies Joliot saaneet Nobelin palkinnon merkittävistä tieteellisistä ansioistaan. Esimerkillinen suoritus hengen historiassa, joka tuskin voi toistua.

Marie Curie siis auttoi miestään ja jatkoi tämän työtä Pierre Curien kuoltua. Hän oli siis lähinnä miehensä jatke, ei omilla ansioillaan merkittävä tutkija. Ja oli "ainutkertainen tapaus, että nainen sai kaksi kertaa Nobelin palkinnon". Tekstin kirjoitusaikaan se oli ainutkertainen tapaus kenelle tahansa, koska kukaan ei ollut vielä tuolloin tullut palkituksi kahta kertaa. Kirjoittajan oli hyvin vaikea myöntää, että nainen oli parempi kuin mies.

Isaac Asimovin kuvaus Marie Curiesta antaa tästä aivan toisenlaisen käsityksen (vaikkei hänen kirjansa muuten olekaan naisten juhlaa): She had, meanwhile, made an interesting discovery in connection with uranium minerals which she was investigating at Becquerel's suggestion. ... At this point Pierre Curie abandoned his own research and joined his wife as a willing and admiring assistant, remaining so for the final seven years of his life. (In doing this he judged rightly, for though he was an excellent scientist, she was an outstanding one, and undoubtedly the greatest woman scientist who ever lived.) (Asimov's Biographical Encyclopedia of Science and Technology, 1972?/1978, s. 537)

Poppin kirja on hyvä esimerkki siitä, että kannattaa suhtautua varovaisesti aiempina vuosikymmeninä kirjoitettuihin kuvauksiin merkittävistä naisista. Popp ei muuten mainitse myöskään sitä, että Marie Curien tyttären Irène Joliot-Curien aviomiehen nimi ei ollut Joliot, vaan Frédéric Joliot-Curie. Hän otti avioituessaan vaimonsa sukunimen, koska halusi Curien nimen säilyvän (Asimov, s. 674). Muistelen myös lukeneeni, että Nobel-komitea aikoi ensin jättää Marie Curien palkinnotta, koska tämä oli nainen, mutta Pierre Curie kieltäytyi vastaanottamasta palkintoa, jos sitä ei myönnettäisi myös Marie Curielle.

Edit 20.7.24 (jatkettu viimeistä kappaletta ym.).

Hengen jättiläiset. Taiteilijoita, löytöretkeilijöitä, keksijöitä, tiedemiehiä. Toimittanut Georg Popp avustajinaan Ellen Schöler, Ernst J. Görlich, Kurt Heinrich Heizmann, Berthold Lutz, Heinrich Pleticha ja Ronald Ross, 1960 (Die Grossen der Welt, ei alkuperäisteoksen julkaisuvuotta enkä löytänyt sitä netistäkään). WSOY. Suomentaja: Aarno Peromies. Ei kannen tekijän nimeä. 432 sivua. (Kirjassa ei sanota, kuka on kirjoittanut minkäkin tekstin tai mikä noiden Poppin avustajien rooli oli, jos Popp oli kirjoittanut kaikki tekstit.)

Vandana Shiva: Taistelu vedestä (2002)

Vandana Shiva on intialainen tutkija (alunperin koulutukseltaan hiukkasfyysikko), ympäristöaktivisti ja ekofeministi. Hän on saanut vaihtoehto-Nobeliksi kutsutun Right Livelihood -palkinnon.

Wikipedia-artikkelin asenne on kiinnostava (ja muistuttaa siitä, että aina Wikipedian puolueettomuuteen ei voi luottaa). Neutraalin henkilöesittelyn jälkeen artikkeli vyöryttää esiin jaksossa "Geenimuuntelun vastustaja" asioita, jotka saavat Vandana Shivan kuulostamaan epärationaaliselta hirviöltä. Tämän jälkeen on vielä erikseen lyhyt kappale "Arvostelua" - edellinen jaksohan ei siis ole arvostelua? Artikkelin kirjoittaja ei aina ole kovin tarkka faktoista - hän sanoo avustusjärjestöjen tuoneen ruokaa miljoonille hirmumyrskyn uhreille (ja Shivan kieltäneen antamasta heille tätä ruokaa, koska se on geenimuunneltua), kun taas lähdeartikkelissa sanotaan näitä ihmisiä olleen tuhansia - mutta suurin osa kirjoitukseen huolella valikoiduista tiedoista saattaa pitää paikkansa. Shiva siis on vastustanut geenimuunneltuja kasveja ainakin vielä kymmenisen vuotta sitten (ja todennäköisesti nytkin), eikä aina välttämättä kovin hyvin perustein.

Wikipedia-artikkelin kirjoittaja ei selvästikään ole puolueeton (kuten eivät myöskään artikkelin lähteinä olleet kirjoitukset). Oli kuitenkin hyvä, että luin tämän tekstin, koska se auttoi minua miettimään Shivan kirjan tietoja ja sitä, miten ne on valittu kirjaan ja miten ne on esitetty. Otetaan esimerkiksi kultainen riisi: riisi, johon on geenimanipulaatiolla lisätty A-vitamiinin esiastetta beetakaroteenia, mikä suojaisi tavallisen riisin sijasta syötynä ehkä miljoonaa köyhää lasta sokeudelta tai kuolemalta vuosittain - siis jos näitten lasten yksinomainen ravinto on riisi (mikä on tietysti itsessään väärin ja iso ongelma). Yleensä biotekniikkayhtiöt rahastavat kehittyvien maiden viljelijöitä siemenillään, mutta kultainen riisi olisi saman hintaista ruokaa kuin tavallinenkin. Tiukan GM-sääntelyn ja ympäristöjärjestöjen vastustuksenkin vuoksi (aika tasapuolinen englanninkielinen artikkeli asiasta tässä) kultaisen riisin käyttö ei ole kuitenkaan yleistynyt, vaikka se on kehitetty jo kauan sitten.

Shiva kirjoittaa asiasta näin: Paljon mainostettu, runsaasti A-vitamiinia sisältävä kultainen riisi lisää sekin veden liikakäyttöä maataloudessa. Sata grammaa kultaista riisiä sisältää 30 mikrogrammaa A-vitamiinia. Vihreistä vihanneksista esimerkiksi revonhäntä ja korianteri sisältävät 500 kertaa enemmän A-vitamiinia, mutta käyttävät murto-osan siitä vesimäärästä, joka vaaditaan kultaisen riisin viljelyyn. Veden käytön näkökulmasta muuntogeeninen riisi on 1500 kertaa tehottomampi tapa tuottaa lapsille A-vitamiinia, joka on tärkeä vitamiini sokeuden ehkäisemisen kannalta. (119-120)

Ensilukemalla vakuuttavaa. Mutta ihminen ei elä pelkällä A-vitamiinilla eikä siis myöskään revonhännällä tai korianterilla (joista saisi kyllä paljon muitakin ravinteita). Vaikka riisillä elävät köyhät ihmiset pystyisivätkin syömään näitä vihanneksia, heidän perusravintonsa olisi kuitenkin riisi, ja yleensä riisinviljely vaatii paljon vettä (vaikka melko kuivassakin maaperässä kasvavia lajikkeita on olemassa), eli vettä kuluisi saman verran kuin aiemminkin. Vaikuttavia faktoja ja lukuja, mutta silti harhaanjohtavaa, ikävä kyllä. Haluaisin pystyä luottamaan Vandana Shivaan ja hänen ajatuksiinsa, koska hän tuntuu fiksulta ja oikeudenmukaiselta ihmiseltä. (Oma mielipiteeni kultaisesta riisistä: jos ihmiset joutuvat elämään pelkällä riisillä, minusta kultaisen riisin viljely ja syöminen kuulostaisi ihan järkevältä sen perusteella mitä siitä tiedän. Ja olisi hienoa lukea jostain mahdollisimman puolueeton arvio geeniteknologian ekologisista, sosiaalisista, taloudellisista ym. vaikutuksista.)

Okei, kirjaan kannattaa siis suhtautua kriittisemmin kuin miten siihen aluksi suhtauduin. Shiva ei varmastikaan aina ole oikeassa, ja hän tuntuu usein ihannoivan paljon työtä vaativia vanhoja järjestelmiä. Mutta silti: kirjassa on paljon tietoa ja faktoja veden liikakäytöstä maailmassa, jättimäisistä patoprojekteista ja niiden jättihaitoista, isojen kasteluprojektien haitoista (maan vettyminen ja suolaantuminen) sekä länsimaisten insinöörien ylimielisyydestä. Siinä kerrotaan myös intialaisten alkuperäisistä vettä säästävistä järjestelmistä, vaikkei kovin tarkkaan. Sen on kirjoittanut intialainen nainen ja monet sen esimerkeistä ovat Intiasta, usein köyhien ihmisten näkökulmasta, ja se tarjoaa siis harvinaisen vaihtoehdon länsimaisille, usein hyvin teknologiauskoisille näkemyksille. Itse luotan kehittyvien maiden vesikysymyksistä puhuttaessa mieluummin Shivan kaltaisiin ihmisiin kuin amerikkalaisen yliopiston professoriin, vaikka tällä olisikin intialainen nimi. (Ainakin lääketieteellisessä tutkimuksessa on havaittu, että kenen leipää syöt, sen lauluja laulat: tutkijat, jotka saavat rahoitusta lääkeyhtiöiltä, saavat positiivisempia tutkimustuloksia yhtiöiden lääkkeistä kuin ne, joiden rahoitus tulee muualta - joskus ehkä tarkoittamattaankin, mutta kuitenkin.)

Kirja painottaa sitä, että veden pitää kuulua ihmisille, ei yrityksille, ja että kaikilla pitää olla oikeus veteen. Veden pitää olla yhteinen, ei yksityinen luonnonvara. Vesilaitosten yksityistäminen on usein kallistanut vettä ja huonontanut sen laatua (97-98, 105). Tavallisten ihmisten oikeuden veteen pitää olla tärkeämpi kuin teollisuus- ja maatalousyritysten ja ylikansallisten korporaatioiden oikeuden siihen.

Nykyiset käytännöt ovat johtaneet vesipulaan monessa osassa maailmaa - myös Etelä-Euroopassa kärsitään nykyään vesipulasta, vaikka tähän tietysti vaikuttaa myös ilmastonmuutos - ja siksi tarvitaan tällaisia vastaääniä, jotka mm. muistuttavat, että vesipula johtuu usein ihmisten toiminnasta eikä se ole siis väistämätöntä. Nykyiseen tapaan käyttää vettä liittyy kirjan mukaan paljon epäoikeudenmukaisuutta ja usein juuri köyhimpien ihmisten sortoa. Vettä on saatavilla vain, jos vesivarantojen annetaan täydentyä ja niitä käytetään uusiutuvuuden rajoissa. ... Intiassa sijoitettiin suuria summia vesiprojekteihin, mutta samaan aikaan yhä useammalta kylältä oli vesi loppumassa. (27) Kirja tuntuu usein terveen järjen ääneltä - jos vettä käytetään enemmän kuin sitä on joessa, järvessä tai pohjavesivarannnoissa, se loppuu jossain vaiheessa, joten sitä pitää olla käyttämättä liikaa. Ja tietenkin likaamatta ja saastuttamatta sitä.

YK:n tietoja vuodelta 2020: "Maailmassa on 785 miljoonaa ihmistä ilman puhdasta juomavettä, 700 miljoonaa ihmistä voi joutua muuttamaan vedenpuutteen vuoksi vuoteen 2030 mennessä ja yli 80% jätevedestä päästetään takaisin jokiin ja meriin ilman minkäänlaista ravinteiden ja jätteiden poistoa." (Suomen ympäristökeskuksen SYKEn koulutusmateriaalit, Globaalit vesivarat -esitys)

Suomessa vesitilanne on onneksi monella tavalla hyvä, mutta tilannetta mutkistaa se, että vain 5% suomalaisten vedenkäytöstä on kotona suoraan käytettävää vettä. Loput 95% on piilovettä ja koostuu ostetuista, kotimaassa tai ulkomailla valmistetuista tuotteista ja palveluista (SYKE, sivulla linkki vesijalanjälkilaskuriin). Esimerkiksi naudanlihakilon vesijalanjälki on hurjat 15 400 litraa/kg, puuvillan 10 000 l/kg, juuston 3 178 l/kg, vehnän 1800 l/kg ja perunan 287 l/kg (SYKE -> Globaalit vesivarat). Vaikkapa aterian aikana saattaa siis käyttää helposti tonneittain vettä. Vaikka tämä onkin huono asia, se ei minusta ole vedenkäytön kannalta kuitenkaan välttämättä suuri ongelma, jos tuotteet ja vesi ovat peräisin Suomesta, mutta jos tuotteet ovat peräisin kuivilta alueilta (jollaisilla esimerkiksi puuvillaa usein viljellään), asia on paljon ongelmallisempi.

Kirja kannattaa lukea, jos on kiinnostunut veden käytöstä maailmassa ja vesiprojektien vaikutuksista, ja sen käännös on hyvä. Vandana Shiva on kirjoittanut myös kirjan Violence of the Green Revolution, jossa hän kritisoi 1960-luvulla alkanutta vihreää vallankumousta, jonka väitetään pelastaneen jopa miljardi ihmishenkeä. Myös tähän kritiikkiin on mielestäni hyvät perusteet.

Maapallo pystyy tyydyttämään kaikkien tarpeet, mutta ei muutamien ahneutta. - Gandhi

Helmet-haaste 11. Kirjan kannessa tai nimessä on yksi neljästä elementistä (ilma, vesi, maa tai tuli).

Edit 20.7.24, 22.7.24, 23.7.24, 17.9.24 (lisätty kansikuva).

Vandana Shiva: Taistelu vedestä, 2003 (Water Wars: Privatization, Pollution and Profit, 2002). Vastapaino. Suomentaja: Natasha Vilokkinen. 139 sivua + 10 sivua lähdeviitteitä.

Evelyn Attwood: Louis Pasteur (1954)

Ranskalaisen 1800-luvun tiedemiehen Louis Pasteurin (1822-1895) nimi on kaikille tuttu, jos ei muuten, niin ainakin termistä pastöroiminen eli maidon (ja muiden ruoka-aineiden) kuumentaminen pieneliöiden tuhoamiseksi. Pasteur teki elämänsä aikana mullistavia bakteriologisia tutkimuksia. Hän selvitti arvoituksellisten ja tappavien tautien syitä ja löysi näihin parannuskeinon sekä esimerkiksi syyn silkkimadon toukkia vaivanneeseen tautiin, millä oli suuri taloudellinen merkitys ranskalaisille silkinvalmistajille.

Evelyn Attwoodin kirjoittama elämäkerta on suunnattu englannin opiskelijoille, joten sen sanasto on jonkin verran tavallista helpompaa, muttei kuitenkaan liikaa. Kirjassa on välillä hieman opettavaisen tuntuisia lausahduksia, mikä johtunee sen todennäköisesti nuoresta kohderyhmästä.

Tämä ohuehko kirja on hyvin perinteinen elämäkerta: se kertoo Pasteurin elämän merkittävät tapahtumat lapsuudesta kuolemaan. Kirja on myös hyvin kritiikitön elämäkerta, koska se antaa Pasteurista kaikin puolin ihailtavan kuvan. Mutta Pasteur vaikuttaa älykkyytensä, tarmokkuutensa ja tunnollisuutensa lisäksi oikeasti olleen myös ystävällinen, myötätuntoinen, antelias ja vaatimaton ihminen, joka pyrki vilpittömästi auttamaan ihmisiä kykynsä mukaan, joten miksipä ei.

Pasteuria pidettiin koulussa aluksi melko hitaana, mutta hän pääsi kuitenkin opiskelemaan, vaikkei maaseudulla elävän nahanparkitsijan perheellä ollutkaan paljon rahaa. Pasteur piti myös tyttöjen opiskelua sekä naisia tärkeinä: eräässä kirjeessään hän pyysi äitiään antamaan siskonsa tehdä rauhassa koulutehtäviään ilman että tätä lähetettäisiin koko ajan asioille (15), hän tarjoutui opiskellessaan maksamaan siskonsa Josephinen koulutuksen antamalla opintojensa lisäksi yksityisopetusta, mistä hänen vanhempansa kuitenkin kieltäytyivät (17), ja hän oli päättänyt antaa tulevan perintönsä sisarilleen (33). Pasteur rakastui vaimoonsa Marie Laurentiin ensitapaamisella, ja avioliitto oli onnellinen (33-34). Vaimo ja tytär auttoivat häntä tarvittaessa hänen työssään.

Kuvaukset Pasteurin tutkimuksista, jotka usein muistuttivat salapoliisin työtä, ja joissa oli tieteellisten faktojen lisäksi kyse usein ihmisten hengestä ja elannosta, olivat kiinnostavia ja jopa jännittäviä. Pasteur todisti, että vastoin vuosituhantista käsitystä elämää ei synny tyhjästä (45-50), ratkaisi happamoituvan viinin arvoituksen (52-54), pelasti Ranskan silkinvalmistajat tuholta keksimällä tavan saada perhostoukat pysymään terveinä (55-65), auttoi oluen valmistajia ja kehitti samalla pastöroinnin (78-80), selvitti lampaan- ja karjankasvattajien elämää suuresti vaikeuttavan pernaruton syyn ja taudin monivaiheisen kulun ja pyrki samalla saamaan epäuskoiset lääkärit vakuuttumaan hygienian tärkeydestä sekä kehitti rokotteen pernaruttoa vastaan (85-110) sekä tutki vesikauhua eli rabiesta ja kehitti rokotteen myös tätä vastaan (123-140). Kaikkien näiden eri ilmiöiden taustalla olivat bakteerit, ja Pasteur selvitti niitä tutkiessaan samalla yleisiä bakteriologiaan liittyviä periaatteita. Vaikka Pasteurilla oli vastustajia ja hänen tutkimustuloksiaan myös epäiltiin, häntä arvostettiin paljon jo hänen elinaikanaan ja hän sai paljon tunnustusta työstään. Tämä ei ole ihmekään, koska hän auttoi todella monia ihmisiä.

Attwood on löytänyt hyvin tasapainon Pasteurin tieteellisen työn ja henkilökohtaisen elämän kuvauksen välillä, ja kirja oli sympaattista, elävää ja Pasteurin selvittäessä tautien syitä myös dekkarimaista luettavaa. Attwood kertoo käyttäneensä kirjansa lähteenä paljon Pasteurin vävyn René Vallery-Radot'n kirjaa Life of Louis Pasteur.

Edit 7.7.24.

Evelyn Attwood: Louis Pasteur, 1956 (1954). Longmans, Green and Co, sarja Lives of Achievement. Piirroskuvat: J. C. B. Knight. Ei kannen tekijän nimeä. 147 sivua + 7 sivun sanasto.

F. M. McMurry: How to Study and Teaching How to Study, 1909

Tästä yli sata vuotta vanhasta kirjasta (Gutenberg-löytö) tuli kerralla yksi parhaista opetusta käsittelevistä kirjoista, jonka olen lukenut. Sen ajatukset ovat hämmästyttävän moderneja, ja useimmat voisivat olla peräisin nykypäivän opetusoppaista. Lisäksi se on kiinnostavasti ja eloisasti kirjoitettu ja siinä on paljon esimerkkejä elävästä elämästä.

Frank McMurry oli pedagogi ja opettajankouluttaja, ja hän suuntasi kirjansa lähinnä melko nuorten lasten opettajille (jotka olivat yleensä naisia). Hän ei halunnut lasten opettelevan ulkoa koulun oppeja ymmärtämättä niitä ollenkaan, vaan luettelee kahdeksan hyvään opiskeluun kuuluvaa pääkohtaa. Seuraavassa omat käsitykseni McMurryn ajatuksista; hän käsittelee näitä tietysti paljon laajemmin.

1) Opiskelun ei pidä olla epämääräisen yleisluontoista, vaan oppilaan tai opiskelijan pitää valita itselleen jokaisessa aineessa jokin päämäärä tai tavoite, syy siihen miksi hän opiskelee tiettyä asiaa.

2) Oppilaan pitää täydentää lukemansa tekstin tietoja mielessään, tehdä siitä itselleen lisäkysymyksiä ja hankkia asiasta sopiva määrä lisätietoja.

3) Kaikkia tietoja ei pidä käsitellä samanarvoisina, vaan oppilaan pitää miettiä, mikä on tärkeää, kiinnittää joihinkin tietoihin enemmän huomiota ja opetella ne hyvin, ja jättää toiset taas lähes huomiotta.

4) Oppilaan pitää myös oppia arvioimaan argumenttien oikeellisuutta ja todenpitävyyttä ja uskaltaa samalla kyseenalaistaa kirjoittajan auktoriteetti.

5) Muistiin painamisen ei pidä olla mekaanista ulkoa pänttäämistä, vaan lähteä asian ymmärtämisestä: esimerkiksi kun opittavasta asiasta ymmärretään pääkohdat, siihen on helpompi lisätä yksityiskohtia ja muistaa ne. Parempi ajattelu johtaa parempaan muistamiseen.

6) Opiskellut ideat pitää assimiloida osaksi omaa ajattelua, niin että niitä pystyy käyttämään tai soveltamaan omassa elämässä. Opittujen asioiden ei pidä jäädä vain teoreettiseksi tiedoksi.

7) Oppilaan pitää suhtautua opiskeltaviin asioihin avoimesti ja joustavasti, ei lopullisena ja ehdottomana totuutena, vaan tietyllä hetkellä parhaana tietona, joka saattaa muuttua myöhemmin.

8) Oppilaan pitää oppia ajattelemaan itsenäisesti, omana itsenään, sekä olemaan yksilöllinen ja aloitekykyinen.

Nämä ovat aikuisellekin opiskelijalle aika kovia vaatimuksia, saati sitten lapsille. (Itse olen oppinut vuosien varrella opiskelemaan vähän aiheesta riippuen monella tavalla näin, ja opiskelu on oikeasti hauskempaa ja kiinnostavampaa, kun toimii näin, mutta tällaisten metodien omaksumiseen on mennyt minulla pitkä aika, eivätkä ne toimi minulla kaikessa opiskelussa.) McMurry kuitenkin selittää huolellisesti joka luvussa, miksi nämä ajattelu- ja toimintatavat eivät ole lapsille ainoastaan mahdollisia, vaan myös luontaisia, eli miksi kaikenikäisten, myös pienten, lasten opettajien pitää pyrkiä saamaan oppilaansa omaksumaan nämä opiskelutavat. Hän antaa joka luvussa myös käytännön ohjeita opettajille.

Vaikka McMurry käyttääkin yleensä oppilaista maskuliinista englannin pronominia he, kirjassa ovat mukana yhtä lailla tyttö- kuin poikaoppilaat, mikä on näin vanhassa kirjassa oikein mukavaa.

Kirja on innostava, ja vähän väliä tekee mieli hihkaista, että asia on juuri näin, hyvä ajatus! Jos opetustyö kiinnostaa, tämä kirja kannattaa lukea myös nykyään.

Helmet-haaste 37. Kirja, joka herättää voimakkaita tunteita (iloa, innostusta, hämmästystä ja kiinnostusta).

F. M. [Frank Morton] McMurry: How to Study and Teaching How to Study, 1909. Kustantaja: ? Sivumäärä: ?

Luettavissa Gutenbergissä.