sunnuntai 7. heinäkuuta 2024

Evelyn Attwood: Louis Pasteur (1954)

Ranskalaisen 1800-luvun tiedemiehen Louis Pasteurin (1822-1895) nimi on kaikille tuttu, jos ei muuten, niin ainakin termistä pastöroiminen eli maidon (ja muiden ruoka-aineiden) kuumentaminen pieneliöiden tuhoamiseksi. Pasteur teki elämänsä aikana mullistavia bakteriologisia tutkimuksia. Hän selvitti arvoituksellisten ja tappavien tautien syitä ja löysi näihin parannuskeinon sekä esimerkiksi syyn silkkimadon toukkia vaivanneeseen tautiin, millä oli suuri taloudellinen merkitys ranskalaisille silkinvalmistajille.

Evelyn Attwoodin kirjoittama elämäkerta on suunnattu englannin opiskelijoille, joten sen sanasto on jonkin verran tavallista helpompaa, muttei kuitenkaan liikaa. Kirjassa on välillä hieman opettavaisen tuntuisia lausahduksia, mikä johtunee sen todennäköisesti nuoresta kohderyhmästä.

Tämä ohuehko kirja on hyvin perinteinen elämäkerta: se kertoo Pasteurin elämän merkittävät tapahtumat lapsuudesta kuolemaan. Kirja on myös hyvin kritiikitön elämäkerta, koska se antaa Pasteurista kaikin puolin ihailtavan kuvan. Mutta Pasteur vaikuttaa älykkyytensä, tarmokkuutensa ja tunnollisuutensa lisäksi oikeasti olleen myös ystävällinen, myötätuntoinen, antelias ja vaatimaton ihminen, joka pyrki vilpittömästi auttamaan ihmisiä kykynsä mukaan, joten miksipä ei.

Pasteuria pidettiin koulussa aluksi melko hitaana, mutta hän pääsi kuitenkin opiskelemaan, vaikkei maaseudulla elävän nahanparkitsijan perheellä ollutkaan paljon rahaa. Pasteur piti myös tyttöjen opiskelua sekä naisia tärkeinä: eräässä kirjeessään hän pyysi äitiään antamaan siskonsa tehdä rauhassa koulutehtäviään ilman että tätä lähetettäisiin koko ajan asioille (15), hän tarjoutui opiskellessaan maksamaan siskonsa Josephinen koulutuksen antamalla opintojensa lisäksi yksityisopetusta, mistä hänen vanhempansa kuitenkin kieltäytyivät (17), ja hän oli päättänyt antaa tulevan perintönsä sisarilleen (33). Pasteur rakastui vaimoonsa Marie Laurentiin ensitapaamisella, ja avioliitto oli onnellinen (33-34). Vaimo ja tytär auttoivat häntä tarvittaessa hänen työssään.

Kuvaukset Pasteurin tutkimuksista, jotka usein muistuttivat salapoliisin työtä, ja joissa oli tieteellisten faktojen lisäksi kyse usein ihmisten hengestä ja elannosta, olivat kiinnostavia ja jopa jännittäviä. Pasteur todisti, että vastoin vuosituhantista käsitystä elämää ei synny tyhjästä (45-50), ratkaisi happamoituvan viinin arvoituksen (52-54), pelasti Ranskan silkinvalmistajat tuholta keksimällä tavan saada perhostoukat pysymään terveinä (55-65), auttoi oluen valmistajia ja kehitti samalla pastöroinnin (78-80), selvitti lampaan- ja karjankasvattajien elämää suuresti vaikeuttavan pernaruton syyn ja taudin monivaiheisen kulun ja pyrki samalla saamaan epäuskoiset lääkärit vakuuttumaan hygienian tärkeydestä sekä kehitti rokotteen pernaruttoa vastaan (85-110) sekä tutki vesikauhua eli rabiesta ja kehitti rokotteen myös tätä vastaan (123-140). Kaikkien näiden eri ilmiöiden taustalla olivat bakteerit, ja Pasteur selvitti niitä tutkiessaan samalla yleisiä bakteriologiaan liittyviä periaatteita. Vaikka Pasteurilla oli vastustajia ja hänen tutkimustuloksiaan myös epäiltiin, häntä arvostettiin paljon jo hänen elinaikanaan ja hän sai paljon tunnustusta työstään. Tämä ei ole ihmekään, koska hän auttoi todella monia ihmisiä.

Attwood on löytänyt hyvin tasapainon Pasteurin tieteellisen työn ja henkilökohtaisen elämän kuvauksen välillä, ja kirja oli sympaattista, elävää ja Pasteurin selvittäessä tautien syitä myös dekkarimaista luettavaa. Attwood kertoo käyttäneensä kirjansa lähteenä paljon Pasteurin vävyn René Vallery-Radot'n kirjaa Life of Louis Pasteur.

Edit 7.7.24.

Evelyn Attwood: Louis Pasteur, 1956 (1954). Longmans, Green and Co, sarja Lives of Achievement. Piirroskuvat: J. C. B. Knight. Ei kannen tekijän nimeä. 147 sivua + 7 sivun sanasto.

keskiviikko 3. heinäkuuta 2024

F. M. McMurry: How to Study and Teaching How to Study, 1909

Tästä yli sata vuotta vanhasta kirjasta (Gutenberg-löytö) tuli kerralla yksi parhaista opetusta käsittelevistä kirjoista, jonka olen lukenut. Sen ajatukset ovat hämmästyttävän moderneja, ja useimmat voisivat olla peräisin nykypäivän opetusoppaista. Lisäksi se on kiinnostavasti ja eloisasti kirjoitettu ja siinä on paljon esimerkkejä elävästä elämästä.

Frank McMurry oli pedagogi ja opettajankouluttaja, ja hän suuntasi kirjansa lähinnä melko nuorten lasten opettajille (jotka olivat yleensä naisia). Hän ei halunnut lasten opettelevan ulkoa koulun oppeja ymmärtämättä niitä ollenkaan, vaan luettelee kahdeksan hyvään opiskeluun kuuluvaa pääkohtaa. Seuraavassa omat käsitykseni McMurryn ajatuksista; hän käsittelee näitä tietysti paljon laajemmin.

1) Opiskelun ei pidä olla epämääräisen yleisluontoista, vaan oppilaan tai opiskelijan pitää valita itselleen jokaisessa aineessa jokin päämäärä tai tavoite, syy siihen miksi hän opiskelee tiettyä asiaa.

2) Oppilaan pitää täydentää lukemansa tekstin tietoja mielessään, tehdä siitä itselleen lisäkysymyksiä ja hankkia asiasta sopiva määrä lisätietoja.

3) Kaikkia tietoja ei pidä käsitellä samanarvoisina, vaan oppilaan pitää miettiä, mikä on tärkeää, kiinnittää joihinkin tietoihin enemmän huomiota ja opetella ne hyvin, ja jättää toiset taas lähes huomiotta.

4) Oppilaan pitää myös oppia arvioimaan argumenttien oikeellisuutta ja todenpitävyyttä ja uskaltaa samalla kyseenalaistaa kirjoittajan auktoriteetti.

5) Muistiin painamisen ei pidä olla mekaanista ulkoa pänttäämistä, vaan lähteä asian ymmärtämisestä: esimerkiksi kun opittavasta asiasta ymmärretään pääkohdat, siihen on helpompi lisätä yksityiskohtia ja muistaa ne. Parempi ajattelu johtaa parempaan muistamiseen.

6) Opiskellut ideat pitää assimiloida osaksi omaa ajattelua, niin että niitä pystyy käyttämään tai soveltamaan omassa elämässä. Opittujen asioiden ei pidä jäädä vain teoreettiseksi tiedoksi.

7) Oppilaan pitää suhtautua opiskeltaviin asioihin avoimesti ja joustavasti, ei lopullisena ja ehdottomana totuutena, vaan tietyllä hetkellä parhaana tietona, joka saattaa muuttua myöhemmin.

8) Oppilaan pitää oppia ajattelemaan itsenäisesti, omana itsenään, sekä olemaan yksilöllinen ja aloitekykyinen.

Nämä ovat aikuisellekin opiskelijalle aika kovia vaatimuksia, saati sitten lapsille. (Itse olen oppinut vuosien varrella opiskelemaan vähän aiheesta riippuen monella tavalla näin, ja opiskelu on oikeasti hauskempaa ja kiinnostavampaa, kun toimii näin, mutta tällaisten metodien omaksumiseen on mennyt minulla pitkä aika, eivätkä ne toimi minulla kaikessa opiskelussa.) McMurry kuitenkin selittää huolellisesti joka luvussa, miksi nämä ajattelu- ja toimintatavat eivät ole lapsille ainoastaan mahdollisia, vaan myös luontaisia, eli miksi kaikenikäisten, myös pienten, lasten opettajien pitää pyrkiä saamaan oppilaansa omaksumaan nämä opiskelutavat. Hän antaa joka luvussa myös käytännön ohjeita opettajille.

Vaikka McMurry käyttääkin yleensä oppilaista maskuliinista englannin pronominia he, kirjassa ovat mukana yhtä lailla tyttö- kuin poikaoppilaat, mikä on näin vanhassa kirjassa oikein mukavaa.

Kirja on innostava, ja vähän väliä tekee mieli hihkaista, että asia on juuri näin, hyvä ajatus! Jos opetustyö kiinnostaa, tämä kirja kannattaa lukea myös nykyään.

Helmet-haaste 37. Kirja, joka herättää voimakkaita tunteita (iloa, innostusta, hämmästystä ja kiinnostusta).

F. M. [Frank Morton] McMurry: How to Study and Teaching How to Study, 1909. Kustantaja: ? Sivumäärä: ?

Luettavissa Gutenbergissä.

sunnuntai 30. kesäkuuta 2024

Tiia Aarnipuu: Trans. Sukupuolen muunnelmia, 2008

Käsiin osui erinomainen kirja sukupuolen eri variaatioista ja niiden ilmentämisestä. Kirjan kirjoittaja Tiia Aarnipuu tuntee aiheensa perinpohjin Setassa työskentelynsä takia, ja vaikka esimerkiksi joitakin termejä saatetaan käyttää toisella tavalla kuin nykyään - Aarnipuu sanoo itsekin muutoksen olevan nopeaa - kirja oli minulle oikein hyvä johdatus aiheeseen, jonka tunsin vain pinnallisesti.

Kirja on perusteellinen ja monipuolinen. Aarnipuu valottaa ensin sukupuolen moninaisuuden historiaa ja löytää sukupuolen käsitettä kyseenalaistaneita ja laajentaneita myyttejä, tarinoita ja ihmisiä länsimaisesta kulttuuripiiristä antiikista nykyaikaan. Sitten hän selventää aiheeseen liittyviä eri sanoja ja niiden merkityksiä sekä kertoo lääketieteen suhtautumisesta mm. transsukupuolisiin ja intersukupuolisiin (aikaisemmalta nimitykseltään hermafrodiitteihin). Kirjassa kerrotaan myös sukupuolen muuntelusta muissa maanosissa sekä tarkastellaan sukupuolen moninaisuutta taiteessa - kirjoissa, teatterissa, elokuvissa, musiikissa ja kuvataiteessa. Lopuksi Aarnipuu kertoo lainsäädännöstä Suomessa ja Euroopassa ja sen puutteista sekä transihmisten omista järjestöistä.

Laajuutensa lisäksi kirja on kiinnostava. Aarnipuu kirjoittaa hyvin ja helposti lähestyttävästi ja onnistuu normalisoimaan aiheensa, joka minulle tuntui vieraalta ja eksoottiselta, koska paria lyhyttä tapaamista lukuun ottamatta en itse tunne esimerkiksi transsukupuolisia, transvestiitteja tai intersukupuolisia ihmisiä (ainakaan tietääkseni, ihmiset varmaan harvemmin kertovat näistä asioista vieraammille). Aarnipuu välittää kirjassaan hienosti tunteen siitä, että eri nimitysten takana on eläviä ja tuntevia ihmisiä, samanlaisia ja erilaisia kuten kaikki muutkin ihmiset, ja että sukupuolen vapaassa ilmentämisessä on kyse tärkeästä ihmisoikeudesta. Hän välittää hyvin myös käsityksen siitä, että jokainen ihminen on yksilö eivätkä esimerkiksi kaikki transsukupuoliset ole samanlaisia ja ajattele samalla tavalla, kuten eivät muidenkaan ryhmien jäsenet.

Kirjoitin erääseen blogikommenttiin vuosi pari sitten, että transnaiset ovat minusta tavallaan enemmänkin naisia kuin itse olen, koska he ovat valinneet naiseutensa ja ovat taistelleet sen puolesta (toisin kuin itse olen). Jos joku tuttuni tai läheiseni haluaisi korjata sukupuolensa, se tuntuisi varmasti aluksi hämmentävältä, mutta en uskoisi sen olevan loppujen lopuksi ongelma: ihminen pysyisi sukupuolestaan riippumatta samana sekä olisi onnellisempi ja pystyisi varmaan olemaan oma itsensä vapaammin ja laajemmin kuin ennen tuntiessaan olevansa oikeaa sukupuolta. Ellei kysymys olisi sitten puolisostani; tässä asiassa sukupuolella olisi minulle varmasti merkitystä, vaikka kaikille ei ole.

En siis ole pitänyt enkä pidä transsukupuolisuutta huonona asiana, mutta olen kuitenkin pitänyt sitä marginaalisena asiana, joka koskettaa vain pientä ihmisryhmää. Aarnipuun kirja sai minut ymmärtämään, että siinä ja sukupuolen muussa muuntelussa on kyse aiempaa käsitystäni laajemmasta ilmiöstä, joka on yhteiskunnallisesti merkityksellinen myös sen takia, että se saa meidät kyseenalaistamaan ja pohtimaan käsityksiämme sukupuolesta yleensä ja huomaamaan, että sukupuolet eivät ole tarkkarajaisia, vaan niiden rajat liukuvat ja siirtyvät ja niiden ilmenemismuodot sekoittuvat toisiinsa. Katsotaan siis ihmisiä sukupuolen rajojen yli ja annetaan heidän olla sellaisia kuin ovat lyömättä heihin leimoja, joiden mukaan heidän pitäisi ajatella tai käyttäytyä tietyllä tavalla.

Ehdin juuri ja juuri saada tämän kirjan mukaan Yöpöydän kirjat -blogin kesäkuun Pride-lukuhaasteeseen.

Ja haa, jo 400. bloggaus. Ei hassumpaa.

Edit 1.7.24: mm. korjattu 'interseksuaalinen' 'intersukupuoliseksi', ehkä englannin vaikutuksen takia kirjoitan termin helposti väärin, 4.7.24.

Tiia Aarnipuu: Trans. Sukupuolen muunnelmia, 2008. Like. Kansi: Eliza Karmasalo / Like. 237 sivua + lähdeluettelo (14 sivua) + elokuvaluettelo (5 sivua) + hakemisto (8 sivua).

torstai 13. kesäkuuta 2024

Andrew Garve: Leandan sankari, 1960 (A Hero for Leanda, 1959)

Osallistun tällä kirjalla kirjabloggaajien dekkariviikkoon, jota tänä vuonna emännöi Kirsin kirjanurkka.

Olen tätä ennen lukenut kaksi englantilaisen Andrew Garven dekkaria ja aion lukea niitä lisääkin, koska Garven kirjojen juonet ovat kiinnostavia ja erikoisia ja pidän hänen kirjoitustyylistään. SPOILERIVAROITUS: en kerro kirjan loppuratkaisua, mutta kerron kuitenkin melko paljon sen juonesta, koska muuten en voisi kirjoittaa siitä paljon mitään.

Leandan sankarissa yksin viihtyvää valtameripurjehtijaa Mike Conwayta kohtaa heti alkusivuilla katastrofi Ghanan rannikolla, kun hän löytää päivää aiemmin kadonneen rakkaan jahtinsa Taran - ja samalla kotinsa ja kaiken, mitä hän omistaa - korjauskelvottomana meren pohjasta. Hänen rahansa ja vaihtoehtonsa ovat hyvin vähissä, mutta hän saa äkillisesti yllättävän tarjouksen, matkan Eurooppaan keskustelemaan hyvin palkatusta tehtävästä. Seikkailijana hän suostuu ja tapaa upporikkaan Victor Metaxasin. Metaxas on kotoisin Englannin valloittamalta Spyrosin saarelta, joka haluaa itsenäistyä. Hän tahtoo Conwayn purjehtivan Intian valtamerellä olevalle pienelle, syrjäiselle Heureusen saarelle vapauttamaan englantilaisten siellä vankina pitävän Spyrosin vapausliikkeen johtajan Alexander Kastellan.

Conway suostuu lopulta uhkarohkeaan yritykseen, ja koska Metaxasin toimittaman purjeveneen käsittelyyn tarvitaan kaksi, hän saa avukseen spyroslaisen nuoren naisen, Leandan, joka kannattaa palavasti Spyroksen itsenäisyyttä ja ihailee Kastellaa ja tämän jaloja periaatteita ehdoitta. Parivaljakko onnistuu vapauttamaan Kastellan, mutta mitä sankaruus todella tarkoittaa ja mitä siihen vaaditaan? Kuka on loppujen lopuksi sankari? Jännitteet veneessä kolmen ihmisen välillä kasvavat koko ajan suuremmiksi.

Tässä kirjassa oli selkeä intertekstuaalisuuden tuntu, koska Metaxas toi mieleeni Aristoteles Onassiksen. Kirjan juoni taas toi vahvasti mieleen Casablanca-elokuvan, koska siinä on samanlainen henkilöasetelma: antisankari, nainen ja vaarassa oleva vapaustaistelija. Kirja ei kuitenkaan ole jäljitelmä, vaan hyvin kirjoitettu seikkailu (ja varsinkin purjehtijat varmasti pitäisivät tästä, koska suurin osa ajasta oltiin purjeveneessä), ja sen loppu on yllättävä. Se antoi myös ajattelemisen aihetta siitä, mitä hyvien asioiden puolesta taistelu oikeuttaa ja mitä se ei oikeuta. Pidin tässäkin kirjassa siitä, että vaikka Garven kirjoissa pääosassa on mies, myös kirjan nainen on todellisen tuntuinen, vakavasti otettava ihminen, ei vain päälleliimattu koriste.

Aapo on pitänyt myös tästä Garven kirjasta, samoin kuin Juhani K (hänen arviossaan lisää spoilereita).

16.6.24: Aloin miettiä, voiko tätä sanoa dekkariksi. Ehkä tämä on ennemmin seikkailukertomus? Dekkariksi määrittelyn puolesta puhuu kuitenkin julkaisu Sapo-sarjassa, kirjailija Andrew Garve sekä myös osittain kirjan juoni.

Helmet-haaste 11. Kirjan kannessa tai nimessä on yksi neljästä elementistä (ilma, vesi, maa tai tuli), tai 13. Kirjan tapahtumapaikka on suljettu tai rajattu. Kuten sanottu, kirjassa vietetään paljon aikaa purjeveneessä.

Edit 16.6.24.

Andrew Garve: Leandan sankari, 1960 (A Hero for Leanda, 1959). WSOY, Sapo-sarja nro 48. Suomennos: Eero Ahmavaara. Kansi: Heikki Ahtiala (ei mainittu). 217 sivua.

perjantai 7. kesäkuuta 2024

Dale Spender: Mothers of the Novel. 100 good women writers before Jane Austen, 1986

Olen aiemmin lukenut australialaisen Dale Spenderin feministisen teoksen Man Made Language ja pidin siitä. Halusin lukea häneltä lisääkin, ja seuraavaksi kirjaksi valikoitui tämä houkuttelevan kuuloinen teos. Sata naiskirjailijaa ennen Jane Austenia? Ja vielä hyviä? Eikö Jane Austen ollutkaan ensimmäinen englanniksi kirjoittava naiskirjailija, joka on huomion arvoinen?

No ei ollut. Vaikka myöhempi kirjallisuudenhistoria on systemaattisesti jättänyt melkein kaikki nämä kirjailijat huomiotta, monet naiset kirjoittivat aktiivisesti, monipuolisesti ja rohkeasti ennen Austenia huolimatta kaikista niistä vaikeuksista, joita heidän tielleen asetettiin: tyttöjen koulutus oli järjestään paljon vähäisempää kuin poikien, jos sitä edes oli, 1600-luvulla ja sen jälkeenkin julkisuudessa olevaa naista pidettiin moraalittomana, oli syy mikä tahansa (kuten kirjan julkaiseminen), naiset eivät saaneet välttämättä edes käydä kirjakaupoissa...

Kaikesta tästä huolimatta naiset raivasivat itselleen tien kirjallisuuteen, niin että he olivat lopulta hyvin näkyvä ja huomattava osa 1700-luvun kirjallista maailmaa. Naiskirjailijat olivat niin suosittuja ja pidettyjä, että jotkut mieskirjailijat jopa julkaisivat kirjansa naisen nimellä saadakseen enemmän lukijoita. Jotkut 1700-luvun lopun tunnetuimmat kirjailijat olivat naisia, ja jotkut mieskirjailijat tukivat ja arvostivat heitä. Naisten kirjoittamia uusia teoksia odotettiin, niistä keskusteltiin ja niihin suhtauduttiin vakavasti - sekä naiset että miehet. Austen ei aloittanut tyhjästä, vaan hänellä oli takanaan pitkä perinne, jolle hän rakensi.

Kun Spender opiskeli kirjallisuutta yliopistossa, näistä varhaisista naiskirjailijoista ei puhuttu hänen kurssikirjoissaan mitään (tai hyvässä tapauksessa mainittiin pari kolme nimeä). Kun hän ryhtyi tutkimaan asiaa, hän ei odottanut löytävänsä juurikaan naiskirjailijoita tuolta ajalta, ja hänen paljon sinnikkyyttä vaatineen tutkimuksensa tulokset yllättivät hänet.

Spender aloittaa kirjansa 1600-luvun ensivuosikymmeniltä Lady Mary Wroathista ja Anne Weamysistä ja jatkaa tästä eteenpäin 1700-luvulle. Joukossa on mm. 1600-luvun Aphra Behn, jonka taitavan näytelmän olen itsekin lukenut. Kirjailijoita käsitellessään - ei kaikkia sataa, Spender on valinnut heistä vain osan tarkemman tarkastelun kohteeksi - Spender kuvaa myös aikakauden muuttuvaa kirjallisuusinstituutiota, suhtautumista kirjoittaviin naisiin sekä asenteita tuolloin ja nykyään. Spender kirjoittaa hyvin, ja kirjaa lukee mielikseen yleensä kirjallisuus- ja kulttuurihistoriana: teos ei ole kuiva faktaluettelo, vaan johdonmukainen, eri osa-alueita käsittelevä kirjallisuushistoria, kulttuurinen analyysi ja useinkin jännittävä elämäkertakirja, jossa nostetaan esiin nykyäänkin melkein näkymättömät ajan naiskirjailijat. Spender yhdistää kirjassaan hauskan kirjoitustyylin, avoimen feministisen asenteen ja hyvät perustelut.

Kirjan nimi ei turhaan ole Mothers of the Novel. Kirja käsittelee romaanikirjailijoita (ei siis esimerkiksi runoilijoita), ja naisilla oli Spenderin mukaan englanninkielisen romaanin synnyssä hyvin tärkeä rooli, määrällisesti ja laadullisesti. They drew on the strengths they had been allowed and transformed their private literary indulgence into a public paid performance, and in the process they gained for themselves a voice and helped to create a new literary form. Women did not imitate the men; it was quite the reverse. And as the women writers produced this novel form, they forged for themselves an occupation which was intellectually stimulating, often lucrative, generally rewarding, and increasingly influential. (4-5) Yhtä lailla tai enemmänkin naisten kuin miesten aikaansaannosta on esimerkiksi kirjeromaani, realistinen romaani, goottilainen romaani, omaelämäkerrallinen romaani, poliittinen fiktio sekä idearomaani (novel of ideas).

Kirja saa miettimään, mitä kirjoja sanotaan klassikoiksi ja miksi. Spender löysi ajalta ennen Jane Austenia yli sata naispuolista romaanikirjailijaa ja vain 30 miestä, mutta sanoo, että mieskirjailijoita saattoi olla parikymmentä enemmänkin. Tämän huomioon ottaenkin mieskirjailijoita oli tuolloin paljon vähemmän kuin naisia, mutta englanninkielisen romaanin historiassa tuolta ajanjaksolta nostetaan esiin kuitenkin vain viisi mieskirjailijaa (Daniel Defoe, Henry Fielding, Samuel Richardson, Tobias Smollett ja Lawrence Sterne) ja jätetään nuo yli sata naiskirjailijaa, joista jotkut olivat omana aikanaan hyvin tunnettuja ja suosittuja, huomiotta (s. 5-6). Tätä ei enää voi pitää vahinkona, vaan tahallisena poisjättönä. Tällainen poisjättö on vahingollinen: naiskirjailijoilla on merkitystä tietenkin naisille, jotka saavat heistä kaikupohjaa omille kokemuksilleen, tunteilleen ja ajatuksilleen, mutta myös miehille - yleensä ihmisille.

Asenteen naiskirjailijoihin huomaa myös romanttiselle kirjallisuudelle annetusta leimasta: jos miehet kirjoittavat ihmissuhteista ja tunteista, tätä pidetään emotionaalisesti ja psykologisesti syväluotaavana vakavasti otettavana kirjallisuutena; jos naiset kirjoittavat näistä, tätä pidetään helposti romanttisena höttönä.

Nykyään ei kuitenkaan ole mikään pakko noudattaa ennakkoluulojensa vankeina olleiden aikaisempien mieskriitikkojen luomaa kaanonia, vaan jos menneisyydestä löytää hyvän naiskirjailijan, voi olla hyvät perusteet nostaa tämä oman luvin klassikon asemaan, jos tämän pystyy perustelemaan kirjallisilla ansioilla. Ja tätähän on tietysti tehtykin sen lähes 40 vuoden aikana, joka Spenderin kirjan julkaisemisesta on kulunut. Mutta ei kuitenkaan kovin paljon - keitä 1600-1700-luvun naiskirjailijoita osaisit nimetä? Kuinka monen nimen seuraavista tunnistat? Minä tunsin ennen kirjan lukua vain Aphra Behnin, Mary Wollstonecraftin ja Ann Radcliffen nimet.

Tässä lista kirjailijoista, joita Spender käsittelee kirjassaan tarkemmin, koska heitä on aikalaisarvioissa tai myöhemmin (harvoissa naisten kirjoittamissa kirjallisuushistorioissa) pidetty merkittävinä: Lady Mary Wroath, Anne Weamys, Katherine Philips, Anne Clifford, Lucy Hutchinson, Anne Fanshawe, Margaret Cavendish, Aphra Behn, Delarivière Manley, Eliza Haywood, Sarah Fielding, Charlotte Lennox, Elizabeth Inchbald, Charlotte Smith, Ann Radcliffe, Mary Wollstonecraft, Mary Hays, Fanny Burney, Maria Edgeworth, Sydney Owenson (Lady Morgan), Amelia Opie ja Mary Brunton.

Sivuilla 119-137 on lista Spenderin löytämistä sadastakuudesta Jane Austenia aikaisemmin kirjoittaneesta naiskirjailijasta sekä näiden kirjailijoiden 568 romaanista. Spenderin kirja käsittelee romaanin kehitystä nimenomaan angloamerikkalaisella kielialueella, eikä siinä puhuta muusta Euroopasta mitään.

Edit 12.6.24 (lisätty Ann Radcliffen nimi tuttuihin kirjailijoihin), 30.6.24 (korjattu nimi ym. pieniä muutoksia).

Dale Spender: Mothers of the Novel. 100 good women writers before Jane Austen, 1986. Pandora Press. 338 sivua + lähdeluettelo (9 sivua) + hakemisto (10 sivua).

keskiviikko 5. kesäkuuta 2024

Paul Cinquevalli, viime vuosisadan vaihteen huippujonglööri


Edellisen bloggauksen Edna Ferberin kirjassa sanottiin taitavan kirjanpitäjän pystyvän jonglööraamaan numeroita kuin Cinquevalli. Paul Cinquevalli (1859-1918) syntyi saksalaisten vanhempien lapsena nykyisessä Puolassa Paul Kestnerinä tai Emil Otto Paul Braunina. Paul karkasi 12- tai 14-vuotiaana kotoa liittyäkseen sirkuksen akrobaatteihin, mutta putosi jonkin ajan päästä esityksen aikana narulta ja loukkaantui, minkä jälkeen hän ryhtyi harjoittamaan jonglöörausta. Hän kehittyi siinä aivan käsittämättömän taitavaksi jokapäiväisen tuntikausien harjoittelun takia ja saavutti suuren suosion uudessa kotimaassaan Englannissa ja muualla maailmassa.

Hänen jonglöörauksensa oli paljon muutakin kuin pallojen heittelyä, ja hän kehitti aivan omia temppuja: liikutteli kahta päällekkäin olevaa palloa biljardikeppien välissä (kuva yllä), heitteli isoja tynnyreitä, tai piti hampaissaan(!) tuolia, jonka päällä istui hänen pöydän ääressä lehteä lukeva avustajansa - ja tietenkin samalla vielä jonglöörasi kolmella pallolla. (Netin kuvahaussa on lisää kuvia ja esimerkiksi selvempi kuva yllä olevasta. En saanut tähän kuitenkaan kopioitua muita kuvia, koska ne näkyivät jostain syystä vain tyhjinä ruutuina, ja kuvia venkslatessani luulin jo tuhonneeni puolet bloggauksesta, mutta sain sen onneksi palautettua.)


 

Cinquevalli oli aikansa superjulkkis, joka esiintyi omien sanojensa mukaan lähes kaikissa maailman pääkaupungeissa. Hänen suosionsa hiipui kuitenkin Englannissa ensimmäisen maailmansodan syttyessä, koska hän oli saksalaista syntyperää. Monet asiantuntijat pitävät häntä kuitenkin nykyäänkin maailman parhaimpana jonglöörina. Minusta hän on aivan ällistyttävä, ja olen kääntänyt tähän International Jugglers' Associationin sivuilta (tästä ja tästä) löytämäni Cinquevallin oman kirjoituksen ja haastattelun. Tekstit kertovat valtavasta innostuksesta asiaan ja omistautumisesta jonglööraamiselle. Ja ihan uskomattomasta sinnikkyydestä - Cinquevalli harjoitteli erästä temppua lähes kahdeksan vuotta, ennen kuin esitti sen julkisesti.

Ensin käännös australialaisessa lehdessä julkaistusta haastattelusta.

Paul Cinquevalli kirjoittaa: Olen jonglöörannut suunnilleen siitä asti kun opin kävelemään. Ensimmäinen yritykseni oli hoitajan minulle antamalla appelsiinilla. En syönyt sitä, vaan aloin kokeilla temppujen tekemistä sen kanssa; kolme päivää myöhemmin, kun siitä oli tullut liian pehmeä heiteltäväksi, hankkiuduin siitä eroon tavalliseen tapaan.

Menestyäkseen jonglöörillä täytyy olla loputtomasti kärsivällisyyttä. Jotkin temput vaativat niin pitkällistä ja jatkuvaa harjoitusta, että jos ihmisellä ei ole suunnattomasti kärsivällisyyttä ja rajattomasti sinnikkyyttä, hän ei koskaan pystyisi suorittamaan niitä. Otetaan esimerkiksi temppu, jossa tasapainotellaan korkeaa lasia otsan päälle aseteltujen neljän oljen/juomapillin (straws) päällä. Temppu näyttää aika helpolta, mutta minulla meni vuosia, ennen kuin onnistuin tekemään sen. Lasia tasapainotellessani jonglööraan samaan aikaan viittä hattua. En itse asiassa koskaan näe hattuja – avustajani ojentaa ne minulle ja laitan ne sitten liikkeelle, mutta katseeni on koko ajan kiinnittynyt pilleihin, joiden päällä lasi on. Jos siirtäisin katseeni pois pilleistä sekunnin sadasosaksi, niiden tasapaino järkkyisi.

Mutta miten pystyy heittelemään hattuja, jos ei näe niitä, lukija luonnollisesti kysyy. Voin vain sanoa, että tiedän vaistomaisesti, missä ne ovat. Näen ne sisäisesti ja tiedän täsmälleen missä kukin hattu on, kun ojennan käteni tarttuakseni siihen. Olen asteittain saanut itselleni kolmannen näköaistin (a treble sight), jota ilman en voisi suorittaa puoltakaan tempuistani.

Kun esimerkiksi jonglööraan biljardipalloilla [selässäni] en koskaan näe niitä niiden vieriessä selkääni pitkin, mutta tiedän kuitenkin täsmälleen missä ne ovat, ja näen ne mielessäni aivan yhtä selvästi kuin jos katsoisin niitä. Jos arvioisin niiden sijainnin hiuksenkin verran väärin, sotkisin esityksen.

Vaati lähes kahdeksan vuoden harjoittelun, ennen kuin onnistuin tasapainottamaan kaksi biljardipalloa toistensa päällä ja sitten tasapainottelemaan niitä biljardikepin päällä.

Tämä suoritus kiinnosti minua erityisesti, koska minulle sanottiin, että tieteen lakien mukaan se olisi mahdotonta.

Aloin siis harjoitella säännöllisesti tunnin päivässä. Itsekin epäilin tempun mahdollisuutta, mutta parin vuoden harjoittelun jälkeen aloin toivoa, että onnistuisin tekemään tämän näennäisesti mahdottoman tempun. Eräänä yönä heräsin nähtyäni unta, että olin esittänyt tämän tempun, joka oli silloin kunnianhimoni tärkein kohde.

Nousin ylös, ryntäsin alakertaan, aloin harjoitella biljardikepilläni ja kahdella biljardipallolla, ja ensimmäisellä yritykselläni onnistuin pitämään ne tasapainossa. Noin viisi vuotta myöhemmin esitin tämän tempun julkisesti.

On usein väitetty, että käytän painotettua (loaded) biljardikeppiä jonglööratessani kepillä. Jokainen, joka tietää jotain jonglöörauksesta, huomaa tällaisen väitteen selvästi absurdiksi. Se ei auttaisi minua hiventäkään. Koko vaikeus on siinä, että saa oikean tasapainopisteen (the correct point of balance). Se ei olisi yhtään helpompaa painotetulla kuin tavallisellakaan kepillä. Kunhan on löytänyt oikean tasapainopisteen, jonglöörauksesta tulee varsin helppoa.

Olen esiintynyt lähes jokaisessa maailman pääkaupungissa, ja kaupan päälle kaikenlaisissa syrjäisissä paikoissa, mutta luulen että erikoisin paikka, jossa olen koskaan esiintynyt, oli kadunkulmassa Boulder Cityssä. Koko esitys oli improvisoitu. Olin maailmankiertueella ja satuin olemaan Kalgoorliessa. ”Etkö antaisi Boulder Cityn kaivosmiehille tilaisuutta nähdä sinut?”, joku ehdotti, joten lähdin Boulderiin. Varasin pari huonetta kadunkulmassa olevasta hotellista ja järjestin lavan huoneideni ulkopuolelle. Paikat improvisoitiin nopeasti, hintana puolen punnan kultaraha, ja ansaitsin tuona iltapäivänä 200 £. Esityksen aikana puhalsi puhuri, joten oli monta temppua, joita en pystynyt mitenkään tekemään, mutta minulla on aina suuri määrä temppuja varastossa tällaisia hätätilanteita varten, ja olen iloinen voidessani sanoa, että kaivosmiehet olivat niihin erittäin tyytyväisiä.

Eräs jonglöörin elämän huonoista puolista on se, että hän ei voi käytännöllisesti katsoen koskaan pitää lomaa. Jos luopuisin työstä edes viikoksi enkä harjoittelisi ollenkaan sinä aikana, minun pitäisi opiskella viikkoja saadakseni silmäni ja käteni taas toimimaan. Harjoittelen eri temppuja joka päivä noin kolmen tunnin ajan. Useammin kuin kerran ystävä on tavannut minut soittamasta pianoa ja tasapainottelemasta keppiä ja hattua pääni päällä samaan aikaan. Musiikki on harrastukseni ja huvini, ja nautin erilaisten asioiden tekemisestä samaan aikaan. Se pitää taidot vetreinä. Usein esimerkiksi jutellessani ystävän kanssa jonglööraan samaan aikaan viidellä pallolla. Se huvittaa ystävääni ja on minulle harjoitusta.

Ne temput, jotka ovat vaikeimpia tehdä, eivät muuten millään muotoa ole niitä, joita yleisö eniten arvostaa. Yksi suosituimmista tempuistani on esimerkiksi jonglööraus kanuunankuulalla ja sen sieppaaminen niskaani. Tämä ei ole millään tavalla kovin vaikea temppu, mutta vetoaa yleisöön suuresti, uskoakseni osaksi sen takia, että ihmiset uskovat tempun olevan vaikean. Tietysti jos en onnistuisi sieppaamaan kuulaa oikeaan kohtaan se tappaisi minut; mutta ei ole pienintäkään mahdollisuutta, että tekisin virheen.

Olen saanut lääkäreiltä tätä temppua koskevia monia huvittavia kirjeitä, joissa he sanovat että temppu varmasti vie minut hautaan jonakin päivänä. Ensimmäisen kerran kun yritin temppua, käytin puista palloa, joka painoi vain yhden paunan (450 g). Se osui väärään kohtaan ja iski minut tajuttomaksi, mutta jatkoin harjoittelua, kunnes löysin oikean tavan tehdä temppu. Nyt käytän rautakuulaa, joka painaa 60 paunaa (n. 27 kg). Aloitin muuten akrobaattina, en jonglöörina.

Nuorallakävelyesityksessä Pietarissa humalainen avustaja oli tehnyt virheen nuoraa asentaessaan, minkä takia lipesin ja putosin 24 metriä. Kymmenen kuukautta myöhemmin pääsin sairaalasta sellaisessa kunnossa, että ymmärsin akrobaatin urani olevan ohi, ja siirryin vähän myöhemmin jonglööraukseen, joka oli aina kiehtonut minua niin valtavasti. Tuolloin pystyin suorittamaan noin kolme pientä temppua; nyt repertuaarissani on yli 3000 temppua.


Sitten Cinquevallin neuvoja jonglööriksi haluaville.

Kuinka onnistua jonglöörinä

 

Aina välillä ihmiset ovat tulleet pyytämään minua näyttämään heille, kuinka jonglöörataan. ”Se näyttää niin helpolta”, he sanovat aina. Se ei ole ihan niin helppoa kuin miltä näyttää, kuten voi päätellä siitä, että kesti kahdeksan vuotta, ennen opin pitämään kahta biljardipalloa tasapainossa biljardikepin päällä, ja olen käyttänyt kuukausia, joskus vuosia, opetellessani suorittamaan useita muita temppuja repertuaarissani.

 

Jotkut ihmiset pystyvät toki luonnostaan saamaan käden ja silmän toimimaan yhdessä paljon nopeammin ja tarkemmin kuin toiset. Jokin aika sitten annoin muutaman oppitunnin nuorelle naiselle, joka ei tiennyt kertakaikkiaan mitään jonglöörauksesta, ja kuitenkin hän oppi ensimmäisellä tunnillaan pitämään ilmassa viittä palloa. En ole koskaan nähnyt kenenkään pystyvän tähän ensimmäisellä yrityksellään, ja se hämmästytti minua paljon.

 

Jonglööri ei saa koskaan epäillä hiukkaakaan kykyään suorittaa jotakin temppuaan. Jos hänellä on epäilyksiä asiasta, se merkitsee vain sitä, että hän ei ole opetellut suorittamaan temppua kunnolla. Esimerkiksi heittäessäni 27-kiloisen kanuunankuulan ilmaan ja ottaessani sen sitten kiinni niskaani kuolisin välittömästi, jos en saisi sitä osumaan oikeaan paikkaan. Jos arvioni heittäisi kolmekin millimetriä, olisin kuollut mies; olen kuitenkin aivan yhtä varma siitä, että saan kuulan oikein kiinni, kuin siitä, että pystyn kävelemään alakertaan kaatumatta.

Jonglöörin täytyy aivan ensimmäiseksi oppia käyttämään raajojaan, erityisesti käsiään ja käsivarsiaan, huimaavan nopeasti. Tällaisen liikenopeuden saavuttamiseksi on välttämätöntä suorittaa erilaisia harjoituksia joka päivä ja ennen kaikkea pitää huolta siitä, että tekee harjoitukset joka päivä vähän nopeammin kuin päivää aikaisemmin.

Sitten silmä täytyy opettaa toimimaan hyvin nopeasti. Kun kokeilee sellaista yksinkertaista harjoitusta kuin parin tennispallon jonglöörausta, todennäköisesti huomaa, että vaikka harjoitus on helppo, pallo putoaa aina välillä.

 

Miksi? Yksinkertaisesti siksi, että silmä ei aina toimi tarpeeksi nopeasti mahdollistaakseen pallon kiinniottamisen. Pallo ei koskaan odota, se putoaa aina täsmälleen samalla nopeudella ja samalla tavalla. Kun silmä on oppinut toimimaan aina samalla nopeudella, pallo ei enää koskaan jää sieppaamatta.

Kahden pallon heittelystä oppija voi asteittain siirtyä jonglööraamiseen viidellä pallolla. Kun hän pystyy heittelemään täysin varmasti viittä palloa, hänen kätensä ja silmänsä toimivat yhdessä erittäin hyvin ja helposti, ja hän voi edetä vaikeampiin temppuihin.

 

Ehkä vaikeinta jonglöörille on oppia näkemään esineet katsomatta niitä. Tämä saattaa vaikuttaa paradoksaaliselta väitteeltä, mutta se on kuitenkin totta. Kun esimerkiksi tasapainottelen lasia otsallani olkipilli(e)n päällä ja jonglööraan samalla viittä hattua, en koskaan katso hattuja; jos tekisin niin sekunnin sadasosankin ajan, lasi ja pillit putoaisivat, mutta tiedän vaistomaisesti hattujen sijainnin ja pystyn ottamaan ne kiinni ja heittelemään niitä aivan yhtä helposti kuin jos todella katsoisin niitä.

 

Mutta vaatii vuosien harjoittelun, että pystyy saavuttamaan tämän, jota voin kutsua ainoastaan eräänlaiseksi toiseksi näkökyvyksi (double sight).

 

Jatkuva harjoittelu on välttämätöntä jopa kaikkein taitavimmallekin jonglöörille. Jos pitäisin kuukauden loman enkä kertaisi tuona aikana joitakin temppujani, minun pitäisi luultavasti harjoitella vuoden ajan ennen kuin voisin taas esiintyä julkisesti. Harjoittelen itse asiassa joka päivä vähintään kolmen tunnin ajan.

 

Modernin jonglöörin pitää tiedostaa ja ymmärtää eräs seikka, se että hänen täytyy huvittaa yleisöään eikä vain kiinnostaa sitä. Viime vuosina olen aina tuonut esityksiini mukaan huumoria tekemällä asiat huvittavasti, mutta niistä tulee sillä tavalla paljon vaikeampia.

 

Edit 6.6.24, 10.6.24 (korjauksia).

tiistai 4. kesäkuuta 2024

Edna Ferber: Emma McChesney & Co., 1915

Edna Ferber (1885-1968) oli omana aikanaan tunnettu ja suosittu amerikkalainen toimittaja sekä novelli-, romaani- ja näytelmäkirjailija. Hän saattaa olla mutkan kautta tuttu myös nykyihmisille, koska Elizabeth Taylorin, Rock Hudsonin ja James Deanin tähdittämä Jättiläinen sekä musikaali Teatterilaiva perustuvat hänen romaaneihinsa. Hän on saanut Pulitzer-palkinnon romaanista So Big, ja ainakin viisi hänen romaaniaan on käännetty myös suomeksi.

Itse en ollut koskaan kuullutkaan hänestä ja sain tietää äskeiset asiat vasta tätä kirjoittaessani. Uusiin vanhoihin naiskirjailijoihin on kuitenkin aina hauska tutustua, joten kun hänen nimensä tuli muussa yhteydessä esiin, otin sattumanvaraisesti Gutenbergistä luettavakseni yhden hänen romaaninsa. Kirja kertoo liikenaisesta Emma McChesneystä, joka on Buck Featherloom Petticoat Companyn (eli naisten alusasujen?) menestyvä myyntiedustaja ja yrityksen apulaisjohtaja (tai jotain sellaista). Hän on myös eronnut nuorena väkivaltaisesta miehestään, minkä jälkeen hän on kasvattanut ja kouluttanut poikansa Jockin yksin. (Huom! Kirjan julkaisuvuosi on siis 1915.)

Kirjan läpikäyvä teema onkin naisten työnteko ja sitä kautta heidän itsenäisyytensä sekä mahdollisuutensa ja myös tarpeensa käyttää aivojaan, kykyjään ja taitojaan. Kirja koostuu seitsemästä tarinasta, jotka toimivat myös itsenäisinä kertomuksina, joten luvut on varmaan julkaistu alunperin sarjana jossakin lehdessä. Niissä on kuitenkin selkeä ajallinen ja juonellinen jatkumo ja eri lukujen juoniaiheet limittyvät toistensa kanssa, joten tämä käy hyvin myös romaanista.

Kirjan alussa vielä naimaton nelikymppinen Emma lähtee yksin Etelä-Amerikkaan myyntimatkalle firman isältään perineen T. A. Buckin voimakkaasta vastustuksesta huolimatta, ja kokemuksensa ja neuvokkuutensa avulla onnistuu saamaan eteläamerikkalaiset ostajat puolelleen. Palattuaan hän menee naimisiin T. A.:n kanssa, mutta tämä ei loppujen lopuksi tarkoita kotiin jäämistä. Lähes koko aikuisikänsä töitä tehnyt Emma tekee T.A.:n kanssa sopimuksen, että kokeilee varakkaana kotirouvana oloa - shoppailua, aterioiden suunnittelua ja sisustusta - kolmen kuukauden ajan.

"It's a bargain. For three months I shall do nothing more militant than to pick imaginary threads off your coat lapel and pout when you mention business. At the end of those three months we'll go into private session, compare notes, and determine whether the plan shall cease or become permanent. Shake hands on it."   ...   So it was that Emma McChesney, the alert, the capable, the brisk, the business-like, assumed the role of Mrs. T. A. Buck, the leisurely, the languid, the elegant.

Kolmen kuukauden päästä hän kuitenkin jo palaa halusta päästä takaisin töihin, ja myöskin T. A. haluaa hänet taas innokkaasti mukaan firmaan tasa-arvoiseksi kumppanikseen, jonka osaamiseen ja arvostelukykyyn voi aina luottaa.

Kirjassa on myös muita työtätekeviä naisia, kaikki oman alansa päteviä ammattilaisia. Esimerkiksi Buckin firman taitava pikakirjoittaja Hortense menee samoihin aikoihin naimisiin kuin Emma ja irtisanoutuu siksi toimestaan, ja vaikka hän rakastaakin miestään ja uutta kotiaan, hän kaipaa paljon myös työtään, joka antaa merkitystä hänen elämälleen. Emman poika Jock on menossa naimisiin mainostoimistossa jo hienon uran luoneen Gracen kanssa, jota Emma arvostaa kovasti ja joka Hortensen tavoin luopuu työstään naimisiin mennessään: I can't help thinking of what a stunning girl Grace Galt is, and what a brain she has, and how lucky you are to get her. Any girl—with the future that girl had in the advertising field—who'll give up four thousand a year and her independence to marry a man does it for love, let me tell you. 

Kuten näkyy, tuona aikana oletettiin lähes automaattisesti, että kun nainen menee naimisiin, hän lopettaa työnteon. Emman ratkaisu on siis melkoisen radikaali. T. A. on ihanteellinen aviomies: hän arvostaa ja tukee Emmaa aina, sekä naisena että ihmisenä, jolla on ideoita, taitoja ja osaamista. Jos Emma ja T. A. ovat eri mieltä, Emma pitää päänsä, koska luottaa itseensä.

Ferber suhtautuu positiivisesti kaikkiin työtätekeviin naisiin, oli näiden asema mikä tahansa, mutta negatiivisesti rikkaiden naisten "hyväntekeväisyysjärjestöön", joka katsoo asiakseen kertoa työtätekeville naisille (= työläisnaisille, Emmaa he eivät laske tähän joukkoon kuuluvaksi), että näiden ei pitäisi käyttää kauniita vaatteita.

Emma on melkoinen supernainen: energinen, osaava, älykäs, luova (hän suunnittelee ajoittain, innoituksen iskiessä, firmalle myös mullistavia vaatteita), tehokas, lähes lyömätön liikenainen, sisukas sekä myös kaunis, nuorekas, naisellinen ja hyvin pukeutuva, mikä muistetaan mainita suunnilleen joka luvussa. Hän on lisäksi itsepäinen, huumorintajuinen, hauska, ymmärtäväinen, myötätuntoinen ja pidetty. Hänen hahmonsa ei siis ole kovin realistinen, eikä kirjassa käsitellä juuri ollenkaan todella vaikeita tunteita tai asioita, ja kirjan naiset työskentelevät naisille melko "sopivilla" aloilla, mutteivät kuitenkaan ihan tyypillisesti (matkustava myyntiedustaja ja mainosten kirjoittaja).

Kirja on kuitenkin älykkäästi ja viihdyttävästi kirjoitettu, on hyvien asioiden puolella ja onnistuu hyvin puolustamaan naisten oikeutta ja halua työntekoon yli sata vuotta sitten. Ja naisena tuntui tuohon aikaan varmasti hyvältä lukea kirjaa, jossa naiset ovat pääroolissa (Emma on tärkein, mutta kirjassa on paljon muitakin naisia), jossa puhutaan naisia koskevista asioista ja heidän ongelmistaan, ja jossa naiset esitetään älykkäinä, vahvoina ja osaavina olentoina, ei kauniina, avuttomina tyhjäpäinä. Pidin kirjasta (vaikken täysin ihastunut siihen), ja Ferberiltä voisi lukea muutakin. Kirjasta on otettu uusintapainos vuonna 2002, ja se on ilmeisesti kolmas Emma McChesney -teos.

Ferberillä on hauska tapa viitata aikansa julkkiksiin (muutaman kerran, ei liian usein). Tässä kirjasta löytyneitä uusia tuttavuuksia.

Ida Tarbell (1857-1944), yksi ensimmäisistä tutkivista journalisteista. "Hmm! What Ida Tarbell calls 'Restless women.' Money, and always have had it. Those hats were born in one of those exclusive little shops off the Avenue. Rich but somber. They think they're advanced, but they still resent the triumph of the motor-car over the horse. That girl can't call her soul her own. Good eyes, but too sad. He probably didn't suit mother."


Ida B. Wellsiä (1862-1931), yhdysvaltalaista toimittajaa ja kansalaisoikeusaktivistia, kirjassa ei mainittu, mutta hän tuli mieleeni Ida Tarbellista.


Kuvissa on sama henkilö. Teatteri- ja elokuvanäyttelijä Julian Eltingeä (1881-1941) on sanottu suurimmaksi naisosia esittäneeksi miesnäyttelijäksi teatterihistoriassa (Britannica). Emman suunnittelemalle hameelle ei ollut muotinäytöksessä mannekiinia: Spalding clapped a desperate hand to his bald head. "If only I had Julian Eltinge's shape, I'd wear it to the show for you myself."


Liikenaista ja sijoitusneroa Hetty Greeniä (1834-1916) sanottiin "Wall Streetin noidaksi". Hän oli aikansa rikkain nainen ja yleensäkin varmasti rikkaimpia amerikkalaisia - hänen omaisuutensa arvo hänen kuollessaan oli nykyrahassa yli kymmenen miljardia euroa. T. A.:n mielipide vastasyntyneestä Emman pojantyttärestä: "Yes, and think of the brain she'll have," Buck reminded her excitedly. "Great Scott! With a grandmother who has made the T. A. Buck Featherloom Petticoat a household word, and a mother who was the cleverest woman advertising copy-writer in New York, this young lady ought to be a composite Hetty Green, Madame de Stael, Hypatia, and Emma McChesney Buck. She'll be a lady wizard of finance or a——" "She'll be nothing of the kind," Emma disputed calmly. "That child will be a throwback. The third generation generally is. With a militant mother and a grandmother such as that child has, she'll just naturally be a clinging vine. She'll be a reversion to type. She'll be the kind who'll make eyes and wear pale blue and be crazy about new embroidery-stitches. Just mark my words, T. A."


Kirjassa puhutaan myös jonglööri Cinquevallista, mutta hänestä kirjoitan ihan oman bloggauksensa. Pop Henderson had been head bookkeeper for years. But the pen in his trembling hand made queer spidery marks in the ledgers now, and his figure seven was very likely to look like a drunken letter "z." The great bulk of his work was done by the capable, comely Miss Kelly who could juggle figures like a Cinquevalli.

Helmet-haaste 41. Kirjassa syntyy lapsi (Emman pojan Jockin ja Gracen lapsi). 

Edit 7.6.24, 10.6.24.

Edna Ferber: Emma McChesney & Co., 1915 [julkaisuvuosi netistä, ei Gutenbergissä]. Kustantaja: ?. Sivumäärä: ?.
Luettavissa Gutenbergissä.


maanantai 3. kesäkuuta 2024

Jim Ottaviani & Maris Wicks: Astronauts. Women on the Final Frontier (sarjakuva, 2020)

Kirjaimia-blogissa luetut houkuttelevat sarjakuvat innostivat minutkin tarttumaan kirjastossa naisastronauteista kertovaan sarjakuvaromaaniin. Teoksen kertoja (vaan ei tekijä) on biologiksi kouluttautunut Mary Cleave, josta tuli myös astronautti. Hän kuvailee astronautiksi halunneiden naisten kivistä tietä USA:ssa - vaikka naiset selvisivät kaikista astronauteille vaadituista lääketieteellisistä ja fyysisistä testeistä (joita oli todella monta), vaikka painavampien miesten korvaaminen kevyemmillä naisilla olisi säästänyt satojatuhansia dollareita (yhden kilon lähettäminen avaruuteen maksoi 10 000 dollaria, s. 53) ja vaikka naisilla muutenkin oli oikein hyvät perustelut vaatimuksilleen ja vaikuttavat tutkinnot, useimmat Nasan silmäätekevät ja myös muut, esimerkiksi lehtimiehet, olivat jääräpäisiä konservatiiveja eivätkä pystyneet kuvittelemaan naisia avaruuteen. Osasyynä tai tekosyynä tähän oli se, että astronauttien odotettiin olevan hävittäjälentäjiä.

Ensimmäinen nainen avaruudessa ei siis ollut amerikkalainen, vaan neuvostoliittolainen Valentina Tereshkova. Hänen äitinsä ei pitänyt edes siitä, että hän harrasti laskuvarjohyppyjä, joten hän ei ennen avaruusmatkaansa kertonut äidilleen olevansa lähdössä avaruuteen ja tämä sai tietää sen muistaakseni televisiosta.

Astronauteiksi haluavat naiset löysivät USA:ssa kuitenkin myös puolustajia sekä Nasasta että sen ulkopuolelta (esim. Wernher von Braun suhtautui positiivisesti naisiin astronautteina) ja saivat sinnikkyydellään lopulta tahtonsa läpi. Tämänkään jälkeen asiat eivät kuitenkaan sujuneet täysin ongelmitta (mikäpä sujuisi?), mutta miesastronauttien kanssa naisilla ei ole kirjan mukaan ollut vaikeuksia.

Kirja on mukavasti kerrottu historiikki eräästä naisille pitkään suljettuna olleesta ammatista. Joskus se kyllä tuntui vähän tylsältä - halusin nuorena astronautiksi, mutten enää, koska mietin avaruudessa olevia roskia ja avaruuslentojen ilmakehään päästämää todennäköisesti aivan järkyttävää hiilidioksidimäärää, ja minusta meidän kannattaisi käyttää rahat asioiden hoitamiseen kuntoon maapallolla ennen kuin mietitään muita planeettoja tai tehdään huvimatkoja avaruuteen, vaikka tietysti on upeaa että olemme päässeet käymään Kuussa - mutta kirja on hyvin kirjoitettu ja piirretty ja antaa oman varmastikin perinpohjaisesti tutkitun osansa naishistoriaan. (Ja joo, tiedän että edellinen virke on todella pitkä ja sekava.)

Helmet-haaste 13. Kirjan tapahtumapaikka on suljettu tai rajattu (suurin osa kirjasta tapahtuu maapallolla, mutten voi vastustaa tätä kohtaa, koska on vaikea keksiä rajatumpaa tapahtumapaikkaa kuin avaruusalus) tai 30. Kirja, jossa ei ole nimettyjä tai numeroituja lukuja (mikä on tietysti sarjakuville tyypillistä, mutta teki lukemisen rytmittämisestä hankalaa).

Edit 4.6.24 (lisätty linkki Mary Cleaveen).

Jim Ottaviani (teksti) & Maris Wicks (piirrokset): Astronauts. Women on the Final Frontier, 2020. First Second. 170 sivua.

sunnuntai 2. kesäkuuta 2024

Vastusta kirjan arvonlisäveron korotusta, vielä muutama päivä jäljellä

Allekirjoitin muutama kuukausi sitten kansalaisaloitteen kirjan arvonlisäveron nostamista vastaan. Ajattelin kirjoittaa asiasta silloin myös blogiini, mutta unohdin sen. Tässä kuitenkin nyt viime hetken bloggaus asiasta - kansalaisaloitteeseen kerätään kannatusilmoituksia 11.6. (tai 12.6.?) asti.

Petteri Orpon hallitus aikoo korottaa kirjan arvonlisäveroa 10 prosentista 14 prosenttiin, jolloin se käytännössä haluaa huonontaa ihmisten lukemismahdollisuuksia. Arvonlisäveron korotus merkitsisi vähemmän kirjoja kirjastoihin, koulukirjastoihin ja kouluihin (veron korotus koskisi oletettavasti myös oppikirjoja) sekä koteihin, varsinkin pienituloisiin.

Arvonlisäveron korottamisesta voisi muutenkin olla enemmän haittaa kuin hyötyä. Ihmiset ostavat kirjoja todennäköisesti vähemmän, jos ne ovat kalliimpia, ja kysynnän 5 prosentin väheneminen nollaisi veron korotuksesta saatavat tulot (noin 15 miljoonaa euroa). Kirjojen kallistuminen kuitenkin kaventaisi kirjakauppojen elinmahdollisuuksia, jolloin niitä jouduttaisiin ehkä sulkemaan, sekä vähentäisi kirjailijoiden ja kääntäjien nykyiselläänkin pieniä tuloja.

Jos kirjojen arvonlisävero nousisi 14 prosenttiin, Suomesta tulisi kirjojen superverottaja Euroopassa. Kirjojen arvonlisäveron keskitaso Euroopassa on 6 prosenttia; Norjassa ja Isossa-Britanniassa kirjoja ei veroteta ollenkaan. Suomi ja etenkin nykyinen hallitus antaisi näin itsestään kummallisen viestin muualle maailmaan.

Vaikka Suomi on pieni kielialue, Suomessa julkaistaan hyvin tehtyjä, laadukkaita kirjoja, sekä alkukielisinä että käännöksinä. Tätä pitää tukea, ei rangaista. Lukutaidolla ja lukemisella on merkitystä demokratialle ja sivistykselle. Kirja tuottaa lukijalleen iloa, oppia ja hyötyä, ja sen lisäksi työllistää ihmisiä suoraan ja välillisesti. Itse luen ja ostan vain vähän uusia kirjoja, mutta minusta on silti hienoa, että Suomessa tehdään hyviä kirjoja ja että kirjastoissa on runsaasti valinnanvaraa.

Jos kiinnostuit etkä ole vielä allekirjoittanut aloitetta, käy tutustumassa kansalaisaloitteeseen. Siinä on nyt 14 679 kannatusilmoitusta, joten se ei ikävä kyllä tule varmasti kymmenessä päivässä pääsemään 50 000 allekirjoitukseen, mutta jokainen kannatusilmoitus on viesti päättäjille kirjojen puolesta. Jos kansalaisaloitteen tukeminen on mielestäsi yhtä tyhjän kanssa (keskustelua asiasta Gregoriuksen bloggauksen kommenteissa), on kuitenkin hyvä tietää, miten nykyhallituksemme suhtautuu kirjoihin ja lukemiseen ja miettiä mihin se tällä päätöksellä pyrkii (vai onko se edes ajatellut asiaa) ja mitä seurauksia päätöksellä on.

Vertailukohtana rahamäärissä on esimerkiksi se, että tänä vuonna valtio tukee turkisalaa noin 50 miljoonalla eurolla (Animalia 2/2024, s. 11) ja että vuosina 2021-2026 valtio ja kaupungit tukevat maakuntalentoja ainakin 96 miljoonalla eurolla (Suomen Luonto 10/2023, s. 37) eli noin 16 miljoonalla eurolla vuosittain.

Kirjoituksen tiedot (edellistä kappaletta lukuun ottamatta) ovat peräisin kansalaisaloitteen perusteluista.

Edit 3.6.24, 7.6.24 (muutettu turkisalan tuki vuoden alun 30 miljoonasta uudemman tiedon mukaiseksi).

perjantai 31. toukokuuta 2024

Pentti Lehto: Salaperäiset kirjaimet, 1952

Tämä on nuorille suunnattu seikkailukirja, jossa "Aamupostin" reipas, jännäreiden lukemisesta innostunut asiapoika Pauli pääsee salaperäisten asioiden jäljille. Lehden uusi toimittaja Suvanto hiiviskelee päätoimittajan huoneen oven takana ja vaikuttaa muutenkin epäilyttävältä, hänen luonaan käyvän naisen käsilaukussa on väärät nimikirjaimet, ja päätoimittajan huoneessa oleva laivataulu tuntuu kiinnostavan ihmisiä. Pauli tutkii asioita rohkeasti yksin uhkailuista huolimatta, joutuu siepatuksi ja päätyy Tukholmaan roistojen jäljille yhden poliisimiehen kanssa.

Kirja on eloisasti kirjoitettu ja helppolukuinen, mutta siinä oli tärkeintä juoni ja se, että jännittävät tapahtumat seurasivat nopeasti toisiaan. Kirjan henkilöt jäivät melko ohuiksi, ja juonenkulkua avitti aina välillä sattuma, joten minulle kirja jäi aika pinnalliseksi lukukokemukseksi. Kirjan nimessä mainitut "salaperäiset kirjaimet" olivat juonessa aika lailla pikkuseikka, joten sille olisi voitu keksiä parempikin nimi. Kohderyhmälleen tämä saattoi kuitenkin 50-luvulla olla kiva kirja.

Helmet-haaste 23. Suomalainen dekkari tai salapoliisi- tai jännityskirja.

Pentti Lehto: Salaperäiset kirjaimet, 1952. Arvi A. Karisto Osakeyhtiö. Kannen tekijää ei kerrottu [samat nimikirjaimet kuin Pentti Lehdolla, hän itse?]. 110 sivua.

keskiviikko 29. toukokuuta 2024

Rabindranath Tagore: Malini, 1896

Kolmas lukemani Rabindranath Tagoren näytelmä. Tässä näytelmässä suojattua elämää viettänyt prinsessa Malini kokee eräänä aamuna hetken tulleen ja haluaa lähteä maailmaan sekä tuoda siihen valoa, lämpöä ja uuden uskon. Bramaanit, jotka ovat kuulleet hänen uusista ajatuksistaan, joita pitävät harhaoppisina, ovat kokoontuneet kansanjoukkojen kanssa palatsin ulkopuolelle ja vaativat hänen karkottamistaan maanpakoon. Bramaanien joukossa ovat Suprija ja Kemankar, jotka ovat lapsuudenystäviä ja rakastavat toisiaan; Suprija on kuitenkin suvaitsevainen ja avoin uusille asioille, Kemankar taas on jäykkä ja ehdoton pyhänä pitämänsä uskon puolustaja.

Suprija. Julkeus ei ole minun, vaan niiden, jotka muovailevat pyhiä kirjoja niin, että ne soveltuvat heidän omiin ahtaisiin sydämiinsä.
...
Bramaanit, te teitte virheen valitessanne minut liittoonne. Minä en ole teidän varjonne enkä teidän tekstienne kaiku. Minä en myönnä milloinkaan, että totuus on sillä puolella, missä kiivaimmin huudetaan, ja minä häpeen [sic] tunnustaa omakseni uskoa, jonka olemassaoloa on tuettava väkivalloin.
(Kemankarille) Salli minun lähteä, hyvä ystävä!

Lempeän Malinin tullessa yksin bramaanien keskelle kaikki näkevät hänessä Äidin, jumalattaren, ja saattavat hänet takaisin palatsiin. Kaikki paitsi Kemankar, joka lähtee yksin vieraisiin maihin hakemaan sotilaita tuhotakseen Malinin ja hänen edustamansa uudet ajatukset. Suprija taas tuntee löytäneensä Malinista sen, mitä on aina etsinyt, aidon uskon.

Malini (Suprijalle). ... Nyt, kun olen nähnyt maailman kasvoista kasvoihin, sydämeni on käynyt pelokkaaksi, ja minä en tiedä, kuinka voin hoitaa sen suuren aluksen peräsintä, jota minun tulee ohjata. Minä tunnen olevani yksin, ja maailma on suuri, teitä on paljon, ja taivaan valo leimahtaa äkkiä hävitäkseen jo seuraavassa tuokiossa. Tahdotko auttaa minua, sinä, joka olet viisas ja oppinut?
Suprija. Minä pidän itseäni onnellisena, jos pyydät minulta apua.
Malini. On aikoja, jolloin epätoivo salpaa kaikki elämän virrat, jolloin katseeni ihmisten joukossa äkkiä suuntautuu itseeni ja minä kauhistun. Tahdotko olla ystäväni sellaisina uupumuksen hetkinä ja kuiskata minulle toivon sanan, joka tuo minut takaisin elämään?
Suprija. Minä olen oleva valmiina. Minä pidän sydämeni yksinkertaisena ja puhtaana ja mieleni rauhallisena, jotta voin todella sinua palvella.

Malini on kahden aikaisemman Tagoren näytelmän tavoin ideanäytelmä, pohdintaa siitä mikä on oikein ja totta, mikä ei, ja kuvaus vanhan ja uuden ajattelutavan törmäämisestä toisiinsa. Se on kuitenkin näytelmänä heikompi kuin kaksi aikaisempaa, koska näytelmän juoni on siinä täysin alistettu ajatusten esittämiselle, ja siinä on ainakin kolme aivan epäloogista siirtymää, joille ei löydy perusteita aiemmista tapahtumista tai henkilöiden luonteista.

Mutta silti, kaunista, kuten aiemmatkin. Ja hyviä ajatuksia. Pidän Tagoren näytelmissä siitä, että henkilöt eivät useinkaan reagoi vihalla, vaikka sitä odottaisi, sekä siitä, että henkilöt ovat yllättäviä ja monivivahteisia, ja heillä on epäilyksiä, suruja ja pelkoja, vaikka he olisivat oikeassakin. Kukaan ei ole täysin erehtymätön, täysin hyvä tai täysin paha. Epäilykset saattavat olla jopa hyvä asia, koska ne auttavat pitämään mielen avoimena; vahva ja luja ihminen taas saattaa olla suvaitsematon.

Suprija. Kemankar on minun ystäväni, veljeni ja mestarini. Hänen mielensä on ollut alun pitäen luja ja voimakas, minun ajatuksiani sitävastoin ovat epäilykset aina ajelleet sinne tänne. Hän on kumminkin sulkenut minut kiinteästi sydämeensä, niinkuin kuu sulkee itseensä tummat täplänsä.

Rabindranath Tagore: Malini, 1896 (vuosiluku täältä). 34 sivua. Kirjassa Pimeän kammion kuningas ja muita draamoja, 1924. Otava. Tagoren tekemästä bengalinkielisen alkuteoksen englanninkielisestä käännöksestä suomentanut J. A. Hollo. 432 sivua.

tiistai 28. toukokuuta 2024

100 asiaa maapallon pelastamisesta, 2021




What you do makes a difference, and you have to decide what kind of difference you want to make
. - Jane Goodall

Yllä oleva sitaatti on yksi lemppareistani (samoin kuin Jane Goodall itsekin), koska se muistuttaa, että teoillamme on merkitystä. Sillä mitä syömme, miten kuljemme paikasta toiseen, millaisia vaatteita käytämme, miten rakennamme talomme, millaista energiaa käytämme. Sillä miten suhtaudumme maapalloon ja ihmisten lisäksi niihin kasveihin ja eläimiin jotka jakavat sen kanssamme.

Tähän lastenosastolle sijoitettuun tietokirjaan on koottu 100 eri asiaa, joita ihmiset voivat yksin tai yhdessä tehdä parantaakseen maapallon tilaa ja parantaakseen samalla omaa ja tulevien sukupolvien elämänlaatua. Se on siis hyvä vastalääke passivoitumista, apatiaa ja toivottomuutta vastaan, ja antaa samalla tietoa ympäristökysymyksistä monipuolisesti ja helposti omaksuttavassa muodossa. Kirja on runsaasti ja värikkäästi kuvitettu, ja 1-2 sivun pituiset yksittäiset tietoiskut ovat ytimekkäitä.

Ytimekkyys tarkoittaa tietenkin myös sitä, että paljon jää sanomatta ja että asiat ovat käytännössä usein kirjassa esitettyä monimutkaisempia ja vaikeampia. Kirja antaa kuitenkin hyvän lähtökohdan ottaa siinä käsitellyistä asioista tarkemmin selvää - yleensä tällaisia asioita saa etsiä monesta eri lähteestä - ja se tarjoaa ratkaisuja monelta eri tieteenalalta ja elämänalueelta.

Kirja sopii minusta hyvin aikuisellekin. Siinä oli paljon minulle uusia asioita, monia hyviltä kuulostavia ideoita sekä innostava lähestymistapa usein vaikeilta ja masentavilta tuntuviin ympäristöongelmiin. Monille ympäristöä vahingoittaville asioille on olemassa ympäristöystävällinen vaihtoehto. Maailmaa voi muuttaa vähän tai paljon kerrallaan, ja kaikki positiiviset teot (tai tekemättä jättämiset, esimerkiksi se, kun ei syö lihaa, lennä tai osta pikamuotia) tekevät maailmaa aina vähän paremmaksi. Itse pyrin muuttamaan tekemisiäni tai tekemättä jättämisiäni ympäristöystävällisempään suuntaan - mikä usein tarkoittaa myös ihmisystävällisempää, eläinystävällisempää ja taloudellisesti järkevämpää suuntaa - ja vaikken siinä aina onnistukaan, kannattaa kuitenkin yrittää.

Tässä muutama kiinnostava kirjan tieto:

- Kenkien valmistamiseen eläimen nahasta käytetään saastuttavia kemikaaleja. Tälle on kuitenkin useita vaihtoehtoja: nahkaa voidaan valmistaa omenankuorista tai ananaksen lehdistä (molemmat elintarviketeollisuuden jätteitä), korkkitammen kuoresta tai laboratoriossa kasvatetusta "kollageeninahasta". Tai myrkyllisten kemikaalien sijaan voidaan käyttää vaikkapa raparperia. (s. 12)

- Valaan kakka viilentää maapalloa. Hämmästyttävää, mutta totta: valaat käyvät pyydystämässä ravintonsa meren syvyyksissä, mutta ulostavat runsasravinteisen kakkansa meren pinnalle, missä se lisää kasviplanktonin määrää. Maailman valtamerien kasviplanktonit varastoivat hiiltä yhtä paljon kuin 1,7 triljoonaa puuta, eli neljän Amazonin sademetsän verran. Valaiden tekemän työn kokonaisarvo onkin lähes triljoona euroa. (s. 40-41) (Tässä kohdassa on iloisesti niputettu kaikki maailman erilaiset ja eri ravintoa syövät valaat yhden lajinimikkeen alle, mutta se ei kuitenkaan vähennä tämän tiedon, prosessin, tai valaiden arvoa.)

- Maailmassa myydään joka minuutti miljoona muovipulloa - ja 90 % niistä heitetään pois (s. 99). Kirjan mukaan ratkaisu tähän olisi uusi PET-muovia syövä bakteerilaji Ideonella sakaiensis, jonka aineenvaihdunnan tuloksena saataisiin raaka-ainetta uusiin muovipulloihin. Minusta tämän rinnalla yhtä hyvä ellei parempikin idea olisi järjestää joka maahan samanlainen pullojenkierrätysjärjestelmä kuin Suomessa sekä pullojen käytön vähentäminen (juomavettä saa myös hanasta, ainakin osassa maailmaa, ja ihmiset näyttävätkin nykyään usein käyttävän ilahduttavasti kestopulloja). Kirjan mukaan muovipullojen kierrättämisestä syntyy tosin paljon hiilidioksidia, mutten tiedä tarkoitetaanko tässä pullojen vai muovin uusiokäyttöä.
          Muovipulloja voi uusiokäyttää myös toisella tavalla: esimerkiksi Afrikassa niitä voidaan käyttää veden puhdistamiseen ultraviolettisäteilyn avulla tai vettä säästävään kasvintaimien tihkukasteluun, jolloin ne meren tai muun luonnon saastuttamisen ja eläinten vahingoittamisen sijaan parantavat ihmisten elämää. (Lähde ainakin tihkukastelutietoon: Miten pärjätä ilmastokriisissä? Tositarinoita maailman köyhimmistä maista.)

- Kirjan viimeisenä kohtana on kuulentoprosessista lainattu innostava näkemys siitä, mitä tarvittaisiin ilmastokriisin (ja muidenkin ympäristöongelmien) ratkaisemiseen: valtiot kilpailisivat keskenään hiilidioksidipäästöjen vähentämisestä lähelle nollaa ja investoisivat fiksuihin ja toimiviin ratkaisuihin huikeita summia, maiden johtajat innostaisivat ihmisiä olemaan ylpeitä ilmastonsuojelusta ja miljardit ihmiset muuttaisivat omaa toimintaansa hiilidioksidipäästöjen vähentämiseksi. Eli kyse on asenteista, siitä että uskotaan hyvien asioiden olevan mahdollisia ja pyritään tosissaan näiden saavuttamiseen.

Suomentaja Marketta Pyysalolla on varmaan mennyt aikaa termien tarkistamiseen, mutta sujuva käännös ei töksähdellyt missään kohdassa. Kirja on painettu Dubaissa, mikä tuntuu ympäristöteemaan nähden kummalliselta valinnalta. 100 asiaa -kirjasarjassa on julkaistu myös lukemani avaruudesta kertova hyvä kirja, ja muitakin kirjoja, jotka ovat varmaan yhtä hyvin tehtyjä.

100 asiaa maapallon pelastamisesta, 2021 (100 Things to Know About Saving the Planet). Lasten Keskus. Suomentaja: Marketta Pyysalo. 128 sivua. (Kirjan viimeisellä sivulla luetellaan 26 kirjan tekemiseen osallistunutta ihmistä, eikä ketään nosteta erityisesti esiin, joten en kirjoita tähän kirjan tekijöitä.)

sunnuntai 12. toukokuuta 2024

Clayton Hamilton: The Theory of the Theatre, and Other Principles of Dramatic Criticism, 1910

Tässä vanhassa kirjassa teatterikriitikko Clayton Meeker Hamilton käsittelee teatteriesityksen eri puolia. Kirja jakautuu kahteen osaan, joissa ensimmäisessä Hamilton selvittelee sitä, mikä tekee teatteriesityksestä erilaisen kuin kaikki muut taidemuodot, ja minkä takia teatteriesitys pitää nimenomaan nähdä, ei vain lukea näytelmänä.

Pidän itse näytelmien lukemisesta, olen nauttinut monista näytelmistä nimenomaan luettuina ja käyn harvoin teatterissa. Hamiltonin argumentit on kuitenkin helppo ymmärtää. Toisin kuin paperilla, teatteriesityksessä ovat vaikuttavina tekijöinä mukana mm. yleisö, fyysinen tila (esimerkiksi Shakespearen aikainen paljas näyttämö oli aivan erilainen kuin 1800-luvun voimakkaaseen todellisuuden illuusioon pyrkivä ja kykeneväkin näyttämö), näyttelijät (lisäksi monet näytelmäkirjailijat ovat Hamiltonin mukaan kirjoittaneet näytelmänsä juuri tietyille näyttelijöille) ja se, että yleisön huomio pitää pystyä kohdistamaan tärkeisiin seikkoihin. Hyvä esitys pystyy tekemään vaatimattomasta tekstistä hyvän ja huono esitys tekemään hyvästäkin teoksesta huonon. Olen itsekin huomannut, että samasta tekstistä tehdyt eri esitykset saattavat olla tulkinnoiltaan, painotuksiltaan ja vaikutukseltaan aivan erilaisia.

Hamilton jakaa draaman neljään eri päätyyppiin: tragediaan ja melodraamaan sekä komediaan ja farssiin. Lisäksi hän käsittelee "modernia sosiaalista draamaa", jonka merkittävin edustaja on norjalainen Henrik Ibsen.

Kirjan ensimmäinen osa on tiivis kokonaisuus, kun taas toinen osa koostuu teatteriin liittyvistä erillisistä esseistä. Lähes kaikki kirjan tekstit onkin aiemmin julkaistu eri lehdissä, vaikka Hamilton onkin enemmän tai vähän kirjoittanut niitä uudelleen kootessaan niistä kirjan. Tässä muutamia toisen osan lukujen teemoja: Pitääkö näytelmäkirjailijan pyrkiä teostensa pysyvyyteen vai vain viihdyttävyyteen? Mikä tekee näytelmästä tuoreen ja uudenlaisen? Millaiset näytelmät ovat miellyttäviä, mitkä epämiellyttäviä? Onko onnellinen loppu näytelmässä toivottava vai ei ja miten tämä liittyy näytelmän sisäiseen uskottavuuteen?

Kirjassa on paljon muitakin aiheita, ja minusta sen ajatukset tuntuivat nykyäänkin mielenkiintoisilta, koska vaikka Hamilton mainitseekin esimerkkeinä monia eri näyttelijöitä, näytelmiä ja näytelmäkirjailijoita - hän tuntee alansa selvästi hyvin, ja loppuosan hakemisto on pitkä - kirjan tekstit eivät ole tiettyjen yksittäisten näytelmien kritiikkiä, vaan ehkä yhtä lukuun ottamatta kirjan kaikki luvut käsittelevät teatterin tekemisen sekä näytelmien kirjoittamisen ja vastaanottamisen yleisiä periaatteita. Kirja oli myös mukavaa luettavaa, koska Hamilton kirjoittaa selkeästi, kiinnostavasti ja helposti lähestyttävästi.

Clayton Hamilton: The Theory of the Theatre, and Other Principles of Dramatic Criticism, 1910. Henry Holt and Company. 127 sivua + 10 sivun hakemisto.
Luettavissa Gutenbergissä.


torstai 9. toukokuuta 2024

Runar Collander: Kasvifysiologian alkeet, 1966

Kirpparilöytö, jonka luin a) siksi, että kasvitiede on mielenkiintoista (tosin 10-20 vuotta sitten en olisi pitänyt tällaista kirjaa kiinnostavana) ja b) siksi, että kirja on hyvin kirjoitettu. Runar Collander osaa selittää asiat niin, että ne on helppo ymmärtää. Kirja on mielestäni ihanteellinen tieto- ja oppikirja sillä tavalla, että siinä ei aliarvioida lukijaa, mutta asiat pyritään silti selittämään mahdollisimman selvästi ja ymmärrettävästi.

Olen kyllä lukenut samoista asioista jo esimerkiksi Antero Pankakosken 1990-luvun Puutarhurin kasviopista ja myöhemmästä kasviopin kirjasta, joten ne eivät olleet ihan vieraita. Collanderin kirjassa on myöhempiin teoksiin verrattuna kiinnostavaa kuitenkin se, että hän kuvaa jonkin verran myös niitä kokeita, joiden avulla on selvitetty kasvifysiologiaa - minusta on mielenkiintoista tietää, miten tiedot kasvien elintoiminnoista on saatu selville. Ja vaikka kirja on jo yli puoli vuosisataa vanha, siinä oli aika paljon samoja asioita kuin myöhemmissä oppikirjoissa. Molekyylitietouteen pohjaava geenitieto on siinä kyllä söpösti vielä aivan lapsenkengissä: Viime aikoina on voittanut jalansijaa käsitys, että DNA olisi geneettisessä mielessä tärkein (231). Epävarmuus DNA:n roolista perinnöllisyydessä on kummallista vuonna 1966 julkaistussa kirjassa, koska Watson ja Crick selvittivät Rosalind Franklinin työhön pohjaten DNA:n rakenteen jo vuonna 1953. Nykylukijaa hämmentää myös se, että professori aivan tyynesti lukee sienet ja bakteerit(!) kasveiksi.

Kirjan viimeisessä luvussa Collander esittää, että kasvien ja eläinten välillä on pohjimmiltaan enemmän yhtäläisyyksiä kuin eroavaisuuksia, mikä tuntuu äkkiseltään aika erikoiselta väitteeltä, mutta Collander perustelee sen oikein hyvin. Tämä toi mieleen italialaisen Stefano Mancuson hienon kirjan Loistavat kasvit (2017), jossa Mancuso italialaisella kiihkeydellä puhuu kasvien ja niiden kykyjen puolesta, ja ihan syystä - kasvit ovat hämmästyttäviä.

Nykyisin roiston maineen saanut hiilidioksidi ei tietenkään automaattisesti ole pahis, vaan elintärkeä osa kasvien aineenvaihduntaa. Ongelma on se, että maailmassa on nykyään aivan liikaa hiilidioksidia ja aivan liian vähän kasveja, minkä vuoksi kasveja ja metsiä pitäisi pyrkiä suojelemaan ja lisäämään mahdollisimman paljon. Yhden sokerikilon muodostamiseen kuluu n. 800 litraa puhdasta hiilidioksidia eli ts. koko se CO2-määrä, joka sisältyy n. 2 700 000 litraan tavallista ilmaa. Näin ollen on ymmärrettävää, että mahdollisimman nopea hiilidioksidin saanti on elinehto, josta assimilaation voimakkuus ja täten myös kasvin koko kehitys ratkaisevasti riippuvat. Yhteyttävälle kasville on siis tärkeätä, että tuulet alituisesti tuovat uutta hiilidioksidipitoista ilmaa sen luo ja että maasta jatkuvasti nousee hiilidioksidia, jota siellä syntyy ennen kaikkea erilaisten pikkueliöiden - bakteerien, sienien ja eläinten - hengityksen tuotteena. (s. 91-92). Mm. tämän takia maaperän elävyys on tärkeää. (Ja numeroihin kannattaa näin vanhassa teoksessa tietysti suhtautua varovasti, mutta kaasujen kemia ja kemiallinen tutkimus oli aika kehittynyttä jo 1800-luvulla, joten luvut lienevät suuruusluokaltaan suunnilleen oikeita.) Olen uudemmasta kirjasta kuitenkin lukenut, että liika hiilidioksidi saattaa jopa haitata kasvin kasvua.

Kirjassa on 86 kuvaa ja piirrosta, jotka piristävät tekstiä mukavasti. Kaikki kirjassa ei ollut ihan hirveän mielenkiintoista, mutta kuitenkin tarpeeksi monet asiat, jotta kiinnostus pysyi yllä.

Runar Collander: Kasvifysiologian alkeet. Kolmas korjattu painos, 1966 (1. painos vuodelta 1947). Otava, Tiedekirjasto. 86 kuvaa ja piirrosta (tekijää ei mainittu, Collander itse?). 265 tekstisivua, suomalais-ruotsalainen kasvifysiologian oppisanasto (4 s.) ja hakemisto (8 s.).

sunnuntai 5. toukokuuta 2024

John Amid: With the Movie Makers, 1923


Lisää Gutenberg-löytöjä. John Amid, oikealta nimeltään Myron M. Stearns, oli ilmeisesti elokuvakäsikirjoittaja ja muutenkin tekemisissä elokuvien kanssa, joten hän oli oikea henkilö kirjoittamaan kirjan elokuvien teosta. Mykkäelokuvia tehtiin Yhdysvalloissa 1920-luvulla yllättävän paljon. Studiot tahkosivat niitä loputtomana virtana, jolloin niiden laatu saattoi olla sitä ja tätä, joten ei ole ihme, että Amid halusi tässä nuorille suunnatussa kirjassaan painottaa sitä, että kannattaa etsiä katsottavakseen hyviä elokuvia, ei vain mennä katsomaan mitä tahansa mitä elokuvateattereissa sattuu olemaan tarjolla.

Kirjan kirjoitukset on ilmeisesti alkujaan julkaistu pojille suunnatussa lehdessä, joten teksti on mukaansatempaavaa. Amid kertoo elokuvatekniikasta ja elokuvien tuotantoprosessista eri puolilta ja pyrkii näin antamaan lukijoilleen paremmat valmiudet arvioida elokuvien hyvyyttä tai huonoutta. Varsinaista elokuvakritiikin opetusta (jota alun perusteella odotin) tässä kirjassa ei kuitenkaan ole, joten siinä mielessä se oli pieni pettymys. Enemmänkin kirja on muistutus siitä, että elokuvia on erilaisia ja että hyvässä elokuvassa pitää mm. olla hyvä juoni ja sen pitää olla huolella tehty.

Kirjassa on viitisenkymmentä valokuvaa elokuvien tekemisestä, ja se on kirjoitettu sujuvasti ja viihdyttävästi.

We don’t use our brains enough, where the movies are concerned, either in the selection of pictures to go to see, or in analyzing—and appreciating or criticizing—what we see.

How often do you watch motion pictures?

Do you know anything about how they’re made? And who makes the best ones? And how they do it? And why they are better? And how you can tell them? And what it means in your life to see good ones—or bad ones?

Helmet-haaste 4. Kirjassa on presidentti (aivan kirjan alussa on anekdootti 1800-luvun presidentistä Grover Clevelandista) ja 6. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1920-luvulle (ainakin osaksi, osa elokuvista on varmasti tehty jo aiemmin).

John Amid: With the Movie Makers, 1923. Lothrop, Lee, & Shepard Co. Ei kannen tekijän nimeä. 192 sivua.
Luettavissa Gutenbergissä.

maanantai 29. huhtikuuta 2024

Jesse J. Prinz: Beyond Human Nature. How Culture and Experience Shape the Human Mind, 2012

Jesse Prinz haluaa kirjassaan esittää argumentteja sen puolesta, että ihmisten tavat, kyvyt, taidot ja jopa tunteet ovat opittuja tai ympäristön aikaansaamia asioita sen sijaan että ne olisivat biologian ja geenien määräämiä. Kukaan ei varmastikaan edusta näitä kahta lähestymistapaa - englanniksi nurturism ja naturism - äärimmäisissä muodoissaan väittämällä, että oppimisella tai vaihtoehtoisesti geeneillä ei olisi mitään vaikutusta ihmisten käyttäytymiseen ja luonteeseen, eikä Prinz itsekään väitä ihmismieltä "tyhjäksi tauluksi".

Prinzin mielestä biologismia ja geenien vaikutusta on kuitenkin viime vuosina painotettu paljon kulttuurin ja kasvatuksen vaikutusta enemmän. Asia on hänen mielestään tärkeä, koska se vaikuttaa siihen, ajatellaanko ihmisiin voivan vaikuttaa ja minkä verran ja millaisina me pidämme esimerkiksi opetuksen mahdollisuuksia; sillä on siis merkitystä mm. sosiaali- ja koulutuspolitiikalle. Hänen mielestään tiede tukee vahvasti sitä, että oppimisella on geenejä paljon suurempi osuus (12).

Omasta elämästäni löytyy vahvistusta molempiin kantoihin, mikä on yksi syy siihen, että tartuin kirjaan. Käyttäytymiseni ja suhtautumiseni asioihin on muuttunut monella tavalla elämäni aikana (varsinkin jos olen sinnikkäästi pyrkinyt muuttamaan niitä), myös sellaiset asiat joita olen pitänyt luonteeseeni kuuluvina ja joita nykyisissä psykologisissa teorioissa saatetaan pitää melko muuttumattomina. Toisaalta tunnistan itseni samaksi ihmiseksi kuin nuorena - olen esimerkiksi aina ollut enemmän tai vähemmän introvertti - ja olen aivan erilainen kuin sisareni, vaikka olemme kasvaneet samassa ympäristössä.

Kirja käsittelee ihmismieltä monipuolisesti. Se antaa kahdessatoista eri teemoja käsittelevässä luvussaan kiehtovan sukelluksen psykologisiin näkemyksiin ihmisluonteen eri puolista: luonteenpiirteisiin, älykkyyteen, synnynnäisiin (tai ei) käsitteisiin ja ajatteluun, kielen oppimiseen, kielelliseen relativismiin, erilaisiin ajattelutapoihin eri puolilla maailmaa, sukupuolisidonnaiseen (tai ei) ajatteluun, seksiin, tunteisiin, arvoihin ja moraaliin.

Kirjassa käsitellyt asiat ja siinä siteeratut tutkimukset ovat kiinnostavia. Parasta kirjassa on kuitenkin se, miten se kerta toisensa jälkeen dekonstruoi ensikatsomalta täysin varmoilta ja vastaansanomattomilta tuntuvat biologismin suuntaan viittaavat tutkimustulokset (esim. kaksostutkimuksissa ja sosiobiologisissa teorioissa) ja osoittaa, että ne eivät olekaan varmoja ja vastaansanomattomia, vaan että niille voi löytää hyvinkin vakuuttavia vasta-argumentteja. Oli Prinz oikeassa tai ei - ja usein tuntui olevan - tämä vasta-argumentteihin tutustuminen tuntui hyvältä, koska se auttoi ajattelemaan monipuolisemmin, joustavammin ja vapaammin ja katsomaan asioita useammalta kannalta.

Kirjan alkuosa tuntui hyvinkin vakuuttavalta, mutta loppuosassa Prinzin argumentit vaikuttivat usein heikommilta ja epäuskottavammilta. Esimerkiksi onnellisuudesta puhuessaan hän siteeraa vain yhtä hyvinvointitutkimusta, jonka mukaan esimerkiksi Western countries, especially in more northern parts of Europe, and the former Soviet states were [according to the research], as a group, the least happy of all ja sellaiset maat kuin Nigeria, Puerto Rico ja Meksiko olivat listan ensimmäisinä (s. 268-269), vaikka yleensä pohjoismaat ovat tällaisten tutkimusten kärjessä. Myöskään hänen tulkintansa masennuksen syistä (s. 284) ei ollut minusta uskottava.

Oli miten oli, kirja selventää monia käsitteitä (esim. geneettiset harhakäsitykset, s. 24, ja se että perinnöllinen ja geneettinen ovat kaksi eri asiaa, s. 35-36) ja ennen kaikkea laajentaa ajattelua. En yleensä ottaen pidä determinismistä ja biologismista, joten olen otollista kohderyhmää tällaiselle teokselle.

Prinz kirjoittaa hyvin ja usein myös ironisesti ja hauskasti. Hän käyttää tosin suhteellisen lyhyitä virkkeitä - en tiedä, onko tämä hänelle luontainen tyyli vai onko tämä osa hänen pyrkimystään tehdä kirjasta helposti ymmärrettävä, koska käsitellyt asiat ovat joskus hankalia. Kirja ei kuitenkaan ole yksinkertaistetun tuntuinen.

Prinz on selvästi ajatellut kirjan teemoja paljon ja hänen tietonsa ovat laajat. Kirja on kiinnostava ja siihen kannattaa tutustua, jos on kiinnostunut psykologiasta yleensä tai pohtii kirjassa esitettyjä teemoja ja varsinkin jos törmää sellaiseen käsitykseen tai tutkimustulokseen, jonka mukaan geenit ratkaisevat kaiken. Nykyään tällainen ajattelutapa on ehkä onneksi vähentynyt ja tasoittunut.

Helmet-haaste 42. Kirjan nimessä on alaotsikko.

Jesse J. Prinz: Beyond Human Nature. How Culture and Experience Shape the Human Mind, 2012. W. W. Norton & Company. Kannen suunnittelu: Chin-Yee Lai, kannen kuva: Istockphoto. 368 sivua + lukukohtaiset lähdeviitteet (19 sivua) ja hakemisto (14 sivua).