Pasifistisia runoja

Rauhannobelistisarjani saa kiinnittämään lukiessa huomiota muihinkin pasifistisiin teksteihin, joten tässä kolme sellaisiksi tulkittavaa, sodasta ja menetyksistä kertovaa runoa äsken lukemastani runokokoelmasta Maailmankirjallisuuden mestarilyriikkaa.

Walt Whitman (1819-1892): Kirje leiriltä

"Tule vainiolta, isä, täällä on kirje Peteltä;
tule portaille, äiti - pojaltasi on tullut kirje."

...

Äiti, hän rientää minkä ehtii - jalat vapisevat - se tietää pahaa,
hänellä ei ole aikaa silittää hiuksia tai kohentaa myssyä.

Kiiruhda, avaa kirje.
Voi, se ei olekaan poikamme käsialaa, vaikka hänen nimensä on alla,
voi, vieras käsi kirjoittaa rakkaan poikamme puolesta - oi sinä haavoitettu äidinsydän!

Kaikki pyörii hänen silmissään - mustat läikät tanssivat - hän käsittää vain tärkeimmät sanat,
katkonaisia lauseita. - "Osunut rintaan, ratsuväenhyökkäys, makaa sairaalassa,
tällä haavaa heikkona, mutta paranee pian."

Oi, nyt näen vain tämän yhden hahmon
koko hymyilevässä ja rikkaassa Ohiossa, sen kaikissa kaupungeissa ja kylissä;
kuolemankalpeus kasvoilla, kuolemanväsymys aivoissa, heikkoudesta kaatumaisillaan
nojaa hän pihtipieleen.

"Älä sure niin, rakas äiti" (tuskin täysikasvuinen tytär nyyhkyttää nämä sanat;
pikkusiskotkin tulevat, vaiti ja hyljättyinä).
"Katso, rakas äiti, kirjehän sanoo, että Pete paranee pian."

Ei, poika raukka, hän ei enää koskaan parane (ehkä ei hänen
        tarvitsekaan parantua, vakaan ja uskollisen sielun).
Kun he seisovat kotona oven luona, hän on jo kuollut, ainoa poika on kuollut.

Mutta äidin tarvitsee parantua,
heikon olennon, pian mustiin puetun;
päivällä hän ei koske ruokaan - yöllä hän koettaa nukkua, herää usein,
herää yösydännä ja itkee, ikävöi, syvällä ikävällä,
oi, saisipa hän mennä, eikä kukaan huomaisi sitä -
lähteä elämästä hiljaisuuteen ja mennä pois
seuraamaan, etsimään, olemaan rakastetun kuolleen poikansa luona.

Suom. Uuno Kailas

Jacques Prévert (1900-1977): Barbara

Muista Barbara
sinä päivänä satoi lakkaamatta Brestin yllä
sinä kuljit hymyillen
pisaroiden ja kukkaan puhjenneena ja hurmaantuneena
sateen alla
muista Barbara
miten satoi lakkaamatta Brestin yllä
menin ohitse Siaminkadulla
sinä hymyilit
ja minäkin hymyilin
muista Barbara
sinä jota en tuntenut
joka minua et tuntenut
sinä muista
sinä muista kuitenkin se päivä
älä unohda
eräs mies piti sadetta porttiholvin alla
hän huusi nimeäsi
Barbara
sinä juoksit sateessa häntä kohti
pisaroiden ja kukkaan puhjenneena ja hurmaantuneena
ja heittäydyit hänen syliinsä
muista Barbara
älä suutu vaikka sinua sinuttelenkin
sanon sinuksi kaikkia joista pidän
vaikka olisin heidät nähnytkin vain kerran
sanon sinuksi kaikkia jotka toisiaan rakastavat
vaikka en edes heitä tunne
muista Barbara
älä unohda
sitä sadetta viisasta onnellista
sinun onnellisten kasvojesi yllä
sen onnellisen kaupungin yllä
sitä sadetta meren yllä
asevaraston yllä
Ouessantin laivan yllä
oi Barbara
mitä törkeyttä on sota
mitä sinusta on tullut
sen rautasateen alla
tuli- rauta- verisateen
mies joka syleili sinua
niin rakastavasti
onko hän kuollut kadonnut vai kenties elää
oi Barbara
miten sataa lakkaamatta Brestin yllä
kuten satoi ennenkin
mutta ei se ole samaa ja kaikki on turmeltunut
se on murheen lohduton ja kauhea sade
ei edes enää myrsky
rautaa terästä verta
vain pilviä yksinkertaisesti
ne kuolevat pakahtuen
kuin koirat jotka vie
pois virta yli Brestin
pois kauas mätänemään
hyvin kauas Brestistä kauas
jota ei ole jäljelläkään

Jacques Prevert: Perhekuva

Äidillä on neuleensa
poika käy sotaa
hän näkee sen luonnollisena äiti
entä isä mitä isä tekee?
isällä on afäärit
hänen vaimollaan neule
pojalla sota
hänellä itsellään afäärit
hän näkee sen luonnollisena isä
entä poika entä poika
mitä poika näkee?
hän ei näe mitään ei yhtään mitään poika
hänen äidillään on neuleensa isällä afäärit hänellä sota
kun hänen sotansa päättyy
hän hoitaa afäärejä isänsä kanssa
sota jatkuu äiti jatkaa hän neuloo
isä jatkaa hän hoitaa afäärejä
poika kaatuu eikä jatka
isä ja äiti menevät hautausmaalle
he näkevät sen luonnollisena isä ja äiti
elämä jatkuu ja neule ja sota ja afäärit
afäärit ja afäärit ja afäärit
elämä ja hautausmaa.

Molempien Prevertin runojen suomennos Aale Tynnin

Maailmankirjallisuuden mestarilyriikkaa, valikoinut Maunu Niinistö (1967)

Äitini oli innokkaampi runojen lukija kuin minä (minkäs teet, en ole kovin runollinen ihminen, vaikka joistakin runoista pidänkin), ja hänen peruinaan minulla on joitakin vanhoja runokirjoja, kuten tämä, jonka olen lukenut joskus vuosia sitten (ja unohtanut monet sen runoista). Pyrin aina välillä lisäämään kirjallista sivistystäni myös runojen osalta, ja tällainen kokoelma on siihen hyvä keino: kirjan aikajänne ulottuu 600-luvulla eKr. eläneistä Sapfosta ja Alkaioksesta 1933 syntyneeseen Jevgeni Jevtušenkoon. Alkusanojen mukaan kirja on alunperin tarkoitettu lukion kirjallisuudenopetukseen. Joistakin kirjan runoista on mukana alkukielinen versio, ja kirjassa on lisänä myös muutama eri taiteilijan piirroskuva. Kirjan 52 runoilijasta kaksi on naisia, Sapfo ja Gabriela Mistral.

Pidän enemmän nykyrunoudesta - sen aiheet tuntuvat läheisemmiltä, koskettavammilta, realistisemmilta ja aidommilta, eikä vanhojen runojen koristeellinen kieli myöskään yleensä innosta. Yhteensä viittä vanhaa kiinalaista, japanilaista ja persialaista runoilijaa lukuun ottamatta kirjan kaikki runoilijat ovat myös länsimaalaisia (eurooppalaisia, yhdysvaltalaisia ja kaksi eteläamerikkalaista), ja koska etenkin viime vuosina on huomannut, että maailma on paljon länsimaita laajempi, kirjan maantieteellinen ulottuvuus tuntui aika rajoittuneelta. Kyllä tämän kuitenkin luki sujuvasti läpi (ja tätä lukiessa oli seurana kiva toinen kirja, josta bloggaan tämän jälkeen), ja kyllä tämä lisäsi klassikoiden tuntemustani, koska melkein kaikki kirjan runoilijoista olivat sellaisia, jotka ainakin tunnistin nimeltä. Mukana oli myös monia sellaisia runoja, jotka viehättivät (pidän esimerkiksi Edgar Allan Poen runojen laulullisuudesta, dramaattisuudesta ja synkkyydestä), ja Jacques Prevertin kolmesta runosta pidin kovasti (pari niistä myöhemmässä postauksessa).

 

Li Po (701-762): Keskustelua vuoristossa

Sinä kysyt, miksi majailen vihreillä vuorilla.
Minä hymyilen, vastaamatta, sydämeni rauhassa.
Persikankukka ui virran myötä kauas pois.
On toinen taivas ja maa, joka ei ole ihmisten ilmoilla.

Suom. Pertti Nieminen

Walt Whitman (1819-1892): Song of myself / Laulu itsestäni (ote)

I celebrate myself, and sing myself,
And what I assume you shall assume,
For every atom belonging to me as good belongs to you.

Ylistän itseäni, laulan itsestäni,
ja minkä minä hyväksyn, sinäkin olet hyväksyvä,
koska jokainen atomi minussa yhtä hyvin kuuluu myös sinulle.

Suom. Arvo Turtiainen

Carl Sandburg (1878-1967): Nuori meri (ote)

Meri ei koskaan lepää.
Se tyrskyää rannikolla
levottomana kuin nuori sydän,
metsästäen.

Meri puhuu
ja vain myrskyisät sydämet
ymmärtävät sen puheen:
Sillä on puhuessaan
                     karun äidin kasvot.

Meri on nuori.
Yksi myrsky poistaa kaiken huolen
ja katkaisee ajan kahleet.
Kuulen sen nauravan huoletonna.

...

Suom. Viljo Laitinen

Kirjan runoilijat: Alkaios, Sapfo, Catullus, Horatius, Propertius, Ovidius, Li Po, Tu Fu, Izumi Shikibu, Omar Khaijam, Walther von der Vogelweide, Dante Alighieri, Francesco Petrarca, Francois Villon, William Shakespeare, Matsuo Basho, Carl Michael Bellman, Johann Wolfgang von Goethe, Robert Burns, Johann Friedrih von Schiller, Friedrich Hölderlin, William Wordsworth, Lordi Byron, Percy Bysshe Shelley, John Keats, Heinrich Heine, Giacomo Leopardi, Aleksandr Puškin, Edgar Allan Poe, Alfred de Musset, Walt Whitman, Charles Baudelaire, Sándor Petöfi, Paul Verlaine, Arthur Rimbaud, Rudyard Kipling, Edgar Lee Masters, Rainer Maria Rilke, Robert Frost, John Masefield, Carl Sandburg, Guillaume Apollinaire, Juan Ramo Jimenez, Ezra Loomis Pound, T. S. Eliot, Gabriela Mistral, Federico Garcia Lorca, Jacques Prevert, Pablo Neruda, Gunanr Ekelöf, Dylan Thomas, Jevgeni Jevtušenko.

Kirjassa seuraavien taiteilijoiden piirroksia: Rafael, Albrecht Dürer, Yngve Berg, J. B. Jongkind, E. Manet, C. F. W. Mielatz, J. L. Forain, Pierre Bonnard, Karl Hofer, Paul Klee ja Marino Marini.

Maailmankirjallisuuden mestarilyriikkaa, valikoinut Maunu Niinistö, 1967. WSOY. Eri kääntäjiä. Kouluhallituksen hyväksymä. 197 sivua.

Jonah Lehrer: Proust Was a Neuroscientist, 2007

Mitä yhteistä kahdeksalla 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun runoilijalla, kirjailijalla, kuvataiteilijalla, säveltäjällä ja keittokirjan kirjoittajalla on nykyaikaisen neurotieteen kanssa? Tämän kirjan mukaan paljonkin. Jonah Lehrerin mukaan sadan vuoden takaiset taiteen tai gastronomian edustajat ovat teoksissaan tavoittaneet jotain olennaista ihmisaivojen ja -aistien tavasta toimia, ja uudet aivotutkimukset ovat osoittaneet heidän näkemyksensä jälkikäteen oikeiksi.

Kirjassa puhutaan Walt Whitmanista, George Eliotista, Marcel Proustista, Paul Cézannesta, Igor Stravinskysta, Gertrude Steinista ja Virginia Woolfista. Auguste Escoffier oli kokki ja suositun keittokirjan kirjoittaja, joka tavoitti umami-maun vaistonsa ja kokeilujen avulla, vaikka tiede väitti vielä kauan hänen jälkeensä, että vain neljä makua ovat fysiologisesti mahdollisia. Vaikka muut paitsi Escoffier olivat minulle tuttuja, kukaan heistä ei ole suosikkini enkä ole lukenut ketään kirjan kirjailijoista Woolfin Omaa huonetta ja Whitmania lukuun ottamatta (eräs jakso hänen Leaves of Grass / Ruohonlehtiä -teoksestaan on ollut minulle tärkeä jo vuosikymmeniä ja niitä harvoja runoja jotka osaan ulkoa, vaikka kokonaisuutena teoksen monesti luettelomainen vyörytys on minulle liikaa). Cézannen taulut ovat itse asiassa mielestäni aika kolhoja ja rumia (tässä olen samaa mieltä kuin 1800-luvun vanhoilliset taidearvostelijat, hmm), mutta tämä kirja antoi minulle uuden valaisevan näkökulman niihin, kuten kaikkien muidenkin ihmisten teoksiin, joista kirjassa puhuttiin.

Jottei tästä kirjoituksesta tulisi toivottoman pitkä, tiivistän lukujen sisällön muutamaan sanaan. Whitman - kehon merkitys, kehollisuus ja kehon yhteys tunteisiin; Eliot - positivismin harha ja valinnanvapauden mahdollisuus; Escoffier - maku; Proust - muisti ja sen muuttuvuus ja jatkuva uudelleen muotoutuminen; Cézanne - näkemisen rakentuminen ja ajatusten vaikutus näköhavaintoon; Stravinsky - kuuloaisti ja varsinkin musiikin havaitseminen sekä järjestyksen ja toisaalta uutuuden tarve aivoissa; Stein - kieli ja synnynnäinen kielioppi; Woolf - tietoisuuden rakentuminen sekä identiteetin olemassaolo, mosaiikkimaisuus ja vaihtelevuus. Yhteisenä juonteena kaikissa luvuissa on se, että reduktionismi ei toimi, että havaitseminen ja aivojen toiminta on monimutkaista ja monitahoista ja tavallaan orgaanista (no, aivothan ovat orgaaniset), mikä sopii yhteen myös omien kokemusteni ja ajatusteni kanssa.

Lehrer on itse työskennellyt nobelisti ja hermotutkija Eric Kandelin laboratoriossa, ja vaikka hän sanookin itseään vaatimattomasti vain rivityöläiseksi, hänen tietämyksensä aivojen toiminnasta vaikuttaa mittavalta. Kun tähän yhdistetään vielä kiinnostavaa ja asiantuntevaa 1800-luvun ja 1900-luvun kulttuurihistoriaa - lukija saa tietää paljon käsitellyistä kulttuurin edustajista ja heidän aikakaudestaan - tulos on oikein nautittava. (Kirja vaati kuitenkin aika paljon keskittymistä ja minuun iski lukiessa muutaman kerran jumi, mutta pääsin sen yli lukemalla tekstiä ääneen - olen löytänyt tämän keinon jostain blogista.)

Kirjassa pidetään sekä tiedettä että taidetta tärkeinä, ja Lehrer toivookin, että toisin kuin nykyään, niitä ei pidettäisi toisilleen vastakkaisina vaan että niiden edustajat arvostaisivat toisiaan, koska sekä tiede että taide saavat omilla tavoillaan otteen totuudesta. Näin molemmat pääsisivät etenemään pidemmälle kuin vain pitäytymällä tiukasti omissa lokeroissaan. Kirjassa esitellyt taide-elämän edustajat olivat kaikki kiinnostuneita oman aikansa tieteestä ja seurasivat sitä (Gertrude Stein oli jopa ennen kirjailijaksi ryhtymistään psykologi ja aivotutkija). Lehrer edustaa itse hienosti tätä tieteen ja taiteen yhdistymistä: hän tuntee tiedettä hyvin, mutta hän arvostaa ja rakastaa myös taidetta, ja hänen proosansa on usein hyvin kaunista ja hivelee korvaa ja mieltä.

The memory is altered in the absence of the original stimulus, becoming less about what you remember and more about you. So the purely objective memory, the one "true" to the original taste of the madeleine, is the one memory you will never know. The moment you remember the cookie's taste is the same moment you forget what it really tasted like. (85)

Vaikka pidinkin kirjasta paljon, en ollut Lehrerin kanssa samaa mieltä asiasta, josta itse tiedän enemmän. Kirjoittaessaan Gertrude Steinista Lehrer puhuu Noam Chomskyn kieliteoriasta (Chomsky on varmaan yleisesti paremmin tunnettu yhteiskuntakriitikkona ja aktivistina, mutta alkujaan hän tuli tunnetuksi kielitieteilijänä), jonka mukaan ihmisillä on syntyessään eräänlainen kaikille samanlainen syväkielioppi (deep structure), jonka pintatason ilmentymiä kaikki eri kielet ovat. Vaikka tämän teorian puolesta puhuvatkin jotkin vakuuttavan tuntuiset seikat, Chomsky päätyy tiukoille solmuille yrittäessään johtaa syvärakenteestaan niin erilaiset kielet kuin vaikkapa suomi, englanti ja kiina, ja mielestäni epäonnistuu tässä kokonaan.

Chomskyn mielestä kielentaju on myös vain ihmisille ominainen asia ja hän on joko mitätöinyt tulokset ihmisapinoiden (esimerkiksi simpanssi Washoe, gorilla Koko, bonobo Kanzi; myös papukaija Alex on oppinut ihmiskieltä) kielen oppimisesta, tai jos ei ole voinut tehdä tätä, antanut kielitaidolle aina uuden määritelmän sulkeakseen ihmisapinat kielen ulkopuolelle sitä mukaa kun ne ovat oppineet käyttämään kieltä hänen aiemmin määrittelemällään tavalla. Tästä huolimatta Lehrer puhuu hänen kieliteoriastaan kuin se olisi todistettu, kaikkien hyväksymä asia, mitä se ei todellakaan ole. (Professori Anneli Kauppisen kirjoittaman uuden kirjan Mistä kieli meihin tulee takakannessakin sanotaan, että "Kirjassa väitetään, että todisteita synnynnäisestä ja kaikille ihmisille yleisestä kieliopista ei ole".)

Tämä sai minut ajattelemaan, että ehkä muutkaan kirjassa esitetyt ajatukset aivotoiminnasta eivät ole välttämättä yleisesti hyväksyttyjä, vaikka ne minusta kuulostivatkin intuitiivisesti ja tiedollisesti uskottavilta. (Lähteitä on käytetty paljon - kirjan pienellä kirjoitettu kirjallisuusluettelo on 15 sivun pituinen, vaikka mukana on tietysti myös paljon historiateoksia.) Oli miten oli, kirja on kiinnostava, älykäs ja kauniisti kirjoitettu.

Kirjan kansikuva on mielestäni vähän tylsä, mutta tuolta Proustin kuuluisa madeleine-leivos siis näyttää. Oli hauska lukea kirjasta, että Proust viilaili tekstejään painoon menemiseen asti, koska itsekin tunnen usein tarvetta tehdä bloggauksiini pieniä muutoksia julkaisun jälkeen. Mikä sopi Proustille, sopii myös minulle, vaikken kirjoitakaan tärkeitä asioita ihmisten aivotoiminnasta paljastavaa maailmankirjallisuutta. 

Korjaus 19.12.20: Deep grammar muutettu deep structureksi.

Jonah Lehrer: Proust Was a Neuroscientist, 2007. Houghton Mifflin Company. Kansi: Robert Overholtzer. 200 sivua.