Dion Boucicault: The Colleen Bawn: or, the Brides of Garryowen, 1860 (näytelmä)

Tässä kuvassa on selvästi Eily ja Danny, ja myös kirjan kansikuva esittää varmastikin samaa kohtausta, vaikkei Danny siinä olekaan yhtä selvästi tunnistettava.

Palasin taas pitkästä aikaa 1800-luvun brittiläisten ja irlantilaisten näytelmien pariin (edelliset kirjoitukset täällä). Pitkä tauko johtuu ehkä siitä, että seuraavaksi vuorossa oleva näytelmä lukemassani kirjassa on irlantilainen ja siinä käytetään aika paljon irlantilaista murretta (Irish brogue). Koin tämän aiemmin hankalaksi, mutta nyt se ei haitannut ollenkaan.

Hardress. Does Eily expect me tonight?
Danny. Expict is it? Here is a lether she bade me give yuz; sure the young thing is never aisy when you are away. Look, masther, dear, do you see that light, no bigger than a star beyant on Muckross Head?
Hardress. Yes, it is the signal which my dear Eily leaves burning in our chamber.
Danny. All night long she sits beside that light, wid her face fixed on that lamp in your windy above.
Hardress. Dear, dear Eily, after all here's asleep, I will leap from my window, and we'll cross the lake.

Paljon juonipaljastuksia: Hardress Cregan on nuori kartanonisäntä, joka on leskiäitinsä kanssa vaarassa menettää kartanonsa epämiellyttävälle velkojalle Mr. Corriganille. Tämän estäisi avioliitto kauniin, rikkaan, älykkään ja hauskan Anne Chuten (the Colleen Ruaidh) kanssa, jota Hardress ei kuitenkaan rakasta. Avioliitto Annen kanssa ei ole muutenkaan mahdollinen, koska Hardress on aiemmin mennyt salaa naimisiin köyhän ja kouluttamattoman, mutta kauniin ja suloisen Eily O'Connorin (the Colleen Bawn) kanssa. Asiasta tietämätön Hardressin äiti Kathleen Creagh painostaa häntä voimakkaasti naimisiin Annen kanssa kartanon pelastamiseksi, mutta kun rikas Corrigan yrittää pakottaa Kathleenin naimisiin itsensä kanssa, pakkoavioliitot eivät tunnukaan äidistä enää hyvältä ratkaisulta. Hardressin opiskelutoveri, kartanossa vieraileva Kyrle Daly on rakastunut Anneen ja tämä rakastuu myös häneen. Hardressin vankkumattoman lojaali palvelija Danny (jonka Hardress on vihanpuuskassa tönäissyt lapsena jyrkänteeltä kymmenen vuotta aiemmin ja joka on siksi rampautunut loppuiäkseen) on sitä mieltä, että Hardressin avioituminen Annen kanssa ratkaisisi kaikki ongelmat, ja on tämän takia valmis myös juonittelemaan Hardressin selän takana ja menemään hyvin pitkälle. Reipas, sympaattinen, Eilyä ehdoitta rakastava salametsästäjä Myles-na-Coppaleen taas on valmis kuolemaan Eilyn takia. Henkilöt esittävät välillä juoneen liittyviä lauluja.

Kuulostaako kiinnostavalta tarinalta? Entä uskottavalta? Juonen pöhköydestä huolimatta pidin tästä näytelmästä, kun pääsin siinä vauhtiin. Sitä lukiessa oli koko ajan tunne, että ylipääsemättömiltä tuntuvista ongelmista huolimatta kaikki käy lopussa hyvin, kuten kävikin. Näytelmässä oli lämmin tunnelma, ja puheen sekaan oli irlanninenglannin lisäksi siroteltu tunnelmallisia iirinkielisiä ilmaisuja. Monet henkilöt tuntuivat eläviltä, ja joissain kohdissa he ja heidän ongelmansa tuntuivat jopa todellisilta. Hardress esimerkiksi rakasti Eilya paljon mennessään tämän kanssa naimisiin, mutta nyt hänen rakkautensa on laimentunut, kun hän ajattelee tämän noloa murteellista puhetapaa ja käytöstapojen tuntemisen puutetta (mitä hänen hienot ystävänsä ajattelisivat tämän tavatessaan?), mitä vahvistaa myös se, että hänen äitinsä on totaalinen snobi. Eily taas yrittää surullisesti parhaansa mukaan muuttaa puhetapaansa, käytöstään ja itseään Hardressiä miellyttääkseen.

Tässä näytelmässä, samoin kuin muutamassa muussakin lukemassani 1800-luvun näytelmässä tai romaanissa, huomiotani kiinnitti luonne-ero tarinan naispäähenkilön ja naissivuhenkilön välillä. Eily on kaunis, ihastuttava, suloinen, lempeä - ja täydellinen tallukka. Eily ei näe Hardressissä mitään vikoja, vain itsessään, silloinkin kun Hardress käyttäytyy epäreilusti ja tylysti häntä kohtaan, ja on valmis tekemään tämän puolesta mitä tahansa ja jopa kuolemaan, jotta tämä voisi mennä uusiin naimisiin Annen kanssa ja pitää kartanonsa. Hänen pääasiallinen tehtävänsä näytelmässä on rakastaa, huokailla rakkaudesta ja huolesta ja olla uhrautuvainen. Ja laulaa välillä kauniita lauluja. Sivuhenkilö Anne taas on reipas, ystävällinen, fiksu, aktiivinen, toimelias ja ujostelematon, ratsastaa yksin pitkin seutukuntaa ottaakseen asioista selvää eikä hyväksy huonoa kohtelua.

Hardress. [Corrigan is] Genus squireen - a half sir, and a whole scoundrel.
Anne. I know - a potato on a silver plate: I'll leave you to peel him. Come, Mr. Daly, take me for a moonlight walk, and be funny.
Kyrle. Funny, ma'am, I'm afraid I am -
Anne. You are heavy, you mean; you roll through the world like a hogshead of whiskey; but you only want tapping for pure spirits to flow out spontaneously. Give me your arm.
...
Hardress [advancing, laughing]. That girl is as wild as a coppleen - she won't leave him a hair on the head.

Anne, joka Dannyn takia epäilee rakastamansa Kyrlen olevan Eilyn rakastaja, etsii Eilyn kodin ja menee tapaamaan tätä. Tässä kohtauksessa kiinnittää huomiota naisten välinen solidaarisuus: Anne ei syytä Eilya, vaan Kyrlea (joka ei siis ole koskaan tavannutkaan Eilya; Eily luulee Annen puhuvan Hardressista).

Anne. My name is Anne Chute.
Eily. I am Eily O'Connor.
Anne. You are the Colleen Bawn - the pretty girl.
Eily. And you are the Colleen Ruaidh.
Anne [aside]. She is beautiful.
Eily [aside]. How lovely she is.
Anne. We are rivals.
Eily. I am sorry for it.
Anne. So am I, for I feel that I could have loved you.
Eily. That's always the way of it; everybody wants to love me, but there's something spoils them off.
Anne [showing letter]. Do you know that writing?
Eily. I do, ma'am, well, though I don't know how you came by it.
Anne. I saw your signals last night - I saw his departure, and I have come here to convince myself of his falsehood to me. But now that I have seen you, you have no longer a rival in his love, for I despise him with all my heart, who could bring one so beautiful and simple as you are to ruin and shame!
Eily. He didn't - no - I am his wife! Oh, what have I said!
...
Anne. Eily, forgive me for doubting your goodness, and your purity. I believe you. Let me take your hand. [Crosses to her.] While the heart of Anne Chute beats you have a friend that won't be spoiled off, but you have no longer a rival, mind that. All I ask of you is that you will never mention this visit to Mr. Daly[.]

Näytelmän dialogi on elävää, sen henkilöt ovat sympaattisia eikä yksikään ole täysin paha, tapahtumat seuraavat nopeasti toisiaan, juoni on omalla tavallaan jännittävä ja asiat selviävät vasta viime minuuteilla. Onnelliseen loppuun kuuluu myös se, että Hardress ei enää yritä muuttaa Eilya, vaan on oppinut hyväksymään tämän ja rakastamaan tätä sellaisena kuin tämä on. Juonellisesti näytelmä asettuu järkiavioliittoja vastaan ja puhuu rakkauden puolesta. Se oli hyvää viihdettä ja mukavaa luettavaa, kunhan kieleen tottui. (Näytelmän nimestä: "the Colleen Bawn" ja "the Colleen Ruaidh" ovat ilmeisesti kauniiden neitojen lempinimiä; colleen tarkoittaa eräästä repliikistä päätellen ehkä jonkinlaista hevosta.)

Edit 3.11.22, 4.11.22.

Dion Boucicault: The Colleen Bawn: or, the Brides of Garryowen. A domestic drama, in three acts. 1860, 55 sivua. Kirjassa George Rowell (ed.): Nineteenth Century Plays (Second Edition), 1987 (ensimmäinen painos 1953, toinen painos 1972). Oxford University Press. 567 sivua.

Mike Ashley (ed.): The Dreaming Sex. Early Tales of Scientific Imagination by Women, 2010 (1834-1928)

Luin pari vuotta sitten Mike Ashleyn toimittaman naisten varhaisten dekkarinovellien kokoelman, ja nyt oli sitten science fiction -tarinoiden vuoro. Jotkut kirjan kirjoittajista olivat tuttuja jo dekkarinovelli-kokoelmasta. Ashley on kirjoittanut kirjaan esipuheen ja kirjoittajien esittelyt.

Tästä kirjasta en pitänyt yhtä paljon kuin dekkarikirjasta, ja mietin miksi en. Pidänkö enemmän realistisesta kirjallisuudesta? Tavallaan kyllä, mutta pidän kyllä myös scifistä, fantasiasta ja dystopioista (tai utopioista, mutta sellaisia kirjoitetaan harvemmin). Mutta ehkä se, mitä kaipaan todellisuuden rajoja venyttävässä kirjallisuudessa, ovat yhtymäkohdat (nyky)todellisuuteen - mielestäni jotkin scifitarinat ovat oikein hyvää luettavaa juuri sen takia, että ne kommentoivat omaa yhteiskuntaamme, sen ongelmia ja epäkohtia, ja ehdottavat vaihtoehtoisia tapoja elää. Tämän kirjan tarinat taas tuntuivat useimmiten sellaisilta, että niissä hyödynnettiin tieteellistä keksintöä pelkästään enemmän tai vähemmän jännittävän kertomuksen kirjoittamiseen, tai sitten en vain huomannut niiden yhteyttä aikansa kysymyksiin. Poikkeuksiakin tähän oli, ja tällaisista tarinoista pidin yleensä ottaen eniten. Ja kirjassa oli sitten myös se ongelma, että tarinoissa kuvattu tiede ei nykynäkökulmasta useimmiten ollut ollenkaan uskottavaa.

Toisaalta syynä hankalalukuisuuteen saattoi olla se, etten ollut kovin lukutuulella näiden kanssa - nyt kun kirjoitin tästä kirjasta (pari kuukautta lukemisen jälkeen), monet tuntuivat ihan hyviltä. Vaikka nämä eivät lukuaikana temmanneetkaan minua mukaansa samalla tavalla kuin dekkarinovellit, ne olivat kuitenkin hyvä muistutus siitä, että naiset ovat aina kirjoittaneet kaikenlaista kirjallisuutta, kun ovat vain saaneet mahdollisuuden siihen, ja siitä, että naisia kiinnostavat muutkin asiat kuin käsityöt, ruoanlaitto tai lastenhoito. Reilusti yli puolen kirjan tarinoiden päähenkilönä oli mies ja nainen oli niissä vain sivuosassa, mikä johtuu ehkä siitä, että tieteen ei tuolloin katsottu kuuluvan naisille. Paljastan bloggauksessa monen tarinan juonen.

L. T. Meade: The Blue Laboratory (25 sivua). Kahden tytön kotiopettajana Pietarissa toimiva englantilaisnainen auttaa työnantajaansa, englantilaista tiedemiestä, tämän tutkimuksissa, ja saa vähitellen selville laboratorion kauhistuttavan salaisuuden. 'Did I hear aright?' he said. 'Is it possible that you, a young lady, are interested in science?' 'I like it immensely,' I replied.

* Mary Shelley: The Mortal Immortal (14 sivua). Shelley kirjoitti muutakin kuin Frankensteinin. Alkemistin miesapulainen saa vahingossa kuolemattomuuden (tai hyvin hitaan vanhenemisen) lahjan - tai kirouksen. Novelli toi hämmentävästi mieleen pari kolme vuotta sitten lukemani Matt Haigin romaanin Kuinka aika pysäytetään - ehkä Haig tunsi tämän tarinan ja laajensi ja syvensi sitä kirjassaan.

Harriet Prescott Spofford: The Moonstone Mass (16 sivua). Kerrontansa kiemuraisuuden takia hankalalukuinen kertomus miehestä (minäkertoja), joka päätyy taivaltamaan yksin Pohjoisnavan lähistöllä ja löytää unenomaisen luolan.

* Alice W. Fuller: A Wife Manufactured to Order (9 sivua). Mainion ironisen novellin minäkertojana on nelikymppinen mies, joka hankkii itselleen täydellisen keinotekoisen vaimon, joka on tehty mittatilauksena täysin hänen toiveidensa mukaan. Elämä tällaisen vaimon kanssa käy kuitenkin miehelle tylsäksi.

* Mary E. Braddon: Good Lady Ducayne (28 sivua). Köyhä mutta terveyttä uhkuva Bella Rolleston ryhtyy Euroopassa matkustelevan, korkeasta iästään huolimatta yllättävän elinvoimaisen Lady Ducaynen seuraneidiksi. Työ on helppoa, mutta Bella kuulee aiempien seuraneitien vähitellen heikenneen, kunnes he ovat kuolleet - siitä huolimatta, että erikoinen italialainen lääkäri huolehtii Lady Ducaynen ja seuraneitien, myös Bellan, terveydestä. Bellakin alkaa vähitellen tuntea voittamatonta väsymystä ja heikkoutta, ja löytää aina herättyään käsivarrestaan kummallisia hyönteisten pistoksia. (Tämä on tiedespekulaatiota, ei vampyyrikertomus.) Tämän kertomuksen sankaritar oli sympaattinen, mutta melkoisen avuton, ja antoi vakuuttaa itsensä esimerkiksi verenimijähyönteisistä aivan liian helposti.

* Mary Wilkins Freeman: The Hall Bedroom (18 sivua). Vähävarainen mies vuokraa huoneen pensionaatista ja huomaa erään yön aikana pystyvänsä astumaan toiseen ulottuvuuteen, jossa hän saa aisti ja yö kerrallaan hämmästyttävän ihania vaikutelmia. Kuvaukset miehen astumisesta toiseen ulottuvuuteen ovat oikein kauniisti kirjoitettuja.

G. M. Barrows: The Curious Experience of Thomas Dunbar (12 sivua). Ystävällinen, mutta erikoinen japanilainen tiedemies hoitaa auto-onnettomuuteen joutunutta miestä. Yrittäessään estää onnettomuutta tiedemiehen laboratoriossa mies saa supervoimat, mutta samalla vahingossa kadottaa todennäköisesti lopullisesti korvaamattoman alkuaineen, jonka saadakseen tiedemies on tehnyt töitä vuosia tai vuosikymmeniä. Tiedemies suhtautuu asiaan suuresta pettymyksestään huolimatta hyvin filosofisesti.

* Roquia Sakhawat Hossein: The Sultana's Dream (12 sivua). Bengalilaisen feministin, aktivistin ja kirjailijan hyvin kirjoitettu klassikkotarina naisten maasta, jossa miehet on suljettu sisälle ja naiset hoitavat kaikki asiat. Naisten maan tilanne perustellaan loogisesti ja sen edut ovat tarinassa ilmeiset.

Edith Nesbit: The Five Senses (18 sivua). Professori Boyd Thompsonin morsian Lucilla kieltäytyy molemminpuolisesta rakkaudesta huolimatta menemästä naimisiin tämän kanssa, ellei tämä lopeta eläinten käyttämistä kokeissaan. Kiihkeästi työhönsä suhtautuva Thompson ei kuitenkaan pysty luopumaan tutkimuksestaan, jossa hän etenee vuosien myötä niin pitkälle, että kehittää hämmästyttävän aisteja vahvistavan aineen. Hän käyttää itseään koekaniinina, mutta koe epäonnistuu niin että hän vaikuttaa kuolleen ja hänet suljetaan kryptaan. Lucillan rakkaus pelastaa hänet (tässä tarinassa prinsessa herättää prinssin), ja nyt rakastavaiset saavat toisensa.

Clotilde Graves: Lady Clanbevan's Baby (10 sivua). Rakastunut professori on nuoruudessaan auttanut kaunista mutta tunnotonta naista saavuttamaan lähes ikuisen nuoruuden säteilyttämällä tätä radiumilla (!). Nainen on ottanut myös vauvansa mukaan vanhentumisestolaitteeseen, koska ei ole tahtonut luovuttaa tälle tämän perintöä tämän aikuistuttua, ja kaikki luulevat hänen synnyttäneen vauvan toisensa jälkeen. Hyvin epäuskottava tarina.

Muriel Pollexfen: Monsieur Fly-by-Night (23 sivua). Hauska seikkailukertomus hurjapäisestä nuoresta lentäjämiehestä, joka pelastaa uskomattoman ketterän ja hiljaisen (nykyäänkin kadehdittaisiin tällaista konetta!) lentokoneensa avulla prinsessan linnasta, johon vallankumousta suunnitteleva poliitikko on tämän vanginnut.

Greye La Spina: The Ultimate Ingredient (18 sivua). Tunnoton tiedemies Paul Starr pakottaa palvelijansa Mallettin auttamaan häntä kokeissaan syrjäisessä metsämajassa ja vaatii lopulta myös tämän verta. Lopulta Starr onnistuu pyrkimyksessään tehdä itsensä näkymättömäksi, mutta tarvitsee näkymättömyyden peruuttamiseen lisää verta, ja on valmis uhraamaan pakkomielteelleen myös vierailulle tulleen siskonsa.

* Clare Winger Harris: The Miracle of the Lily (19 sivua). Hyvä tarina, jonka aikajänne on 2 000 vuotta. Tarinaa kuljettaa kolme saman suvun miestä eri vuosisatoina. Hyönteiset söivät lähes kaiken ihmisten tuottaman ruoan ja myös hyökkäilivät näiden kimppuun - ne alkoivat tulla koko ajan älykkäämmiksi - jolloin ihmiset päättivät tuhota kaiken kasvillisuuden maan päältä, peittää maan betonilla ja tuottaa itselleen synteettista ruokaa suljetuissa kaupungeissa, jolloin hyönteiset kuolisivat sukupuuttoon ruoan puutteessa. Parin tuhannen vuoden päästä eräs rohkea kaupunkilainen, joka kaipaa muutakin kuin kliinistä, aistiköyhää, betonin peittämää, liian helppoa elämää, onnistuu kasvattamaan siemenestä liljan. Samaan aikaan ihmiskunta saa ensimmäisen kerran näköyhteyden venuslaisiin (radioyhteys on toiminut jo aikaisemmin), jotka ovat pyytäneet apua oman hyönteisongelmansa kanssa. Näköyhteys toisen planeetan asukkaisiin muuttaa kaiken.

* Adeline Knapp: The Earth Slept: A Vision (3 sivua). Neljä runollista tuokiokuvaa maapallon historiasta. Tarinan unelmoijille (statoblastille, ameeballe, apinaihmiselle ja ihmiselle) sanotaan aina, ettei unelma voi toteutua, ja sitten kun se toteutuu, sanojat ovatkin aina olleet tätä mieltä. Oikein hyvin kirjoitettu teksti.

Mike Ashley (ed.): The Dreaming Sex. Early Tales of Scientific Imagination by Women, 2010 (kirjassa novelleja vuosilta 1834-1928). Peter Owen Publishers. Kannen kuva: J H. Baconin kuvituskuva L. T. Meaden novelliin The Blue Laboratory. 252 sivua.

Bernard Shaw: Ei sitä voi koskaan tietää, 1909 (You Never Can Tell, 1899)

Kuva: Wikipedia

 

Rakastin pienenä Sound of Music ja My Fair Lady -musikaaleja. Jälkimmäinenhän perustuu irlantilaisen George Bernard Shaw'n näytelmään Pygmalion (jota en ole lukenut), joten uskoin pitäväni tästä kirjaston varastosta löytyneestä toisesta, varhaisemmasta Shaw'n komediasta, mutta niin ei sitten käynytkään. Tämä nelinäytöksinen näytelmä on ensinnäkin todella pitkä, 260 sivua. Se ei haittaisi, jos tapahtumat ja ihmiskuvaus veisivät mukanaan, mutta nämä tuntuivat lähinnä höpsöiltä. Jotkin henkilökuvaukset vaikuttivat tahattoman huvittavilta: Hänen [Valentinen] käytöksensä ei ole vailla arvokkaisuutta ja vakavuutta, mutta hänen liikkuvat sieramensa [sic] ilmaisevat, että se on humoristin vakavuutta. (7) Sitä paitsi [Fergus Crampton] on hyvin hermostunut ja arkatuntoinen, päättäen hänen läpinäkyvästä ihostaan ja kapeista käsistään. (52)

Ihmisten käytös ja puheet tuntuivat minusta näytelmässä hyvin usein epäloogisilta ja käsittämättömiltä, mikä saattaa johtua siitä, että kuten en ymmärtäisi päätellä värisevistä sieraimista, läpinäkyvästä ihosta tai kapeista käsistä mitään henkilön luonteesta, minulta menivät näytelmässä varmasti usein täysin ohi hienovaraiset vihjeet, joista viime vuosisadan vaihteen katsoja olisi voinut päätellä vaikka mitä. (Olen kuitenkin lukenut muita 1800-luvun näytelmiä, jotka olen ymmärtänyt.) Tästä esimerkkinä seuraava sananvaihto (Dolly on vallaton 18-vuotias ja Finch McComas jäykkis lakimies):

BOHUN (aloittaa äkisti tekemällä kysymyksen Dollylle) Aiotteko te mennä naimisiin?
DOLLY Minäkö! Niin, Finch puhuttelee minua ristimänimeltä.
M'COMAS Tätä minä en salli. Mr Bohun: minä puhuttelen tätä nuorta neittä ristimänimeltä siksi, että olen hänen äitinsä vanha ystävä.
DOLLY Niin, te sanotte minua Dollyksi siksi, että olette äitini vanha ystävä. Mutta mitä merkitsee Dorothee-ee-a? (McComas nousee vihoissaan.)
CRAMPTON (levottomana, nousee hillitäkseen häntä) Hillitkää itseänne, McComas. Ei huolita riidellä. Olkaa rauhallinen.
M'COMAS Minä en tahdo olla levollinen. Tehän osoitatte tavatonta luonteenheikkoutta, Crampton. Tämähän on kerrassaan kuulumatonta. (238-239)

Miten Dollyn naimisiinmenoon liittyy se, että McComas puhuttelee häntä etunimellä? Miksi Dolly rallattelee Dorothea-nimeä? Mistä McComas suuttui? Kaikki saa selityksensä, kun ajattelee, että ilmeisesti muut kuin kihlautuneet tai muuten hyvin läheiset vastakkaisen sukupuolen edustajat eivät puhutelleet toisiaan etunimellä. Dolly kiusaa McComasia siitä, että tämä nimitti häntä aiemmin Miss Dorotheaksi eikä Dollyksi ja osoitti kaiketi tällä tavalla toiveensa avioitua Dollyn kanssa, ja McComas ottaa kiusanteon täysin vakavasti ja loukkaantuu verisesti.

Tämän dialogin onnistuin ymmärtämään pienen miettimisen jälkeen, mutta kun tällaisia kummallisia sananvaihtoja - joita en ymmärtänyt - toistui aina muutaman sivun välein, ihmisten toiminnan ja puheiden logiikka jäi hyvin epäselväksi. Näytelmän käännös ei auttanut asiaa, koska se tuntui jonkin verran kömpelöltä. 

Näytelmä tuntui olevan tarkoitettu enemmän luettavaksi kuin esitettäväksi, ja sen tarkoituksena tuntui olevan enemmän ajatusten esittely kuin varsinainen draama. Tämäkään ei haittaisi, mutta ajatusten esittely ja kehittely jäi aika lailla puolitiehen ja hukkui muun materiaalin sekaan ja teemat jäivät melko valjuiksi, vaikka ne olivatkin kiinnostavia: "uudenaikainen" ja "vapautunut" nainen, erilaiset lastenkasvatustavat (lyöminen vs. vapaa kasvatus), vanhempien ja lasten suhteet ja mitä molemmilla on oikeus odottaa toisiltaan, avioero, naisten ja miesten käytös ja roolit. Viimeisen suhteen harmitti se, että koko ikänsä naisaatteen esitaistelijaksi kasvatetun yli parikymppisen Glorian esitetään unohtavan heti feministiset periaatteensa, kun häntä suudellaan, tai ehkä kun hän rakastuu, koska hänellä oli ollut ihailijoita aiemminkin. Melkein koko näytelmä tuntui epäuskottavalta.

Seuraavassa teräväpuheisessa katkelmassa eronnut Mrs Clandon kertoo avioliitostaan lapsilleen, Philille, Dollylle ja Glorialle.

MRS CLANDON (nousee. Se lempeys, joka hänen iälleen on ominainen, on äkkiä kadonnut ja sen sijaan hän tuntuu nyt merkillisen ärtyneeltä, sekä arvokkaalta että itsepäiseltä, sekä naiselliselta että järkähtämättömältä, niinkuin sopii naisasian-ajajalle) Phil, maltahan! Muista mitä aina olen opettanut sinulle. On olemassa kahdenlaista perhe-elämää, Phil; ja sinun ihmistuntemuksesi perustuu vain toiseen niistä. (Juhlallisesti) Se elämä, jonka sinä tunnet, perustuu molemminpuoliseen kunnioitukseen, jossa jokainen perheen jäsen on toisista riippumaton ja vapaa, jossa toiset eivät sekaannu toisten yksityisiin asioihin. (Hän panee varsinkin painoa tähän viimeiseen osaan lausetta.) Ja koska sinulla aina on ollut tällainen vapaus, niin sinun mielestäsi se on niin luonnollinen asia, ettet sinä pane siihen mitään arvoa. Mutta (purevalla terävyydellä) onpa sitä toisenlaistakin perhe-elämää: elämää, jossa miehet avaavat vaimojen kirjeet ja vaativat heitä tekemään tiliä jokaisesta pennistä, jonka he kuluttavat ja jokaisesta hetkestä päivässä. Missä vaimot kohtelevat samalla tavalla lapsiansa; missä ei ainoakaan huone ole yksityinen, eikä ainoakaan hetki pyhä; missä velvollisuus, tottelevaisuus, rakkaus, koti, siveys ja uskonto ovat sietämättömiä tyranneja ja koko elämä on rangaistusten ja valheitten, sorron ja kapinan, mustasukkaisuuden ja epäilysten ja syytösten alituista kiertokulkua, - ah, en voi selittää sitä teille: kaikeksi onneksi te ette tiedä siitä mitään. (Käy istumaan hengästyneenä. Gloria on astunut hänen luokseen säihkyvin silmin, yhtä harmistuneena kuin hänkin.) (35-36)

Näytelmässä kommentoidaan tavallaan myös luokkasuhteita: eräs tärkeä ja persoonallinen sivuhenkilö siinä on hienon hotellin "yliedeskäypä" William (häntä nimitetään myös "kippariksi", jota käytetään ihan neutraalina päätarjoilijan tai hovimestarin ammattiterminä), joka on työssään täydellinen ja saa kaikki hotellivieraat tuntemaan olonsa mukavaksi. Lukijaa häiritsee kuitenkin hänen puheensa, koska William sijoittaa joka lauseeseensa sanan "herra" tai "rouva" ja kiittää vierasta siitä, että saa ottaa hänen takkinsa tai tarjota hänelle teetä. Tämän on ehkä tarkoitus olla liioitteluna ironista, mutta suomeksi ja luettuna tämä ei vain kerta kaikkiaan toimi, varsinkin kun suomentaja on näissä repliikeissä käyttänyt sanaa "herra" lyhyemmän sanan "sir" sijasta, vaikka hän muualla käyttää termejä Mr, Mrs ja Miss. Se riippuu suuresti ihmisen asemasta, herra. Jos te olisitte kippari, herra, niin te huomaisitte, että teillä olisi yhtä vähän hyötyä lapsen uskosta kuin normannilaisuudesta. Minun mielestäni on edullisinta kirjoittaa nimeni B. O. O. ja N. ja pitää silmäni auki. Mutta minä viivytän teitä, herra. Anteeksi, herra: mutta te itse alennuitte puhumaan kanssani. Minä menen kutsumaan naisia, herra. (204-205) Kun ilmenee, että Williamin poika Bohun työskentelee oikeudessa, muttei vahtimestarina vaan asianajajana (mitä William tuntuu pitävän melkoisena pettymyksenä), kaikki hämmentyvät ja nolostuvat.

Vasta näytelmän viimeisessä viidenneksessä, kun Bohun (joka on aika mainio tyyppi) tulee paikalle selvittämään asioita, näytelmä ryhdistyy, sen tahti nopeutuu ja ihmiset alkavat tuntua elävämmiltä ja järjellisemmiltä olennoilta.

Tässä juoni lyhyesti: Rikas, eronnut, "kahdennenkymmenennen vuosisadan" ihmisille paljon suosittuja oppaita kirjoittanut menestyskirjailija Mrs Clandon on tullut Madeiralta viettämään lomaa englantilaisessa merenrantakaupungissa kolmen yli 18-vuotiaan lapsensa Glorian, Dollyn ja Philin kanssa. Köyhä hurmurihammaslääkäri Valentine rakastuu Gloriaan ensisilmäyksellä. Lapset tapaavat jäykän ja komentelevan, mutta rakkautta kaipaavan isänsä Cramptonin ensi kertaa.

Oli näytelmässä hyviäkin puolia: se oli ihan helppolukuinen, Dolly ja Phil olivat hupaisa kaksospari ja Bohun kiinnostava hahmo. Mukana oli joitakin teräviä huomioita, aforistisia lausahduksia ja hauskoja hetkiä. Jos näytelmää lyhennettäisiin puolella ja sen teemoja terävöitettäisiin, se voisi olla paljon parempi. Se saattaisi myös toimia paremmin esitettynä tai sitten englanniksi luettuna. Kuvahausta päätellen näytelmä on englanninkielisessä maailmassa ilmeisesti vieläkin melko tunnettu sekä esityksenä että kirjana, ja Guardianissa on arvio eräästä näytelmän esityksestä. George Bernard Shaw on Wikipedian mukaan muuten ensimmäinen (ja ainoa?) ihminen, joka on saanut sekä kirjallisuuden Nobelin että Oscarin, jälkimmäisen parhaasta sovitetusta käsikirjoituksesta.

Edit 27.11.2020, 3.12.2020.

Bernard Shaw: Ei sitä voi koskaan tietää, 1909 (You Never Can Tell, 1899). Otava. Kääntäjä: Helmi Setälä. 260 sivua.