Kirja ei etene kronologisesti lapsuudesta nuoruuteen ja aikuisuuteen, vaan melkein kaikki muistot ovat siltä ajalta, kun Aline oli ehkä 9-12-vuotias. Kirja antaa perheen elämästä hyvin harmonisen ja pääpiirteissään onnellisen kuvan (mikä oli hauskaa, koska nykyromaaneissa lapsuus ja nuoruus tunnutaan monesti esitettävän rikkinäisenä, surullisena ja jopa traumaattisena), mutta harmonisuus syntyy siitä, että vaikka isä onkin perheen tähti, jota muut useimmiten hemmottelevat, myös lapset ja muut perheenjäsenet saavat rauhassa olla omia itsejään ja voivat tuoda julki myös negatiivisia tunteita. Aline esimerkiksi karkaa loukkaannuttuaan kotoa, lapset väittelevät energisesti isänsä kanssa, ja eräässä kohdassa molemmat sisarukset kieltäytyvät kategorisesti hakemasta jälleen kerran isän piippua yläkerrasta. Perheen äiti on yleensä enkelimäisen kärsivällinen, mutta hänkin on perheessä tärkeä ja hänelläkin on luonnetta ja omat mielipiteet - hän ei esimerkiksi toivo lahjaksi kauniita vaatteita tai koruja, vaan omaa taloa, "jossa voin tehdä mitä haluan" (149).
Äiti toivoi omaa taloa mm. siksi, että isän kirjat olivat valloittaneet koko talon ja tulvineet keittiöönkin asti. Oli hauska lukea ihmisestä, jonka sisustusperiaatteet olivat aika lailla samanlaiset kuin omani - kunhan kotona on kirjahyllyjä ja kirjoja, muu sisustus ei ole niin olennaista (vaikka itse kaipaan kyllä jotain muutakin, esimerkiksi huonekasveja).
Kirjan kertojanääni ei ole mitenkään korostetun lapsellinen, muttei myöskään aikuismainen, vaan löytää hyvin tasapainon näiden välillä. Kertojanääni on myös persoonallinen, itsepäinen ja hauska. Kirjan huumori syntyy toisaalta kuvattujen henkilöiden toiminnasta, ajoittain taas ristiriidasta kerrotun ja todellisuuden välillä. Kirjassa on esimerkiksi huvittava (mutta tähän liian pitkä) kuvaus siitä, miten Alinen ja tämän ystävän kanssa matkalla Skotlannissa oleva isä tulkitsee pienen vajan eteen sateessa syntyneen pitkän, tyhjäkatseisten ja liikkumattomien unissakävijäihmisten jonon mahdolliseksi jäänteeksi muinaisesta rituaalista, jolla pyritään esimerkiksi lopettamaan alituinen sade. Tarkkailijoiden jännittynyt odotus päättyy siihen, kun koju avataan ja jokainen jonottaja ostaa itselleen oman lehtensä ja lähtee taholleen. (142-143)
Jos haluaa lukea jotain ranskaksi, tätä kirjaa voi hyvin suositella myös aikuisille. Kielikään ei ollut turhan vaikeaa tai monimutkaista, vaikkei mitenkään lapsekastakaan.
Sadan vuoden lukuhaaste: 1980-luku.
Edit 7.8.23 (lisätty sadan vuoden lukuhaaste -kohta).
Aline Giono: Mon père. Contes des jours ordinaires, 1987 (1986). Collection folio junior. Kansikuva: Rozier-Gaudriault. Piirroskuvat: Willi Glasauer. 171 sivua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti