Sister Abegail Ntleko: Empty Hands. A Memoir, 2015

Tämä ohut kirja oli todella vaikuttava ja valloittava lukukokemus. Se kertoo eteläafrikkalaisen 1930-luvun lopulla syntyneen zulu-heimoon kuuluvan Abegail Ntlekon elämäntarinan. "Sister" hänen nimensä edessä ei tarkoita nunnaa, kuten ensin luulin, vaan sairaanhoitajaa, mikä on hänen kohdallaan uskomattomalla sinnikkyydellä ansaittu, todella tärkeä ja merkityksellinen arvonimi. Kirjoitan kirjasta paljon, koska siinä on paljon kiinnostavia asioita ja sitä ei ehkä ole helppo löytää.

Ntleko syntyi 13-lapsisen perheen toiseksi nuorimpana lapsena köyhässä pikkukylässä savimajaan. Hänen jälkeensä syntynyt lapsi kuoli vauvana ja myös hänen äitinsä kuoli pian viimeisen lapsen syntymän jälkeen; silloin seitsemän perheen lapsista oli kuollut. Ntlekon isä oli monien vaikeiden kokemustensa takia alkoholisoitunut ja käytti lähes kaikki rahansa alkoholiin ja kannabikseen, ja Abegail joutui lapsena usein hakemaan hänet keskellä yötä hevosella kotiin hänen ryyppyreissuiltaan. Vanhempien sisarusten lähdettyä kotoa Abegail jäi 6-vuotiaana ainoana huolehtimaan isästään ja taloudenhoidosta, mikä tarkoitti jatkuvaa työtä. Hän oli usein öisin yksin ja pelkäsi pimeää, jolloin häntä auttoi paljon perheen koira Chomi, mikä opetti Abegailin rakastamaan eläimiä. Abegail halusi opiskella ja pyysi isäänsä jatkuvasti, vuosi toisensa jälkeen, päästämään hänet kouluun, mutta tämä kieltäytyi aina siihen asti kun Abegail oli 14-vuotias.

Näistä lähtökohdista voisi luulla, että Ntleko olisi vihainen, katkera ja syyttelevä ja että tämä kirja olisi tarina köyhyydestä ja epätoivosta, mutta ei. Vaikka hänellä ei koskaan varmasti ollutkaan paljon rahaa, köyhä hän ei ollut. Ntleko löytää hyvää kaikista ja kaikesta ja hänessä on hiljaista päättäväisyyttä ja itsepäisyyttä, joiden avulla hän raivasi tieltään valtavan suuria esteitä. Hän sanoo esimerkiksi isästään, että vioistaan ja ongelmistaan huolimatta tämä jumaloi lapsiaan, kertoi tarinoita ja vitsejä ja nukutti kärsivällisesti Abegailia iltaisin tämän ollessa pieni. Hän myös opetti Abegailille elämänviisautta: kerran hän pyysi tätä tuomaan hänelle hiekkaa käsissään, ja kun Abegail oli hänen edessään kädet täynnä hiekkaa, isä tarjosi tälle kuorittua banaania, jota tämä ei voinut ottaa vastaan. Isä sanoi, että "kun kätesi ovat jo täynnä, on hankala ottaa vastaan mitään, vai mitä? Ensin täytyy päästää irti. Pystyt ottamaan elämässä vastaan uutta vasta kun kätesi ovat tyhjät" (6).

Pitkän taistelun jälkeen Abegail pääsi vihdoin ensimmäisen kerran kouluun 14-vuotiaana. Hän kertoi ensimmäisenä päivänään koulussa haluavansa sairaanhoitajaksi, jolloin kaikki - myös kaksi hänen opettajaansa - nauroivat vatsansa kipeiksi, koska tämä tarkoitti sitä, että hän olisi ollut yli 30-vuotias valmistuessaan. Abegail ei kuitenkaan luovuttanut, vaan jatkoi sisukkaasti ja teki töitä kotona ja koulussa sekä rahan ansaitsemiseksi. Elämä sujui, kunnes koulupuku ja kengät tulivat koulussa pakollisiksi. Hänellä ei ollut varaa näihin (hänellä ei ollut koskaan ollut kenkiä) ja ainoa vaihtoehto olisi ollut naimisiinmeno, joten hän karkasi 18-vuotiaana kotoa ja meni kaupunkiin töihin kotiapulaiseksi vuoden ajaksi, kunnes pystyi taas palaamaan kotiin ja kouluun. Kaupungissa hän oppi myös englantia. (22-25)

Ntleko alkoi saada naimatarjouksia 15-vuotiaasta lähtien, mutta hän torjui päättäväisesti kaikki kosijat sanoen, ettei niin köyhää tyttöä kannata naida tai ilmoittaen suoraan, että haluaa kouluttautua. Vanhempana (ehkä 25-vuotiaana) hän sanoi, että miesten kannattaa etsiä nuorempi vaimo. Lopulta Ntleko onnistui suorittamaan sekä peruskoulun, lukion että sairaanhoitajakoulun ja valmistui sairaanhoitajaksi ehkä 36-vuotiaana. Hän hankki tarpeen mukaan lisäkoulutusta ja pätevöityi myöhemmin myös psykiatriseksi hoitajaksi ja silmätautien hoitajaksi.

Vaikka Ntleko ei mennyt koskaan naimisiin, hänellä oli kymmeniä lapsia. 32-vuotiaana hän adoptoi ensimmäisen lapsensa, Zuzun. Elämänsä aikana hän adoptoi yhä uusia lapsia - kaikki orpoja, joita kukaan muu ei halunnut, ja joilla oli usein psykologisia ongelmia. Eri aikoina perhe - Ntleko ja ehkä 10-15 lasta - asuivat tilanpuutteen takia kaikki samassa huoneessa. Yhdessä vaiheessa Ntlekon ollessa viikolla muualla töissä lapset asuivat muistaakseni hänen siskonsa luona.

Todella liikuttava esimerkki adoptiosta on Busisiwe-vauva, jonka 14-vuotias raiskattu äiti oli kuollut aidsiin kolme päivää lapsen syntymän jälkeen. Busisiwella oli aids ja hänen sanottiin olevan sokea, kuuro ja jälkeenjäänyt, ja sydänvian takia hänen ei odotettu elävän vuotta kauempaa. Vauva oli halvaantunut, ei pystynyt kannattelemaan päätään, hänen hengityksensä rahisi ja hänen kehonsa oli täynnä haavoja eikä hän pystynyt ensin syömään. Niin paljon kuin mahdollista, Ntleko kantoi häntä sylissään ja puhui hänelle, muttei saanut häneltä mitään reaktiota muutamaan kuukauteen. Sitten vauva alkoi nostaa kättään ja reagoida ääniin, ja kolme vuotta myöhemmin Busisiwe pystyi puhumaan ja laulamaan, harjoitteli konttausta ja kävi esikoulua. (92-94)

Ntleko työskenteli sairaanhoitajana hyvin syrjäisillä ja köyhillä alueilla - pohjoisessa Zulumaassa kyliin mentiin lentokoneella - joissa ihmiset kärsivät nälästä, tuberkuloosista, leprasta, jäykkäkouristuksesta, lavantaudista, poliosta ja muista taudeista. Tästä huolimatta ihmiset auttoivat toisiaan ja iloitsivat avusta. Ntleko ryhtyi kitkemään tauteja rokotuksilla ja antamaan muuta hoitoa. Työn määrä oli suunnaton, ja Ntleko suunnittelikin lääkärin avulla kahden kuukauden opetusohjelman, jonka avulla koulutettiin usein lukutaidottomia paikallisia naisia synnytysavustajiksi (Traditional Birth Attendants). Nämä tekivät perusdiagnooseja, antoivat lääkkeitä, kirjoittivat lähetteitä ja auttoivat muissa asioissa. Näin lääketieteellistä apua saatiin paljon useamman ihmisen ulottuville (44-45). Ntleko kysyi neuvoa ja otti mukaan hoidon suunnitteluun myös perinteisiä parantajia, joiden psykologista ymmärrystä ja muita taitoja hän arvosti (esim. s. 61-62).

Ntleko perusti myös naisten keskusteluryhmän (naiset saattoivat alkaa juoda vain sen takia että olivat yksinäisiä) ja nuorten kuoron. Myöhemmin Ntleko organisoi vapaaehtoisauttajien (community care workers) verkoston, jotka auttoivat alueensa perheitä (76-77).

Köyhällä Underbergin alueella tarvittiin sairaanhoitajaa todella kipeästi; kukaan ei halunnut sinne töihin, koska alue oli syrjässä kaikesta. Ntleko oli ainoa sairaanhoitaja siellä (kaksi lääkäriä, joista toinen oli eläkkeellä, eivät olleet käyneet syrjäisemmillä alueilla ollenkaan). Hänellä oli ensimmäisen kuukauden aikana 400 potilasta, toisen kuukauden aikana 800 ja kolmannen kuukauden aikana 3000 potilasta; hänen työpäivänsä eivät loppuneet vielä kahdelta yölläkään. Hän tuntuu olevan niitä harvoja ihmisiä, jotka selviävät todella vähällä unella tai lähes kokonaan ilman sitä. (55)

Rasismista ja apartheidista puhutaan kirjassa todella vähän, melkein vain kirjan tässä kohdassa. Ntlekon tultua Underbergiin valkoiset maanviljelijät pyysivät heti, että hänet korvattaisiin valkoisella sairaanhoitajalla, jolloin Ntleko järjesti tapaamisen maanviljelijöiden vaimojen kanssa ja alkoi kiertää alueen maatiloilla puhumassa viljelijöiden kanssa. Eräällä tällaisella matkalla eräs maanviljelijän vaimo antoi koiralaumansa hyökätä Ntlekon kimppuun; koirat purivat tätä ja repivät tältä vaatteet kokonaan pois pikkuhousuja lukuun ottamatta. Jos Ntleko olisi lähtenyt karkuun, koirat olisivat luultavasti tappaneet hänet.

Ntleko paranteli puremiaan ja ruhjeitaan kaksi viikkoa ja mietti miten suhtautua asiaan. At first, I was angry with the farmer's wife, and then I was angry with myself, and then I noticed how both kinds of anger fed off each other, and I thought, This isn't helping anybody. After all, the incident didn't have a large impact on my life. In short, I let go. Vaikka Ntlekoa kehotettiin ilmoittamaan asiasta poliisille, hän ei tehnyt sitä. Ntlekon tavatessa maanviljelijän vaimon myöhemmin tämä kertoi miehensä käskeneen ostaa hänelle uudet vaatteet, mutta Ntleko ei tarvinnut edes tätä. So I forgave her, and she never gave me a hard time again. In fact, she was friendly after that. It was a horrible experience but one that taught me that at the end of the day, it's much easier to understand, to forgive, and let go. (56, 57)

Vähitellen alueen valkoinen yhteisö hyväksyi Ntlekon ja alkoi kutsua hänet päivällisille ja pitämään puheita kouluissa. It was really a rather loving group; they just had to get used to me. My strategy was and still is to try to meet the people where they are in their lives and accept them. There is little hope of improving our relationships if we begin by assigning blame. I just refused to play into the racist game. There was so much hurt on each side, I knew somebody had to make the first step. Once I understood that, it really was quite easy. (57) Ntleko myös integroi alueen kirkot niin, että mustat ja valkoiset alkoivat käydä samoissa jumalanpalveluksissa. Lopulta alueelle saatiin myös klinikkarakennus ja lisää työntekijöitä. (65)

Ntleko kääntyi 17-vuotiaana kristinuskoon, ja uskonto oli hänelle siitä asti hyvin tärkeä asia elämässä, koska se antoi hänelle suunnan ja auttoi häntä luottamaan siihen, että huolensa voi aina uskoa jollekulle, joka auttaa. Kirja ei kuitenkaan ole uskonnollinen eikä uskonnosta puhuta siinä kovin usein. Uskonto ei saanut Ntlekoa tuomitsemaan tai suhtautumaan ennakkoluuloisesti kehenkään, esimerkiksi homoihin tai buddhalaisiin, vaan hän suhtautui kaikkiin ihmisiin yhtä avoimesti ja hyväksyvästi. Today, I think it may not matter all that much what religion one adheres to, but particularly for a young person it is very helpful to have some belief that supports her in finding her path. (28)

Tautien määrä oli jo ennestäänkin suuri ja terveydenhoitohenkilökunnan määrä pieni, joten aidsin tulo maahan oli hirveä katastrofi; siihen kuoli miljoonia ihmisiä pelkästään Etelä-Afrikassa (68). So many of us were dying. Sometimes I felt death was everywhere I walked. Though I tried to stay with my patients through the worst of it, there were so many. (71) Ntleko perusti aids-hoitopisteitä ja auttoi kuolevia.

Lapset hoitivat sairaita vanhempiaan, saivat samalla usein itsekin aidsin ja näkivät vanhempiensa kuolevan. Vanhemmat lapset joutuivat huolehtimaan pikkusisaruksistaan. Kodittomia orpoja oli kaikkialla, nämä kärsivät monesti nälästä ja joutuivat usein hyväksikäytön kohteeksi. Ntleko adoptoi lisää lapsia. Sitten hän onnistui saamaan rakennukset, puutarhan ja työntekijöitä orpokotia varten ja auttamaan näin useampia lapsia. Muutkin huomasivat hänen työnsä, ja hän sai esimerkiksi Dalai-laman Unsung Heroes of Compassion -palkinnon.

Ntleko puhuu kirjan alkupuolella ja lopussa ubuntusta, afrikkalaisesta yhteisöllisyyden ja toisten auttamisen tavasta tai perinteestä.

As a child, I was very lucky that I could still experience a culture in which the understanding of ubuntu was still alive. We truly are who we are through our community. When we help another person, we truly help ourselves, and when we do something that makes us grow, it benefits the community. There is no difference. People sometimes call me "selfless" because I have done so much for other people; while that is very kind of them, I don't think they fully understand. What would it make me if I ignored the suffering of others, if I cut myself off? Serving the community is an expression of the exact same desire that made me challenge my station in life; there is no difference. Working for others and for ourselves, the energy flows from the same source. When we can't see this, we are prone to live a life that's based on fear instead of faith that things can be better in the world. (120-121)

Kirja kannattaisi minusta kääntää. Se on ihana ja hämmästyttävä kertomus rakkaudesta, työstä, sinnikkyydestä, lempeydestä, anteeksiannosta, viisaudesta ja voimasta. Se kertoo kiinnostavasti eteläafrikkalaisesta lapsuudesta ja elämästä, koulutuksen tärkeydestä, sairaanhoidosta köyhillä alueilla ja toimimisesta asioiden parantamiseksi. Vakavista aiheistaan huolimatta kirja on yllättävän helppolukuinen ja siinä on paljon iloa ja kiitollisuutta. Ntleko löysi aikaa myös pitää hauskaa lastensa kanssa ja ihme kyllä myös lukea kirjoja (hän mainitsee kirjassa yhden lukemansa kirjan).

Edit 14.3.22.

Sister Abegail Ntleko: Empty Hands. A Memoir. One Woman's Journey to Save Children Orphaned by Aids in South Africa. Foreword by Desmond Tutu. Afterword by Kittisaro and Thanissara. 2015. North Atlantic Books. Cover design: Jasmine Hromjak. 127 sivua.