Vandana Shiva: Taistelu vedestä (2002)

Vandana Shiva on intialainen tutkija (alunperin koulutukseltaan hiukkasfyysikko), ympäristöaktivisti ja ekofeministi. Hän on saanut vaihtoehto-Nobeliksi kutsutun Right Livelihood -palkinnon.

Wikipedia-artikkelin asenne on kiinnostava (ja muistuttaa siitä, että aina Wikipedian puolueettomuuteen ei voi luottaa). Neutraalin henkilöesittelyn jälkeen artikkeli vyöryttää esiin jaksossa "Geenimuuntelun vastustaja" asioita, jotka saavat Vandana Shivan kuulostamaan epärationaaliselta hirviöltä. Tämän jälkeen on vielä erikseen lyhyt kappale "Arvostelua" - edellinen jaksohan ei siis ole arvostelua? Artikkelin kirjoittaja ei aina ole kovin tarkka faktoista - hän sanoo avustusjärjestöjen tuoneen ruokaa miljoonille hirmumyrskyn uhreille (ja Shivan kieltäneen antamasta heille tätä ruokaa, koska se on geenimuunneltua), kun taas lähdeartikkelissa sanotaan näitä ihmisiä olleen tuhansia - mutta suurin osa kirjoitukseen huolella valikoiduista tiedoista saattaa pitää paikkansa. Shiva siis on vastustanut geenimuunneltuja kasveja ainakin vielä kymmenisen vuotta sitten (ja todennäköisesti nytkin), eikä aina välttämättä kovin hyvin perustein.

Wikipedia-artikkelin kirjoittaja ei selvästikään ole puolueeton (kuten eivät myöskään artikkelin lähteinä olleet kirjoitukset). Oli kuitenkin hyvä, että luin tämän tekstin, koska se auttoi minua miettimään Shivan kirjan tietoja ja sitä, miten ne on valittu kirjaan ja miten ne on esitetty. Otetaan esimerkiksi kultainen riisi: riisi, johon on geenimanipulaatiolla lisätty A-vitamiinin esiastetta beetakaroteenia, mikä suojaisi tavallisen riisin sijasta syötynä ehkä miljoonaa köyhää lasta sokeudelta tai kuolemalta vuosittain - siis jos näitten lasten yksinomainen ravinto on riisi (mikä on tietysti itsessään väärin ja iso ongelma). Yleensä biotekniikkayhtiöt rahastavat kehittyvien maiden viljelijöitä siemenillään, mutta kultainen riisi olisi saman hintaista ruokaa kuin tavallinenkin. Tiukan GM-sääntelyn ja ympäristöjärjestöjen vastustuksenkin vuoksi (aika tasapuolinen englanninkielinen artikkeli asiasta tässä) kultaisen riisin käyttö ei ole kuitenkaan yleistynyt, vaikka se on kehitetty jo kauan sitten.

Shiva kirjoittaa asiasta näin: Paljon mainostettu, runsaasti A-vitamiinia sisältävä kultainen riisi lisää sekin veden liikakäyttöä maataloudessa. Sata grammaa kultaista riisiä sisältää 30 mikrogrammaa A-vitamiinia. Vihreistä vihanneksista esimerkiksi revonhäntä ja korianteri sisältävät 500 kertaa enemmän A-vitamiinia, mutta käyttävät murto-osan siitä vesimäärästä, joka vaaditaan kultaisen riisin viljelyyn. Veden käytön näkökulmasta muuntogeeninen riisi on 1500 kertaa tehottomampi tapa tuottaa lapsille A-vitamiinia, joka on tärkeä vitamiini sokeuden ehkäisemisen kannalta. (119-120)

Ensilukemalla vakuuttavaa. Mutta ihminen ei elä pelkällä A-vitamiinilla eikä siis myöskään revonhännällä tai korianterilla (joista saisi kyllä paljon muitakin ravinteita). Vaikka riisillä elävät köyhät ihmiset pystyisivätkin syömään näitä vihanneksia, heidän perusravintonsa olisi kuitenkin riisi, ja yleensä riisinviljely vaatii paljon vettä (vaikka melko kuivassakin maaperässä kasvavia lajikkeita on olemassa), eli vettä kuluisi saman verran kuin aiemminkin. Vaikuttavia faktoja ja lukuja, mutta silti harhaanjohtavaa, ikävä kyllä. Haluaisin pystyä luottamaan Vandana Shivaan ja hänen ajatuksiinsa, koska hän tuntuu fiksulta ja oikeudenmukaiselta ihmiseltä. (Oma mielipiteeni kultaisesta riisistä: jos ihmiset joutuvat elämään pelkällä riisillä, minusta kultaisen riisin viljely ja syöminen kuulostaisi ihan järkevältä sen perusteella mitä siitä tiedän. Ja olisi hienoa lukea jostain mahdollisimman puolueeton arvio geeniteknologian ekologisista, sosiaalisista, taloudellisista ym. vaikutuksista.)

Okei, kirjaan kannattaa siis suhtautua kriittisemmin kuin miten siihen aluksi suhtauduin. Shiva ei varmastikaan aina ole oikeassa, ja hän tuntuu usein ihannoivan paljon työtä vaativia vanhoja järjestelmiä. Mutta silti: kirjassa on paljon tietoa ja faktoja veden liikakäytöstä maailmassa, jättimäisistä patoprojekteista ja niiden jättihaitoista, isojen kasteluprojektien haitoista (maan vettyminen ja suolaantuminen) sekä länsimaisten insinöörien ylimielisyydestä. Siinä kerrotaan myös intialaisten alkuperäisistä vettä säästävistä järjestelmistä, vaikkei kovin tarkkaan. Sen on kirjoittanut intialainen nainen ja monet sen esimerkeistä ovat Intiasta, usein köyhien ihmisten näkökulmasta, ja se tarjoaa siis harvinaisen vaihtoehdon länsimaisille, usein hyvin teknologiauskoisille näkemyksille. Itse luotan kehittyvien maiden vesikysymyksistä puhuttaessa mieluummin Shivan kaltaisiin ihmisiin kuin amerikkalaisen yliopiston professoriin, vaikka tällä olisikin intialainen nimi. (Ainakin lääketieteellisessä tutkimuksessa on havaittu, että kenen leipää syöt, sen lauluja laulat: tutkijat, jotka saavat rahoitusta lääkeyhtiöiltä, saavat positiivisempia tutkimustuloksia yhtiöiden lääkkeistä kuin ne, joiden rahoitus tulee muualta - joskus ehkä tarkoittamattaankin, mutta kuitenkin.)

Kirja painottaa sitä, että veden pitää kuulua ihmisille, ei yrityksille, ja että kaikilla pitää olla oikeus veteen. Veden pitää olla yhteinen, ei yksityinen luonnonvara. Vesilaitosten yksityistäminen on usein kallistanut vettä ja huonontanut sen laatua (97-98, 105). Tavallisten ihmisten oikeuden veteen pitää olla tärkeämpi kuin teollisuus- ja maatalousyritysten ja ylikansallisten korporaatioiden oikeuden siihen.

Nykyiset käytännöt ovat johtaneet vesipulaan monessa osassa maailmaa - myös Etelä-Euroopassa kärsitään nykyään vesipulasta, vaikka tähän tietysti vaikuttaa myös ilmastonmuutos - ja siksi tarvitaan tällaisia vastaääniä, jotka mm. muistuttavat, että vesipula johtuu usein ihmisten toiminnasta eikä se ole siis väistämätöntä. Nykyiseen tapaan käyttää vettä liittyy kirjan mukaan paljon epäoikeudenmukaisuutta ja usein juuri köyhimpien ihmisten sortoa. Vettä on saatavilla vain, jos vesivarantojen annetaan täydentyä ja niitä käytetään uusiutuvuuden rajoissa. ... Intiassa sijoitettiin suuria summia vesiprojekteihin, mutta samaan aikaan yhä useammalta kylältä oli vesi loppumassa. (27) Kirja tuntuu usein terveen järjen ääneltä - jos vettä käytetään enemmän kuin sitä on joessa, järvessä tai pohjavesivarannnoissa, se loppuu jossain vaiheessa, joten sitä pitää olla käyttämättä liikaa. Ja tietenkin likaamatta ja saastuttamatta sitä.

YK:n tietoja vuodelta 2020: "Maailmassa on 785 miljoonaa ihmistä ilman puhdasta juomavettä, 700 miljoonaa ihmistä voi joutua muuttamaan vedenpuutteen vuoksi vuoteen 2030 mennessä ja yli 80% jätevedestä päästetään takaisin jokiin ja meriin ilman minkäänlaista ravinteiden ja jätteiden poistoa." (Suomen ympäristökeskuksen SYKEn koulutusmateriaalit, Globaalit vesivarat -esitys)

Suomessa vesitilanne on onneksi monella tavalla hyvä, mutta tilannetta mutkistaa se, että vain 5% suomalaisten vedenkäytöstä on kotona suoraan käytettävää vettä. Loput 95% on piilovettä ja koostuu ostetuista, kotimaassa tai ulkomailla valmistetuista tuotteista ja palveluista (SYKE, sivulla linkki vesijalanjälkilaskuriin). Esimerkiksi naudanlihakilon vesijalanjälki on hurjat 15 400 litraa/kg, puuvillan 10 000 l/kg, juuston 3 178 l/kg, vehnän 1800 l/kg ja perunan 287 l/kg (SYKE -> Globaalit vesivarat). Vaikkapa aterian aikana saattaa siis käyttää helposti tonneittain vettä. Vaikka tämä onkin huono asia, se ei minusta ole vedenkäytön kannalta kuitenkaan välttämättä suuri ongelma, jos tuotteet ja vesi ovat peräisin Suomesta, mutta jos tuotteet ovat peräisin kuivilta alueilta (jollaisilla esimerkiksi puuvillaa usein viljellään), asia on paljon ongelmallisempi.

Kirja kannattaa lukea, jos on kiinnostunut veden käytöstä maailmassa ja vesiprojektien vaikutuksista, ja sen käännös on hyvä. Vandana Shiva on kirjoittanut myös kirjan Violence of the Green Revolution, jossa hän kritisoi 1960-luvulla alkanutta vihreää vallankumousta, jonka väitetään pelastaneen jopa miljardi ihmishenkeä. Myös tähän kritiikkiin on mielestäni hyvät perusteet.

Maapallo pystyy tyydyttämään kaikkien tarpeet, mutta ei muutamien ahneutta. - Gandhi

Helmet-haaste 11. Kirjan kannessa tai nimessä on yksi neljästä elementistä (ilma, vesi, maa tai tuli).

Edit 20.7.24, 22.7.24, 23.7.24, 17.9.24 (lisätty kansikuva).

Vandana Shiva: Taistelu vedestä, 2003 (Water Wars: Privatization, Pollution and Profit, 2002). Vastapaino. Suomentaja: Natasha Vilokkinen. 139 sivua + 10 sivua lähdeviitteitä.