Vaikutelma historianopetuksesta oli pettymys. Kirjoittajat suhtautuvat historianopettajiin ja heidän työnsä vaikeuksiin ja vaatimuksiin ymmärtävästi, mutta kirjan yleisasenne on silti kriittinen ja siinä toivotaan vahvasti muutosta nykykäytäntöihin. Historianopetuksessa keskitytään Suomessa (ja esimerkiksi Yhdysvalloissa) lähes pääasiassa asiasisältöjen läpikäymiseen. Oppilaita ei kannusteta eikä heiltä vaadita itsenäistä lähteiden analysointia ja niiden kriittistä arviointia, vaan sisällöt opetetaan lähinnä oppikirjojen mukaan. Oppikirjat ovat toki laadukkaita, mutta lähteet ovat niissä useimmiten mukana vain kuvittamassa sisältöjä, jos ollenkaan (110).
Historianopetuksessa sisällöt ovat tietysti myös tärkeitä, mutta nykyään sisältöopetus kahmaisee leijonanosan historianopetukseen käytetystä ajasta. Tämä ei ole välttämätöntä, koska opettajilla olisi opetussuunnitelman mukaan mahdollisuus käyttää halutessaan aikaa myös "historian tekstitaitojen" opettamiseen. Tätä usein käytettyä termiä ei määritellä kirjassa, mutta se tarkoittaa ilmeisesti sitä, että oppilaalla on kyky kriittisesti arvioida historiallisia lähteitä, asettaa ne oikeaan kontekstiinsa, ymmärtää niiden suhde muihin aikakauden lähteisiin ja osata arvioida lähteiden todenperäisyyttä kirjoittajan (taiteilijan, puhujan) henkilöllisyyden, aseman ja motiivien perusteella ja ehkä huomioida myös lähteiden vastaanottajan vaikutus. Oppilaan pitäisi siis tiedostaa, että historiallinen tieto on aina tulkinnan tulosta, että samasta asiasta on usein erilaisia aikalaistulkintoja ja -käsityksiä (ja tietysti myös myöhempiä), että toiset lähteet ovat luotettavampia kuin toiset, ja osata arvioida eri lähteiden luotettavuutta.
Miksi taitopainotteisen opetuksen lisääminen olisi tärkeää? Siksi, että vaikka ihmiset saattavat elämässään selvitä hyvin ilman yksityiskohtaisia tietoja vaikkapa Ruotsin kuninkaista tai ensimmäisen maailmansodan kulusta, [o]n kuitenkin huomattavasti hankalampaa perustella, miten tulevaisuudessa pärjäisi ilman kykyä ajatella kriittisesti. Lähteiden antaman tiedon vertailu, niiden luotettavuuden arvioiminen ja taustalla olevien tarkoitusperien pohtiminen ovat taitoja, joita tarvitaan esimerkiksi erilaisten medioiden tuottaman informaation analysoinnissa (129). Olen aivan samaa mieltä: historia oli minusta koulussa tylsää eikä minulla ole järin yksityiskohtaista kuvaa historiallisista tapahtumista (yleiskuva historian kulusta toki on, ja tarvitsen sitä usein), mutta nykyään on erittäin tärkeää pystyä arvioimaan eri suunnista tarjotun tiedon oikeellisuutta ja todenpitävyyttä, koski tämä tieto sitten historiaa tai nykyisyyttä.
Historian tekstitaitojen opettaminen myös antaa toivoa ja kannustaa aktiiviseen kansalaisuuteen, koska se auttaa huomaamaan, että nykytilanne on seurausta aiemmin tehdyistä valinnoista. Jos historia ei vain tapahdu vaan ihmiset tekevät sen, myös tulevaisuuteen on mahdollista vaikuttaa (193). Tekstitaidot eivät kuitenkaan kehity itsestään muun opiskelun ohessa, vaan [k]riittinen ajattelu vaatii järjestelmällistä ja pitkäjänteistä harjoittelua aivan kuten mikä tahansa muukin taito (127).
Historian tekstitaitoja ja lähteiden kriittistä arviointia voidaan kirjoittajien mielestä opettaa myös nuorille oppilaille (esim. s. 120, 127) (ja jo sata vuotta sitten kirjoitetussa kirjassa ajateltiin lasten pystyvän mm. ajattelemaan kriittisesti).
Menetelmäopetus saattaa jopa tehostaa sisältöjen oppimista: lähdetyön lisääminen hyödyttäisi eniten heikkoja opiskelijoita. [Yhdysvaltalaisen tutkijan Abby] Reismanin mukaan tekstitaitoja tukeva historianopetus auttaisi vahvistamaan luku- ja kirjoitustaitoa mutta myös omaksumaan enemmän sisältöjä (120). Pelkkä sisältöjen läpikäynti tunneilla ei välttämättä riitä niiden oppimiseen, vaan syväoppimiseen tarvitaan informaation prosessointia. [T]ekstien kanssa toimineet omaksuivat [Abby Reismanin] tutkimusjakson aikana myös enemmän
historian sisältöjä kuin vertailuryhmä, jonka saama opetus perustui
opettajien luentoihin ja oppikirjoihin (172). Tässä yhteydessä voi myös muistuttaa, että se että tehtävä - usein samanlainen kuin perinteinen paperitehtävä - tehdään tietokoneella, ei itsessään tehosta oppimista.
Kirja on kirjoitettu kiinnostavasti ja helposti lähestyttävästi, ja se oli nopealukuinen. Kirjassa on viisi laajahkoa tehtäväesimerkkiä erityyppisiä lähteitä sisältävistä tekstitehtävistä (joihin kannen kuvat liittyvät), mutta nämä olivat minusta turhan rajoittuneita. Kaikki tehtävissä esiintyvät ihmiset ovat valkoisia miehiä (tai poikia), mikä vahvistaa käsitystä siitä, että
historiaa tekevät valkoiset miehet tai että vain se, mitä valkoiset miehet tekevät, on
tärkeää ja ”historiallista”. Tämä on ristiriitaista, koska kirjan tekstistä itsestään ei synny ollenkaan tällaista kuvaa ja kirjoittajien joukossa on myös ihmisiä, joiden nimi ei ole tyypillisen suomalainen.
Analysointitehtäviä olisi hyvin voinut tehdä myös vaikkapa feminismistä 1800-luvulla tai 1900-luvulla, tai 1950-1970-lukujen kansalaisoikeusliikkeestä USA:ssa. Tai esimerkiksi siitä, miten miehet perustelivat 1800-luvulla sitä, että naiset eivät saa opiskella tai äänestää (hedelmättömyys, kohtu surkastuu, aivot räjähtävät? okei, ehkä viimeistä ei väitetty, mutta se olisi hyvin sopinut muiden väitteiden joukkoon) ja naisten vasta-argumenteista tähän, tai siitä, miten 1800-luvulla perusteltiin ”tieteellisesti” sitä, että valkoiset ihmiset ovat parempia kuin muunnäköiset ihmiset. Tästä kritiikistäni huolimatta kirja on hyvä, mutta minusta myös tuollaiset analyysitehtävät kuulostaisivat mielenkiintoisilta. Ja tarpeellisilta.
Jukka Rantala, Mikko Puustinen, Amna Khawaja, Marko van den Berg & Najat Ouakrim-Soivio: Näinkö historiaa opitaan? 2020. Gaudeamus. Kansi: Jussi Jääskeläinen. 204 tekstisivua + viitteet (7 sivua) + lähteet (15 sivua) + henkilö- ja asiasanahakemistot (5 sivua).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti